torstai 18. maaliskuuta 2010

Filosofia filosofeille

Pitääkö filosofian olla vaikeaa?


Filosofian tohtori ja lääketieteen lisensiaatti Janne Kurkea on haastateltu Helsingin Sanomissa otsikoiden juttu tyyliin “Filosofian pitää olla vaikeaa”. Kirjoituksessa toimittaja Jyrki Alenius tekee tulevan lääkärin filosofian harrastuksen jatkossa vaikeaksi. Hänen sanomakseen pannaan sellaista, joka on itsestään selvää ja samalla alan tutkijoita syvästi loukkaavaa. Suomalaisen filosofian tila ei ole sama kuin toimittajan tila, perinteisen printtimedian kriisi ja tapa tehdä otsikoita ja kärjistää, myydä lehteä suurille massoille.

Apeiron kustantamo

Janne Kurki kirjoitta ja kääntää itse, pitää omaa Apeiron-kirjankustantamoaan. Kirjoituksen mukaan tuleva lastenpsykiatri ei vielä ole tehnyt uravalintaansa filosofin ja lääkärin välillä. Suosittelen jutun luettuani (HS 17.3) lääkärin ammattia. Se on turvallisempi ja antaa toimeentulon myös silloin, kun kiinnostus ei aina jaksa kohdistua ikuiseen ja äärettömään “apeiron” edellyttämällä intohimolla.

Toimittaja kuvaa henkilönsä, Janne Kurjen, suomalaista filosofiaa ja sen tilaa kauhistelevana, käyttää täsmällisiä ja perusteltuja termejä “höpöhöpöä” kuvatessaan filosofisia teoksiamme ja yliopistojen pääsykoekirjoja jne. Totuus ei löydy virallisesta konventiosta vaan “hylättyjen salongista”, jossa taide ja filosofia kuvaavat kreikkalaista “ikuista ja ääretöntä” (=apeiron). Tässä etsinnässä mannermainen filosofia on vain sanoilla kikkailua ja tieteestä filosofit eivät ymmärrä mitään, tuskin ovat pipettiin koskeneet, kertoo toimittaja, tuskin lääkäriksi lukeva filosofi, apeana profiilina lehteen kuvattu puolikalju mies.

Vaikeasta vaikeasti

Janne Kurki kirjoittaa vaikeista asioista vaikeasti, toki ymmärrettävästi, ja parhaillaan työn alla on Lacanin teos psykoanalytiikan etiikasta. Filosofin ja kääntäjän työ ei ole suuren enemmistön mielipiteitten myötäilyä eikä narsistista taikapiiriä vaan maalaus, jossa jatketaan Newtonin, Einsteinin ja Darwinin töitä. Suuri enemmistö on väärässä, koska kollektiivinen ihminen ei koskaan kestä totuutta. Joukossa tyhmyys tiivistyy, vakuuttaa artikkeli ja toimittaja Jyrki Alenius.

Tahtomatta mieleeni tulee 1970-luvun televisioväittely vaalien alla, jossa kommunistien enemmistösiiven korrekti pohtiva johtaja Ele Alenius piti vakuuttavan ja liki hartaan avauspuheen, joka sai muut puolueiden puheenjohtajat hiljenemään. Lukuun ottamatta aina sanavalmista Veikko Vennamoa, joka tokaisi kuinka “Siniset silmät eivät kansaa petä”. Se laukaisi kiusallisen hiljaisuuden ja Alenius itsekin sai pyöreille kasvoilleen ujon hymyn kareen puheenjohtajien hörönaurujen pilatessa jo hetken sarastaneen vaalivoiton surulliseksi tappioksi. Vennamon tilannetaju ja huumori, omahyväinen hekottelu tupailtojen puhujana, oli joskus ylivoimaista totisessa suomalaisessa poliittisessa väittelyssä, ja se tarttui yleisöön ikään kuin herätyskokousten hurmiossa.

Kun Sdp:n Antti Kalliomäki esittää visioitaan ja innostuu puhujana, siinä on samaa kuin hänen vennamolaisessa isässään. Ymmärrän hyvin miksi Kalliomäki ja keskustan Seppo Kääriänen viihtyvät keskenään hyvin Lapissa kalamatkoillaan. Molempien aatemaailma on samaa syntyperää ja aitoa, helposti havaittavaa, ja sitä on mahdotonta jäljitellä. Tehty broileri poliitikkona on mahdoton siedettävä ilman sisäistä paloa ja visioivaa ideologista oivallusta, halua parantaa maailmaa, hurmata kuulijansa sanomisen helppoudella ja karismalla.

Kollektiivinen harha

Tunnen Janne Kurjen tuotantoa ja ymmärrän hänen mielipiteitään. Sen sijaan en pidä toimittaja Jyrki Aleniuksen tavasta tehdä juttu istuen tuleen filosofin ja lääkärin housuilla. Se on toimittajille hyvin tyypillistä, tässä tapauksessa liiankin leimallista, ja johtaa yhden hyvän ihmisen teilaamiseen juuri sen kuvitteellisen kollektiivin toimesta. Missä sellainen kollektiivi oikein piileksii? Oman egon ulkopuolellako? Ei ole olemassa kollektiivista filosofien joukkiota. Joukko-oppi ei sovi filosofien työn erittelyyn ja esittelyyn. Niin eri tavalla ajattelevia ja monen koulukunnan edustajia se pitää sisällään myös Suomessa.

Jutun vieressä olevan Sofi Oksasen artikkeli oli vielä hetki takaperin mahdoton ja hänen teilaajansa taas kirjailija kykeni voittamaan pyytämällä anteeksi, selittelemällä. Ensin kärjistetään, lauotaan “totuuksia” ja sitten pyydetään anteeksi toimittajan rakentamaa haluttua imagoa. Sellainen lisää imagon arvoa. Olettaen, että sellaiseen on varaa, ja siihen annetaan mahdollisuus.

Janne Kurkea ei päästetä suomalaisena tutkijana televisioon selittelemään Oksasen tapaan. Hän ei ole maalattu ja myyvä pää kustantajalleen, joka hän on itse ja työt ovat oikeasti vaikeita lukea. Kehnon lehtijutun jälkeen ne muuttuvat entistä vaikeammiksi myös alan ammattilaisille. Näin vähäinenkin lukijajoukko kääntää selkänsä ja jäljelle jää sentään lääkärin ammatti.

Kognitiivinen dissonanssi

Kognitiivinen ajattelu ja sen dissonanssi, tasapainon tavoittelu, balanssi, on mahdollista kahdessa ammatissa ryvettäen toista pesää, kuin jos on kiinni vain yhdessä ammatissa ja sen konventiossa. Moneen koriin munansa keräävä, sienensä laittava, toimii kuten kansa neuvoo. Se on turvallista ja antaa mahdollisuuden toteuttaa myös omaa itseään ja luovaa, innovoivaa rikasta elämää, hyväksyä sosiaaliset innovaatiot teknisten rinnalla pelkäämättä koko ajan. Se on poikkitieteisyyden suurin etu, haettaessa uutta näkökulmaa, ja turvaten samalla oma mielenrauha.

Jokaisella useammassa tiedekunnassa työskennelleellä, luonnontieteisessä ja ihmistieteisessä, on kokemusta toimittajien tavasta istua tuleen tutkijan housuilla, jos siihen antaa mahdollisuuden. Etenkin kun vaikeita asioita on siirrettävä suuren enemmistön käyttöön ja sovelluksena joko hyvän hallinnon, yrityselämän ja koulutuksen välineeksi samaan aikaan, tai toimien hoitajana ja lääkärinä välineellisessä tieteessä hakien työlleen lisäarvoa filosofiasta ja taiteesta Janne Kurjen tapaa eläen.

Tomittajan viha-rakkaussuhteet

Lueskelin takavuosien Karjalaisen toimittaja Erkki Jormanaisen blogeja ja hänen kyltymätöntä viha- rakkaussuhdettaan verkosto- ja klusterirakenteita kohtaan. Hän kohdisti raivonsa minuun, joka tinasotilaana esittelin näitä verkostorakenteita Pohjois-Karjalassa pohdittavaksi maaseudulla ja Sortavalan talousalueella Laatokan-Karjalassa vuosina 1989-1991 Neuvostoliiton juuri hajotessa ja maailman muuttuessa kokonaan myös rajaseuduillamme. Vielä maaliskuussa 2008 hän löysi vanhat, tuon ajan raporttini, ja alkoi lyödä niillä, siinä missä hänen kollegansa Kiteen suunnalta laajemminkin takavuosina, ja antaen huutia niin verkostoille kuin klusteriopeille, Laatokan-Karjalan instituutille. Se mitä Sortavala kaipasi silloin, oli Rääkkylästä toimitettu sirkkelisaha, eikä se oikein riittänyt nykyisen laman torjuntaan.

Vihan hedelmät

Ihmisen turhaumalle, vihan hedelmille vaiheessa, jolloin tämä tunnistaa olleensa 20 vuotta myöhemmin eläkevaarina väärässä, tukeneensa väärää ja luhistuvaa maailmaa, on ikuinen kivi kengässä ja hiertää, kun sen huomaa liian myöhään, tunnistaa vaikean asian, innovaatioaallon sosiaalisen rakenteen, nyt lapsellisen helpoksi ja kaikkien ymmärtämäksi, tai ainakin soveltamaksi, internetissä itsekin liikkuen. Historiaa ei voi kääntää toiseksi sen jälkeen, kun on sen toimittajana muuttanut taantumukselliseksi, peläten muutosta, ja kollektiivinen totuus on tullut elämänohjeeksi, tavaksi myydä lehteään rajaseudun ehdoilla eläen. Ei sellainen elämä ole edes elämää kaikkine kollektiivisine pelkoineen.

Se että verkostot, klusterit ja sähköinen liiketoiminta tulivat myöhemmin tärkeimmäksi toimintaympäristöksemme, innovaatioiden elinkaari lyheni ja sosiaalisesta innovaatiosta tuli teknistäkin tärkeämpi, on mahdoton korvattava nyt Keski-Karjalassa Laatokan-Karjalan instituutilla, jota ei ole. Innovaatio on otettava vastaan oikeaan aikaan ja myös Pohjois-Karjalassa sosiaalisen median oivalluksena tai elettävä Ele ja Jyrki Aleniuksen opein.

Innovaatioiden yli nukkuminen, tai niiden hävittäminen sosiaalisen median välineitä hyödyntäen toimittajana tai blogistina, on kuin hävitty sota, jota pyritään vakuuttelemaan myöhemmin voitetuksi. Ja vain siksi, että juuri tuo kollektiivinen totuus on juuri suurten massojen ja massamedian, vanhan printtimedian ja sen toimittajan, nykyisen sosiaalisen median, käyttämä väline. Silloin kun se ei toimi, tilanteissa joissa vaaditaan uutta tietoa ja sen välineitä, sosiaalista innovaatiota, välineeksi omalle tuskalle ja turhaumalle, toimittaja tai blogisti ottaa käyttöön alan tutkijan ja istuu tämän housuilla tuleen.

Kaaosteorian holistinen maailma

Meillä oli takavuosina tapana pohtia sotiemme merkitystä ja syntyä, niiden tarvetta tai tarpeettomuutta, mahdollisuutta välttää ne tapahtumina. Olisiko kohtalomme ollut Baltian kohtalo, kysyimme ja lopulta vakuutuimme. Jotkut puhuivat alistuneena ajopuusta.

Jos sotiamme ei olisi käyty, jos ne olisi vältetty, tätä kirjoitusta ei kukaan kirjoittaisi eikä lukijaakaan olisi. Tämän kirjoittaja ei olisi voinut syntyä eikä lukijaa sen enempää. Ei myöskään presidenttinä Kekkosta tai Paasikiven linjaa, Martti Ahtisaarta Nobelistina. Kekkosen ajasta näillä Skandinavian korkeuksilla ei kukaan puhuisi, mutta ei toki myöskään Koiviston tai Halosen ajoista, tuskin myöskään sellaisesta sodasta, jollaiseksi toinen maailmansota muotoutui. Sikäli kun sitä olisi lainkaan käyty.

Kun muutamme historiassa yhden asian, pienenkin, muutamme miljoonia muita. Jos muutamme siellä kokonaisia kansakuntia koskeneita verisiä tapahtumia, sotia ja niiden seurauksia, muutamme samalla muiden kansakuntien kohtaloita ja pohdinta siitä, mihin sellainen olisi johtanut, on mieletöntä. Jo pienen pieni tapahtuma menneessä historiassamme ja ajassa muuttaa koko muun maailman menon, perhosen siiveniskuista ei syntynytkään tuhoisaa taifuunia toisella puolella maapalloa, jos perhonen tuhotaan historian lehdiltämme.

Jos muutamme kokonaisten kansakuntien kohtaloita, miljoonien ihmisten liikkeitä, elämää ja kuolemaa, jätämme karjalaiset siirtolaiset asumaan asuinsijoilleen ja Hitlerin ilman vierailuaan Mannerheimin syntymäpäiville, joita ei järjestetty, alkaa tapahtua sellaista, josta emme voi mitenkään edes kuvitella ymmärtävämme tai jotain tietävämme siinä maailmassa, johon emme koskaan edes syntyneet. Kaikki se, mikä on taakse jätettyä, on ollut oman syntymämme edellytys, ei sen vähempää eikä enempää. Sen oivaltaminen, piilotajuinenkin, tekee kollektiivin toiminnasta varovaisen, pelokkaan, ja kieltää uuden oppimista ja sellaisia liikkeitä, joita kutsutaan sosiaalisiksi innovaatioiksi, filosofian usein vaikeana pidetyksi kieleksi ja sen hyväksymiseksi.

Filosofia filosofeille

Kun kollektiivinen ihminen tekee vaikeasta asiasta helpon, syntyy sellaista pohdintaa, joka on turhanaikaista. Hyvä filosofia, tiede mikä hyvänsä, pyrkii poistamaan tällaisen pohdinnan tarpeellisuuden. Välineellisen tieteen edustajan, lääkäriksi valmistuvan, on mahdoton ymmärtää sellaista maailmaa, joka on syntynyt toisessa filosofisessa pohdinnassa, jossa luonnontieteillä ei ole osuutta.

Sellaisessa lehden jutussa geenimme ovat liki hollantilaisia, suomalaisugrilaiset kansat katoavat juurinamme, ja olemmekin yllättäen liki sekulia, vikkeriä ja olasta, Outi Oksasen ikivanhoja käsitteitä lainaten. Näillä käsitteillä, symbolikielellä, ei ole samaa merkitystä kahden hyvin erilaisen tieteenalan konventiossa, eikä niitä tule sellaisena myöskään käyttää.

Se millaisena sosiaalinen muisti, meitä ennen syntyneet ihmiset, nämä käsitteet ymmärsivät, on yhdentekevää. Symboli-innovaatiot syntyvät ja kuolevat siinä missä tekniset välineemmekin, eikä sirppiä ja viikatetta pidä siirtää leikkuupuimurin korvaajaksi, jos aiomme selvitä 10 000 miljoonan ihmisyhteisönä yli nälän ja vilun, toimia hyvänä lääkärinä Janne Kurjen tavoin tulevaisuudessa, jättäen filosofian filosofeille. Sosiaalinen ja symboli-innovaatio on eri kulttuureissa hieman eri asia, kuten kielen rakenne ylipäätään, mutta kaikkialla ylivoimaisesti tärkein innovaation muoto.

Ne alueet, yhteisöt ja yhdyskuntarakenteet, jotka ovat tässä prosessissa tuottelijaita, ovat aina muita edellä, ja muut vain imitoivat niitä. Näin mikä tahansa taide, musiikki, kirjallisuus, kuvataiteet jne. ovat keskenään oikein verkottuneina, klusterirakenteina, minkä tahansa alueen tärkein talouden tai sosiaalisten rakenteiden veturi ja samalla tuon edellä kuvatun kollektiivisen pelon poistaja.

Janne Kurjen väite suomalaisen filosofian tilan säälittävästä tilasta on toimittajan kirjaama, ja se on yhtä todellista tai epätosi kuin Heideggerin filosofia Erkki Jormanaisen toimittajan työssä. Siihen joko uskot tai jätät sen pohdinnan Jormanaisen työksi, josta hän sai aikanaan toimeentulonsa asuen liian etäällä Heideggerin edustamasta fenomenologian kielellisistä ja musiikkia lähellä olevista rakenteista, saati niiden muuttamisesta sosiaaliseksi, taloudelliseksi tai tekniseksi innovaatioksi, uuden muuttuvan yhteiskunnan rakennepuiksi, omassa käsitteistössäni klusteritaiteeksi.


Ps.

Tämän päivän ehkä kiinnostavin filosofinen kysymys mediavirrassa ei ollut niinkään lakot ja niiden oikeutukset kuin mediamylläkkä Johanna Korhosen ympärillä hänen tultua erotetuksi Lapin Kansan päätoimittajan tehtävästä. Hovioikeus antoi tuomion, jossa se tulkitsi Alma Median syyllistyneen syrjintään, ja syynä oli Korhosen puoliso, joka oli nainen. Alma Median antamat omat selvitykset erottamisen syistä eivät hovioikeutta vakuuttaneet, toisin kuin vielä käräjäoikeudessa kävi.

Biotieteissä pidetään kolmen sukupuolen olemassaoloa itsestään selvyytenä. Liki kaikki kasvit ja melkoinen osa eläimistä voi olla kumpaa tahansa sukupuolta. Ihmisen kohdalla sukupuoli on sekä geneettinen että opittu asia. Monessa kulttuurissa on aina pidetty luonnollisena kolmea sukupuolta. Kyse on vain osin kulttuuriin sidotusta ilmiöstä ja sen tulkintaan liitetään sekä tieteen että kulttuurin kehitykseen sidottuja filosofisia kysymyksiä ja kiinnostuksen kohteita. Alma Median tapauksessa myös kiusallisia median toimintaan liittyviä oireita, jotka ovat myös työn antajaan, syrjinnän juridiikkaan yhdistettyjä, ja tätä kautta erityisen kiusallisia Alma Medialle.

Oma kulttuurimme ja mm. kirkko hyväksyy homo- ja lesboparit, siinä missä aikanaan eron tullessa julki, laestadiolainen kulttuuri Lapissa, jossa Helsingistä johdetun Alma Median Lapin Kansa ilmestyy. Tuolloin oletettiin, tai annettiin ymmärtää, että Lappi olisi suvaitsemattomampaa kuin mitä Alma Median johto pääkaupunkiseudulla. Tätä myös tutkittiin ja tulos oli päinvastainen, lappilaiset olivat asiassa suvaitsevaisempia kuin maassa keskimäärin.

Voidaankin kysyä, onko suomalainen media vanhoillisempaa ja toiminnassaan sellaisen sosiaalisen rakenteen luomus, jossa syrjintä ja vastenmieliset ennakkoasenteet ovat tyypillisiä, mahdollisesti myös rasismi ja populismin suosiminen. Jos näin on, liittyykö tämä jotenkin median omaan toimintaympäristöön, ja onko sen yhteiskunnallinen tehtävä lähempänä vaikkapa katolisen kirkon kardinaalien työtä, kuin kuvitteellista uudistajaa, saati käsitettä innovaatiojournalismista.

Syntyykö tämä konservatiivisuus perinteisen median vanhasta portinvatijatehtävästä ja halusta säilyttää valtaansa, jonka taustalla on vaatimus miellyttää myös kaikkein vanhakantaisinta osaa innovaatioympäristön jälkiomaksujien joukossa ja ikääntyvässä pääkaupunkiseudun toimintaympäristössä? Onko mahdollista, että julkisen tiedotuksen sisällä on aina ollut käytäntö, jossa sosiaalinen tai symbolinen innovaatio, uuden hyväksyminen, on ollut vaikeampaa kuin yhteiskunnan koko ajan muuttuvassa dynaamisessa innovaatiorakenteen kärjessä oletetaan, ja joka leimaa etenkin uusmedian monikulttuurisia sosiaalisen median toimintarakenteita ja -ympäristöä.

Ei kommentteja: