maanantai 30. marraskuuta 2009

Mielipidesivut

Vapaa sana
Lehdessä luetuinta osaa edustavat lukijoiden mielipiteet. Niiden määrä on viime vuosina kasvanut kiitos kykymme kirjoitella vastauksiamme blogeihin ja uusmedian muihin välttämättömiin kansalaismedian kirjoitustaitoa ylläpitäviin IRC-gallerioihin ja Facebookin kaltaisiin sosiaalisen median muotoihin. Kun mukaan on saatu suomalaiskansallinen juupas-eipäs -vuoropuhelu, sen seuraaminen ei ole huveista halvinta, olettaen että aika on edelleenkin rahaa ja rajallinen luonnonvara.

Kun printtimedia muuttui osaksi uutta internet -ajan reaaliaikaista taustoittajaa, sen on vastattava myös yhä paremmin kansalaisten tarpeeseen sanoa oma mielipiteensä ja siihen reaaliaikainen vastaus. Siinä takavuosien kolumnistit ovat jäämässä auttamatta muiden nopeampien blogistien ja tiedottajien jalkoihin. Kaikki on jo sanottu ja mahdollisimman rumasti, asian vierestä ja ilkeillen.

Teksti syö kuin sika

Tomittajilta opittua ilkeilyä on alettu pitää fiksuna, ironiaa ja sarkasmia, kyynisyyttä, tavoiteltavana ilmaisutapana ja sopivana puheenpartena. Se näkyy etenkin lehtien mielipidesivuilla. Lehden tapa toimittaa ja tehdä proosaa tarttuu ja oma tyyli katoaa.

Romaanin kirjoittaminen ja lehden toimittajan työ ovat lähellä toisiaan. Siinä teksti syö kuin sika, eikä se tarkoita aina kovin kaunista ja loppuun hiottua tyylittelyä takavuosien tapaan. Mielipidesivu ei saa nousta kovin paljon yli ja ohi lehden oman toimitustyylin ja tavan. Ei toki sen allekkaan saisi jäädä ja alittaa rimaa sopimattomasti. Gonzo-journalistin sekoilua ja kärjekästä tyyliä ei sovi käyttää, jos ei sitä hallitse, tai välittää vähänkin ihmisten tavasta reagoida herkästi loukkaavaan tekstiin.

Päivittäin vaihtuvat ilkeilijät


Kun Helsingin Sanomat uusiutui, se raivasi samalla tilaa kalliilta mainoksilta ja ilmoituksilta mielipiteille kaksin verroin, ja nyt jo joka viides halukas ilkeilijä saa äänensä kuuluviin maan suuriman lehden hengentuotteena. Lehti ja sen toimitus saa itse valita mieluisensa ilkkujat, sarkastiset viestit ja pilailut, gonzo-henkiset kirjoitukset asian vierestä.

Millaisia nämä uudet kolumnistit, päivittäin vaihtuvat, ovat lukijan näkökulmasta?
Ensinnä joukossa on aina vakionimiä ja samoja lehden kalliin ilmoitustilan itselleen raivaavia toisinajattelijoita, entisiä toimittajia. Jostakin syystä näille internet ei vielä riitä, ja juttu on kirjoitettava joko mielipiteenä tai lehden yläkertana tai nykyisin yhä useammin lehden sisään piilotettuna eräänlaisena asiantuntijaviestinä. Lehden oman asiantuntijan erottaa muista kuvasta, joka on hs.fi tekstin vieressä. Kokeneen toimittajan mielipide on painavempi kuin muiden tallenteet printillä.

Näin oli takavuosina, ja näitä “asiantuntijoita” saattoi jopa lukea siinä missä lehden omaa näkemystä ja pääkirjoitusta, virallista kantaa tapahtumien kulkuun. Nyt vain näitä “asiantuntijoita” tai -osaisia, virallisen kantansa kertovia, on tullut huikeasti enemmän kuin lehti voi antaa tilaa, ja usein ne ovat lehden omana toimituksena, toimittajien omana hengenlentona, jopa subjektiivisempia kuin valittuina mielipiteinä suuresta joukosta pieneen tilaan ahtaen. Sillisalaattia alkaen uskonsodista ja talvisodan hengestä, Erkon sankaruudesta ja päätyen museoviraston ilmoituksiin ja vanhustenhuollon huudahduksiin, sateenkaaren värien syntyyn samalla sivulla paikoitusnevoja ulkomaisille antaen ja kärräten autot kaatopaikalle.

Viikon alun mielipiteet

Käyn läpi maanantain (30.11) Helsingin Sanomat ja sen päivittäin vaihtuvat kirjoittajat. Heitä on nyt kaikkiaan 18 henkilöä ja lisäksi vapaana kolumnistina yleensä Hämeen Sanomissa esiintyvä, joka paikan vapaa toimittaja Jukka Tarkka. Tarkka on saanut tehtäväkseen nyt arvioida kaksi kirjaa koskien talvisotaa muiden silmin nähtynä tai Neuvostoliiton salaisen poliisin arkistoja penkoen (Vihavainen & Saharov "Tuntematon talvisota", 2009. Holmila (toim.) "Talvisota muiden silmin", 2009)

Tarkka on poikkeus kirjoittajien joukossa, saaden näin kokonaisen sivun tilaa talvisodan 70-vuotispäivänä. Kulttuurisivulle tilattu juttu on lehden hengen mukainen, myötäilee aikamme käsitystä talvisodan synnystä ja moittii kirjoja rankkojen tekstimassojen läpilukuna toistosta ja itsestäänselvyyksien kerronnasta. Analysointiin on jätetty vähän tilaa, uutta ei löydy, propaganda ei vaihdu, tai on sellaista, jonka voi arvatakin. Minkäs kirjoittajat ovat löydöksilleen tehneet, elleivät ala niitä muutella ja tulkita omin päin totuutta toiseksi muuntaen. Ehkä nuo talvisodan 103 vuorokautta on eletty jo liian monen kirjan ja kertojan kautta? Uutta näkökulmaa ei enää löydy.

Toki mukana on jo venäläisiäkin tutkijoita, jotka erottavat jyvät akanoista ja havaitsevat Suomen liittyneen sotaan osana suurempaa geopoliittista näytelmää, ei vain fasistisena vihollisena myös Neuvostoliitosta tulkiten. Suuri isänmaallinen sota on kuitenkin kaikilta osin suuri ja voitollinen, eikä suuren ja mahtavan luoteiskulmalla tapahtunut talvisodan kolmen kuukauden nujakointi aiheuta historian kirjoihin suurtakaan numeroa. Alkamassa oli sentään toinen maailmansota ja suuremmat ongelmat heilläkin huolena. Rajoja riittää myös Aasian ja Euroopan muilla kulmilla, oikeasti otettavia vihollisia ja huonossa hapessa oleva armeija Stalinin puhdistusten jäljiltä.

Edes maailman lehdistössä ja sen lukemisessa, tulkinnoissa, tämän päivän Afganistania ja 1930-luvun lopun Suomea ei pidä verrata toisiinsa. Ei myöskään sodan alkua ja maailmansodan lopun tunnelmia ja väsymystä, rajojen säilymisen tai muuttumisen syitä ja seurauksia. Suomessa on aina ollut fiktiivisiä ja lennokkaita historioitsijoita, jotka oikeasti ovatkin olleet fiktiivisen tarinan kertojia, kirjailijoita, kansalaismielisiä ja omaa identiteettiämme rakentaneita, mytologiaan kertomuksensa perustaneita runoilijoita. Lisäksi voittajan kertomus on aina uskottavampi kuin hävinneen.

Kun kymmeniä miljoonia ihmisiä menehtyy, kaupungit ovat raunioina, jokainen kirjoittaa oman historiansa, ja yrittää jatkaa siitä mihin ennen sotaa oli jäänyt, orpoina, leireillä, evakkoina, moni uuden kielen ja kulttuurin opiskellen. Siinä objektiivisuus on kaukana ja vain selviäminen päivästä seuraavaan tärkeää ja myöhemmin muistettavaa. Akateeminen viisastelu ei sellaiseen oikein sovi, eikä sitä sellaisena voi oikein kuvatakaan.

Viran puolesta ja poleemisesti

Noin kolmannes lehden mielipiteistä on vastauksia viran puolesta aiemmin julkaistuihin lehden mielipiteisiin. Ne tulevat aina muutaman päivän myöhässä, eikä kukaan muista mihin tässä halutaan vastata, ellei tuota aiemmin julkaistua mielipidettä toisteta kärjekkäästi muutamalla rivillä tiivistäen ja ikään kuin ymmärtäen väärin ja suomalaisella tavalla pahansuovalla tavalla loukkaantuen.

Jos siinä et onnistu, vastaustasi ei julkaista. Ehtona vastaamiselle on myös poleeminen tapa tiivistää oma mielipide, kertoa miksi toinen on typerys, tietämätön ja samalla vastuuton sekä kaikin puolin toistaitoinen ihminen. Tässä Helsingin Sanomat poikkeaa maakuntalehdistä vielä "edukseen" tehden tiivistelmät tarvittaessa itse sekä otsikoiden jutut nasevasta.

Helsingin Sanomien viranomaisluonne syntyy näistä viranomaisten vastauksista ja oikaisuista tyhmälle kansalle. Niinpä Maahanmuuttovirasto joutuu vastaamaan kun Mervi Leppäkorpi purnasi aiemmin (HS 25.11) turvapaikkahakijoiden leimautuvan jo etukäteen virastossa valehtelijaksi, JHL (Julkisten hyvinvointialojen liitto) puolustautuu kansliapäällikkö Hannele Pokan (entinen Lapin maaherra) aluehallinnon uudistusta koskevaan kritiikkiin (HS 26.11), Museovirasto ja kuvataideakatemia Ullanlinnan observatorion kohtaloon (HS 12.11) ja Eljas Erkkoa pitää Suomen itsenäisyyden sankarina Ralph Jaarli vastaten Lehtikeisarista tehtyyn kirjoitukseen (17.11) jne. Kaikissa niissä osoitetaan mielipiteen olleen, paitsi väärän, myös sellaisen ihmisen esittämä, joka on väärän median lukija. Erkon sankaruus on taas lehden oma tapa kertoa, kuka voitti maalle itsenäisyyden. Toinen tulkinta veisi kohti balttien kohtaloa, kävi jatkosodassa sitten miten tahansa. Luoteiskulma kaukana kaikesta ei suurta ja mahtavaa sittenkään kiinnostanut, vaikka se loukkaisikin itsetuntoamme, turhamaisuuttamme. Siperiassa Suomen kaltaista taigaa on mittaamattomat korvet ja tänäänkin pääosin koskemattomana. Geopoliittisesti Balttia on kokonaan toinen asia kuin Suomi. Se oli sitä 1700- ja 1800-luvuilla, 1930-luvulla ja on tänään 2010 -luvulla. Suomea ja sen historiaa ei pidä verrata Keski-Euroopan valtioihin.

Vastauksia omiin kysymyksiin

Virkamiesvastauksia ovat niin ikään tietojärjestelmätieteen (huom. tieteen ala) professori Bo-Krister Björkin kirjoitus Mika Ojakankaalle suomalaisen tieteen ja sen julkaisujen katoamista kauhistelevaan kirjoitukseen. Verkkolevitys on yleistyvä ja Open Access, avoin nettitiedotus tieteessä, valtaa tilaa joka tapauksessa joko yksin tai rinnan printtimedian kanssa, johon on syytä sopeutua ja saada samalla myös omalle julkaisulleen sitä kautta huomiota aikaisempaa enemmän. Kun tätä ei tehdä, omia julkaisuja ja yliopistoa ei tunnista kohta kukaan, kilpailu on kovaa ja ensimmäisenä julkaiseva on muuta kuin sitä lainaava.

Ongelma ei liity niinkään verkkolevitykseen kuin kansallisen tieteemme rahoitusmalleihin. Se mihin nyt ei vastata, on kansallisen tieteen katoaminen, josta Ojakangas kantoi huolta. Toki hän ymmärsi mistä on kysymys avoimessa internet -tiedotuksessa ja sen vääjäämättömässä tavassa ohittaa printtijulkaisut, kuten muualla on jo käynyt, jonka taas molemmat kirjoittaja aivan oikein olivat havainneetkin. Ja josta meitä on moitittu, ei vain tieteessä ja tutkimuksessa, vaan myös koko heikosti hoidetussa tietoyhteiskunnan palvelurakenteen kansallisessa hoidossa, innovaatiojärjestelmämme heikkouksissa.

Mielipideosastolla toimittaja ei voi seurata sitä kuka vastaa ja mihin. Juttujahan tulee satamäärin päivittäin ja niistä julkaistaan joka viides. Oleellista on, että vastaus on räväkkä ja polemisoiva. Sen ei toki tarvitse edes sivuta sitä ongelmaa, johon alkuperäinen mielipide johdatteli. Takavuosina näin ei ollut ja sekin kertoo aikamme luonteesta. Usein riittää mielikuva ja tuntuma, itse substanssi ja asia katoaa tämän mielikuvan taakse. Näin vaikein asia vältetään ja voidaan kiirehtiä kohti seuraavaa elämystä.

Pieni on kaunista, kelpaa aina otsikoksi

Tuore leipäkin voi olla eilistä ja kuntosalit kaupallisuuden mädättämiä, ovat taas vastauksia HS:n juttuihin 25.11 ja 28.11. Molemmissa kerrotaan kuinka pieni on kaunista niin leipomona kuin fysioterapeutin työnä sekä kotona ja ulkona omin keinon sauvakävellen itseään hoitaen sekä vältellen samalla suuria ja kalliita kuntosaliketjujen monimutkaisia harjoitusohjelmia, saati monikansallisten yritysten imagonrakentelua käyttäen apuna yliopistojamme. Suuret kuntosalit ja leipomot ovat yhdessä suurten yliopistojen kanssa kaupallisuuden mädättämiä paikkoja, kertovat lehden tyypilliset poleemiset entinen hieroja ja entinen leipuri-konditoori. Molempien aggressio on tyypillistä sellaiselle pienyrittäjälle, joka kertoo olevansa entinen.

Kiltti ja empaattinen suomalainen

Väite suomalaisesta aggressiivisuudesta ja väkivaltaisuudesta saa sekin tyrmäyksen ja niin menevät nämäkin myytit nurin sekä teinityttöjen väkivaltatutkimuksena (HS 20.11) kuin yleisenä luulotteluna (HS 28. ja 29.11). Jälkimmäisen tyrmää Heikki Luoma (HS 30.11) tuoden esille silkkaa faktaa ja argumentteja kuinka suomalaisten väkivallanteot ovat vähäisiä tilastoissa verrattuna vaikkapa britteihin tai ruotsalaisiin, jotka raiskaavat ja ryöstävät, hakkaavat ja tappavat kanssaihmisiään suomalaisia moninkertaiset määrät tuhatta eloon jäävää kohden.

Jaana Lähteenmaa taas todistaa (HS 30.11) kuinka IRC-gallerian kautta hankitut tytöt otantana, suurenakin, ovat valikoituneita tapauksia, eikä sellaisten väkivallantekoja pidä verrata tilastollisiin oikeisiin otantoihin, jonka hän on tohtorina oppinut ja tuntee mistä on kysymys nettiotantoihin pettyneenä itsekin. Vaikka tutkimuksessa oli käyty läpi liki 10 000 tapausta, tämä ei asiaa muuta muuksi, enintään mutkistaa ja tekee entistäkin epäilyttävämmän. Kyse on kuitenkin vain 10 %:sta ko. gallerian käyttäjistä ja he voivat olla hyvinkin aggressiivisia, kertoo Lähteenmaa kokemuksistaan. Tällaisia galleriatyttöjä poikien sietää varoa.

Hyviä neuvoja

Lisäksi lehdessä on pakolliset pummauskirjoitukset ja neuvot bussissakulkijoille, kehotus nostaa ulkomaiset sakotettavat paikoituspaikalta hinausauton lavalla varikkoalueelle, ohjeet valtionpäämiehelle annettavasta uudesta roolista ilman tandem-asetelmaa pääministerin kanssa pyöräillen sekä valitus kuinka Helsingin kaupunki säästää vanhusten kustannuksella. Näihin virkamiehet vastaavat myöhemmin loppuviikosta. Sitä tuskin malttaa odottaa.

Arjen aloitus ja maanantai ilman näitä Helsingin Sanomien mielipidesivun vuoroaan odottavia hengentuotteita olisi ankea. Juuri näitä ihmisiä varten lehdessä on vielä kirjoitus, jossa tietokirjailija Timo Suvanto (HS 30.11) tietää kertoa kuinka sateenkaaren värit eivät ole puhtaita aallonpituuksia ensinkään ja että violetti ei ole äärimmäinen vaan alimmainen väri, johtuen yksinkertaisesti siitä, että se on värinä lyhin ihmissilmälle näkyvä valon aallonpituus. Ultravioletti on taas näkymätön, mutta nimi sillekin “värille” löytyy.

Näin käyttämällä oikeaa aallonpituutta, muutumme näkymättömiksi, teemme näkymättömiä töitä, kirjoitamme näkymättömällä musteella, maalaamme taulun tai kudomme vaatteen loukkaamatta ketään. Ellei nyt kuinkaan alastomuus loukkaa. Ultravioletti joululahja voisi olla lamajoulun hittituote. Virpi Kaukon mielipide ja metafora (HS 26.11) oli kuitenkin väärin valittu ja hänen lipsahdus johti liki raivokohtaukseen, jossa se oli “looginen häränpylly, jossa syyt ja seuraukset oli ymmärretty täysin väärin”.

Ultravioletti pääministeri

Lehden tapa valikoida näkyvät ja näkymättömät juttunsa on Hesarin linjan mukainen ja palvelee sen mediapoliittista tarkoitusta. Internetin sisälle rakennettua artikkelia se ei pääse peukaloimaan, valikoimaan ja käynnistämään haluamaansa keskustelua aiheesta, joka on sen manipuloivaan henkeen kuuluva ja erityisen tyypillistä pääkaupunkiseudulla pääosin leviävälle lehdelle, nyt puoleen hintaan kaupattavalle tuotteelle. Niinpä juttu pääministeristä ja keskustaväestä kokoontumassa jossakin oli nyt vain sisäsivun kahdella palstalla, kun vielä runsas kuukausi sitten mikä tahansa tuppilautaa edeltänyt tarina suomalaisesta politiikan teon takavuosien vaaleista sai liki kaksi vuotta kestäneen megafoni-ilmiön.

Punakeltainen Tiger Woods

Tänään olemme huolissamme jo kohta viikon jatkuneesta tietämättömyydestä miten Tiger Woods mahtoi kolaroida autonsa ja itsensä vesipostiin yöllisellä seikkailullaan, miksi hän salailee tietojaan medioille ja poliisille, onko hänen ja vaalean ruotsalaisen vaimon välillä syntynyt perheriita todella vakava vai liioitellaanko sitä medioissa? Maailman rikkaimmalla ja tunnetuimmalla urheilijalla saatta hyvinkin olla salarakas, jolla on taas tiikeri tankissa, jonka hän kuitenkin jyrkästi kieltää, kuka tai keitä he nyt ovatkin. Mutta mitä tekemistä salarakkailla ja liikenneonnettomuudella on keskenään? Maailman rikkaimmat miehet elävät varmaankin elämää, jota Hesarin mielipidekirjoittajat eivät ole tulleet ajatelleeksi. Hieman kuten suurvallat ennen talvisotaa, joilla oli yhteistä rajaa luoteessa suomalaisten asuttamana metsäisen suomaan kanssa, ja saksalaiset aivan liian lähellä Pietaria sodan alkaessa.

Onneksi yhdellä naishiihtäjällä ja paluun tehneellä Hannu Mannisella suksi sentään luistaa ja hyppy kulkee ainakin näin alkutalvesta ja Rukan kisoissa. Muut ovat muuten vain aikataulussa mukana tavoitteena huippusuoritus helmikuun hangilla olympialaisissa. Jotenkin jäi epävarma olo seuratessa venäläisten ja norjalaisten hiihtoa, saksalaisten ja itävaltalaisten hyppäämistä, ultraviolettia väriä mäkikotkiemme haalareissa.

Ei kommentteja: