Tunne oma tilasi, älä arvaile

Aloita siitä mihin muut lopettavat Syöpäkuolemat, alkoholismi, itsemurhat, verisuonitaudit, onnettomuudet näyttävät keskittyvän kaupunginosittain ja koko maassa tietyille alueille, kertoo tuore tutkimus jota Helsingin Sanomat (26.8.2014) esittelee. Näin se varmasti kartalla näyttääkin ellei ole maantieteilijä ja lähde tutkimaan, onko tässä mitään perää vai syntyvätkö erot pelkästään sattuman kautta. Ikävintä on, jos ilman tutkimusta aletaan tehdä johtopäätöksiä, mistä nämä erot saattaisivat johtua ja toimia näiden arvailujen varassa. Tuntematon maantiede Alueet ovat ihmisille tärkeitä mutta maantiede tieteenä usein liki tuntematon. Monessa maassa maantiede on yliopistoissa omana tiedekuntanaan ja erityisen arvostettu se on ollut aina Saksassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Maantieteen opettajana, yliopistossa professorina, siihen joutui tutustumaan toisella tavalla kuin mitä kouluopetus ehkä antaisi ymmärtää. Maantiede jakautuu hyvin moneen erikoistumisalaan ja sillä on runsaasti lähitieteitä, ei vähiten aikatieteet, historiatieteet. Lisäksi luonnonmaantiede on aivan eri asia kuin talous- ja sosiaalimaantiede tai aluesuunnitteluun erikoistunut suunnittelumaantiede. Maantieteen filosofia on ikivanhaa ja perustuu tieteen yleiseen filosofiaan. Sitä on pidetty aina vähän vaikeana ja se tulikin opintoihin mukaan vasta perusopintojen jälkeen. Maantieteen ehkä arvokkain asia perusopinnoissa oli opastaa nuoria ymmärtämään kokonaisuuksien hallintaa ja synteesien rakentelua. Alue kun yhdistää niin paljon sellaista, joka erikoistieteitten kohdalla jää usein huomaamatta. Tässä aikaan sidotut historiatieteet lähestyvät maantiedettä. Toinen on tarkastelutavaltaan horisontaalinen yhdistelijä, toinen vertikaalinen. Synteesistä innovointiin Maantieteilijän työ alkaa siitä mihin muiden tutkijoiden loppuu, neuvottiin nuoria alan opiskelijoita heti ensimmäisen opintoviikon aikana Oulun yliopiston Maantieteen laitoksella. Sattuman osuus ei saa johtaa vääriin johtopäätöksiin saati aluesuunnittelussa turhiin toimenpiteisiin suunnittelumaantieteessä. Juuri kuollut Keskustan pitkäaikainen Oulun läänin entinen maaherra, seitsemän valtion budjetin laatija, K-linjan ja Kekkosen harras kannattaja, Ahti Pekkala kuunteli usein meidän maantieteilijöitten esitelmiä ja oli erityisen tarkka siinä, kuinka Oulun seutua kehitetään ymmärtämällä, kuinka alueet eivät ole saarekkeita vaan sisäkkäisiä kehiä, jossa maaseutu, Haapavesi kuntana, ei ole Oulun ulkokehälle jäävä kummajainen. Se, että minua puoli vuosikymmentä vanhempi opettajani ja myöhemmin kollega Eino Siuruainen valittiin Pekkalan jälkeen Oulun läänin viimeiseksi maaherraksi, ei ollut kenellekään yllätys. Siuruainen oli Keskustan mandaatilla toimiva kansanedustaja mutta samalla hoidimme samaa maantieteen professorin virkaa. Olimme laitoksella luonnollisesti ylpeitä omasta Maaherrastamme. Rehtori kertoi kuinka maaherrojen koulutusohjelma lopetetaan Maantieteen laitoksella. Viisas ratkaisu ja ennakoi läänien lakkauttamista jo 1980-luvulla. Verkostojen verkosto Virkamies voi puurtaa useissa sivutoimissa ja samainen Helsingin Sanomat kertoo kuinka kaupunginjohtaja Jussi Pajusella on 13 sivutointa ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurilla peräti 16 mutta osalla vain yksi tai ei yhtään. Kun virka lakkaa olemasta, mies jää eläkkeelle, kaikki toimet käytännössä katoavat. Ne ovat syntyneet pääsääntöisesti viran mukana ja usein osana puoluemandaattia. Kun puoluekin katoaa ja eläkkeelle jäävien osuus on kovin suuri, kuten nykyisin on, alueiden väliset ja sisäiset verkostot katoavat eläkeläisten mukana. Näin Raimo Sailaksen kolumni samassa lehdessä on melkoisen turhanaikainen ja muutenkin jo takavuosilta tuttua tekstiä. Uudet luudat lakaisevat mutta eivät kalasta enää vanhoilla verkoilla. Näin poliittinen laitos joutui puolueineen kriisiin. Tämä on ongelma, jota ei ole riittävästi pohdittu. Kun sodan aikana syntynyt suuri ikäluokka jätti virkansa, samalla jäivät myös lukuisat alueita yhdistäneet verkostot ja talouden klusterit. Ihmisten väliset kontaktit ovat uskomattoman tärkeitä eikä niitä koskaan voi korostaa liikaa. Nyt ne ovat oleellisesti rapautuneet ja uusia ei ole syntynyt muuten kuin netin virtuaalisina verkkoina. Se ei korvaa hyvien henkilösuhteiden kautta syntyneitä verkostoja. Niitä on pidettävä yllä koko ajan ja se on keskeinen osa virkemiehen työtä hyvin hoidettuna. Sulka Lukasenkan hattuun Kun Vladimir Putin tapaa Valko Venäjällä Aljaksandr Lukasenkan isännöimän Miskin huippukokouksen osanottajat Petro Porosenkon ja Catherina Asthonin, kukaan ei voi olla tuloksesta kovin varma ja yksityiskohtia vältellään. Ainut voittaja on Valko-Venäjän kiistelty presidentti ja tätä kautta Euraasian ja Venäjän vetämä tulliliitto. Tästä sulasta Putin voi hyväksyä jopa Porosenkon täysivaltaiseksi maansa edustajaksi huipputapaamiseen. Toinen voittaja ovat verkosto, jotka nyt ovat tulehtuneet. Putin on keskeinen media-ajan verkottaja ja hänen jättäminen sivuun on ollut valtava menetys Euroopan ja etenkin Suomen taloudelle. Putin on taitava media-ajan ymmärtäjä ja kykenee verkottamaan itsensä niin sosiaalisiin kuin ei sosiaalisiin medioihin, mediaan ja sitä lähellä olevaan viihteelliseen epämediaankin. Piru majailee yksityiskohdissa Maantieteessä sisäkkäiset kehät eivät nyt toimi Ukrainassa ja EU:n näkökulmasta kehitystä ei tapahdu lainkaan, jolloin rikkonaiset alueet ja niiden toiminta johtaa samaan kuin kuntarakenneuudistuksessa, jossa kaikki neuvottelijat epäilevät toistensa tarkoitusperiä tai eivät ole niistä lainkaan perillä. Tällaisessa verkostossa ei sosiaalisen epämedian merkitys kasvaa oli alue pieni tai suuri. Globaalissa geopoliittisessa kaaoksessa piru löytyy yksityiskohdista ja niiden löytäminen on Ukrainan kriisissä nyt vielä kaukana tulevaisuudessa. Sama pätee sellaiseen kuntarakenteiden uudistukseen, jossa tutkimus jätetään tekemättä ja prosessi käynnistetään komentelemalla, painostamalla ja uhkailulla. Sosiaalinen epämedia tuo koko ajan agendalle pieniä yksityiskohtia joihin myös oma hallituksemme on kompastunut, olemattomaan puuhasteluun jo Kataisen aikana. Tunne oma tilasi, älä arvaile Tässä tarkoituksessa Forssan Lehdessä Ilkka Joenpalo on kirjoittanut ansiokkaan mielipiteen (26.8.2014) lainaten Urho Kekkosen lausahdusta “Tunne oma tilasi, anna arvo toisellekin”. Siinä pelkkä oman tilan arvailu ei vielä riitä, oli kyseessä Minskissä tai Forssassa järjestettävät kokoukset sekä alueiden välisten verkostojen todelliset ylläpitäjät. Ei kuvitellut ja arvioiden oma tila väärin sekä antamatta muille arvoa ja tunnustusta lainkaan. Ylimielisyys yhteisten asioiden hoidossa on alueiden Euroopassa ja Suomessa verkostotalouden ja klustereiden pahin peikko ja moraalin rapauttaja. Verkostot kun eivät muutu vaikka vaaleissa äänestäisimme miten tahansa. Siinä on samaa kuin sukulaisten suosimisessa, nepotismissa. Emme voi valita sukulaisiamme, vanhempiamme. Tässä merkityksessä suku on pahin tai paras verkosto ja tähän liittyi läheisesti ensimmäinen väitöskirjani paikkaleimautumisesta ja juurista, maantieteen mentaaleista alueista ja käsitteistä, joiden perustana ovat tunnesanamme ja hermeneutiikka, joskus myös strukturalismi, nykyisin postsrukturalismi, joka tekee emotionaalisesta aina todellisen ja sisäsyntyisen alueen sepitteellisten ja hallinnollisten alueiden rinnalla “aluehenkineen“.

Ei sosiaalinen epämedia

Jussi Halla-aho oli kirjoittanut ei sosiaalisen epämedian sivuille tekstin, joka pani pohtimaan asiaa syvemminkin. Näin Soinin päivänä hän oli rohjennut kriittiseen tyyliinsä ja hänelle tyypilliseen tapaan polemisoida myös oman puoleensa edustajia haluttomuudesta täyttää niitä lupauksia, joita vaaleissa oli annettu. Sellainen on luonnollisesti moraalitonta silloin, kun ihmiset jättävät ikiaikaiset puolueensa ja äänestävät jotain vallan uutta, kirjoittaa Halla-aho. Eivätkä sitten saakaan katetta luvatulle, kuten vaikkapa Kokoomukselta tämän luvattua hoitajille 500 euron lisäansiota tai taas kerran, vaalien lähestyessä, tulee luvattua ummet ja lammet mutta heti vaalien jälkeen ne unohdetaan. Hyväksytty pelin politiikka Politiikka lupauksineen on ikiaikainen tapa huijata ihmisiä ja pelin politiikasta nyt ei saa jutun juurta toistamatta jo tuhanteen kertaan sanottua. Richard Nixon sentään tuli lopulta myös tunnon tuskiinsa ja myönsi pettäneensä kansansa luottamuksen. Sitä edelsi tosin sellainen rötöstely, ettei sitä tapaa muuallakaan kuin huonoissa leffoissa. Mistä syntyy sitten ilmiö, jossa juuri epämedia on viemässä kohti prosessia, jossa suosimme huomaamattamme ei sosiaalisia ilmiöitä ja mediasta tulee epämediaa? Media joutuu uudessa kilpailutilanteessa ja murroksessaan hakemaan yhä enemmän aiheita, jotka ovat äärimmäisen epämiellyttäviä ja samalla negatiivisia, marginaalisia ilmiöitä samalla 7000 miljoonan ihmisen maailmassa. Niitä aiheuttavat ihmiset, joilla on taipumusta joutua marginaalisiin onnettomuuksiin, vaikeiden kokemusten kantajiksi tai niiden kohteiksi, verityöt seuraavat toisiaan ja lopulta tällaista elämää ei puhdista mikään muu kuin väkivaltainen kuolema. Usein vielä oman käden kautta tai hukkuen Suomessa juhannuksena. Sosiopaatit näkyville Kun media joutuu kilpailutilanteessa hakemaan erityisen epäsosiaalisia ihmisiä ja näiden elämänkohtaloita siitä tulee samalla epämediaa. Media ei jaa tietoa yhteiskunnan päälinjoista ja suurten massojen arkisesta elämästä, jossa onnistuminen ja onnen tunne syntyy sosiaalisen elämän säännöistä, normeista ja moraalista. Näin epäsosiaalinen media nostaa framille ja julkiseen valoon sellaisia henkilöitä tai prosesseja, tapahtumaketjuja, joiden lopputulos on kuin Richard Nixonin elämä tai Kennedyjen sukuklaanin surullinen kohtalo, Mika Myllylän ja Matti Nykäsen elämä urheilijoina, maailman mukavin mies itsemurhan tehneenä tapauksena, koomikkona. Joskus mukana on myös toimittaja ja hänen kaverinsa, joka on usein epäonnistunut kirjailija, päihteitä käyttävä kuvataiteilija, epäonnistunut tieteilijä, väärinymmärretty poliitikko, samaan epäsosiaaliseen elämään ajautunut yhteisen kohtalon jakava uutisen aihe päihteineen. Tämä yhteinen marinadi alkaa elää omaa elämäänsä. Suuret nimet historiassa ja sen väkivallassa ovat olleet perinteisesti näitä persoonallisuuksia, psykopaatteja epäonnistujia normaalin normiston sisällä eläen Pol Potista, Adolf Hitleriin ja Staliniin. Heitä on tuhansittain kaikissa ammateissa ja arvostus on syntynyt pääosin epäsosiaalisen elämä tuotteena, otsikoista medioissa. Historia sivuuttaa nämä kohdat, jos henkilö on jäänyt sosiaalisen pääomaan ja muistin rasitteeksi. Uutinen syntyy myös huolimattomasta duunarista lentokonetta, bussia, rekkaa kuljettaen, laivansa karille ajaneesta kapteenista sekä muista marginaalisista tapauksista päästäen ebolan irti tai käynnistäen viidakkosodan, kaupunkisodan, terrorin kauhut, epämedian ei sosiaalisen elämän myyvimmät aiheet. Vai onko päivää ilman Gazaa, Putinia tai jotakuta muuta epämedian ei sosiaalisen elämän ymmärtävää hahmoa? Jopa nuorta joka alkaa vanhemman poliitikon tapaan hakea mediajulkisuutta käyttäytymällä epäsosiaalisesti ja luottaen tuttuun alkoholisoituneeseen toimittajaan. Epämedia valikoi sekä toimittajan että tämän valitseman julkimon oli aihe tai ammatti mikä tahansa. Epäsosiaalinen media valitsee myös tätä kautta julkimot, joille alkaa syntyä kysyntää suurten massojen hakiessa vaaleissa itselleen ehdokkaita. Puolueet kun syntyvät nekin nykyisin ei sosiaalisen epämedian kaikkein vaikeimmista psykopaateista valehtelijoina ja narsisteina, mytomaanikkoina, itsensä häpeilemättä esittelevinä ja kiittelevinä lurjuksina. Mukana on myös häpeilemätöntä nepotismia ja korruptiota, rikoksia. Sairastunut yhteisö suojelee heitä ja syntyy vaikkapa psykososiaalista kiusaamista ja syviä traumoja, tragedioita, joista media saa otsikoita. Näin epämedia ja sen epäsosiaalinen elämä tukee näitä ilmiöitä ja itkee haudoilla, jotka on taatusti itse aiheuttanut. Epäsosiaalinen normistomme Olisiko Jussi Halla-aho päässyt vahingossa totuuden jäljille oltuaan tohtorina kolme vuotta kansanedustajana ja siitä osan aikaa puolueestaan erotettuna? Ehkä nämä vanhat edustajamme ovat olleetkin aina lupauksia antavia ja nimi on tuttu jo aiemmista rötöksistä, epäsosiaalisesta elämästä tai sen lähellä koko ajan eläen yhdessä ei sosiaalisen median kanssa ja samassa liemessä marinoituina? Olisiko mahdollista, että ei sosiaalinen epämedia ei välitä erityisesti perinteisestä, normeja ja lakeja noudattavasta suuresta massasta? Niinpä vaikkapa Suomessa, jossa syntyy joka vuosi 60 000 uutta lasta, sotavuosina 120 000, valmistuu sama määrä kouluistamme ammattiin, 1500 tohtoriksi väitellen, valtaosa ammattinsa todella osaavista huipuista ei koskaan pääse kokeilemaan siipiään vaikkapa eduskunnassa ja ministerinä. Näihin julkisiin tehtäviin kun media valikoi juuri kaikkein suurimmat otsikot saaneet häiriintyneet narsistit, tyhjänpuhujat, epäonnistuneet tapaukset muussa työelämässämme mutta jotka pysyvät pystyssä myös ilman selkärankaa. Yhdysvalloissa oli tutkittu kuinka liian tasapäistävä ja räiskyvää normistoa välttelevä protestanttinen luterilaisuus ei heillä menesty politiikassa eikä muussa epämedian palvomassa julkisuudessa. Suomalainen ei menesty oikein Yhdysvalloissa sen huipulle kavuten. Sen sijaan hyvänä duunarina hän menestyy. Ei päivää ilman Putinia eikä päivää ilman Matti Nykästä morsiamineen. Mitä hullumpi ja narsistinen uusi ohjelmaformaatti, sitä paremmin se myy, kun muutakaan ei ole tarjolla. Kuka on nähnyt leffan, joka on Hollywood -tuote ja jossa aihe ei pyöri rikosten, rötösten, tolkuttoman verellä mässäilyn ja aggression, kieroilun ja moraalittoman elämän ympärillä, terroristien ja sodan sekä kauhun, suurten onnettomuuksien maailmassa? Mistä tällainen media on syntynyt? Ovatko uudet pelimme tätä samaa kulttuuria ja ei sosiaalisen epämedian viimeisintä tuotetta? Nakertaako se yhteiskunnallisen normiston ja sen tärkeimmän pääoman, moraalin? Miksi suomalaisen sosiaalisen pääoman ja normistomme olisi muututtava palvelemaan Hollywood -elämää? Viihteellistyminen ei ole pahin ongelma Ei sosiaalista epämediaa on moitittu eniten juuri viihteellistymisestä. Se on virhe. Viihde on vain markkinoiden vaatimus ja sellaisenaan viatonta. Sen sijaan ne valinnat, jotka syntyvät toimittajien ja mediamaailman omassa normistossa ja huomaamattamme sen sisään kätkeytyvää, demokratiaamme nakertavaa ja asiantuntemuksen sivuuttavaa ja sen rapauttavaa käytäntöä, on yhteinen todellinen ongelmamme. Me välttelemme jo mediamaailman ammatteja ja poliitikon moraali on sama kuin mediamaailman yhteinen negaatio, jossa haetaan vain epäsosiaalisen ihmisen tekemiä onnettomuuksia ja niiden seurauksia sekä suositaan samalla näitä avaintehtäviin politiikassa ja talouselämässä, johtajinamme. Mediapersoonat kun ovat tapa valita heitä mediayhteiskunnan palveluun myös ja etenkin politiikassa, normistollisina päättäjinä ja moraalin vartijoina. Jussi Halla-aho lähestyy kirjoituksessaan oikeaa asiaa mutta kovin kapeasta asetelmasta, omasta pettymyksestään. Laajemmassa kontekstissa epäsosiaalinen elämä, narsismin häiriöt, kun on helpoin ja usein ainut tie mediapersoonaksi. Jussi Halla-ahon tie oli toinen. Hän on piikki lihassa myös omassa puolueessaan. Laajemman kontekstin kautta mukaan on tullut myös pohjaton normaalin ihmisen normiston väheksyntä ja etsitään ratkaisuja, jotka ovat ääri-ihmisten ahneudessaankin vaikeasti selitettävissä vaikkapa optioina ja kohtuuttomina palkkiona osana rakenteellista korruptiota, palkkiovirkoja. Vai voiko joku selittää tavallisen slummista nousseen ihmisen miljoonatuloja vain siksi, että hän on slummista noussut ja osaa jotain sellaista, jolla ei ole vähäisintäkään merkitystä yhteisen sosiaalisen elämämme ja sen vaurauden kartuttamisessa? Pikemminkin hän osaa jotain sellaista, joka on normistollemme ja perinteiselle moraalille vahingoksi, rapauttaa sitä narsismillaan tai aggressiolla, muita piittaamattomalla elämänasenteellaan potkien palloa tai hakaten nyrkeillä. Yhteisön vastuu yksilöstä Olen ollut mukana yli 40 vuotta rakentamassa maaseutualueiden taloudellista, kulttuurista ja sosiaalista kestävyyttä. Sen tärkein elementti on ollut yhteisöllisyys. Sinä vakuutukset ja rahalaitokset, pankit, eivät pelasta tai auta rahoineen silloin kun sattuu onnettomuus, rakenteellinen pako maaseudulta. Toimivassa yhteisössä palaneen talon tilalle rakennetaan uusi talo talkoovoimin. Yhteisö ei anna rapauttaa itseään ja normistoaan joutumalla turvautumaan sellaiseen, joka pilaa lopulta koko tuhatvuotisen sosiaalisen pääoman ja normiston sekä moraalin. Emme voi luottaa EU:n hyvää tahtoon tai Natoon. Sellainen olisi suurta typeryyttä itsenäiseltä kansakunnalta tai kyläyhteisöltä. Ainut uskottava realiteetti on Paasikiven esittelemä maantiede, jolle emme voi mitään. Se on meidän voimamme samalla. Kyliä kehitettäessä talkoovoimin oleellista on ollut, ettei tähän kylätoimintaan otettu koskaan mukaan poliittisia puolueitamme ja niiden kellokkaita. He kun eivät ole kiinnostuneita ilmaisesta työstä ja talkoista vaan lähinnä omasta egostaan ja sen esilläolosta. Keskustelimme tästä usein professori Lauri Hautamäen kanssa, joka sai kylätoiminnastamme pikku Nobelin. Kriisialueelta liikkeelle Ensimmäinen kylätoimikunta käynnistettiin Lappiin, ei Hautamäen oman yliopiston kylkeen Pirkanmaalle ja Hämeeseen. Hän kun ei uskonut sen onnistuvan siellä ensinkään. Esitin Vuotson kylää Lapissa, Lokan ja Porttipahdan altaiden välissä. Siellä oli riittävästi kiusattuja suomalaisia porotilallisia ja allasevakkoja katkeroituneina ja karkotettuina kodeistaan Rieston, Mutenian, Korvasen, Lokan, Pillirannan ja Madetkosken kylistä. Vauraimmasta osasta pohjoista Sodankylää ja vanhaa Sompion Lappia. Heillä oli keskinäistä riitaa, joka oli kylvetty sinne poliitikkojen ja pankkien toimesta sekä etelästä, herrojen Suomesta, hajottaen ja halliten pohjoista Lappia ja käyttäen näin luonnonvaroja, kuten EU nyt koko Suomessa. Oli aika kokeilla, saadaanko kylä eläväksi, saadaanko riidat loppumaan ja kymmenet allaspeikot poistettua Lapin erämaita pilaamasta, viimeiset kosket suojeltua ja korvaukset hoidettua karvalakkilähetystöinä Helsinkiin. Ja kyllähän ne saatiin. Järjestyksen palauttaminen ja usko omaan yhteisöön, sen voimaan, on ensimmäinen askel palauttaa myös vuosituhantista normistoa ja siirtää ei sosiaalinen epämedia palvelijoineen syrjään, ennen kuin olemme kylmän sodan tuliselle puolella ymmärtämättä, miksi näin oikein pääsi käymään

Sorvin ääreen palaava kansakunta

Kesän viimeinen viikonloppu on alkanut ja päättyy urheilullisesti suomalaiseen juhlaan keihäsmiesten ja esteitä juoksevan naisen tuodessa meille Zurichin kisojen ainoat mitalimme. Näin me ainakin haluamme uskoa vielä tänään, lauantaina. Positiivisuus on ollut muotia kuluneen kesän helteissä. Kisat kuitenkin menivät meiltä odotettua paljon paremmin ja laajemmalla osaamisella kuin vuosikymmeniin. Joko omat nuoret urheilijamme ovat nousemassa 1980-luvun malliin tai sitten Eurooppa on taantumassa. Ukrainan raskas lisälasku Euroopan taantuma ja oma kriisimme on osa globaalia taloutta ja kärjistyy nyt Ukrainan aiheuttamaan lisälaskuun. Aikanaan tsunamin kauheuksilta selvinnyt presidenttimme on tekemässä sen mitä Suomelta on perinteisesti odotettukin. Pragmaattinen kansakunta on liennytyksen tiellä ja tsunaminkin jälkeen elämä jatkuu ja jonkun on korjattava syntyneet vahingot. On parempi pyrkiä tekemään diplomatian kautta vahingoista mahdollisimman nopeasti korjattavia, jolloin tie vanhalle ja kestävämmälle uralle ei veisi aikaa useamman sukupolven yhteisenä kokemuksena. Kaikki eivät jaa suomaalisten maailmankuvaa eivätkä suomalaisetkaan ole siitä yksimielisiä. Parempi kuitenkin virsta väärään kuin vaaksa vaaraan, jolloin niin Suomen ja nyt yleistä arvostusta nauttivan presidenttimme tehtävä on hänelle sopiva sen riskeistä huolimatta. Näin siitäkin huolimatta, ettei hän ole asiaan haettu sovittelija tai viran puolesta YK:n neuvottelija vaan suvereenin valtion päämies. Se muuttaa asetelmaa mutta ei tee siitä mahdotonta. Venäjän median suhtautuminen presidentti Sauli Niinistön vierailuun on odotettu ja epäilemättä se on sitä myös muualla maailmalla. Kriisiä on pyritty ratkomaan montaa eri tietä ja tämä on vain yksi monista. Perinteet velvoittavat Suomen kohdalla se on perinteinen ja myös sitä kautta hyväksytty, jolloin sitä on myös tähän tehtävään pohjustettukin. Toisin toimien olisi jätetty myöhemmin aukko historian tutkijoille ja meitä olisi paheksuttu. Nyt toimittiin oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Suomi on löytänyt paikkansa maailmanpolitiikan kriiseissä ja varoo ajautumasta kolmatta kertaa vaihtorahan osaan maailmansotien pyörteissä. Ukraina ei ole toki ainut kriisin aihe maailmalla ja aseellisten konfliktien rinnalla etenevät myös jo ennestään tutut rutot ja kolerat. Ebola ei ole uusi ilmiö ensinkään mutta nyt sen leviäminen on vaikeasti torjuttava ja se ei saa jäädä muiden konfliktiemme varjoon. Ebolaan liittyvä hysteria on sekin uhka, joka on osattava käsitellä oikein. Stubbin näköinen karikatyyri Suomen pääministeri on ottanut esiintymisessään linjan, joka muistuttaa aiempien vuosien karikatyyrien piirtäjien ja nukkeanimaatioiden tekijöiden seterotyyppejä poliitikoistamme. Se voi olla ihan hyvä keino lähestyä osaa meistä ja nuoren polven kokemana, mutta ei mene oikein ikääntyvän kansakunnan konservatiivisemman osan siihen arkeen, jossa mukana ovat vaikeat talouden taantuman aiheuttamat vakavat ongelmamme, työttömyys, syrjäytyminen ja eläkeikäisten monet suuria ikäluokkia askarruttavat kokonaan uudet ja monelle vieraat aiheet rakennemuutoksineen. Pääministeri Stubb on tehnyt itse itsestään kevyellä esiintymisellään karikatyyrin, joka jakaa koko hallituksen kahtia. Kuinka suhtautua karikatyyrinsä itse tekevään pintailmiöiden esittelijään ja hänen saamaan suosioon suhteessa vaikkapa konservatiiviseen oppositioon. Viihteellinen media ei ole sama asia kuin viihteellinen hallitus ja sen ministerit. Ero Paavo Lipposeen, Matti Vanhaseen ja Mauno Koivistoon, puhumattakaan Kalevi Sorsasta ja hänen edeltäjistään pääministereinä, alkaa olla liian suuri. Eletään sentään maamme historian vakavimpia aikoja ja meillä on ollut joskus ennekin päämiehiä, jotka eivät ole osanneet oikein täyttää tehtäväänsä valtiomiesmäisesti esimerkkinä vaikkapa presidentti ja tohtori Relander, mukava karjalaismies viihdyttäjänä oman aikansa tavoilla etenkin kadulla esiintyen ja kertoen samalla valtiosalaisuuksia. Ongelmia oli myös Ståhlbergilla löytää presidentillinen asemansa ja hän seurasi salaa Mannerheimin tapaa esiintyä ikonina hakien sopivaa etäisyyttä tuon ajan mediaan. Muuten hänen siviilielämänsä oli hyvinkin arkista ja myös median esittelemää. Hän ei kuitenkaan itse sitä esitellyt ja ryhtynyt komeljanttariksi. Paavo Väyrynen on tyypillinen oman roolihahmonsa vangiksi jäänyt julkisuuden henkilö, joka pyrkii sitä korjaamaan itse ironialla nyt ikääntyneenä valtiomiehenä. Hän jopa esittelee avoimesti niitä keinoja, joilla hän on keventänyt omaa ongelmallista mediasuhdettaan. Kun ironiasta alkaa tehdä ironiaa, se menee överiksi. Uuden roolin etsintää Mediayhteiskunnassa julkisten virkojen haltijat ovat kokonaan uudessa tilanteessa sähköisen median ja somen aikakaudella. Siihen luontevasti suhtautuvat ja sitä koko ajan käyttävät ovat ymmärrettävästi muita kollegojaan askelen edellä viestijöinä. Alexander Stubb on tästä myönteisin esimerkki ja monessa puolueessamme on taitavia somen käyttäjiä ja jopa persoonallisuuksia, sitä kautta poliittisen meriittinsä hankkineita kirjoittajia. Perussuomalaisten Jussi Halla-aho on näistä yksi tunnetuimmista. Demokratia on välineineen muuttumassa ja perinteisempi media joutuu usein analysoimaan sellaista, joka on analysoitu jo muutenkin puhki. Etenkin printtimedia jälkilöylyineen on joskus kovin raskasta luettavaa ja itseään toistavaa. Some ei ole vain reaaliaikainen vaan myös analysoiva ja arvioissaan moniäänisenä usein myös parhaat mallit valikoivaa. Monitasoisuus ja kansainvälisyys helpottaa sellaisen havaitsemista, johon printtimedialla ei ole mahdollisuutta. Sen kriisi syvenee ja samalla sähköinen osuus siellä on jo lähivuosina myös tämän tiedotuksen taloudellisesti kannattavinta bisnestä. Suomessa tämä kehitys on vain hidasta. Tradition ylläpitäjät Mennyt kesä on ollut myös perinteisten seminaarien aikaa ja Euroopassa lomailu jatkuu vielä elokuun loppuun. Näiden tapahtumien luonne ei ole muuttunut merkittävästi siitä mitä ne ovat toistuessaan jokakesäisinä konferensseina. Kongressit ja kongressiympäristöt ovat nekin traditio kongressihotelleineen turismina, johon on vaikea löytää uutta sisältöä muuttamatta ensin koko konsepti uudeksi ja aiempaa joustavammaksi, uutta tietoa jakavaksi. Liian harva niistä hyötyy ja samojen teemojen toistuminen alkaa olla rasittavaa sekin. Joillekin organisaatioille niistä on tullut liki ainut toiminnan muoto ja sellaisenaan vuosijuhlan tyyppinen yhteinen tapaaminen ja kongressibisneksen luonne on etenkin Yhdysvaltoja leimaavana rasittava. Uutta ei synny muualla kuin idässä, tulkiten se juuri kongressien kautta tietoa hankkien. Tämä käsitys on luonnollisesti virheellinen. Sisäpolitiikkaa ulkopolitiikan keinoin Politiikan syksy on Suomessa vaaleihin valmistumista ja siinä mukana on uusia aineksia. Sisäpolitiikka on tullut mukaan ulkopolitiikan samaan kehikkoon eikä niitä edes pyritä enää pitämään erillisinä. Osasyynä on kansallisen erikoislaaduin heikko tunteminen ja sen välttely hallituksessa. Ministerin olisi luonnollisesti tunnettava oman hallinnonalansa yksityiskohdatkin ilman avustajien taluttamista ja jatkuvien kömmähdysten korjailua. Näin Suomen talous ja sen kriisit ovat osa EU -politiikkaa ja Ukraina mukana Venäjän kaupassamme sekä taloutemme niissä rakenteissa, joissa päätetään myös luonnonvarojemme käytöstä ja ympäristökysymyksistä. Mutta myös vaikkapa kuntiemme rakenteista ja rakennepolitiikasta sosiaalipolitiikan ja terveydenhuollon arjessa. Kaikki ei kuitenkaan liity kaikkeen niin suoraviivaisesti kuin usein annetaan ymmärtää ja medioissamme oikoa mutkat suoriksi. Kun osaamattomuus ja populismi kasvavat, syntyy poliittista viihdettä, jossa pääministeri on itse luomansa karikatyyrin näköinen, oikeastikin. Se on tapa vältellä joutumasta esittelemään sellaista, jota ei voi tuntea ja sen kyllä huomaa vaikeiden asiakysymysten välttelynä.

Siperia opettaa

Uuden tiedon keruu ja käsittely vaatii hakkerionnin taitoa joka suunnalla. Samaan aikaan on kyettävä itse käsittelemään tietonsa ja liittämään vanhaan, oikeaan tietoon. Pääosa kun tästä pintatiedosta, tietohakkereiden levittämästä, on täyttä roskaa. Nämä näennäistiedon imurit ja levittäjät kun eivät edes pyri tuottamaan uutta tietoa vaan tyytyvät hakemaan turhasta pintatiedosta vielä sen kaikkein turhimman. Otsikot ja niiden alla piilevän muutaman käsitteen tai henkilönimen. Rutto leviää - oletko valmis maratonille? Tämän päivän suuria otsikkoja ovat Ebola ja sen leviäminen mahdollisesti hallitsemattomaksi globaaliksi katastrofiksi. Mikä tahansa eritteiden kautta leviävä flunssavirus kun tahtoo kiertää pisaratartuntana läpi koko maapallon ja ebola oli vielä hetki takaperin pelätyin sairaus maailmalla. Nyt se levitessään ei tahdo ylittää millään edes uutiskynnystä kiitos näiden tyhjäntoimittaja hakkereiden tavalla hakea ilmatilaa medioissamme turhalle tiedolleen, olemattomalle pintaliidolle. Toinen suuri uutinen on Irakin sodan paluu ja Syyria. Nämä veriset sodat ovat vieneet Yhdysvallat ja Obaman takaisin siihen, josta hän aikanaan aloitti ja sai rauhan Nobelinsa. Nyt sen voisi palauttaa. Ongelmana kun ei ole enää pelkkä Irak vaan sen rinnalla karkuun päässyt ebolaakin pahempi virus Ukrainasta. Yhdysvallat on sitonut kätensä Euroopan vaikeampaan historialliseen pesäkkeeseen ja sen juuriin Puolassa, Saksassa, Ranskassa, koko Venäjällä ja ei vähiten myös Suomessa Oollannin sodasta alkaen. Britit ovat sen pahin pesäke. Kun Krimin sodasta puhutaan, silloin on muistettava, mistä Eurooppa on tehty ja kuinka kylmää sotaa edelsi kuumat sodat ja koko oman aikamme globaali historia kytköksineen, josta Krimin sota ulottui myös Suomeen. Näiden rinnalla etenee Portugalin kriisin syveneminen siinä missä Italian talouden sakkaaminen uudemman kerran. Ei Espanja ole kuvilla sekään ja kohta palaamme sinne, mistä euroalueen kriisi syntyikin, valuvirheisiin ja pankkeihin. Oikeammin näin on jo tehtykin ja ranskalaiset ovat pelote, joka estää niistä puhumasta oikealla kielellä. Heille Venäjä -pakotteet ovat kauhistus siinä missä Hollannille puhumattakaan Saksaa ja Puolaa. Venäjän jyrähtäminen oli varoitus jota on nyt mahdoton enää paeta. Huonon pään takia koko ruumis kärsii. Eurooppa on ajettu kiville sen omilla opeilla. Siperia opettaa Kun Siperian ilmatila sulkeutuu Finnairin lennot on lennetty. Nyt kyse on vielä vain varoituksesta talonpojille ja ruokaketjumme jalostajille, myyjille. Venäjälle elintarvikeviejiä löytyy pilvin pimein ja koko Natoon liittynyt joukko entisiä itäblokin ihmemaita on ollut kaiken aikaan Venäjän taloudellisessa ja luonnonvaroihin perustuvassa talutusnuorassa. Nytkö tämä vasta on alettu Euroopassa ymmärtää? Ei Ukraina tietenkään ainut ole jossa on euraasialainen ilmasto ja ihmiset. Maantieteelle emme voi mitään ja on oltava reaalipoliitikko, neuvoi Paasikivi sotiemme jälkeen ja Kekkonen jatkoi kovalla kädellä vieden maata kohti vaurautta. Öljykriisin aikana Suomi saavutti muiden OECD maiden etumatkan kiinni saksalaisten haukkuessa meitä suomettumisesta, finlandisierungista. Se on heidän tapansa köyhdyttää Euroopan itärajaa, pitää sitä kurissa ja Herran nuhteessa. Suomessa alkoi 1980-luvulla puhe innovaatiopolitiikasta ja ylipistojemme hajasijoittamisesta jo aikaisemmin, panostettiin insinööritieteisiin ja hightech -osaamiseen rinnan verkottuneiden klusterirakenteiden tukemana. Nyt on taannuttu vaiheeseen, jossa on edettävä siitä mihin 1980-luvulla jäimme tai yletyimme. Maailma on avoin hakkereille jakaa pupputietoaan ja -sanojaan puppusanageneraattoreina internetin kautta ja poliitikkomme ovat jatkoa tälle samalla tyhjänpuhumisen armeijalle. On syntynyt hallitus, jolla ei ole ohjelmaa tälle ajalle ja tälle maalle, joka ei ole osa Euroopan ikivanhaa historiaa muuna kuin alusmaana ja välillä jaettuna kahden maailman kanssa kahtia. Ikivanha miekalla piirretty antropologinen ja geopoliittinen, luonnonmaantieteellinen raja kulkee Vaasan korkeudelta kohti Laatokan-Karjalaa. Nämä tyhjän puhujat ja hakkerit tuntevat muutaman käsitteen ja levittävät omaa viisauttaan pintaliitäjän olemattomilla tiedoilla. On oltava pinnalla hinnalla millä hyvänsä kellukkeita hankkien. Titanicin hukkuessa näille päille totuus valkeni vasta hyisessä vedessä jäätyen. Huonoja kellukkeita puusta tehdyt päät. Kaviouran elämää Kun on syntynyt tällä idän ja lännen rajavyöhykkeellä sekä saanut juurensa ikivanhan luostarilaitoksen kautta idästä ja kirkkovaltion kautta lännestä, mukana myös Tavastien ja hämäläisten kuningassuvun geenejä Maaningalle siirrettynä, silloin joutuu geeniensä kautta arvioimaan kansallista kohtaloamme suhteessa niin lokaaliseen ja paikalliseen kuin globaaliin ja rajattomaan maailmaan. Se kun on osa omaa askellusta, tölttiä, hermeneuttinen ilmiö yhdistäen tähän postrukturalismin teoria. Kun siitä kirjoittaa blogin, yhdistää ne toisiinsa ja kirjoihin, ne luetaan jossakin. Nyt jo miljoonien toimesta ja puutarhan kautta digikielenä, on ja of -tölttinä. Siis sosiaalisen median taloutena ja strategiana osana kieltä ja kuvaa, hermeneutiikkaa, sekä samaan aikaan yhdessä käytännön elämää ja askellusta, varoen kuitenkin tallaamasta ravaajien, passin taitajien sekä suomenhevosten kavioille. Kavioura kun on juuri ura ja sitä liikkuvat ihmiset ovat urautuneita, eivät uranuurtajia ensinkään. Sitä kutustaan traditioksi, dogmiksi, riitiksi, malliksi, teoriaksi jne. Kun se muuttuu töltiksi alkaa syntyä paradigmaista uutta maailmankuvaa. Se järkyttää vanhaa kaviouraa kiertävää ikääntyvää ja dementoituvaa kansaa. Nuoret ja sotaisat ihmiset odottavat niin Aasiassa kuin Afrikassakin. Venäjän on siihen varauduttava. Meidän on nyt palattava juurillemme ja ohjattava liikkumistamme kuten islanninhevonen edellisessä blogissani kuvaamana ja myös suomenhevoselle sopivana askellajina, tölttinä käyttäen. Siinä kun yhdistyvät kahden hyvin erilaisen askeltajan lajityypilliset liikkumistavat niin ravina kuin passina tai peitsinä. Kirjoitus ei ollut, herra paratkoon, metafora sekä siirrettynä hermeneuttiseen kieleemme ja omaan suvuttomaan ja onomatopoeettiseen symbolirakenteeseemme, kuten jotkut sitä minulle arvelivat tai tulkitsivat kirjoituksissaan. Se oli täsmälleen sama asia ja se tuli ymmärtää ilman kätkettyä ja savolaista tyhjänpuhumisen piiloviestejä “väärän puun kautta” sanomatta kuitenkaan yhtään mitään uutta ja ihmeellistä. Meillä on kyky yhdistää kahta kulttuuria, kahta liikkumistapaa ja kahta kieltä tavalla, jossa syntyy kokonaan uutta luovaa ja innovatiivista. Euroopassa tämän havaitsivat ensimmäisenä saksalaiset myös Aasiassa ja Kiinassa näiden kulttuurien aluksi lapsellisena pidettyä kieltä analyyttisesti jo keskiajalla tutkien ja siitä myös oppien. Salailevat saksalaiset Saksalaiset eivät paljasta löydöksiään yhtä auliisti ja avoimesti kuten imperialistit ja britit koskien vaikkapa Darwinin löydöksiä ja niiden merkitystä liberalismin jälkeläisille ja evolutionarismille talousoppina ja innovaatiopolitiikassamme. Sama koskee Venäjää ja Kiinaa, useimpia itäisiä kulttuureja, jonne myös saksalaiset ovat omaa kulttuuriaan levittäneet vuosituhannet eikä vähiten hindujen ikivanhana rigveda oppina. Yliopistojen ja suurten megaluokan yritysten, konsernien, japanilaisten keiretsujen jne. sekä suomalaisten verkostoyrittäjien yhteiset tiedepuistot ja teknologiakeskukset, niiden maailmanjärjestöt ovat saksalaisten kiertämiä. Se on heille tyypillistä oman tieteen ja innovaatioiden suojelua ja johtuen juuri tästä askellajien ymmärryksestä, perustieteen tasosta soveltavana tieteenä. Se on vanhakantaista ajattelua. Erikoisaskeltajista saksalaisia kiinnostavat juuri suomalaiset. Tämä uteliaisuus ei ole sattumaa ja sen ymmärtäminen on ranskalaiselle tai italialaiselle, romaanisille kielille ja sen passin taitajille usein mahdotonta. Tämä pätee niin Sibeliuksen musiikkiin kuin kapellimestareihimme ja arkkitehteihimme, kirjallisuuteen. Saksalaiselle ei ole mitään ongelmaa lukea tekstiäni. Ranskalaiselle ongelmat alkavat jo otsikosta. Ruotsalaiset ymmärtävät jotakin. Ei paljoa. Kulttuurissa kun passin lateraalikulkijat näkevät vain sen toisen puolen, kaksitahtisen askellajin saman puoleisen jalan liikkeet. Vastaavasti ravissa askellajihevoset ovat aivan eri maata kuin passissa ja ihmisellä hermeneuttinen kehä sanojen ja kielen ymmärryksessä avautuu täsmälleen samalla tavalla. Ymmärrät vain puolet ja käytännössä et joko lainkaan tai sitten aivan väärin töltti matkaajan islantilaista tai suomalaista kieltä. Kyse ei ole metaforasta siirrettäessä hevosen askellus kieleen vaan samasta asiasta. Sitä lähestytään myös puhuttaessa oikean ja vasemman aivopuoliskon yhteistyöstä ja sen luovuudesta, innovoinnista. Käyttäen molempia käsiä vaativiin suorituksiin luovuus ja innovoivuus paranee, älykkyys kasvaa. Paluu juurille Suomalaisten on palattava juurilleen ja opittava Islannin talouden tapaan heräämään ensin unestaan ja uudistamalla taloutensa konkurssin jäljiltä yhdistämällä hermeneutiikka ja sitä lähellä oleva poststrukturalismi. Vaikeita käsitteitä, mutta eivät kun olet islantilainen hevonen ja alat niityllä vapaanakin käyttää kahta täysin erilaista askellustyyliä, ravia ja passia samaan aikaan hitaan passin kautta aluksi tölkin kautta maailmaa muuttaen. Toki saksalaiset haukkuvat sitä aluksi possupassiksi, hitaaksi passiksi ymmärtämättä, kuinka suomettuminen on tapa siirtyä nopeaan tölttiin. Saksalaisilla kun on tapana pilata kaikki mihin menevätkin omalla ylimielisyydellään. Heidän johtavat filosofit, Arthur Schopenhauerista alkaen, ymmärsivät tämän ja sitä pahoittelivat. Oma aikamme ja sen teknologia sekä valtavasti kehittyneet ihmistieteet vaativat nyt aivan uudenlaisen hallitusohjelman ja sen poliittiset toteuttajat. Se vaatii myös vahvaa asiantuntemusta ja erikoisaskeltajien ottamista mukaan poliittisten liikkeittemme ohjelmia laadittaessa. Nyt niitä puuhastelevat pintaliitäjät ja tyhjän puhujat, puppusanageneraattorit ja hakkerit rinnallaan peruskoulun väärin päin kiertäneet suomenhevoset. Uusi ohjelma ja sen toteutus kun ei voi mitenkään syntyä suomenhevosen oman ja karkean luonnollisen askelluksen kautta joko verkkaisesti laitumella käyden, ravaten ja laukaten. Se tie on umpikujaan johtavaa ja paluuta keskiaikaiseen elämään huijareitten maailmassa. Saman arvopohjan hallitus Meillä ovat käytettävissä yliopistot ja tutkimuslaitokset, joiden tehtävänä on osata erikoisaskellajit ja myös jatkossa kyky yhdistää ne omaan kulttuuriimme ja sen sosiaaliseen pääomaan, geneettiseen perimäämme ja sosiaaliseen pääomaamme. Kieli on sinä hermeneuttinen perusta ja se on hyväksyttävä tunnekielenämme mukisematta symbolirakenteineen. Hallituksen on synnyttävä tämän saman arvopohjan päälle, jolloin uudet suuret löydökset sekä pienet parannukset haetaan kahden hyvin erilaisen kulttuurin rajapinnoilta ja tieteen keinoin. Muuta vaihtoehtoa ei ole ja Kekkosen Suomessa tätä vaihtoehtoa haettiin hajauttamalla ylipistomme ympäri maata. Nyt on aika panna yliopistomme töihin ja kerätä tästä hajautetusta työstä syntyvä sato sekä poisoppien yhden askellajien politiikka, talous ja kulttuuri, tyhjänpuhujien hakkereiden puppusanat sekä sokea EU:n palvonta yhden kulttuurin tapana elää ja pilata koko Euraasian tulevaisuus ja globaali maailmamme alkaen lokaalista, paikallisesta yhteisöstä se rapauttaen ja päätyen väkivaltaiseen kuumaan sotaan.

Tölttiratsu

Forssa ja Lounais-Häme, Ypäjä, tunnetaan hevosistaan. On siis aika paneutua tähän isäni sodan aikaiseen ratsastavan patteri työvälineeseen ja lasteni ja lastenlasteni rakkaimpaan harrastukseen. Hevosen askellajit ovat synnynnäisiä ominaisuuksia. Villihevoset liikkuvat luonnossa joko käyntiä, ravia, laukkaa tai kiitolaukkaa eli neliä. Tosin näistä ravin katsotaan olevan usein ihmisen kehittämä ja siis jalostuksen ja koulutuksen tulosta. Lisäksi tietyillä hevosroduilla on juuri niille ominaisia erikoisaskellajeja. Niiden liioittelu vaatii taas erikoiskoulutusta ja apukeinoja. Tällöinkin ne perustuvat hevosten luontaisiin periytyviin askellajeihin tai -tyyppeihin. Nopeus ja jalostus ovat valttia Tasaisuutensa vuoksi ravi on suosituin nopeista askellajeista. Se tunnetaan ravikilpailuissamme ja nopeimmat huippuravurit lämminverisinä etenevät noin 50 km/h kun omien raskaampien suomenhevostemme huippuajat ovat noin 45 km/h. Tällainen kaksitahtinen askellaji, jossa kaksi kaviota laskeutuu aina maahan yhtä aikaa diagonaalisesti, vuoron perää ristikkäin, on meille tuttu ravikilpailujen lähetyksistä. Ennen kamera-aikaa luultiin ravaavan hevosen pitävän ainakin yhden kavion koko ajan maassa. Liikesarja on ihmissilmälle liian nopea, jotta olisi havaittu, kuinka liitovaiheessa hevonen irtautuu kokonaan maasta. Yhdysvaltalainen liikemies Leland Stanford kuvasi tämän ihmeen viidenkymmenen kameran avulla vuonna 1872 ja kuvasarjan nimi tunnetaan tänäänkin nimellä “The Horse in Motion”. Ihmisen tapa liikkua on sidoksissa sekin evoluutioon ja muuttuu koulutuksen kautta myös vaikkapa mutkikkaaksi tanssiksi tai urheilusuorituksiksemme. Hevosen tapaan se on sidoksissa geneettisiin taipumuksiimme. Sen ohella taustalla on lukuisia kulttuurisia piirteitä ja ihmiselle ominainen puhekieli, jolla voidaan välittää tuntemuksiamme ja perimäämme tietoa muista lajeista poikkeavalla tavalla. Luonnontieteissä ihminen operoi oman liikkumisensa kanssa toisin kuin humanismissa ja ihmistieteissämme. Välineellinen luonnontiede antaa mahdollisuuden oppia sellaisia poikkeavia liikkeitä, joita hevoset käyttävät vaikkapa erikoisaskellajeissaan. Näitä erikoisaskellajeja tunnetaan maasta ja kulttuurista, hevosrodusta riippuen hyvin monenlaisilla nimillä. Tölttihevosen poikkitieteinen askellus Perusaskeltajien rinnalla Euroopassa parhaiten tunnetaan islanninhevosten töltti ja passi. Vielä keskiajalla nämä ratsastajalle mukavat ja tasaiset askellajit olivat tuttuja muuallakin maailmassa, mutta ne katosivat myöhemmin hevosen hyötykäytön ja käyttötarkoituksen mukana. Etelä-Amerikassa toki tavataan vielä töltti -taipumusta ja jopa suomenhevonen voi intoutua tähän askellukseen, tölttiin. Kilpailtaessa askellajiratsastuksesta haetaan kuitenkin joko tiettyjä hevosrotuja (askellajirotuja) tai -yksilöitä (askellajihevosia), joilla on rakenteensa ansioista kyky oppia muita paremmin ottamaan vastaan koulutusta ja esimerkiksi erikoiskengityksen avulla. Ihmisen ja hevosen välinen yhteistyö on sekin vuosituhantinen ja jotkut meistä osaavat paremmin kouluttaa hevosia sekä tuntevat niiden taipumuksia olematta kuitenkaan välttämättä hevoskuiskaajia. Tölttiä ja passia jalostavat tietävät kuinka töltissä ravihevosen ja passin yhdistäminen muuttuu tasan puoliväliin molempia. Näin mukana on sekä ristikkäistä ja diagonaalista että saman puoleista eli lateraalista vaihetta. Töltti on siis nelitahtista ja jalkojen poljentajärjestys on täsmälleen sama kuin perinteisessä hevosen käynnissä. Tästä syntyy tasainen ja mukava matkavauhti, jossa edetään kyllä tarvittaessa hitaasta töltistä aina laukan nopeuteen. Se on ratsastajalle mukavin tapa edetä. Siinä voi jopa pitää mukia matkassa läikyttämättä. Kun sen on kerran oppinut, muuta ei käytäkään. Moni islanninhevonen on niin pitkälle tölttihevonen, että se vapaanakin liikkuu ravin sijaan töltissä. Pohjois- ja Etelä-Amerikassa liki samaa askellajia kutsutaan rackiksi tai single-footingiksi. Ratsastettuna töltti kuitenkin muuttuu etenkin jenkkien suorittamana helposti raviksi tai passitahtiseen suuntaan. Se siis hajoaa ja juttu on sillä pilattu niin tieteenä, taiteena, filosofiana, minä tahansa luovana innovaationa, joka edellyttää poikkitieteitä etenemistä ja väsymätöntä laukkavauhtia. Luovassa töltissä, työssä, on osattava rentoutua mutta matkavauhdin on säilyttävä ripeänä. Passi ja ravin yhdistäjät - poikkitieteiset tölttääjät Ihmisen kyky ymmärtää samaan aikaan luonnontieteitä ja sen menetelmiä, vaikeita käsitteitä (tai edes peruskäsitteitä) sekä ihmistieteen käyttämiä ikivahoja filosofioita, dogmeja, riittejä tai niiden koulukuntaisia eroja ovat pääsääntöisesti kieleen sidottuja ja hermeneuttisia ilmiöitä nekin. Ne ohjeistavat samalla, miten pitkälle kykenemme yhdistämään näitä toisiinsa ja muuttamaan hermeneuttisen ymmärtämisen kulkua. Niinpä se ei vielä riitä, että tuotamme vaikkapa kirjallista tekstiä, se on voitava muuttaa myös töltin kaltaiseksi kokonaisuudeksi, tullakseen ymmärretyksi sekä passin että ravaajan maailmassa. Käytännössä hermeneuttinen kehä rakentuu yksittäisistä osista, jotka viittaavat samaan aikaan laajempaan kokonaisuuteen. Käytännössä ymmärtäminen muodostaa kehän jossa lukija on avainasemassa. Tekstin merkitys löytyy sen kulttuurisessa, historiallisessa ja kirjallisessa kontekstissa. Siis kuten töltissä ja sen kahden erilaisen juoksutavan yhdistämisessä kirjailijan jatkaessa koko ajan samalla tyylillä alkamatta välillä laukata tai ravata. Kiitolaukkaan äkisti äityvä kirjailija vie tölttääjän mukin nurin tehokeinonaan. Kehän kiertäminen helpottaa tekstin ymmärtämistä jokaisella “kierroksella” aina aikaisempaa hieman paremmin. Olkoonkin, etteivät hermeneutiikan sukulaiskatsomuksen erikoisaskeltajat poststrukturalismissaan ole tässä yhtä optimistisia. Kaiken kansan hermeneutiikkaa Hermeneutiikka käytetään niin sosiologiassa, oikeustieteissä, musiikissa ja se on monelle koko tieteen filosofian perusta, osa semiotiikkaa, Raamatun hermeneutiikkaa, kirjallisuusteoriaa ja -kritiikkiä, eksegetiikkaa ja filologiaa, diskurssianalyysiä, dekonstruktiota ja analyyttistä hermeneutiikkaa. Näihin käsitteisiin ei kannata takertua. Riittää kun muistaa, kuinka sanat ja hermeneutiikka ovat monelle koko maailmankuvamme. Sen asemaa on vain muuttanut etenkin oman aikamme globaali viestintä ja nyt se muistuttaa kovien monien erikoisaskeltajien ja perusaskeltajien kohtaamista samassa kontekstissa netin ja sosiaalisen median taloudessa ja strategiassamme. Tällainen aiheuttaa luonnollisesti sekaannusta ja hämmennystä. Osa heistä on lisäksi vaikkapa päihteitten käyttäjiä, jolloin passi ja tölli vaikuttavat sujuvan hyvin, mutta käytännössä askeltaminen on muuttunut paso finoksi, missourinfoxtrotteriksi tai tenneseenwalkeriksi suomenhevosella sitä esitellen. Otan tästä esimerkin. Kuntien rakenneuudistuksissa kahden erilaisen tieteenalan koulutuksen ja maantieteilijän suunnittelijan kasvatuksen saaneena ja alan keskusteluja seuraten osa meistä edustaa ikään kuin perinteistä suomenhevosen käyntiä ja palaa aina samaan regionaaliseen rakenteeseen, jossa kunnilla on rajat ja ne ovat saarekkeita kartalla takavuosien kylätappeluineen Hämeessä kuultuna elämänä. Regionalismi vastaan spatialismi Regionalismi kun on hyvin suomalainen maailmankuva tasokarttoineen ja onomatopoeettisine sanoinemme, paikan niminemme. Näin paikan identiteetti on meille merkittävä, osa persoonallisuuttamme ja identiteettiä, yhteisön syntyä. Se on sekä sisäsyntyinen (ympäristöpsykologiaa) että ulkosyntyinen, opetuksen ja kasvatuksen tuote. Vastaavasti laajemman ja lähempänä erikoisaskellusta hankkineet kokevat alueensa spatiaalisina yksikköinä, jolloin kartalle näkyvät regionaaliset rajat ovat kadonneet ja korvautuneet ikään kuin sisäkkäisinä ja funtionaalisina, toiminnallisina renkaina ja rakenteina. Usein he pitävät itseään globalisteina ja halveksivat muita lokalisteiksi, suomenhevosiksi. Tässä aluetalouden ja sosiaalisen tai mentaalisen alueen maailmassa on lopulta kyse vain kahden perustyypin välisestä näkemyserosta. Yhden passin tyyppisessä kaksitahtisessa askeltekniikassa hevosen matkan teko on ravia mukavampaa kuin regionaalisessa, perinteisessä suomenhevosen käynnissä, ravissa tai nelissä. Suomen hevosen menossa, regionalismissa, laukka ja kiitolaukka puuttuvat menosta kokonaan saati passi tai muut erikoisaskellajit, väitetään ja ollaan väärässä. Tanssina se kuvataan jääkiekkovalmentaja Juha Tammisen liikehdintänä, jonka puutteet hän korvaa oudolla vaatetuksella ja puhetulvalla. Tällainen valmentaja on valmis myös hevoskuiskaajan tehtävään ja laatimaan siitä opaskirjoja. Kun koulutusta antavat mediajulkimot ja ministereinä ovat poliittiset pyrkyrit, syvempi osaaminen puuttuu. Kolmannen tien kulkijat Kolmannen vaihtoehdon mallit, joissa yhdistetään regionalismia ja spatiaalista maailmankuvaamme, passia ja ravia, digitaalista ja lateraalista toisiinsa, edustavat sellaiset meistä, joilla on islanninhevosen tausta tai yhdysvalloissa saatu epistemologis-metodologinen rack-ratsun koulutus. Tähän kolutukseen suomenhevonenkin sopii vallan mainiosti töllitaipumuksensa ansiosta. Ruotsalaisilla ja muilla lämminverihevosillamme se on ongelmallisempaa Euroopassa. Käytännössä mahdotonta. Vain meillä Suomessa on ikioma onomatopoeettinen kielemme ja sen rakenne sekä sukupuolettomat sanat oppia tämä askellus samaan aikaan ja yhdistäen yhdeksi ja samaksi etenemistyyliksi niin passi kuin ravikin. Se on omituinen lahja sinä missä kielemme rakenteet hermeneutiikan tulkinnassa. Tämä lahja hämmästyttää etenkin amerikkalaisia ystäviemme netissä, diplomatian keinoissamme Martti Ahtisaaren tapaan, mutta usein myös aasialaisia ystäviämme yliopistoissamme ja teknologiakeskuksissa, konserttisalien tahtipuikon käytössä kapellimestarineroina tai arkkitehteina, kirjailijoina, mutta tänään myös kuvataiteilijoina, suurten massatapahtumien ohjaajina tuhansille televisiokanaville olympialaisissa mittelöissämme, puhumattakaan rallikuskeistamme ja formulatähdistömme sekä heidän kyvystään keskittyä tehtäväänsä. Kaikki he ovat lisäksi lähtöisin pääosin samalta antropologiselta ja luonnonmaantieteelliseltä vyöhykkeeltä ja puhuvat itämurteilta. Heidän esi-isänsä ovat taistelleet kymmenissä sodissa ja alue on miekalla piirretty myös geneettiseen perimäämme, sen regionaaliseen ja spatiaaliseen, hermeneuttiseen myös moraaliseen ja oikeustieteelliseen tulkintaan, hermeneuttiseen kielellisen ymmärryksen kehään.

Aika käymässä vähiin

Oulussa ilmestyvä Kaleva käy pääkirjoituksessaan (6.8. 2014) läpi niitä ongelmia, joita tervakaupungille syntyi puolen Suomen pääkaupunkina kuntaliitosten seurauksena. Kun pienet liitoskunnat alkoivat maksimoida omaa etuaan ja Oulu pyrki saamaan naapurinsa suopeiksi liitoksille, syntyi surutta oman edun tavoittelua ennen liitosta. Ylikiiminki kaavoitti maitaan surutta sen minkä kykeni, Haukipudas rakensi upeaa koulukeskustaan yhdessä Oulunsalon ja Yli-Iin kanssa, Kiiminki sai terveyskeskuksensa ja uuden upean kirkonkylän. Teknologiaihmeen imurit Kun samalla investoitiin infraan ja liitokset alkoivat jo vuonna 2009 kunta kerrallaan Ylikiimingistä, työntekijöille luvattu viiden vuoden karenssi jatkui aina jokaisen liitoksen jälkeen uudelleen. Sen tuomat synergiaedut sekä päällekkäisen hallinnon purku etuina alkoivat kadota. Tänään Oulu, teknologiaihme Nokian huumassa, etsii säästöjä uudessa tilanteessa, työntekijöitä lomautetaan, palveluja karsitaan. Se Oulu, jossa itse aikanaan yliopistossa kaupunkia ja sen laajaa vaikutusaluetta tutkimme ja kehitimme, on vain muisto entisestään. Pelkästään Oulun rikkaasta kulttuuritoimesta haetaan 20 miljoonan leikkauksia. Käteen ei jää mitään kulttuurikaupungin maineesta. Kukaan ei kehtaa edes mainita takavuosien tervaporvareitten maineesta. Nokia-klusteria kun oli edeltänyt myös metsäklusteri alasajo ja rikas kemianteollisuus katsoi sekin. Pikkukunnat muuttuivat asuinkunniksi ja alkoivat syödä Oulun talouden perustaa rakentamalla tarpeettomia palveluja ja rakennuksia. Elettiin kasinovuosien tapaan ja äkkirikastuneina. Futurologiasta vauhtia kriisiin Eerikkilän Urheiluopistolla järjestettiin tilaisuus, jossa Forssan talousalueen kunnat Ypäjää lukuun ottamatta olivat kuulemassa, mitä sanottavaa kuntarakenneprojektilla on syksyn kynnyksellä ja ennen kuntalaisten kuulemisen käynnistymistä. Keskustelu muistutti yllättävän paljon aikanaan Oulussa kokemiani ja myös 1990-luvun alussa Keski-Karjalassa itse vetämiäni seminaareja. Visioiva futurologi kertoi näkemyksistä, jotka eivät ole koskaan toteutuneet. Luonnontieteen perusteet kun on syytä tuntea ennen kuin alkaa puhua ihmistieteistä ja aluetaloudesta. Näkemykset tulevaisuuden muutoksista ovat toki valistuneitten valtuutettujen tiedossa eikä futurologia auta silloin, kun ongelmat ovat valtion taloudessa nyt yli 100 miljardin kohoavassa velassamme. Olemme ajautumassa Kreikkaa syvempää lamaan. Valtion velka pelkkinä korkomenoina lähestyy 2000 miljoonaa ja pelossa on luottoluokituksen lasku sekä Venäjän kaupan hiipuminen, turistitulvan väheneminen ja lomautusten tuoma toivottomuus. Laskumme nettosummana EU:lle lähestyy 700 miljoonaa sekin ja siinä on mukana vain jäsenyytemme vaatimat menot. Se ylittää kuitenkin jo nyt pienempien ministeriöittemme budjetin ja velanhoidon korkomenot jo keskisuurten ministeriöittemme vaatimat pakolliset menot. Meillä ei ole mistä karsia ja kuntien äyrinhinta alkaa olla pääsääntöisesti reilusti yli 20 % myös köyhimpien tuloista, joissa tuo osuus oli vielä takavuosina vain 15-17 %:n kohdalla. Se ei ole progressiivinen ja siis sama kaikille. Kun neljäsosa palkasta menee kuntaveroon, eikä palveluja ole kohta syrjäseudulla nimeksikään, ilmiö on kaukana terveestä. Ei sitä voi kukaan puolustaa ja jotain sille on tehtävä heti. Kenenkään nuoren mielenterveys ei sitä kestä ja syntyy syvää masennusta ja uutta pillerikansaa. Pohjois-Karjalan ihmeen nousu ja tuho Oulu ja sen talousalue on kovin erilainen kuin Forssa ympäristökuntineen. Sen sijaan Lounais-Häme muistuttaa enemmän Kiteen talousaluetta ja sen väkilukua. Vielä hetki takaperin Kitee oli idän ihme ja siellä työskennellessäni äyrin hinta oli 16 %:n kohdalla. Nyt se on nousut 22, 5%:iin ja samalla Keski-Karjalan veturin väkiluku on vähentynyt vielä dramaattisemmin kuin Forssan. Sovimme siellä 1990-luvun alussa toteutettavasta ohjelmasta, mutta siitä ei ole pidetty kiinni. Kun luonnollisia henkilöpoistoja ei käytetty, johtuen nepotismista ja poliittisista palkinnoista, sisään rakennetusta korruptiostamme, yhdyskuntarakenteen ikääntyminen otetaan nyt vastaan ilman taloudellisia puskureita. Samat teemat ympäristöstä, lähiruuasta, senioriparatiiseista, teknologiaihmeistä ja Aasian tarjoamista mahdollisuuksista Venäjän rinnalla luoteltiin myös siellä, mutta jo neljännesvuosisata takaperin. Häme tulee pari vuosikymmentä jäljessä. Moraalinen rapautuminen Kun hallinto ja lainsäädäntö, tuomiovalta ja media on saatettu samaan yhteiseen ketjuun, syntyy demokratian kriisi ja vaje, jonka moraaliset rakenteet on lainattu väärästä kulttuurista ja EU:n tuomasta sekasorrosta. Ongelmana on nyt ajan puristamisen epäekonomia pienyrittäjien avun saamiseksi sekasorron pelastajana. Se kun on ainut uskottava keinomme. Aika on kuitenkin käymässä loppuun hajautettujen mallien toteuttamiseksi vanhojen maakuntiemme reuna-alueiden selvitystöissä kuntajohtajien eläketöinä. Kaikki myöntävät, kuinka toivotonta tämä työ lopulta on ja miten siihen uhratut vuosikymmenet ovat olleet pelkkää julkishallinnon teatteria.