Ei sosiaalinen epämedia

Jussi Halla-aho oli kirjoittanut ei sosiaalisen epämedian sivuille tekstin, joka pani pohtimaan asiaa syvemminkin. Näin Soinin päivänä hän oli rohjennut kriittiseen tyyliinsä ja hänelle tyypilliseen tapaan polemisoida myös oman puoleensa edustajia haluttomuudesta täyttää niitä lupauksia, joita vaaleissa oli annettu. Sellainen on luonnollisesti moraalitonta silloin, kun ihmiset jättävät ikiaikaiset puolueensa ja äänestävät jotain vallan uutta, kirjoittaa Halla-aho. Eivätkä sitten saakaan katetta luvatulle, kuten vaikkapa Kokoomukselta tämän luvattua hoitajille 500 euron lisäansiota tai taas kerran, vaalien lähestyessä, tulee luvattua ummet ja lammet mutta heti vaalien jälkeen ne unohdetaan. Hyväksytty pelin politiikka Politiikka lupauksineen on ikiaikainen tapa huijata ihmisiä ja pelin politiikasta nyt ei saa jutun juurta toistamatta jo tuhanteen kertaan sanottua. Richard Nixon sentään tuli lopulta myös tunnon tuskiinsa ja myönsi pettäneensä kansansa luottamuksen. Sitä edelsi tosin sellainen rötöstely, ettei sitä tapaa muuallakaan kuin huonoissa leffoissa. Mistä syntyy sitten ilmiö, jossa juuri epämedia on viemässä kohti prosessia, jossa suosimme huomaamattamme ei sosiaalisia ilmiöitä ja mediasta tulee epämediaa? Media joutuu uudessa kilpailutilanteessa ja murroksessaan hakemaan yhä enemmän aiheita, jotka ovat äärimmäisen epämiellyttäviä ja samalla negatiivisia, marginaalisia ilmiöitä samalla 7000 miljoonan ihmisen maailmassa. Niitä aiheuttavat ihmiset, joilla on taipumusta joutua marginaalisiin onnettomuuksiin, vaikeiden kokemusten kantajiksi tai niiden kohteiksi, verityöt seuraavat toisiaan ja lopulta tällaista elämää ei puhdista mikään muu kuin väkivaltainen kuolema. Usein vielä oman käden kautta tai hukkuen Suomessa juhannuksena. Sosiopaatit näkyville Kun media joutuu kilpailutilanteessa hakemaan erityisen epäsosiaalisia ihmisiä ja näiden elämänkohtaloita siitä tulee samalla epämediaa. Media ei jaa tietoa yhteiskunnan päälinjoista ja suurten massojen arkisesta elämästä, jossa onnistuminen ja onnen tunne syntyy sosiaalisen elämän säännöistä, normeista ja moraalista. Näin epäsosiaalinen media nostaa framille ja julkiseen valoon sellaisia henkilöitä tai prosesseja, tapahtumaketjuja, joiden lopputulos on kuin Richard Nixonin elämä tai Kennedyjen sukuklaanin surullinen kohtalo, Mika Myllylän ja Matti Nykäsen elämä urheilijoina, maailman mukavin mies itsemurhan tehneenä tapauksena, koomikkona. Joskus mukana on myös toimittaja ja hänen kaverinsa, joka on usein epäonnistunut kirjailija, päihteitä käyttävä kuvataiteilija, epäonnistunut tieteilijä, väärinymmärretty poliitikko, samaan epäsosiaaliseen elämään ajautunut yhteisen kohtalon jakava uutisen aihe päihteineen. Tämä yhteinen marinadi alkaa elää omaa elämäänsä. Suuret nimet historiassa ja sen väkivallassa ovat olleet perinteisesti näitä persoonallisuuksia, psykopaatteja epäonnistujia normaalin normiston sisällä eläen Pol Potista, Adolf Hitleriin ja Staliniin. Heitä on tuhansittain kaikissa ammateissa ja arvostus on syntynyt pääosin epäsosiaalisen elämä tuotteena, otsikoista medioissa. Historia sivuuttaa nämä kohdat, jos henkilö on jäänyt sosiaalisen pääomaan ja muistin rasitteeksi. Uutinen syntyy myös huolimattomasta duunarista lentokonetta, bussia, rekkaa kuljettaen, laivansa karille ajaneesta kapteenista sekä muista marginaalisista tapauksista päästäen ebolan irti tai käynnistäen viidakkosodan, kaupunkisodan, terrorin kauhut, epämedian ei sosiaalisen elämän myyvimmät aiheet. Vai onko päivää ilman Gazaa, Putinia tai jotakuta muuta epämedian ei sosiaalisen elämän ymmärtävää hahmoa? Jopa nuorta joka alkaa vanhemman poliitikon tapaan hakea mediajulkisuutta käyttäytymällä epäsosiaalisesti ja luottaen tuttuun alkoholisoituneeseen toimittajaan. Epämedia valikoi sekä toimittajan että tämän valitseman julkimon oli aihe tai ammatti mikä tahansa. Epäsosiaalinen media valitsee myös tätä kautta julkimot, joille alkaa syntyä kysyntää suurten massojen hakiessa vaaleissa itselleen ehdokkaita. Puolueet kun syntyvät nekin nykyisin ei sosiaalisen epämedian kaikkein vaikeimmista psykopaateista valehtelijoina ja narsisteina, mytomaanikkoina, itsensä häpeilemättä esittelevinä ja kiittelevinä lurjuksina. Mukana on myös häpeilemätöntä nepotismia ja korruptiota, rikoksia. Sairastunut yhteisö suojelee heitä ja syntyy vaikkapa psykososiaalista kiusaamista ja syviä traumoja, tragedioita, joista media saa otsikoita. Näin epämedia ja sen epäsosiaalinen elämä tukee näitä ilmiöitä ja itkee haudoilla, jotka on taatusti itse aiheuttanut. Epäsosiaalinen normistomme Olisiko Jussi Halla-aho päässyt vahingossa totuuden jäljille oltuaan tohtorina kolme vuotta kansanedustajana ja siitä osan aikaa puolueestaan erotettuna? Ehkä nämä vanhat edustajamme ovat olleetkin aina lupauksia antavia ja nimi on tuttu jo aiemmista rötöksistä, epäsosiaalisesta elämästä tai sen lähellä koko ajan eläen yhdessä ei sosiaalisen median kanssa ja samassa liemessä marinoituina? Olisiko mahdollista, että ei sosiaalinen epämedia ei välitä erityisesti perinteisestä, normeja ja lakeja noudattavasta suuresta massasta? Niinpä vaikkapa Suomessa, jossa syntyy joka vuosi 60 000 uutta lasta, sotavuosina 120 000, valmistuu sama määrä kouluistamme ammattiin, 1500 tohtoriksi väitellen, valtaosa ammattinsa todella osaavista huipuista ei koskaan pääse kokeilemaan siipiään vaikkapa eduskunnassa ja ministerinä. Näihin julkisiin tehtäviin kun media valikoi juuri kaikkein suurimmat otsikot saaneet häiriintyneet narsistit, tyhjänpuhujat, epäonnistuneet tapaukset muussa työelämässämme mutta jotka pysyvät pystyssä myös ilman selkärankaa. Yhdysvalloissa oli tutkittu kuinka liian tasapäistävä ja räiskyvää normistoa välttelevä protestanttinen luterilaisuus ei heillä menesty politiikassa eikä muussa epämedian palvomassa julkisuudessa. Suomalainen ei menesty oikein Yhdysvalloissa sen huipulle kavuten. Sen sijaan hyvänä duunarina hän menestyy. Ei päivää ilman Putinia eikä päivää ilman Matti Nykästä morsiamineen. Mitä hullumpi ja narsistinen uusi ohjelmaformaatti, sitä paremmin se myy, kun muutakaan ei ole tarjolla. Kuka on nähnyt leffan, joka on Hollywood -tuote ja jossa aihe ei pyöri rikosten, rötösten, tolkuttoman verellä mässäilyn ja aggression, kieroilun ja moraalittoman elämän ympärillä, terroristien ja sodan sekä kauhun, suurten onnettomuuksien maailmassa? Mistä tällainen media on syntynyt? Ovatko uudet pelimme tätä samaa kulttuuria ja ei sosiaalisen epämedian viimeisintä tuotetta? Nakertaako se yhteiskunnallisen normiston ja sen tärkeimmän pääoman, moraalin? Miksi suomalaisen sosiaalisen pääoman ja normistomme olisi muututtava palvelemaan Hollywood -elämää? Viihteellistyminen ei ole pahin ongelma Ei sosiaalista epämediaa on moitittu eniten juuri viihteellistymisestä. Se on virhe. Viihde on vain markkinoiden vaatimus ja sellaisenaan viatonta. Sen sijaan ne valinnat, jotka syntyvät toimittajien ja mediamaailman omassa normistossa ja huomaamattamme sen sisään kätkeytyvää, demokratiaamme nakertavaa ja asiantuntemuksen sivuuttavaa ja sen rapauttavaa käytäntöä, on yhteinen todellinen ongelmamme. Me välttelemme jo mediamaailman ammatteja ja poliitikon moraali on sama kuin mediamaailman yhteinen negaatio, jossa haetaan vain epäsosiaalisen ihmisen tekemiä onnettomuuksia ja niiden seurauksia sekä suositaan samalla näitä avaintehtäviin politiikassa ja talouselämässä, johtajinamme. Mediapersoonat kun ovat tapa valita heitä mediayhteiskunnan palveluun myös ja etenkin politiikassa, normistollisina päättäjinä ja moraalin vartijoina. Jussi Halla-aho lähestyy kirjoituksessaan oikeaa asiaa mutta kovin kapeasta asetelmasta, omasta pettymyksestään. Laajemmassa kontekstissa epäsosiaalinen elämä, narsismin häiriöt, kun on helpoin ja usein ainut tie mediapersoonaksi. Jussi Halla-ahon tie oli toinen. Hän on piikki lihassa myös omassa puolueessaan. Laajemman kontekstin kautta mukaan on tullut myös pohjaton normaalin ihmisen normiston väheksyntä ja etsitään ratkaisuja, jotka ovat ääri-ihmisten ahneudessaankin vaikeasti selitettävissä vaikkapa optioina ja kohtuuttomina palkkiona osana rakenteellista korruptiota, palkkiovirkoja. Vai voiko joku selittää tavallisen slummista nousseen ihmisen miljoonatuloja vain siksi, että hän on slummista noussut ja osaa jotain sellaista, jolla ei ole vähäisintäkään merkitystä yhteisen sosiaalisen elämämme ja sen vaurauden kartuttamisessa? Pikemminkin hän osaa jotain sellaista, joka on normistollemme ja perinteiselle moraalille vahingoksi, rapauttaa sitä narsismillaan tai aggressiolla, muita piittaamattomalla elämänasenteellaan potkien palloa tai hakaten nyrkeillä. Yhteisön vastuu yksilöstä Olen ollut mukana yli 40 vuotta rakentamassa maaseutualueiden taloudellista, kulttuurista ja sosiaalista kestävyyttä. Sen tärkein elementti on ollut yhteisöllisyys. Sinä vakuutukset ja rahalaitokset, pankit, eivät pelasta tai auta rahoineen silloin kun sattuu onnettomuus, rakenteellinen pako maaseudulta. Toimivassa yhteisössä palaneen talon tilalle rakennetaan uusi talo talkoovoimin. Yhteisö ei anna rapauttaa itseään ja normistoaan joutumalla turvautumaan sellaiseen, joka pilaa lopulta koko tuhatvuotisen sosiaalisen pääoman ja normiston sekä moraalin. Emme voi luottaa EU:n hyvää tahtoon tai Natoon. Sellainen olisi suurta typeryyttä itsenäiseltä kansakunnalta tai kyläyhteisöltä. Ainut uskottava realiteetti on Paasikiven esittelemä maantiede, jolle emme voi mitään. Se on meidän voimamme samalla. Kyliä kehitettäessä talkoovoimin oleellista on ollut, ettei tähän kylätoimintaan otettu koskaan mukaan poliittisia puolueitamme ja niiden kellokkaita. He kun eivät ole kiinnostuneita ilmaisesta työstä ja talkoista vaan lähinnä omasta egostaan ja sen esilläolosta. Keskustelimme tästä usein professori Lauri Hautamäen kanssa, joka sai kylätoiminnastamme pikku Nobelin. Kriisialueelta liikkeelle Ensimmäinen kylätoimikunta käynnistettiin Lappiin, ei Hautamäen oman yliopiston kylkeen Pirkanmaalle ja Hämeeseen. Hän kun ei uskonut sen onnistuvan siellä ensinkään. Esitin Vuotson kylää Lapissa, Lokan ja Porttipahdan altaiden välissä. Siellä oli riittävästi kiusattuja suomalaisia porotilallisia ja allasevakkoja katkeroituneina ja karkotettuina kodeistaan Rieston, Mutenian, Korvasen, Lokan, Pillirannan ja Madetkosken kylistä. Vauraimmasta osasta pohjoista Sodankylää ja vanhaa Sompion Lappia. Heillä oli keskinäistä riitaa, joka oli kylvetty sinne poliitikkojen ja pankkien toimesta sekä etelästä, herrojen Suomesta, hajottaen ja halliten pohjoista Lappia ja käyttäen näin luonnonvaroja, kuten EU nyt koko Suomessa. Oli aika kokeilla, saadaanko kylä eläväksi, saadaanko riidat loppumaan ja kymmenet allaspeikot poistettua Lapin erämaita pilaamasta, viimeiset kosket suojeltua ja korvaukset hoidettua karvalakkilähetystöinä Helsinkiin. Ja kyllähän ne saatiin. Järjestyksen palauttaminen ja usko omaan yhteisöön, sen voimaan, on ensimmäinen askel palauttaa myös vuosituhantista normistoa ja siirtää ei sosiaalinen epämedia palvelijoineen syrjään, ennen kuin olemme kylmän sodan tuliselle puolella ymmärtämättä, miksi näin oikein pääsi käymään