Tölttiratsu

Forssa ja Lounais-Häme, Ypäjä, tunnetaan hevosistaan. On siis aika paneutua tähän isäni sodan aikaiseen ratsastavan patteri työvälineeseen ja lasteni ja lastenlasteni rakkaimpaan harrastukseen. Hevosen askellajit ovat synnynnäisiä ominaisuuksia. Villihevoset liikkuvat luonnossa joko käyntiä, ravia, laukkaa tai kiitolaukkaa eli neliä. Tosin näistä ravin katsotaan olevan usein ihmisen kehittämä ja siis jalostuksen ja koulutuksen tulosta. Lisäksi tietyillä hevosroduilla on juuri niille ominaisia erikoisaskellajeja. Niiden liioittelu vaatii taas erikoiskoulutusta ja apukeinoja. Tällöinkin ne perustuvat hevosten luontaisiin periytyviin askellajeihin tai -tyyppeihin. Nopeus ja jalostus ovat valttia Tasaisuutensa vuoksi ravi on suosituin nopeista askellajeista. Se tunnetaan ravikilpailuissamme ja nopeimmat huippuravurit lämminverisinä etenevät noin 50 km/h kun omien raskaampien suomenhevostemme huippuajat ovat noin 45 km/h. Tällainen kaksitahtinen askellaji, jossa kaksi kaviota laskeutuu aina maahan yhtä aikaa diagonaalisesti, vuoron perää ristikkäin, on meille tuttu ravikilpailujen lähetyksistä. Ennen kamera-aikaa luultiin ravaavan hevosen pitävän ainakin yhden kavion koko ajan maassa. Liikesarja on ihmissilmälle liian nopea, jotta olisi havaittu, kuinka liitovaiheessa hevonen irtautuu kokonaan maasta. Yhdysvaltalainen liikemies Leland Stanford kuvasi tämän ihmeen viidenkymmenen kameran avulla vuonna 1872 ja kuvasarjan nimi tunnetaan tänäänkin nimellä “The Horse in Motion”. Ihmisen tapa liikkua on sidoksissa sekin evoluutioon ja muuttuu koulutuksen kautta myös vaikkapa mutkikkaaksi tanssiksi tai urheilusuorituksiksemme. Hevosen tapaan se on sidoksissa geneettisiin taipumuksiimme. Sen ohella taustalla on lukuisia kulttuurisia piirteitä ja ihmiselle ominainen puhekieli, jolla voidaan välittää tuntemuksiamme ja perimäämme tietoa muista lajeista poikkeavalla tavalla. Luonnontieteissä ihminen operoi oman liikkumisensa kanssa toisin kuin humanismissa ja ihmistieteissämme. Välineellinen luonnontiede antaa mahdollisuuden oppia sellaisia poikkeavia liikkeitä, joita hevoset käyttävät vaikkapa erikoisaskellajeissaan. Näitä erikoisaskellajeja tunnetaan maasta ja kulttuurista, hevosrodusta riippuen hyvin monenlaisilla nimillä. Tölttihevosen poikkitieteinen askellus Perusaskeltajien rinnalla Euroopassa parhaiten tunnetaan islanninhevosten töltti ja passi. Vielä keskiajalla nämä ratsastajalle mukavat ja tasaiset askellajit olivat tuttuja muuallakin maailmassa, mutta ne katosivat myöhemmin hevosen hyötykäytön ja käyttötarkoituksen mukana. Etelä-Amerikassa toki tavataan vielä töltti -taipumusta ja jopa suomenhevonen voi intoutua tähän askellukseen, tölttiin. Kilpailtaessa askellajiratsastuksesta haetaan kuitenkin joko tiettyjä hevosrotuja (askellajirotuja) tai -yksilöitä (askellajihevosia), joilla on rakenteensa ansioista kyky oppia muita paremmin ottamaan vastaan koulutusta ja esimerkiksi erikoiskengityksen avulla. Ihmisen ja hevosen välinen yhteistyö on sekin vuosituhantinen ja jotkut meistä osaavat paremmin kouluttaa hevosia sekä tuntevat niiden taipumuksia olematta kuitenkaan välttämättä hevoskuiskaajia. Tölttiä ja passia jalostavat tietävät kuinka töltissä ravihevosen ja passin yhdistäminen muuttuu tasan puoliväliin molempia. Näin mukana on sekä ristikkäistä ja diagonaalista että saman puoleista eli lateraalista vaihetta. Töltti on siis nelitahtista ja jalkojen poljentajärjestys on täsmälleen sama kuin perinteisessä hevosen käynnissä. Tästä syntyy tasainen ja mukava matkavauhti, jossa edetään kyllä tarvittaessa hitaasta töltistä aina laukan nopeuteen. Se on ratsastajalle mukavin tapa edetä. Siinä voi jopa pitää mukia matkassa läikyttämättä. Kun sen on kerran oppinut, muuta ei käytäkään. Moni islanninhevonen on niin pitkälle tölttihevonen, että se vapaanakin liikkuu ravin sijaan töltissä. Pohjois- ja Etelä-Amerikassa liki samaa askellajia kutsutaan rackiksi tai single-footingiksi. Ratsastettuna töltti kuitenkin muuttuu etenkin jenkkien suorittamana helposti raviksi tai passitahtiseen suuntaan. Se siis hajoaa ja juttu on sillä pilattu niin tieteenä, taiteena, filosofiana, minä tahansa luovana innovaationa, joka edellyttää poikkitieteitä etenemistä ja väsymätöntä laukkavauhtia. Luovassa töltissä, työssä, on osattava rentoutua mutta matkavauhdin on säilyttävä ripeänä. Passi ja ravin yhdistäjät - poikkitieteiset tölttääjät Ihmisen kyky ymmärtää samaan aikaan luonnontieteitä ja sen menetelmiä, vaikeita käsitteitä (tai edes peruskäsitteitä) sekä ihmistieteen käyttämiä ikivahoja filosofioita, dogmeja, riittejä tai niiden koulukuntaisia eroja ovat pääsääntöisesti kieleen sidottuja ja hermeneuttisia ilmiöitä nekin. Ne ohjeistavat samalla, miten pitkälle kykenemme yhdistämään näitä toisiinsa ja muuttamaan hermeneuttisen ymmärtämisen kulkua. Niinpä se ei vielä riitä, että tuotamme vaikkapa kirjallista tekstiä, se on voitava muuttaa myös töltin kaltaiseksi kokonaisuudeksi, tullakseen ymmärretyksi sekä passin että ravaajan maailmassa. Käytännössä hermeneuttinen kehä rakentuu yksittäisistä osista, jotka viittaavat samaan aikaan laajempaan kokonaisuuteen. Käytännössä ymmärtäminen muodostaa kehän jossa lukija on avainasemassa. Tekstin merkitys löytyy sen kulttuurisessa, historiallisessa ja kirjallisessa kontekstissa. Siis kuten töltissä ja sen kahden erilaisen juoksutavan yhdistämisessä kirjailijan jatkaessa koko ajan samalla tyylillä alkamatta välillä laukata tai ravata. Kiitolaukkaan äkisti äityvä kirjailija vie tölttääjän mukin nurin tehokeinonaan. Kehän kiertäminen helpottaa tekstin ymmärtämistä jokaisella “kierroksella” aina aikaisempaa hieman paremmin. Olkoonkin, etteivät hermeneutiikan sukulaiskatsomuksen erikoisaskeltajat poststrukturalismissaan ole tässä yhtä optimistisia. Kaiken kansan hermeneutiikkaa Hermeneutiikka käytetään niin sosiologiassa, oikeustieteissä, musiikissa ja se on monelle koko tieteen filosofian perusta, osa semiotiikkaa, Raamatun hermeneutiikkaa, kirjallisuusteoriaa ja -kritiikkiä, eksegetiikkaa ja filologiaa, diskurssianalyysiä, dekonstruktiota ja analyyttistä hermeneutiikkaa. Näihin käsitteisiin ei kannata takertua. Riittää kun muistaa, kuinka sanat ja hermeneutiikka ovat monelle koko maailmankuvamme. Sen asemaa on vain muuttanut etenkin oman aikamme globaali viestintä ja nyt se muistuttaa kovien monien erikoisaskeltajien ja perusaskeltajien kohtaamista samassa kontekstissa netin ja sosiaalisen median taloudessa ja strategiassamme. Tällainen aiheuttaa luonnollisesti sekaannusta ja hämmennystä. Osa heistä on lisäksi vaikkapa päihteitten käyttäjiä, jolloin passi ja tölli vaikuttavat sujuvan hyvin, mutta käytännössä askeltaminen on muuttunut paso finoksi, missourinfoxtrotteriksi tai tenneseenwalkeriksi suomenhevosella sitä esitellen. Otan tästä esimerkin. Kuntien rakenneuudistuksissa kahden erilaisen tieteenalan koulutuksen ja maantieteilijän suunnittelijan kasvatuksen saaneena ja alan keskusteluja seuraten osa meistä edustaa ikään kuin perinteistä suomenhevosen käyntiä ja palaa aina samaan regionaaliseen rakenteeseen, jossa kunnilla on rajat ja ne ovat saarekkeita kartalla takavuosien kylätappeluineen Hämeessä kuultuna elämänä. Regionalismi vastaan spatialismi Regionalismi kun on hyvin suomalainen maailmankuva tasokarttoineen ja onomatopoeettisine sanoinemme, paikan niminemme. Näin paikan identiteetti on meille merkittävä, osa persoonallisuuttamme ja identiteettiä, yhteisön syntyä. Se on sekä sisäsyntyinen (ympäristöpsykologiaa) että ulkosyntyinen, opetuksen ja kasvatuksen tuote. Vastaavasti laajemman ja lähempänä erikoisaskellusta hankkineet kokevat alueensa spatiaalisina yksikköinä, jolloin kartalle näkyvät regionaaliset rajat ovat kadonneet ja korvautuneet ikään kuin sisäkkäisinä ja funtionaalisina, toiminnallisina renkaina ja rakenteina. Usein he pitävät itseään globalisteina ja halveksivat muita lokalisteiksi, suomenhevosiksi. Tässä aluetalouden ja sosiaalisen tai mentaalisen alueen maailmassa on lopulta kyse vain kahden perustyypin välisestä näkemyserosta. Yhden passin tyyppisessä kaksitahtisessa askeltekniikassa hevosen matkan teko on ravia mukavampaa kuin regionaalisessa, perinteisessä suomenhevosen käynnissä, ravissa tai nelissä. Suomen hevosen menossa, regionalismissa, laukka ja kiitolaukka puuttuvat menosta kokonaan saati passi tai muut erikoisaskellajit, väitetään ja ollaan väärässä. Tanssina se kuvataan jääkiekkovalmentaja Juha Tammisen liikehdintänä, jonka puutteet hän korvaa oudolla vaatetuksella ja puhetulvalla. Tällainen valmentaja on valmis myös hevoskuiskaajan tehtävään ja laatimaan siitä opaskirjoja. Kun koulutusta antavat mediajulkimot ja ministereinä ovat poliittiset pyrkyrit, syvempi osaaminen puuttuu. Kolmannen tien kulkijat Kolmannen vaihtoehdon mallit, joissa yhdistetään regionalismia ja spatiaalista maailmankuvaamme, passia ja ravia, digitaalista ja lateraalista toisiinsa, edustavat sellaiset meistä, joilla on islanninhevosen tausta tai yhdysvalloissa saatu epistemologis-metodologinen rack-ratsun koulutus. Tähän kolutukseen suomenhevonenkin sopii vallan mainiosti töllitaipumuksensa ansiosta. Ruotsalaisilla ja muilla lämminverihevosillamme se on ongelmallisempaa Euroopassa. Käytännössä mahdotonta. Vain meillä Suomessa on ikioma onomatopoeettinen kielemme ja sen rakenne sekä sukupuolettomat sanat oppia tämä askellus samaan aikaan ja yhdistäen yhdeksi ja samaksi etenemistyyliksi niin passi kuin ravikin. Se on omituinen lahja sinä missä kielemme rakenteet hermeneutiikan tulkinnassa. Tämä lahja hämmästyttää etenkin amerikkalaisia ystäviemme netissä, diplomatian keinoissamme Martti Ahtisaaren tapaan, mutta usein myös aasialaisia ystäviämme yliopistoissamme ja teknologiakeskuksissa, konserttisalien tahtipuikon käytössä kapellimestarineroina tai arkkitehteina, kirjailijoina, mutta tänään myös kuvataiteilijoina, suurten massatapahtumien ohjaajina tuhansille televisiokanaville olympialaisissa mittelöissämme, puhumattakaan rallikuskeistamme ja formulatähdistömme sekä heidän kyvystään keskittyä tehtäväänsä. Kaikki he ovat lisäksi lähtöisin pääosin samalta antropologiselta ja luonnonmaantieteelliseltä vyöhykkeeltä ja puhuvat itämurteilta. Heidän esi-isänsä ovat taistelleet kymmenissä sodissa ja alue on miekalla piirretty myös geneettiseen perimäämme, sen regionaaliseen ja spatiaaliseen, hermeneuttiseen myös moraaliseen ja oikeustieteelliseen tulkintaan, hermeneuttiseen kielellisen ymmärryksen kehään.