Mediapositiivisutta hakemassa

Paikallinen Forssan Lehti on alkanut etsiä ilon aiheita ja aiheuttajia. Siihen on varmaan syytäkin sen jälkeen, kun työpaikkoja katoaa tuhansittain ja väkiluku pienenee kuin se kuuluisa pyy maailmanlopun tunnelmissa. Ilon aiheet alkavat lehdessä pääkirjoituksesta, jossa kerrotaan kuinka uusimmista sopeutuksista on tulossa raskas savotta. Paikallinen kolumnisti sentään on tavoistaan poiketen iloisella mielellä hakiessaan “Lapin kesän” sanoitukseen uutta päivitystä. Sellainen on lehden negatiivisimman ihmisen kolumniksi kuin päivänsäde menninkäisen pesässä, helvetin tulirotkoksi nimetyssä seutukunnan keskuksessa. Sodan mieliala ja otsikot Mitä media sitten kertoo tänään? Pitäydytään maan päämediassa ja Helsingin Sanomissa. Pääuutisena on Ukraina ja sen mielenosoitusten leviämien koko maahan, niin itään kuin länteen. Komeat kartat kertovat, kuinka maa jakautuu poliittisesti ja taloudellisesti, on geopoliittinen räjähdysaltis valtio, jossa aluepuolueet ja niiden vahvat johtajat ovat myös puolueittensa keulahahmoja. Keski-Euroopan ja Venäjän sydämessä sijaitseva valtio, monella tavalla pieni suurvalta, voi pahoin. Tällaista maata on mahdoton hallita ja sitä ei pidä verrata Valko-Venäjään ja sen johtajaan. Sen historia on myös syytä tuntea eikä väheksyä Euroopan intohimoja Venäjän rinnalla. Ukraina huojuttaa Euroopan ja Yhdysvaltain liittolaisten tasapainoa. Yhdysvallat on jo vihjaissut ryhtyvänsä vastatoimiin ja Euroopan keinot ovat tunnetusti, taas kerran, vähissä. Kun vallitsee luottamuspula, kenen puolelle unioni mahtaisi silloin asettua? Nyt sitten pidetään kaikki kanavat auki niin kauan kuin se vain on mahdollista. Jossakin vaiheessa se päättyy. Vaalit ja olympialaiset tulevat nyt hankalaan saumaan. Kiusaamiskulttuurin luova osaaja Suomi on kiusaamiskulttuurin luvattu maa. Ay -liike ja Timo Räty joukkoineen sai tuomion käräjäoikeudessa ja Hilkka Ahteen piina päättyi ainakin toistaiseksi. Se että kiusaaminen on henkistä, kaikkein rasittavinta suomalaista osaamista, sai nyt myös tuomionsa ja kriminalisoitiin. Toistuva piittaamattomuus ja ulkopuolistenkin huomautuksista kovakorvainen elämä on nyt saanut myös hintalappunsa. Se on hyvä asia. Siitä on pidettävä myös kiinni muissa oikeusasteissamme. Tätä ei saa vesittää poliittisena eleenä ja leimata oikeuslaitostamme. Sen on pantava piste kiusaamiselle ja nolla toleranssille Suomessa. Miten tapausta olisi hoidettu, jos kiusattu olisi ollut mies, taustalla ei olisi ollut SDP:n vuosikymmeniä näkyvin ja jo ikoniksi nostettu Ahteen perhe, jää pohdittavaksi. Toivottavasti tämä kuitenkin antoi uutta voimaa ja uskoa kiusatuille. Yksi on hirtetty peloksi muille, sanoisi vanha kansa. Tästä ei ole nyt kysymys. Henkinen väkivalta on nyt tullut tiensä päähän myös Suomessa kriminalisoituna rikoksena. Kun mikään muu ei auta kutsutaan avuksi juristi, kirjoittaa toimittaja Elina Grundström (HS 28.1). Ongelmana on vain se, ettei monella ole siihen varaa ja harva on vaikutusvaltaisen eliitin edustaja. Ei mahtaisi Heikki Lampelaa työttömiksi jääneiden jutut kiinnostaa. Meillä riittää puhetta ja sanahelinää ihmis- ja perusoikeuksista, mutta yllättävän paljon eri tahoilla, poliittisesta eliitistä alkaen, on asenteellista elämää ja tietämättömyyttä, kirjoittaa Grundström. Jonathan Goldsmith taas totesi aikanaan kuinka demokratiaa puolustavat viime kädessä juristit. Kun poliitikot ja mediat eivät enää hahmota ihmisten perusoikeuksia, tauti on silloin pitkällä. Suomessa tähän on nyt ajauduttu ja parlamentin sekä median sijasta on hakeuduttava viimekädessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suojiin. Suomalainen oikeuslaitos saa sieltä eniten huomautuksia. Enemmän kuin kaikki muut Pohjolan maat yhteensä. Ongelma ja asenteelliset vinoumat koskevat siis myös tuomioistuintamme. Olemme ajautumassa amerikkalaistyyppiseen oikeudenkäyntiyhteiskuntaan. Ihmisoikeuksien rajat ovat hämärtyneet ja sitä lisää työpaikkojen jatkuvat yt -neuvottelut. Sipilästä Vänskään Keskustan Juhani Sipilän keuhkoveritulppa uusiutui. Suomen suosituin poliitikko on näin koko ajan sellaisissa paineissa, joista myös toinen oppositiojohtaja Timo Soini kärsii median kertoessa tuon tuosta, kuinka hänelle on taipumusta keuhkokuumeeseen. Kumman keuhkoja kuvataan nyt tuntien sympatiaa ja kumman kohdalla kyse on median ajojahdista? Siis siitä negatiivisesta tiedottamisesta? Kun media ei kykene ymmärtämään tehtäväänsä ja on asenteellinen, parlamentti ja poliittiset liikkeet alkavat toimia kuten Ukrainassa. Kukaan ei luota siinä kehenkään eikä ulkopuolinen kykene hänkään auttamaan. Ketä hän auttaisi? Pahinta on median valta, mediakratia ja sen korruptoituminen. Sosiaalinen media kun seuraa perinteisen median elkeitä ja ilmiö leviää taudin tapaan kasalaismedian kautta hyväksytyksi normiksi, moraaliksi ja pian eettiseksi elämäksi, laiksi. Osmo Vänskä palkittiin Grammylla. Ikävä kyllä palkinto tuli ikään kuin nukkuneen rukous, liian myöhään. Vänskä kun oli jo ehtinyt erota Minnesotan orkesterin kapellimestarin tehtävistä työsulun seurauksena. Hän oli piikkinä lihassa hallitukselle ja tuki oma orkesteriaan, ilmaiseksi soittaneita muusikkoja. Nyt siellä kysytään mahtuisivatko Vänskä ja toimitusjohtaja Michael Henson vielä samaan organisaatioon? Henson ei erityisemmin piitannut huippumuusikkojen erosta ja oletti heitä löytyvän kuin sieniä sateella. Sateentekijänä taas voi olla myös kapellimestarit ja muusikkojen järjestäytyminen. Vänskälle kysyntää varmasti riittää. Ikävä maine orkesterista leviää kuin rutto. Sosiaalisen median korpilaki ja eurovaalit Korpilaki korvasi lakikirjat keväällä 1918 kertoo Helsingin Sanomat ja tiivistää sanomansa synteesiksi Antero Jyrängin ansiokkaaseen kirjaan. Kun itsenäisyys on nuori, puuttuu oikeusnormeja ja luisuttiin lain ulkopuolelle. Se muistuttaa sosiaalisen median alkutaipaleita ja elämää. Tuosta ajasta ei ole kauan ja Hämeessä siitä saa kuulla tuon tuosta, tai sitten siitä vaietaan. Suurimittaisin ja synkin oikeuksien loukkaus minkä Suomen historia tuntee tapahtui tuona vuonna. Toki sotavuodet olivat vielä edessä. Tutkijalautakunnille annettiin ikään kuin laillisuuden hohdetta ja raskauttavaa oli vaikkapa ay-jäsenyys. Teloitukset eivät perustuneet lakiin, käskyt antoivat tilaa mielivallalle, kostolle ja paikalliselle terrorille. Nyt tämä terrori on puettu uusiin oma aikamme kybermaailman ja ilkeilyn asuun sekä urkintaan, avoimeen valehteluun sekä mielivaltaan työpaikoillamme. Kuka tahansa psykopaatti saa esiintyä miten tahtoo johtajaksi aiemmin kohottuaan. Eurovaaleja Helsingin Sanomat sivuaa esitellen Ranskan, Unkarin ja Belgian oikeiston näkyvät naisehdokkaat. Marine Le Pen, Krisztina Morvai ja Anke Van Dermeersch ovat vielä Suomessa tänään tuntemattomia. Näin ei ole vaalien jälkeen. Koulutettuja ja heikosti palkattuja pätkätyöläisiä, etenkin naisia, haetaan mukaan. Tänään työ on vielä pikemminkin markkinointia kuin järjestelmällisen ohjelman laadintaa. Koko Eurooppa unionina on sitä. Sen kyky vaikuttaa demokratiaan ja pitkäkestoisten ohjelmien avulla ovat vähentyneet koko ajan ja huomio kiinnittyy poliittiseen valtaan ja sen hakemiseen, markkinointiin. Uusien valtioiden synty ja tulo mukaan unioniin rapauttaa sen ydintä. Se ei kehity lainkaan vaan taantuu tarpeiden mukaan sopeutuen opportunistiseen kulttuuriin. Lähiyhteisö rapautuu sekin Muutospaineet iskevät töihin ja työhyvinvointi karkaa käsistä, kertoo seuraava näkyvä artikkeli heti sen jälkeen, kun on käyty läpi Leningradin piiritystä ja sen verisiä viikkoja ja kuukausia toisen maailmansodan melskeissä. Jostakin syystä lehti on täynnä joko nyt käytävää sotaa tai sitten jo käytyjä sotia ja väkivallantekoja omassa maassamme tai rajoillamme. Rinnalla kulkee juttuja oman aikamme epäkohdista. Ne limittyvät lukijan tajuntaan ja takaraivoon. Syntyy negatiivinen mediayhteiskunta ja nuiva maailmankuva. Kun vauhtiin päästään esitellään vielä Turkki ja sen epätoivoinen taitelu liiransa ja euroyhteistyönsä kanssa. Työn ilo vähenee nyt niin Suomessa kun Turkissa. Tekesin uudistuksia ja muita meitä lähellä olevia luonnonvaralaitosten liitoksia voi kuvata köyhän miehen keinoksi parantaa kilpailukykyä. Siinä panostetaan organisaatioihin, niiden keventämiseen ja liittämiseen, ei ihmisiin, tuotteisiin, palveluihin saati luovaan innovointiin. Niitä vain hoetaan niin kauan kuin Vänskä jättää orkesterinsa. Urheilussa esitellään olympiajoukkueemme ja sen mahdollisuudet. Hyvänä uutisena voi pitää uuden Ferrarin esittelyä ja Mercedes tallin viestiä Schumacherille. Perhe on häkeltynyt saamastaan sympatiasta, kertoo entisen mestarin manageri Sabine Kehm. Sandell sai samalla selkäänsä kortisonipiikin ja aika näyttää, nähdäänkö mies rinteellä myös Sotsissa. Lumilautailijat ovat kuitenkin toipumassa, siis Korpi, Piiroinen, Tonteri ja Paumola. Heidän ja muutaman naisen varassa ovat mitalimme.

Koli, Köli vai Alppien huiput

Eliitti ajoi Suomea aikanaan EU:hun ja euroon. Se oli liki hurmahenkistä ja vaikutti silloin, ja vielä nytkin, epämiellyttävältä mediaa seuraavana ja yhteiskuntaa tutkivana juuri tiedottamisen näkökulmasta ja maantieteilijänä, aluetohtorina. Kun syntyy vaikutelma, jossa yläluokka kertoo ja muut kuuntelevat sen oppeja, silloin on taannuttu lukkarinopin aikaan, eikä eletä sosiaalisen median opeissa, taloudessa ja strategiassa. Sellainen loukkaa tasa-arvoa ja halventaa kansanvallan perusteita. On palattu luokkayhteiskunnan arvoihin jossa antielitismi ei synny tyhjästä. Työväenluokan pettäjät Vielä 1960-luvun nuorisoradikalismin aikoina vasemmisto kosiskeli rahvasta ja kansansuosio oli sille haettu asia ja poliittinen tukija. Sittemmin tämä kääntyi ja käännöksen aiheutti muuttuva vasemmisto ja sitä edeltänyt vihreä liike Koijärvellä. Se ei osallistunut lainkaan siihen liikkeeseen, jossa 300 000 Suomalaista joutui ratkaisemaan kohtalonsa yksin ja eli myöhemmin ruotsalaisten armoilla yhdyskuntarakenteiden muutosten ravistellessa maata. Sellainen vieraannutti tätä nuorisoliikettä ja sen edustamia arvoja, myös ympäristöarvoja ja kulttuuriliikkeitä, jopa taidetta ja tiedettä perinteisestä talonpoikaisluokasta ja työväenliikkeestä. Kun maaseutu ja sen pienviljelijäluokka metsureineen ja sekatyömiehineen unohdettiin, kylät autioituivat pohjoisessa ja idässä, ainut turva oli vennamolainen kansanliike ja myöhemmin SMP. Kuvaannollisesti se oli kuin peruskalliomme vuorijono, karelidit ja svekofennidit ja karjalaiset siirtolaiset sen pääosin saivatkin aikaan. Tutkiessani liikkeen syntyä 1970-luvun vaaleissa, se syveni ja mukaan tuli maaseudun korpikommunistisia alueita syntysijoillaan Itä- ja Pohjois-Suomessa. Se poikkesi kuitenkin jo silloin melkoisesti siitä liikkeestä, jonka tupailloissa lausuin runojani Veikko Vennamon puhujanlahjoja seuraten alle kymmenvuotiaana nassikkana 1950-luvulla. Työväenliike ja maalisliitto olivat unohtaneet juurensa. Yhteiskunta on evoluutiota sukupolvesta seuraavaan Ikivanha suomalainen poimutus sai rinnalleen 1970-luvulla ikään kuin seuraavan aallon, vuorijonon seuraavan syklin, ja se kohosi jo korkeammalle norjalaisen Kölivuoriston tapaan maan kuorta poimuttaen. Unohdetun kansan puolue oli otettava nyt jo vakavammin niin kauan kuin seteliselkärankaiset sen kaatoivat presidentinvaalien yhteydessä ja poikkeuslakia Kekkosen valinnalle valmisteltaessa. Rötösherrat saivat pistevoiton mutta eivät selkävoittoa. Vuorijonot jäivät odottamaan seuraavaa vaihetta ja 1990-lukua, uutta sukupolvea ja sen kokemaa lamaa. Samaan aikaan vasemmiston kulttuuriväki ja köyhän kansan pettäneet veivät omaa liikettään pääkaupunkiseudulle, muotiin tulivat ilmiöt, jotka paikannettiin juuri tämän liikkeen elitistisenä elämänä. Nämä antoivat ohjeitaan kuinka muiden olisi elettävä ja samaan aikaan maassa alkoi 1990-luvun lama. Pulaan joutuneita ihmisiä, nyt heidän lapsiaan, ärsytettiin jälleen kerran. Sosiaalinen pääoma ei unohda. Heidän mielipiteilleen naurettiin, heitä pilkattiin ja virat julkishallinnon vähänkin näkyvämpää byrokraatin tehtävään oli suljettu jo aikapäiviä. Katkeruus kasvoi. Kun on seurannut tutkijana ja opettajana joka vuosi uusiutuvia nuorten joukkoja, havainnot muuttuvassa yhteiskunnassa perustuvat massojen kouluttamiseen ja siirtämiseen vastuuseen pohtimatta näiden poliittisia arvoja saati vanhempien taustoja. Sen sijaan muissa ammateissa nämä säilyivät ja se oli yllätys. Staattisessa työssä ihmiset eivät unohda ja puolueet periytyvät nekin. Niinpä kun seuraava vuorijono alkaa syntyä, se nostaa myös jo vanhoja kuluneita vuorijonojen tynkiä aiempaa ylemmäs. Niin kävi myös Suomessa ja me kutsumme sitä sosiaaliseksi muistiksi. Sukupuolikiintiöt ja narsismin lähteet Nuorten naisten läpimurto oli nähtävissä jo varhain ja sitä oli tuettava. Syytkin olivat selvät. Maa tarvitsi näiden lahjakkaiden naisten osaamista kaikilla tasoilla ja mahdollisimman varhain ennen suurten ikäluokkiemme vanhenemista. Akateemiset naiset tulivat olemaan seuraava sysäys ja uuden vuorijonon synnyn kiihdyttäjä etenkin Suomessa. Muualla Euroopassa syyt olivat syvemmällä. Äijäliikettä ei tarvittu. Syyt olivat peradigmaisen vaiheen kovassa ytimessä, mannerlaattojen todellisessa liikkeessä. Etelä-Euroopassa ja Ukrainassa tämä näkyy koko ajan. Arabi-islamilainen maailma koki sen hetki takaperin. Aikuiset omivat nuorten ilmaisuja ja pysyvät imitoiden mukana sukupolvien välistä kuilua näin oikaisten. Nyt muutokset 2000-luvulle siirryttäessä olivat liian suuria ja dramaattisia, jotta poliittinen järjestelmä ja sen jäykkä vanhojen puolueiden muodostama kaaderi olisi voinut sitä omaksua ja oikaista laattojen liikettä. Tämä vanhojen rakenteiden kantahenkilöstö ei kyennyt ymmärtämään lainkaan sitä kieltä, jota nyt käytettiin ja johon myös yliopistomme, korkeakoulut sekä hidas mediamme olivat sopeutumassa. Mediayhteiskunta kansalaisyhteiskuntana oli kriisiytymässä. Kysymys uutuudesta oli nyt puhtaasti ikäsidonnainen ja fanittaminen jätti takavuosien eliitin historiaan. He eivät olleet kenkään faneja. Fanittajat, idols -ihmisten sukupolvet, eivät ymmärtäneet ikivanhoja käsitteitä ikoneista ja legendoista, neroista. Niistä tuli koomisia viihteen käyttämiä käsitteitä toimittajalegendoineen, urheilijaidoleineen ja kulttuurineroineen. Normaali duunari kavahti ja häpesi ajatustakin muuttua sellaiseksi vitriiniin suljetavaksi ihmiseksi. Sellaiseksi päädyttiin vain juomalla narsismin lähteestä ja sen koomisuus löi leimansa juuri poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin. Eliitin aika oli psykososiaalisena ilmiönä ohi ja käsite muuttui taakaksi. Koli ja Köli valtaan - eripurahallituksen synty Edellistä seurasi organisaatiouudistusten hybridinen vaihe. Rakennemuutosten aika oli saatava muuttamalla poliittista instituutiotamme ja ohittamalla hidas evoluutio, jossa sotien aikana tai pian sen jälkeen syntyneet käyttivät edelleen näkyvintä valtaa Suomessa. Muutokset niin teknologiassa, uuden kielen hankinnassa kuin pelkästään hallinnon uudelleenjärjestelyissä olivat niin valtava haaste, ettei siihen voinut ajatella muuta vaihtoehtoa kuin nuoren polven siirtämisen suoraan vastuusta myös valtaa käyttäväksi luokaksemme. Se ei taas ollut enää mikään herooinen ammatti vaan ikävää duunia sekin. Gladiaattoreita saattoi tavata vain jääkiekkokaukalossa, jossa veri sai näyttäytyä yhdessä vähäpukuisten nuorten naisten kanssa ikivanhana muistona menneestä maailmastamme. Turistien massoille oli tarjottava suuria elämyksiä ja virtuaalisia kokemuksia, pelkoa, vihaa, erotiikkaa, jännitystä, kauhua ja kuolemasyntejämme mutta turvallisessa paketissa ja toimittajalegendan seurassa, urheilijaikonin kertoessa yksinkertaisen tapahtuman syvemmän filosofisen tulkinnan. Yleinen auktoriteettiusko kaatui Suomessa jo paljon ennen Perussuomalaisen puolueen syntyä ja kolmatta vaihetta, joka muistutti jo uusinta alppiinista poimutusta. Se sai aikaan nousua myös vanhoissa poimutuksissa ja ravisteli myös niitä hallitukseen, jossa vastuuta kantoi nyt hieman ryhdistäytynyt ja jo aikoja kulunut peruskalliopuoleemme ja norjalaisten tunturijonojen aikaiset rakenteemme. Niitä tuki ikivanha mediamme. Se pyrki pysäyttämään mannerlaattojen liikkeen. Koli ja Köli nousivat nekin ja halusivat valtaan. Osa suomalaisista palasi nostalgisille juurillemme ja taannuimme. Ei kuitenkaan koko kansa. Vain se joka oli jäämässä pois kelkasta ja kyydistä. Koli ja Köli kohensivat toki nekin elämäänsä, mutta niillä ei ollut mitään tekemistä uuden ja kokonaan eri korkeuksiin Euroopassa ja globaalisti noussen tulivuori- ja vuorijonotoiminnan poimutusten kanssa. Lampun henki ja sen sytyttäjät Kun uudissanoja opiskellaan ja uutta teknologiaa harjoitellaan uudissanojen oppija ja opiskelija on eri asemassa kuin niiden kehittelijät. Symboli-innovaatio on innovaatioista tärkein ja vaativin. Hermeneuttinen elämä hallitsee meitä ja tunnesanat saavat aikaan tunnekuohuja. Lampun sytyttäjä on eri henkilö ja kokee työnsä toisin kuin sen valossa työskentelevät. Näin innovaatiosta ja sen leviämisestä ei enää puhuttu vaan ainoastaan reaaliaikaisuudesta sekä paikattomasta ja ajattomasta maailmasta. Suomessa tämän havaitsi ensimmäisen Timo Soini, jolle tulivuoritoiminta oli tullut tutuksi ja aika oli nostamassa häntä ja hänen puoluettaan kansanliikkeeksi. Veikko Vennamo oli ankara opettaja ja olin hänen kanssaan tiiviissä kirjeenvaihdossa. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita mutta kaikki mielipiteet eivät sitä ole. Aiemmin arvokkain mielipide tuli tiedeyhteisössäkin hierarkian yläpäästä ja se muodostuikin eliitin tai aristokratian tuotteena. Heihin luotettiin ja heidän omituisia harrastuksia seurattiin. Jopa maatalous ja sen kehittäminen oli briteillä lordien asiaa. Sellaisena se levisi heidän mukanaan maailmalle. Suomessa oli toisin. Täällä talonpoika oli torppari, mäkitupalainen, kirkon tai sotalaitoksen ruokkija ja verojen maksaja myös oman sukuni tapaan luostarilaitoksen yhteydessä eläen lampuoiteina. Sellaisen suvun juuria on helppo seurata aina 2000 vuoden taakse. Suomessa työväenluokalla ja myös talonpojilla oli vankka sivistysperinne ja köyhällä ei ollut varaa olla tietämätön. Itsensä kehittämisen taito ei ole kadonnut tänäänkään ja maailma muuttui yhä vaikeammaksi hallita uuden paradigmaisen vaiheen käynnistyessä jo varhain vuosituhannen vaihtuessa. Poliittinen liikehdintä käynnistyi Suomessa uuden kansanliikkeen kautta. Yliopistot ja korkeakoulut uudistavat yhteiskunnan Useaan otteeseen vallanpitäjät Suomessa ovat unohtaneet kuinka ei ole sopivaa että osa kansasta putoaa kelkasta. Samaan aikaan kun kärjen on juostava kovempaa kuin koskaan, Nurmen ja Virenin vauhti ei riitä alkuunkaan, menestyksestä on pystyttävä kantamaan vastuuta yhdessä ja ymmärrettävä mitä Etelä-Euroopassa tai juuri nyt Ukrainassa on tapahtumassa. Pelkät hyvät päätökset ja rakennemuutoksen valmistelu ei riitä vielä alkuunkaan. Uudet sukupolvet, 60 000 valmistuvaa joka vuosi, on talutettava suoraan opiskelunsa kautta ja 2000 professoriliiton toimijan jalkauttaessa itsensä muiden korkeakoulujen tapaan huolehtimaan siitä, että asiansa osaajat ovat tekemässä muutosta kunnissamme ja maakunnissa, sote -alueillamme. Se, että yksi ministeri tai työryhmä on tekemässä päätöksiä, tai että se on laajempi parlamentaarinen ryhmä, ei auta sekään vielä alkuunkaan. Jos tärkeimmät henkilöt, koko prosessin hoitavat tulevat duunarit puuttuvat asiantuntijoineen sen valmistelusta, eivät sitä tunne lainkaan omakseen, silloin se on aivan yhdentekevä ja muistuttaa hölmöläisten puuhastelusta. Sellaiset Kolin ja Kölin aikaiset uudistajat on poistettava uudistajien joukosta taantuvan ajan merkkeinä. Siinä luotetaan vanhojen kaadereiden kykenevän hoitamaan Kolin ja Kölin juurella eläen jotain sellaista, jonka kärjessä kulkee uusin alppiininen vuorijono ja tulevat linjavaalit Euroopassa. Tulevat vaalit ovat asiantuntijavaalit ja nyt Euroopalta kysytään sellaista, johon sen on vastattava koko globaalin kilpailun yhtenä osapuolena. Jos Suomesta on tarjolla jo vuosituhansia sitten kuluneita vuorentynkiä tai parhaimmillaan norjalaisten kaltaista kehitystä Kölin vuonoelämässä, silloin meillä ei ole mitään tehtävissä. Kansan kahtiajakoa ei voi silloin estää mikään eikä meistä ole mitään käyttöä Euroopassa.

Matti Kassila 90 vuotta

Matti Kassila täyttää tänään 90-vuotta. Televisio näyttää Kassilan tuotantoa liki 60-vuoden ajalta ja niistä saa kohtuullisen kuvan suomalaiseen sielunmaisemaan Keuruun Haapamäellä syntyneen ja rautatieläisympäristössä eläneen suurmiehen kokemana. Nykyisin Vantaalla elävän elokuvan ja myös kirjallisuuden suurmiehen työ katkesi sairauskohtaukseen, aivoinfarktiin. Kirjallinen ura jatkui kuitenkin niinkin myöhään kuin vuoteen 2012 teoksella “Suurten elokuvaohjaajien jäljillä.” Waltari haastoi Kassilan Eilen Yle 2 esitti klassikkosarjana Mika Waltarin kirjoista Kassilan käsikirjoittaman ja ohjaaman Palmu -sarjan kolmen elokuvan trilogian yli kuuden tunnin elämyksenä. Kun mukana on lisäksi loistavia näyttelijäsuorituksia, tuttuja kasvoja ja jo manan maille menneitä kärkinimiämme, viimeisenä juuri kuollut Matti Ranin, viikonvaihteen yö oli sodan jälkeen syntyneille nostalgista värinää. Vaikka jokaisen vuorosanankin osasi jo ulkoa, siinä missä itsenäisyyspäivämme sotaelokuvan, kokonaisuuden kokeminen yksityiskohdissaankin oli nyt kuusituntisena läpileikkauksena Kassilan työn neroudelle kumarrus yleisradioltamme. Noissa kuvissa kun on sellaista, jotka ovat säilyttänet tuoreutensa, toisin kuin pääosassa tuon ajan leffoistamme, joita tehtiin joskus hyvinkin runsaasti ja turhaan. Kassila eli omassa tuotannossaan ikään kuin omassa maailmassaan. Yhteistyö maan kärkikirjailijoiden kanssa, seuraten samalla maailman kärkiohjaajia myös kirjailijan ja käsikirjoittajan avainroolissa, teki Kassilasta ainutlaatuisen suomalaisen neron. Hänet palkittiin toki siitä myös maailmalla. Enemmänkin hän olisi mielestäni ansainnut mutta nyt kielialueemme ja kulttuurimme rajallisuus tuli vastaan ja esteeksi. Monetaristi vastaan holisti Samaan aikaan kun seurasi Kassilan työtä, suomalainen pankkiiri ja suurten ikäluokkien edustaja, nuoruutensa ajan radikaali vasemmistolainen Björn Wahlroos piti omaa luentoaan. Kassilan tapa nähdä suomalaista kulttuuria ja sen muutosta on toinen kuin Wahlroosin. Kassila on tallentanut sellaista, jossa taustat ja leikkaukset tukevat toisiaan hieman samaan tapaan kuin savolaisen ohjaajan ja Iisalmessa syntyneen Edvin Laineen tuotannossa. Siinä ymmärretään yhteinen vastuu, verkostot, sosiaalinen pääoma, kulttuurien erot ja yhteistyön vaatimus yli rajojen, mököttäjäkansan kuolemansynnit kuin kuunnellen savolaisen valmentajan Mika Kojonkosken puhetta ja verraten norjalaisten menestystä suomalaiseen menetykseen valmennuksellisena haasteenamme. Valmennuksellinen osaaminen on kokonaisuuksien hallintaa myös urheilu-uran jälkeen ja se palvelee yhteiskunnallista kokonaisuutta siinä missä hyvä narratiivinen tutkimusanalyysi. Historiakuvaus on ammattilaisella, holistilla, yhtäällä laveaa, kauempaa haettuna Kassilalla joskus hieman kömpelöä ja vääristelevää, mutta toisaalla lähikuvat ovat oivaltavia. Katsoja antaa virheet anteeksi kunhan sanoma tulee perille ja on kokemuksena uskottava. Tavallista poliittista säännönmukaisuutta on varottu ja kritiikkiä ei ole pelätty kun työhön on ryhdytty. Edvin Laineen rohkeus tuon ajan välineillä on ollut huikea ja tulos loistava. Laineen oma maailmankuva ei pilaa työtä. Wahlroos kertoo, kuinka suomalaiset äänestävät oikeistoa mutta hallitus, jota hän luonnehtii “eripurahallitukseksi”, toteuttaa vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin koskaan viimeisten vuosikymmenien aikana. Lisäksi pienet ydinryhmät ulosmittaavat suuria etuuksia ja vain siksi, että he voivat pysäyttää suuren osan yhteiskuntaa. Tällä hän viittaa vakkapa lentokenttäämme Vantaalla. Sellainen ei kerro meistä hyvää maailmalle. Taitava manipuloija Wahlroos hakee pieniä yksityiskohtia, joilla hän peittää suuret ja mittavat aiheet toisin kuin Kassila tai Laine omassa tuotannossaan, puhumattakaan Väinö Linnasta tai Mika Waltarista kirjailijoina. Näin Wahlroos tekee kärpäsestä härkäsen, kun ammattiohjaaja ja nero käsikirjoittaa ja ohjaa sekä kuvaa muuttaen suuren kokonaisuuden yksityiskohdan kautta koettavaksi elämykseksi ja kenen tahansa ymmärrettäväksi lähtemättä manipuloimaan. Kamerakuva kun on rajattava johonkin, kuten romaanin kerronnallinen fiktio, usein muutamalla sanalla. Oma maailmankuva ei saa näkyä mitenkään narratiivisen tutkimuksen analyysissä. Wahlroos muistuttaa oman aikamme mediaa ja gonzo -journalismia, jossa pienet asiat ja sivuraiteet tuodaan näkyville ja peitetään itse suuret linjat sekä niiden merkittävät yksityiskohdat kuvauksen kohteina. Ainahan se ei ole toki tahallista. Näin syntyy vaikutelma siitä neroudesta, jota Suomessa edusti vaikkapa Hymy Lehden 1960- ja 1970-luvun gonzo -journalistina Veikko Ennalla. Paljastamalla oman käytöksemme pieniä ja salattuja narsismin lähteitä tai heikkouksia, ahneutta ja kuolemansyntejämme, häpeän syitä, niiden taustalla olevat suuret ongelmat jäivät huomaamatta. Sosiaalinen media on nykyisin täynnä näitä kirjoittajia mutta ilman Ennalan lahjoja. Kansallinen itsetunto ei gonzo -kirjoittelulla kohentunut, päinvastoin. Samaa tekee journalismi, joka tarjoaa viihdettä silloin, kun tulisi tarjota asiaa eikä peittää kaikkea ironian tai satiirin, sarkasmin suojiin narrina näytellen. Se, että asia käännetään päälaelleen, ei ole aina ja koko ajan edes hauskaa muuna kuin kömpelyyden itsensä esittelynä. Itsestäänselvyyksien toistoa Suomessa on kallista tuottaa mitään vientimarkkinoille eikä meillä voida enää devalvoida. On siis tehtävä enemmän töitä ja pienemmällä palkalla. “Lottovoitto” Nokian kaltaisena, uutena talouden veturina, on turhaa unelmointia, saarnaa Wahlroos itsestäänselvyyksiä. Wahlroosin viesti on kohdistettu ammattiyhdistysliikkeelle ja sen johdolle. Kerronnan juoni etenee kohti pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvaa ja opiskelijoiden pitkiä ja ansaitsemattomia opintotukia. Hän pitää samalla piilossa budjettimme raamit, julkishallinnon rakenteet ja ne voimat, joiden takana on markkinatalouden kriisiytyminen sekä maailman tapa haastaa meidät muussakin kuin pankin ikkunoista nähtynä lökäpöksyjen maailmana. Tämän ilmiön kohdalla Kassilan tapa käyttää Helge Heralaa ja Leo Jokelaa rinnatusten samassa elokuvassa on nerokasta. Jokela uhkaa äänestää sen kokemuksen jälkeen kommunisteja. Kun Nobelin taloustieteen palkinnon saanut ja Yhdysvaltain vasemmiston ja opposition arvostetuimpien medioitten kärkeen nousseen “keulakuvan” Paul Krugmanin viesti Suomen kohdalla oli tuomita euro ja eurouskovaisten pankkiirien maailmankuva, sille taputettiin. Nyt markkinatalouden kriisi, ilman siihen osoitettavaa selvää syytä, yksityiskohtia käsikirjoitukseen ja narratiiviseen kerrontaa leikaten ja liimaten, lähikuvia niistä esitellen populistisesti tai ilman, asiantuntijaksi heittäytyen, hän tunnusti rehellisesti, ettei pysty sanomaan, mikä Suomea nyt oikein riivaa. Tavanomaiset poliittiset säännönmukaisuudet eivät nyt toimi. Näin määrällinen analyysi on korvattava laadullisella tai oikeammin ne on osattava yhdistää toisiinsa. Tässä kerronnassa Krugman ei ole parhaimmillaan ja ongelmia tulee myös Wahlroosille. Perusteet kadoksissa Euro on saksalaisittain tulkiten valuuttana suomalasille liian vahva. Sen kanssa on kuitenkin elettävä ja devalvointi korvattava muilla tavoilla, mutta ei vain tyytymällä kuvaamaan aikanaan finanssikriisiin johtanen menon turmiollisuus. Se on keinona jo käytetty. Kansakunnat ja niiden byrokratia, korporativismi, pankit ja niiden omistajat, virkamiehet ja heidän poliittiset taustansa jne. eivät toimi altruistisesti. Monetaristinen makrotalous, rahatalouden säätely ja sen merkitys, ovat pienempi kysymys kuin kansakuntien sukupolvien aikana saavuttama moraalinen pääoma ja sen kuvaaminen, oli annetun tehtävän toteuttajana romaanin kirjoittajana, elokuvan käsikirjoittajana tai ohjaajana miten suuri nero tahansa. Yhdysvaltain Hollywood -tuotannossa tahdotaan päätyä lopulta aina moraalisiin ja eettisiin esitystapoihin ja selitetään katsojalle tätä kautta ne elämykset, joiden tuloksena on joko hyvän tai pahan kohtaaminen tai hyvien, pahojen ja rumien vehkeily. Kun talossa, poliittisessa liikkeessä, katto on korkealla ja seinät kaukana toisistaan, ideologia kadoksissa, ihmiset ovat siellä kohta tosistaan eksyksissä ja elävät kuin turisti flaneeraajana megamarketissa, katunäkymiä tuijotellen, päämäärättömänä joko pelurina tai oman aikamme nomadina, kulkurina eläen. Ellei sitten päädy lohduttomaan vankilaan, kuten monissa vankilakuvauksissamme tai Tom Hanksin tapaan jääden nalkkiin lentokentän terminaaliin ja sinne elämänsä rakentaen. Tässä kertomuksessa keskiluokkainen yhteiskunta ei synny ilman poliittisia toimia ja automaattisesti markkinatalouden talouskehityksestä, monetarismista. Tähän tarinaan kuuluvat rikkaiden verot, sosiaaliturva, työttömyysturva, yhteisöllisyys ja vahva ammattiyhdistysliike. Ne eivät johtaneet talouden laskuun vaan takasivat kestävän talouden nousun ja keskiluokan synnyn. Keskiluokalle ei silloin tarkoiteta samaa kuin tasapäistäminen. Tasapäistävää narratiivista tarinaa Yhdysvalloissa varotaan. Paradigmaisessa muutoksessa kertomuksen rakenne muutettava Demokratian edellytys ja perusajatus on kansakunta ilman jyrkkiä luokkaeroja. Kehitys ei saa johtaa eliitin ja kansalaisten suureen kuiluun, jota Suomessa on toteutettu monetaristisen ja vain yhteen asiaan tarkentavan elokuvaohjauksen ja käsikirjoitusten laadinnan periaatteilla. Sellainen leffa on tylsä ja kuvaa vain toimintamelskettä ohjaajanaan Renny Harlin. Ei sellaiselle voi antaa työksi kuvata Suomen historiaa ja Mannerheimiin kamera kohdistaen. Sellaista sosiaalista pääomaa ei pidä kylvää narratiivisena kerrontana tulevan hyvinvointiyhteiskuntamme perustaksi. Suuri tulojen eriarvoisuus johtaa väistämättä suureen sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Yhdenvertaisuutta ei saavuteta kasvottomilla markkinavoimilla ja niiden esittelyllä vaan poliittisella vallan tasapainolla. Ei pidä uskotella, että tulevilla tavoitteillamme olisi rajoja ja lasinen taivas, jonka monetaristi on meille maalannut ja Renny Harlin ohjannut. Ilmastomuutoksen torjunta on suuri yhteiskunnallinen ja globaali yhteinen asia, joka on samalla keino myös talouden elvyttämiseen. Suuri tarina on kerrottava siten, että sen moraalinen ja eettinen osa on edellä ja lainsäädäntö tulee tämän jälkeen. Ei päinvastoin. Ei lailla pidä lähteä ohjaamaan normistoa ja moraaliamme. Jos sitä ei ole tai se on rapautunut, yhteiskunnan tärkein voimavara on siltä osin joko kokonaan hukassa tai vasta myöhemmin syntymässä. Tässä monetaristi kertoja on kuin Veikko Ennala, mutta paljon taitavampi manipuloijana. Hän ei kanna sitä vastuuta, jonka Linna ja Waltari ottivat ja jonka Laine ja Kassila välittivät töissään kansakunnalle. Taitavat näyttelijät ymmärsivät mistä on kysymys myös viihteen keinoja hyödyntäen. Syntyi elämää suurempi elokuva ja kirja, joka ei vain jäänyt henkiin vaan myös piti hengissä. Kultivoitunut perintö ikoneineen Takavuosina parhaita tämän viestin välittäjiä olivat Sakari Topelius ja Juhani Aho, joiden kyky olla samaan aikana tiedemiehiä ja valtiomiehiä johti myöhemmin vaikkapa kirjailijan tai satusedän maineeseen. Kertomus kyettiin suurena tarinana siirtämään jopa lasten kasvatukseen osana kansallista sosiaalista pääomaamme ja sen muistia. Herrat kantoivat vastuunsa hyvin sofistikoidulla tavalla eivätkä alkaneet rakennella itselleen kuolematonta ikonia kansakunnan kaapin päälle. Narratiivisessa kerronnassa ei pidä olettaa, että poliittisessa ehdotuksessa tai viihteeksi muutetussa elokuvassa, romaanissa, olisi järkeä suhteessa väitettyihin tavoitteisiin. Näin monetaristi saattaa puhua järkevästä tavoitteesta, mutta itse viesti sen saavuttamiseen ei ole välttämättä missään suhteessa käytettävissä oleviin keinoihin. Likainen Harry ei ole välttämättä se keino, jolla sinänsä epämiellyttävät tavoitteet saavutetaan tai terrorismi torjutaan. Syntyy vai lisää ruumiita ja lisää terrorismia, olympiajuhlaan mennään henkeä pidätellen ja valtavien varotoimenpiteiden kautta. Se että narratiivisessa kerronnassa, elokuvan teossa ja journalismissa tutkitaan todellisten päämäärien vaikuttimia, ei ole hullua, ja se että mukana on myös vehkeilyä vaikka päämäärät olisivatkin avoimia ja kenen tahansa oivaltamia, ei ole mitenkään epätavallista maailmassa, jossa altruismi ei ole johtava periaate. Näin pelkkä avoimuus ei sulje pois moraalittomuutta. Pelkkä avoimuuden vaatimus ei ole riittävä. Narratiivisessa analyysissä se ei kerro juuri mitään. Rajaton ja kritiikin sietävä Suurillakaan tavoitteilla ei ole rajoja, eikä niihin tule kerronnassa myöskään uskoa. Kun uusia tavoitteita esitetään, siinä missä kritiikkiä, vastahyökkäys on oletetuin ja uskottavin tapa kertoa se myös narratiivisessa tarinassa tai narratiivisen tutkimuksen hypoteesissa. Sen sijaan kertomus ei ole koskaan sääntöjen mukainen tai etukäteen oletettava. Tarinassa valta pyrkii hallitsemaan mediaa ja mediavalta hakee siinä omaa ideologiaansa ja myös siinä valta on ainut uskottava tavoiteltava. Muu on narratiivisen analyysin kautta tulkittavaa ja medialukutaito on ainut keino arvioida arkipäivän media-annostamme. Nykyisin mukaan voi ottaa myös määrällisiä analyysejä. Hyvät, pahat ja rumat vaihtavat vain uudessa mediayhteiskunnassa rooliaan ja aiemmin valtaa vahtinut mediavahtikoira puree nyt sosiaalisen median koiraa tai päinvastoin. Ainut uskottava totuus on kuitenkin aito kilpailu ja sen tuomat tulokset. Valta ei koskaan hyväksy järjestelmää, jos se jotenkin rajoittaa sen valtaa ja sen kasvua. Vallan ahneus on ahneuden lajeista yleisin. Näin se ei myöskään hyväksy muiden oikeutta kritiikkiin eikä ilman kritiikkiä ole vapaita vaaleja tai sananvapautta. Kun valta sokaisee, täydellinen täydellisesti, se käyttää myös kaikkia sellaisia ihmisoikeuksia rajoittavia keinoja, joita ihmisen kuolemasynneistä voi odottaa syntyviksi. Suomi on saanut runsaasti tuomioita ihmisoikeusrikkomuksista ja se on ilmiönä hyvin ikävä. Valta pyrkii rajoittamaan kilpailevaa valtaa. Sellaiseksi se kokee myös muutoksen ja maailmakuvaa ravistelevassa yhteiskunnassa sellaisia paradigmaisia muutoksia on paljon. Tyypillisiä tämän ajan ilmiöitä ovat luovat ja innovatiiviset, uutteen valtaan pyrkivät tai sitä tarjoavat taidot, organisaatiot, teknologiat, teoriat ja mallit tai symbolijärjestelmät. Niiden torjumiseen käytetään Suomessa myös ihmisoikeutta rikkovia keinoja ja se voi kuvata myös taloutemme pysähtynyttä tilaa. Riski joutua työpaikka- tai koulukiusatuksi on liian suuri ja edetään pienimmän vaivan kautta.

Vähän niin kuin oltaisiin ihmisiksi

Yhdysvaltain vasemmiston ja arvovaltaisimman median näkyvä kolumnisti ja mediapersoona, Nobelisti Paul Krugman, antaa jälleen lausunnon Suomesta ja kertoo kuinka Suomen olisi kuulunut pysyä poissa eurosta. Nyt eroaminen on jo hankalampaa, eikä hän ole siinä suomalaisia rohkaisemassa. Sen sijaa talousvertailut Ruotsiin kertovat Krugmanille, kuinka ruotsalaiset ovat kaikin tavoin hyötyneet kruunustaan ja senhän suomalaiset toki tietävätkin. Nyt ei ole oikein enää omassa politiikassamme ja sen hoidossa valetohtoreiden paikka. Miksi Suomi ei ole nousussa? Krugman pohtii myös, miksi Tanskalla menee toisin kuin Ruotsilla ja mikä Suomen taloutta vaivaa, kun sen tulisi olla jo kovassa nousussa senkin. Hän ei osaa talousluvuistaan arvioida, mikä maata vaivaa. Hän vain toteaa, kuinka Suomen talous ei ole kuplan varassa, toisin kuin monessa muussa valtiossa, kuten mahdollisesti Tanskassa tai vaikkapa Yhdysvalloissa, Texasissa. Siellä menee näennäisesti hyvin mutta moni asia on kuten takavuosina, öljyyn rakennettua. Kun valtio on kansakuntana, osavaltiona, yhteen luonnonvaraan nojaava, syntyy vääristymiä. Pahin niistä on laiminlyödä sellaista osaamista, jota koulutuksen ja normiston sekä moraalin kuljettama lainsäädäntö täydentävät. Usein ne liittyvät juuri koulutukseen ja sosiaali- sekä terveydenhuoltoon. Texasissa nämä ovat retuperällä. Asenteella, jokainen hoitakoon asiansa itse, syntyy juopa rikkaiden ja köyhien välille. Ihminen ei ole altruistinen vaan pikemminkin egoistinen eläin. Sitä pahentavat vielä persoonallisuuden vääristymät ja tätä kautta syntyvät kriminalisoitavat ongelmat. Myös näihin on osattava varautua. Vanhuksiin ja lapsiin sekä johtajiin, joilla on vaikkapa vaikeita tunnevammoja tai joiden kohdalla syntyy myöhemmin sellaisia ongelmia, joihin ei ole muuten varauduttu. Hitlerillä ja Stalinilla oli tällaisia vammoja ja Kekkonen sairastui virkansa aikana ja kestäessä. Kaikkeen on varauduttava. Paul Samuelsonin kasvatti Krugman on ollut koko ajan samaa mieltä kuin omat kirjoitukseni jo paljon ennen kuin hänen palkittiin Ruotsin Akatemian toimesta vuonna 2008. Edustamme samoja tieteenaloja, aluetaloutta, kansainvälistä kauppaa, ja kun hän edustaa kaupunkitaloustiedettä, oma urani on maaseutupainotteinen, Suomessa kun asumme. Lisäksi olen joutunut Suomessa käymään läpi “sotia”, jotka liittyvät luonnonvaroihin ja opiskelemaan meillä arvostetut luonnontieteet, väitellen myös sieltä, toisin kuin Krugman. Yhdysvalloissa sellainen olisi omituista. Eikö Suomessa riitä yksi tiedekunta ja sen kalliit ja työläät tohtorin opinnot ja professorin pätevyys? Ei riitä. Hyvä jos kaksi tai kolme. Suomi on syrjäinen maa ja siellä opinnot ovat toinen asia kuin Yhdysvalloissa tai Saksassa, jotka ovat liittovaltioita molemmat. Liittovaltiossa siirrytään valtiosta toiseen ja haetaan koulutetuinta ja pätevintä väkeä, ei päinvastoin. Tässä Krugman ei tunne Suomea ja sen talouden perustaa, pienuutta ja sen historiaa, mikrotaloutta makrotalouden rinnalla ja luonnonvarariippuvuuttamme. Hän ei seuraa suomalaisten nettikeskustelua ja sen juopuneita “kavereita” ja heidän omalaatuista maailmankuvaansa, vihaisia tai mököttäviä mielipiteitä. Tässä suomalaisessa debatissa, sosiaalisen median kansalaiskeskustelussa, naisilla sanavarastossa on yleensä noin 15 000 sanaa ja miehillä vain puolet tästä. Akateemisella naisella voi sanavarastossa olla jopa 30 000 sanaa johtuen erikoissanastosta. Se on jo kolmasosa siitä sanavarastosta ja sen pääomasta, jolla suomalaiset kommunikoivat keskenään kotimaisen kielen keskuksen mukaan arvioiden. Siinä aikuiset omaksuvat nuorten sanoja ja symbolijärjestelmä rikastuu, jos rikastuu. Viime vuonna hakukoneen haetumpia sanoja olivat sellaiset kuin “tietovuoto, seisomapöytä, hallintohimmeli, rahakoira, laikata, hyönteissyönti, mimmikirjallisuus, vlogi, tiara, täpätä, kreisibailaus, protaus, joustokaukalo, nyhtöpossu, aivohaveri, kännykkäparkki, hulailu, villiuinti, mentalisointi jne. Joka vuosi tämä sanasto muuttuu ja niiden mukana hermeneuttinen maailmankuvamme. Olettaen että huolehdimme koulutuksestamme, emme pane aivojamme narikkaan. Monen yliopiston kasvatti Paul Krugman ei ole vain yhden professorin, Paul Samuelsonin, tuote tai yhden yliopiston kasvatti, vaan takana on myös Yale, MIT, Berkley, Stanford jne. Hän on ollut niissä opettajana. Syntyi vähin erin Yhdysvaltain vasemmiston eräänlainen akateeminen keulakuva, joka on Nobelistille harvinaista aktiivisuutta. Olli Rehn sai hänestä näkyvän kriitikon. Kaikki sanoja käyttävien mielipiteet eivät kuitenkaan ole yhtä arvokkaita. Niinpä asiansa osaava populisti ja tämän seuraaminen on hyödyllisempää kuin älyttömän älämölön seuraaminen. Älytön läppäri, mediapläjäyksiä heittelevä provosoija, on aikamme ongelma. Tässä työväen ja talonpojan ikivanha sivistysusko on ollut koetuksella. Itsensä kehitystä vaaditaan, mutta kun rinnalla kulkee näitä kaikki koulut kiertäviä itsensä kehittäjiä ja valelääkäreitä. Heidän seuraaminen netissään tutkijana yökaudet on hirvittävää henkistä tuskaa ja itsensä ruoskintaa yliopistotuntien jälkeen. Saska Saarikoksi pitää tästä saarnaansa Hesarin kolumnistina (8.1) ja päätyy havaintoon, jossa osa kansasta on panemassa aivonsa naulakkoon ja se vie sen osan ojasta allikkoon. Kahtiajakoa ei voi estää mikään eikä kukaan. Kun Paul Krugmanista kasvoi eräänlainen Yhdysvaltain opposition johtaja, hän on siinä ammattimies. Monen yliopiston kasvatti, jolloin tiiviit liki populistiset ilmaisut finanssikriisistä, vuokrasäätelystä, ympäristöongelmista, demokratiasta, tuloeroista jne. ovat oppineen miehen perustelemia ja niille löytyy tuhansien sivujen julkaisutkin. Se ei ole pelkkä mediapläjäys, joka on sanojansa ainut ajatus koko asiasta. Ei shakkiakaan yhdellä aloitussiirrolla voiteta. Eikä siihen käytetä heti kuningasta. On osattava myös säännöt. Pelkkä pläjäys ei vielä riitä kun kyseessä on lentopallopeli jossa on kolme erää ja kovimmat “pärjäykset“ isketään liki neljän metrin korkeudesta joukkueena tätä vuosia harjoitellen ja lapsesta aloittaen. Jokaisella pelaajalla on paikkansa ja yleispelaaja tekee muuta kuin passari ja hakkuri. Passari näkee koko kentän, myös vastapuolen väsyneen pelaajan. Vainoamisen kriminalisointi Meillä, Paul Krugmanilla ja minulla, on yhteinen normisto ja moraalikäsitys. Samoin kuvittelemme lainsäädännön syntyvän seuraten pitkälle kehittynyttä moraalista, monen sukupolven luomaa talousjärjestelmää. Useimmat talouden nobelistit James Buchanasta Robert Coaseen, jotka saivat Nobelinsa vuosina 1986 ja 1991, Buchanan tennesseeläisen maanviljelijän poikana, korostavat kuinka kansakunnat menestyvät moraalisen pääomansa mukaisesti. Hänet tunnettiin ns. julkisen valinnan (Public Choice) koulukunnan perustajana, jota Krugman Princentonin yliopiston kasvattina ei ole voinut sivuuttaa. Ne näkyvät hänen ohjeissaan toimittajille: “ 1) Todellisten päämäärien tutkimisessa ei ole mitään hullua. 2) Älä oleta tavallista poliittista säännönmukaisuutta, valta pyrkii hallitsemaan mediaa 3) Oleta vastahyökkäys kritiikkiin ja 4) Älä usko että tavoitteilla on rajat.” Kansakunta ilman jyrkkiä luokkarajoja ei tietenkään tarkoita sen tasapäistämistä. Keskiluokkainen yhteiskunta ei synny tyhjästä vaan ponnistelun tuloksena. Verot, sosiaaliturva, työttömyysturva, ammattiyhdistysliike jne. eivät toki romuttaneet taloutta vaan loivat sen kestävän nousun periaatteet. Tuloerot taas johtavat aina samalla sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Tähän kaikkeen tarvitaan poliittista valtaa, sen tasapainoa ja kykyä löytää uuden paradigmaisen yhteiskunnan sille asettamat uudet vaatimukset. Finanssikriisi oli tyypillinen ilmiö, joka oli jo aikoja ennen sen syntyä havaittavissa ja löytyy toki blogeistani ja kirjostani. Toki löytyy myös Krugmanin kirjoista. Sama koskee tänään kiusaamista ja vainoamista. Siihen olisi kuulunut puuttua ihmisarvoa loukkaavana ja lainsäädännöllä paljon ennen surullisia seurauksia työpaikoilla ja kouluissamme. Se olisi tullut kitkeä pois ennen kuin siitä tuli järjestelmällistä, jonka myös valta hyväksyi, tai jopa suosi sen käyttöä. Mediavalta on näistä vaarallisin hyväksyjä ja sosiaalinen media vallankäyttäjänä valtaa muiden joukossa. Jopa tänään kaikkein järeintä. Ilman kritiikkiä ei ole vapauttakaan Usein oletetaan julkisen vallan toimivan altruistisesti. Käytännön kokemus kuitenkin on osoittanut, etteivät edes kannustimet (optiot) ja lainsäädännölliset pelotteet ja oikaisut estä julkista valtaa ja taloutta itsekkäältä toiminnalta ja inhimilliseltä raadollisuudelta. Vaikka suoranainen korruptio jätettäisiinkin ulkopuolelle, vaikuttaa päätöksentekoon mm. uudelleenvalinta, pienryhmien painostus ja lopulta vähemmistöt joutuvat jyrätyiksi ja Musta Pekka jää veronmaksajan käteen. Näin myös Suomessa näyttää käyvän ja ainoastaan aito kilpailu voi pitää kansakunnan itsekkyyden kurissa. Vallan valvonnan tehostaminen on sekin yksi lääke siinä missä määräenemmistöt ja viimeisenä lukkona kansanäänestykset. Sosiaalinen media kansalaismediana on väistämättä muuttamassa demokratiaa ja sen instituutioita. Tähän olisi tullut herätä ajoissa. Suurimpaan arvoon on kuitenkin nousemassa sukupolvien aikana keräytyvä moraalipääoma. Näin ne demokraattiset kansakunnat, jotka kriminalisoivat myös vainoamisen, kiusaamisen osana ihmisoikeusloukkauksia, huolehtivat viestintärauhasta ja saavat myös nettirikokset kuriin, menestyvät parhaiten. Tämä koskee myös urkintaa. Vanha käytöksen kultainen kirja on vaihdettava lakikirjaksi silloin, kun häiriköintiä ei saada muuten kuriin. Vehkeily ei ole epärealistista edes silloin, kun päämäärät ovat hyvin avoimia ja kokemamme ilmiöt liki fataaleja ja uskomattomia ensikokemuksenamme. Toisen maailmansodan ilmiöitä ei voitu oikein edes uskoa todeksi, ne kiellettiin. Ei ole lintukotoa Suomen saamat lukuisat nuhteet Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta kertovat ikävää kieltä siitä, kuinka lainsäädäntömme ei toimi eurooppalaisen normiston ja moraalin ehdoilla tai, kuten viimeisimmät tutkimukset osoittavat, oma lainsäädäntömme ei ole aina sama kuin normistomme ja moraali. Ihmiset noudattavat lakia pitkin hampain, vaikka heidän oma moraali puhuu sitä vastaan. Muualla maailmassa käytäntö on toinen. Laki syntyy juuri normiston ja moraalin perustalta eikä päinvastoin. Niinpä saamme Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta enemmän moitteita kuin muut Pohjolan maat yhteensä. Ilmiö on ollut esillä medioissamme hyvin vähän, jos lainkaan. Oma vanha mökötys- ja kyräilykulttuurimme tulisi pyrkiä muuttamaan sanavapaus- ja vastuuasioissa sekä kiusaamistapauksissamme tavaksi, jossa suunsoittamisesta ja tieriidoista kansallisena erityispiirteenä on päästävä sananvapaudesta sanan- ja tekemisen vastuuseen. Kyseessä ei ole kamala ilmiö toimittaja Markus Leikolaa siteeraten Apu-Lehdestä: “Vähän niin kuin oltaisiin ihmisiksi:”

Vanhaa viiniä - etikkaa

Evely Brothersin nuorempi veli Phil on kuollut, kirjoitti blogieni uskollinen lukija ja kertoi kuuntelevansa You Tubesta heidän liki murkkuikäisten kavereiden muikkuikäistä lauluääntä ja kitaran särisevää ja rautaista sointia. Ja sitten löytyi “Wake up little Susie” ja puolen vuosisadan mukanaan tuoma kitaran soundi, ikämiesten nostalginen ja liki hauskannäköinen, vähäeleinen esitys. Viini paranee vanhetessaan, ellei se sitten saa happea ja ala käydä uudelleen, muutu etikaksi. Kyllä Kollaja kestää Kollajan allas on pienempi versio 1950-luvun Siuruan tekoaltaasta Iijoen Siuruanjoen laaksossa ja olisi toteutuessaan jättänyt alleen komeimmat osat Pudajärven kuntaa. Sitä on ajettu Pohjolan Voiman toimesta toteutukseen jo reilusti yli puoli vuosisataa sen jälkeen, kun Iijoen ensimmäinen voimalaitos valmistui sen suistoon ja alajuoksulle. Iijoen keski- ja yläjuoksu Taivalkoskella on rauhoitettu koskiensuojelulailla, kuten muutkin harvat ja vielä rakentamattomat koskemme. Ounasjoki suojeltiin aikanaan Ounasjokilailla. Sinnekin oli suunnitteilla lukuisia altaita ja pääosa alueen talouksista olisi jäänyt elinkelvottomiksi liki 300 kilometrin matkalta. Näin myös Sirkan allaskylä ja Levin matkailukylä olisi jäänyt rakentamatta sekin. Kun liikuin tuolloin talosta taloon, selvittäen rakentamisen vaikutuksia, valtaosa ei hyväksynyt siellä eikä Iijoella paikallisia poliitikkoja päätöksentekijöikseen. Heihin ei luotettu. Se oli otsikoissa silloin pääuutinen ja olisi varmaan tänäänkin. Me emme voi luottaa omiin poliitikkoihimme ja heidän puheisiin, harkintaan ja kyvykkyyteen, taitoihin ja osaamiseen, asiantuntijuuteen, saati edes rohkeuteen käyttää asiantuntijoita, kuten professori Matti Wiberg kirjoitti. Hangossa syntyy järkeviä ja rohkeita professoreja. Heitä vai on rohjettava käyttää eikä puhuttava puppusanageneraattoreina ja populistisena pulinana vaikeista asioistamme. Olin mukana tutkimassa 23-vuotiaana nuorena maisterina, kuinka väitöskirjansa voi tehdä myös pohjoisen koskisodista alkaen juuri Iijoelta ja edeten Kemijoen kautta sen historiaan ja vaiheeseen, jolloin isoisäni veli Ilmari Luostarinen, oli ollut perustamassa juuri tuota sellunkeittäjien yhteistä energiayhtiötä. Sieltä sai tietoja, joita muuten ei oltu arkistoitu. Alkoi vaihe, jossa sain seurata tutkijana näköalapaikalta suomalaisen teollisen yhdyskunnan rakentumista ensin etelän koskipaikoille ja sitten myöhemmin haettiin sotien aikana koskiosuuksia Lapin suurista joista. Keinot olivat vapaat ja Lapin markka tunnettiin Euroopassa. Lupailtiin sinnekin savupiipputeollisuutta, Oulun mallin mukaan, jossa kaupunki itse rakensi Merikosken voimalaitoksensa ja saneli itse ehtonsa sen käytölle myöhemminkin. Kolonialismi, imperialismin valkoisen miehen tauti, ei ulottunut Helsingistä Ouluun vaan pysähtyi Iijoen ja Kemijoen suistoon. Se näkyy punaisessa Kemissä ja Iin pikkuruisessa Haminassa vielä tänäänkin. Ei Kainuunjoen suistossa ja puolen Suomen pääkaupungissa Oulussa. Viini ei ole siellä ylikäynyttä etikkaa. Nuttu nurinpäin käännettynä Jatkossa alettiin riidellä, rakentaako Lapin kosket etelän käyttöön valtioyhtiö vai yksityinen pääoma ja niin sitten perustettiin Kemijokiyhtiö riitelemään vasemmistojohtoisena ja poliitikkojensa avulla, kumpi maksaa vahingoista syntyvät korvaukset vai maksaako kumpikaan. Kumpi, kapitalismi vai sosialismi, saa rakentaa enemmän koskia ja niille yläaltaita säännöstelytilavuuden lisäämiseksi. Mukana oli toki bulvaaneja ja koskiosuuksien ostaja myös Venäjältä ja Keski-Euroopasta suomalaisten rinnalla. Alkoi rötöstely, joka oli vertaansa vailla Euroopassa. Sosialismi ja kapitalismi iskivät kättä toisilleen ja käänsivät nuttua nurinpäin tuulten mukana ja toinen toistaan tukien. Herrat nauroivat Helsingissä. Samoin tekivät herrat Andalusiassa kun Brasilian valtiota rakennettiin paljon ennen Pekka Vennamon muuttoa Andalusiaan. Sen rikkaus perustuu siirtomaaherruuteen, kolonialismiin. Pohjois-Suomi ja Itä-Suomi ovat olleet aina kolonialismin kohteita ja rakentaneet vuoroin Ruotsia ja vuoroin metropolipolitiikkaa etelässä, Helsingissä. Se on imetty nyt kuiviin. Siuruan ja Kollajan alueet autioituvat tämän riitelyn aikana. Samoin kävi Kemijoen altaiden kodalla Kemihaarassa ja Vuotoksen allaspohjan yhteydessä. Välillä sitä elvytettiinkin mutta turhaan. Suojeltiin ja rakennettiin vuorotellen hallituksesta riippuen ja nousukauden seuratessa laskukautta ja taantumaa. Kansallinen häpeä alkoi kasvaa samalla kun media havahtui tähän menoon ja sen mielettömyyteen. Viini oli muuttunut etikaksi ja pullon henki alkoi haista. Näin jatkuin niin kauan kuin kävin vahingot läpi yliopiston ja Suomen Akatemian avustamana, karvalakkilähetystöt tekivät lopun sodista ja edettiin Kemijokilaista Iijokilakiin ja Ounasjoen suojelulakiin. Sirkan allasalue sai kaavansa sekin ja sinne rakennettiin Levin matkailukaupunki vastustuksesta huolimatta. Matkailu ohitti muut unelmat ja savupiipputeollisuuden turhan odottelun lappilaisissa unelmissa. Maailman huiput aloittivat laskettelukautensa Levin rinteillä hekin. Hapan viini, etikaksi muuttunut, piti jäädä historian lehdille ja nekropolis kellareihin. Pullon henki Jostakin syystä, aina kun sopiva henkilö vaihtuu keskustan johtoon, Kollaja ja Sirua herää henkiin, viini joka on jo hapanta ja moneen kertaan käynyttä, aika päiviä etikaksi muuttunutta, alkaa jälleen löyhkätä. Pullon henki herätetään ja herättäjä on laestadiolainen insinööri, jolle luonto on ihmistä varten tarkoitettu ja altaiden rakentaminen insinöörityönä jumalallinen oikeutus ja jo lapsena ennen murrosiän äänen murtumista opittu tapa elää ja muuttaa ympäristöään kakkaran kanssa maata kiertäen. Oulun yliopisto on kasvattanut ensimmäisen polven sivistyneistönsä ja miljardöörinsä. Menee vielä monta sukupolvea, Churchillin mukaan viisi, ennen kuin voidaan puhua edes eliitistä ja yliopiston kampusalueesta. Jostakin syystä 1940 -luvulla ja sen jälkeen syntyneissä on enemmän näitä happaman viinin valmistajia. Sota jätti jälkensä ja sen pääomassa elää pullon henki. Niin nytkin herätetään pullon henki eloon ja eikös herättäjä ole juuri laestadiolaisen liikkeen pohjoinen insinööritaito. Ihmisen on alistettava villi luonto uudella teknologiallaan 1930-luvun hengessä eläen. Tähän voi törmätä toki Afrikassa, mutta että myös Suomessa ja 2020-luvulle siirryttäessä, kertoo taantuman kulttuurisesta luonteesta ja turhaumasta. Ikään kuin muuta ei olisi löytynyt marraskuisen ajan jatkuessa ilmastomuutoksineen ja koko kansa saa taas hävetä globaalin median kertoessa “ideaa” lähteä saastuttamaan Itämerta ja Pohjanlahden perukkaa suomalaisten 1940-luvun allashankkeilla. Siinä on samaa draamaa kuin Voltan ja Kariban jättialtaissa ja niiden uhreissa Afrikassa. Helppo yhtiö johdettavaksi Forssalaiset ovat huolissaan lehdessää (FL 4.14) kuinka kaivosten rakentaminen ei tuo alueelle muuta kuin lisää rasitteita kuntataloudelle ja itse alueelle jäävät vain ympäristövahingot. Näin se tahtoo olla myös Ii- ja Kemijoen altaiden kohdalla ja muistuttaa metropolipolitiikan sitä sääntöä, jossa periferiat alistetaan vallankäyttäjän kolonialistisella mahtikäskyllä heti kun gallupit lupaavat maalaisliitolle pientäkin virkistymistä kannatusluvuissa. Siinä meni se gallupvoitto ja nyt sitten etsimään uutta potkua Olli Rehnin reessä edeten kohti toista kolonialismin mestaria Brysselissä. Forssalaiset möivät oman energiayhtiönsä ja Sammon kehnon taloutensa pidon jälkeen vuonna 1999 ja samalla vajaan kymmenen vuoden aikana kaukolämmön hinta hyppäsi liki kolminkertaiseksi. Energiayhtiöt vähät välittävät kuntien talouden rapautumisesta ja keräävät voittonsa sieltä, mistä sen saavat, kuluttajalta. Nyt forssalaisten lehtikin painetaan Hämeenlinnassa. Kolmostien varteen ei tahdo syntyä kasvukäytävää umpimieliselle kakkostien poliitikoille 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun nousukauden tunaroinnin ajoilta. Väki väheni hetkessä ja yrittäjät siirsivät työnsä muualle. Kuluttaja energiayhtiön vankina on avuton, etenkin kun energiaa tuotetaan enemmän kuin sitä kulutetaan. Lisää ydinvoimaa tahkotaan ja sen rinnalle olisi saatava vielä edullista säätöenergiaa joistamme. Ongelmana on kuitenkin kulutuksen hiipuminen ja talouden lama. Toisessa päässä kun katosi energiasyöppö teollisuus ja vähemmänkin energiaa kuluttava siirtyy halvan työvoiman ja kulutuksen mukana maasta muualle. Suomesta ja sen maaseudusta tuli 10 miljoonan venäläisen turistin viihdyttäjä ja se taas edellyttää Lapissa pysymistä valitulla tiellä, kestävässä taloudessa ja luontoa suojelevassa yleiseurooppalaisen sivistysvaltion elämässä. Venäläinen Pietarista tuleva kuluttaja ei ole moukka. Saksalainen vielä vähemmän kun kyse on ympäristöstä. Siinä media maailmalla ei saa kertoa vanhan maalaisliittolaisen hengen heräämisestä enää keskellä helvetin tulorotkoa ja muuttuvaa maailmaa ja sen toimintamalleja, visioita. Niihin ei kuulu Itämeren saastuttaminen tekoaltailla 2020 -luvulla. “Maailman muutos haastaa meidät rajusti” Kun strategiana on valmistaa hyvää viiniä, uudet ideat ja innovaatiot on pullotettava oman aikamme rypäleistä, eikä etsittävä jo moneen kertaan pilattuja pulloja Lapin ja Kuusamon koskisotiin palaten. Se on kehnoa taloudenhoitoa ja ikääntyvien taiteilijoiden on pystyttävä vähäeleisesti ohjaamaan myös nuorempia kohti sellaista esittävää formaattia, jossa pitkä marraskuu sateineen on tullut jäädäkseen ja olemme yhteisesti pilanneet luontomme terveen kierron. Uuden vuosituhannen kaikki 13 ensimmäistä vuotta ovat olleet lämpimämpiä kuin edellisen vuosisadan yksikään vuosi, lukuun ottamatta vuotta 1998, joka oli vielä lämpimämpi kuin mennyt vuosi 2013. Lohtuna voi vain todeta, kuinka mennyt vuosi oli kuitenkin 0.2 astetta lämpimämpi kuin edellinen vuosi. Siinä Ranskassa rypäleet alkavat saada liikaa sokeria ja niiden tuottama viini ei ole sitä samaa kuin puoli vuosisataa takaperin. He ovat huolissaan siitä, miten heidän käy ja perinteisen suuren maatalousmaan tulevan agrokaupunkien elämän Montpellierin agropoliksesta alkaen. Vielä vaikeampaa on suunnitella alueilla, jotka ovat koko ajan kasvavien ympäristöongelmien ja veden puutteen kanssa kamppailevia, autioitumassa ruokakriisistä toiseen eläen. Kun maapallon väkiluku ylittää 10 miljardin rajan on hyvinkin mahdollista, nyt jopa todennäköistä, että pääosa viljelyyn kelvollista jokien alavaa suistomaata ja jokilaaksoja meandereineen on veden alla tai viljelykelvottomia. Mihin nämä kansanvaellukset ohjataan? “Maailman muutos haastaa meidät rajusti” puhui presidentti Sauli Niinistö ja jatkoi kuinka “unionin tulee olla rehellinen, yksinkertaisesti vain rehellinen.” Sitä samaa sopii odottaa nyt myös omilta poliitikoiltamme ja samalla sellaista puhetta, joka on kuin Aristoteleen pitämää ja pyrkii osoittamaan ne tulevaisuuden visiot, jotka eivät lepää 1940 -luvun suuria ikäluokkia ruokkivissa menneen talven lumissa ja viinissä, joka on muuttunut jo aikapäiviä etikaksi.

Juhlapuhe

Retoriikalla tarkoitetaan puhetaitoa, oppia menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta. Käsite on kreikan kielestä (rhetorike tehne) ja sieltä löytyvät myös sen ensimmäisen taitajat. Kyseessä ei ole kaunopuheisuus vaan kyky ilmaista itseään vakuuttavasti ja etenkin poliittisen vaikuttavuuden näkökulmasta. Myöhemmin mukaan tuli myös muita tarkoituksia ja niinpä myös omassa sukupuussani oli 1600-luvun lopulla elänyt Isak Pihlman, jonka ammattina oli puhetaidon ohella toimia Suomessa pyhien kielien opettajana Turun ja Helsingin yliopistoissa. Hän oli myös ehdolla Suomen ensimmäiseksi piispaksi Ruotsin itäisessä maakunnassa. Kirkollinen liturgia ja hallinto - korulauseet Näin puhetaito liittyi myöhemmin etenkin Pohjolassa ja Ruotsin itäisessä maakunnassa kirkon oppiin ja myös kykyyn saarnata ja hoitaa hallintoa. Hänen puolisonsa oli muuten sukuaan Ståhlberg ja kirkollista sukua siis hänkin. Myöhemmin mukaan tuli myös Tavast ja sotilassukua idästä. Tarinan mukaan presidentti Ståhlberg aloitti opintonsa taivaltaen ensimmäisen matkansa etelän yliopistoon Oulun korkeudelta yöpyen maatiloilla ja tehden niissä töitä hankkien samalla kokemuksia ihmisten arjesta oman aikansa agraarissa Suomessa. Kirkollinen puhe ja katolinen uskonto toi mukanaan korusanoja ja korkealentoisia ilmaisuja. Näin vaikkapa retorinen kysymys ei hakenutkaan vastausta vaan esitti viestinsä kysymyksen muodossa. Näin ei ollut vielä kreikkalaisessa poliksessa, kaupunkivaltiossa. Siellä uran luominen edellytti taitoja, joilla kansanjoukot saatiin omien ajatusten taakse. Näin tärkeintä oli vakuuttavuus, ei ensisijaisesti totuus. Kovin lähellä totuutta olevat ajatukset kun eivät olleet aina miellyttäviä, etenkin jos ne esitettiin vielä kömpelösti. Olemme siis palanneet osin tuohon vanhaan käytäntöön ja tavallaan taantuneet. Ikivanhaa osaamista Sain joululahjaksi liki tuhatsivuisen kirjan “A Treasure of the World Great Speeches” joka on hyvä poikkileikkaus läntisestä, mutta myös Aasiassa ja Afrikassa, Etelä-Amerikassa pidetyistä, hyvinä koetuista suurista puheista. Toki kirjan myös lännen ulkopuolelta valitut puheet ovat pääosin muiden kuin alkuperäisen kulttuurin tuotteita. Ensimmäiset kirjan esittelemät puheet ovat Mooseksen ja Caesarin kaltaisten pitämiä sekä Caton ja Ciceron, Jeesuksen Vuorisaarnan tasoisia ennen siirtymää keskiaikaan ja Lutheriin sekä Savonarolan puheisiin siirtyen. Suuret puheet ajoittuvat suuriin aikoihin ja sellaisina on pidetty mm. orjien vapauttamisen hetkiä, ihmisarvosta puhuttaessa, suurten vallankumousten yhteydessä ja sotien aikana saarnattaessa. Näin Robespierre, Danton ja Pitt sekä monet agitaattorit sekä reformaattorit ovat saaneet puheensa kirjaan. Lincoln ja Jefferson ovat luonnollisesti myös mukana, Bismarck ja Engels sekä Roosevelt, Mussolini, Stalin, Hitler ja Churchill sekä Eisenhover viimeisenä vuodelta 1953. Mukana voisi olla myös Kennedy ja luonnollisesti Martin Luther King sekä juuri kuollut Nelson Mandela. Kun lukee läpi nuo runsaat sata puhetta kahden vuosituhannen aikana, saa jonkinlaisen kuvan hyvien puheiden historiasta ja siitä, miksi ne ovat jääneet osaksi sosiaalista pääomaamme ja monikulttuurista historiaa. Voisiko niistä ehkä ottaa oppia ja ilmettä myös meillä Suomessa? Koska suomalainen pitää ensimmäisen todella suuren puheen maailmalla? Kuka sellaisen voisi suomalaista pitää ja mistä aiheesta? Sofistien koulukunta Puhujien koulutusta varten syntyi aikanaan sofistien koulukunta. Kreikkalaista retoriikkaa kehittivät Gorgias, Protargos, Isokrates, Koraks, Teisias ja etenkin Sokrates sekä hänen oppilaansa Platon. Kaksi viimeksi mainittua tosin alkoivat vastustaa sofisteja. Syntyi filosofia, jossa tärkeämpää kuin väittelyn voittaminen oli pitää yllä totuutta. Tämä syntyi kysymysten ja vastausten avulla, dialektista väittelyä käyttäen. Olen aiemmin kirjoittanut tästä runsaasti ja alkaen Sokrateen opeista. Kosmeettinen puhe (retoriikka) keskittyi siihen, miltä potilas näytti ja oikea filosofia lääkkeeseen, potilaan parantamiseen. Alkoi syntyä ylevä retoriikka, jota edusti etenkin Aristotelee. Pelkkä kaunisteleva puhe ei enää riittänyt, rimaa nostettiin. Vaadittiin sekä totuuden etsimistä, dialektiikkaa, että taitoja sen kertomiseen ja opettamiseen. Vielä tänäänkin yliopistomme järjestävät väitöstilaisuuksia, joissa aiemmin professorin oppilas puolusti omaa työtään, oikeammin kustoksen työtä, ja osoitti näin kykynsä ja taitonsa dialektiseen väittelyyn ja retoriseen puhumiseen. Omalla asialla oli kyettävä vakuuttamaan kuulijansa ja siksi mukana oli vastaväittäjä. Kyseessä oli retorista totuuden kertomista ja samalla sen opettamista inhimillisenä taitonamme. Oli löydettävä vakuuttavia todisteita, argumentteja, ja ne oli keksittävä, nykyisin tieteen keinoin löydettävä ja sen menetelmiä oikein käyttäen. Näin sofistien tapaan eläen tärkeintä ei ollut enää lopputulos ja korulauseet, puppusanegeneraattorit tai populistinen kyky hurmata kuulijansa. Rima nousi jälleen uusiin lukemiin. Logos, ethos ja pathos Näin puhetaidossa edettiin vaiheeseen, jossa yhdistyivät itse puhe (logos), puhujan persoonallisuus (ethos) sekä kyky tunteiden ja mielentilojen ilmaisuun (pathos). Nykyisin, viihteellisen mediayhteiskunnan ja kameroiden edessä puhuttaessa, kiinnostus kohdistuu etenkin kielenkäyttöön ja sanavalintoihin (logos), henkilön uskottavuuteen (ethos) sekä koko ajan yhä enemmän myös henkilön tapaan panna itsensä peliin tunteiden tasolla hakien näin myötätuntoa kuulijoiltaan (pathos). Aristoteles jakoi jo omana aikanaan lisäksi puheet poliittisiin puheisiin, joilla tarkoitettiin sitä, millaisia toimenpiteitä tulisi tehdä visioiden tulevaisuutta (policy ja visio). Aniharva poliitikko huomaa tämän tehtävän tärkeyden. Heiltä joko puuttuvat argumentit, tieto jo olevasta, tai kyky pohtia, miten rakentaa jo olevan päälle tulevaa. Usein jättäydytään tunteiden tasolle (pathos) tai luetaan paperilta liki lakitekstiä tai sitten satua tai runoa vedoten tällä tunteisiin. Niillä ei kansakuntaa johdeta ja taloutta oikaista, kuntarakenteita muuteta sotealueillamme. Toinen virhe, jonka poliitikot tekevät, on esiintyä juristeina. Tällöin puhe on ns. oikeudellinen puhe, jossa esitetään totuus -toimenpiteitä, jotka on jo tehty ja pyritään antamaan tästä tuomio. Näin palataan menneisyyteen tulevaisuuden sijasta. Kolmas tapa on pitäytyä puhtaassa esittämisessä, jossa puhe keskittyy pelkästään jonkun henkilön tai asian joko ylistämiseen tai syyttämiseen nykyisyydessä. Eduskunnan istunnoissa näitä keskusteluja ja puheita näkee yhtenään. Ne ovat tylsiä ja tarpeettomia juupas eipäs kinasteluja ja lapsille sopivia. Niillä ei päästä maailman historiaan suurina puheina ja puhujina. Pitäjäsarjan puheita ei kuuluisi pitää sellaisella foorumilla, joka on maan tärkein ja seuraajia on miljoonia silmäpareja. Kun kamerat ovat vierellä Eduskunnan käytävillä tai studiossa, puheet alkavat jäädä kauaksi kansainvälisestä tasosta, jota taas urheilijoiltamme vaadimme. Rima nousee koko ajan Rooman vallan aikana sofistit vahvistivat asemiaan, mutta myös Aristoteleen opit alkoivat juurtua. Cicero ja Quintilianus kehittivät viisi kaanoniaan, joista osa eli akateemisessa maailmassa vielä omana aikanammekin Suomessa. Tuolta ajalta ovat käsitteet inventio eli argumentit ja sisältö, dispositio eli sisällön järjestäminen, jotta vaikutus olisi suurin mahdollinen, elocutio eli puhetavan ja tyylin valinta, memoria eli kootun esityksen muistaminen sekä lopulta itse actio tai pronuntiatio, puheen lopullinen esittäminen. Näin syntyi myös tänäänkin kuultavat lauseen alun toistot (anafora), vastakkainasettelut (teesi ja antiteesi), sidesanojen välttely (asyndeton), liioittelu (hyperbola), tehostettu sanajärjestyksen kääntäminen (kiasmi), vastakohdan kielto (litoteesi), sanan korvaaminen konkreettisemmalla, paremmin kansaan menevällä sanalla (metonymia). Kiertoilmaus savolaiseen tapaan (perifraasia) on sekin ikivanha puheen tehostus, tietoinen tehokas samaa tarkoittavia sanoja käyttäen (pleonasmi) tunnetaan niin ikään jo tuhansien vuosien takaa, sanalisäys muuttaen siten sisältö (syllepsi), tiivistys edustaen kokonaisuutta (synekdokee), sanan käyttäminen merkiten kahta asiaa (ietys tai zeugma sekä sadat muut keinot, joilla voitiin horjuttaa vaikkapa ihmisen käyttäytymisen emotionaalisia ja ei-järkiperäisiä ominaisuuksia. Sosiaalinen media on täynnä näitä ilmaisuja, joko vahingossa tai ammattilaisten tuottamina, ja etenkin kansainvälisessä käytössä ja markkinoinnissa mutta myös robottien kielessä. Rooman rappio taannutti myös retoriikan mutta antiikki ja etenkin 1900-luku nosti sen uuteen kukoistukseen. Tänään internet ja mediayhteiskuntamme vaativat koko ajan enemmän retoriikalta, hyvältä kielenkäytöltä ja sen akateeminen kiinnostus on huipussaan tieteessä mutta ei välttämättä Suomessa. Retoriikan tutkimus siinä missä koko laadullinen analyysi, narratiivinen analyysi ja niiden liitäminen määrälliseen analyysiin ovat tuoneet tieteellisen ilmaisun sekä robottikielen mukaan suurten aineistojen analyysiin. Uuden retoriikan aika on armoton vanhalle retoriikalle. Kilpailu kielen kanssa ja sen kaikilla symboleilla on kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Cluster Art on väline, jolla vastataan monikulttuurisesti tähän kilpailuun mutta ei toki Suomessa sitä tänne juurruttaen. Reaaliaikainen maailma ja aurinko nousee idästä. Änkyttäjien maailma Puheen rakentaminen ja pitäminen on kuitenkin edelleen oleellinen osa etenkin juhlakautta ja kämmenet hikoavat sekä kädet tärisevät monella nuorella tulevalla tohtorilla tai suuren konferenssin juhlapuhujalla. Kaikki kuitenkin voivat oppia hyvän puheen pitämisen. Jotkut vain syntyvät paremmilla puhujalahjoilla mutta myös änkyttäjästä, kuten Englannin kuningas Yrjö VI:sta, josta on tehty myös vakuuttava elokuva, tuli aivan hyvä toisen maailmansodan aikainen puhuja ja kansansa rohkaisija vastapuolella Hitlerin taidot ja jatkuva harjoittelu valtavine kulisseineen. Churchill oli brittien puhetaituri ja ase natseja vastaan. Kun asenne on kohdallaan, puhe halutaan pitää ja siitä jopa nautitaan, harjoittelu tekee mestarin alkaen puheen valmistelusta. Oleellista on olla itse läsnä ja tehdä puheesta oikean mittainen, pohtia puheen runko sopivaksi. Aloitus on aina tärkeä. Keskiosa jo etenee hyvin kun aiheen tuntee ja loppuosassa on varmistettava että kuulijat muistavat sanomasi. Ole läsnä Ole koko ajan läsnä, älä puhu itsellesi tai kuuntele omaa ääntäsi, ihastu siihen. Puhe kun on vuorovaikutteinen tilanne vaikka vain yksi on äänessä. Katso kuulijoihin vaikka pelkäisitkin suurta joukkoa salissa. Kukaan ei tiedä, että katsot takaseinään, vaan olettaa sinun tuijottava juuri häntä silmiin, viestittävän juuri hänelle. Puhuttele kuulijoita ja viittaa heihin. Siinä auttavat etenkin yhteiset kokemukset ja yhteiset näkemykset. Kun viittaat niihin, syntyy vaikutelma siitä, että puhuisit juuri tietylle henkilölle, minulle. Jokainen meistä jännittää. Fyysinen liike helpottaa ja ennen puhettasi voit pyöritellä päätäsi, olkapäitä, jopa hypähdellä saadaksesi äänen kuntoon ja jännityksen laukeamaan. Jännitys on asennekysymys. Sen soi kääntää myös vireystilaksi. Jännittävä ihminen on myös sympaattinen ja moni on luonut uransa juuri esittäen arkaa ja jännittävää ihmistä. Linus Torvald kertoi jännityksensä olevan niin hankalan, että se vie häneltä kuukauden ennen esiintymistä ja toisen sen jälkeen. Näin vartin luento pilaa pari kuukautta ja niinpä hän ei suostu enää esiintymään julkisesti. Kameran edessä hän on usein mykkänä. Se on ihan tehokas keino, hymyillä arvoituksellisesti. Hämäläinen voi pitää tauon, joka on tehokeinona venytetty viikkojen mittaiseksi. Presidentillinen puhe Presidentti Sauli Niinistö piti presidentillisen puheen. Kun presidentin valta on viety pääminiterille, hänen valta syntyy sosiaalisen pääoman kautta ja kyeten esiintymään sen edellyttämällä tavalla. Niinistö suosittuna presidenttinä on loistava puhuja. Hänen puheensa on rytmitetty oikein ja siinä maailman muutos haastaa meidät rajusti. Unionin tulee olla rehellinen, yksinkertaisesti vain rehellinen. Tärkein kysymys on miten maailma ja Suomi toimivat ympäristön ja yhteiskunnan kannalta kestävällä tavalla. Näin sanoma on lyhyt mutta selkeä. Jokainen ymmärtää sen varmasti. Niinistö otti kantaa EU:n puolesta mutta ei unohtanut myöskään kritiikkiä. Rauha, demokratian arvot ja hyvinvointi, ihmisen elämän vakaus ja vapaus ovat kovinta ydintä Euroopassa. Mutta talous on hoidettava ja demokratian tie myös unionissa. Taas lyhyitä mutta tehokkaita lauseita. Niissä on myös asiaa, totuutta. Vauraus keskittyy ja eriarvoisuus kasvaa, kertoi presidentti Niinistö. Vaikka nälkiintyminen vähentyy ruhtinaallinen elämä lisääntyy samalla. Uutta keskiluokkaa syntyy sinne missä sitä ei ole ennen havaittu. Hyvin sanottu, uudella tavalla. Tutut tehtävät loppuvat, vanhat ammatit katoavat. Teollisuuden murros jatku, yt -neuvottelut ja irtisanomiset ovat suomalaisten elämää. Helsinki-Missio auttaa yksinäisiä ihmisiä. Presidentti seuraa myös sitä. Suomalaisten olisi kysyttävä toisiltaan: mitä sinulle kuuluu, voinko auttaa jossain? Tunnetta on mukana ja myötäelämistä. Puhe on suunnattu minulle. Tosin kuin presidentti Halonen, presidentti Sauli Niinistö toivotti puheensa lopuksi Jumalan sinusta. Se sopii hänen suuhunsa mutta ei oikein hänen edeltäjänsä sanomaksi. Martti Ahtisaari käytti sitä mutta ei muut presidenttimme Kekkosen ajasta alkaen ja Paasikiveen jatkaen. Enne heitä televisio ei sitten ole ollutkaan mukana uudenvuoden puheen välittäjänä eikä mediayhteiskunnasta ole ollut tietoakaan. Maailma elää nyt paradigmaista aikaa. Sen soi sanoa myös toisin. Maailman muutos haastaa meidät rajusti. Presidentti Sauli Niinistö teki juuri näin. Kun hyvällä puhujalla on hyvä puhe, me hoidamme itse lopun ja media kumartaa. On syytäkin. Vuosi 2014 alkoi hyvin. Suomalainen menestyi mäessä ja ladulla muta myös puheen pitäjänä, retoriikassa.