Mediavarkaat

Miksi suomalaiset suuttuvat aina, kun Päivi Räsänen puhuu uskosta, kysyy Suomen Kuvalehti kannessaan ja vastaa siihen itse sisäsivuillaan. Uutinen on tehtävä tänään aroista asioista, herätettävä ihmisiä unestaan, ravisteltava. Uskonto on sellainen arka aihe ja siitä saa uutisen, ainakin yhden Suomessakin. Kun kansanlähetys kertoo, miten ihmisen olisi elettävä se ärsyttää, kertoo sama lehti ja on varmaan oikeassa. Pilattu mediaviihde Päivi Räsänen ei ole suostunut toimittajan haastateltavaksi. Sen sijaan Greenpeace tekee juttunsa tarttumalla marginaalissa olevaan ministeriin ja toimittajaan, huonosti mediansa taitavaan valtion virkamieheen, Timoseen. Vihreä liike sai aikanaan huomiota tempauksillaan, jotka olivat vastaan suuren enemmistön valtavirtaa. Tänään pääosa kansasta ja sen puolueista hyväksyy, totta kai, ympäristön ja luonnonhoidon sekä hakee luonnonvaroilleen kestävää käyttöä. Vihreä liike ei ole enää Suomessa asiansa kanssa marginaalissa ja sen vanhat vallankäyttäjät ovat yleispuolueen vallankäyttäjinä, kuten takavuosien vallankumouksellinen vasemmisto ja demareitten vähemmistösiipi. He eivät poikkea enää mitenkään kansan valtavirrasta ja Greenpeace ei saa huomiota enää edes Jäämerellä, kun ministeri kutsuu murtajan miehistön kahville ja samalla pilaa pitkään valmistellun mediatapahtuman Jäämerellä. Sellainen oli virhe mediayhteiskunnassa. Osmo Soininvaara ei edusta hänkään enää sitä joukko, joka on taipuvaista tekemään mediaviihdettä feministeinä yleispolitiikasta mitään ymmärtämättä, lohen noususta Kemijokeen nyt puhumattakaan. Mediatapahtuma on järjestettävä uudella tavalla ja niin vihreitten ikoniksi kohonnut puolueen näkyvin naishahmo saa mennä. Sama näyttää odottavan pian Päivi Räsästä ellei hän löydä huomiotalouden ja vanhan median suunnalta itselleen sellaista roolia joka olisi tähän aikaan sopiva. Enää muitten moittiminen tai itsensä korottaminen, vihreitten tai uskovien tapaan muita paremmiksi, ei toimi. Paluuta 1970-luvun mediajulkisuuteen ei ole ja renttuilulla suosionsa saaneet ovat liian suuri riski, kun koko kansa renttuilee jo eikä siitä saa pisteitä, se on valtavirran elämää mattinykästen maailmassa ja juoppohullun päiväkirjassa. Kahta samanlaista kirjaa ei tarvita. Hullun kiilto silmissä Poliittisissa liikkeissä ja uskonnoissa on aina mukana suuria massoja mutta myös fanaatikkoja flegmaatikon kokemana. Asiansa kanssa kiihkoilevia ja karismaattiseksi kutsuttuja henkilöitä, silmät loimuten hurmiosta. Osa heistä on poikkeuksellisen älykkäitä ja tulevat toimeen muilla elämänalueilla mutta eivät enää kiihkoalueellaan, kirjoittaa Apu lehden aina heittolaukauksissaan lähellä totuutta osuva toimittaja Yrjö Rautio. Virhe on vain 180 astetta. Näillä ihmisillä, fiksuilla fanaatikoilla, jokin asia menee raiteiltaan, kun tuo sielun arka alue lähestyy ja jo lapsena sen oppi tunnistamaan ainakin Savossa eläen, ihmisiä silmiin tuijottaen ja heitä kuunnellen, seuraten, runoja lausuen. Kun sanoilla leikitään, pelataan shakkia, vastapuoli on saatava raivoon, hullun kiilto silmiin, viemällä häntä heikoille jäille, kohti fanaatikon kiihkoaluetta tai täydellistä tietämättömyyttä Sokrateen tapaan eläen. Stefan Sweigin shakkitarinassa vanhan mestarin voittaminen sujui juuri tuolla uuden mestarin tavalla tunnistaa vastustajansa heikkous, hulluuden lähde. Aina tämän fanaattisuuden takana ei ole mielenterveysongelma ja fiksut fanaatikot ovat ääriliikkeineen vaarallisimpia, tietää myös Yrjö Rautio ja elättäen itsensä perhelehden ja konservatiivisen elämän ehdoilla sinne juttunsa kirjoittaen. Sama pätee jokaista Suomen Kuvalehden kirjoitusta ja etenkin sen pääjuttua ja artikkelia, joka on tarkoitettu juuri tuon lehden lukijalle, keskiluokan konservatiivin pohdittavaksi. Nälän filosofiaa Kovat rasvat ja pehmeät arvot ja asenteet pilaavat nyt kansakunnan kunnon ja ihmisen terveyden. Kun punaista lihaa ei saa enää syödä on syötävä vihreää, sinistä ja violettia lihaa. Kun ruokasuositukset vaihtuvat viikoittain, siinä missä poliittiset puolueemme gallupeineen sekä sitä kautta arvomaailmamme, ainut uskottava ravintosuositus on nälkä, jonka hoitaa saatavilla oleva ravinto, mitä se nyt lähivuosina sitten onkin oman maataloutemme vähetessä tai loppuessa kokonaan. Kun muuta tapaa erottua huomiotaloudessa ei enää ole, on haettava sen vastakohtia ja edettävä median tavoittelussa kuten Hegelin spiraalissa sen seuraavalle tasolle kavuten. Näin Hirvisaari kohosi osaamisensa seuraavalle portaalle ja Rautio kuvaa sen tapahtuvan myös uutena symbolivalintana, jossa rasismi kuvataan nuivana elämänä. Rautio pelkää toimittajana uuden innovaation rakentajia ja näkee heidät älykköinä joita ei voi oikein ymmärtää, koska eivät ole oikein hulluiksikaan luokiteltavia, itseään tarkoittaen. Fasismissa ja natsismissa näitä fiksuja oli siinä missä Stalinin joukoissa ja suomalaisessa taistolaisuudessa. Äärimmäinen sadistisuus on yhtä pelottava kuin äärimmäisyyteen viety messiaaninen uhrautuminen ja altruismi hedonismin rinnalla. Terävä havainto on löytää miljoonien joukosta erilaisia ihmisiä, myös lahjakkaita. Toimittajan pohdintoja Aikamme toimittajien näkyvintä työtä on pyrkiä analysoimaan ja usein juuri ihmistä tai yhteisöä, kokonaisia kansakuntia ja valtiota tai valtioliittoja. Se on ainut keino saada asiansa jäsenneltyä ja ymmärretyksi vaikka onkin tehtävänä mahdoton. Miten kertoa miljoonien kulttuurien edustavan tiettyä yhtä piirrettä, kun siihen ei kykene edes oman itsensä tai puolisonsa, lastensa kohdalla, saati määritellessään paria ihmistä kansanedustajina. Toimittajan hulluus on laadultaan harmittominta, kun mukana on medialukutaito eikä toimittajien juttuja lue muussa merkityksessä kuin etsien ajan henkeä ja syytä ihmisten pahaan oloon tuon päivän medioitaan seuraten. Se on hajonnut jäsentymättömäksi ja oma kyky sen rakentamiseen on rajallinen. Toimittajalla on sentään viikko aikaa tehdä juttunsa viikonlehtiin ja joskus ne ovat vain muutaman kappaleen mittaisia ja puristettu liki aforismin muotoon ilmoitusten ja mainosten lomaan ja niiltä tilaa viemättä. Aforismitkin ovat tuttuja, tuhansia kertoja kirjoitettuja ja moneen muotoon väänneltyjä, samoja. Helpoin tehtävä on urheilutoimittajalla, jonka on vain kyettävä pohtimaan, onko Kimi Räikkönen tulevalla kaudella Ferrarin ykköskuski vai ehkä sittenkin Fernando Alonso. Sitä voi kysyä tuon päivän alan ammattilaisilta tai vastata itse kertoen, kuinka Kimi ei tiedä vaan saa vastauksen vasta kun kisat on kisailtu. Räikkösessä ei ole mediapellen tai fanaatikon hullua kiiltoa silmissä eikä häntä kannata edes haastatella. Hän lähtee viidennestä rivistä ja tulee järkevien rengasvaihtojen sekä kahteen turva-autoon luottaen toisena maaliin. Sebastian Vettelille hän ei voi mitään, mutta ei voi kukaan muukaan tällä tähdellä ja Reb Bullin ohjaimissa. Sellaiseen Kimi ei nyt erehtynyt, tallikaveriksi ylivoimaiselle haasteelle. Kulttuuritoimittajan essee Kulttuuritoimittajan työssä silmissä on välähdettävä myös joskus älykkään ihmisen tuiketta ja tänään 12.10 Helsingin Sanomissa hurjimman haasteen on ottanut itselleen toimittaja Juhani Karila. Hän on käynyt läpi määrättömän määrän maailman huippujen nerokkaiksi väitettyjä töitä niin kirjallisuudessa, kuvataiteissa, kuunnellut musiikkia ja lukenut lennokkaita alan kriitikkoja. Tästä valtavasta työstä huolimatta taide ei ole toimittajaa muuksi muuttanut, elämys on jäänyt ohueksi. Mistään ei löydy niin turhantärkeää, pätemisherkkää ja kateellista porukkaa kuin taidepiireistä, kiteyttää Karila monen jo aiemmin löytämän suuren havainnon ja palaa tätä kautta Yrjö Raution jo havaitsemaan hulluuden juurille, omilleen. Toimittaja Karila vertaa lauantaiesseessään kokemustaan tyhjistä tauluista ja taiteen kokemuksesta luurangoksi, joka jää käteen suurenkin taistelun jälkeen. Ernest Hemingwayn jo vähän kulunut tarina “Vanhuksesta ja merestä“ vuodelta 1952, suuresta kalasta ja sen ruodosta, saa taas kerran käyttöä ja siinä on kerrottu kaikki se, minkä suomalainen mies voi saada evääkseen taiteesta ja sen tekijöistä suurenkin ponnistelun jälkeen taidekriitikkona eläen Hesarissa sekä hakien uutta keskustelua, provosoiden tai ehkä sittenkin ihan vakavissaan. Eroottinen elämys Siinä on samaa hulluutta kuin Jari Kimmo Johannes Sarasvuon tavassa tuijotella edessään istuvan kirjailija Sofi-Elina Oksasen polvia ja muistuttaen hetkestä ennen hiihtolegenda Virpi Kuitusen tapaamisesta. Ihmisen silmissä elävä hulluus ja fanaattisuus ei sammu edes televisiokameroitten edessä, kun vieressä on pyydystettävä paljaspolvinen nainen. Narsistinen julkimo hänkin, samalle tuoksahtava, Patrick Syskinden parfymöörin taitoja käyttävä tuoksuton Jean-Baptiste Grenouville. Siinä samalla vastataan siihen ikuiseen kysymykseen, jonka Suomen Kuvalehti heittää omassa kansitekstissään. Miksi kansa suuttuu aina, kun joku alkaa tulkita heidän tuntojaan ja kertoa, mitä heidän tulisi kokea tai jättää kokematta jumaluudessa, uskossa ja elämänsä lahjassa ylipäätään. Ihmisten välillä kun on keihästä heittäen kovin suuria eroja ja sama koskee älykkyyttä, lahjoja, persoonallisuutta, ahkeruutta, motiiveja, emootioita, tunne-elämän rikkautta tai vaikkapa kykyä pitää itsensä hoikkana tai taipumuksena on pyöristyä muiden Pohjolan ja napa-alueiden eläjien tapaan ja etenkin ennen talvea. Jokaisella ihmisellä on itsestään ja muista omat illuusionsa ja harhansa, eikä niiden yhdistely kansakunnittain ole yhtään sen ylevämpää, kuin epäonnistua yhden ihmisen, itsensä, tuntemisessa ja kuvauksessa silloin, kun kyseessä on eroottinen elämys ja sen esittely, suvun jatkamisen jalo taito.