Kirjailijaelämää

Sain postista Saksasta kustantajaltani nipun kirjoja. Toinen osa romaanisarjasta “Mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikkaa” oli nettimyynnissä maailmalla. Kun ensimmäinen käsitteli vuotta 2011 otsikolla “Arabikeväästä Japanin tsunamiin ja jytkyvaaleihin” tämä toinen oli otsikoitu “Norjalaisesta tragediasta illuusiotalouteen ja stagnaatioon.” Sivuja näillä kirjoilla on yhteensä liki 800 ja kuvia niistä noin 150 sivua. Kuvat ja taide ovat Cluster Art tuotteita ja kirjailijan omia. Kun lanseeraat itsesi klusteritaiteen manifestilla jo vuosikymmeniä takaperin taiteesi ja tieteesi, luovan prosessin ideologiasi, olet itse sen ensimmäinen määrittäjä ja annat sille myös kasvosi. Näin asian määritteli aikanaan myös Salvador Dali, kun häneltä kysyttiin, onko hänen taiteensa surrealistisia. Hän sanoi olevansa surrealismi. Niin hän epäilemättä olikin vaikkei koskaan sen manifestia tuottanutkaan. Maratonjuoksijan matka Kirjat ovat saksalaiseen tapaan kovakantisia ja sidottu keräilijän ja lahjakirjan asuun. Kirja on tänään yhä enemmän printattuna juuri keräilijän hankkima silloin, kun itse tekstin voi lukea myös netistä monenkin globaalin tai lokaalin, paikallisen tai kansainvälisen toimijan omina julkaisuina, Juhan Ahon lastujen tapaan toimintaansa pyörittäen mutta nyt monella aluetasolla eläen ja reaaliaikaisesti tuottaen. Lauantain 28.9 Helsingin Sanomien kulttuurisivulla Suvi Ahola pohtii laajassa sivun mittaisessa artikkelissaan, miten kirjailijat ovat syntyneet, kuina tulla kirjoittajaksi. Tätä samaa aihetta on pohdittu iät ajat ja siihen saa kustantajilta koko ajan muuttuvia vastauksia. WSOY:n entinen kustannustoimittaja kertoi, kuinka vain joka sadas yrittäjä pääsee mukaan kustantajan piirileikkiin kirjailijana ja näistä esikoisteoksen tekijää kiusataan muutaman vuoden ajan kuin väitöskirjaansa valmistelevaa maisteria. Takavuosina kiusaava professori oli ylpeä saadessaan oppilaansa sairastumaan ennen väitöstilaisuutta. Se oli merkki kypsymisestä. Moni ei sen jälkeen mitään merkittävää enää tuottanutkaan. Irti yhden asian ajattelusta - mustavalkoisesta Pääsy suuren yleisön tietoisuuteen onnistuu nykyisin yhä harvemmilta, ja kun kyse on marginaalisesta tuotteesta ja sen työläisistä, osa heistä jää ylläpitämään vain kourallista kirjallisia julkimoita omalla tuotteellaan. Näin on toki tieteessäkin ja huippu-urheilussa, jossa yksi huippu kannattaa kaikkia muita tai sitten kaikki muut tätä narsistista yksinäistä, tulevaa olympiavoittajaa tai nobelistiamme. Tämä ajattelu on mustavalkoista ja väärä. Suvi Ahola kysyy, mitä on olla kirjailija ja vastaa itse käyttäen näiden muutamien harvojen huippujen kokemusta. Se on vähän samaa kuin kuvata mitä on olla lottovoittaja, joita joka vuosi on maassa yli puolensataa, paljon enemmän kuin tulevia huippukirjailijoitamme tai nobelisteja, joita syntyy kerran vuosisadassa jos silloinkaan. Unohda Nobelit ja Finlandia palkitut kun alat tehdä kirjaasi, ensimmäistä. Pieni kielialueemme ja sen omituinen, luontoa matkiva onomatopoeettinen sanastomme ja kielen rakenne eivät oikein suosi uusia nobelistejamme. Olemme lisäksi sivussa muutenkin valtakulttuureista kirjoittaa heille ja heitä koskettavasti. Omat nuoremme taas lukevat lyhyitä tekstejään kuvaruudun pinnalta ja heille on tuotettava nopeammin ja tehokkaammin kuin takavuosien toimittajat. Pelkkä toimittajan tausta ei enää oikein riitä ollaksesi hyvä kirjoittaja, tuleva kirjailija. Siitä voi olla jopa nyt harmia ja rasitetta. Alat viimeistellä tekstiäsi illasta toiseen eikä se ole enää oikein uskottava luettavaksi. Tulevat kirjailijat ja kulttuurityöntekijät eivät ole korpien kasvatteja tai nostalgisen kulttuurimme kuvaajia vaan Espoon kaltaisessa ympäristössä eläviä monen tiedekunnan kautta väitteleviä tohtoreita, joille kansallinen ja kansainvälinen ei ole vierasta, mutta ei myöskään aihe, josta he kirjansa tai musiikkinsa, kuvataiteensa tuottavat. Se varmasti pitää paikkansa, että kirjailijaa auttaa kirjoittaminen ja ahkeruus vaikka lahjat olisivatkin geeneissä tuottaa tekstiä mihin tahansa uuteen mediaympäristöömme. Monialaisuus ja -lahjakkuus auttaa aina. Uuden ajan kirjailija - pseudokirjailija Ei ole paluuta Suvi Aholan esittelemään Kalle Päätalon tai Väinö Linnan kirjailijaympäristöön eikä Aila Meriluoto tai Hannu Salama anna eväitä hekään siihen kysymykseen, mistä nyt tuulee ja kuinka siihen olisi vastattava reivaamatta purjeitaan väärään asentoon jos ei ole ikinä merta edes nähnyt. Mika Waltari oli lähempänä totuutta, mutta ei toki hänkään siirrettynä tähän ympäristöön, vaan oman aikansa kulttuuriin, jossa mukana oli myös lukijoita Yhdysvalloista. Sofi Oksanen on pyrkinyt raivokkaasti kertomaan kuinka kustantajamme ovat kansainvälisesti eksyksissä ja toimii nyt itse omana kustantajanaan. Se on raivokas tie ja sama joka käytiin jo ennen sotiamme. Se, miten kirjailija pääsee suuren yleisön ulottuville, on tänään pikemminkin uuden mediayhteiskunnan ymmärtämistä kuin kykyä esiintyä Jari Tervon tapaan Uutisvuodossa. Aina on ollut ja tulee olemaan Aholan mainitsemia erakoita, näyttäytyjiä, moniosaajia ja eksperttejä, suoltajia ja säkeen hinkkaajia. Niin on myös tieteessä jos on taiteessakin, persoonallisuudet eivät ole yhteisön köyhyyttä vaan rikkautta. Neuvot, jossa kirjan on annettava elää, odottaa kuinka syntyy aika, jolloin sillä on nostetta, tyyli on vapaa, luova ja innovatiivinen, ovat nekin ihan hyviä havaintoja. Sen ajan odottaminen ei ole vain oikein reaaliaikaisen maailman tuotetta. Sofi Oksanen on tässä oikeassa mutta ratkaisut eivät ole ehkä aivan tätä aikaa ja sen tuotteita vaan paluuta vanhaan, taantumaa. Vanhan kulttuurin ahtaat kehykset Tulevan kirjailijan ei pidä masentua, kirjallista muotisuunnittelijaa ei ole olemassakaan. Kyse on lopulta aherruksesta, josta saa palkkansa ja se muistuttaa myös kuvataidetta, jossa kehykset ovat lopulta ahtaat vaikka maalaisit postmodernin vapaasti. Kirjan formaatti on kuin taulun raamit ja museo on sen viimeinen sijoituskohde, joskus ainut oman ateljeen rinnalla ja pöytälaatikossa. Tekemätöntä työtä ei saa tehdyksi. Kirja pöytälaatikossa tai maalaus omassa ateljeessa on tehty työ, josta on päästävä seuraavaan vaiheeseen. Joskus on hyvä loitontua koko aiheesta, palata Väinö Linnan tapaan tehtaalle ja kirjoittaa myöhemmin sotaromaaninsa. Kun ahdistus kasvaa riittävän suureksi työ kyllä syntyy ja poromies, metsuri Lapista, jättää kotikontunsa eikä jää juomaan punaviiniään urbaanin kotirouvan tapaan omaan lähiöönsä, kirjoittaa Ahola lainaten Kalle Päätaloa. Älä usko minua - ole oma itsesi Mika Waltari varoitti joutumasta epätoivoon. On ensin löydettävä itsensä ja oltava sitä. Fiktiivinen kirja on aivan eri asia kuin kirjoittaa tieteestä ja harjautunut kirjoittaja on kokenut molempien taakan etenkin vaihdettaessa tyyliä, siirryttäessä tiedekunnasta toiseen tai lyyrisestä proosaan. Omalla kohdallani neljä vuosikymmentä kirjoittaen on tehnyt siitä normaalin arjen elämää, josta en voisi irtautua hetkeksikään. Jokaista tuhatta kirjoitettua sivua kohden on aina tuhatkertainen määrä luettua tekstiä. Suuri yleisö ei ole aiemmin ollut kiinnostunut minusta eikä tiennyt kuka heille kirjoittaa, usein vielä nimimerkin suojissa. Vasta uuden mediayhteiskunnan huomiotaloudessa kiinnostus on alkanut kohdistus myös kirjailijaan tai tieteen tekijään. Se on uuden mediayhteiskunnan tuotetta, mutta ei välttämättä erityisen suomalainen ilmiö. Niinpä tieteilijä tunnetaan muualla kuin Suomessa paremmin ja etenkin omassa yhteisössään, kirjailijan tapaan, on tervetullut ystävä ja kollega. Tämä Suomesta on aina puuttunut ja sitä on ollut vaikea paeta muuhun kuin yksinäisyyteen ja eristettyyn elämään. On siis matkustettava maailmalle omiaan tapaamaan. Julkisuuden kipeys Esilläolo ja haastattelut ovat kuitenkin harvojen oikeus ja kohtaa usein vain uran alussa tai suurten tapausten, palkintojen,. yhteydessä. Elitismi osana luovia ammatteja ovat osa elämää, mutta eri tavalla koettuna tänään kuin ennen huomiotalouden ja mediayhteiskunnan syntyä. Toimittajana ja tutkijana kykeni jopa välttämään mediakosketusta ja aniharvoin toimittajat olivat kiusaamassa kollegaansa, toimittajaa. Toimittaja kirjailijana oli suojassa julkisuudelta ja tiedettä saattoi popularisoida ja muuttaa fiktiiviseksi suojassa julkisuudelta. Julkisuuden kipeä henkilö turhautuu maratonjuoksuun. Kokonaistaideteoksen saattoi tehdä tavalla, jossa sen rajat suojasivat yhden asian julkisuudeltamme. Kun kulttuuritoimittaja, politiikan toimittaja tai urheilutoimittaja ei tunnistanut tiedetoimittajan rajoja ja jokaisella oli oma reviirinsä, saatoit liikkua vapaasti viipymättä tarpeettoman kauan kenenkään varpailla, tallaamatta suomalaisen kapean eliitin liikavarpaita millään suunnalla. Monialaisuus on rikkautta jota on osattava käyttää koko ajan ja täysillä urheilun moniottelijan tapaan unohtamatta yhtäkään lajia rapautumaan, Roman Sebrlen tapaan vanhentuen. Illuusio elämästä Ymmärrän uraansa aloittelevaa ensimmäistä kirjailijaa tai tutkijan alkua opettajan empatialla ja hieman myös säälien, kuten omaa lastani, jolla on omat geenini ja jotka tunnistan heti. Jokaisen on tehtävä omat virheensä. Elämä ei ole täydellistä. Koskaan ei synny täydellistä taideteosta. On vain illuusio siitä ja nähdyt unet. Maailma jakautuu paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja globaaliin mediaansa ja niiden hallinta samaan aikaan on ongelmallista. Pienten ja paikallisten toimijoiden noteeraaminen kansainvälisillä markkinoilla on yhtä uskottavaa kuin loikkaus pallopelin maailmassa pitäjätasolta suoraan maailman suurseurojen joukkoon. Koko ympäröivä kulttuuri kun panee lähiyhteisössä vastaan ja ei varmasti huuda hurraatta uusille ideoille ja löydöksille. Kun tulee halolla päähän ja oksapuolella alat lähestyä jotain merkittävää. Kun kirjailija tai tutkija alkaa siirtyä imitoivasta vaiheestaan, jota onomatopoeettinen kielemme tunnekielenämmä totta vie aina tuottaa luontoa matkivana, kokonaan uuden tuottoon, teksti imee kuin sika syödessään, kunnes joko säikähdät ja vetäydyt syrjään tai jatkat loitontumatta maratonjuoksijan työstäsi, jossa kaikki alkaakin vasta sivun 400 jälkeen ja olet automaattiohjauksessa myös seuraavaa työtä tehdessäsi. Olettaen että olet tehnyt valmistelevan työsi huolella ja sinusta on tähän työhön, sinut on tähän kutsuttu, nykyisin myös sen julkisuuden käsittelyyn. Tiedät, mistä on kysymys ja keinot jatkaa kohti maalia, joka ei ole ensimmäinen ja edessäsi sata muuta maratonia, niihin valmistautuminen ja suoritus, joka on aina uusi seikkailu, uutta luova ja innovatiivinen. Nyt uuden sähköisen median aikaan kokonaan toinen laji kuin Mika Waltarin tai Kalle Päätalon aikaan eläen, paljon vaativampi, mutta illuusiona kuitenkin yhteinen kokemus.

Kuka söi eväämme?

Kun asiat menevät oikein mutkalle ja rikos alkaa tuntua vaikealta selittää, apuun haetaan Hefaistoksen kirousta ja pandoran lippaan kantajaa. Läntisessä kulttuurissa tällainen on ollut nainen ja niin myös Yhdysvalloissa ja Ontariossa Kanadassa. Niinpä Nokian katoaminen suomalaisten vuosikymmenisenä ponnisteluna Microsoftin saappaisiin, Nokian kumikenkiin maailman medioissa pilkallisesti piirrettynä, ei olekaan myyrän työtä ja hänelle maksettua tukea, vaan hänen vaimonsa tapa painostaa yksin jäävää miehennilkkiä, uuden ökyrikkaiden ihmisten sosialismia. Uusi työssäkäyntialue On vaikea kuvitella Steven Elopia suomalaisen kuntajohtajien kaltaiseksi nilkiksi kuten Timo Soini kutsui viiden vuoden palkalla istuvia ja jo viroistaan pois potkittuja julkisen sektorin monen tason johtajiamme. Ei sitä ole syytä muuksi selitellä. Miksi näille tulisi maksaa jotain sellaista, jota pois potkitut eivät kilometritehtaalla saa Suomessa silloin, kun omalla työllämme ja panostuksellamme vuosikymmenien aikana pystyyn nostettu firma alkaa toteuttaa uutta rikkaiden ihmisten sosialismiaan? Siinä suuruuden ekonomiakaan ei näytä pelastavan. Suurikin kaatuu omaan mahdottomuuteensa liian ahneessa ja ylimielisessä pelissä, kissa ja hiiri leikissämme, uudessa rikkaiden sosialismissamme. Kyllä me ymmärrämme mitä sillä tarkoitetaan. Viimeisin vaihe tässä omalaatuisessa kehityksessä on tulosvaatimusten ulottaminen myös kilometritehtaalle muiden tehtaitten tapaan. Koko maa on kohta samaa työssäkäyntialuetta. Pendelöintialueella taas tarkoitettiin uusia suurkuntiamme ja nyt niitä ei ole enää montaa jäljellä, vain yksi. Me muistamme kyllä 1960-luvun kurjuuden ja silloin meillä oli vielä puolueitakin ajamassa köyhän kansan asiaa lukuun ottamatta pienviljelijöitämme. Syntyivät skogilaiset ja vennamolaiset, muutto Ruotsiin alkoi. Kunta tuotanto-organisaationa on muuttumassa koko maan kattavaksi, josta valita yhtäällä palvelut, mutta samalla myös ottaa vastaan työtä matkustaen kohti metropolialuettamme Guggenheimin rakennustyömaalle. Sokea sokean oppaana Malli, jossa kuka tahansa asuen missä tahansa voi omistaa suomalaisten luonnonvarat alkaen malmeistamme, ei ole mahdollista. Jostakin omituisesta syystä ympäri maailmaa asuvat ihmiset ovat alkaneet kuvitella omistavansa luonnonvaroja, kaivoksia, globaalisti Lapissa huomaamatta omaa väliaikaisuuttaan. Globaalilla ja lokaalilla, paikallisella, on alettu ymmärtää samaa asiaa. Virtuaalimaailmassa ja netissä liikkuen se voi siltä vaikuttaakin. Fiktio ja fakta syntyvät pelin maailmassa sähköisenä harhana. Kartta valehtelee, ellei osaa käyttää sen mittakaavaa ja muuttaa pituudet ja kulmat oikeiksi. Suunnistaja osaa tämän metsässä mutta ei metropolissa asuva lapsi. Ihminen voi omistaa osakkeita mutta ei toki maahan sidotun elinkeinon maapohjaa. Maata ei taas luoda lisää, sen valmistaminen on lopetettu. Näin varallisuus syntyy illuusiosta, ei maapohjasta. Areaalinen elinkeino, maahan sidottu ja luontoa vaativa, ei ole sama kuin lokaalinen ja jalostava tai palveluja tarjoava elinkeino. Yhteiskunta, joka sallii nettieron kirkosta, on vaikeasti vinossa ymmärtämättä, mikä kirkko on ja mihin sen oppi, uskon ydin ja uskonnollinen kieli alunperin pohjautuu. Usko ei muutu, vain sen kieli voi muuttua. Kun instituutio heikkenee se on kuin mautonta suolaa. Samalla katoavat arvot ja arvojen mukana heikkenevät normit ja moraali, toisen maailman ääni. Tällainen auktoriteetti on sokea taluttamassa toista sokeaa. Sokea ei todellakaan näe vaikka niin kuvittelemme. Sokealle ei ole kuitenkaan tarvis huutaa, jos hän ei ole samalla huonokuuloinen. Sokea ei ole tyhmä. Tiede on olevaisuuden jäsentämistä Kaikella toiminnalla on dimensio alueelle, jossa toiminta tapahtuu, eikä globalisaatio muuta tätä rakennemuutoksena miksikään vaikka imperialismin ja kolonialismin aikana näin kuviteltiinkin. Uuskolonialismi on Suomessa maan sisäinen tauti. Siinä ei enää ymmärretä, mikä on olevaista ja mikä olematonta, humpuukia. Perustieteiden lait ovat jääneet vieraiksi. Maantieteilijänä ja biologina tiedän, ettei luonto ole ystävällinen väärin kohdeltuna ja nyt globalisaation ystävät uuden kapitalismin sosialisteina alkoivat toimia sokeasti ja säälimättömästi. Luonto on ystävä vain jos sen sellaisena ymmärtää ja sellaisena sitä kohtelee. Taloustieteilijänä ja sosiologina en kuitenkaan alkaisi toimia kuten biologi olettaen ihmisen olevan suoraan merestä noussut delfiini tai vailla ominaisuuksia, joita muilla kädellisillä ei ole. Näistä moraali ja eettiset ohjeet sekä uskonto ovat erityisen merkittäviä myös talouden ohjaajia. Luonto kuuntelee ihmistä ja luontoon sidotut kulttuurit ymmärtävät tämän vuosituhantisen tradition geeneissään toisin kuin metropoleissa asuvat. Tämä ei ole mystiikkaa vaan realiteetti. Se liittyy fysiikan lakeihin ja on ollut tiedossamme jo kauan. On lopulta yhdentekevää, miten sen ymmärrät kunhan toimit sen ehdoilla. Jos luonnon tasapaino hävitetään, katoaa samalla tärkein osa omasta ihmisyydestämme osana luontoa. Luonnosta voi ottaa vain sen minkä sinne palauttaa ja elää vain sen korolla. Suuresta saaliista on jaettava aina myös muille. Politiikka, yhteiskuntaoppimme ja sen toteuttaminen, on näillä arvoilla pelaamista. Ihmisen kaipaus, rakkaus, ikävä ja hyväksytyksi tulemisen tarve, jumaluus ja uskonto, ovat aina samat oli kulttuuri missä tahansa syntyvää. Teologista hifistelyä Yhteiskuntamme on nyt kuin kirkkovene joka on alkanut vuotaa. Alan hienostelijat ja oppineet ovat alkaneet löytää käsitteitä, jotka eivät kuulu kirkon sanastoon ja muistuttavat tieteilijöitä, jotka ovat vanhan munkkilatinan puppusanageneraattoreita. Eivät tunne asiaansa. Peittelevät häpeäänsä, turhaumaansa tai ovat väärän lajin valinneita urheilijoita, mätämunia tai henkisesti laiskoja. Nyt vaaditaan henkilöitä, jotka näyttävät suuntaa sen jälkeen, kun kirkolle se ei kelvannut eikä maalinen rälssi sitä osannut hoitaa muuttamatta rikkaan ihmisen sosialismiksi. Etelä-Amerikassa näitä tien näyttäjiä tapasikin. Rohkeita pappeja. On uskallettava puhua ydinasioista silloinkin, kun ne tuntuvat vierailta ja sote- ja kuntarakenneuudistukset horjuttavat turvallisuuttamme ja terveyttämme. Pohjois-Suomi on jo ajettu täysin marginaaliin niin opetuksessa kuin terveydenhuollossakin. Koulut on lakkautettu, saamelaiskulttuuri lopetettu, Lapin rikas kulttuuri hävitetty ja sen luonnonvarat omistaa vieras globaali maailma. Siinä teologinen hifistelijä vain tukee uuskapitalistin omia rikkaan ihmisen sosialistisia tavoitteita, sokeaa ahneutta. Ihmisen kokemus on fakta uskontonakin Ihmisen kokemus on samaa aivan riippumatta siitä, onko hän kokoomuslainen tai vasemmistolainen Lapissa asuen. Kun yksi provinssi lopetetaan siksi, ettei se muka ymmärrä omaa parastaan tai kulttuuri ja ihmistyyppi on erilainen, olemme syöneet eväämme. Kaikesta muusta voi Suomessa puhua mutta ei asiasta. Jopa uskosta puhuttaessa kysytään, onko se sopivaa, tasa-arvoista vai ehkä loukkaavaa. Alkaa sairas hifistely. Kristillisellä uskolla ja sen perusteilla on sentään pitkät perinteet Suomessa, saa siitä puhua ja kuuluukin. Meillä on sentään edelleen hyvät käyteaineet kirjallisuutena, taiteena ja teatterina, jossa arvot ovat keskeisinä ja niitä auktoriteettien on myös noudatettava lähtemättä kissa hiiri leikkeihin mukaan. Oppi on yhteistä kokemusta, jossa vahvistetaan yksilöä. Kieli muuttuu, uusi maailma tulee mutta vanhaakin jää, kertoo pohjoisen ääni piispa Samuel Salmi Suomen Kuvalehdessä päätoimittaja Tapani Ruokasen kirjoittamana (SK S38/2013). Rohkeamminkin olisi Ruokanen voinut puuttua aiheeseen, pappina hänkin.

Mikä ihmeen uutinen?

Se ei ole uutinen että Parker lopettaa Forssassa ja Urjalassa ja samalla 200 ihmistä jää perheineen ilman työtä. Se olisi uutinen, jos Nokian entinen johtaja Steven Elop Ontariosta siirtäisi Urjalaan tai Forssaan muutaman työpaikan Microsoftilta. Sekään ei ole uutinen, että hänelle maksettu 20 miljoonaa oli luvattu järjestelyistä, jossa Nokian puhelimet siirretään Microsoftille. Sen sijaan uutinen olisi, jos tämä raha olisi maksettu Nokian osakkeiden noususta itsenäisenä yrityksenä ja ilman Microsoftin tukea. Sateenkaari solmiossa johtaa Heinäluoman syleilyyn Uutinen ei ole se, että Guggenheim tahtoo Etelärantaan ja yrittää tätä aina uudelleen ja uudelleen. Näin kaikki suuremmat hankkeet etenevät monen yrityksen kautta ja ei vähiten Forssassa, jossa kakkostie ja muut investointiyritykset ovat vuosikymmenien aikana toistettuja ja lopulta ne toteutuvat, kun ne ovat kaupungin tai valtion infrastruktuurihankkeiden listan kärjessä muutenkin. Sen sijaan uutinen olisi, jos sateenkaaren väreissä esiintyvä väki olisi puoltamassa kulttuurihankkeita eikä muuttuisi myöhemmin radikaalista vasemmistolaisesta stalinistista konservatiiviseksi pankinjohtajaksi Björn Wahlroosin tapaan eläen ja siitä kirjansa saaden, hoitaen sillä narsisminsa syviä haavoihin ja lapsekasta kapinaansa. Iäkäs idealisti ja kapinoija on jo koominen kokemus. Se ei ole uutinen, että kunnilla on edessä kipeitä päätöksiä ja että ne osuvat päivähoitoon, terveydenhuoltoon ja opetukseen. Sen sijaan se olisi uutinen jos Casimir Ehnrooth ja 20 muuta veropakolaista sijoittaisivat suomalaisilta keräämänsä varat Lounais-Hämeen pankkeihin, maksaisivat veronsa rehellisesti, eivätkä siirtäisi niitä veroparatiiseihin. Se, että ihminen on parantumattomasti ahne ja ahneus on kuolemansynneistä viimeinen, vanhuksenkin kokemana joskus ainut, ei ole uutinen. Jos tähän joukkoon liittyisi myös Jorma Ollila luovuttaen palkkansa ja palkkiot hyväntekeväisyyteen, hakisi palkkansa ja avustajien palkat MTT:n kehitysjohtajan esittämällä tavalla valtiolle, päästäkseen opettajaksi tai lääkäriksi, hoitajaksi, julkishallinnon työpaikkaansa, eläisi kuin emerituspastori kansaedustaja Anssi Joutsenlahti luovuttaen palkkansa ja palkkiot hyväntekeväisyyteen, se olisi ei vain uutinen, vaan myös paradigmainen ja maailmakuvia muuttava ihme. Yöpakkashallitus täyttää 55 vuotta Ei sekään ole uutinen, että eduskunta antaa luottamuksensa pääministeri Kataiselle filosofi Pekka Himasen kohurahoituksessa. Se taas olisi uutinen, jos pääministeri tai eduskunta kaatuisi välikysymykseen. Viimeksi näin on Suomessa tapahtunut vuonna 1958. Tällöinkin kyseessä oli poikkeuksellinen ns. yöpakkaskriisin hallitus, jonka ulkoministeri Johannes Virolainen erosi hyvin muistamistamme syistä. Fagerholmin hallitusvuosi oli puolueille vaikea muutenkin. Aiemmin kesällä SDP oli hajonnut sekin ja syksyllä Veikko Vennamo erosi puolueestaan. Tuona vuonna myös Juhani Aho sai Iisalmeen muistomerkkinsä eikä Boris Pasternak huolinut Nobelin palkintoaan. Suomi sai ensimmäisen tietokoneensa Postipankkiin. Ne olivat uutisia, oikeita, siinä missä Alvar Aallon uusien julkiset rakennusten vihkiminen, Walesin Prinssi saama arvo odottamaan kuninkuuttaan. Hän onkin saanutkin odottaa kauan ja saa odottaa loppuun saakka. Se olisi ollut uutinen kuten tietokoneen tulevaisuus. Kristillinen liitto perustettiin sekin tuona vuonna 1958. Tästä huolimatta välikysymystä ja epäluottamuslausetta pidetään suurena asiana ja aseena opposition käytössä. Osin muistellen kai noita aikoja. Nyt sitä oppositio on käyttänyt Kataisen hallitukseen 14 eri kertaa ja seuraava tulee lähipäivinä. Näin aiempi uutinen alkaa muuttua viihteeksi ja elämme oman aikamme illuusioyhteiskunnassa ja mediayhteiskunnan horroksessa. Emme muista tai tiedä mikä on uutinen. Näin suuret uutiset jäävät huomaamatta ja pidämme uutisena sellaista joka ei sitä ole. Ennustajaeukot eivät tee uutisia Se ei ole uutinen, että itsevarmat ennustajat ja asiantuntijat epäonnistuvat useammin kuin epävarmat ja varovaiset ennustajat. Silti päätöksiä on tehtävä ja siinä mennyttä arvioidaan usein ylimielisesti ja nykyhetken valossa sekä tulevaa ennustettaessa sattumia ja arvaamattomia tekijöitä ei voida arvioida lainkaan. Niinpä uutinen olisi jos saksalainen Angela Merkel kertoisi luopuvansa vallasta tai hän muuttuisi konservatiivisesta käsijarrujen käyttäjästä visionääriseksi uudistajaksi. Suuri maa pärjää Euroopan veturina pysymällä pragmaatikkona ja varovaisena sekä luottaen kuinka Euroalueen ongelmista pääosa on jo hoidettuna ja saldo saksalaisten näkökulmasta on positiivinen. Hoitaja oli Merkeliä edeltänyt aika ja visioiva johto. Se ei ole uutinen että Timo Soini on jälleen kerran tähtivieraana Ukip-puolueen kokouksessa Britanniassa. Ukip hätyyttelee paikallisvaaleissa suosiossa valtapuolue konservatiiveja. David Cameron on joutunut painotuksen alla lupaamaan kansanäänestystä Britannian EU-jäsenyydestä 2017. Sen sijaan uutinen olisi jos omat puolueemme muuttuisivat tavalla, joka olisi dramaattinen. Säännönmukaisten valtiopäivien alkamisesta, 150 vuotta sitten, puolueemme ovat muuttuneet vain vähän ja mukana ovat käytännössä samat kieli- ja valtiomuotopuolueet, intressipuolueet sekä rakennemuutospuolueet kuin itsenäisyytemme alusta. Vain pieniä muutoksia on sallittu ja ne koskevat pääsääntöisesti puoluehajaannusta, josta tuli aikanaan myös kirosana ja sitä on maassamme vältelty viimeiseen saakka. Pienten muutosten jälkeen on palattu vanhaan konservatiiviseen konsensukseen ja seuraillen mitä Saksassa ja Ruotsissa tapahtuu tai mitä itäinen naapurimme meistä ajattelee. Itsestäänselvyys ei ole uutinen Se ei ole uutinen, että lento- tai koripalloilijamme menestyvät kymmenen parhaan joukossa oman maanosan kisatessa mestaruudesta. Sen sijaan se olisi jo uutinen jos pituudessa keskimitaltaan eurooppalaiseen kärkeen kuuluva kansakunta ei osallistuisi maanosan kisoihin lainkaan tai yksikään suomalainen ei olisi mukana pitkäselkäisten ja -raajaisten lajeissa maailman valioita haettaessa keihäänheitossa tai huonoja teitä vaativassa rallipolkujen maastoissa. Jokainen laji valitsee harrastajansa ja menestyjät tulevat sieltä, missä geenit ovat sille lajille otollisia tai ympäristö edellyttää massoittain sen harrastamista, tahdottiin sitä sitten tai ei, kuten lumikinokset norjalaisten vuonojen vaikeasti saavutettavissa taajamissa.

Kalmistojen aarteita

Seurasin eilen dokumenttia, jossa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tiedemiehet, lähinnä antropologit, esittelivät töitään ja menetelmiään, metodeja. Se oli koottu ikään kuin jännitysromaani ja rikoksen tapaan sen syntipukkeja hakien. Tätä rikosta selvitti ammattitaitoinen tutkija hänkin. Sormi osoitti läntiseen kulttuuriin, minuun. Oppimani tiede ja sen arvostus, menetelmien käyttö ja julkaisut, tiedon nälkä ja sokea kunnianhimo, ilman vähäisintäkään eettistä ohjeistusta edennyt elämämme koki jälleen kerran ankaran iskun. Olen pitänyt antropologeja liki pyhää Graalin maljaa kantavina jumalallisina lähettiläinäni. Pikku Prinssin maantieteilijä Dokumenttia seuratessani ahdistus alkoi kasvaa ja aloin odottaa pahinta. Mieleeni tuli Antoine de Saint-Exuperyn hellyttävä tarina Pikku Prinssistä seikkailemassa asteroidillaan ja tapaamassa maantieteilijää. Tämä istui tieteilijän norsunluutornissaan ja lähetti maailmalle tutkimusmatkailijoita hakemaan hänelle näytteitä. Osa oli luotettavia, osa juoppouteen taipuvaisia ja vähemmän luotettavia. Osan havainnot hän kirjasi lyijykynällä huonommalla paperille ja osan, niiden luotettavien, mustekynällä paremmalla paperille. Kun on lukenut tutkijoitten töitä ja on itsekin ammatiltaan sellainen, ensimmäisenä varmistaa hankkimiensa tutkimusaineistojen luotettavuuden ja pohtii myös niiden keräämisen tekniikan, menetelmät, sekä taustoittaa niiden hankintatavan ja myös hankkijat. Lähteiden kun on oltava ehdottoman luotettavia ja tutkimusta avustavien henkilöiden toimittava oikein ja luonnollisesti eettisesti hyväksyttävällä tavalla. Kun on useamman tiedekunnan poikkitieteinen tausta, menetelmiä voi myös yhdistellä. Hautavarkaan menetelmät Antropologit tutkivat dokumentissa ihmisen luita ja olivat kiinnostuneita mittaamaan niiden lähinnä fyysisiä ulottuvuuksia alkaen kalloista mutta myös muista luista ja mukana oli myös ihmisen pehmeää kudosta asianmukaisesti säilöttynä. Elettiin aikaa jolloin luut oli pakattava ja pehmyt kudos säilöttävä laivamatkaa varten. Tutkijalla oli käytettävissä kirjeitä, jotka olivat järkyttävin osa kertomusta. Mitään ei voinut jäädä arvailujen varaan. Luut oli haettu tutkijoille vieraista maanosista kuten Afrikasta, Aasista ja etenkin pieniltä suljetuilta saarilta muistuttaen Darwinin evoluutioteorian kokoamista matkustaen Galapagossaarille. Tutkimusten tehtävät, sen hypoteesit, olivat nekin samankaltaiset kuin Darwinilla. Evoluution seuraaminen ja hakien ihmisen evoluution kadotettua rengasta jonka viimeisenä jumalallisena tuotteena ja huippuna oli luonnollisesti läntisen maailman valkoinen rotu ja sen tiedemiehet, eliitti. Elettiin aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Luiden ympäröimät tiedemiehet Joillakin tutkijoilla, hyvin nimekkäillä, luita oli ympärillä tuhansista ihmisistä ympäri globaalia maapalloa ja eniten etenkin sellaisilta alueilta, joista ihminen on liki kadonnut alkuperäiskansana sukupuuttoon niin Afrikassa kuin Etelä-Amerikassa ja etenkin Australiassa. Kylmät väreet kulkivat iholla. Miten tällaisen järjestelmällisen luitten keräämisen kykeni järjestämään yli vuosisata sitten ja tehdä se kattavasti merten takaisilta siirtomailta? Miten lukuisat tiedemiehet ympäri Eurooppaa ylpeilivät näytteillään ja kokoelmat olivat tuhansien ihmisten tukirankoja? Dokunetin tutkiva tiedemies jäljitti tätä ihmettä ja lopulta päädyttiin ilmiöön joka muistutti oman aikamme tutumpaa vaikkapa norsunluilla käytävää kauppaa. Kun jokin asia muuttuu erityisen arvokkaaksi lännessä, valkoisen miehen maailmassa, turhamaisuudessa, sitä aletaan metsästää. Kalmistot auki ja kaupaksi Osa luista hankittiin avustajien kaivaessa alkuperäiskansojen kalmistoja, osa saatiin suurten heimosotien taistelukentiltä ikään kuin korppikotkien ja hyeenojen tapaan siellä liikkuen ja kolmas tapa oli salametsästys. Syntyi ammattikunta joka sai tulonsa metsästäen ihmisen luita, pääkalloja, sukuelimiä. Ihmisten murhaaminen tieteen käyttöön on meille tuttua keskitysleirien kauhuista ja Mengele nimenä vie tuon ajan natsien hirmutöihin. Mutta mitä tekemistä omana aikanamme arvostamillamme tiedemiehillä oli tällaisen kanssa ja saalistaen luitaan pitkin Australian aavikkoja aboriginaaleja metsästäen? Tiesivätkö tieteen tekijät mistä heidän aineistot olivat peräisin ja miten niitä hankittiin? Jos tiesivät, millainen moraali tuon ajan tieteellä oli ja tulisiko nämä luut nyt palauttaa pyhiin hautoihinsa läntisten museoitten pimennoista, kuten dokumentissa esiintyneet kansojensa viimeiset olivat kostein silmin vaatimassa. Ihmisen ja ihmisarvon häpäiseminen ei kuulu tieteen normistoon ja moraaliin eikä luita tule säilytellä haudoistaan varastettuina tai murhien seurauksena, oli dokumentin sanoma. Vai oliko siinä ehkä myös joitain muuta taustalla, vieläkin syvempää, joka kosketti sielua? Halu häpäistä - tieteen syvin merkityskö? Ymmärrämme tämän vaatimuksen hyvin hakiessamme omia vainajiamme vielä omana aikanamme pois talvi- ja jatkosodan taistelupaikoiltamme. On rauhoittavaa saada vainajansa omaan siunattuun maahan lähiyhteisön helmassa. Mutta miten arvioida näitä tieteemme jättiläisiä, joiden kohdalle on tullut omituinen maine hankkia tieteensä löydökset piittaamatta, mistä luut ovat tulleet ja millaisia keinoja heidän tieteensä eteneminen on edellyttänyt luita ja kudosnäytteitä hankittaessa? Oliko tarkoitus sittenkin pelkästään häpäistä? Tiede ja tutkimus ei poikkea mitenkään mistä tahansa ihmisen perustarpeesta kilpailla ja saavuttaa kunniaa ja mainetta sekä nykyisin myös varoja ja psykososiaalista asemaa maksoi mitä maksoi. Näin eettiset ja moraaliset normistot ohitetaan ja tutkimus alkaa muuttua dokumentin kuvaamaksi salametsästykseksi tai vanhojen hautojen avaamiseksi. Sairaassa kilpailussa tieteen moraali vaihtuu ja muuttuu vastakohdakseen. Se alkaa ryöstöviljellä maata, pyhää maata aboriginaaleille, mutta ei meille. Alma Mater, pyhä tieteen äiti ja sen tutkijat ovatkin irvikuva tunnuksistaan. Kun sitä seuraa vuosikymmenet, sen raadollisuus muuttuu jo tutuksi raadonsyöjän kyvyksi haistaa vanhoja hautoja, luita, joita sinne “tiede” on haudannut uudelleen kaluttaviksi. Onko tämä sosiaalinen pääoma noilta ajoilta ja antropologien tuottamaa läntistä oppiamme? Kun tieteen tekijöitä ja tutkimuslaitoksia alkaa olla jokaisessa maassa ja maakunnassa enemmän kuin mitään muuta osaamista, sen normistot, moraali ja eettinen ohjeistus voi muodostua melkein miksi tahansa ja osa on hankittu lähiyhteisön omana työnä ja varmistaen sen menestys. Tällaisia suljettuja kammioita tapaa tänään enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Sokea luottamus mutta mihin? Kuinka tiedettä ja tutkimusta sekä sen tuloksia ja aineistojen hankintaa valvotaan vuonna 2013? Tieteestä on tullut erittäin monialaista ja se on pirstoutunut uusiksi luovaa työtä ja innovaatiota, kilpailua, korostavaksi ammatiksi. Sen kyky muuttaa maailmaa on aivan eri tasolla kuin vuosisata takaperin, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa siihen, mitä meille asiantuntijana vakuutetaan. Toinen asiantuntija ei toisen työhön kajoa, ei sitä haaskalla tunne. Vain haju on tuttu. Harva edes haluaa tietää mitä laboratorioissa tapahtuu ja millaista tutkimusta siellä tehdään yhdistettäessä omia tietojamme, potilasepikriisejämme, muihin kaupallisiin tietoihin sekä itse luovuttamaamme tietoon sosiaalisen median kymmenillä ja sadoilla sivustoillamme. Nyt ei ole tarvetta avata hautoja vaan seurata vain sormenjälkiämme älypuhelimemme pinnalla tai avaten kokemattomana harrastelijanakin tunnuksiamme ja salasanoja tuhatmäärin kenen tahansa vähänkin alaa osaavan nörtin harrastuksena. Olemme kuin avoin kirja maailman turuilla ja jos joku vakuuttaa, ettei tietojamme käytetä, hän muistuttaa 1800-luvun antropologia, joka ei tiedä mistä hänen tuhannet pääkallonsa ovat joutuneet kudosnäytteineen Afrikasta ja Aasista, Etelä-Amerikasta ja Australian aboriginaalien liki 250 heimon asuma-alueelta hänen omituiseen kokoelmaansa. Ei niitä koskaan mihinkään käytetty. Hänellä nyt vain oli omituinen harrastus ja luiden palauttaminen vuosisata myöhemmin takaisin oikeaan kalmistoonsa ja sitä varten pyhitettyyn maahan on vain viivästynyt huokaus ihmiskunnan ikävässä historiassa ja sen vaalijoissa, tutkijoissa. Häpeä ja syyllisyys on luonnollisesti meidän yhteinen ja se tarttuu, tahdoimme tai emme.

Hyvä mutta vaikea tavoite

Valtion tutkimuslaitosten rahoitusta on höylätty nyt jo vuosikymmenen ajan ja se alkaa näkyä välineellisen tieteen kohdalla seinien katoamisena ja tyhjäksi jäävinä laboratorioina, homeisina taloina. Psykososiaaliset ongelmat, sairastumiset, tulivat osaksi tutkijoiden ja avustavan henkilöstön elämää. Väliportaan johtajat alkoivat hakea itselleen kellukkeita pysyäkseen pinnalla, kun useamman kerroksen organisaatioissa alettiin käydä kamppailua henkiinjäämisestä. Kiusaamisesta tuli tämän ammattikunnan näkyvintä osaamista, eikä sitä enää edes mitenkään peitelty. Kun on riittävän suuri ja kaikkien tekemä rötös, sitä ei tarvitse pelätä myöskään nepotismina. Kun hovioikeuden neuvokset puhuvat ruokottomuuksia, miksei sitten tavallinen rahvas? Uusi vaihe tutkijoille - sopeutukaa Seuraava vaihe on yhdistää valtion laitoksia, joiden yhteinen budjetti on vajaa miljardi. Tästä luonnonvaralaitosten, MTT:n Metlan ja Rktl:n osuus on runsas 10 %. Siitä jo nyt kilpailtua on pääosa. Se, miten oman rahoituksen hankinnassa on onnistuttu, muistuttaa koripallopeliä, jossa jokaisella kuuluisi olla oma roolinsa ja pisimmät sekä kokeneimmat kantavat vastuun. Mukana on myös kiristyvässä kilpailussa joskus onnen tynkää hieman samaan tapaan kuin suomalaisilla näiden päästessä 12 eurooppalaisen maan joukossa jatkopeleihin. Kun kahden jatkoajan jälkeen tulee voitto Venäjästä, se on jo tuurin tyngästä kiinni. Onnella ne laivatkin seilaavat. Tutkimuslaitokset eivät vain kykene elämään luottaen onneensa ja karsittuaan ensin kaikki laitokset maaseudulla. Lopuksi tulee myös oma vuoro metropolipolitiikan uudessa arjessamme. Ei auta nyt edes vaalit. Se, että puolueessa on yksi hyvän kotikasvatuksen saanut puheenjohtaja, ei muuta muita puolueen avulla kellukkeita hakevia paremmiksi. Samat naamat siellä odottavat ministerin salkkuaan kuin aina ennenkin. Hekin tarvitsevat asiantuntijoita, tiedettä, taidetta ja kulttuuria. Se on ainut syy miksi me sotamme täällä käymme. Koripallo ei ole tiedettä ensikään Erona on vain se, että kilpailu perustieteen ja soveltavan tieteen välillä sekä sen tuella kansalliseen yrittäjyyteen, hallituksen linjauksiin ja Nokian kaltaisten suurten onnistumiseen, on globaalissa kilpailussa kokonaan toista luokkaa kuin koripallossa. Tutkimus ja innovaatio kun on avainkäsite jokaisessa alue- ja kansantaloudessa ympäri maailmaa. Suomi menestyy siinä aivan kuten missä tahansa finnkamppenissa ruotsalaisten rinnalla. Nyt tuli vaihteeksi rökäletappio ja kumpikin maa on maailmalla kisaten yhden lajin tai henkilön varassa. Siihen on sopeuduttava ja haettava uusia lajeja jossa menestyä. Nuorilla on taas tapana pitää edellisten sukupolvien työtä saavutettuna etuna, jota ei ole tarvis tehdä enää lainkaan, ikävää duunia. Tämäkin jäi ikääntyneiden pitkien pelaajien huoleksi ja sellainen rapauttaa terveydenkin. Ei nouse sellaisten eläkeikä helpolla. Ei raihnainen vanhus kaikkea yksin jaksa. Nuoruus parhain päättyy varhain. Leikataan lisää - tehdään tuluskukkaro Valtion rahasta on tarkoitus siirtää jatkossa vajaa 10 % Suomen Akatemian toimesta hallinnoitavaksi ja tästä 12 miljoonaa vielä valtioneuvoston kanslian ns. nopearytmiseen tutkimukseen. Käytännössä sillä tuetaan suoraan tulevien hallitusten poliittisia linjauksia ja päätöksentekoa. Ajatus on hyvä mutta idealistinen. Kun kirjoitetaan kauniisti, tällä kaikella tarkoitetaan yliopistojen perustutkimusta ja sen siirtämistä mahdollisimman nopeasti soveltavaan tutkimukseen sekä auttamaan haettaessa täsmäselvityksiä poliittisille arvovalinnoillemme. Nythän hallitus on kompuroinut asiantuntijoiden ja vaihtoehtojen puuttuessa ja sokkona seikkaillen. Tulos on ollut nähdyn kaltainen ja nyt perustusten pohjaa halutaan korjata. Näin uudella hallituksella olisi edes jotain kättä pidempää mutkikkaan maailman ymmärtämiseen, vaikka ministeri olisi ihka tavallinen peruskoulun opettaja. Filosofi Himasen ja hänen opettajansa koottuja selvityksiä ei jäädä odottelemaan. Ne voi osoittaa suoraan oikeuskansleri Jaakko Jonkalle. Ongelmana jo pilatut rakenteet Käytäntö on kuitenkin usein muuta kuin hyvä tarkoitus. Tutkijat elävät jo nyt kädestä suuhun ja hakevat rahaa sieltä mistä saavat, ei sieltä mistä sitä ehkä luvataan. Pisimmät pelaajat tekevät sekä perus- että soveltavaa tutkimusta ja avustavat suoraan virkamiesvalmistelua. Tällöin perustutkimus tahtoo jäädä soveltavan tutkimuksen jalkoihin ja tutkijat tekevät sivutyönään korukiviä geologian laitoksella saadakseen leipänsä venäläiseen tapaan eläen ja sivuansioita etsien. Kun apurahoja ei tule, tohtorijono pitenee, kaveri ei auta, edessä on matka Norjaan kaloja perkaamaan. Joku tohtori etsii lisäansioita kirjoittaen, maalaten, ajaen taksia tai lähihoitajana eläen. Kun syntyy syvä tragedia, siihen ei reagoi kukaan. Kaikki tietävät syyt ja seuraukset, syylliset, mutta vaikenevat kuten maalla on aina vaiettu. Itketään haudoilla, jotka on itse taatusti aiheutettu ja toki myös vilpittömästi. Sitaattikokoelmalla ei Nobeleja voiteta Kun rahaa on niukalti ja resursseja vähän, pitkän pelaajan tapa tehdä koreja on rasvata julkishallinnon koneistoa kasaten vain sitaatteja, joista poimitaan muualla tehdyistä linjauksista ja päätöksistä parhaaksi katsotut sekä haetaan niihin parhaat perustelut kaverille, poliitikolle. Tyyppiesimerkki on hallituksen rakennepolitiikka, johon haettiin nopealla aikataululla “tutkittua” tietoa päätösten perustaksi. Kun ne tutkijana lukee, siinä on kekkosajan meininkiä. Taas on taannuttu ja taantuja on turhautunut. Hakenut paikkaa Brysselin koneesta tai muuttanut opettajaksi Yhdysvaltoihin. Ryöstöviljelyä maataloustutkimuksessa Luonnonvaratutkimuksen kohdalla tällainen tutkimus on käytännössä ryöstöviljelyä, jossa oleellista on hankkia ensin tulokset ja pitkien pelaajien jo aiemmin tekemät pisteet sekä päätyen rahoitukseen, jossa perustutkimus laahaa soveltavan tutkimuksen takana ja päätökset perustuvat sellaisten yhteiskuntatutkijoiden töihin, joilla ei ole minkäänlaista kosketusta luonnonvarojen syntyyn, ekologisiin ja eettisiin kysymyksiin saati luonnonvara-alalla työskentelevien ihmisten, yrittäjien ja hallinnon, kouluttajien luonnonoloista syntyvään arkeen. Kun perusteita ei tunneta, luonnonvaratalouden hitaampaa kiertoa, poliittinen arvomaailma ja mediayhteiskunta siirtyy reaaliaikaiseen talouteen myös siellä, missä talous ei toimi kvartaalitalouden ehdoilla, vaan ekologisen elämän edellytyksillä, ja siirtyen nyt helteisestä kesästä pitkän syksyn kautta kylmään talveen ja kaamokseen. Taas on yksi kesä eletty ja poliitikot odottavat vaalejaan. Seuraavat ovatkin jo vuoden kuluttua ja siitä seuraaviin on vain puoli vuotta. Tokio pitää olympialaisensa vuonna 2020 ja jo siihen tultaessa Suomi on pahimman lamansa kokenut. Tokiossa keihäänheittäjä on joku muu kuin Antti Ruuskanen tai Tero Pitkämäki. Kimi ei aja formuloita mutta Matti Nykänen voi hyvinkin hypätä mäkeä ja viihteellinen media on se sama kuin tänäänkin. Nokia on unohtunut lopullisesti, mutta maata viljellään ja Taivalvaara on kaivosyhdyskunta muiden joukossa. Urjala ja Ypäjä taistelevat itsenäisyydestään perustuslakiin vedoten. Sipilän ja Soinin yhteistyö jatkuu.

Viikonlopun sopulisilppua

Viikonlopun lehdet ovat aina menneen viikon sillisalaattia ja mukana ovat uutena urheilu-uutiset ja kulttuuriin pakkopullaksi tehty tekotaiteellisuus toimittajan hengenlentona. Sen lukeminen on joka kerta yhtä rankka kokemus. Uuden näkökulman hakeminen kun ampuu ohi ja yli eikä tuo muuta kuin vatsavaivoja ja vihaisen olon. Entäpä jos yrittäisi olla kerrankin rehellinen? Kuten poliitikko, joka on ajautunut lopulliseen umpikujaan pelin politiikassaan. Hallitukselle gallupit lupaavat vain jatkuvaa alamäkeä ja yhteisen vasemmiston kannatus on vähemmän kuin keskustan kannatus, Opposition kannatus on 45 %:n tuntumassa ja hallituksen johtavien puolueiden, kokoomuksen ja demareitten, 33 %:n alapuolella. Lapselta viety lelu Menneen viikon pääuutisen otsikko on nyt Nokian entinen johtaja Kallasvuo vakuuttamassa, kuinka suomalaisen identiteetin ja koulutuksellisen pääoman ryöstö ei ollut paha asia ensikään ja Elop ajaa nyt asiamme Yhdysvalloissa Microsoftin johdossa. Hän on suomalainen ja Sammon ryöstö olikin vain näennäinen tapa pilkkoa lapsen karamelli murusiin ja jättää suomalaisille hyvästit maailmanhistorian lapsekkaimmassa puhalluksessa. Miten sellainen voi olla mahdollista? Kun sama toistuu liki jokaisen firman kohdalla, optiot siirretään veroparatiiseihin, kirjailija Hotakainen on saanut sairasvuoteellaan aikaa pohtia, kuinka perussuomalainen liike taisikin syntyä työttömien armeijakunnasta. Ei ehkä niinkään marginaali-ilmiöistä ja niiden sumutuksesta medioittemme tyhmentäessä työväenliikettä kohti sen viimeistä matkaa ulos takavuosien tehtävästään. Ylimielisyys ja ylpeys käy lankeemuksen edellä. Opportunistit auttajat Kun duunari huomaa tulleensa petetyksi, apuun tulee keskusta ja sen opportunismi, miljardööri Oulun koulun kasvattina ja peittää vanhat väyrystelijät oman puppusanastonsa ja kakkaransa taikasauvan sumutukseen. Aidosta tuli aikamme tärkein sana. Aitovarsien aitous mitataan nyt olemalla siellä aito oma itsensä Sipilän tapaan ja Olli Rehin kanssa vaaleihin valmistautuen, Paavo Väyrysellä salkkua hakien. Kuka siihen uskoo ja kumpaa olisi uskottava? Tarja Halonen kertoo kuinka vanhoilla naisilla on nyt maailmalla kysyntää eikä aio ryhtyä ulosmittauttamaan tätä imagoaan alkamalla demareitten uhrilampaaksi meppivaaleissa. Hän on työväenliikkeeltä omansa ulosmitannut, kiittää ja kumartaa. Laskelmat ovat Olli Rehnin tapaan luvallisia ja moralismi on eri asia kuin moraali. Järkeään saa ja tulee käyttää juristin koulutuksella. Viihdettä ammateista Helsingin Sanomat ruotii myös ammatteja viihteenään ja niiden stereotyyppejä. Niitä tulisi varoa, on moralistinen sanoma tänään sunnuntaina 8.9 olkoonkin, että artikkeli pikemminkin korostaa näiden viiden esimerkkiammatin steretypioita esitteleviä vahvuuksia. Mukana on lääkäri, malli, näyttelijä, pappi, lukkari, talonpoika ja kuppari. Kun median sanoma on kuin lasten leikeistä, niiden sillisalaatin seuranta menee viihteenä, joka hyvän tai huonon viihteen tulkintana. Urheiluviihde keskittyi nyt päähän potkittuun suomalaiseen, joka saa turpiinsa finnkampenissa Ruotsilta, koripalloilijat Italialta ja jyrän alle on jäämässä myös väärällä radalla Lotustaan ohjaava Kimi Räikkönenkin. Koripalloilijat ovat sentään mukana maailmanluokan pelissä ja jopa menestyen kaatamalla Turkin. Mutta entäpä kun vastassa ovat Venäjä ja Kreikka, politiikkamme näkyvät traumat ja painajaiset? Ruotsi voittaa, miten käy Suomen? Kulttuuriuutiset vievät jo niin syvälle kaupunkiuutisten analyysin tapaisiin Pajusen puheisiin, liitospelin tunariin, etteivät ne eroa enää Heinolasta, Forkullan kartanon rantavedestä löydetystä nahkabuutsista, jonka sisälle oli unohtunut omistajansa jalkaterä. Löytäjä saa sen pitää, kertoen kuitenkin samalla, mitä jalkaterän omistajalle tänään kuuluu. Nyt politikoidaan kulttuurissa, urheilussa, kun muualla se on jäänyt työväenluokan osaajilta viihteenä keskiluokan lukijaa piinaavaksi pakkopullaksi. Susi jo syntyessään Suomalaiset pallomaajoukkueet etsivät identiteettiään ja osa on susia jo syntyessään, huuhkajia kuoleman varjon laaksossa ikävää ennustaessaan. Kahta kertaa ei Espanjaa yllätetä. Vapaana ovat vielä kirahvit, norpat ja monilukuinen joukko siivekkäitä hyönteisiä, maan matelijoita ja mahdoton määrä kasvikunnan edustajia ja etenkin sieniä näin syksyllä. Nääpikkäät, valmuskat, limanuljaskat ovat kaikki käytettävissä ja yksin jääviä kuntia, liitosten ulkopuolelle jättäytyviä, voidaan markkinoida Elopin konsultoimana panemalla kunta useampaan osaan ostajalle. Urjala on sellaiseksi jo hankkiutumassa. Ile Jokisen mukaan (HS 8.9) riski on kuitenkin päätyä tällöin puhelimen osiksi, PPO:n tapaan PäädyttePuhelimenOsiksi eläen. Kekkoslovakian kuninkaat kertoo viikon väitöskirjasta, jonka päähenkilö on Remu Aaltonen ja tuon ajan nuorukaisten suuri avainkokemus Petri Laukan kulttuurihistorian merkkiteoksessa. Eedenistä itään Se on kuin matka Eedenistä itään, rockin tapa osoittaa avointa halua menestyä ja myös rikastua Hurriganes yhtyeen tapaan eläen. Se oli tuon ajan ilmiö ja myös nykyinen tapamme vaurastua, hinnalla millä hyvänsä ja rahakylki edellä. Julie Harris näytteli pääosaa James Deanin kanssa tuossa edellä mainitussa leffassa ja tuli tunnetuksi suomalaisille Michiganissa syntyneenä liki jokaisesta mahdollisesta amerikkalaisesta Hurriganesin ajan tv-sarjasta, suomettuneen Suomen viihteestä. Julie Harris kuoli runsas viikko takaperin 87-vuotiaana kotonaan sydänsairauteen. Yksin ja hylättynä. Hylätty meijeri koitui helsinkiläisen perheen kohtaloksi Lapinjävellä (HS 8.9). Omat kokemukseni hylätyistä ja homeisista meijereistä ovat olleet pysyvä osa psykofyysisiä ja -sosiaalisia elämäntraumojani. Osa niistä on saatu onneksi jo hävitettyä jatkamasta matkaansa homekoulujen tapaan kansakuntaa köyhdyttäen. Kun raja tulee vastaan homeisen elämän ylläpitäjä joutuu tilille, ennemmin tai myöhemmin. Ylimielisyyden hybridi Australiassa vaihtui odotetusti valta, Syyria on pantava vastuuseen ja Angela “Angie” Merkel osaa pysyä paikallisten poliittisten riitojen yläpuolella, tietää Hesari (8.9). Hän on eurooppalainen poliitikko numero yksi ja yhtä kuin Saksa sekä Euroopan menestys omistamalla vastustajiensa parhaat teemat omikseen. Se on hyvin vanha ja perinteinen tapa menestyä eikä vähiten Suomessa. Merkel osaa ratkaista ajankohtaisen ongelman ja puhuu ylevästi mutta samalla ymmärrettävästi, saksalaisella tavalla, korostuksella, jota suomalaiset ovat aina imitoineet. Fysiikassa väitellyt pappisisän tytär on looginen, mutta samalla humaani ja naimisissa nimekkään professori Joachin Sauerin kanssa. Merkelistä on puhuttu paljon pahaa ja nyt hän on sama kuin Saksa. Saksan menestys ei kuitenkaan ole pelkästään Angela Merkelin varassa. Vastustajien ylimielisyys sataa kuitenkin koko ajan Merkelin laariin ja demareiden vaaliveturit ovat myös Saksassa juuri tätä. Se on demareiden ja kokoomuksen yhteinen tauti myös Suomessa. Se on hankittu Saksasta.

Petetty luottamus

Edward Snowdon kertoi jotain, jota ei olisi saanut kertoa. Tänään televisiomme uskaltaa paljastaa, kuinka tietoja on urkittu myös vaikkapa naapurimaassamme Ruotsissa. Samalla kerrotaan, kuinka mm. potilastiedot ovat olleet urkinnan kohteina. Syynä on niiden huolimaton, automaattinen salaustapa. Ne ovat ikään kuin tarjottimella silloin, kun tietoja meistä kerätään ja yhdistetään sekä rakennellaan uusia tiedostoja valtavista tietovirroista. Kun on tätä prosessia seurannut yli neljä vuosikymmentä, sen edut ja haitat alkavat tulla tutuiksi Snowdenia oleellisesti kirkkaammin. Aina on vakoiltu Se, että puheluitamme kuunnellaan tai ollaan kuuntelematta, ei ole kiinnostavaa. Niin teki Yhdysvalloissa myös presidentti Richard Nixon. Vielä vähemmän tapa avata kotipostimme saati sosiaalisen median kertomuksemme. Nehän ovat tarkoitettukin muitten luettaviksi. Sen sijaan tieto siitä, että potilasaineistot, erityisen intiimit ja potilaan sekä hoitajan väliset tiedot ovatkin yllättäen julkisia, missä tahansa päin maailmaa luettavia, tekee ongelman todelliseksi, vakavaksi. Kerroin itse aiemmin, kuinka omat kotisivuni, tutkimustyöhön tarkoitetut, käyttö tuhakertaistui niiden tuntien aikana, jolloin minuun oltiin yhteydessä käyttäen normaalia puhelinyhteyttä, mutta samalla avaten potilastietoni Hämeenlinnan keskussairaalassa. Yhteys oli hetken avoin myös Forssan sairaalaan, sen päivystykseen. Suomalainen keihäänkaari Hetki oli sama, jolloin suomalaiset keihäänheittäjät hakivat mitaliaan Moskovan MM-kisojen suomalaisille niin dramaattisina tunteina. Sain kutsun vastaanotolle sairaalan päivystykseen juuri ikävimmällä mahdollisella hetkellä. Kiinnostavaa ei ollut niinkään minuutilleen osuvien tietojen urkinta ja samalla tuon hetken jääminen tietokoneeni laskureihin kotisivuilleni, kuin niiden tahojen suuri määrä, joissa mukana oli valtiotunnuksia ympäri maailmaa Aasiassa, Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Euroopan ohella. Tuo havainto järkytti ammattilaisenkin. Aiheen kiinnostavuus oli paljon keihäänheittäjien saaman mitalin ohittava. Miten on mahdollista, että kaikki intiimit potilasepikriisit, joista hoitajia vaaditaan vaikenemaan missä ikinä liikkuvatkin, oli nyt levinnyt ympäri globaalia maailmaa ja sen lokaalisiin tiedon käsittelijöiden robottien ahnaisiin kitoihin? Mitä merkitystä tämän jälkeen on niillä vakuutteluilla, jotka liittyvät potilaan ja hoitajan väliseen intiimiin yhteiseen ja salattuun hoitosuhteeseen tai vaikkapa vakuutteluun vaaleista, jotka ovat salaiset netissä hoidettuna? Kuka sellaiseen uskoisi? Mihin enää uskoa tai luottaa? Kun kerroin havainnostani, kuten koin luonnollisesti välttämättömäksi, maan johtaville medioille, kansallisille ja paikalliselle, asia jäi kirjaamatta ja kiinnostus kohdistui pikemminkin viihteelliseen keihään kaareen kuin tuhansien miljoonien ihmisten terveyteen ja sen seurantaan, oikeuteen pitää ne omana tietonaan ja salaten sen hoitosuhteen edellyttämällä tavalla, intiimisti. Sen rikkominen kun pilaa kaiken, hoitosuhteen mahdollisuuden vaalia ihmisen herkkää ja haavoittuvaa sielua. Nyt oli pilattu tärkein läntisen ihmisen kokemana. Moraalin mustat vartijat Olen kokenut itse tämän ennenkin. Kerroinkin jo siitä aiemmin ja kiertäen kirjassani Arctic Babylon. Silloin potilastietoni olivat vain kateissa vakuutusyhtiöllä ja kieroilu johti lopulta vahinkoon, lääkemyrkytykseen, jota olen joutunut kantamaan kehossani yli kolme vuosikymmentä sekä luopumaan virastani yliopistossa, väittelemään uudelleen useammassa tiedekunnassa. Samalla myrkyllä moneen kertaan sama vahinko aiheuttaen ja lopulta muuttaen se pysyväksi vammaksi henkeä samalla uhaten, vaatii jo taitoa ja ammatti-ihmisen osaamista. Se, tehdäänkö näin tahallaan tai tahattomasti, huolimattomuutta, on yhdentekevää hengityskoneeseen joutuvan kohdalla. Ponnistelu, opiskellen uudelleen sellaisen, jota terve ei edes ajattele opiskelua vaativan, on potilasvahinkona salattavaa suojellakseen hoitajaansa, vakuutusyhtiötä ja rikollisia väärän valon vannojina. Ei toki itseään. Yhteiskunnan on toimittava myös silloin, kun jotkut sen jäsenet ovat mätämunia ja heidän toimintansa on salattava, jotta luottamus instituutioon säilyisi. Nyt tämä salaisuus kohdallani rikottiin. Mätämunat tulivat julki, tahtomattani. Ilmiö muistuttaa suomalaista dopinghiihtäjää, jonka lääkelaukku löytyy huoltoaseman pihalta. Siihen ei totu koskaan, moraaliset ongelmat kulkevat mukanamme aina ja ovat osa sitä inhimillistä huolimattomuutta, ihmisen kokemaa välinpitämättömyyttä, jonka uhrina nyt näyttäisi olevan koko globaali maailmamme. Miten me tähän jouduimme, kuinka selitämme toisillemme, on osa ihmisenä olemisen ihanuutta ja sen kääntymistä teknologian kautta omaksi vahingoksemme. Snowden ei ole oikea ihminen vangittavaksi, sen me toki ymmärrämme. Hän vain noudatti sitä moraalista velvollisuutta, sisäistä pakkoa, jonka tuloksena on se sivistys, jonka varassa joko elämme tai tuhoudumme mahdottomaksi käyvässä maailmassamme.

Pakkoliitokset

Metropolipolitiikan valta on Suomessa eurooppalaisena yhtenäiskulttuurina vahvistumassa ja maaseutupolitiikka laimenemassa, kirjoittaa professori Hannu Katajamäki (HS 6.9). Katajamäki oli minulla vastaväittäjänä väitöstilaisuudessa ja olemme kovin samanhenkisiä maantieteilijöinä. Emme usko pelkkiin metropoleihin ja innovaatiokaupunkeihin, suurkaupunkien ketjuihin, suuruuden ekonomiaan, vaan haemme mallimme kansalaisten yhteisöjen, kansalaisjärjestöjen ja keskenään verkottuvien monipuolisten paikallisyhteisöjen omista lähtökohdista ja yrittäjyydestä. Moninaisuus ratkaisee menetyksen Edellytyksiä luovassa valtiossa on kaupunkiverkon rinnalla maaseudun luoma yhteisöllinen moninaisuus. Pienet paikkakunnat ja näiden luomat oivallukset, ihmisten satunnaiset kohtaamiset ja tästä syntyvät uudet ideat, näistä syntyvät uudet työpaikat ja menestystarinat, ovat kehityksen tärkein lähde. Olen niitä tutkinut, rakentanut uutta suunnitteluvälineistöä ja siirtänyt sitä myös uuteen virtuaaliyhteisöömme. Se on mahdollista vain etääntymällä suurkaupunkeihin keskittyvästä julkishallinnon tutkimuslaitoksesta ja sen ideologista johtajineen. Konfliktit ovat liian suuria ja johtavat vain sairastumisiin ja psykofyysiseen työyhteisön pahoinvointiin. Näitä menestystarinoita ei synny, jos paikkojen moninaisuus katoaa. Samalla katoaa myös osaaminen ja sen ketjut, joita maaseudulla on pidetty itsestäänselvyyksinä myös Suomen ulkopuolella. Agropolis strategia 1990-luvun alussa levisi Suomesta maailmalle ja pitää sisällän tämän ideologian periaatteet. Samoin käsitteet “ecological cluster” ja väitöskirjani sekä myöhemmin sosiaalisen median talous ja strategia maaseudulle siirrettynä. Suomessa valittiin kuitenkin metropolipolitiikka. Se oli huonon itsetunnon seurausta pääkaupunkialueellamme ja sen seuraukset näkyvät tänään myös Nokian kohdalla. Rakenneuudistus on eri asia Paikkaperustainen yhteiskunta ei sodi mitenkään sen periaatteen kanssa, jossa haetaan myös kuntien välistä yhteistyötä ja taloudellisia vahvuuksia maaseudun luonnonvarojen käytölle, kehittämiselle sekä sosiaali- ja terveyshallinnon hoidolle. Kuntaliitoksilla ei pitäisi vain antaa mahdollisuutta, ellei samalla turvata sopimuksin, uudessa kuntalaissa, kaikkien asukkaiden lähipalvelut ja demokratia. Myös Nokian vahvuus oli tässä suomalaisessa traditiossa. Insinöörit kun elävät perheineen pääosin maaseutumaisissa yhteisöissä kasvaneina lapsina ja sellaisena myös ideoivat tai oivallukset katoavat työyhteisön mukana ja sen ahdistuksessa. Käytimme koulutuksessa Oulussa apuna sveitsiläisiä suunnittelukarttoja, jossa lähidemokratia ja suunnitteluvälineineet oli viety jopa perhetasolle ja yksilön elämää turvaavaksi, kansalaisia palvelevaksi tutkimus- ja kehittämisvälineistöksi. Vaarana oli demokratia, jossa yhden asia ilmiöt pilaavat kokonaisuuden ja alkavat demonisoida koko yhteiskuntarakenteemme pirstaleiseksi uuden mediayhteiskunnan sisällä. Näin näyttää myös käyneen. Pääraiteelta vievät sivuraiteet eksyttivät myös Nokian ja etenkin Oulussa kännyköitä kokoavaksi rutiiniksi. Näin aluekehityksen vaihtoehdoista oli käytävä koko ajan syvällistä keskustelua ja muutettava ihmiskasvoisemmaksi kuin mihin on mahdollisuus metropolivillityksen vallanneissa liitovaltioissa, etenkin Saksassa, Suomessa suurkaupungeissamme. Metropolialueen elämä on maaseudun yhteisöistä poikkeavaa ja sisältää pelkkiä sivuraiteita joista tyyppiesimerkki on Detroit suomalaisten hyvin tuntemassa osavaltiossa Yhdysvalloissa. Omat vahvuudet ymmärrettävä Maaseutu sisältää Lounais-Hämeessä pelkästään maaseutupääomaa aineelliseen ja aineettomaan hyvinvointiin. Vain maaseudulla voidaan erikoistua lähiruokaan ja hajautettuun energiantuotantoon sekä löytää myös uskottavat ratkaisut edistää monipuolista yhteiskunnan organisoitumista, oikeudenmukaisuutta, onnellisuutta ja hyvää elämää. Läheisyys merkitsee maaseudulla asioinnin helppoutta mutta myös turvallisuutta sekä ideologista tajua, visiointia ja missiota, omien vahvuuksien käyttöä oikeassa mittakaavassa ideoita toteutettaessa. Kuntien liitoksissa on siksi varmistettava lähidemokratiaan liittyvät velvoitteet täsmällisesti ja uskottavasti. Tämä on täysin mahdollista ja siihen on nyt pyrittävä. Suomalainen mallialue Uusia työpaikkoja luotaessa pelkkä suuri väestöpohja ei tätä ratkaise vaan sen rinnalla on oltava läheisyyden takaava kansalaislähtöisyys ja asioinnin helppous, kaikkien asukkaiden liittosopimuksessa varmistettu lähipalvelut ja lähidemokratia. Tämä on koko kuntarakenneuudistuksen kohtalonkysymys ja mahdollista toteuttaa Etelä-Hämeen savialueen kuntarakenneuudistuksen yhteydessä. Tässä meidän on oltava mallialue muulle Suomelle ja tähän meitä velvoittaa jo alueen pitkä tuhatvuotinen historiamme. On vaarallista uskotella, että menestys toteutuu vain tietynlaisessa ympäristössä ilman paikkojen ja yhteisöjen moninaisuutta ja niiden kilpailua. Tämä periaate, kansalais- ja paikkalähtöisyys, ei ole muuttunut Suomessa takavuosilta miksikään. Suomen maaseudun ja Etelä-Hämeen savialueen onnistuminen kiristyvässä kilpailussa on mahdollista turvata vain maksimoimalla paikallisyhteisöjen ja kaikkien asukkaiden yhteiset onnistumisen ja onnellisuuden edellytykset. Tähän savialue Someron, Forssan ja Loimaan alueella kykenee ja voi olla myös kansainvälisesti merkittävä. Suuruuden logiikan uhka Suuri uhka on, että yhä suurempi osa maata nähdään metropolialueiden ulkopuolisena periferiana, jonka kohtalo ei kiinnosta ketään ja jonka roolia ei osata enää hahmotta takavuosien tapaan lainkaan. Jopa tieto tästä alueesta, omasta savialueestamme, ja sen maantieteestä, maaseudusta ja sen kehittämisvälineistä, on kadonnut tai katoamassa. Muualta kopioidut, meille etäiset suurkaupunkimallit, ovat päättäjien mielikuvitusmaailmaa, jossa pienpiirteiseen, moninaisuuden yhteiskuntamme menestyksen tarjonneeseen maantieteeseemme ei tarvitse kiinnittää huomiota enää lainkaan. Tieto ja näkemys, visiot ja missiot, Suomen laajan ja vaihtelevan maantieteen antamista mahdollisuuksista on ollut jo kauan rapautumassa ja nykyisin se on satunnaista ja hyvin vähäistä. Sitä tuntevat on siirretty syrjään niissä valtion organisaatioissa, joissa tavoite on ollut jo yli vuosikymmenen vain keskittäminen pääkaupunkiseudulle sekä muutamaan maakuntakeskukseemme. Tutkimuslaitoksemme ovat niistä tyyppiesimerkkejä johtajineen.

Suurten uutisten päiviä

Prinsessa Madeleine on raskaana. Se on odotettu iloinen uutinen. Nokia on myyty Microsoftille ja suomalainen teollinen historia saa uuden luvun, josta Elop vastaa uuden globaalin konsernin johdossa. Suomen presidentti tapaa Tukholmassa Yhdysvaltain presidentin ja siellä sivutaan Syyrian, Egyptin ja Iranin ongelmia. Suomen asema on vanhan kuningaskunnan vuosisataisena itäisenä maakuntana yhtä merkittävä, ellei merkittävämpi, tänään kuin tarinan alkaessa 1100 -luvun alussa. Myötätuuli on alkamassa Molemmat uutiset ovat hyviä, jos Suomi idän ja lännen välisenä puskurivaltiona ymmärtää myös oman historiansa ja pelaa korttinsa oikein. Saksan vaalit ovat meille kiintoisa tapahtuma sekin ja sen tulokset vaikuttavat Suomessa. Seuraten viimeistä ja ainutta televisioväittelyä neljälle kanavalle välitettyä, Saksa on nousussa ja niin on myös Ruotsi. Britit pohtivat osallistumistaan Syyrian tapahtumiin ja pitkä imperiumin historia pani pohtimaan uudelleen sekaantumista sellaiseen, jonka historian juuri Britannia tuntee ranskalaisten tapaan erityisen hyvin. Koston kierre on ongelma johon ei haluta mukaan. Suomalaisten asema on eturintamassa humanitaarisen avun jakajana mutta myös kriisipesäkkeissä. Se ei ole meille uutta ja sen me myös osaamme. Maailma tarttuu aina osaamiseen, varmaan ja luotettuun. Nokia vei meidät uudelle aikakaudelle Suomalaisten asema on kohentunut Nokian kautta ratkaisevasti globaaleilla “Connecting People” -markkinoilla. Suomi on panostanut sellaiseen osaamiseen, jonka sosiaalinen ja kulttuurin pääoma muuttuu myös koko ajan taloudelliseksi voitoksi. Tästä intellektuaalisesta osaamisesta ja pääomasta maksetaan maailmalla eniten. Sitä meillä on, ja sen käyttö on opittava ja laskutettava oikein. Siihen on nyt yhteiskunnan panostettava. Ilmaista orjatyötä ei pidä teettää maan parhailla aivoillamme. Mediayhteiskunta on mennyt tässä harhaan. Nyt ryöstöviljely on viemässä meitä väärään suuntaan ja valtion on puututtava väliaikaisesti sen rahoitukseen Nokian puuttuessa. Nokian panostus kun oli moninkertainen yliopistojemme panostukseen. Tämä kirjoitus, kaikki kirjani, ovat aina olleet ilmaisia. Se ei voi olla oikein viihdekirjallisuuden rinnalla. Jossain on virhe, joka on osattava oikaista ajoissa. Kun oikeaa työtä on ojan kaivu, kaikki Nokian kaltainen on silloin katoamassa. Kulttuurimme ja sen sosiaaliset rakenteet eivät nousseet Nokian myötä ja ainut mistä ehkä maksettiin oli teknologia. Lopulta ei sekään. Viihde vei kaiken, pelikonsolit. Pääomista köyhä maa Se että rahoitus ja pääomat ovat Bill Gatesin ei asiaa ainakaan heikennä. Sama koskee suhdetta läntiseen kuningaskuntaan ja sen menestykseen. Mitä paremmin siellä, Saksassa tai Putinin isännöimässä vanhassa keisarikunnassamme menee, sitä paremmin menestyvät myös suomalaiset. Mitä varovaisempia ovat nyt britit, sitä parempi suomalaisille. Nämä neljä maata kun ovat meidän suurimmat kauppakumppanit ja Yhdysvallat taloudellisena ja tieteellisteknisenä liittolaisena korvaamaton. Lisänä ovat tuossa Kiina ja Aasia, Etelä-Amerikka ja kohta myös Afrikka. Ennen tänään kuultua syntyi hallituksen rakenneohjelma ja palattiin takaisin konsensus Suomen vahvuuteen ja tupoon. Siitä ei ole mitään pahaa sanottavana. Se, että näin kävi johtui kansasta ja sen kriisitietoisuudesta, kyvystä arvioida missä nyt mennään ja miksi. Näin on ollut tuhatvuotisessa historiassamme monet kerrat. Kansa on lopulta ratkaissut myös kuninkaittemme kohtalon ja keisareitten elämän. Nousukauden kynnyksellä Jos ja kun kortit pelataan oikein, Suomi on siirtymässä nousukauteen. Nyt kyse on siitä, onko Suomella vielä tallella kyky ja maltti vaurastua ja muistaa kuinka suurten pallopurjeiden nostaminen on kokonaan toinen asia kuin luovia vuodesta toiseen vastatuuleen ja tuulen vireitä haistellen. Siinä suomalaiset ovat parempia kuin tuulen kääntyessä myötäiseksi. Suomalainen pohjoinen kulttuuri on vastatuuleen luovimista. Forssan valtuuston kokous, strategialuonnosten valmistelu maanantaina, oli hengeltään rakentava ja edellytti valtuuston sitoutumista yhteisöjen Hämeeseen. Uusi kuntajohto on ottanut jämäkän otteen mittaviin haasteisiin. Vision ja mission rinnalla on pragmaattinen suomalainen käytäntö ja hämäläinen peräänantamattomuus. Nyt on huomattava myös ympäröivän maailman muutokset, läheinen historiamme näihin vuosituhantisiin tapahtumiin sekä savialueen yhteinen historia. Savialueen yhteinen luonnonvarojen käyttö ja kyky verkottua on vahvuus, josta on pidettävä kiinni ja kehitettävä seuraavana, sote -alueen jälkeinen, sivistyksen ja kulttuurin tieteellistekninen vallankumouksemme. Se on odottanut vuoroaan jo kaksi vuosikymmentä. Sen jyräsi Nokia ja tuon ajan yhden asian ilmiö. Älyllisen voimavaran käytössä menestyminen, oikeiden ilmansuuntien valinta, on Etelä-Hämeessä yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, kuin Nokian teollisen läpimurron aikana kansallisena ponnistuksena useiden yliopistojemme ja teknologiakeskustemme yhteistyönä tutkimuslaitoksissamme. Tästä opitusta traditiosta ei saa nyt tinkiä tuumaakaan. Korkeakoulujen ja tutkimuslaitostemme on nyt löydettävä savialueella yrittäjät ja samalla toisensa, josta uusi Nokia myös luonnonvarataloudelle synnytetään. Poliittinen tahto ja tuki tälle ponnistukselle varmasti löytyy.