Kalmistojen aarteita

Seurasin eilen dokumenttia, jossa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tiedemiehet, lähinnä antropologit, esittelivät töitään ja menetelmiään, metodeja. Se oli koottu ikään kuin jännitysromaani ja rikoksen tapaan sen syntipukkeja hakien. Tätä rikosta selvitti ammattitaitoinen tutkija hänkin. Sormi osoitti läntiseen kulttuuriin, minuun. Oppimani tiede ja sen arvostus, menetelmien käyttö ja julkaisut, tiedon nälkä ja sokea kunnianhimo, ilman vähäisintäkään eettistä ohjeistusta edennyt elämämme koki jälleen kerran ankaran iskun. Olen pitänyt antropologeja liki pyhää Graalin maljaa kantavina jumalallisina lähettiläinäni. Pikku Prinssin maantieteilijä Dokumenttia seuratessani ahdistus alkoi kasvaa ja aloin odottaa pahinta. Mieleeni tuli Antoine de Saint-Exuperyn hellyttävä tarina Pikku Prinssistä seikkailemassa asteroidillaan ja tapaamassa maantieteilijää. Tämä istui tieteilijän norsunluutornissaan ja lähetti maailmalle tutkimusmatkailijoita hakemaan hänelle näytteitä. Osa oli luotettavia, osa juoppouteen taipuvaisia ja vähemmän luotettavia. Osan havainnot hän kirjasi lyijykynällä huonommalla paperille ja osan, niiden luotettavien, mustekynällä paremmalla paperille. Kun on lukenut tutkijoitten töitä ja on itsekin ammatiltaan sellainen, ensimmäisenä varmistaa hankkimiensa tutkimusaineistojen luotettavuuden ja pohtii myös niiden keräämisen tekniikan, menetelmät, sekä taustoittaa niiden hankintatavan ja myös hankkijat. Lähteiden kun on oltava ehdottoman luotettavia ja tutkimusta avustavien henkilöiden toimittava oikein ja luonnollisesti eettisesti hyväksyttävällä tavalla. Kun on useamman tiedekunnan poikkitieteinen tausta, menetelmiä voi myös yhdistellä. Hautavarkaan menetelmät Antropologit tutkivat dokumentissa ihmisen luita ja olivat kiinnostuneita mittaamaan niiden lähinnä fyysisiä ulottuvuuksia alkaen kalloista mutta myös muista luista ja mukana oli myös ihmisen pehmeää kudosta asianmukaisesti säilöttynä. Elettiin aikaa jolloin luut oli pakattava ja pehmyt kudos säilöttävä laivamatkaa varten. Tutkijalla oli käytettävissä kirjeitä, jotka olivat järkyttävin osa kertomusta. Mitään ei voinut jäädä arvailujen varaan. Luut oli haettu tutkijoille vieraista maanosista kuten Afrikasta, Aasista ja etenkin pieniltä suljetuilta saarilta muistuttaen Darwinin evoluutioteorian kokoamista matkustaen Galapagossaarille. Tutkimusten tehtävät, sen hypoteesit, olivat nekin samankaltaiset kuin Darwinilla. Evoluution seuraaminen ja hakien ihmisen evoluution kadotettua rengasta jonka viimeisenä jumalallisena tuotteena ja huippuna oli luonnollisesti läntisen maailman valkoinen rotu ja sen tiedemiehet, eliitti. Elettiin aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Luiden ympäröimät tiedemiehet Joillakin tutkijoilla, hyvin nimekkäillä, luita oli ympärillä tuhansista ihmisistä ympäri globaalia maapalloa ja eniten etenkin sellaisilta alueilta, joista ihminen on liki kadonnut alkuperäiskansana sukupuuttoon niin Afrikassa kuin Etelä-Amerikassa ja etenkin Australiassa. Kylmät väreet kulkivat iholla. Miten tällaisen järjestelmällisen luitten keräämisen kykeni järjestämään yli vuosisata sitten ja tehdä se kattavasti merten takaisilta siirtomailta? Miten lukuisat tiedemiehet ympäri Eurooppaa ylpeilivät näytteillään ja kokoelmat olivat tuhansien ihmisten tukirankoja? Dokunetin tutkiva tiedemies jäljitti tätä ihmettä ja lopulta päädyttiin ilmiöön joka muistutti oman aikamme tutumpaa vaikkapa norsunluilla käytävää kauppaa. Kun jokin asia muuttuu erityisen arvokkaaksi lännessä, valkoisen miehen maailmassa, turhamaisuudessa, sitä aletaan metsästää. Kalmistot auki ja kaupaksi Osa luista hankittiin avustajien kaivaessa alkuperäiskansojen kalmistoja, osa saatiin suurten heimosotien taistelukentiltä ikään kuin korppikotkien ja hyeenojen tapaan siellä liikkuen ja kolmas tapa oli salametsästys. Syntyi ammattikunta joka sai tulonsa metsästäen ihmisen luita, pääkalloja, sukuelimiä. Ihmisten murhaaminen tieteen käyttöön on meille tuttua keskitysleirien kauhuista ja Mengele nimenä vie tuon ajan natsien hirmutöihin. Mutta mitä tekemistä omana aikanamme arvostamillamme tiedemiehillä oli tällaisen kanssa ja saalistaen luitaan pitkin Australian aavikkoja aboriginaaleja metsästäen? Tiesivätkö tieteen tekijät mistä heidän aineistot olivat peräisin ja miten niitä hankittiin? Jos tiesivät, millainen moraali tuon ajan tieteellä oli ja tulisiko nämä luut nyt palauttaa pyhiin hautoihinsa läntisten museoitten pimennoista, kuten dokumentissa esiintyneet kansojensa viimeiset olivat kostein silmin vaatimassa. Ihmisen ja ihmisarvon häpäiseminen ei kuulu tieteen normistoon ja moraaliin eikä luita tule säilytellä haudoistaan varastettuina tai murhien seurauksena, oli dokumentin sanoma. Vai oliko siinä ehkä myös joitain muuta taustalla, vieläkin syvempää, joka kosketti sielua? Halu häpäistä - tieteen syvin merkityskö? Ymmärrämme tämän vaatimuksen hyvin hakiessamme omia vainajiamme vielä omana aikanamme pois talvi- ja jatkosodan taistelupaikoiltamme. On rauhoittavaa saada vainajansa omaan siunattuun maahan lähiyhteisön helmassa. Mutta miten arvioida näitä tieteemme jättiläisiä, joiden kohdalle on tullut omituinen maine hankkia tieteensä löydökset piittaamatta, mistä luut ovat tulleet ja millaisia keinoja heidän tieteensä eteneminen on edellyttänyt luita ja kudosnäytteitä hankittaessa? Oliko tarkoitus sittenkin pelkästään häpäistä? Tiede ja tutkimus ei poikkea mitenkään mistä tahansa ihmisen perustarpeesta kilpailla ja saavuttaa kunniaa ja mainetta sekä nykyisin myös varoja ja psykososiaalista asemaa maksoi mitä maksoi. Näin eettiset ja moraaliset normistot ohitetaan ja tutkimus alkaa muuttua dokumentin kuvaamaksi salametsästykseksi tai vanhojen hautojen avaamiseksi. Sairaassa kilpailussa tieteen moraali vaihtuu ja muuttuu vastakohdakseen. Se alkaa ryöstöviljellä maata, pyhää maata aboriginaaleille, mutta ei meille. Alma Mater, pyhä tieteen äiti ja sen tutkijat ovatkin irvikuva tunnuksistaan. Kun sitä seuraa vuosikymmenet, sen raadollisuus muuttuu jo tutuksi raadonsyöjän kyvyksi haistaa vanhoja hautoja, luita, joita sinne “tiede” on haudannut uudelleen kaluttaviksi. Onko tämä sosiaalinen pääoma noilta ajoilta ja antropologien tuottamaa läntistä oppiamme? Kun tieteen tekijöitä ja tutkimuslaitoksia alkaa olla jokaisessa maassa ja maakunnassa enemmän kuin mitään muuta osaamista, sen normistot, moraali ja eettinen ohjeistus voi muodostua melkein miksi tahansa ja osa on hankittu lähiyhteisön omana työnä ja varmistaen sen menestys. Tällaisia suljettuja kammioita tapaa tänään enemmän kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Sokea luottamus mutta mihin? Kuinka tiedettä ja tutkimusta sekä sen tuloksia ja aineistojen hankintaa valvotaan vuonna 2013? Tieteestä on tullut erittäin monialaista ja se on pirstoutunut uusiksi luovaa työtä ja innovaatiota, kilpailua, korostavaksi ammatiksi. Sen kyky muuttaa maailmaa on aivan eri tasolla kuin vuosisata takaperin, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa siihen, mitä meille asiantuntijana vakuutetaan. Toinen asiantuntija ei toisen työhön kajoa, ei sitä haaskalla tunne. Vain haju on tuttu. Harva edes haluaa tietää mitä laboratorioissa tapahtuu ja millaista tutkimusta siellä tehdään yhdistettäessä omia tietojamme, potilasepikriisejämme, muihin kaupallisiin tietoihin sekä itse luovuttamaamme tietoon sosiaalisen median kymmenillä ja sadoilla sivustoillamme. Nyt ei ole tarvetta avata hautoja vaan seurata vain sormenjälkiämme älypuhelimemme pinnalla tai avaten kokemattomana harrastelijanakin tunnuksiamme ja salasanoja tuhatmäärin kenen tahansa vähänkin alaa osaavan nörtin harrastuksena. Olemme kuin avoin kirja maailman turuilla ja jos joku vakuuttaa, ettei tietojamme käytetä, hän muistuttaa 1800-luvun antropologia, joka ei tiedä mistä hänen tuhannet pääkallonsa ovat joutuneet kudosnäytteineen Afrikasta ja Aasista, Etelä-Amerikasta ja Australian aboriginaalien liki 250 heimon asuma-alueelta hänen omituiseen kokoelmaansa. Ei niitä koskaan mihinkään käytetty. Hänellä nyt vain oli omituinen harrastus ja luiden palauttaminen vuosisata myöhemmin takaisin oikeaan kalmistoonsa ja sitä varten pyhitettyyn maahan on vain viivästynyt huokaus ihmiskunnan ikävässä historiassa ja sen vaalijoissa, tutkijoissa. Häpeä ja syyllisyys on luonnollisesti meidän yhteinen ja se tarttuu, tahdoimme tai emme.