Viestivaihdot kuntoon

Forssan Lehti (15.7) on hyvin kartalla. Sirkka-Liisa Anttila kirjoittaa ansiokkaasti euron kriisistä. Kaikki siinä kerrottu on kenen tahansa helposti allekirjoitettavissa. Olemme syvässä kriisiä, myös institutionaalisessa kriisissä, ei vain pankkikriisissä. Sivun alalaidassa on taas Ybi Hannulan niin ikään mainio oivallus Timo Soinista yhdysvaltalaisen median (Business Insider) mainitsemana yhtenä maailman “vaarallisimmista” johtajistamme. Oikeammin vaikutusvaltaisimmista, kun lukee lehden loppuun saakka eikä vääristele. Hänen edellä on enää vain Yhdysvaltain presidentti Barck Obama ja Saksan liittokansleri Angela Merkel. Toki lisäksi neljä muuta vähäisempää vaikuttajaa kuten Hans-Werner Sinn ja Ron Paul. Se viestii merkittävästä vaiheesta historiassamme. Sille ei pidä nauraa. Hannula nauraakin forssalaisuudelle. Perussuomalainen ilmiö Lehti jatkaa esitellen perussuomalaisten järjestäytymistä kuntavaaleihin. Miksi äänestää vanhoja puolueita ja näiden aiheuttamaa kansallista katastrofia, jos voi äänestää sellaista, joka on alusta saakka ollut oikeassa? Monta vaihtoehtoahan meillä ei enää ole, kun vanha poliittinen instituutio on itse ajanut itsensä kohta tarpeettomaksi osana liittovaltiota ja muuttanut maansa etäiseksi Euroopan periferiaksi. Näin käy kun 5 miljoonaa menee 500 miljoonan “ytimeen”. Kun menee herrojen kansa marjaan, nämä vievät marjat ja marjavasutkin. Epäilemättä Sirkka-Liisa Anttila ei ole hyväksynyt hänkään emu-ajan alun hulluutta ja virheitä, jotka tehtiin ottamatta selvää mihin ollaan menossa. Saksan markka on meille rankka valuutta ja välimereisille talouksille mahdoton paikka. Valuvirhekin oli tahallinen ja se tiedettiin. Omalla valuutalla pelaten menestyimme ja hyvinvointivaltiomme loimme, välillä toki devalvoiden ja hakien kilpailukykyä Ruotsin kruunuun. Se, että nyt selviämme vain tolkuttomalla eurojen setelipainolla, muistuttaa jo pula-ajan tapahtumista ja seteleistä, joissa oli tolkuton määrä nollia. Italian liirassa niitä näki tuon tuosta. Miten me tällaiseen seuraan olemme joutuneet? Joko me eroamme tai jonkun muun on erottava. Itse tehden se sujuu mutkitta ja ilman muiden kiusantekoa. Jos kansa tahtoo jotakin, se on kansanvallassa oikein, oli se vaikka asiantuntijan ja mediavallan, mediakratian, mielestä virhekin. Kun Ylen teettämässä kyselyssä 70 % näkee, mistä on kysymys, se on iso enemmistö ja pulinat pois. Demokratian pelko on aina demokratian alku ja internet, kansalasimediat, yhteisömediat, avasi samalla ensimmäisen kerran sanavapauden meillä Suomessakin. Perussuomalaisten pelko on taas viisauden alku nyt monessa jämähtäneessä poliittisessa liikkeessämme. On oltava myös toinen näkökulma, joka ei ole pelkästään opportunistinen. Asiantuntijoiden jahkailua Helsingin Sanomat (16.7) laskee, kuinka joudumme budjetoimaan ainakin 30 miljardia jatkossa erilaisiin eurooppalaisen talouden vakausjärjestelmiimme. Se on liki oman valtiomme budjetti. Toistaiseksi vielä itsenäisen. Riskinä on myös joutua mukaan kehitykseen, jonka päässä on liittovaltio. Se kehitys on nyt todennäköinen. Millaista valtaa 500 miljoonan Euroopassa käyttää syrjäinen kansakunta, jossa asuu vajaa prosentti Euroopan väestöstä? Taantuuko se ja menettääkö se luonnonvaransa ja varallisuutensa kokonaan muun Euroopan hyödynnettäväksi? Imetäänkö se kuiviin? Joko tämä kehitys on nähtävissä? Miten on käynyt maataloutemme, kaivostemme, pankkiemme, metsiemme, yritystemme ja kuinka käy Nokian, pörssimme? Haluammeko me oikeasti tätä? Varmaan joku hyötyykin kahtia jaetusta Suomesta. Helsingin Sanomat (16.7) kysyy suurelta joukolta talouden asiantuntijoilta, kuinka nyt tulisi menetellä euromme kohdalla? Nämä mielipiteet ovat osin yksimielisiä, osin erimielisiä. Ne ovat hyvin suomalaisia, miltei kenen tahansa mielipiteitä. Mikä niissä voisi olla asiantuntijuutta? Opportunisti ajopuu Me olemme ajautumassa taas kerran ja odotamme mitä tapahtuu seuraavana ja teemme päätöksemme, kun joku on jo erkaantunut eurosta, on alkanut täydellinen kaaos ja olemme sen keskellä. Näin tulkitsen asiantuntijoiden enemmistön mielipiteitä. Asiantuntija ei halua vastuuta saati keikuttaa konsensusvenettä. Poliittisella johdolla on vielä vähemmän kykyä tarttua päätöksentekoon tavalla, joka olisi kansallisen edun ajamista olematta ajopuuna. Näin ei ole aina ollut. On ainakin pari poikkeusta. Kun Suomi irtautui toisesta maailmansodasta, se otti varaslähdön, eikä jäänyt seuraamaan vielä muutamaa kuukautta, kuinka Saksan mahtaisi käydä. Jos näin olisi tehty, seurattu suomalaisia opportunisteja asiantuntijoitamme, lopputulos olisi ollut maan miehittäminen Helsinkiä myöten, itsenäisyyden menetys. Suomi irtautui kuitenkin sodasta ensin ja itsenäisesti. Ajoi saksalaiset Lapista. Lappi poltettiin, mutta itsenäisyys säilyi. Kiitos marsalkka Mannerheimin. Se oli Mannerheimin sotilasuran suurin palvelus kansakunnalle. Onneksi oli Mannerheim. Nyt tällaista Mannerheimia ei ole käytettävissä. Toinen poikkeus oli presidentti Mauno Koivisto. Hän loi Kekkosen ajan jälkeen maahan toimivan parlamentarismin. Se oli suuri poliittinen teko häneltä. Siirryimme presidentin hallituksista eduskunnan luottamusta nauttivaan hallitukseen. Nyt se on syvässä kriisissä. Nauttiiko se Brysselin luottamusta? Entä median? Ennakkoluulot ja epäluottamus Sama Forssan Lehti (15.7) esittelee, miten loimaalaiset poikkeavat meistä forssalaisista. Kun muutin Forssaan, yli 20 vuotta takaperin, en vienyt vetämääni Loimijokiohjelmaa Loimaan puolelle. Se olisi silloin pilannut koko hyvän asian. Riskinä kun oli tuo Forssan Lehden kuvaama Loimaalta tuleva älyllinen, veret seisauttava kysymys, “täh”. Sen jälkeen reaaliaikaista prosessia on mahdotonta viedä toteutukseen siten, etteikö Forssassa joku saa hernettä nenäänsä. Forssan työväenyhdistyksellä kun oli ennakkoluoja Loimaan suuntaan. Sen huomasi kyllä heti kun oli näissä kaupungeissa muutaman hetken viettänyt 1990-luvun alussa. Puuttui luottamus ja oli ennakkoluuloja. Erityisen syvinä ne kohdistuivat MTT:n tutkimuskeskukseen Jokiosissa. Se koettiin maalaisliittolaisena, vanhakantaisen keskustalaisena etujärjestönä, tiedeyhteisö. Näin oli myös Jokioisten kunnan vasemman laidan päättäjien kokemana. MTT tiedeyhteisönä oli suljettu kokonaan hämäläisen maailman ulkopuoliseksi kuplaksi josta ei voinut vaikuttaa mitenkään Loimijokilaakson elämään. MTT olisi tiedeyhteisönä tullut ensin hämäläistää tai muuttaa vähemmän tiedeyhteisön oloiseksi valtion laitokseksi, työnantajaksi ja veronmaksajaksi, joka uudistuu hankkien työvoimansa lähikunnista rekrytoiden ja kirnuaa voita tai juustoa. Niinpä laatimani Agropolis-strategia, kuntien yhteisen ideakilpailun vastauksena, muuttui hämäläisen kunnallishallinnon 1990-luvun henkiseksi pääomaksi ja syvän laman aikana käynnistetty startti loppui kuin kana lento kuntien yhteistyön alkaessa vaikeutua 2000-luvulla ja lopullisesti 2010-luvun alussa. Tänään poliittisen instituution on liki mahdotonta löytää ehdokkaita kuntavaaleihinsa ja aiemmin ennustamani poliittisten instituutioittemme aikaansaama parlamentarismin kriisi syvenee päivä päivältä ja ulottuu kuntiemme kaikkiin etenkin valtion ylläpitämiin organisaatioihin. Samaan aikaan agropolis-strategia levisi globaaliin maailmaan ja toimii siellä hyvin ja on kehittynyt aluetaloutensa veturiksi niin Etelä-Amerikassa kuin Aasiassakin. Mistä tämä kehitys kielii Suomessa? Kupletöörin maailmankuvan ihailua Forssa Lehti (15.7) esittelee myös iisalmelaisen ja Joensuussa ikääntyneen Jaakko Tepon, 1960-luvun koulukaverini Iisalmen lukiosta. Tuolta ajalta syntyi meiltä Fiasco-teatteri ja minua pari vuotta nuorempi Teppo aikuistui siinä, samalla kun siirtyi opiskelemaan insinööriksi. Jaakko oli lahjakas nuori ja karismaattinen esiintyjä jo varhain. Verkostossamme hänelle löytyi heti sopiva paikka. Jossakin vaiheessa kouluympäristö ja sen turvaverkko on kuitenkin jätettävä, aikuistuttava. Kun tekee samaan aikaan keikkaa kupletöörinä ja yrittää vasemmalla kädellä opiskella, perustaa perheen ja lehden Iisalmeen, käyttää reilusti alkoholia, aivoverenkiertohäiriö tulee nuorena. Niin myös kävi Jaskalle. Sellainen elämä ei ole viisasta. Sen sijaan Loimijokiohjelmassa väitellyt tohtori Katriina Soini kirjoitti saman päivän (15.7) Helsingin Sanomissa ansiokkaan yliön maaseudun kehyskuntien maankäytöstä ja maisemanhoidosta. Sellainen elämä on viisasta ja opettajan viikonloppu on pelastettu. Se että maaseutuyhteisö otti 2000-luvun alussa vastaan Loimijokiohjelmaansa naisen, oli taistelun tulosta sekin. Onko sellainen agropolis-strategiaa, kysyin usein ja kysyn edelleenkin? Lukiko kukaan kirjoittamaani kirjaa Agropolis Oy:n johtokunnassa 1990-luvulla? Oliko strategia agropolisessa, jonka ulkopuolelle minut jätettiin, vaikka toista ideakilpailussa edellytin, jokaisen poliitikon oma ja kunnanjohtajan kuvittelema jo vanhahtava kehitysyhtiö? Mihin sellaista tarvitaan tuolla nimellä ja osana kuntapolitikointia? Miksi vanha ja jo kriisiytynyt puolueinstituutio rötöksineen tuotiin agropoliksen sisälle? Sehän tuli kaatumaan vanhan instituution mukana. Vai sitäkö tahdottiinkin? Oliko se kilpailija vanhalle instituutiolle ja sen imaameille? Taantuma takaisin 1970-luvulle Tein ensimmäisen tutkimukseni savolaisten poliittisesta käyttäytymisestä 1970-luvun jytky -vaaleissamme. Silloin vennamolainen kansanliike sai Savossa äänistä yli 20 %. Sellainen ilmiö kiinnosti nuorta opiskelijaa. Äänestäjistä valtaosa oli köyhiltä äänestysalueilta ja korpikommunisteja. Ei niinkään rikkaampien alueiden maalaisliittolaisia. Korpikommunismi on eri asia kuin teollisuuskommunismi. Korvessa köyhyys ja saamattomuus vei kansanhuoltoon. Äärivasemmisto sai heistä äänestäjänsä siinä missä vennamolaisetkin. Syynä äänestyskäyttäytymiseen ei ollut toki ideologia vaan köyhyys. Apua on haettava sieltä, mistä sitä voi saada, ei sieltä mistä sitä oli vuosikymmenet luvattu. Sen sijaan teollisuuskommunismi, Forssalle tyypillinen, oli aktiivista ja koko liike paneutui oman elinympäristönsä nopeaan sosiaaliseen ja taloudelliseen, kulttuuriseen nostamiseen yhteisönä. Se ei poikennut mitenkään maaseudun yhteisöllisestä talkootyöstä sekä sen saavutuksista maalaisliittolaisina. Molemmat ihailivat etäältä toisiaan ja syntyi punamultayhteistyö. Virheellinen näkökulma Forssassa työväenliike on aivan eri tapaus kuin Loimaan vastaava liikehdintä, vasemmalta se kokien. Vasemmistolainen toimittaja tulkitsee Forssassa loimaalaisia työläiskulttuurin yhteisöjä saamattomiksi. Siellä kun ei ole taustalla sosiaalidemokraattisen liikkeen syntyhistoriaa saati pumpulienkeleiden aktiivista asioidensa järjestelyä, punavihreän puolueen syntyä Koijärveltä. Sen sijaan maalaisliitto-keskustasta nähtynä näissä kunnissa ja sen yhteisöissä ei ole eroja. Sama havainto koskee kokoomuksesta kuntia seuraten. Aktiivisuus sai vain lisää vauhtia Karjalan evakoista, Sirkka Liisa-Anttilan kaltaisista suurista persoonallisuuksista ja karismaattista poliitikoista, taiteilijoista, kirjailijoista jne. Joku heistä kirjoittaa Forssan Lehteen. Kantaa vastuunsa. Niin tekee Loimaallakin, mutta ei ehkä aivan Someron mallilla. Somerolainen kirjailija näkee yhteisönsä toisin kuin porvari kirjailijana. Koskahan tämä selviää kirjailijalle? Hän on oikeassa, mutta vain 180 astetta väärin tulkiten, kun kyseessä on valtaväestön ymmärtäminen. Vienankarjalainen ei ole laatokankarjalainen ensinkään. Parhaiten sen havaitsee vanhoissa savolaisissa suvuissamme ja niiden juuria seuraten. Vaihdossa hylkääminen pahinta Kun uusi sukupolvi on nyt mediakulttuurissamme saamassa viestikapulaa edelliseltä, suurilta ikäluokilta, oleellista ei ole vain se, että olemme kouluttaneet heidät juoksemaan oman osuutensa meitäkin vikkelämmin. Tätäkin tärkeämpää on siirtää viestikapula siten, ettei se putoa tai tule rajarikkoja. Moni kulttuuri kokee nyt uudessa media-ajassamme, sen reaaliaikaisessa taloudessa, sosiaalisen median taloudessa, hylkäämisen, ja se on pahin mahdollinen omassa ajassamme ja myös aiemman historian opetuksista tärkein. Hylkäämisestä kun kärsivät vielä lastenlastenlapsemmekin kolmanteen ja neljänteen polveen. Pahimmassa tapauksessa koko kulttuuri katoaa. Ei kai kukaan meistä sitä tahdo omalle kulttuurillemme? Osalle meistä siitä voisi toki olla myös hyötyä. Ainakin jos työskentelee Brysselissä, on vannonut valansa sen pappiskunnan asioiden hoitajana ja saa sieltä leipänsä. Mannerheim oli aikanaan vannonut valansa tsaarin kenraalina ja se pelasti meidän itsenäisyyden. Ihmiset ovat aina vain ihmisiä, eivät toki palvottuja jumalia.