Valuutta ja sen välineet

Valuutalla tarkoitetaan yleensä valtion tai alueen rahaa ja rahayksikköä. Tällä rahalla käydään vaihtokauppaa palveluista ja tuotteista. Mitä nämä palvelut ja tuotteet ovat ja kuinka ne sidotaan valuuttaan, on usein kulttuurinen ilmiö. Niinpä voimme arvostaa eri tavalla palveluitamme ja tuotteita. Oman kulttuurin tuotteet, vaikkapa taide tai tietyt, luonnosta saamme tuotteet tai niiden jalosteet, voivat vaihdella hyvin suurissa rajoissa. Vaihdannan väline Eri valuuttojen välillä käydään kuitenkin tästä huolimatta vaihtoa. Vaihtokurssi kuvaa valuutan arvoa suhteessa toiseen valuuttaan. Setelit ja kolikot ovat valuutan eri muotoja olkoonkin, että nykyisin vaihto tapahtuu reaaliaikaisesti ja sähköisesti. Emme näe valuuttojamme ja niiden psykologinen vaikutus on vähentynyt. Valuutan sidos valtion tai alueen sosioekonomiseen taustaan on samalla kadonnut. On syntynyt isännätön valuutta, joka isännöi rajattomasti sekä reaaliaikaisesti. Pääsääntöisesti jokainen itsenäisen valtio päättää ja hallinnoi omaa valuuttaansa, sen valmistusta ja jakoa. Suomella markassa oli kuvattuna luontoamme ja tärkeitä kulttuurimme saavutuksia tai niihin liittyviä henkilöitä. Näin luontoon, luonnonvaroihin sekä kansalliseen identiteettiin liittyvät meille tärkeät elementit olivat osa vaihdantaamme ja valtion kansallista olemassaoloa, valuutan henkistä pääomaamme. Nyt sekin on kadonnut. EMU -maat Tärkeä poikkeus tästä säännöstä on Euroopan Unionin Euroopan talous- ja rahaliiton EMUn jäsenmaat, jotka ovat luovuttaneet valuutan hallinto-oikeuden Euroopan keskuspankille. Tämän historia liittyy läheisesti Euroopan kriiseihin, Ranskan ja Saksan väliseen sopimukseen, jossa taustalla oli mm. kahden Saksan valtion yhdentyminen. Näin valuutasta tuli merkittävässä määrin poliittinen ja se poikkesi taloustieteen antamista rajoista ja määritelmistä valuutan toiminnalle. Keynesiläiset ajattelijat heitettiin romukoppaan. Niinpä kun Euron yhteydessä on käyty keskustelua “valuvirheistä” nämä ovat pääsääntöisesti poliittisia ja taloustieteilijöiden tapa kuvata kriisejä on sidoksissa heidän poliittisin painotuksiin. Tällöin valuutan muut, usein merkityksellisemmät valuvirheet, ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Tällaisia ovat vaikkapa kansalaisten tapa kokea oma valuutta ja sen suhde uuteen, lähinnä puhtaasti teknisesti toimivaan valuuttaan ja sen käyttöön arkielämän vaihdannan välineenä uudessa globaalissa fajanssiajan maailmassamme. Niinpä takavuosina, jolloin Suomessa markalle asetettiin tietty arvo, joka oli sidoksissa omiin kulttuurisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin painotuksiimme ja markan historiaan, nyt on kokonaan toisin. Kun tämä sidos markkaan katosi, tilalle tuli vähemmän psykologisoiva uusi yhteisvaluutta, jonka arvo oli toinen kuin mihin olimme markan kohdalla oppineet. Kuka tahansa kykeni sen havaitsemaan arkielämän valuutan käytössämme, jossa aika pian yksi euro alkoi vastata yhtä markkaa vaikkapa kirpputorin tuotteissamme. Euro oli siis kehno valuutta suhteessa vanhoihin esineisiimme tai vaatteisiin. Markka koki ikään kuin valtavan inflaation. Euroa ei kerrottu kuudella. Sitä ei kerrottu yhtään millään. Se sai kellua mielessämme markan väärtiksi, jos sellaiseksikaan. Huimat hinnat Humppilassa Etenkin oman lähihistoriamme ja lähialueen tuotteet alkoivat olla huiman arvokkaita. Niinpä Hämeessä Humppilassa, Iittalassa, Nuutajärvellä, Riihimäellä tuotettu 1970-luvun lasiesine alkoi maksaa vaatimattomanakin 50-500 euroa eli 300-3000 markkaa. Yhden tällaisen esineen hankkiminen vaati keskipalkkaiselta lähihoitajalta kahden viikon palkan. Vielä markka-aikana siihen olisi riittänyt enintään kahden päivän palkka jos sitäkään. Oiva Toikan lasinen lintu maksoi yllättäen liki kuukauden nettopalkan pienipalkkaisimmilta. Ymmärtää hyvin, miksi lasiteollisuus seutukunnasta katosi ja korvautui Italiasta tuodulla Murano -lasilla. Tänään Suomi on ostovoimaltaan maailman 20-30 rikkaimman maan joukossa. Olemme kyllä vauras maa bruttokansantuotteella mitaten, mutta kykymme hankkia tuotteita ja palveluja palkoillamme ei ole maailman kärkeä likimainkaan. Matka Lappiin ja takaisin omalla autolla kuluttaa, laskien polttoaineet ja pääomakustannukset, liki 1500-3000 euroa lomallamme ilman majoituskuluja. Markoissa tämä tarkoittaa paljon enemmän kuin perushoitajan kuukausipalkka. Vain venäläisillä oli enää varaa matkustaa Lappiin. Valuuttaloukku Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa jne. kehitys oli täsmälleen samankaltainen kuin meillä Suomessa. Kulutus kasvoi uuden valuutan myötä, joka muistutti Saksan markkaa. Suurissa matkailumaissa euro miellettiin lähinnä vahvaksi saksalaiseksi valuutaksi, ei toki omaksi valuutaksi ensikään. Oma valuutta oli vaatimaton ja sillä ei saanut juurikaan kalliita tuontitavaroita. Sen sijaan Saksan markoilla tämä oli mahdollista ja niitä näissä maissa käytettiin hyvin yleisesti. Suomalaisille tämä valuutalla “pelaaminen” tuli tutuksi matkoillamme takavuosien Neuvostoliittoon, jolloin vaihdoimme siellä usein juuri Saksan markkoja valuuttana saaden kehnosti arvostettuja ruplia. Katukaupassa vaihdettuna selvisimme helposti pienillä summilla lyhyen vierailun Neuvostoliitossa turvautumatta sukkahousuihin. Tämä valuutta oli maan sisäiseen käyttöön tarkoitettua. Ei valuuttakauppaan. Paluumatkalla nämä ruplat vodkaturistit heittivät ulos autonsa ikkunasta Vainikkalassa. Kreikka, köyhä Etelä-Italia ja Espanja elivät yli varojensa. Uusi valuutta kun muistutti Saksan markkaa. Suomessa taas velkaantuminen oli vähäisempää. Uusi valuutta ja globalisaatio eivät vieneet meitä sellaiseen kulutukseen, jossa velkaantuminen olisi ollut hallitsematonta. Osasyynä tähän oli kulutuksemme luonne, jossa pääosa palveluistamme ovat käytännössä verotukseen sidottuja ja julkisia hyvinvointipalvelujamme. Niiden hinta pysyi järkevissä rajoissa jo aloimme samalla supistaa rajusti näiden palvelujen sitomaa henkilöstömäärää niin kunnissamme kuin valtionhallinnossa. Tämä kehitys on vielä kesken ja jatkuu lähivuodet johtuen huoltosuhteemme muutoksesta, vanhusväestömme määrän rajusta kasvusta. Nyt olisi saatava vielä kuntien määrä vastaamaan mieluiten maakuntiemme tai seutukuntien määrää. Kukaan ei puhu optimaalisista rajoista. Nekin kun olisi toki nyt piirrettävissä. Seuturajat ja maakuntien rajat ovat täysin keinotekoisia rajojamme. Poliittinen valuutta Kasallinen oma valuutta ja sen hallintaoikeudet ovat joko keskuspankilla tai valtiovarainministerillä. Käytännössä maan hallitus antaa näille instituutioille erilaisia oikeuksia hallita valuuttaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa FRS (Federal Reserve System) toimii varsin itsenäisesti ilman laki- tai muiden elinten rajoitteita. Rajoitteet riippuvat siis sen hetkisen hallinnon tai muiden elinten rajoitteista. Niinpä Yhdysvaltain valuuttapolitiikkaa ei voi verrata vaikkapa euron ympärillä käytävään ja vellovaan keskusteluun. Sieltä tulee myös Eurooppaan viisaita neuvoja, joita Euroopassa ei voitaisi edes käyttää. Meillä ei ole sellaista hallintoa, joka voisi vähentää tai poistaa oman valuuttajärjestelmämme sisällä olevia rajoitteita tai säädöksiä. Länsimaissa valuutoista päättävät elimet ovat pääsääntöisesti riippumattomia hallituksesta. Euro on kuitenkin hyvin poliittinen ja tässä merkityksessä poikkeuksellinen valuutta. Sen ympärillä käytävä poliittinen spekulointi on jatkunut nyt jo kohta viisi vuotta. Lisäksi Yhdysvalloissa on pankkeja, joita syytetään monista sellaisista ilmiöistä, jotka vaikkapa Suomessa olisivat aikanaan olleet käytännössä mahdottomia. Viimeisin liittyy rahanpesuun HSBN sisällä. Sen pääkonttori on Lontoossa. Pitäisikö meidän tukea tällaisia pankkeja? Eikö Meksikosta tulevat huumekartellien rahat riitä? Kelluvat ja kiinteät valuutat Useat valtiot käyttävät samaa nimitystä valuutasta. Panama ja El Salvador käyttävät Yhdysvaltain dollaria. Kanadassa käytetään dollaria. Se, että nykyiset EMU -järjestelmään kuuluvat maat käyttäisivät samannimistä valuuttaa olisi hyvinkin mahdollista, vaikka niiden sidos Euroopan talous- ja rahaliittoon päättyisikin. Spekulaatioiden mukaan tämä olisi ehkä edullisinta juuri nyt Italian kohdalla. Monen taloustieteilijän arvioimana juuri Italia hyötyisi eniten välimereisistä ongelmamaista irtautumalla eurosta. Toki tätä valuuttaa voisi silti käyttää ottamatta käyttöön liiraa. Onkin käyty pohdintaa pohjoisen ja eteläisen valuuttaliiton perustamisesta. Sen poliittinen tarkoituksenmukaisuus olisi kuitenkin toinen kuin mihin valuuttaliitolla ehkä alun perin pyrittiin. Euron kriisin yhteydessä on puhuttu kelluvista ja kiinteistä valuutoista. Myös inflaatiosta ja deflaatiosta, joista itsekin olen erikseen kirjoittanut ja varoittanut jälkimmäisen mahdollisuudesta. Kelluva valuutan arvo määräytyy vapaasti kansainvälisillä markkinoilla. Tyypilliset suuret valuutat, Yhdysvaltain dollari, euro ja jeni, ovat kelluvia valuuttoja. Keskuspankki voi halutessaan nostaa kelluvan valuutan arvoa vaikkapa nostamalla korkoa tai ostamalla valuuttaa. Jos taas valuutan arvo nousee liian vahvaksi, keskuspankki voi heikentää sitä laskemalla korkoa tai pumppaamalla markkinoille omaa valuuttaa. Euron kriisin yhteydessä korkoa on laskettu ja nyt on puhuttu viimeisenä keinona setelipainosta. Käytännössä tätä on jo käytettykin jo aiemmin. Rahalla on taipumusta mennä rahan luokse ja tuloksena voi olla vain laukkaava inflaatio. Kiinteän valuutan arvon laskemista kutsutaan devalvoinniksi ja nostamista revalvoinniksi. Kontinkieltä Suunnitelmatalouksissa kaikki valuutta ei ole vapaasti vaihdettavissa. Valtion sisäistä tarvetta varten on olemassa oma valuuttansa. Se ei ole vapaasti vaihdettavissa. Katukauppaa voidaan toki käydä, mutta se on laitonta, kuten Neuvostoliitossa matkanneet muistavat vodkaturisteina. Lisäksi kiinteää valuuttaa voidaan kelluttaa vaikkapa tietyn vaihteluvälin sisällä. Jos poikkeama menee ohi näiden arvojen, keskuspankki tekee intervention. Suomessa tässä on ollut käytäntöä, joka poikkeaa runsaasti välimereisten maitten käytännöstä. Niinpä myös keskustelu, joka meillä käydään vaikkapa vakuuksista, saattaa olla vierasta joillekin valuuttaliiton osapuolillemme. Samoin se, mistä kriisikokouksissa päätetään, on mahdollisesti ongelmallista eri sopijapuolten jo pelkässä talouden symbolirakenteiden ymmärryksessä. Jos kieli ei papereista kansanedustajillemme heti avaudu, se on hyvin ymmärrettävää. Tämä ongelma näkyy mm. niissä medioissa, joita Euroopassa on luettavissa tämän vakuuskeskustelun yhteydessä. Kuvaavaa on Suomen Kuvalahden pakinoitsijan terminologia, jossa hän käyttää kontinkieltä toimittajan vaihtaessa kysymyksiä ja odottaen vastauksia pääministeriltä. Oravannahat kontissa oli valuuttana käypää tavaraa. Suomalaisen vaihdantatalouden aikana raha käsitteenä oli sidoksissa luonnonvaroihin ja oma käsityksemme valuutasta on edelleen hyvin konkreettinen, pragmaatikon kieltä. Kultakanta Ennen toista maailmansotaa rahajärjestelmät perustuivat pääosin ns. kultakantaan. Liikkuva rahamäärä määräytyi pankkien holvissa olevaan arvometallin määrään. Näin tämä arvometalli oli arvossa arvaamattomassa. Se kun oli samalla minkä tahansa vaihdannan absoluuttinen arvo. Ensimmäisen maailmansodan yhteydessä valtiot laskivat liikkeelle kuitenkin katteettomia seteleitä. Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin ns. Bretton Woods -järjestelmä ja samalla kasainvälinen valuuttarahasto IMF. Bretton Woods romuttui kelluvien valuuttakurssien yhteydessä. Euroopan valuuttajärjestelmä EMS (European Monetary System) perustui laskennalliseen valuuttayksikköön, ECUun (European Currency Unit) ja jo edellä mainitsemaani valuuttakurssimekanismiin ERM (Exchange Rate Mechanism) jossa valuuttakurssit saivat vaihdella tiettyjen rajojen sisällä. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF Kansainvälinen valuuttarahasto IMF (International Monetray Fund) on vuonna 1945 perustettu kansainvälinen järjestö, joka valvoo maailmanlaajuista rahoitusjärjestelmää, tarkkailee vaihtokursseja ja maksutaseita sekä antaa apua, teknistä ja taloudellista. Se tavallaan loiventaa finanssijärjestelmän markkinahäiriöitä. Nyt se tulee meillä EU:n tilapäisiin rahoitusvaikeuksiin joutuneita jäsenvaltioita. Se ei ole Välimerellä ensimmäinen kerta. Meillä tämä on vieraampaa. Olemme olleet IMF:n jäsen vuodesta 1948. Siihen kuuluu nyt 185 jäsenmaata. Olympialaisiin Lontoossa osallistuu hieman yli 200 valtioita. Kriisivaltiota kolmen vuosikymmenen aikana on ollut runsas sata maata. Kriisiytyvä valtion on siis arkipäiväinen ilmiö. Muistamme IMF:n edellisen pääjohtajan Dominique Strauss-Kahnin kaikesta muusta kuin työstään. Moni piti häntä tulevana Ranskan presidenttinä. Toisin kävi olkoonkin että vasemmisto voitti vaalit. Nykyinen johtaja Christene Lagarde on hänkin Ranskan valtiovarainministeri. Häneltä ei heru sääliä Kreikalle. Hän tuntee kriisin syvän ytimen. Yhdysvallat ja Eurooppa Valuuttarahaston pääjohtaja on pääsääntöisesti eurooppalainen ja Maailmanpankin vastaavasti yhdysvaltalainen. Dollari on luonnollisesti maailman suurin valuutta. Sen päivittäinen osuus on noin 85 % maailman valuutoista (vuosi 2010). Euron osuus on noin 39 %, jenin 19 %, punnan 13 %, Australian dollarin 13 %, Sveitsin frangin 6,5 %, Kanadan dollarin 5 %, Hongkongin dollarin 2,5 % ja Ruotsin kruunun 2,2 %. Norjan kruunu on kolmastoista (1,3 %). IMF antaa lainaa valtiolle, joka ei voi saada lainaa muualta. Se toimii eräänlaisena pelastajana finanssikriisin joutuneelle valtiolle. Tässä euron kohdalla on jouduttu poliittisiin ongelmiin. Auttavatko euromaat toisiaan ja niiden finanssijärjestelmät vaiko IMF? Valuutat ja niillä spekulointi eivät kuulu normaaliin parlamentarismiin ja suomalaisten veronmaksajien tehtäviin äänestäjinä, veronmaksajina. Tässä puurot ja vellit ovat menneet sekaisin. Neljä vuotta seuraten medioitamme ja hallitustamme Välimerellä on ilmiönä kriisikokouksineen sairas. Koko poliittinen instituutiomme on sairastunut tästä ilmiöstä. Tässä merkityksessä euro oli virhe. Toisaalta taloustieteilijät ovat saaneet paistella medioissamme ja se on tietysti heistä oikein. Ylen toimittaja voi edelleen kysyä, jatkuuko tämä kriisi pysyvänä ja vaatisiko se jo omat toimittajansa. Kun vakuudet Espanjalta on saatu, Kreikan kaltaiset, mikä on HSBC pankki ja sen tapa pestä väli- ja eteläamerikkalaisten huumekartellien rahat? Pankin perusti vuonna 1865 skotti Thomas Sutherland ja nykyisin se on maailman kolmanneksi suurin pankkikonserni. Pääkonttori on Lontoossa. Tervetuloa. Kansainvälistä valuuttarahastoa ei pidä sotkea Maailmanpankkiin. Maailmanpankki myöntää pitkäaikaisia lainoja yleisempiin tarkoituksiin. Kansainvälinen valuuttarahasto taas toimii ikään kuin välikätenä lainaajien ja lainanantajien välillä. Silloin kun tulee ongelmia. Niiden tunteminen ei kuulu äänestäjän arkityöhön ja osaamiseen. Mikrotalous oman talouden hoidossa riittää. Makrotalous globaalina ja keynesiläisenä kysymyksenä on eri asia. Ei tarvitse olla nobelisti, jotta voi ymmärtää mikrotalouttaan, joka kulkee monella joko käsilaukussa tai lompakossa. Makrotalouden kriiseillä ei pidä pelotella mikrotaloutta. Niitä maailmalla on keskimäärin puolenkymmentä suurempaa finanssikriisiä joka vuosi. Makrotalouspaketit Maailmanpankki ja IMF toimivat usein yhdessä. Tällöin tavoite on vaikkapa jakaa suuria rakennusopetusohjelmia, joilla pyritään vakauttamaan kohdemaan talous kasvukelpoiseksi. Kasvua on oltava olkoonkin, että sen luonne vaikkapa Suomessa saattaa tulevaisuudessa olla muuta kuin kasvua kasvun vuoksi ja ympäristöä köyhdyttäen ja samalla aiheuttaen ympäristöongelmia. Tämän uuden kasvun ideoijina ja innovaattoreina meidän kuuluisi kulkea kärkimaana maailmassa. Siihen ei voi kuulua sellainen ideologia, jota nyt välimereisen maailman ympärillä on käyty kohta puoli vuosikymmentä pysäyttäen samalla myös oman taloutemme rakenteellinen uudistaminen. On pystyttävä vaikuttamaan myös sen politiikan suuntaan, jota valuuttarahaston tarkkailutehtävät sekä raportit ja politiikkasuositukset jäsenmaistaan pitävät sisällän koskien vaikkapa kestävää kehitystä ja sen toteuttamista. On oltava ytimessä, mutta oikeassa ytimessä. Keynes Brettom Woods järjestelmän, Maailmanpankin (WTO) ja Kansainvälisen valuuttarahaton (IMF) perustamisessa Britannian pääneuvottelijana toimi John Maynard Keynes. Hän yritti saada aikaan mm. kansainvälistä valuuttajärjestelmää, yhteistä rahayksikköä. Silloin ongelmana oli vielä ennen sotia valinnut tilanne, jossa yksittäiset valtiot hoitivat valuutan vaihtoa tavalla, joka vahingoitti kansainvälistä kauppaa. Tämä ei ole poistunut tänäänkään. Se näkyy myös euron kriisissä. Aasia ja Kiina toimii eri säännöin kuin läntinen maailma. Keynesiläiseen politiikkaan kuului valuuttarahasto, joka jakoi rahaa maille, jotka tarvitsivat laskusuhdanteessa elvytyspolitiikkaa. Keynesin aikana finanssimarkkinat olivat eri luokkaa kuin nykyisin. Vierasta oli myös finanssijärjestelmän liberalisointi ja finanssimarkkinoiden valtava nousu. Internet oli sekin tuntematon reaaliaikaisena prosessoijana. Sosiaalinen media ei ollut keynesiläinen ilmiö. Samoin Aasian maiden ja Kiinan valtava kasvu sekä myöhempi ns. Washingtonin konsensus rahoitusmarkkinoilla olivat tuntemattomia. IMF kritiikki Vuoden 1980 jälkeen yli 100 valtiota on kokenut valuuttakriisin. IMF toimii ikään kuin liian myöhään eikä onnistu torjumaan rakenteellisia vääristymiä. Joidenkin tutkijoiden mielestä se on jopa tae ylivelkaantuneiden pelastumiselle ja moraalikadolle. Suurista operaatioista hyötyvät lähinnä vain suuret läntiset rahoituslaitokset ja yksittäiset rikkaat henkilöt kohdemaissa, joille valuutan kurssin keinotekoinen ylläpitäminen antoi aikaa siirtää pääomansa pois ennen kurssiromahdusta. On tuettu myös ns. moraalitonta velkaa esim. Argentiinassa, mikä tuhosi kohtuullisen rikkaan maan talouden. Suomessa pelätään nyt oman maan talouden kohdalla ikivanhaa alusmaan ongelmaa ja sen historiaa suurten talousmahtien pankkikriisien rahoittajana. Samalla oman maan talouden rakenteet jäävät etenkin valtion hallinnon toimesta vähenevälle huomiolle vuosia jatkuvan kriisihoidon kohdistuessa kauas omista talouden rakenteittemme hoidosta osana Pohjolaa ja Jäämeren sekä Venäjän tarjoamia mahdollisuuksia. Jotta lainoille annettavat ehdot täyttyisivät, kohdemaat laiminlyövät vaikkapa terveydenhuollon avaintehtäviään täyttääkseen asetut lainaehdot. Tämän on todettu lisäävän jo kerran voitettujen tartuntatautien leviämistä uudelleen, kuten tuberkuloosin kohdalla on tutkimuksissa havaittu. IMF on nämä kiistänyt ja todennut ongelmien syntyneen jo ennen sen mukaantuloa pelastusoperaatioon.