Citius, altius, fortius

Nordea sanoo irti satoja työntekijöitään Suomessa, yhteensä 500-650 työntekijää. Kaikkiaan ruotsalaiskonsernissa työskentelee 34 000 ihmistä, joista 8500 Suomessa. Pankki on tahkonnut hyvää tulosta, ja tämä kiitoksena työstä on kohtuutonta, kertovat mediat ja STTK. Pankki puolustautuu valmistautumisellaan uusiin haasteisiin nyt, kun tilanne on vielä tuloksellinen, ja niihin voidaan vastata etuajassa. Oikeammin kyseessä on järjestelyt, jotka takaavat pankin kyvyn menestyä myös silloin, kun EU:n talous alkaa ravistella välimereisistä valtioista kohti Saksan ja Ranskan pankkimaailmaa. Nordea halutaan pitää iskussa sen suurimman omistajan, Sammon ja Wahlroosin toimesta silloin, kun Kreikan kaltaisten valtioiden lainat tulevat maksuun ja kilpailu pankkimaailmassa kiristyy Keski-Euroopassa.

Nordea on Sammon jänisjuoksija

Björn Wahlroosin mielipiteet keväällä ennen vaalejamme muistuttivat perussuomalaisten Timo Soinin näkemyksiä niin Kreikan kuin Portugalin tukien tulkinnassa. Pankinjohtajan näkökulmasta huonokuntoiset pankit löytyivät, paitsi tietysti välimereiseltä alueelta, Wahlroosin kertoman myös Saksasta ja Ranskasta. Sen sijaan Skandinaviassa pankkien iskukyky oli hänen kertomanaan hyvä. Ei kuitenkaan riittävän hyvä silloin, kun menestys edellyttäisi tyytyväistä pankin osakkeiden omistusta ja tulosta myös siellä silloin, kun tuloskuntoa eniten tarvitaan.

Nordea on ollut omistajilleen hyvä kohde. Kevään muuttuessa kesäksi osakkeen arvo oli myös Suomessa parhaimmillaan yli 9 euroa, mutta romahti sitten muiden osakkeiden tapaan alle kuuden euron. Hieman aiemmin pankki oli palkinnut omistajiaan osakeannilla ja osingot olivat nekin kohtuulliset Nordean tapaan. Pohjoismaiden suurimman pankin tehostamisohjelmaa (New Normal) pidettiin esimerkillisenä finanssialan piireissä.

Myyntikunto ratkaisee

Pankin suurin omistaja Wahlroos (Sampo) ei kuitenkaan ollut tyytyväinen omistamansa osakkeiden myyntikuntoon. Tämän on havainnut myös Helsingin Sanomien toimittaja Tuomo Pietiläinen uutisanalyysissään (HS 30.8). Hyvää markkina-arvoa tarvitaan seuraavassa isossa rakennejärjestelyssä Keski-Euroopassa, jossa Nordea on Wahlroosin Sammon kilpahevonen, tai oikeammin näin yleisurheilun MM-kisojen aikaan, jänisjuoksija. Tästä järjestelystä STTK ei pitänyt ja perui Wahlroosin puheen ammattiliiton maanantain seminaariin. Perustelut toiminnan kohdistumisesta hyvissä ajoin uusiin pankkisäädöksiin eivät purreet ammattiliitossa.

Wahlroos kertoi ennen vaalejamme, kuinka hänen näkökulmansa on pankkimiehen ja luonnehti itseään samalla kehnoksi poliitikoksi. Samoin puheet vapaa-ajan ja lomien verottamisesta olivat kesällä Wahlroosille tyypillisiä, jossa tehostetaan tavoitteena parempi myyntikunto, tai oikeammin jänisjuoksun lopputulos maalissa. Wahlroos ei ole kiinnostunut ryhmäjuoksujen taktiikasta, vaan täysivauhtisesta menosta startista maaliin ja jäniksiä käyttäen. Nyt jäniksenä toimii Nordea ja ajanottajana on Sampo suuromistajana ja Wahlroos Nordean hallituksen puheenjohtajana.

Pehmoilu ja löysät pois

Tieto Nordean tulevista toimista eilen nosti osakkeen hintaa vajaan neljä prosenttia, ja tavoite pysyä iskukunnossa silloin, kun Kreikan tukipakettia ratkotaan ja lopulta päädytään rakenteisiin, jotka muistuttavat Wahlroosin odottamia ja toivomia ratkaisuja. Tällöin pankin on oltava iskussa tehtäessä ratkaisuja Saksan ja Ranskan parhaiden pankkien tulevaisuudesta. Tässä jaossa Nordea ja Wahlroos edustaa suomalaisena johtajana kokonaan toisenlaista toimijaa kuin sosiaalidemokraattinen kansankotiajattelu Ruotsissa ja sen turha pehmoilu.

Isänsä poika

Kansliapäällikkö Bror, “Buntta”, “Napoleon” Wahlroos, pankinjohtaja Björn Wahlroosin isänä, edusti hyvin samantapaista ajattelua valtion hallinnossa ja päästi ulos “sammakoita”, joissa hän kritisoi joskus ankarasti oman hallintonsa henkilökuntaa ja näiden suoritteita. Niistä tuli pysyvä osa suomalaista “tulos tai ulos” -ajattelua. Bror Wahlroosin näkemyksen mukaan huomattava osa hänen valtion hallinnon työntekijöistään olivat turhaa kuollutta painoa.

Suomen hallinnon ja politiikan suhde EU-politiikkaan ja samalla Kreikan tukemiseen on muuttunut. Eniten tämä on koetellut puolueistamme keskustan kannatusta. Sen taustalla ei ole niinkään populismi perussuomalaisten menestyksenä, kuin Timo Soinin mielipiteet osana laajempaa talouspoliittista, mutta myös geopoliittista ajattelua. Sen esittely on muutamalla lauseella ja sanakäänteellä ongelmallista, siinä missä vaikkapa europondeista käytävä väittely ja Euroopan talouskasvun hidastuminen. Sen ymmärtäminen ja esittely illuusiotalouden välinen on epäonnisin tapa tehdä siitä uskottava yksittäisen talouden, yrityksen, pankin tai kansakunnan sisällä. Nykyisin korulauseita on välteltävä. Sosiaalinen media ja sen talous ei käytä sellaisia.

Taloustieteen ja politiikan kriisi

Pankkien sisältä tuleva kilpailu, oman kansantalouden kunto, on nyt osa tätä samaa yhteistä päämäärää, jonka oivaltaminen perinteisen median välinein ja ekonometrisin keinoin on sekin kriisissä. Omaa, oikein hoidettua taloutta, oli kyseessä pankki, mediatalo ja sen kilpailukyky, ei voida myydä sellaiselle alttarille, jossa mukana on virheellistä ajattelua ja löysäilyä, laadun laskua ja lyhytnäköistä ajattelua, ryhmähölkän taktista tuuppimista.

Tämä koskee myös sosiaalipolitiikkaa, koulutusta ja terveydenhuoltoa. Niitä ei kyetä rahoittamaan ilman keinoja, jotka ovat oikein hoidetun sekä raha- että finanssitalouden tuotteita ja kestävästi myös yhteisöinä ymmärrettyjä. Kahtia jaettu yhteiskunta syntyy juuri köyhyyden kautta, ei vaurastumisen. Tässä Saksan ja Ranskan pankit eivät saa pysyä hengissä, käyttäen välineenä suomalaisia veronmaksajia. Tässä europondeista käyty väittely on yksi esimerkki, mutta ei toki ainut. Eurooppa ei voi olla globaali häviäjä löysäillen ja kulkien sellaisen jonojuoksun vetäjän takana, jossa Kreikka tai Portugali, Italia tai Espanja ovat jänisjuoksijoitamme. Tässä Björn Wahlroos on johdonmukainen ja näkökulma on sama kuin Bror Wahlroosilla omassa ajattelussaan.

Optimaalinen ei ole maksimaalinen suoritus

Urheilukilpailuissa taktinen juoksu ja siinä menestyminen on kokonaan eri kilpailu kuin jänisjuoksijoiden vetämät aikajuoksut. Politiikassa, sen ryhmäjuoksuissa, taktinen näkökulma on aina mukana, ja tässä “juoksussa” riittää, että kunnossa oleva urheilija selviää alku- ja välieristä finaaliin optimaalisella tavalla. Optimaalinen suoritus on kaikkea muuta kuin maksimaalinen.

Optimaalisessa ryhmäjuoksussa urheilijan on juostava säästäen voimiaan finaaliin ja tarvittaessa löysäillen tavalla, joka riittää juuri ja juuri estämään karsiutumisen. Finaalissakin odotetaan loppusuoran rutistusta, itse matkavauhti voi olla kaukana ennätysvauhdista. Tyypillistä ryhmäjuoksulle on oman paikan hakeminen ja kyynärpäätaktiikka, rumat menetelmät, ryhmän sisäiset kuppikunnat.

Jänisjuoksuissa juoksuvauhti on mitoitettu uuden ennätyksen tekemiseen ja jänisjuoksijoille on annettu aikatavoitteet vetää letkaa ja nopeinta juoksijaa kohti uutta ennätystä. Taktinen kuvio on kokonaan toinen kuin juostaessa kilpailun voitosta vaikkapa olympialaisissa. Niinpä myös voittajat ovat usein ryhmä- ja jänisjuoksuissa eri henkilöitä ja oleellista on ymmärtää kahden juoksutavan erot sekä harjoitella myös kokonaan uudella tavalla riippuen siitä, vaaditaanko maksimaalista matkavauhtia vaiko optimaalista tapaa tappaa kilometrejä ja kyetä maksimaaliseen suoritukseen kirissä. Näin Daegun -kisoissa voittajat vaihtuvat aiemmin näkemistämme timanttiliigan juoksijoista, eikä ennätyksiä oikein tahdo syntyä lukuun ottamatta pikamatkoja ja kenttälajeja.

Ei vauhti tapa vaan äkkipysähdys

Pankin ja yrittäjän näkökulmasta yhteiskunta toimii uudessa reaaliaikaisessa ja globaalissa taloudessa lähempänä maksimaalista suoritusta, kun taas politiikassa mukana on taktista ja strategista pohdintaa. Kun nämä kaksi eivät kohtaa toisiaan, kansantalous ei toimi odotetulla tavalla uudessa sosiaalisen median reaaliaikaisessa dynamiikassa.

Syntyy kriisi, joka näkyy politiikan teon uskottavuudessa, leimaamisessa ja kampittamisessa, kyvyttömyydessä hakea vetäjiä puolueen vaaleihin puhumatta samalla uhrautumisesta. Samalla EU -politiikka aiheuttaa ongelmia kunkin valtion sisäpolitiikalle ja päinvastoin.

Puolue ei ole enää kansanliike, epäitsekästä työtä aluetalouden tai sosiaalipolitiikan hyveitä edustaen, aatteellinen yhteisö kansakunnan käytössä, demokratian välineenä, vaan yksittäisten ihmisten itsekäs tapa saalistaa, tapa kerätä henkilökohtaisia etuuksia ryhmäjuoksun tapaan taktikoiden. Näin vaaleihin valmistaudutaan odottaen loppusuoraa ja varoen kangistumasta kesken matkan mediamaailman gallupdemokratiassa. Jopa puolueet vaihtavat nimeään valmistautuessaan erikseen EU-vaaleihin ja kansallisiin vaaleihin. Sama puolue voi olla näin sekä liberaali että konservatiivi ja menettää näin uskottavuutensa lopullisesti arvojen ja aatteiden edustajana.

Ryhmäjuoksusta tulosjuoksuun

Pohjimmiltaan juuri tästä on kyse, kun Suomi hakee takuitaan Kreikalta tai Nordea Wahlroosin johdolla hakee tulosta omistajan osakkeille, jossa Kreikan talous ei ole pankin näkökulmasta kunnossa ja hoidettavissa väärällä tukipolitiikalla omistajapankin näkökulmasta. Tukipolitiikka, veronmaksajien rahojen siirto valtiolta toiselle, kun mahdollistaa jänisjuoksulle vieraan strategian, jossa susilauma voi hyödyntää aika ajoin toistuvia taktisia mahdollisuuksia pikavoittoihin.

Joku siinäkin voittaa, mutta ei välttämättä vahvin talous ja sen pankit Wahlroosin näkökulmasta, jonka ideologia on maksimaalisessa suorituksessa ja sen tavoittelussa, osingoissa Nordealta Sammolle sekä omistajapolitiikassa, jossa tavaran (valuutan) on oltava osakkeina kaiken aikaa myyntikunnossa. Nyt näin ei ole ja sitä parannetaan. Perimmältään Nokian kohdalla kyse on samasta asiasta.

Valkoisen miehen valhe

Globalisaatiossa talous ei voi perustua Euroopassa valkoisen miehen valheeseen tai illuusioon, kuvitellen Eurooppa saarekkeena ilman Aasian ja Etelä-Amerikan, Yhdysvaltain ja Afrikan aiheuttamaa kilpailua. Globaali kilpailu on reaaliaikaista ja siinä menestytään vain maksimaalisella tuloksella. Vielä takavuosina strateginen ja taktinen kilpailu oli mahdollista, mutta ei juurikaan enää uudessa taloudessamme.

Tässä uudessa taloudessa säännöt on tehty ja tehtävä tiukoiksi. Jos otat vilppilähdön, yhdenkin, edessä on hylkäys myös silloin, kun kyseessä on Usain Boltin tasoinen urheilija. Vastaavasti aitamatkalla kädet eivät saa estää kiinalaisen juoksijan voittoa kuubalaisen häiritessä tämän loppurutistusta olkoonkin, että kaikki tapahtui sadasosasekuntien sisällä ja vilppi on refleksin tuotetta, ei tietoinen ja sitä kautta tahallinen.

Urheilu on täynnä refleksejä, jotka johtavat rangaistukseen, jalkapallossa punaiseen korttiin, rangaistuspotkuihin ja yleisurheilussa kuubalaisen mestarin hylkäämiseen. Kokonaan toinen asia on, olisiko vastaava hylkääminen tapahtunut, jos estäminen olisi kohdistunut kiinalaisen sijasta suomalaiseen aitajuoksijaan, Arto Bryggaren kaltaiseen aitojen nuolijaan. Suurta talousmahtia, sen kansallissankariksi noussutta mestaria, ei estetä edes piilotajuisesti. Suomen paikka maailmantaloudessa ei ole kuitenkaan toimia tuomarina vaan lääkärinä, totesi Urho Kekkonen, ja oli varmaan oikeassa, omana aikanaan. Björn Wahlroos ajattelee jo ehkä toisin.

Kenia, Kenia, Kenia - draama, tragedia, komedia

Moni seurasi suorana lähetyksenä, kun kenialaiset naiset voittivat kaikki mitalit yleisurheilun MM-kisojen avausmatkoilla naisten maratonilla ja 10 000 metrin juoksussa. Afrikalle juoksijat ovat kansallisena, nationalistisena ilmiönä sama, kuin Suomelle omat miesjuoksijamme itsenäistymisemme alkuvuosina. Nationalismin ohella urheilu on keino sosiaaliseen nousuun, ja etenkin nyt naisten aseman pohdintaan kehitysmaissa urheilun keinoin. Etelä-Koreassa käytävät kisat ovat Kenian naisten menestyksen kautta nostamassa esille sellaista yhteiskunnallista epäkohtaa, jossa patriarkaalinen maailma ja sen kansalliset tunnukset, patriotismi, on saamassa matriarkaalisen alun Daequen kisojen alkumetreillä. Se, miten tämä menestys Keniassa, Etiopiassa, Sudanissa jne. vaikuttaa, on vain arvailtavissa tyttölasten juostessa pitkin kyläraitteja kohti kouluaan.

Etelä-Korealle ja Aasialle naisen asema on yhtä polttava ongelma kuin Afrikalle. Oli onnekas sattuma, että kisat alkoivat juuri näyttävillä naisten kolmosvoitoilla. Ne jäävät urheilun historiaan ja vaikuttavat usein huomaamattamme sellaisiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joissa kansainvälinen urheiluliike on ollut meille suomalaisille erityisen läheinen ja yhteiskunnalliseen kehitykseemme monella tavalla vaikuttanut kulttuurinen profiloija. Näin sekä yksilötasolla, yhteisöjen aktiviteetissa että laajemmin kansallisessa ja kansainvälisessä kanssakäymisessämme. Meillä tämä kaikki avautui usein juuri urheilun kautta, ja koski etenkin kansainvälistä kosketusta siinä missä tänään Afrikassa ja Aasiassa.

Draama, tragedia, komedia

Urheiluun kuuluu kreikkalaisena traditiona homeerinen näytelmä. Daequen -kisat muistetaan draaman kaaresta, jossa pääosaa näyttelivät samana iltana ensin 10 000 metrin juoksussa tauon jälkeen voittamattomana aiemmin esiintynyt etiopialainen Kenenisa Bekele ja sadalla metrillä yleisurheilun kirkkain tähti Jamaikan Usain Bold.

Molemmat toivat draaman kaaren ylivertaisia voittajia, herooisia tyyppejä, kisojen suuria jo etukäteen imagonsa kautta sponsoreita markkinoineita kasvoja. Suuren finaalin alkaessa kaikki kuitenkin kääntyy tragediaan, keskeytykseen ja hylkäykseen. Narratiivinen tarinan kerronta tapahtuu medioissa tämän kaaren kautta, ei niinkään toistaen aina samaa herooista voittajaa. Oleellista on saada herooinen sankari paikalle, puolikuntoisenakin tai rampana.

Yleisurheilun idea ja voima on juuri tässä odottamattomassa käänteessä, ei niinkään toistuvassa voitossa kuin muuttuvassa mestarissa. Tässä tapauksessa mestari pysyi saman kansallisuuden sisällä, vain suuri mestari vaihtui ja antoi suuret otsikot, eikä tragedia siirtynyt kansallisena traumana nationalismiin ja patrioottiseen urheilukisojen mukana kulkevaan välttämättömään seuralaiseen, kuten vaikkapa Lahden kisoissa suomalaisen hiihtokansan sisimpään.

Ei uhri vaan armo

Sama koettiin vaikkapa Martti Vainion jäädessä kiinni olympialaisten dopingskandaalissa. Häpeä oli yhteinen, vaikka se pyrittiin siirtämään ensin muualle. Luterilaiseen maailmankuvaan kuuluu messiaaninen armo, ei niinkään juutalainen uhri. Kristillinen maailmankuva ei hyväksy tappion siirtoa, ja syntien sovitusta uhrin kautta. “Paha” säilyy uhrista huolimatta ja pelastus on armon tuoma lahja. Tässä draaman kaari rakentuu Euroopassa ja etenkin Skandinaviassa toisin kuin siellä, missä suuret maailmanuskonnot ja niitä mukailevat filosofiat ovat lähellä perinteisempää hyvän ja pahan taistelua ja pahan poistoa sekä pyhitystä käyttäen välineenä uhreja.

Tässä kreikkalainen mytologia ja sen liittäminen olympialaiseen urheiluun ei enää oikein toimi myöhemmin syntyneessä kristillisessä maailmankuvassa. Emme oikein enää ymmärrä sen ideaa siinä missä vaikkapa alkuperäiskulttuurit oman “urheilunsa”.

Subjektiivinen urheilumedia

Olli-Pekka Karjalainen selvisi vuoden parhaalla heitollaan moukarikisan finaaliin. Vielä uran alkutaipaleella häntä luonnehdittiin medioissamme heikkona arvokisamenestyjänä. Pää ei kestänyt näiden kisojen paineita ja kansallisia odotuksiamme, omia odotuksia, media analysoi meille.

Nyt uran jo kääntyessä ehtoopuolelle, yksi onnistunut heitto, takavuosien heittoihin verrattuna vaatimaton, voi muuttaa kaiken. Miehestä voi tulla arvokisojen voittajatyyppi heittämällä risaisen kauden arvokisoissa tasoonsa nähden normaalin heiton ja urheilumedia kääntää heikosti muuten menevien kisojen kohdalla narratiivisen analyysinsä, kerronnan sisällön ja sen subjektiivisen tulkinnan, urheilijaa paremmin ymmärtäväksi.

Tässäkin urheilumedia, erona vaikkapa kulttuuri- tai poliittisesta mediastamme, on muuttunut vuosien varrella ja syventänyt näkökulmansa vastaamaan paremmin sosiaalisen median ja internet -yhteisöjen odotuksia. Dynaaminen tapahtuma on pian eletty ja uutta odotetaan, aiempaa ei ehditä sulatella eikä analysoida. Kuningas on kuollut, eläköön kuningas. Karjalainen heitti loistavasti, vaikka jäikin ennätyksestään liki kuusi metriä. Kukaan ei odota häneltä nyt uuta ennätystä ja kultamitalia, enää. Kenialaisen tai jamaikalaisen juoksijan kohtalo on nyt armottomampi ja monessa kulttuurissa mukaan on liitetty myös kasvojen menetys ja uhri.

Uusi urheilijan muotokuva

Urheilumedialle narratiivinen kerronta on sisällöltään subjektiivisuudessaan sallittua. Tätä kirjoittaessani raskaan sarjan nyrkkeilijä Robert Helenius tyrmäsi jo kehäraakiksi kääntyvän vastustajansa, entisen mestarin, yhdeksännessä erässä. Näin hän on tehnyt jo yhdelletoista kuudestatoista ammattilaisuransa vastustajasta häviämättä kertaakaan. Ei ole epäilystä, etteikö tästä suurikokoisesta ja ulottuvasta, Saksassa asuvasta ja siellä ammattimaisesti harjoittelevasta urheilijasta olisi tulossa menestynein suomalainen ammattinyrkkeilijä sitten Gunnar Bärlundin vuosien. Jokainen amatöörikin lajin seuraaja voi havaita hänen kehityksensä ja sitä ohjaavat ammattitaitoiset valmentajat ja otteluiden järjestäjät. Kaikki on kunnossa kunhan hän seuraa nyt rakennettua urapolkua ja toteuttaa harjoitusohjelman nuhteettomasti, ottaa iskut vastaan odottaen seuraavaa vastustajaa. Matka kohti suurta finaalia on muiden laatima.

Vanhahtava suomalainen nationalismi

Helenius edustaa tämän päivän urheilijaa. Hän on kansainvälinen, kykenee kommunikoimaan useilla kielillä ja edustaa kansakunnan ja nationalismin sijasta suurta saksalaista tallia pyöräilijöiden, kiekkoilijoiden, yleisurheilijoiden tai jalkapalloilijoiden tapaan. Nationalismi osana tällaista urheilua on jo vähän vanhahtava ja tyypillistä etenkin Suomessa, jossa urheilun merkitys oli poikkeuksellinen itsenäistymisemme patriotismissa ja kansallisen itsetunnon luojana.

Se on jopa nyt jarruttamassa joidenkin lajien kehitystä, jossa kansainvälinen toiminta ja markkinatalouden lait eivät oikein suosi pienen kansakunnan nationalismia seuralaisenaan. Näin etenkin jalkapalossa, mutta myös monissa muissa suurissa joukkuelajeissa ja jopa suunnistuksessa.

Jalkapalloilijoita tuskin nähdään koskaan ammattialisten toimesta olympialaisissa kisoissa. Syy ei ole heidän ammattilaisuudessa, sitä toki edustavat myös vaikkapa yleisurheilijat, vaan tavasta pitää jalkapallo olympialaisiakin suurempana tapahtumana omissa kisoissaan ja ulkopuolella muiden kilpailevien suurten urheilun megatapahtumien. Yleisurheilun omat vuotuiset rahakisat ja nationalismia korostavat MM-kisat, olympialaiset, eivät sovi tapahtumina yhteen. Jänisjuoksijat ja taktiset juoksutapahtumat arvokisoissa eivät oikein ole enää edes sama urheilutapahtuma.

Kehäraakkeja ei imagomarkkinoille

Kun Daequen kisat etenevät, ne profiloituvat yhä näkyvämmin muutaman hahmon ja erityislahjakkuuden kautta. Jos tällaisia tähtiä ei synny, kisojen profilointi ja IAAF:n toiminta jäisi vähemmälle mediahuomiolle. Usain Bolt suurena legendana ei salli tappiota ja rikkonaisen kauden aikana on varminta tehdä otsikot vilppilähdön kautta ja tultua hylätyksi. Kasvojen menetys, entinen mestari, ei ole mainosta Lontoon kisoille.

Suurin tapahtuma kun on kuitenkin odottamassa vuoden kuluttua Lontoossa, jossa uran voi joko kruunata aikansa suurimpana urheilijana tai tärvellä se keskeyttäen etiopialaisen urheilijan tapaan.

Ei ole viisasta tulla tyrmätyksi, jatkaen kehäraakkina. Kyseessä on business, markkinatalous ja sen ehdot kaikilla tasoilla, ei vähiten uuden mediayhteiskunnan omissa säännöissä, tarinankerronnassa ja sen kaaressa, jossa mukana ovat myös talous, politiikka ja patrioottisen yhteiskunnan murros, globaali maailma ja sen kulutus.

Yleisurheilumaa

Eri lajiliittojen välinen kilpailu on ankaraa ja etenkin Suomessa yleisurheilu on menettänyt harrastajiaan muille lajeille. Toki näin on käynyt kaikkialla Euroopassa, ja ei ole sattuma, että juuri Helsinki on saanut järjestettäväkseen jo kahdet yleisurheilun MM-kisat. Suomalainen traditio kisojen järjestelyissä ja organisoinnissa, medialevityksessä, tunnetaan maailmalla ja panostamme siihen edelleen muuta Eurooppaa näkyvämmin etenkin yleisurheilussa.

Suomen on mahdollista saada kesäisin maailman huippuja yleisurheiluun ja pieniin kylätapahtumiin toisin kuin vaikkapa jalkapalloon tai tennikseen. Yleisurheilu elää kreikkalakisen traditionsa kautta ja Olympian kisat ovat sen tärkein profiloija ja ohittaa kirkkaasti lajin omat MM-kisat.

Suomen ja Ruotsin välinen yleisurheilun maaottelu alkaa olla ainut tällainen tapahtuma maailmassa, ja kuvaa juuri lajin arvostusta meillä. Finnkampen on lajin taloudellisen menestymisenkin näkökulmasta taitavasti hoidettu, ja ensi vuonna, ennen Olympialaisia järjestettävät omat EM-kisamme, ovat nekin loistava alan kansallisten osaajiemme hoitama pr-näyte ja tapa kerätä lajille myös taloudellista tukea Olympialaisten aattona, esiolympialaisina.

Pikkuolympialaiset

Juuri kun maailma valmistautuu Olympian tapahtumaan, soihtu kiertää maailmalla, samalla omat eurooppalaiset urheilijamme, olympialaisissa kauas kenialaisista tai etiopialaisista jäävät eurooppalaiset juoksijamme voivat profiloitua maanosan omissa kisoissa, ikään kuin osana Olympian tapahtumaa globaalina näytelmänä Helsingissä ja Lontoossa. Aikanaan joka Kreikan olympialaiset jaettiin näin useammalle paikkakunnalle.

Jamaikalaisten pikajuoksijoiden kaltaisia tähtiä emme voi mitenkään tuottaa ja jatkossa vähemmän harrastetut kenttälajit, etenkin keihäänheitto, joka vaikkapa Yhdysvalloissa on koulu-urheilussa ja liikunnassa kielletty varallisena, ovat ainoita pienen kansakunnan menestyslajeja. IAAF:n jäseniä on jo 212 valtiota ja näistä monet todella väkirikkaat eivät yleisurheilusta juurikaan mitään tiedä ja liikuntaharrastukset suuntautuva kokonaan muualle kuin mihin me lapsiamme ohjaamme.

Vuonna 2012 nämä eivät ole edes varmoja, ovat olympialaiset Helsingissä vaiko ehkä Lontoossa? Molemmista eurooppalaisista pääkaupungista mainitaan urheilun yhteydessä ja se muistetaan, jonka draaman kaari on narratiivisessa kerronnassa onnistuneempi uuden mediayhteiskunnan sosiaalisen pääoman tuottamassa kulttuurisessa muistissamme.

Oma maali

Toimittajat ovat palanneet lomiltaan ja neljäs valtiomahti kertoo, mitä on tapahtunut ja miksi. Ensiksi Helsingin Sanomien mukaan populismia vastaan ei voi taistella sen omin välinen, populismilla (HS 25.8). Toiseksi vaihtoehdot ovat nyt vähissä ja medioitten syyttely siitä on turhaa. Ne tekivät vain työtään ja soittelivat ympäri Eurooppaa ottaen selvää, mitä muualla Suomen sopimista takuista ajatellaan. Se kun on median työtä, ei toki palata aikaan, jolloin Kekkonen varoitteli rikkomasta lasitalon ikkunoita. Tätä samaa välinettä käyttivät silloin myös kaikki muut perässähiihtäjät ja heidän myötäilijänsä. Syntyi suljettu suomalainen yhteiskunta.

Paluu lähtöruutuun

Paluu takaisin lähtöruutuun vie kasvot Kreikan tukipaketin sopijoilta ja kiusallisessa asemassa on etenkin pääministeri Katainen, joka sitoutui demareitten hätäisesti antamaan vaalilupaukseen. Kun budjettikirjaa olisi koottava ja selvitettävä hajanaisen hallituksen kuuden puolueen irtiottoja, valtiovarainministeri Urpilainen on sidottu Kreikan sotkujen selvittelijäksi nurkkaan ahdetussa mahdottomassa tilanteessa, joka on jo maailman medioissa kirjattu. Media on reaaliaikainen ja tulkinnat on jo tehty. Selittely kuulu historiaan, printtimedia on vanhaa mediaa ja taustoittaa jo tapahtunutta. Sitä ei voi enää muuksi muuttaa jälkiviisaudella ja selittelyllä.

Perussuomalaisten näkökulma oli vaaleissa kieltäytyä kokonaan Kreikan ja Portugalin tukemisesta kestämättömänä ja vain pahenevana kriisinä, tulehduksena, joka tuli hoitaa amputoimalla kuolioon jo joutunut Kreikka. Sinne ei kulunut enää lapioida rahaa. Kun vasemmisto sitoutui jatkamaan rahan lapiointia takauksia vastaan, sitä pidettiin kansallisena, kansan mandaatilla saatuna jumalallisena tehtävänä, takavuosien tapaan omaa historiallista asemaa muistellen. Britit kokevat näin ylähuoneessa lordeina ja olettavat, ettei aurinko imperiumin yltä laske. Se on väärä luulo Kiinasta ja Intiasta, Pakistanista katsottuna vuonna 2011. Vuosikymmenten tai vuosidatojen virheet ovat tulkinnassa reaaliaikaisessa maailmassa täsmälleen yhtä kohtalokkaita.

Omat verkot tötteröllä

Helsingin Sanomat (25.8) tyrmää tällaisen tehtävän saati mandaatin jakaa rahaa luottaen Kreikan antamiin takauksiin. Tällaista perussuomalaisten ohjelmassa ei ollut puhetta ja vaalivoittaja oli juuri tämä puolue, ei toki vaaleissa tappion kärsineet. Hävinneiden hallitus ei saanut vaaleissa mandaattia, päinvastoin. Perussuomalaiset taas kieltäytyivät tekemästä sellaisia kompromisseja, jotka kaatuvat EU:n sisällä viimeistään. Missä EU siellä ongelma. Nyt ongelma on Suomelle tehty vahinko omana tunarointina. Se, että tahtoo hyvää, mutta toimii taitamattomasti, ei vielä riitä.

Suomen vetäytyminen pois Kreikan tuesta on hallitusta heilutteleva päätös. Se voi heilutella myös Euroopan kykyä vältellä syvenevää lamaa ja kriisiä. Tässä Suomi on pelannut omituisesti ja tehnyt näyttävän maalin omaan verkkoon. Sitä jopa tuuletettiin hetken aikaan Jutta Urpilaisen toimesta. Verkot olivat tötteröllä, mutta punainen valo paloi väärässä päädyssä, ja maailma seurasi nykyisin reaaliaikaista tapahtumaa. Niin nytkin seuraten ja sen omia medioita, ei toki omaamme. Kun Saksa nosti Suomelle keltaisen lipun, sen nosti maailman vaikutusvaltaisin nainen Angela Merkel. Vastaavasti Suomen presidentti Tarja Halonen oli pudottanut tämän listan sadan mainitun joukosta jonnekin tuntemattomaan. Siihen on oltava syitä, jotka ovat muutakin kuin vain maamme koko ja sijainti. Suomalaisten poliitikkojen peliin suhtaudutaan säälin sekaisin tuntein.

Helsingin Sanomat tulkitsee tämän tavalla, jossa Suomi voisi saada apua johtaville ministereilleen EU:n hyväntahtoisesta avustajakaartista. Nämä ehkä kykenevät löytämään suomalaisille sopivan tien ulos itse rakentamastaan ansasta ja menettämättä lisää kasvojaan. Sieltä löytyy luovaa osaamista ja lahjakkaita virkamiehiä.

Sisäpoliittinen kriisi

Suomen pysyminen mukana Kreikan velkojen maksajana taas johtaa näyttävään takinkääntöön ja kasvojen menetyksen lisäksi myös hallituskriisiin. Se mikä kelpaa kokoomukselle ja Rkp:n ministereille, ei voi kelvata vasemmiston niille salkunkantajille, jotka jo ehtivät moittia perussuomalaisia selkärangattomiksi madoiksi. Nämäkin ovat kovin tuoreita tapahtumia ja kaksi vasemmiston kansanedustajaa sai luvan poistua ryhmästään. Juuri näitä varten tarvitaan nyt EU:n virkamiesten luovuutta.

Unionia ei voida kehittää unohtamalla kansakuntien omat edustajat ja demokratia, sisäiset kahnaukset ja monin paikoin vielä medialukutaidottomuus etenkin uuden median, sosiaalisen median ja internetin seurannassa globaalisti. Jokaisella on oma kansallinen media, maakunnallinen ja paikallinen “tiedottaja”. Suomalaisten toimintaa vaivasi etenkin tuttu sulkeutuneisuus ja kyky toimia avoimesti uudessa avoimessa tiedottamisessa, kansalaisyhteiskunnassa. Pelikortteja ei jaella Kreikan kanssa pelipöydän alta ja seuraten samalla muitten EU-maiden edustajien ilmeitä, kehon liikkeitä ja silmäniskuja. EU on virkamiesten hoitama korporatiivinen monikansallinen unioni, jossa tulkinnat ovat ongelmallisia vielä senkin jälkeen, kun ne ovat paperilla. Tämän on havainnut myös Helsingin Sanomien kokenut toimittaja.

Kuinka kauan varaa vain yhteen Soiniin?

Suomi ajautui Kreikan tukiensa kanssa odotetusti sisäpoliittiseen kriisiin ja hallituksessa omien asioiden hoito on jäämässä jälleen kerran välimereisten asioiden hoidoksi. Kun siinä ollaan taitamattomia, syntyy tilanne, jossa poliittista eliittiä löytyy Suomesta yhä vähemmän hoitamaan vaativia kansallisia ja kansainvälisiä tehtäviä rinnakkain. Takavuosina toimittajapoliitikko Seppo Tikka SDP:n Kymenläänin vaalipiiristä, Pielisjärveltä ja Kouvolasta, pahoitteli sitä, kuinka kauan maalla on varaa vain kahteen poliitikkoon, Kekkoseen ja Vennamoon. Se oli hyvin tehty tiivistelmä tuon ajan asetelmasta.

Vastaavasti tänään voisi kysy, kuinka kauan maalla on varaa vain yhteen poliitikkoon, Timo Soiniin? Ongelman syvyys kun näkyy haettaessa presidenttiehdokkaita maan johtavaan virkaan. Takavuosien mahtipuolue keskusta-maalaisliitto on menettänyt kokonaan ns. kärkipoliitikkojen muodostaman ykkösketjun ja jos sellainen on, nämä katsovat olevansa sopimattomia tehtävään. Jos ykköspoliitikkomme ovat ketjuna tällaisia, sopimattomia, kuten Paavo Väyrynen keskustalle, millainen mahtaisi olla kakkosketju ja sen takana pelaavat kolmas ja neljäs poliitikkovitjamme? Kun politiikka ei ole enää vuosikymmeniin kiinnostanut nuoria, uusiutuminen puolueissa kansanliikkeinä on johtanut kyvyttömyyteen havaita, missä ajassa elämme ja todelliset lahjakkuudet ovat nyt kokonaan muualla. Lipponen, Väyrynen ja Niinistö presidenttiehdokkaina ovat tästä tyypillinen ajan kuva, väärän ajan edustajia, jo muistelmansa kirjoittaneita ja reserviin aikoja siirrettyjä miehiä.

Demokratian kriisi

Ongelman ydin alkaa hahmottua juuri tätä kautta. Meillä ei ole enää uskottavia poliittisia päättäjiä, ei vakavasti otettavia ehdokkaita presidentiksi ja ministereiksi, jolloin johtavat virkamiehet ovat sidottuja EU politiikan hoitoon ja maa siirtyi virkamiesvallan kautta mediakratiaan. Media neljäntenä valtiomahtina antaa ohjeensa ja pitää uudessa mediayhteiskunnassa suvereenia valtaa rinnan sosiaalisen kansalaismedian kanssa. Kun puolueinstituutio ukkoutui ja akkautui, syntyi ensin sen oma kriisi, jota seurasi demokratiamme kriisi. Median kriisi ei syntynyt tätä kautta vaan sosiaalisen kansalaismedian haastaessa sen osana internetia, uusia teknisiä mahdollisuuksia, ja tulos on tason nousu ohi poliittisen agendan ja luovuuden, innovaatiotoiminnan.

Sen vallan sulkeminen oli aikanaan kohtalokasta muodostettaessa sixpack -hallitusta ja nyt tämän hallituksen tie näyttää päätyvän kynnysmatolle sen jälkeen, kun tuloksena on näyttävä maali omaan verkkoon. Maan asioiden hoito oppositiosta on jopa helpompaa kuin hallituksesta. Olettaen, että oppositioon kuuluu myös perinteinen media ja sen tapa seurata kriittisesti virkamiesten ja poliitikkojen kykyä toimia tehtävissään. Näiden tehtävänä on nyt korjata syntynyt moka, ja hoitaa samalla kansallista etuamme pyrkien kääntämään puolueinstituution aiheuttama tappio voitoksi luovalla innovaatiojournalismilla ja ammattitaitoisella virkamiestyöllä.

Karmea tilanne

Otsikko on lainattu kokoomuksen Pertti Salolaisen lausunnoista medioille. Hän oli ministerinä myös Esko Ahon hallituksessa kun Neuvostoliitto kaatui ja alkoi 1990-luvun lama.

Suomen ja Kreikan keskenään sopima lainatakuu sai odotetun vastaanoton ensin luottoluokittajalta ja sitten unionin jäsenmailta, erityisesti Saksasta. Tilanne on kansallisesti karmea ja kuvaa hankkeen vetäjiltä poikkeuksellista kyvyttömyyttä muistaa Paasikiven oppeja. Maantieteelle ja geopolitiikalle me emme voi mitään.

Perussuomalaisten (Finns) pelko

Suomalaisten ongelma käynnistyi ennen kevään vaaleja, jolloin vasemmisto joutui antamaan sellaisia lupauksia, joiden taustalla oli perussuomalaisten pelko. Uhmakkaasti kerrottiin, kuinka mukana ollaan vielä Portugalin paketissa ja sen jälkeen vaaditaan jo seuraavalta vakuudet. Pääministeri Mari Kiviniemi oli vastauksissaan vaitonainen ja välttelevä. Vasemmiston uho sen sijaan toi loppukirivoiton ja suurin tappio, kansan tuomio, kaatui keskustan syliin.

Tällainen demareitten vaatima vakuus sitten Kreikalta haettiinkin ja sen kuviteltiin olevan mahdollista kahdenkeskisin neuvotteluin, uhkavaatimuksella vetäytyä ja viedä Kreikan yhteinen tukipaketti katastrofiin. Riihikuivaa rahaa tallennettuna ja tuottavasti sijoitettuna. Sellainen yritys oli uhmakas unionin sisällä ja kriisin torjunnassa, uuden alkavan laman globaalissa taltuttamisessa, talkootyössä. Se, että välistä vetäjä kertoo vetäytyvänsä talkoista, ei mene perille kesken roihuavan metsäpalon. Ei sellaista uskota, eikä sellaista kuunnella, kun kaikilla osapuolilla ovat omat sisäpoliittiset ongelmansa hoidettava, ei vähiten Angela Merkelillä.

Kurkien tanssia

Ei ole jälkiviisautta sanoa, että kaikki pienet euromaat tulisivat seuraamaan jatkossa Suomen esimerkkiä alkaen Virosta ja Hollannista, ja että Saksa ei voi hyväksyä sellaista mallia, jossa myös Angela Merkelin asema käy omassa maassaan mahdottomaksi. Europondi ei voi olla malli, jossa maksajia ovat asiansa hoitaneet, etenkin Saksa, ja joukon velkaisimmat valtiot, ilman talouskuria elävät, hyötyvät taloutensa hoitaneitten veroeuroista ja eläen näiden kurjistuvan talouden kustannuksella. Tämä sanottiin ääneen jo ennen vaalejamme, vuosia takaperin.
Olen siitä kirjoittanut, moni muukin on.

Toki tämä sama koskee myös Suomea. On ymmärrettävää, että uusi budjettikuri ja euroalueen heikkojen valtioiden samanaikainen tuki ei tänään rohkaise myöskään suomalaisia. Omat leikkaukset ja verojen kiristys näyttäisi hukkuvan suoraan kankkulan kaivoon siirtäessämme ne asiansa kehnosti hoitaneille välimereiseen ilmastoon.

Oleellista kuitenkin on, että päätöksenteko tässä tapahtuu suurten euromaitten toimesta, jolloin kurkien tanssiessa varpuset siirtyvät syrjään. Se, että toteutukseen vaaditaan kaikkien jäsenmaiden suostumus, myös pienten ja taloudellisesti marginaalisten, on metsäpalon jo roihutessa mahdotonta. Ne ovat ikään kuin piikkinä lihassa, eivät ymmärrä omaa parastaan ja sijoittumistaan geopolitiikan kentällä, Paasikiven neuvoja. Se mikä koskee Venäjää, koskee myös Saksaa ja Ranskaa, Britanniaa.

Saatanan tunarit

Takausten vaatiminen on nyt mahdotonta, ja nurkkaan ajautunut Suomi on menettämässä kansainvälisen maineensa, ykkösotsikko pohdittaessa kansainvälisissä medioissa, miten syvä lama on syntymässä. Suomi on keittänyt sopan, josta irtautuminen on mahdollista vain sellaisella diplomatialla, jossa omat kasvot on jo menetetty. Ajatus olla tukematta Kreikkaa kun siirtää Suomen nyt syntipukiksi, oli syy alkavaan lamaan mikä tahansa. Tätä ei ajateltu, kun lupauksia vasemmalta annettiin ja sopimus Kreikan kanssa tehtiin.

Urho Kekkosella oli tapana käyttää poliitikoistamme käsitettä “saatanan tunarit”. Nyt tuo käsite on kovin kevyt eikä kerro seurausten todellista laatua sixpackin alkutaipaleella. Kansainvälisen maineen ohella ongelmat kun ohjautuvat myös omaan sisäpolitiikkamme ja sen hoitoon. Tässä Kekkosella oli tapana todeta, kuinka silloin, kun kahdesta on valittava, jos jomman kumman on oltava rempallaan, sisä- tai ulkopolitiikan, olkoon se sisäpolitiikkamme.

Tuo lausahdus oli eri ajassa annettu ja koski etenkin idän ja Neuvostoliiton suhteitamme, bilateraalista kauppaamme. Olimme äärimmäisen varovaisia kansainvälisissä lausunnoissamme ja äänestimme YK:ssa tiukissa paikoissa tyhjää. Kansainvälistä kauppaa käyvä maa, pieni kansakunta, ei voi lähteä pilaamaan omaa talouttaan, sisäpolitiikan eväitään, tunaroimalla turhaan ulkopolitiikassa. Olkoonkin että saimme kuunnella usein käsitteestä “finlandisierung” ja tietysti saksalaisilta. Usein se käsitettiin meillä väärin, kun kyseessä oli Saksan oma sisäpolitiikka. Tämän Kekkonen osasi perintönä Paasikiveltä ja siirsi Koivistolle. Tämä läksy Suomessa on osattu yleensä kiitettävästi. On oltu mahdollisimman varovaisia ulkopolitiikassa ja suojeltu sillä kansainvälistä mainetta ja kauppaamme.

Poliittinen vastuu oikeissa käsissä

Jos suomalainen luottoluokitus laskee ja elämä muuttuu omassa taloudessa vaikeaksi, syyllinen on nyt helposti löydettävissä. Timo Soini kuvasi demareitten tehneen nyt konkurssin ja kehotti vetäytymään kokonaan pois Kreikan tukipaketista. Toinen vaihtoehto on tulla siihen mukaan ilman mitään ehtoja. Tuo jälkimmäinen on lähempänä toteutumista, ja muut “luovat ratkaisut” eivät suuria EU -maita Suomen tapauksessa kiinnosta. Ne olisi tullut etsiä avoimesti ja yhdessä aikaisemmin.

Suomen poliittinen syksy alkoi synkästi ja se heijastuu nyt vaalien kuvioon talvella sekä myöhemmin syksyllä. Kun eurosta ja emusta päätettiin, Euroopan ytimeen liityttiin, pääministerinä oli Paavo Lipponen ja valtiovarainministerinä Sauli Niinistö. Molemmat ovat nyt ehdokkaina ja vain salkun paikka on vaihtunut. Nyt valtiovarainministerinä on demareitten Jutta Urpilainen ja pääministerinä kokoomuksen Jyrki Katainen.

On hyvä, että poliittisen vastuun kantavat nyt oikeat puolueet. Se miten kansa reagoi mahdottomaan tilanteeseen ja kansainväliseen häpeäämme, kasvojen menetykseen ja mahdolliseen meidän nimiin menevään globaaliin syvään lamaan, on arvattavissa. Jutta Urpilaisen hyökkäys medioita vastaan on oikuttelua, jossa yön yli nukkuminen ei ole auttanut.

Keskustan tuska

Keskustalla on edelleenkin vain yksi presidenttiehdokas, Paavo Väyrynen, jota keskustan varapuheenjohtaja Timo Kaunisto kertoi häpeävänsä (HS 24.8). Kun Sirkka-Liisa Anttila on kieltäytynyt ehdokkuudesta, perusteena samat kuin aiemmin Seppo Kääriäisellä, paineet Mari Kiviniemen suuntaan kasvavat sietämättömiksi. Väyrysen taakse puolue menee vain pakon edessä ja se kertoo kaiken kriisin syvyydestä.

Kaiken tämän rinnalla ei ole uutinen, että Loimijoki kukkii sinilevästä ja kakkostie jää jälleen kerran ilman rahojaan, maakuntajohtaja kertoo käärivänsä hihat Hämeenlinnassa (FL 24.8). Ne hihat ovat varmaankin jo kuluneet.

Europondit tulevat - oletko valmis

Euroopan ongelmat ja maailman velanotto tuo Eurooppaan europondit. Moni epäilee niiden rankaisevan sellaisia maita ja kansoja, joilla velanotto on kurissa ja holtiton elämä hoidossa, luokituslaitokset näyttävät kolmea A -kirjainta. Tällaisia luokkansa priimuksia ovat vaikkapa Saksa ja Suomi. Näiden saama korkohyöty ajan oloon katoaisi ja tasoittuisi hulttiomaiden velanottoon. Kärkimaat jatkaisivat taloutensa kunnostusta ja kurinpitoa, hulttiot ja hunsvotit eläisivät näiden siivellä, kuten aina on ollut ja tulee olemaan. Oli malli sitten mikä tahansa ja mukana enemmän kuin yksi tai enintään kaksi taloutensa hoitavaa ihmistä. Kolmas tahtoo olla jo siipeilijä ja kansakuntana kelvoton, kansansatuja ja -tarinoita tulkiten.

Sisäkkäin rakennettu mysteeri, kompa ja arvoitus

Helsingin Sanomat (22.8) lainaa pääkirjoituksessaan Sir Winston Churchillin käsitystä Neuvostoliitosta kuvatessaan yhteislainan eurooppalaista ideaa ja siitä esitettyjä kymmeniä malleja ja niiden maailmoja syleileviä vaikutuksia: “Mysteeriin kääritty kompa arvoituksen sisällä”. Mukana ei ole vain uskottavaa talouslaskelmaa vaan yhä enemmän EU:n sisällä käytävää politikointia, sisäpolitiikkaa, syvenevää tulonsiirtounionia ja yhteisvastuun kasvua. Kun Saksan johto on kypsytetty, europondit tulevat. Ranska odottaa europondejaan, se on erilainen yhdyskuntarakenteeltaan kuin Saksa ja rakastaa bulevardejaan, mysteerin sisään rakennettua kompaa.

Ukraina on köyhän miehen Ranska

Ukraina on tottunut oranssin vallankumouksensa jäljiltä vapaaseen tahtoon, eikä tahdo taipua autoritaariseen johtoon, kirjoittaa tutkija Kristi Ralk Ulkopoliittisesta instituutista (HS 22.8). Neuvostoliitosta erkaantuneet valtiot ovat Ukrainan tapaan vaikeasti taivuteltavissa ja Ukraina on sentään näistä uudistusmielisin valtiona.
Luonnonoloiltaan Ukraina muistuttaa eniten Ranskaa, bulevardien maata. Sieltä saa hyvää viiniä ja tulevaisuudessa myös ranskalaisella mielikuvituksella rakennettuja autoja. Samalla leveyspiirillä syntyneet ihmiset, valtiot, ymmärtävät toisiaan.

Monien ongelmien kautta on päädytty Ukrainan kanssa assosiaatiosopimukseen ja sen allekirjoittaminen tapahtunee lähiaikoina. Tällainen sopimus on ensimmäinen laatuaan EU:n naapuruussuhteissa. Se muistuttaa suomalaisten tapaa assosioitua takavuosina EEC:n jäsenyyteen ärsyttämättä Neuvostoliittoa.

Käsite demokraattisesta oikeusvaltiosta on Ukrainassa vielä ongelmallinen, mutta korjautuu sekin aikanaan. Siitä tulee hyvin ranskalainen, “Liberte, Egalite, Fraternite“, vapaus, veljeys, tasa-arvo. Se kelpaa myös meille, kunhan joku kertoo, mitä niillä käytännössä tarkoitetaan ja kuinka ne sopivat pragmaattiseen todellisuuteen tai utilitaristiseen liikemiesmentaliteettiin.

Siinä on samaa kuin Lauri Maijalan riettaaksi kuvatussa kauhukabareessa oopperassa “Mahogonny”, jonka kuvaus rahan turmelevasta vaikutuksesta on lehdessä (HS 21.8) liioiteltu. Maijalan kuvaama “mukavuus-säätöyhteiskunta”, jossa taustalla on mukamas perussuomalaiset haaveet juntti-suomesta, joka kieltää EU:n ja haluaa takaisin metsiin. Sen sijaan yleinen bulevardien sisäkehän, slummiutuvan metropolin, “mutu-ajattelu”, mä saan tehdä mitä mä haluun ja elää bulevardielämää, on tuttu jo Bertol Brechtin tuotannosta, tai oikeammin paljon sitä varhaisemmasta näytelmästä ja myöhemmin bulevardi -lehdistöstä ja kirjallisuudesta, mediasta.

Se ei oikein sovi siihen maailmaan, josta lehti (HS 21.8) kirjoittaa Tornionjokilaaksosta ja sen vaurastuneitten suomalaisten tavasta elää vapaan joen varressa ostaen tonttejaan nyt myös köyhtyvän Pohjois-Ruotsin puoleisilta rannoilta. On hyvä, että meillä on vapaita, rakentamattomia koskia ja jokia tähän tarkoitukseen pohjoisten valtateitten, avenuen varressa. Harvassa eurooppalaisessa valtiossa on näitä tarjolla, edullisesti. Oikeammin Suomi on ainut. Niistä on pidettävä kiinni. Ne ovat kansallista varallisuuttamme suomalaiseen käyttöön silloin, kun elämä bulevardilla alkaa ahdistaa.

Vaihtoehtoiset mallit käyttöön

Ukrainan vaihtoehtoinen naapurisuhteiden malli täysjäsenyyden sijasta muistuttaa euroalueen ympärillä käytyä keskustelua. Olisiko ollut syytä olla varovaisempia ja pyrkiä erikseen kahden euron malliin ja alueisiin, joiden talouden vakaus ja kyky noudattaa yhteistä finanssipolitiikkaa ja talouspoliittista kuria olisi ollut uskottava? Puola uutena puheenjohtajamaana pyrkinee kuitenkin edelleen laajentamaan EU:n kohti Ukrainaa. Ukrainan vaikutus on merkittävä sen naapurustossa ja seuraavana Moldovassa.

Ukrainalaisten turhautuminen EU:n vastahakoisiin vastauksiin sen kosiskelulle on jäänyt muun Euroopan ydinalueen ongelmien varjoon, euroalueen kriisin tuomien pelastusoperaatioiden hätäkeinojen toimivuuden seurantaan. Sama koskee luonnollisesti Turkkia, jossa Olli Rehn vieraili laajentumiskomissaarina tiuhaan.

Rukkaset ja uhrimieli keskustan vaaliaseina

Olli Rehn antoi odotetusti rukkaset keskustan presidentinvaalien kosijoilleen. Omituista oli, että hän oli ylipäätään asiaa vakavissaan ehtinyt pohtia. Tämä on jo toinen kerta kun keskusta saa Rehniltä rukkaset. Edellisen kerran näin kävi Rehnin keskittyessä ystävänsä Alpo Rusin pelastamiseen. Sen seurauksena pääministeriksi nousi Matti Vanhanen. Nyt Olli Rehnin pelastettavana on paljon enemmän ja keskustan ehdokkaana oleminen voisi olla loppu näyttävälle poliittiselle uralle myös EU:n komissaarina. Euroopan suurista liigaseuroista jalkapalloilijat eivät palaa suomalaisiin maakuntasarjan seuroihin ja Mikkelin Palloilijoihin.

Keskustan ehdokkuudesta ovat kieltäytyneet myös puolueen puheenjohtaja ja edellinen pääministeri Mari Kiviniemi. Samoin Seppo Kääriäinen kertoi kuinka ei ole oikein pyrkyä eikä nostettakaan. Näin puolue turvautuu seuraavana Lipposen aikanaan nahkurin orsille nostaneeseen Anneli Jäätteenmäen halukkuuteen uhrautua jälleen kerran puolueensa uskottavuuden pelastajaksi. Jatkuva uhrautuminen ei ole politiikassa viisasta, ja messiaaninen meno kuvaa jo liioiteltua kansanliikkeen protestanttista elämää täytettäessä valtaoikeuksiltaan vaatimatonta virkaa.

Paavo, kovan onnen lapsi

Paavo Väyrynen on oikeutetusti loukkaantunut puolueen sisältä saamaansa palautteeseen. Häntä ei hyväksytä missään, puoluejohto ei tue lainkaan ja häntä nimitellään populistiksi ja jälkiviisaaksi. Vielä takavuosina hän oli puolueensa menestyksestä vastannut puheenjohtaja ja kannatusluvut olivat korkealla, kokemusta ulkoministerin tehtävistä on neljältä vuosikymmeneltä. Mihin nämä taidot ovat nyt kadonneet, kyselee Paavo Väyrynen? Hän käytti niitä vaikeina vuosina ja epäilemättä oli kantona kaskessa monelle sisäpoliittiselle pelillemme. Jos joku puolue edusti silloin umpimielistä johtajanpalvontaa, kuten Väyrystä nyt on moitittu, se oli kyllä keskusta Urho Kekkosen ajoilta.

Kirjoitin aiemmin, kuinka Paavo Väyrynen ja Paavo Lipponen ovat meriittinsä vankeja. Matti Vanhanen voisi olla seuraava, jota kosiskellaan ehdokkuuteen, mutta hän kärsi edellisissä presidentinvaaleissa traumaattisen tappion jääden kolmanneksi noin 18 %:n ääniosuudella. Nyt tuo luku olisi keskustalle ryökälevoitto. Vanhanen ei toki tuohon tehtävään asetu. Edellisen vaalin jälkeen on syntynyt perussuomalaisten puolue, joka syö kaikkien kannatuksesta noin neljänneksen. Kuntapuolueena tunnetulle keskustalle tällainen kehitys on pelottava odoteltaessa vuoden kuluttua pidettäviä kunnallisvaalejamme.

Kuihtuvan puolueen hajaannus

Uskottavien ehdokkaiden löytäminen kunnallisvaaleihimme on entistä vaikeampaa, jos menestys myös presidentinvaaleissa osoittaa edelleen jyrkkää alamäkeä. Pahinta olisi kuihtuvan puolueen jakautuminen kahtia, perussuomalaisia myötäilevään perinteiseen maalaisliittoon ja Helsingistä johdettuun liberaaliryhmään. Sen oireet toki näkyivät jo Matti Vanhasen aikana puoluesihteeri Korhosen ajaessa kokonaan omaa politiikkaansa. Molempien taustaryhmät, bulevardi ja avenue, ovat edelleen olemassa ja taistelevat kuihtuvan puolueen sisällä vallasta. Toinen edustaa bulevardipolitiikkaa ja toinen on avenuepuolueen maineessa. Niiden yhdistäminen yhteen puolueeseen ei onnistu. Juuri tuo linja jakaa kansat kahtia ja on syy miksi käymme vaaleissa. Ne vuorottelevat hallituksessa ja oppositiossa keskenään. Se ei ole toki sama asia kuin suomalainen tapa puhua maaseudusta ja kaupungista. Sellainen on jo 1970-luvun “junttipuhetta”.

Perussuomalaisten positiivinen ongelma

Toki sama piirre näkyy myös demareitten leirissä, jossa Lipposen nimeen vannovien oikeistodemareitten ja tuomiojalaisten vasemmistosiipi eivät ole yhtään sen helpompia ohjailtavia kuihtuvassa työväenliikkeessä. Eniten liikettä perussuomalaisiin on ollut äärivasemmalla, muta nyt sitä voi odottaa tapahtuvan myös presidentin vaalien yhteydessä oikealta olettaen, että toisella kierroksella vastakkain ovat Timo Soini ja kokoomuksen Sauli Niinistö.

Vasemmiston oikea siipi joutuu pohtimaan äänestääkö perusporvaria vai Soinia. Moni äänestää niin keskustassa kuin vasemmalla Soinia vain viedäkseen tämän presidentin virassa sivuraiteille. Tämä on perussuomalaisten positiivinen ongelma. Perussuomalaiset eivät haluaisi puheenjohtajastaan vallatonta presidenttiä juuri tässä vaiheessa, jolloin puolueen edessä on uusia vaaleja ja aseman vakiinnuttaminen.

Taantuma vie historian haminoille

Kun muut puhuvat eurosta, Paavo Väyrynen kirjoittaa blogiinsa kruunusta ja klaavasta. Kruunun tuominen esille tuo mukanaan Haminan rauhan ja Suomen sodan aikaiset asetelmat. Horisontaalitasolla yhteistyön rakentelu on aina suomalaisten ase silloin, kun vastassa on vaikeampi yhteistyöasetelma välimereiseen Eurooppaan. Ihmiset tuntevat läheisemmäksi epävarmojen aikojen edessä horisontaalisuuntaiset leveyspiirit ja kansat, jotka ovat tuttuja ja elävät yhteisessä havumetsävyöhykkeen taloudessaan ja pitkän talven routaisilla mailla. Tällaisia ovat Venäjä ja Ruotsi, Pohjoismaat, pikkuveli Viro ja pienellä varauksella Saksa.

Pituuspiirien mukaan kulkevissa talouksissa ja kulttuureissa on enemmän eroja, yhteistyö välimereisen ilmaston tai tropiikin suuntaan tuntuu pohjoisen akselin ihmisistä vieraalta. Maantieteen oppikirjamme esittelivät heidät aikanaan laiskoina ja saamattomina vetelyksinä, ja nyt sellaiseksi ovat osoittautuneet juuri Kreikka, Portugali, Italia ja Espanja. Sitkeitä ja aikaansaavia, luotettavia ja lahjakkaita, ovat pohjoisen kansat, kuten jälleen maantieteen oppikirjojemme stereotypiat esittelivätkin. On taannutta vanhoille juurille ja nyt jo Haminan rauhan aikoihin, Suomen Sodan juurille.

Bulevardi vain avenue?

Metropolipolitiikassa taas bulevardit kulkevat sisäkkäisinä kehinä ja muistuttavat yhteiskuntateorioitten parittomia faktoreita yhdyskuntarakenteiden muuttuessa vuosisatojen saatossa. Siellä mysteeri on käärinyt kompansa arvoituksen sisälle ja muistuttaa belgialaista Agatha Christien etsivää Hercule Poirotia. Vastaavasti parillisia faktoreita kuvaavat metropolien läpi ja kohti maaseutua puhkovat avenuet ja niiden säteittäiset rakenteet, elämä ilman kätkettyä mysteeriä ja arvoitusta, pragmaattista suomalaista maailmaa Yhdysvaltain tapaan eläen, talouden utilitarismin ehdoin ja hakien takauksia Kreikalta. Siitä puuttuu mielikuvitus, Hercule Poirotin tapa ratkaista mysteeri. Mitä mysteeriä on hakea takauksiksi Kreikan saamaa lainarahaa?

Metropolien bulevardeille asettuneet ihmiset eivät ole lainkaan samaa kansaa kuin avenuen varteen asettuvat ja sinne elinympäristönsä rakentaneet heimot, kansat, aluetalouden yksiköt ja hallinnolliset rakenteet. Jopa innovaatioaste ja uuden hyväksyminen, konservatiivi tai radikaali elämä, tapahtuu kokonaan eri tavalla ja painotuksilla joko parittomia tai parillisia yhteiskunnan faktoreita ja niiden kehittymistä seuraten. Yhteiskunnan perusfaktoreissa ykkönen ja kakkonen ovat liki peilikuvia toisilleen, ykkönen ja kolmonen selittävät samaa asiaa, kolmonen sitä syventäen, nelonen tekee saman kakkoselle jne. Näin myös uuden sosiaalisen median kohdalla ja sen tulkinnoissa globaalisti miljoonien havaintojen maailmassa.

Kehitys ei suinkaan tapahdu uudessa sosiaalisten medioitten ja internetin maailmassa joko metropolialueen sisällä tai ulkona eri tavalla, vaan alueellinen vaihtelu muuttuu seuraten juuri joko ikivanhoja bulevardeja ja niiden sisäkkäistä järjestäytymistä seuraten, tai vastaavasti avenuen varrelle asettuen ja yhdyskuntansa sinne rakentaen. Suomessa nämä rakenteet ovat syntyneet pääosin vesistöjen varsille, ei niinkään alun peri teiden ja linnanmuurien, paalujen varaan, kuten vaikkapa Pariisissa tai Lontoossa, Berliinin ympäristössä tai Madridissa ja Roomassa.

Avenue -politiikan paluu

Suomalainen avenue -politiikka oli vallitsevaa vielä Urho Kekkosen aikana, jolloin aluepolitiikka oli maata ohjaava ja vaurastuminen tapahtui 1800-luvun tapaan oman kansakunnan aktiviteetin toimesta maaseudulla ja sen luonnonvaroilla rikastuen. Jopa tuon ajan armeija ja sotamme olivat talonpoikien ylläpitämiä ja menestyksemme mukaili kulloinkin vallinnutta talonpoikaisen säädyn hyväksymää legitiimiä avenuemallia. Metropolit ja bulevardit puuttuivat ja Napoleonin sodat, brittien liittyminen näihin, mannermaasulkemus (Bocus continental) ja Venäjän reaktiot (Tilsitin sopimus kesällä 1807) olivat meille tuiki tuntemattomia. Salaa meiltä nämä sopimukset tehtiin myös toisen maailmansodan aattona.

Ruotsi piti itäisen maakuntansa eristyksissä tuolloisen Euroopan ja globaalin maailman murheista muuten kuin hakemalla hakkapeliittoja ja kantaen veronsa, tuoden oman uskontonsa ja hallinnon, rahan. Suomen punainen lanka oli silloin kateissa, mutta löytyi heti suurvaltapolitiikan johtaessa Suomen sotiin ja Ruotsin tappioon.

Haminan rauhan jälkeen raja muuttui Tornionjokeen ja itäinen maakunta ylitti, itsenäistyen samalla, tärkeimpien avenuealueittensa rajat, Pähkinäsaaren rajan railot ja samalla geneettisen ja kulttuurisen, luonnonmaantieteellisen suuren rajamme samalla puhkaisten.

Oikeammin jo Suomen sodan kestäessä suomalaiset olivat sen jo ylittäneet ja bulevardeja rakentaneiden eurooppalaisten maailmankuva ei asettunut taloksi suomalaiseen talonpoikaiseen maailmankuvaan. Suomessa bulevardi oli pysähtyneisyyden ja konservatiivisen elämän merkki, se vei vapauden, eikä sopinut liikkuvaan elämään vesiteitä käyttäen. Tuo vapaus haettiin lopulta vuosisata myöhemmin talonpoikien itsenäistyessä ja maattoman väestön kapinoidessa.

Avenue -kulttuurin syveneminen

Alkoi syntyä suomalaisia avenue -rakenteita ja yhdyskuntia ja ne ulottuivat parhaimmillaan aina Jäämeren rannalle Petsamoon. Syntyivät vanhojen turuntien ja satakunnantien ohella Tampereelle johtava väylä, rautatie Hämeenlinnaan, nelostie ja viitostie kohti pohjoista ohittaen vanhat Järvi-Suomen sulkeneet suomaat tai karut selänteet, ylitettiin poikittaissuuntaiset Salpausselät ja vesistöt reitteinä joko kohti Pohjanlahtea tai Saimaalta kohti Suomenlahtea ja Pietaria. Pietari muuttui sekin kokonaan uudeksi avenueksi, nykyisin pendolinona Pietarista Helsinkiin. Samalla katosi vanha Hämeen Härkätie ja korvautui kymppitiellä olkoonkin, että poikittaisteitä varottiin peläten Venäjää ja idästä tulevia panssareita.

Yhteiskunnan kahtiajako

Suomalaista bulevardia ei voi mitenkään verrata keskieurooppalaiseen asutukseen, sen syntyyn ja historiaan. Bulevardien varrella asuvia vierastetaan. Sen sijan avenuemme ovat tyypillisempi tapa tunnistaa suomalaisen yhteiskunnan sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet, historiallinen taustamme ja tänään pohdintamme siitä, kehitetäänkö maata näiden osoittamaan suuntaan vaiko yrittäen lainata jotain meille vieraampaa sieltä, missä bulevardien, sisäkkäisten kehien ja faktoreiden synty on ollut leimallista ja tuhansien vuosien kehityksen tulosta taajaan asutussa yhdyskunnassa. Tämä on jakanut suomalaisen politiikan jo vuosikymmeniä. Se leimasi etenkin vasemmiston yhteiskuntapolitiikan yhden suunnan liikkeeksi ja oli suurin syy sen taantumaan. Kyse ei ole pakenemisesta metsiin, juntti-suomesta, saati taantumasta. Bulevardilta tehdyt havainnot ovat virheellisiä tai provosoivat tahattomasti tai tahallisesti suomalaista yhteiskuntarakennetta ja sen kulttuuria.

Se minne europondit sopivat on mahdollista pohtia myös yhdyskuntarakenteellisena prosessina, kulttuurien syntynä joko bulevardin tai avenuen ympärille, ja silloin suomalainen näkökulma Euroopan yhdentymisestä ja unionin kehittymisestä kohti liittovaltiota poikkeaa radikaalisti suurten eurooppalaisten ydinvaltioitten intressistä. Tässä suomalaiset sijoittavat varansa kokonaan toisin kuin mihin Kreikassa tai Italiassa on vaurautta käytetty.

Oppia koko elämä

Tiedelehdessä pohdittiin tieteilijöitten toimesta kuinka koulukirjamme ovat kaukana fyysikkojen viimeisistä löydöksistä ja biotieteilijät sitä, kuinka niissä viimeisin tieto ja sen punainen lanka hämärtyy. Samaa teemaa jatkoi käytännön filosofian professori Airaksinen Helsingin Sanomissa (16.8).

Selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu

Pidän Airaksisen tyylistä ja lähestymistavasta, arkiajattelun tuomisesta filosofiaan ikään kuin Timo Soini puhuisi politiikkaa. Sellaisen matkiminen ei tahdo onnistua ja niinpä kaikki perussuomalaisten teemoja lähestyvät presidenttiehdokkaittemme yritykset kosiskella “junttikansaa” ovat tuomittu epäonnistumaan.

Kun kansaa pidetään junttina ja tyhmänä ja Soinin oppeja medioissamme populismina, kykenemättä määrittelemään, mitä populismi lopulta on, muuta kuin selkeäsanaista puhetta, silloin kaikki se, mistä Soini sanoo ja perussuomalaiset puhuvat, määrittää Suomessa populismin sisällön. Sen matkiminen on suurin mahdollinen virhe.

Kun valittavana on aito ja sen kopiot, kansa valitsee varmasti aidon. Jos sitä kutsutaan populismiksi Suomessa, hyvä niin. Jonkun tutkijan mukaan populismia näyttäisi olevan myös sosiaalinen media, kansalaismedia ja tätä kautta internet, kakki se mikä kilpailee vanhaa konventiota ja mediaa samalla jalostaen. Mediakriittisyys tuomittuna populismiksi on pelottava ilmiö tulkintana medioitten itsensä taholta. Se vie mediayhteiskuntaa kohti totalitarismia, erehtymätöntä, suurinta ja kauneinta neljättä valtiomahtia. Poliitikko, valtiomies ja despootti, voi tällaiseen toki erehtyäkin.

Keisarin vaatteet

Kun ihminen on tyhmä tai tietämätön, tämä alkaa hävetä sitä ja peitellä keskenkasvuisuuttaan, usein vielä aggressiivisesti. Näin tapahtuu etenkin kouluissa mutta toki myös yliopistoissa, kaikkien instituutioittemme sisällä.

Johtava instituutio ja sen eliitti pelkää tätä eniten, tyhmyys tiivistyy siellä. Keisari on aina ilman vaatteita ja sitä huiputetaan narsismin ja turhamaisuuden hetteisellä suolla.

Kun talibantieksi kutsumani Iisalmen ja Forssan välisen tien varrella ovat liki kaikki oman “silkkitiemme” presidenttiehdokkaat, ja tunnen heidät samalla, kuka tahansa valituksi tuleva on mielestäni ehdottoman kyvykäs tuon tehtävän hoitajaksi.

Rajattuna niillä oikeuksilla, joita presidentillä tänään on ja maassa, jossa liki miljoona taloutta menetti muutaman viikon aikana vuosikymmenen säästönsä, jälleen kerran, pörssiromahduksemme seurauksena. Sen selittely muulla, kuin omilla valinnoillamme, on turhaa. Syyt kun ovat eurossa ja euroalueessa, sen epäonnistumisessa, ahneudessa, valkoisen miehen taudissa, julkisen hallinnon velanotossa ja maamme syrjäisessä sijainnissa.

Koulu ei ole yliopisto

Se mitä edellä kirjoitin, on totuutena subjektiivinen, ja jokaisella on oma tulkintansa, jota kutsutaan joko totuus- tai tuttuustiedoksi, väitetiedoksi tai pelkäksi uskomukseksi. Tässä perinteisen tiedon määrittely ja lähestymistapamme tietoon on koulussa pääsääntöisesti opittua, joskus lähiympäristön maailmankuvan muokkaamaa, eikä siihen liity juurikaan pohdintaa tuon tiedon alkuperästä, luonteesta, totuuden mahdollisuudesta. Se tieto hankitaan vasta yliopistoissamme. Näin kuka tahansa peruskoulun käynyt olisi sen voinut kirjoittaa, mutta myös lukea ja ymmärtää lukemansa.

Koulussa tämä toki myönnetään ja opettajat opettavat sen minkä osaavat pyrkien joskus mahdottomassa tilanteessa motivoimaan lapset oppimisprosessiin, jossa oppikirjat ovat vain väline ihmisen kasvulle. Matematiikan tunnilla tavoite ei voi olla syventyä sen filosofiaan ja tämän merkitykseen vaikkapa muun luonnontieteen käsittelyyn tai ymmärtämiselle tieteen keinoin sekä osana koko luonnontieteistä epistemologiaa, tietoteoriaa. Sellainen veisi koko kouluopetuksemme harhaan.

Peruskoulu ja lukio ei ole toki yliopisto ja sen antamaa opetusta. Sen merkitys on edelleen perinteisen tiedon tuottamisessa ja jaossa, eikä siihen voi liittää sellaista, joka ei sovi koulumme alkuperäiseen tehtävään.

Tällaisia perinteisiä tehtäviä ovat tuottaa eräänlaista totuustietoa tai tuttuustietoa, taitotietoa ja propositionaalista väitetietoa.

Tuttuustiedossa me kerromme tuntevamme presidenttiehdokkaan, taitotiedossa kuvittelemme olevamme jopa sopivia täyttämään presidentiltä vaadittavat tehtävät ja väitetietona kerromme Iisalmen olevan Savossa ja Forssan Hämeessä sekä talibantien vanhana silkkitienä, Kabulista Pakistanin rajalle, yhtä pitkän kuin tämän Etelä- Hämeestä Pohjois-Savoon johtavan ja yli kulttuurirajojemme, Pähkinäsaaren rauhan rajan, kulkevan ikivanhan routivan maan reitin.

Valintojen teko koulun vastuulla

Koulun opetusohjelmiin ei voi kuulua yhdistää ja integroida talibantien monikulttuurisia ja vuosituhantisia rakenteita suomalaiseen vastaavaan luonnontieteiseen tai kulttuuriseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen, historialliseen ympäristöönsä. Se on yliopistojen tehtävä ja tapahtuu kokonaan toisenlaisessa viitekehyksessä kuin koulujen mahdollistama opetusohjelma kirjoineen myös uudessa mediayhteiskunnassamme ja sen tietotulvassa. Se, millaiseen oppimisympäristöön ja esim. ammattiin ihminen myöhemmin asettuu, on kuitenkin pääosin koulun vastuulla.

Se, että tieto on jo sinänsä ristiriitainen käsite, ei oikein sovi koulun opetusohjelmiimme. Koulu voi toki opettaa vaikkapa filosofisia koulukuntia ja käsitteitä, jotka liittyvät rationalismiin, empirismiin, pragmatismiin, kantilaisuuteen, agnostisiin tiedon lähestymistapoihin tai kertoa näkyvimpien filosofien työstä ja ajattelusta, mutta niiden liittäminen yhteiskuntakokonaisuuteen, historian kulkuun ja sen oppitunneille, biotieteisen ajattelun muuttumiseen ja sen “punaiseen lankaan” jne. ei oikein onnistu ulkopuolella ensin hankitun perustiedon ja sen käsitteistön. Sen subjektiivisuus ja muuttuvuus on sinänsä itsestäänselvyys, eikä siihen tule kiinnittää kouluissa kohtuutonta huomiota.

Kirja on pantava toimimaan

Nämä tiedot, kyky integroida myöhemmin hankittavaa lisätietoa, ottaa se haltuun ja käyttöön, panna se toimeksi, ei vain omistaa kirja ja lukea se, muistaa lukemansa, on hankittava kokonaisuudesta irrallisena eri aineiden oppitunneilla ja käyttäen niitä välineitä, joita perinteinen kouluopetus kykenee muutaman tuntiviitekehyksensä puitteissa välittämään. Oleellista on, että syntyy motiivi ja halu oppia, eikä synny häpeää tiedosta, jossa ihminen on “tyhmä” ja “keskenkasvuinen” koko lyhyen elämänkaarensa ajan.

Se että kouluopetukseen liitettäisiin mukaan runsaasti pohdintaa tiedon mahdollisuudesta, luonteesta ja alkuperästä, jo tieteessä hankitun tiedon oikeutuksesta teoriana, totuus- tai tuttuustietona, taitotietona tai väitetietona, on yliopiston sisällä käytävää pohdintaa, ja kuuluu akateemiseen skeptismiin. Monessa tiedekunnassa se toki sivuutetaan kokonaan turhana.

Tärkeintä ovat valinnat

Skeptismi, kritiikki ja vanhan tiedon epäily, tuottaa kaiken aikaa uutta tietoa, ja tämä muuttuva tieto ei voi toki välittyä reaaliaikaisesti koulujen opetusohjelmaan ja siellä käytettäviin kirjoihin. Kirjat kun eivät elämäämme ratkaise vaan valintamme.

Jos alamme epäillä, kuinka aistimme pettävät ja kaikki tieto on arveluttavaa, koulumme jättävät kohta väliin jopa tuttuus- ja taitotiedot, eikä rutiinit elämässä onnistu laskettaessa markettien alehintojen prosentteja tai hyväksyttäessä väitetiedot sellaisenaan totuutena. Valintojen teko käy kohta mahdottomaksi ja teemme niitä noin 60 000 joka ikinen päivä. Niiden perustana ovat juuri vaikkapa väitetiedot.

Siis sellaiset kuten maalla on yksi kuu ja Saturnuksella renkaansa tai että painovoima on olemassa, vaikka Einstein ei aivan kaikkea newtonilaisesta maailmankuvasta hyväksynytkään. Viimeistään ensimmäisessä liikenneonnettomuudessa fysiikan peruslait alkavat näyttää ankaria voimiaan nuoren skeptikon elämässä.

Lisääntyvä egoismi ja muodikas skeptismi

Jos laajennamme edelleen akateemisen skeptismin koskemaan myös uskomuksia, meille ei jää jäljelle mitään konkreettista kouluopetukseen, minkä varaan maailmankuvamme rakentaisimme. Tämä on jo nyt koko ajan kasvava ongelma internetin sisällä ja sosiaalisissa medioissamme, kaikissa medioissamme.

Syntyy kaiken aikaa vain vastakkaisia mielipiteitä ja väitteitä, joiden totuus on katsojan tai lukijan mielikuvissa, siinä missä uskomme kauneuden olevan katsojan silmässä. Jos kaikki on subjektiivista, kauneus ja tieto jokaisen omassa tulkinnassa, subjektiivisessa kokemuksessa, normit ja lait jäisivät niin ikään omaksumatta ja asetukset lain tulkitsijan toimesta tekemättä, missikisat kisailematta, muotinäytökset pitämättä, korut ja parfyymit hankkimatta, autot muotoilematta, talot maalaamatta, puutarhat vaille kukkaistutuksiamme. Aforismeja voi heitellä aikansa kuluksi, mutta ei niiden varaan pidä elämäänsä rakentaa.

Tässä oppimisessa Iisalmi talibantien pohjoisessa päässä on valovuoden Forssaa edellä. Kukkaistutukset eivät ole vain puistojen pakollista kasvustoa vaan myös siltojen kaiteitten floristista osaamista.

Veistotaiteella suomalaisia ei sen sijaan hemmotella missään kaupungeistamme. Muutama pönäkkä teos, jonkun tapahtuman tai henkilön muistoksi pystytetty kivipaasi, kirveellä veistetty tai kalliosta räjäytetty rosoinen pinta ei ole antamassa talviselle maisemalle keveyttä ja katoaa onneksi kesällä kasvuston sisälle.

Shakespeare sanoi jo kaiken

Kauneus ei ole subjektiivinen käsite vaan hyvinkin määriteltävissä siinä missä parfyymit, musiikki ja lopulta myös tieto ja sen objektiivinen tulkinta. Näin siis käytännön filosofiassa ja tiedon käytössä kouluopetuksessamme, jossa on annettava arvosanat myös aineissa, joiden tulkinta ja tutkimus yliopistossa on jo kokonaan toinen asia. Niitä ei tulisi sotkea toisiinsa liian varhain. Mediat tekevät sen kyllä opettajien puolesta liiankin näkyvästi ja pilaten opettajien työtä sen kaikilla tasoilla, ei vähiten äidinkielessämme. Ja siihen perustuu lopulta kaikki heuristinen viisautemme ja hermeneutiikka, kykymme hahmottaa ympäröivän maailman rikkaus.

Yliopisto-opetusta ja -tutkimusta ei pidä sotkea kouluopetukseen eikä yliopistotutkijoiden arvioita koulukirjoistamme sovi ottaa kuolemanvakavasti. Pikemminkin oletan koulukirjojemme olevan pedagogisesti tehtävänsä hyvin täyttäviä ja paljon parempia kuin ne kokeilut, joissa siirsimme takavuosina Neuvostoliitosta joukko-opin muotoja myös omaan kouluopetukseemme ja saimme siitä näpeillemme, laskutaidon kadottaneita kasvavia aikuisia. Ne opit karsiutuivat kouluistamme vähin äänin ja hyvä niin.

Paavo, Paavompi, Juntti

Kun Suomessa on jouduttu ylivoimaisen uhan eteen, vihapuheet lisääntyneet, kirkko on kutsuttu apuun rakkauspuheineen. Kun kirkon auktoriteetti alkoi kadota, herätysliikkeet olivat apunamme ja kesytimme katolisen kuningasvallan ja vain herraviha jäi elämään junttikansan sieluun. Silloin apuun saatiin sosialismin opit ja kun reaalisosialismi kaatui, paljasti raadollisuutensa, liberalismi hoidettiin säätelyllä ja hyvinvointivaltion kolmikannalla, Esko Aho alkoi etsiä kolmatta tietä. Aho koki presidentinvaaleissa hurmion, mutta samalla kirvelevän tappion, ja vetäytyi Harvardiin nuolemaan haavojaan. Hän ei palaa keskustan kuihtuvan kannatuksen pelastajaksi.

Puolue palasi juurilleen, se haki urhoutta, kansa uutta suurta päämiestä, joka on muutakin kuin vain demareitten ja porvareitten välinen kädenvääntö toisen lautasen herruudesta. Ensimmäisen oli jo vienyt mediakratia, mediavalta ja sen rinnalle nouseva kansalaismedia ja internet, junttivalta nostamassa päätään sofistikoituneiden iltalehtien lööppien rinnalle.

Suomalainen herraonni

Paavo Lipponen sähköisti politiikan viikon. Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen takavuosien puheenjohtaja, tutkimussihteeri, kansainvälisten asian sihteeri, poliittisen osaston päällikkö, Helsingin piirin puheenjohtaja, puoluetoimikunnan jäsen, puolueneuvoston jäsen, pääministeri Mauno Koiviston sihteeri, työministeri Veikko Helteen poliittinen sihteeri, kansanedustaja, pääministeri ja Eduskunnan puhemies, muistelmakirjoittaja, konsulttiyhtiö Cosmopolisin omistaja ja kunniatohtori ei kaipaa aikalaisilleen esittelyä.

Vain Paavo Väyrynen voi kilpailla meriiteillään eikä Paavo Arhinmäki ole lähelläkään näitä suomalaisen nimiperimän suuria herooisia kantajia. Kun hyinen pelto on kynnettävä, kyinen vako aurattava ja tulinen kaski poltettava, Saarimäen Paavo oli Ilmarisen kaltainen kalevalainen Ukko ylijumalan kilpailija. Edes Kevät-Matti tai Talvi-Matti eivät tätä junttikansan juurevaa edustajaa ohittanut.

Kun näen iltalehdissä lööpin Matista, tiedän sen tarkoittavan ikivanhaa kansan perinnettä, sosiaalista pääomaa, ei niinkään Matti Nykästä. Paavot tulevat ja menevät mutta Matit säilyvät mytologiassamme ja nimiperimässämme, poikalapsen identiteetissä.

Heprealainen nimi Mettitjahu tarkoitti aikanaan Jumalan lahjaa ja apostoleista juuri Mattias valittiin Juudaksen tilalle ja hänen mestauspäivänsä 24.2 oli ja on edelleen Matin nimipäivä ja samalla Talvi-Matti Suomessa. Evankelistoista Matteus aloittaa Uuden Testamentin. Keskustan ehdokkaaksi Matti ei kuitenkaan kelvannut vuoden takaisin mediamylläyksen jälkeen. Se oli suuri virhe kansanperinteensä kadottaneelta talonpoikaispuolueelta ja Marista ei ole tuon myytin kantajaksi.

Vasemmistoradikaalista konservatiiviksi

Paavo Lipponen valmistui ylioppilaaksi Kuopion Lyseosta samana vuonna, kun itse olin aloittelemassa tuon ajan kansakouluani, sen toisella luokalla. Kuopiosta Lipponen teki opiskelumatkan Fulbright -stibentiaattina Yhdysvaltoihin, Dartmouth Collegeen, ennen valtiotieteen opintojen käynnistymistä Helsingin yliopistossa pääaineena kansainvälinen politiikka ja ylioppilaskunnan edustajisto yhdessä Ilkka Taipaleen ja Ulf Sundqvistin rinnalla. Ei ole varmaan sattuma, että juuri tätä kautta Lipposesta tuli uuden ulkopolitiikan suunnan kantavia voimia puolueessaan, ja myöhemmin hänet tulkittiin medioitten narratiivisessa kerronnassa oikeistodemareiden näkyvimmäksi hahmoksi jo varhain 1970-luvulla.

Hänen valintansa demareitten haastajaksi kokoomuksen Sauli Niinistölle oli vasemmistodemareille kuin komennus kohti perussuomalaisten leiriä, jossa Timo Soini voi olla nyt muittenkin kuin uusmaalaisten ehdokkaana. Galluppien suurin puolue on se, joka tulee vähäisempien haastaa, eikä päinvastoin. Demareitten ja kokoomuksen kamppailu on sittenkin vasta toisesta sijasta, kun lähestytään kuntavaaleja. Vallaton presidentti kun ei ketään oikeasti kiinnosta, mediaa lukuun ottamatta. Sen on elettävä yli talvikauden ja presidentistäkin on kiinnostuttava.

Käsite oikeistodemarista on hämärä, eikä tee oikeutta Lipposen urakehityksen eri vaiheille. Ne ovat vahvasti sidoksissa omaan aikaansa ja pitkän uran kohdalla myös poliittiselta sisällöltään ja painoarvoltaan vaihtuvia. Tämä tahtoo unohtua, kun kyseessä on puolueelle kasvonsa antanut merkittävä poliitikko ja mediapersoonallisuus. Oli kyse sitten Paavo Lipposesta tai Paavo Väyrysestä. Tietyn ajan tai tehtävän lyömä “leima” näkyy koko uran ajan ja yhden epiteetin (esim. Mooses Lipponen) nimensä eteen saanut saa kantaa sitä läpi elämänsä.

Poliitikon uravalinta

Paavo Lipposen opiskelun yliopistossa alkaessa vasemmistoradikaalit olivat tuolloin yliopistolaitoksessa voimissaan, toisin kuin tänään. Myöhemmin he valtasivat keskeiset paikat suomalaisen yhteiskunnan julkishallinnon viroissa. Syntyi tuntemamme 1970-luvun korporatiivinen Suomi ja sen byrokratia, keskitetty hallinto ja yhdyskuntasuunnittelun myöhemmin vaikeasti purettavat rakenteet. Niiden ongelmat ja valtioiden velanotto ovat oman aikamme kriisin ja taantuman syyt, ei toki niinkään perinteinen yksityisen sektorin talous ja sen taantuma.

Samalla obamania ilmiönä kuihtuu myös Yhdysvalloissa ja Kiina -ilmiö ohittaa myös eurooppalaisen politiikan. Suomalainen osakesijoittaja menetti jälleen hetkessä kymmenen vuoden säästöjensä tuotot. Sellainen taakka on sijoittajalle liian raskas kannettava vuosikymmenestä toiseen, demaripresidentistä seuraavaan, nyt jo neljänteen yrittäjään juntti -Paavoa näytellen. Se ei mene läpi miljoonan suomalaisen kotitalouden tajunnassa. Sofistikoitu, pohtiva euroalueen kritisoija, mutta sen sydämessään hyväksyvä ehdokas, on oikeistolle uskottavampi. Vai vuotaako kokoomuksen perinteiset varmat äänet oikealla nyt Paavo Lipposelle?

Ratkaisu ongelmalle vai itse ongelma

Näin tuon ajan kasvatit ja koulutetut, 1940-luvun lapset, hakevat ratkaisuja oman aikamme ongelmiin vahvasti ongelman itsensä sisältä, ei sitä niinkään ulkopuolelta tulkiten. Niinpä, jos et ole ratkaisu ongelmalle, olet usein osa ongelmaa, sopii hyvin tuon ajan lasten vanhenemiseen ja sen tuomiin vanhenevan yhteiskunnan ratkaisuihin. Ja näitä ratkaisuja mediamme nyt osoittavat ja sivuuttavat perussuomalaisen liikkeen ja puolueen synnyn populistisena puuhasteluna. Se on medialta jo toinen virhe lyhyellä ajalla ja valmistelee myös kuntavaalien jytkyä. Kunnissamme käytetään valtaa, ei toki edustukselliseksi kääntyneessä presidentinlinnassa.

Lipposen esiintulo presidentinvaalien yhteydessä oli odotettu. Kun kansakunta jakautui eduskuntavaaleissamme näkyvästi kahtia, ja teemana olivat Lipposelle tutut EU -politiikka, emu ja euron kohtalo sekä kansakunnan kahtiajako, Lipposen ulostulo oli ymmärrettävä. Vaalien ylivoimainen gallupsuosikki Sauli Niinistö talouspolitiikkamme kriitikkona kaipasi juuri tuon vasemmistoradikaalin siiven oikean laidan haastajaa, tulkiten median narratiivista analyysiä.

Median valitsema narratiivinen kertomus

Yhtä hyvin näkökulma Lipposen ulostuloon olisi voitu hake kokonaan muualta, vaikkapa vanhenevan kansakunnan nostalgiasta ja perussuomalaisten nostattamasta poliittisesta uhosta vasemmiston yhteisen kannatuksen laskiessa lähelle perussuomalaisten kannatusta.

Paavo Väyrynen koki mahdollisesti oman ulostulonsa ja ehdokkuutensa hyvin samankaltaisena ilmiönä. Molempia yhdistävät yhteiset kokemukset, ikä ja sen mukanaan tuoma tarve olla mukana uuden mediayhteiskunnan narratiivisessa tavassa hankkia yhteiskunnallisia jännitteitä politiikan toimittajan elämään sekä printtimedioittemme tapaan säilyä hengissä.

Matti Nykänen tekee samaa omalla tahollaan ja on nyt Apu-lehden tärkein myyjä ja kansikuva, takavuosien kiistelty urheilijanuorukainen, uusiutuen narratiivisessa kerronnassa vuosikymmenestä toiseen. Kyse ei ole enää uutisesta sen perinteisessä merkityksessä, esim. urheilusuorituksesta, vaan pikemminkin kerrontateollisuuden tavasta hankkia poliittisia jännitteitä, joiden merkitys on lukijalle viihteellinen.

Tuttu kerronnallinen kuvio

Lipponen ilmoittautui ensin Helsingin Sanomien kautta kisaan mukaan kertoen ilmoittavansa mahdollisesta kiinnostuksestaan vaaleja kohtaan myöhemmin ilmoitettavana aikana, seuraavana päivänä.

Lipposen tapa kerätä mediahuomiota ei poikkea mitenkään narratiisen kerrontateollisuuden viihteellisestä tavasta säilyttää jännitys ja sen viesti mahdollisimman kauan silloinkin, kun uutinen on itsestään selvä, eikä se ole uutinen ensinkään. Se on yhtä tärkeä kuin Matti Nykäsen tarina uudesta onnesta tai onnettomuudesta. Jumalan lahja, heprealainen Mattitjahu, on siinä saanut itselleen viidennen vaimon ennen poistumistaan Sonkajärven Sukevalle kärsimään edellisen vaimonsa pahoinpitelystä tulleen vankilatuomion eukon retuutuksen pitäjässä.

Median moraali juttujensa valinnassa on narratiivinen tapa kosiskella vuoroin vihan ja rakkauden tyylilajeja joutumatta siitä koskaan tilille. Norjalainen Behren Breivik soitti poliisille Utoyan saarelta kymmeneen kertaan ja kertoi haluavansa antautua, keskustella. Ehkä hän on joskus hyvinkin rakastettava ihminen, tuleva rakkauspuheen pitäjä, yhteisvastuun kantaja ja kansakunnan yhdistävä lumovoimainen narratiivisen kertomuksen ehtymätön lähde Matti Nykäsen tapaan mediayhteiskunnassamme. Mieleen tulee massamurhaajan ylivoimainen parfyymi ja sen antama valta, Patric Syskinden takavuosien bestseller kirjan Jean Babtiste.

Tuskin Lipponen heräsi unestaan ilmoittaakseen myöhemmin seuraavana päivinä, ettei osallistu koko kisaan, kun siitä jo kerran oli kieltäytynyt. Tässä politiikan toimittajan ja poliitikon yhteistyö toimi suomalaisen mediaviihteen ja narratiivisen kerronnan tavalla, tutun pönäkästi ja 1970-luvun tapaan. Paavo Lipponen oli uhrautumassa, hän oli nöyrä, kertoi olevansa juntti itsekin ja valmis edustamaan perussuomalasia Paavo Väyrysen tapaan. Oma puolueväki ei siihen vain enää usko, neljä vuosikymmentä Paavoa ministerinä kun riittää suomalaisellekin huomaaman, ettei nöyryys ole aitoa ja rakkauspuhe Jumalan lahjana saatu.

Sorsa unohtui turhamaisuuttaan

Takavuosina Kalevi Sorsa demareilta unohtui Sorsan turhamaisuutta ja Lasse Lehtinen riensi nopealiikkeisenä kuopiolaisena väliin Martti Ahtisaari -kortilla. Nyt Lehtinen ei uskaltautunut jatkaa kilpailua “unohdetun” Paavo Lipposen kohdalla, vaikka edellisenä päivänä muuta kertoikin. Poikkeuslakia ei voida nyt harkita presidentinvaaleissamme, eikä ehdokasta ole syytä viedä selviämään rajan taakse takavuosien tapaan toimien antabus -kuurin pettäessä. Junttikansaa on kuunneltava ja kerrottava olevansa juntti itsekin, noin periaatteessa.

Paavo Väyrysen ja Lasse Lehtisen itsensä löytämien ei ole enää erityinen ansio edes Kuopion torilla ja kilpailtaessa suurimman kuopiolaisen paikasta Lipposen kanssa kisaillen. Savolaisten ehdokkaista putosi samalla pohja kalakukosta myös Mikkelin suurelta pojalta Olli Rehniltä. Euromaiden yhtenäisyyttä ei voi puolustaa monelta suunnalta ja eurouskovaisilla on nyt oma ehdokkaansa kilpailemassa Sauli Niinistön suuresta gallupsuosiosta. Virkavapaa Euroopan kriisien keskellä keskustan presidenttikisaan, tupailloissa piipahtaen, ei ole Olli Rehnille nyt mahdollista ja 13 %:n kannatuksella perusteltua.

Alpo Rusin pelastamisen jälkeen keskustan pelastaminen saa jäädä nyt muille. Joku uhrautukoon puolueensa alttarilla ja yhteiseksi hyväksi, narratiivisen kerrontateollisuuden viimeisimpänä viihteenä. Presidentiksi ryhtyminen on tänään nimekkäältä poliitikolta uhri, messiaaninen teko. Siinä ihmisen turhamaisuus on viety äärirajoilleen ja jo ohi perinteisen käsitteen narsismista.

Messiaaninen uhrilahja

Sauli Niinistön kuningastie presidentiksi muuttui nyt mutkikkaammaksi. Kun tähän saakka EU -kritiikistä ja eurouskovaisten pyhien teemojen arvostelusta on vastannut vain Timo Soini - Niinistön ohella - perinteisen oikeiston kohdalla kokoomus on saanut olla kohtuullisen varma äänistä ja luottaen Soinin pysyvän tiukasti omassa teemassaan, jossa Niinistön haastaminen on tuolta suunnalta odotettua ja omat kannattajat oikealla varmoja äänestäjiä.

Nyt ongelmana onkin viran luonne ja sen hakemiseen liitetty uhrautumisen messiaaninen teko. Kun virkaa ei voi saada kuin yksi ja ehdolla on ylivertainen Niinistö, siitä tehdään turhuuksien turhuus ja lopulta jopa legitiimistikin omituinen ja edellyttäen viran hakijalta poikkeuksellista uhrimieltä. Siinä pihlajanmarjat ovat muuttuneet medioitten narratiivisessa kerronnassa happamiksi. Tappio tuollaisessa kisassa ei vie kenenkään kasvoja, päinvastoin. Uhriksi itsensä laittanut ehdokas on kisan jälkeen kuin uuden kasvonkohotuksen hankkinut ja valaistu.

Perussuomalaisten ongelma

Samalla perussuomalaisten huoli omasta puheenjohtajasta presidenttinä on vielä suurempi kuin koko vasemman laidan pelko omasta kohtalostaan suomalaisessa politiikan teon tulevaisuudessa. Perussuomalaisten leirissä Timo Soini nähtäisiin mieluummin vaikutusvaltaisena ministerinä kuin valtansa kadottaneena presidenttinä. Ja tämän jokainen ymmärtää ilman narratiivista kerrontateollisuuttakin. Suurin puolue tahtoo käyttää myös suurinta valtaa, ei ajautua sivuraiteille.

Gallupeissa Soini esitellään yhtäällä Niinistön jälkeen toiseksi suosituimpana ehdokkaana, mutta toisaalla hän näyttäisi häviävän kaikille muille ehdokkaille tätä erikseen kysyttäessä.

Ilmiön selittäminen on narratiivisessa kerronnassa mahdollista, mutta ei enää vaaleissa, jossa Soini kerää toki omat perussuomalaiset äänestäjänsä ja se riittänee jo yksistään toiselle kierrokselle. Toisella kierroksella perussuomalaisia presidenttiys tuskin kiinnostaa. Se selittää galluppien omituiset tulokset. Ihmiset toimivat rationaalisesti ja sosiaaliset mediat auttavat sen parempaa ymmärtämistä toisin kuin narratiivinen tarinankerronta perinteisissä medioissa.

Kisa haastajasta kovenee

Lipposen tulo mukaan presidenttipeliin sähköisti vaalit uudella tavalla. Kun aiemmin Niinistön oikean laidan äänestäjien suosio oli taattu, ilman sen suurempia ponnisteluja, nyt se Lipposen myötä vaarantui ja eurouskovien äänestäjien kohdalla Lipposesta tuli varteenotettava vaihtoehto.

Onkin mahdollista että ensimmäisellä kierroksella vastakkainasettelu käydään Lipposen ja Soinin välisenä vuoropuheluna ja kilpailuna toisen kierroksen paikasta. Tässä kansakunnan kahtiajaossa Lipposen on saatava enemmän ääniä kuin SDP:n nykyinen kannatus, noin 18-19 %, kun taas Soinille riittää nykyinen perussuomalaisten gallupkannatus, noin 22-24 %.

Soini kerää varmemmin perussuomalaisten äänet kuin oikeistodemari Lipponen omiensa äänet. Lipponen ei ole kansanhurmaaja ensinkään ja yksikin ylimääräinen ääni on yllätys. Lipposen kansansuosio oli alhainen ja moni katsoo juuri hänen syösseen vasemmiston alamäkeen.

Voiton tuoma hurmio

Kisan kiivaus ja sen voitto vie liittoon päässeen ehdokkaan toisella kierroksella Niinistön varteenotettavaksi kilpailijaksi. Sosiaalinen media pitää tästä huolen siinä missä Niinistön jääminen tuon kisan varjoon perinteisessäkin mediassa. Perussuomalaisten pelko onkin Soinin presidenttiys, ongelma joka syntyy tämän voiton jälkeen. Entäpä jos keskustalaiset ja demarit äityvät äänestämään Soinin sivuraiteelle presidentiksi? Se olisi keskustan ja kuntapuolueen pelastus, lasketaan siellä. Liki ainut näkyvillä oleva vaihtoehto syöksykierteeseen joutuneessa puolueessa. Jos et voi voittaa ylivoimaista vihollista, liity siihen.

Keskustan todennäköinen ehdokas, puolueen puheenjohtajana kisoihin uhrautuva Mari Kiviniemi, ei ole mukana tuossa kilpailussa toisen kierroksen paikasta. Keskustan on mahdotonta saada kannatustaan sellaiseen nousuun nykyisistä noin 13 %:n lukemista silloin, kun väittely käydään hyvin samankaltaisissa oloissa kuin juuri käydyt kevään eduskuntavaalit ja kahtiajako kansakunnan kohdalla on vain entisestään kärjistynyt.

Keskustan kannettavana on nyt kahden Paavon synnit. Väyrysen synnit ovat vanhempia, Lipposen tuoreempia ja kantajana olivat Matti Vanhanen ja Mari Kiviniemi. Messiaaninen uhrautuminen ei ole politiikassa viisasta ja unohtaen puolueen ydinkannattajien maailmankuva sekä arvot.

Sosiaalisen median vaalit

Vaaleista tulee odotettua paljon tiukemmat ja toisen kierroksen “haastajan“ paikka vie asetelman mediahuomion jo nyt. Vaalien aikaan tammi-helmikuussa 2012 huomio kiinnittyy edustajien persoonaan ja taustaan toisin kuin takavuosina. Vaalit ovat puhtaasti henkilövaalit ja sosiaaliset mediat tekevät sellaisista eduskuntavaalejakin likaisemmat.

Paavo Lipposen taustaa valotetaan uudelleen ja kokonaan toisin kuin mihin hän on ehkä varautunut. Sosiaaliset mediat käyvät päivittäin läpi teemoja, joiden taustana ovat Irak -skandaali ja Anneli Jäätteenmäen ero, Alpo Rusin tapaus ja Stasin toiminta, Jörg Heiderin valtaannousun vastustaminen, Wikileaks paljastukset ja “so what” -lausahdukset jne jne. Kokonaan uusia teemoja nostetaan esille, eikä kukaan ehdokkaista jää niistä osattomaksi.

Keskustan äänestäjät eivät unohda Lipposen toimintaa pääministerinä ja Mauri Pekkarisen kohtelu on “nahkurin orsilla” kamppailevan puolueen tuoreessa muistissa. Vihreät muistavat Lipposen lausunnot siinä missä perussuomalaiset solvauksen “junttivaaleista”.

Kaunamedian pitkä muisti

Presidentillinen vahvuus ei ole vain kyky ärsyttää ja solvata kaikki osapuolet kaunamediasta alkaen. Media ei tahdo uutta Kekkosta, eikä kansa kaipaa kahtiajakoa. Vaalien asetelma kuitenkin tukee juuri tuota jo koettujen eduskuntavaalien tapaa kärjistää, ja se tulee näkymään myös hallituksen kyvyssä toimia yli suurten linjarajojen presidentinvaalien mediamylläkässä. Jyrki Katainen ei saa innostua liikaa eikä vasemmisto tukea omia ehdokkaitaan, vihreiden on pysyttävä ruodussa heidänkin.

Hallitukselle ongelmalliset presidentinvaalit on pyritty “koteloimaan” mahdollisimman kauan pois päivänpolitiikan arjesta. Lipponen käynnisti vaalit median näkökulmasta ja syksyn mittaan politiikan narratiivinen analyysi tapahtuu puhtaasti peilaten se vaaliasetelmaan, tahtoi hallitus mitä tahansa.

Oppositiolle tämä antaa aseet iskeä hallituksen sisäiseen hajaannukseen ja tässä Timo Soini ja Mauri Pekkarinen ovat kuin kotonaan. Palataan nahkurin orsille ja Lipponen provosoituu ketomaan kannattajineen millainen on junttien presidenttiehdokas sosiaalisen median kaikilla areenoilla. Siinä Timo Soini vaikuttaa sofistikoidulta rippikoulupojalta jota odottaa Harvardin matka ennen seuraavia vaaleja.

Suoran kansanvaalin mahti

Kun vaalit muuttuivat suorakasi kansanvaaliksi, presidentin asema vahvistui kansakunnan yhdistäjänä ja yhteisenä keulakuvana. Nyt mukana olevat pääehdokkaat edustavat suomalaisen politiikan menneiden vuosien voimahahmoja, jossa toisella kierroksella vastakkain ovat pääsääntöisesti oikeiston ja vasemmiston ehdokas.

Näiden yhteistyö hallituksessa on varmasti vaikeaa. Kekkosen pitkän kauden jälkeen Suomessa ei ole ollut muita kuin vasemmistoa edustaneita presidenttejä maassa, jossa nykyisin noin 70 % äänestäjistä edustaa porvarillista maailmankuvaa ja arvomaailmaa. Tällainen epäsuhta on jatkunut jo yli 30 vuotta ja se kertoo muustakin kuin vain porvaririntaman hajanaisuudesta.

Oletus, että kiistelty Paavo Lipponen persoonallaan jatkaisi tätä asetelmaa vuoden 2012 vaaleissa, ei ole uskottava. Sitä vastaan puhuu perussuomalaisten saama valtaisa kannatus ja jatkuvasti kasvava gallupsuosio, vasemmiston alamäki, kokoomuksen menestys eduskuntavaaleissa ja viime kädessä Sauli Niinistön henkilökohtainen suosio jo vuosien ajan.

Paavo Lipponen kansakuntaa kokoavana ehdokkaana on yhtä uskottava kuin Paavo Väyrynen edes oman puolueensa kokoavana yhteisenä ehdokkaana. Näin siitä huolimatta, että epäilemättä hänen meriitit eivät jää yhtään Paavo Lipposen meriiteistä suomalaisena poliitikkona ja presidentin tehtävät taitavana ministerinä neljän vuosikymmenen ajalta. Etelän medioita vihaava puolue odottaa ihmettä tunnelissa, jossa ei näy valoa.

Ongelmana onkin meriitti

Ongelmana ovatkin juuri molempien Paavojen meriitit, ei niiden puuttuminen. Meriitit on hankittu erilaisessa ajassa ja tavalla, joka on tehnyt molemmista samalla kiisteltyjä persoonallisuuksia uuden media-ajan narratiivisina päämiehinä.

Kertaalleen jo omat muistelmansa kirjoittaneet, historiassa myöhemmin teoistaan tulkittavat henkilöt, ovat vääriä ihmisiä kirjoittamaan kokonaan uutta historiaa, astumaan uuteen media-aikaan ikään kuin uudesti syntyneinä ja visioiden maalle myös 2020-luvun tulevaisuutta. Ei sellainen ole uskottavaa.

Niin toivottamassa tilassa Suomi ei ole kuin sotiemme jälkeen, jolloin Mannerheim henkilönä oli tarpeellinen, mutta ei toki hänkään välttämätön henkilö presidenttinä. Tällaisia “uhrauksia”, “sankaritekoja” ja “suurmiehiä” 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneet äänestäjät eivät varmasti kaipaa riippumatta siitä, ovatko heidän arvomaailmansa oikealla tai vasemmalla, radikaaleja tai konservatiiveja.

Tällaisia, molempia Paavoja 30-50 vuotta nuorempia äänestäjiä, meillä on yli 1,5 miljoonaa. Heille Paavojen poliittinen viesti ei välity sellaisena narratiivisena kertomuksena kuin mihin takavuosien presidenttipeleissä on opittu. Paavoille tuosta “kokemuksesta” on nyt vain painolastia ja näin suomalainen “herraonni” vaaliemme jälkeen saa jatkoa.

Narratiivinen nekrologi

Narratiivi tarkoittaa kertomusta. Elämme kerrontateollisuutta ja kaikki tahtoo olla kertomusta jostakin. Tutkimuksessa narratiivinen analyysi tarkoittaa laadullista menetelmää, jonka avulla pyritään selvittämään millaisia kertomuksia tutkittavasta kohteesta kerrotaan tai miten tutkittava ilmiö hahmottuu kertomuksenkaltaisena rakenteena. Otan esimerkin oman aikamme nekrologista ja politiikasta sekä käsitteestä Facebook.

Nekrologi valtioneuvoksen kuolemasta

Valtioneuvos Harri Holkeri syntyi hieman ennen talvisodan syttymistä ja jatkosodan rauhansopimuksen aikoihin hän oli peruskoulun ala-asteikäinen partiolaispoika. Isä oli kapteeni, myöhemmin kamreeri, ja pojan urahaaveet suuntautuivat perheen ainoana lapsena aluksi lähelle sotilasuraa. Persoonallisuudessa näkyi tyypillinen perheen esikoisen tai ainoan poikalapsen “vanhemman” rooliasu, joka peittää alleen vasta myöhemmin paljastuneet herkän ja luovan lapsen sekä diplomaatin, keskimmäiselle pojalle tyypillisen, pohtivan aikuisen taidot.

Niiden paljastaminen ja esittely oli Harri Holkerille aluksi joko vastenmielistä tai kertoi sota-ajan lapsuuden tyypillisistä traumaattisista kokemuksista Suomessa, syntyen Orimattilassa ja varttuen Toijalassa.

Tässä tapauksessa narratiivisen kerronnan tai analyysin taustalla ovat mediatekstit, nähdyt kuvat, kertomuksen kaltainen rakenne tutkijan kuvatessa kohdettaan.

Politiikkaan siirtynyt valtiotieteilijä tunnettiin isänmaallisuudestaan ja suoraselkäisenä rehtiydestään, mutta myös tuosta helposti provosoitavasta “vanhemman” roolihahmostaan.

Narratologia tieteenä

Narratiivisessa tutkimuksessa tai kerronnassa on erilaisia variaatioita. Narratologiaksi kutsutaan kertomusten rakenteita analysoivaa ja niitä teoretisoivaa tutkimusta. Aiheesta ovat kirjoittaneet vaikkapa Dino Felluga (Introduction to Narratology), Gordon Pradl ( Narratology: The study of story structure) ja Narratology löytyy toki myös Wikipediasta (The Free encyklopedia). Suomessa narratiivista analyysiä ovat käyttäneet vaikkapa Teija Löytönen, Matti Hyvärinen, Anna-Maija Lämsä, Pekko Koskinen jne.

Itse olen käyttänyt laadullisista menetelmistä etenkin verkostotyyppisiä menetelmiä, keskusteluanalyysejä, semioottista ja hermeneuttista analyysiä ja määrällisten analyysien puolella delfoi -menetelmiä, riippuvuus- ja aikasarja-analyysejä, fenomenologiaa, mutta eniten kuitenkin tilastollisesti kuvattavia analyysejä, luokitteluja, teemoitteluja ja tyypittelyjä.

Televisiosta tuttu kertomus

Television rantauduttua Suomeen se paljasti armottomasti Holkerin suutahtaessa vasemmistoradikaalien suunsoitolle tuon ajan viihdeohjelmassa, tai toimittajille, näiden tivatessa hänen aikeistaan tulevissa presidentinvaaleissa.

Syntyi Erno Paasilinnan kaltainen vanhemman veljen isähamoinen “vanhemman” kuva, josta Paasilinnan veljessarjan vanhin sai myös epiteetin nimeensä “Yrmy Ernona”. Se poikkesi mahdollisimman paljon vaikkapa Aleksis Kiven kuvaamasta veljessarjan kuopuksesta, vilkasta ja mielikuvitusrikasta lasta mukanaan kuljettaneesta Eerosta.

Kun kaksi ihmistä kohtaavat toisensa, mukana on aina kuusi “henkilöä”, kahden ihmisen “aikuinen” , “lapsi” ja “vanhempi”. Harri Holkeria ja Erno Paasilinnaa hallitsi “vanhempi” silloin, kun luotiin kuvaa narratiivisesta persoonallisuudesta.

Aleksi Kiven kerronnassa nuorin, nopeaälyinen Eero ja veljessarjan vanhin Juhani, olivat kuin kissa ja koira keskenään narratiivisessa kerronnassa. Erno erosi myös Eeron tapaan nuorimmasta veljestään kirjailija Arto Paasilinnasta, hauskojen kirjojen kirjoittajasta. Ei ole epäilystä, etteikö kirjoittaja, Aleksis Stenvall, tuntenut tuon ajan psykologiaa.

Holkerin Facebook

Holkeri marssi ulos Ylen Sirkus Pasila -ohjelmasta ei ollut ehkä harkittu, mutta kääntyi myöhemmin hänen voitokseen ja protestiaalto vasemmistolaistunutta mediaa vastaan oli myöhemmin mukana Holkerin kuljettamassa tämän päivän Facebookin kaltaisessa Naamakirjassa.

Holkeri toimi Urho Kekkosen kaatamiseen pyrkivän Honka-liiton tiedottajana 1960-luvun alussa ja hän antoi näin kasvonsa alkaneelle yhteiskunnalliselle uudistumiselle. Sitä helpotti kokoomuksen puheenjohtaja Juha Rihtniemen valistunut tapa kutsua Holkeri kokoomuksen puoluesihteeriksi. Karismaattisen Rihtniemen kuoltua nuorena avautui Holkerille tie puolueen puheenjohtajaksi.

Holkeri joutui uuteen narratiiviseen vaiheeseen, jossa oma sisäinen tarina on samalla sosiaalisesta tarinavarannoista tuotettu myöhempi tulkintamalli, jonka mukaan ihminen tekee tulkintoja ja valintoja eri tilanteissa. Juuri tämän sisäisen mallinsa kautta ihminen määrittelee omaa identiteettiään, arvojaan, tavoitteita ja asemaansa suhteessa muihin ihmisiin.

Harri Holkerin kohdalla juuri identiteetti ja arvot olivat erityisen vahvasti esillä, ja niiden uskottavuus oli medioittemme välittämänä poliitikoista poikkeava. Holkerin luottamuksen saattoi pettää kerran, mutta toista mahdollisuutta hän ei antanut, omin sanoin sen medioissa välittäen. Tässä merkityksessä Holkeri vaikutti epäpoliittiselta suorasanaisuudessaan ja ankaruudessaan, rehellisyydessä. Holkerin kerrottiin olevan erityisen tarkka julkisesta mediakuvastaan hieman Mannerheimin tapaan.

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen..

Holkeri ehti olla presidenttiehdokkaana kaksi eri kertaa vuosina 1982 ja 1988 ja hävisi molemmilla kerroilla presidentti Mauno Koivistolle. Toisella kertaa ohi ehti myös keskustan ehdokas Paavo Väyrynen. Honkaliitosta huolimatta välit Kekkoseen olivat kunnossa ottaen huomioon kylmän sodan aikainen ajattelu ja Kekkosen oman puolueen toiminta tuossa ajassa.

Paavo Väyrynen oli avainhenkilö Harri Holkerin viedessä puolueensa pääministerinä, runsaan neljän vuosikymmenen jälkeen, hallitukseen. Ennen vaaleja tehty porvareiden kassakaappisopimus, jossa Väyrynen olisi toiminut pääministerinä, paljastui presidentti Mauno Koivistolle, ja hän kutsui juuri Holkerin hallitustunnustelijaksi.

Näin syntyi vuoden 1987 nousukauden kiidossa kasinotalouden ns. rakennemuutoshallitus, jonka kausi päättyi 1990-luvun alun syvään lamakauteen ja Neuvostoliiton hajoamiseen.

Tähän lamaan ei oltu varauduttu toisin kuin nyt, jolloin mahdollisen globaalin laman ja euroalueen ongelmat tunnetaan, kokoomuksen jälleen kerran vetämässä vaikeiden aikojen hallituksessa, liiankin hyvin. Näin pääministeri Jyrki Katainen toimii lopulta hyvinkin samankaltaisissa oloissa, arvaamattoman tulevaisuuden edessä, kuin hänen edeltäjänsä Harri Holkeri.

Syökää silakkaa

Narratiivisessa analyysissä yhden henkilön sisäinen kertomus saa uusia piirteitä ja muuttuu, kun ihminen joutuu uusien tilanteiden tai kokonaan erilaisten tehtävien eteen. Näin sitä huolimatta, että itse henkilö ja hänen arkiminänsä säilyisi ennallaan. Tarinan kerronnassa nämä muutokset säilytetään pääsääntöisesti uskottavina. Mykästä ei tehdä puhuvaa, talonpojasta keisaria, sokerileipurista pyöveliä jne.

Holkeri kehotti kansaa käyttämään ruokapöydässä edullista silakkaa ja tämä huumori kääntyi pääministeriä vastaan tulevissa vaaleissa. Vastaavasti tokaisu “Minä juon nyt kahvia” toimittajien kysyessä hänen mahdollisesta kiinnostuksestaan tuleviin presidentinvaaleihin vuonna 1994 jäi sekin Holkerin kantaman Facebookin “Naakirjan” näkyviksi lausahduksiksi.

Ne tukivat jo varhain syntynyttä tarinatyyppiä, jossa kertomus oli pidettävä tuon ajan medialle tyypillisenä, tiettyä poliittisen kerronnan tyyliä palvelevana “pönäkkänä” suomalaisena mediana kerrottaessa poliittisesta eliitistämme. Televisiosta tuttu Holkeri oli samalla valtiomies, joka luki ne valitsijamiesten jättämät laput, joihin oli kirjoitettu 201 kertaa Kekkosen nimi.

Narratiivinen täyskäännös

Holkerin ura jatkui Suomen Pankin kautta kansainväliseksi rauhantekijäksi Pohjois-Irlannissa ja Kosovossa. Samoin hän toimi YK:n 55. yleiskokouksen puheenjohtajana. Näistä ansioista kuningatar Elisabet II myönsi Holkerille ritarin arvon ja “Sir Harry” oli tämän jälkeen “Honary Knight Commander of the Order of the British Empire, KBE“. Suomessa hän sai niin ikään harvinaisen valtioneuvoksen arvon.

Suomessa Harri Holkeri jäi aikalaistensa mieliin etenkin Kansallisen Kokoomuksen muuttajana kohti nykyistä asemaansa ja kokoaan, jossa samalla on käyty tiukkaa kamppailua yhdessä agraaritaustaisen maalaisliitto-keskustan kanssa maan johtavan porvaripuolueen asemasta.

Juuri nyt myötäinen veisi kohti pysyvämpää suuremman oikeistopuolueen paikkaa, keskustan alamäen jatkuessa myös gallupeissa vaalien jälkeen. Tosin taustalla on uusi poliittinen voima, perussuomaalaiset, joiden kasvava suosio näyttäisi syntyvän niin vanhenevan kansakunnan konservatismin kuin hieman vasemmalla olevan arvomaailman yhdistelmänä. Tämän poliittisen puolueen narratiivinen rakenne on koko ajan elävä ja samalla ongelmallinen medioittemme perinteiselle poliittiselle kielenkäytölle, narratiiviselle lähestymistavalle.

Narratiivinen kerronta ja analyysi on silloin erityisen haastava, kun edessä on kertomattoman kertomuksen kuvaaminen, kuten uuden puolueen synnyn kohdalla tahtoo olla. Ongelmana on koko ajan tietämisen subjektiivisuus ja kertojan oma käsitys narratiivisen kertomuksen tai tutkimuksen totuudesta.

Kun totuus on suhteellinen, se on rakennettava sosiaalisessa prosessissa ja luottaen omiin kokemuksiin ja tietoon. Narratiivinen tutkimus tai media ei pyri yleistävään tai objektiiviseen tietoon, vaan paikalliseen, henkilökohtaiseen ja subjektiiviseen tietoon.

Narratiivi tarjoaa joko implisiittisen, julkilausumattoman, mutta asiayhteydestä pääteltävän kertomuksen tai sen vastakohtana eksplisiittisen skeeman, ihmisen sisäisen mallin tosimaailmasta. Monelle internetissä tämä on edelleen lähiyhteisön “miltä maailma näyttää” -malli.

Kertomaton kertomus

Paavo Lipponen on Harri Holkerin aikalaisia, vain runsaan kolme vuotta nuorempi politiikan veteraani. Turtolan Pellosta syntyisin oleva ja Kuopiossa kasvanut savolaisvaikuttaja on mitä todennäköisimmin tulossa mukaan talven presidentinvaalikisaan.

Paavo Lipposen isoisä Akseli Lipponen oli vuonna 1918 perustetun Kansallisen Kokoomuksen puoluesihteeri. Lipposen eno ja kummisetä tunnettiin taas Savossa Mannerheim-ristin ritarina. Lipposta ja Holkeria edustaa vahvan isänmaallisen taustan ohella provosoituminen ja silloin sosiaalisista medioistamme tutun “vanhemman” paljastuminen Facebook -ajan Naamakirjan kansalaisille.

Paavo Lipposen pitkää ja näkyvää uraa Suomen politiikassa kuvaavat medioissa voimakkaat ilmaisut ja “nahkurin orsilla” tapaaminen. Samoin käsite “Euroopan ydin” sekä sateenkaarihallitusten vahva johtajuus aikana, jolloin Suomi menestyi maailmalla ja eurosta tuli yhteisvaluutta. Narratiiviseen kerrontaan kuului verrata Lipposta Kekkoseen ja Lipponen itse itseään Moosekseen. Vielä tuolloin sosiaalinen media ei ollut osa narratiivista tulkintaa, jossa kertominen toimii kertojan tiedoin, taidoin ja ihmisten välisenä vuorovaikutuksena, ihmisen oman persoonan ilmentäjänä. Tämä ei voi olla näkymättä vaaleissamme.

Facebookin narsismi

Facebookissa on varoitettu ihmisiä tuomasta esille kohtuuttomasti omia narsistisia tai ylilyöviä piirteitä omasta persoonallisuudesta. Facebook vahvistaa juuri narsistista mahtailua ja muuttaa persoonallisuutta siinä missä toimiminen poliittisen puolueen kasvoina, vastaten omalla persoonalla miljoonien äänestäjien käsityksiin vallasta ja sen käytöstä tulevana mahdollisena pääministerinä tai presidenttinä.

On kiusallista, jos arkiminän ja valtaa käyttävän ministerin tai presidentin välillä on suuri ero. Sama koskee Facebook -minää ja sen eroa ihmisen todellisesta minästä ja sen arkielämästä, työstä, koulutuksesta, persoonallisuudesta, harrastuksista, ajankäytöstä jne. Nämä erot tulevat ennemmin tai myöhemmin esille ja aiheuttavat harmia ja monelle psyykkistä vahinkoa.

Piilotettu puhe ja kuva

Holkerin arkiminiässä oli myös oikean isän ja vanhemman piirteitä, tapa kuvata ja vielä taitavasti arkikokemuksiaan ja ympäristöään niin Kosovossa, Pohjois-Irlannissa kuin missä tahansa liikkuessaan ja kameraa mukanaan kuljettaen.

Valitettavasti tämä Holkeri ei välity hänestä tehdyissä julkaisuissa eikä se päässyt esille koskaan kovin korostuneesti suomalaisissa medioissamme. Tällainen kokemus muuttaa ihmisen persoonaa siinä missä sosiaaliset mediat ja Facebook tänään miljoonia ihmisiä.

Kielen avulla ihminen tekee kokemuksensa ymmärrettäväksi muille ja valtaosa niin Holkerin kuin Lipposen kielestä jää tuntemattomaksi. Sama koskee sellaista sosiaalista mediaa, jossa mukaillaan perinteisen median tapaa tehdä kertomus, liioitellen ja mahtaillen, kissan kokoisin kirjaimin.

Ristiriitainen kertomus

Se missä aiemmin itsensä kehittämiseen vaadittiin valtava määrä aikaa ja työtä se onnistuu nyt napin painalluksella ja kuvankäsittelyllä. Facebook ja poliittiseen narsismiin kuuluukin esittää aina parempaa ja tärkeämpää kuin mitä oikeasti olemme.

Kun samalla syntyy ristiriita todellisen minän ja kuvitellun tai halutun välillä, syntyy myös ongelma “paheellisten” unelmien välillä, joista pornografiset sivustot edustavat noin kolmatta osaa ladatuista sivustoistamme. Mukana on myös hallitsematonta pelaamista ja ostamista sekä impulsiivista käyttäytymistä ja kuvitteellista ylivaltaa.

Näistä mahtailu on tyypillisen sosiaalisen median väline, jota ei rajoita lähiympäristön välitön palaute, ihmisten fyysiset ilmeet ja paheksunta. Välinpitämättömyys, töykeys ja tahdittomuus ovat netin mukana levinneitä ilmiöitä ja näkyvät etenkin medioitten ylläpitämillä sivustoilla. Narratiivinen osaaminen on jäänyt vähälle ja koulutus uuden välineen käyttöön on jokaisen omalla vastuulla.

Politiikassa henkilö joutuu toimiman subjektiivisesti, etsimään itsestään parhaat puolet ja korostamaan myös kritiikittömästi puolueensa arvoja ja oikeutusta myös silloin, kun olisi paheksunnan ja kritiikin paikka. Usein kuva henkilöstä syntyy mainostoimiston tekemänä, eikä se vastaa lainkaan ihmisen todellista minäkuvaa.

Kaupan hyllyllä hypisteltävänä

Internetissä ihmiset joutuvat niin ikään itse objektisoimaan itsensä ja ovat kauppaamassa itseään aina tavalla tai toisella. Samalla viestit tulevat töykeinä ja ilman valmistelua myös sähköposteina ja etenkin esimiesasemassa olevilta henkilöiltä.

Normaali kanssakäynti kasvotusten edellyttää aina aiheen perustelua ja lähestymistä sekä kasvojen ja kehon kieltä, joskus hyvinkin varovaista ja moniulotteista arviointia siitä, koska on sopivaa esittää ja mitä.

Hetken mielijohteesta saatu ylivalta on internetin ja sen sosiaalisen median välineinä nettikäyttäytymisen tyypillisintä sosiaalista muutosta, jota edelsi television tuomat poliittiset tai narratiiviset kerronnalliset hahmot, joita tuli äänestää.

Kun kerromme kuinka presidenttikisaan ovat tulossa Sauli Niinistö, Paavo Väyrynen ja Paavo Lipponen sekä myöhemmin myös Timo Soini, syntyy käsitys hyvinkin sähköistyneestä talvesta, jonka kerronnallinen ja sosiaaliseen mediaan siirtyvä narratiivinen todellisuus alkaa hallita kieltämme ja käyttäytymistä.

Teknologian tuoma muutos on muuttamassa dramaattisesti ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen ehtoja, mutta samalla myös niitä yhteiskuntarakenteita, jossa nämä prosessit toteutuvat silloin, kun kyse on perinteisistä poliittisista instituutioistamme ja niiden mahdollisuudesta toimia kehittyneen demokratian säännöillä.