Karmea tilanne

Otsikko on lainattu kokoomuksen Pertti Salolaisen lausunnoista medioille. Hän oli ministerinä myös Esko Ahon hallituksessa kun Neuvostoliitto kaatui ja alkoi 1990-luvun lama.

Suomen ja Kreikan keskenään sopima lainatakuu sai odotetun vastaanoton ensin luottoluokittajalta ja sitten unionin jäsenmailta, erityisesti Saksasta. Tilanne on kansallisesti karmea ja kuvaa hankkeen vetäjiltä poikkeuksellista kyvyttömyyttä muistaa Paasikiven oppeja. Maantieteelle ja geopolitiikalle me emme voi mitään.

Perussuomalaisten (Finns) pelko

Suomalaisten ongelma käynnistyi ennen kevään vaaleja, jolloin vasemmisto joutui antamaan sellaisia lupauksia, joiden taustalla oli perussuomalaisten pelko. Uhmakkaasti kerrottiin, kuinka mukana ollaan vielä Portugalin paketissa ja sen jälkeen vaaditaan jo seuraavalta vakuudet. Pääministeri Mari Kiviniemi oli vastauksissaan vaitonainen ja välttelevä. Vasemmiston uho sen sijaan toi loppukirivoiton ja suurin tappio, kansan tuomio, kaatui keskustan syliin.

Tällainen demareitten vaatima vakuus sitten Kreikalta haettiinkin ja sen kuviteltiin olevan mahdollista kahdenkeskisin neuvotteluin, uhkavaatimuksella vetäytyä ja viedä Kreikan yhteinen tukipaketti katastrofiin. Riihikuivaa rahaa tallennettuna ja tuottavasti sijoitettuna. Sellainen yritys oli uhmakas unionin sisällä ja kriisin torjunnassa, uuden alkavan laman globaalissa taltuttamisessa, talkootyössä. Se, että välistä vetäjä kertoo vetäytyvänsä talkoista, ei mene perille kesken roihuavan metsäpalon. Ei sellaista uskota, eikä sellaista kuunnella, kun kaikilla osapuolilla ovat omat sisäpoliittiset ongelmansa hoidettava, ei vähiten Angela Merkelillä.

Kurkien tanssia

Ei ole jälkiviisautta sanoa, että kaikki pienet euromaat tulisivat seuraamaan jatkossa Suomen esimerkkiä alkaen Virosta ja Hollannista, ja että Saksa ei voi hyväksyä sellaista mallia, jossa myös Angela Merkelin asema käy omassa maassaan mahdottomaksi. Europondi ei voi olla malli, jossa maksajia ovat asiansa hoitaneet, etenkin Saksa, ja joukon velkaisimmat valtiot, ilman talouskuria elävät, hyötyvät taloutensa hoitaneitten veroeuroista ja eläen näiden kurjistuvan talouden kustannuksella. Tämä sanottiin ääneen jo ennen vaalejamme, vuosia takaperin.
Olen siitä kirjoittanut, moni muukin on.

Toki tämä sama koskee myös Suomea. On ymmärrettävää, että uusi budjettikuri ja euroalueen heikkojen valtioiden samanaikainen tuki ei tänään rohkaise myöskään suomalaisia. Omat leikkaukset ja verojen kiristys näyttäisi hukkuvan suoraan kankkulan kaivoon siirtäessämme ne asiansa kehnosti hoitaneille välimereiseen ilmastoon.

Oleellista kuitenkin on, että päätöksenteko tässä tapahtuu suurten euromaitten toimesta, jolloin kurkien tanssiessa varpuset siirtyvät syrjään. Se, että toteutukseen vaaditaan kaikkien jäsenmaiden suostumus, myös pienten ja taloudellisesti marginaalisten, on metsäpalon jo roihutessa mahdotonta. Ne ovat ikään kuin piikkinä lihassa, eivät ymmärrä omaa parastaan ja sijoittumistaan geopolitiikan kentällä, Paasikiven neuvoja. Se mikä koskee Venäjää, koskee myös Saksaa ja Ranskaa, Britanniaa.

Saatanan tunarit

Takausten vaatiminen on nyt mahdotonta, ja nurkkaan ajautunut Suomi on menettämässä kansainvälisen maineensa, ykkösotsikko pohdittaessa kansainvälisissä medioissa, miten syvä lama on syntymässä. Suomi on keittänyt sopan, josta irtautuminen on mahdollista vain sellaisella diplomatialla, jossa omat kasvot on jo menetetty. Ajatus olla tukematta Kreikkaa kun siirtää Suomen nyt syntipukiksi, oli syy alkavaan lamaan mikä tahansa. Tätä ei ajateltu, kun lupauksia vasemmalta annettiin ja sopimus Kreikan kanssa tehtiin.

Urho Kekkosella oli tapana käyttää poliitikoistamme käsitettä “saatanan tunarit”. Nyt tuo käsite on kovin kevyt eikä kerro seurausten todellista laatua sixpackin alkutaipaleella. Kansainvälisen maineen ohella ongelmat kun ohjautuvat myös omaan sisäpolitiikkamme ja sen hoitoon. Tässä Kekkosella oli tapana todeta, kuinka silloin, kun kahdesta on valittava, jos jomman kumman on oltava rempallaan, sisä- tai ulkopolitiikan, olkoon se sisäpolitiikkamme.

Tuo lausahdus oli eri ajassa annettu ja koski etenkin idän ja Neuvostoliiton suhteitamme, bilateraalista kauppaamme. Olimme äärimmäisen varovaisia kansainvälisissä lausunnoissamme ja äänestimme YK:ssa tiukissa paikoissa tyhjää. Kansainvälistä kauppaa käyvä maa, pieni kansakunta, ei voi lähteä pilaamaan omaa talouttaan, sisäpolitiikan eväitään, tunaroimalla turhaan ulkopolitiikassa. Olkoonkin että saimme kuunnella usein käsitteestä “finlandisierung” ja tietysti saksalaisilta. Usein se käsitettiin meillä väärin, kun kyseessä oli Saksan oma sisäpolitiikka. Tämän Kekkonen osasi perintönä Paasikiveltä ja siirsi Koivistolle. Tämä läksy Suomessa on osattu yleensä kiitettävästi. On oltu mahdollisimman varovaisia ulkopolitiikassa ja suojeltu sillä kansainvälistä mainetta ja kauppaamme.

Poliittinen vastuu oikeissa käsissä

Jos suomalainen luottoluokitus laskee ja elämä muuttuu omassa taloudessa vaikeaksi, syyllinen on nyt helposti löydettävissä. Timo Soini kuvasi demareitten tehneen nyt konkurssin ja kehotti vetäytymään kokonaan pois Kreikan tukipaketista. Toinen vaihtoehto on tulla siihen mukaan ilman mitään ehtoja. Tuo jälkimmäinen on lähempänä toteutumista, ja muut “luovat ratkaisut” eivät suuria EU -maita Suomen tapauksessa kiinnosta. Ne olisi tullut etsiä avoimesti ja yhdessä aikaisemmin.

Suomen poliittinen syksy alkoi synkästi ja se heijastuu nyt vaalien kuvioon talvella sekä myöhemmin syksyllä. Kun eurosta ja emusta päätettiin, Euroopan ytimeen liityttiin, pääministerinä oli Paavo Lipponen ja valtiovarainministerinä Sauli Niinistö. Molemmat ovat nyt ehdokkaina ja vain salkun paikka on vaihtunut. Nyt valtiovarainministerinä on demareitten Jutta Urpilainen ja pääministerinä kokoomuksen Jyrki Katainen.

On hyvä, että poliittisen vastuun kantavat nyt oikeat puolueet. Se miten kansa reagoi mahdottomaan tilanteeseen ja kansainväliseen häpeäämme, kasvojen menetykseen ja mahdolliseen meidän nimiin menevään globaaliin syvään lamaan, on arvattavissa. Jutta Urpilaisen hyökkäys medioita vastaan on oikuttelua, jossa yön yli nukkuminen ei ole auttanut.

Keskustan tuska

Keskustalla on edelleenkin vain yksi presidenttiehdokas, Paavo Väyrynen, jota keskustan varapuheenjohtaja Timo Kaunisto kertoi häpeävänsä (HS 24.8). Kun Sirkka-Liisa Anttila on kieltäytynyt ehdokkuudesta, perusteena samat kuin aiemmin Seppo Kääriäisellä, paineet Mari Kiviniemen suuntaan kasvavat sietämättömiksi. Väyrysen taakse puolue menee vain pakon edessä ja se kertoo kaiken kriisin syvyydestä.

Kaiken tämän rinnalla ei ole uutinen, että Loimijoki kukkii sinilevästä ja kakkostie jää jälleen kerran ilman rahojaan, maakuntajohtaja kertoo käärivänsä hihat Hämeenlinnassa (FL 24.8). Ne hihat ovat varmaankin jo kuluneet.