Oppia koko elämä

Tiedelehdessä pohdittiin tieteilijöitten toimesta kuinka koulukirjamme ovat kaukana fyysikkojen viimeisistä löydöksistä ja biotieteilijät sitä, kuinka niissä viimeisin tieto ja sen punainen lanka hämärtyy. Samaa teemaa jatkoi käytännön filosofian professori Airaksinen Helsingin Sanomissa (16.8).

Selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu

Pidän Airaksisen tyylistä ja lähestymistavasta, arkiajattelun tuomisesta filosofiaan ikään kuin Timo Soini puhuisi politiikkaa. Sellaisen matkiminen ei tahdo onnistua ja niinpä kaikki perussuomalaisten teemoja lähestyvät presidenttiehdokkaittemme yritykset kosiskella “junttikansaa” ovat tuomittu epäonnistumaan.

Kun kansaa pidetään junttina ja tyhmänä ja Soinin oppeja medioissamme populismina, kykenemättä määrittelemään, mitä populismi lopulta on, muuta kuin selkeäsanaista puhetta, silloin kaikki se, mistä Soini sanoo ja perussuomalaiset puhuvat, määrittää Suomessa populismin sisällön. Sen matkiminen on suurin mahdollinen virhe.

Kun valittavana on aito ja sen kopiot, kansa valitsee varmasti aidon. Jos sitä kutsutaan populismiksi Suomessa, hyvä niin. Jonkun tutkijan mukaan populismia näyttäisi olevan myös sosiaalinen media, kansalaismedia ja tätä kautta internet, kakki se mikä kilpailee vanhaa konventiota ja mediaa samalla jalostaen. Mediakriittisyys tuomittuna populismiksi on pelottava ilmiö tulkintana medioitten itsensä taholta. Se vie mediayhteiskuntaa kohti totalitarismia, erehtymätöntä, suurinta ja kauneinta neljättä valtiomahtia. Poliitikko, valtiomies ja despootti, voi tällaiseen toki erehtyäkin.

Keisarin vaatteet

Kun ihminen on tyhmä tai tietämätön, tämä alkaa hävetä sitä ja peitellä keskenkasvuisuuttaan, usein vielä aggressiivisesti. Näin tapahtuu etenkin kouluissa mutta toki myös yliopistoissa, kaikkien instituutioittemme sisällä.

Johtava instituutio ja sen eliitti pelkää tätä eniten, tyhmyys tiivistyy siellä. Keisari on aina ilman vaatteita ja sitä huiputetaan narsismin ja turhamaisuuden hetteisellä suolla.

Kun talibantieksi kutsumani Iisalmen ja Forssan välisen tien varrella ovat liki kaikki oman “silkkitiemme” presidenttiehdokkaat, ja tunnen heidät samalla, kuka tahansa valituksi tuleva on mielestäni ehdottoman kyvykäs tuon tehtävän hoitajaksi.

Rajattuna niillä oikeuksilla, joita presidentillä tänään on ja maassa, jossa liki miljoona taloutta menetti muutaman viikon aikana vuosikymmenen säästönsä, jälleen kerran, pörssiromahduksemme seurauksena. Sen selittely muulla, kuin omilla valinnoillamme, on turhaa. Syyt kun ovat eurossa ja euroalueessa, sen epäonnistumisessa, ahneudessa, valkoisen miehen taudissa, julkisen hallinnon velanotossa ja maamme syrjäisessä sijainnissa.

Koulu ei ole yliopisto

Se mitä edellä kirjoitin, on totuutena subjektiivinen, ja jokaisella on oma tulkintansa, jota kutsutaan joko totuus- tai tuttuustiedoksi, väitetiedoksi tai pelkäksi uskomukseksi. Tässä perinteisen tiedon määrittely ja lähestymistapamme tietoon on koulussa pääsääntöisesti opittua, joskus lähiympäristön maailmankuvan muokkaamaa, eikä siihen liity juurikaan pohdintaa tuon tiedon alkuperästä, luonteesta, totuuden mahdollisuudesta. Se tieto hankitaan vasta yliopistoissamme. Näin kuka tahansa peruskoulun käynyt olisi sen voinut kirjoittaa, mutta myös lukea ja ymmärtää lukemansa.

Koulussa tämä toki myönnetään ja opettajat opettavat sen minkä osaavat pyrkien joskus mahdottomassa tilanteessa motivoimaan lapset oppimisprosessiin, jossa oppikirjat ovat vain väline ihmisen kasvulle. Matematiikan tunnilla tavoite ei voi olla syventyä sen filosofiaan ja tämän merkitykseen vaikkapa muun luonnontieteen käsittelyyn tai ymmärtämiselle tieteen keinoin sekä osana koko luonnontieteistä epistemologiaa, tietoteoriaa. Sellainen veisi koko kouluopetuksemme harhaan.

Peruskoulu ja lukio ei ole toki yliopisto ja sen antamaa opetusta. Sen merkitys on edelleen perinteisen tiedon tuottamisessa ja jaossa, eikä siihen voi liittää sellaista, joka ei sovi koulumme alkuperäiseen tehtävään.

Tällaisia perinteisiä tehtäviä ovat tuottaa eräänlaista totuustietoa tai tuttuustietoa, taitotietoa ja propositionaalista väitetietoa.

Tuttuustiedossa me kerromme tuntevamme presidenttiehdokkaan, taitotiedossa kuvittelemme olevamme jopa sopivia täyttämään presidentiltä vaadittavat tehtävät ja väitetietona kerromme Iisalmen olevan Savossa ja Forssan Hämeessä sekä talibantien vanhana silkkitienä, Kabulista Pakistanin rajalle, yhtä pitkän kuin tämän Etelä- Hämeestä Pohjois-Savoon johtavan ja yli kulttuurirajojemme, Pähkinäsaaren rauhan rajan, kulkevan ikivanhan routivan maan reitin.

Valintojen teko koulun vastuulla

Koulun opetusohjelmiin ei voi kuulua yhdistää ja integroida talibantien monikulttuurisia ja vuosituhantisia rakenteita suomalaiseen vastaavaan luonnontieteiseen tai kulttuuriseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen, historialliseen ympäristöönsä. Se on yliopistojen tehtävä ja tapahtuu kokonaan toisenlaisessa viitekehyksessä kuin koulujen mahdollistama opetusohjelma kirjoineen myös uudessa mediayhteiskunnassamme ja sen tietotulvassa. Se, millaiseen oppimisympäristöön ja esim. ammattiin ihminen myöhemmin asettuu, on kuitenkin pääosin koulun vastuulla.

Se, että tieto on jo sinänsä ristiriitainen käsite, ei oikein sovi koulun opetusohjelmiimme. Koulu voi toki opettaa vaikkapa filosofisia koulukuntia ja käsitteitä, jotka liittyvät rationalismiin, empirismiin, pragmatismiin, kantilaisuuteen, agnostisiin tiedon lähestymistapoihin tai kertoa näkyvimpien filosofien työstä ja ajattelusta, mutta niiden liittäminen yhteiskuntakokonaisuuteen, historian kulkuun ja sen oppitunneille, biotieteisen ajattelun muuttumiseen ja sen “punaiseen lankaan” jne. ei oikein onnistu ulkopuolella ensin hankitun perustiedon ja sen käsitteistön. Sen subjektiivisuus ja muuttuvuus on sinänsä itsestäänselvyys, eikä siihen tule kiinnittää kouluissa kohtuutonta huomiota.

Kirja on pantava toimimaan

Nämä tiedot, kyky integroida myöhemmin hankittavaa lisätietoa, ottaa se haltuun ja käyttöön, panna se toimeksi, ei vain omistaa kirja ja lukea se, muistaa lukemansa, on hankittava kokonaisuudesta irrallisena eri aineiden oppitunneilla ja käyttäen niitä välineitä, joita perinteinen kouluopetus kykenee muutaman tuntiviitekehyksensä puitteissa välittämään. Oleellista on, että syntyy motiivi ja halu oppia, eikä synny häpeää tiedosta, jossa ihminen on “tyhmä” ja “keskenkasvuinen” koko lyhyen elämänkaarensa ajan.

Se että kouluopetukseen liitettäisiin mukaan runsaasti pohdintaa tiedon mahdollisuudesta, luonteesta ja alkuperästä, jo tieteessä hankitun tiedon oikeutuksesta teoriana, totuus- tai tuttuustietona, taitotietona tai väitetietona, on yliopiston sisällä käytävää pohdintaa, ja kuuluu akateemiseen skeptismiin. Monessa tiedekunnassa se toki sivuutetaan kokonaan turhana.

Tärkeintä ovat valinnat

Skeptismi, kritiikki ja vanhan tiedon epäily, tuottaa kaiken aikaa uutta tietoa, ja tämä muuttuva tieto ei voi toki välittyä reaaliaikaisesti koulujen opetusohjelmaan ja siellä käytettäviin kirjoihin. Kirjat kun eivät elämäämme ratkaise vaan valintamme.

Jos alamme epäillä, kuinka aistimme pettävät ja kaikki tieto on arveluttavaa, koulumme jättävät kohta väliin jopa tuttuus- ja taitotiedot, eikä rutiinit elämässä onnistu laskettaessa markettien alehintojen prosentteja tai hyväksyttäessä väitetiedot sellaisenaan totuutena. Valintojen teko käy kohta mahdottomaksi ja teemme niitä noin 60 000 joka ikinen päivä. Niiden perustana ovat juuri vaikkapa väitetiedot.

Siis sellaiset kuten maalla on yksi kuu ja Saturnuksella renkaansa tai että painovoima on olemassa, vaikka Einstein ei aivan kaikkea newtonilaisesta maailmankuvasta hyväksynytkään. Viimeistään ensimmäisessä liikenneonnettomuudessa fysiikan peruslait alkavat näyttää ankaria voimiaan nuoren skeptikon elämässä.

Lisääntyvä egoismi ja muodikas skeptismi

Jos laajennamme edelleen akateemisen skeptismin koskemaan myös uskomuksia, meille ei jää jäljelle mitään konkreettista kouluopetukseen, minkä varaan maailmankuvamme rakentaisimme. Tämä on jo nyt koko ajan kasvava ongelma internetin sisällä ja sosiaalisissa medioissamme, kaikissa medioissamme.

Syntyy kaiken aikaa vain vastakkaisia mielipiteitä ja väitteitä, joiden totuus on katsojan tai lukijan mielikuvissa, siinä missä uskomme kauneuden olevan katsojan silmässä. Jos kaikki on subjektiivista, kauneus ja tieto jokaisen omassa tulkinnassa, subjektiivisessa kokemuksessa, normit ja lait jäisivät niin ikään omaksumatta ja asetukset lain tulkitsijan toimesta tekemättä, missikisat kisailematta, muotinäytökset pitämättä, korut ja parfyymit hankkimatta, autot muotoilematta, talot maalaamatta, puutarhat vaille kukkaistutuksiamme. Aforismeja voi heitellä aikansa kuluksi, mutta ei niiden varaan pidä elämäänsä rakentaa.

Tässä oppimisessa Iisalmi talibantien pohjoisessa päässä on valovuoden Forssaa edellä. Kukkaistutukset eivät ole vain puistojen pakollista kasvustoa vaan myös siltojen kaiteitten floristista osaamista.

Veistotaiteella suomalaisia ei sen sijaan hemmotella missään kaupungeistamme. Muutama pönäkkä teos, jonkun tapahtuman tai henkilön muistoksi pystytetty kivipaasi, kirveellä veistetty tai kalliosta räjäytetty rosoinen pinta ei ole antamassa talviselle maisemalle keveyttä ja katoaa onneksi kesällä kasvuston sisälle.

Shakespeare sanoi jo kaiken

Kauneus ei ole subjektiivinen käsite vaan hyvinkin määriteltävissä siinä missä parfyymit, musiikki ja lopulta myös tieto ja sen objektiivinen tulkinta. Näin siis käytännön filosofiassa ja tiedon käytössä kouluopetuksessamme, jossa on annettava arvosanat myös aineissa, joiden tulkinta ja tutkimus yliopistossa on jo kokonaan toinen asia. Niitä ei tulisi sotkea toisiinsa liian varhain. Mediat tekevät sen kyllä opettajien puolesta liiankin näkyvästi ja pilaten opettajien työtä sen kaikilla tasoilla, ei vähiten äidinkielessämme. Ja siihen perustuu lopulta kaikki heuristinen viisautemme ja hermeneutiikka, kykymme hahmottaa ympäröivän maailman rikkaus.

Yliopisto-opetusta ja -tutkimusta ei pidä sotkea kouluopetukseen eikä yliopistotutkijoiden arvioita koulukirjoistamme sovi ottaa kuolemanvakavasti. Pikemminkin oletan koulukirjojemme olevan pedagogisesti tehtävänsä hyvin täyttäviä ja paljon parempia kuin ne kokeilut, joissa siirsimme takavuosina Neuvostoliitosta joukko-opin muotoja myös omaan kouluopetukseemme ja saimme siitä näpeillemme, laskutaidon kadottaneita kasvavia aikuisia. Ne opit karsiutuivat kouluistamme vähin äänin ja hyvä niin.