Verot valtion maksettavaksi
Takavuosien KTM:n värikkään kansliapäällikön poika Björn Wahlroos esiintyy kansikuvanallena kotiini viikoittain kannettavassa kriisilehdessä. Suomen Kuvalehden kriisin syy eivät ole blogistit ja kasvava sosiaalisen median välineistö, mahdottomuus pysäyttää medioitten uusinnovaatioita, vaan tapa panostaa vääriin asiakkaisiin, vääriin kuviin kansikuvina.
Wahlroosin kuva lehden kannessa ei ole uskottava ja jää kauaksi turkulaisen ortopedi Oravan tai vaikkapa vain oikein valitun urheilijan, idols-tähden kuvasta sekä otsikoista, jotka ovat triviaalin asian popularisointia, populismia. Populistisia “verot alas ja valtion maksettavaksi” huudahduksia on kuultu ennenkin laman tunnelmissa.
Huomiotalouden helmiä
Miksi Wahlroos harrastaa populismia? Ehkä taustalla on tapa olla esillä ja kertoa olevansa finanssikeisari maassa, joka hänen näkemyksensä mukaan on lähellä 1930-luvun Uruguayn kehitystarinaa. Ehkä hän oikeasti elää Suomessa ja maailmassa, jossa on väkeä alle 1000 miljoonaa, ei 7000 miljoonaa, josta suomalaisia promillen osa hoitamassa taloutensa perusteita. Ehkä maailma oman kartanon ikkunasta avautuu näin omituisessa valossa? Vai olisiko taustalla petos tai petoksen petos, itsepetos?
Lähtötilanne Suomessa ja Skandinaviassa, Euroopassa, on aivan toinen kuin 1930-luvun globaalitaloudessa ja Uruguayssa. Kahden täysin mittauskelvottoman asian rinnastukset eivät vain muutu triviaaliksi populismiksi vaan samalla koomiseksi ja se tekee lehdestä omituisen viestin välittäjän. Vaikutteet tarinan synnylle pysyvät piilossa. Kai Wahlroos ymmärtää, kuinka Suomen hallituksen ja politiikan tapa ohjailla kansantaloutta on toinen, kuin Wahlroosin oma tapa ennen laman alkua omistamansa pankin osakkeilla keinotellen. Kun lamaa ei osannut arvioida, Wahlroos möi ja osti muiden omistamaa, aiheutti näille ikäviä seurauksia, mutta unohtaa sen nyt kokonaan.
Myykää se mitä on vielä myymättä
Kehotukset Suomen valtiolle myydä se, mitä on vielä jäljellä ja lopettamaan kehitysapu sekä luonnonvarojen tutkimus turhina kuluina, kieltää opiskelu sellaisilta, jotka jatkavat sitä vielä senkin jälkeen, kun Wahlroosit sen lopettivat, on omituista Suomen Kuvalehden sivuilla.
Wahlroosin esittämät leikkaukset ovat valtion budjetissa noin promillen osa, mutta niiden merkitys olisi koko keskeisen imagomme ja kansallisen osaamisemme perusteita ja kivijalkaa murentavia. Kun elää kvartaalitaloudessa, voi lopettaa satojen vuosien henkisen ja fyysisen pääoman, talouden peruspilarit, ja seurata Uruguayn ja monen muun pikavoittoja keränneen äkkirikastuneen maan malleja liki vuosisadan takaa. Onneksi meillä on monipuoluejärjestelmä ja onneksi Wahlroos myöntää itsekin olevansa triviaali ja poliittisesti naiivi ihminen, julkisuuden kipeä huomiotalouden tuote.
Ykkösuutinen on Google ja Kiina - ei Uruguay
Maailmalla ykkösuutinen on Googlen katoaminen Kiinasta ja sensuurin jääminen jättivaltion talousoppeihin. Se ei toimi jatkossa ja amerikkalainen nettiyhtiö toki palaa sinne, siinä missä Barack Obama Indonesiaan ja kotisaarilleen vierailulle. Siellä on nyt väkeä odottamassa liki yhtä paljon kuin globaalitaloudessa Uruguayn aloittaessa oman taloutensa korjaamisen 1900-luvun alussa.
Kakkosuutinen on Obama ja Yhdysvallat - ei Irak ja Palestiina
Kun Barck Obama juhlii voittoaan Yhdysvalloissa, se siirtää hänenkin käyntejä sellaisissa valtioissa, joiden väkiluku on tänään sama kuin koko maapallon muutama hetki takaperin. Indonesia saa odottaa muutaman kuukauden Obaman vierailua. Tänään se on hyvä merkki ja kertoo Yhdysvaltain sisäisten asioiden olevan korjautumassa ja asian numero yksi presidentti Obaman ohjelmassa.
Voitto siellä, sisäpoliittinen suurvoitto, helpottaa elämää niin Indonesiassa kuin Lähi-Idässä ja Pakistanin rajoilla Afganistanin solissa, Irakissa. Yhdysvaltain sisäiset olot ja menestys on aina myös osa Euroopan menestystä, ja sitä on syytä seurata myös Helsingin Sanomien toimittajan Pekka Mykkäsen (HS 24.3) tavoin The New York Timesin, The Washigton Postin, The Wall Street Journalin ja brittilehti Financial Timesin sivuilta ja sähköisistä versioista reaaliaikaisesti yhdessä vieläkin reaaliaikaisempien uuden median blogien tuottaman maailman kanssa rinnakkain ja niitä samalla vertaillen.
On itse muodostettava kuva maailmasta ja opittava medialukutaito, uuden ja vanhan median erikseen, ohi perinteisen printtimedian ja sen viihteellisen tarjonnan, emotionaalisen uutisoinnin tai tahallisen vääristelyn. Tarkoituksen vaikuttaa omiin osakkeisiin ja pankin menestykseen kriisiä hyödyntäen ja laman kestäessä.
Maidon vihollinen
Toimittaja Johanna Pohjola (HS 24.3) tulkitsee ilkeilyssään maidon olevan suomalaisuuden ydintä ja osa kansallista identiteettiä, pyhä asia, johon ei saa koskea. Lehtensä linjaa noudattaen hän haluaisi sen pois ruokaympyrästämme ja korvaisi muun Euroopan tapaan tanskalaisella oluella ja välimereisillä kreikkalaisen talouden ylikäyneillä marjajuomilla. Tätähän Suomen taloudessa ei ole vielä kokeiltu.
Hän ei huomaa, tai halua nähdä, kuinka skandinaavit ovat rakentaneet koko biologisen perimänsä juuri tiettyjen proteiinien, rasvojen ja pitkän päivän tuotteiden varaan. Se on heidän tapansa menestyä näillä korkeuksilla ja elää kohtuullisen onnellista ja pitkää ikää ennustavaa elämäänsä. Joidenkin talousnerojen mielestä nyt jopa liiankin pitkää, jolloin työelämää olisi jatkettava yli aikaisempien vuosien kuolinpäivän, jotta eläkkeet voitaisiin heille kunnialla maksaa maidon tuottajina, jalostajina tai kuluttajina.
Niin toki tekevät ranskalaiset ja italialaiset, joilla etanolin kulutus ja palaminen elimistössä on kokonaan erilainen tapahtuma kuin meillä. Tai afrikkalaiset, joilla maitosokeri ei tahdo palaa elimistössä lainkaan. Metabolian ohella eroa on toki ihossakin ja silmissä, sieraimissa, koko elimistön tavassa sopeutua tiettyyn ilmastovyöhykkeeseen ja sen vuosituhantiseen sopeuttavaan selviytymistarinaan. Sen taustalla ei ole kvartaalitalous, Wahlroosin opit, vaan puhdas darwinismi ja sitä läheltä myötäilevä poliittinen liike, liberalismi, kyky olla viisas ja varmistaa omat vahvuudet ja niiden jatko huolimatta populistisesta pulinasta kriisimedian huomiotalouden tuotteinamme ja osana uusrasismia. Evolutionarsimi ja klusteritalouden opit on vaikea aihe, mutta sitä on syytä opiskella eikä hakea oikoteitä.
Populismi on narriksi ryhtymistä
Euromaiden on päätettävä Kreikan ja samalla monen muun viinimaan kohtalosta tämän viikon aikana. Siinä talouskomissari Olli Rehnillä, maitopojalla Savon ja Suomen suurimmista maidontuottajapitäjistä, nykyisen Suomen pankin johtajan jäljillä, on tiukka paikka varmistaa, että Välimeren maat elävät niin kuin saarnaavat, ja jossa Skandinavian ja Saksan olisi jo aika kiihdyttää omaa kysyntäänsä. Se luo työtä, ja siihen auttaa viinimaiden talouden kiristys ja Skandinaviassa, yhtenä keinona muiden joukossa, veropolitiikka. Näiden triviaalien totuuksin laukojana Wahlroos on populisti ja populismi on joskus hyvä väline tuoda asiansa julkisuuteen, tehdä itsestään narri.
E-moodin kvartti
Johanna Korhonen on havainnut lehdessään (HS 24.3) kuinka keskiaikainen musiikki soi monin verroin vivahteikkaammalla tavalla kuin omana aikanamme ja etenkin kirkoissa. Bändikaverinsa Hilkka-Liisan kanssa hän oli havainnut koska e-moodin kvartti on “avonainen” ja milloin ei. Se koska moodi on “umpinainen” on hänen piiloviestinsä “varsinainen” sanoma ja kohdistuu kirkkoon ja kirkkomusiikkiin, sukupuolten väliseen ikuiseen sotaan ja kolmanteen sukupuoleen.
Kolmen sukupuolen maailmassa Luther-säätiön uusi piispa, ruotsalaisen Lähetysprovinssin piispa Aarne Olssonin vihkimä Matti Väisänen, on jo eläkeiän reippaasti ylittänyt (76 vuotta) ja tullenee joko maito- tai liha-alueiltamme, ehkä osa säätiön naispappeutta ja kolmatta sukupuolta vieroksuvista myös ruuhka-Suomen kulutusalueiltamme. Arkkipiispa Jukka Paarmalle Luther-säätiö on viimeinen kiusaus ennen uuden turkulaisen arkkipiispan astumista virkaansa, maalaispoika oikeasti hänkin ja liberaali uudistusmielinen johtaja.
Taktista pelin politiikkaa
Lehden (HS 24.3) tulkinnan mukaan Luther-säätiön takertuminen kirkkoon vaikuttaa taktikoinnilta ja sitä se varmaan onkin, pelin politiikkaa populistin sanoin sekä muistuttaen, kuinka kyseessä on lopulta rahasta ja sen jaosta. Tuskin niinkään kirkon sakramenteista kuin pappisvalan tuomasta elämänikäisestä virasta ja sen hoidosta sekä turvatusta taloudesta irtautumatta jo kovin maallistuneesta kirkostamme ja sen toimintaympäristöstä. Siinä suurempaa instituutiota käytetään sateenvarjona ja toimitaan toisin kuin sen säännöt edellyttävät, tulkitsee arkkipiispa Jukka Paarma ja vertaa liikettä vanhalaestadiolaisiin, jotka eivät hekään salli oikein naispappeutta, mutta eivät sitä myöskään mitenkään korosta ja saavat toimia kirkon piirissä. Kirkon piiriin mahtuu nyt monenlaista seurakuntaa ja huomiotalouden kalastajaa sielujen sijasta.
Luther-säätiöstä Alma-mediaan
Alma Median, Luther-säätiöön hyvinkin verrattavan, entisen ja erotetun päätoimittajan ajatuksenjuoksu lentää keskiaikaiseen musiikkiin, joka oli ilmaisuvapaata ja musiikki luotiin ulkopuolelle jo annetun sakramentin, tai oikeammin sanat olivat ensin ja niihin tehtiin nuotti. Näin syntyi rikas runous ja sitä tukeva kirkkomusiikki, joka sen jälkeen köyhtyi ja syntyi siis Luther-liike. Katolinen kirkko oli näin puhdasoppisempi uuden innovaation tuottajana ja Korhosta tulkiten sekä jättäen pois käsitteet “avonaisesta“ erona umpi- ja varsinaiseen. Ongelman ydin kun ei ole sukupuolessa vaan taloudessa ja rahassa tyyliin, “kun raha kirstuun kilahtaa niin sielu taivaaseen vilahtaa“.
Tuossa Korhosen kuvaamassa keskiaikaisessa maailmassa eli ihmisiä pienen aasialaisen valtion verran, eikä sitä yhdistänyt muu kuin satunnaisesti leviävät rutot ja merimiesten sadut ja taudit, taikauskoinen elämä ja sodiksi kutsutut ryöstöretket. On ymmärrettävä, mikä nykyisen ihmispopulaation erottaa keskiaikaisesta, ja miksi oma aikamme on niin vaativa selviytyäksemme. Ei pidä rinnastaa populaatioita, jotka ovat kooltaan monikymmenkertaisia, ja toisesta on käytettävissä vain muutaman harvan ihmisen tarjoamia tuotteita vuosisatojen ajalta, ei tuhansien miljoonien päivittäin muuttuvaa reaaliaikaista kertomusta. Juuri tuon saman populistisen virheen tekee myös Wahlroos omissa vertailuissaan unohtaen, kuinka paljon meitä tänään on, ja miten eri maailmassa elämme nyt kuin 1990-luvun lamassa blogeja samalla haukkuen.
Juice ja Sibelius - Janatuinen ja Mozart
Kun juankoskelainen Juice Leskinen, maalaispoika, joka näyttikin Pohjois-Karjalassa eläneen ja maitoa paljon nauttineen pienviljelijän vaimolta 1970-luvulta, tuotti omia “virsiään” kansan kuultavaksi yhdessä kotkalaisen pikkukaupungin kansakoulunopettaja Juha Vainion ja hämeenlinnalaisten “rentun ruusujen” ja somerolaisten maalaispoikien rinnalla, tuloksena oli ensin sanoitusta, jolle haettiin myös sävelkulkuja Tapio Rautavaaran ja Reino Helismaan tapaan. Maitopoikia varmasti kaikki ja hyviä lasten idoleja ja kasvattajia aikanaan.
Ihmisen lajikehityksen historiassa sanat tulivat paljon sävelkulkujen jälkeen ja alkoivat tuottaa hermeneutiikkaan liittyvää filosofiaa, vaikeasti ymmärrettävää, jossa ihminen oli puhutun kielensä vankina. Kuvat ja musiikki olivat vanhempia ja niiden merkitys luovan innovaation synnyssä oli siten paljon merkityksellisempää kuin myöhempi sanojen kanssa tapahtunut riimitys.
Musiikki ja kuvat, värit, olivat meille kulttuureista riippumattomia ja yhteistä kieltä, ei toki verbaali sanastomme. Antropologeja lainaten taide oli ja on ihmismielen yhteistä sinfoniaa, universaali ihmismielen mentaalisten ajatusrakennelmien, strukturalismin, perusrakenne, yksilötason vaihtelusta riippumaton ilmiö yhteisötasolla. Sanojen vangiksi jääminen oli näiden “kansantaiteilijoiden” tuleva vankila, puoliluova säveltäminen alkoholismin todellinen syy ja tuotteet sen seurausta. Ei toki maidon, kuten nuori toimittaja epäilee kolumnissaan (HS 24.3). Nyt olisi päästävä tästä valkoisesta valheesta irti.
Ikuinen arvoitus
Kun Jean Sibelius sävelsi, hän käytti vain nuottimerkkejään ja Finlandian sanoittivat muut sen jälkeen. Kun kuva ja sävel eivät ole kertomuksen ja verbaalin tarinan, sen eri tasojen vankeja, niiltä voi odottaa enemmän ja niin kävi myös Sibeliuksen musiikille. Se liikkuu eri tasolla kuin Juice Leskisen tai Junnu Vainion sävellykset. Kun hän tarttui tahtipuikkoonsa ja pyöritti sitä kutiavassa sävelkorvassaan, hän kysyikin usein, kumpi siitä nautti lopulta enemmän? Tahtipuikkoko vai kutiava korva?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti