Kiusattu akvarellitaiteilija
MTV 3:n pitkäaikainen uutisankkuri Urpo “Upi” Martikainen oli suomalaisen toimittajakollegansa raskassoutuisessa haastattelussa. Martikainen on tunnetuin suomalainen akvarellimaalaaja ja esiintyy myös usein kirjamessuilla kilpaa toimittajakollegojensa kanssa kertoen työstään, harrastuksestaan ja elämästään Jehovan todistajana Suomessa ja etenkin sen tuomasta vakaumuksellisesta taakasta takavuosien asepalveluksessa.
Urpo Martikaisesta on tehty Milla Rautiaisen kolumni “Uskonto vei Urpo Martikaisen pakkotyöleiriin”, Hari Maunon pamfletti “Miksi maalaan?” ja oma kirjoitus “Hyppy tuntemattomaan” ja “Minun maisemani - kuvia ja mielikuvia Suomesta”. Martikainen on Eva Polttilan eläkkeelle siirtymisen jälkeen Suomen pitkäaikaisin työtä tekevä uutisankkuri ja tunnetaan kevennyksistä, joiden kohdalla katsoja pidättää henkeään ja tuntee pysyväksi jäänyttä myötähäpeää riippumatta siitä, asuuko Koskelassa tai Käpylässä, Pirkkolassa Helsingin pohjoisissa nukkumalähiöissä Martikaisen nykyisenä tai takavuosien naapurina.
Vaimonsa mittainen mies
Matti Rönkä on kirjailija, Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja ja kirjallisuuskriitikko Suvi Aholan puoliso ja kolmen lapsen isä. Häneltä on ilmestynyt kuusi dekkaria vuoden 2002 jälkeen ja hänet tunnetaan Suomen käännetyimpänä ja kysytyimpänä viihdekirjailijana sitten Mika Waltarin päivien. Myös Waltari kirjoitti kevyempää nimimerkki “kirjallisuutta” koko kansan luettavaksi suurteosten ohella. Niistä ei tosin paljon puhuttu tai mainittu, ja ne jäivät historiallisten romaanien varjoon, ehkä joitakin television tutuksi tekemiä leffoja lukuunottamatta. Oikeammin useimmat meistä eivät tunnekaan muuta kuin nuo viihteeksi tehdyt vasemman käden harjoitelmat.
Rönkä toimii myös Yleisradion uutistenlukijana ja uutispäällikkönä, on koulutukseltaan valtiotieteen maisteri ja tunnetaan toimittajakoulutuksestaan Sanoman toimittajakoulusta ja Helsingin yliopistossa. Suurin osa suomalaisista kansanedustajista on taustaltaan toimittajia ja käyneet saman luovan osaamisen koulutusohjelman kuin Martikainen ja Rönkä ehtimättä sentään uutisankkureiksi. Suomessa uutisankkuri olisi sopivin pääministeri yhdessä visailuohjelmien vetäjien kanssa. Paavo Väyrynen on alun perin toimittaja hänkin. Varoituksena tulevasta tai monelle myös ihan hyvänä uutisena. Perinteinen media jakaa Väyrysen väyrystelyllään menneen talven lumiin ja se juuri kertoo vanhasta mediasta eniten; ei uuden uutisen kertominen, uuden näkökulman hakeminen, ei tulevaisuuden visiot, edes pieni toivon kipinä innovaatiojournalismista.
Olen lukenut Röngän ja Martikaisen tuotannon sekä seurannut heitä päivittäin kotini olohuoneen nurkan vakiovieraina, nykyisin siis myös viihdyttäjinä ja taiteilijoina. Kaukana ovat ne päivät, jolloin Kauko Saarentaus luki samat uutiset tuusulalaisena opettajana ja Viisasten -kerhon puheenjohtajana sivutoimisesti uutisankkurina puuhastellen ja Jatkoaikaa samalla vetäen. Kustannukset olivat kurissa eikä kansaa haluttu panna näistä suorituksista ylimääräiselle mediaverolle. Siitä huolimatta katsojia oli tuplaten tämän päivän katsojaluvut ilman kevennyksiäkin. Alle 15 -vuotiaita lapsia oli mukana "töllöttämässä" liki 1,3 miljoonaa eikä nykyistä 0.8 miljoonaa. Huoltosuhde oli kunnossa ja vanhukset eivät pelänneet jäävänsä lopulta yksin Martikaisen ja Röngän seuraan lähimpinä perhetuttavinaan ja hengenravintona päivälehden ohella.
Analyyttinen taustoittaja
Päivälehteä väitetään sähköisen median, etenkin siis television ohjelma-annin, syventäjäksi ja analyyttiseksi Martikaisen ja Röngän hengenlennon taustoittajaksi. On siis syytä katsoa mitä Röngän puoliso tuottaa kotiimme Helsingin Sanomien antina tänä päivänä tiistaina 23.3. 2010. Maksamme siitä samaa hintaa kuin tuosta televisioluvasta, jossa uutiset ja yleisradio ovat tietysti vain pieni osa kymmenien muiden kanavien kilpailussa. Se on jäänne jostain, jota ei enää kuuluisi olla.
Internet -nuoriso on tästä joukosta jo lopullisesti kadonnut ja mukana ovat vain keski-ikäiset ja vanhukset, mediapelin maksajat. Siis tämän vanhan median verotettavat ja "mediaveroa" sille maksavat yleisradion ystävät. Martikainen ei tähän akvarelleineen kuulu (MTV 3), vain Rönkä ja hänen dekkarinsa, puoliluova puuhastelu hänen omaa ilmaisuaan lainaten toimittajan työstään. Myös Martikainen kuvasi työn nykyisin kovin teknisenä ja luotaantyöntävänä. Ymmärrän häntä hyvin. Yleisradio on valtion laitoksena pienoiskoossa maamme surkean tilan koko kuva. Luova työ kohtaa siinä ikivanhan hierarkian, byrokratian, teknokraattisen politikoinnin, ikääntyvät seniorikansalaiset ja toimittajat. Pienempikin painolasti tappaisi minkä tahansa uuden, luovan ja innovatiivisen. Sellainen etsii rahoittajaa ja valvojaa, ulkopuolista arvioijaa, vielä pitkään postmodernissa uusmedioitten maailmassa kiinalaisen mallin mukaan edeten.
Obaman taiston kuvaus terveysuudistuksessaan on Hesarissa asiallinen, suurella kuvalla hoidettu pakkopulla, joskin taustat ovat unohtuneet republikaanien vaalitaiston varjoon. Sellainen ei oikein enää riitä Suomessa, jossa halutaan parempaa ja perusteellisempaa kuvausta Yhdysvalloista ja sen todellisista ongelmista ohi Washigtonin heittämän uutistarjonnan. Suomalaiset erottavat jo Yhdysvallat maana, jossa republikaanit vastustavat kaikkea mahdollista Obaman ja demokraattien edustamaa ennen vaaleja. Seuraamme sentään suoria uutisia myös Yhdysvalloista, ja etenkin sieltä, internetin ja uusmedioitten aikaan.
Miksei meille esitetä Hesarissa Yhdysvalloissa käytävää keskustelua, Clintonismin loppua tai uutta neoklassista talousteoriaa, Twitterin ja Facebookin antia? Vai oletetaanko maan päälehdessä suomalaisten seuraavan sittenkin suoraan tuota keskustelua tai avaavan sähköinen Washington Post ennen Helsingin Sanomia? Se on varmaan viisasta silloin, kun seurataan Yhdysvaltain tapahtumia. Takavuosina Suomenkin tapahtumia oli seurattava Ruotsista käsin.
Wau-hotelli ja kanin kuolema
Yle-maksu ja ydinvoiman vastustuksen pienoinen kasvu eivät nekään ole oikein uutisena sen tuoreempia ja taustoitettuja kuin kuva Putinista ja Halosesta sitten Martikaisen ja Röngän uutisten Hesarista nyt lukien. Sen sijaan uutta ovat kaupunkiuutiset Wau-hotellista ja helsinkiläisten aikomuksista sulkea nuorisotalojaan. Jokaisessa suomalaisessa maaseutupitäjässä suljetaan, paitsi nuorisotaloja, myös kunnantaloja ja liki kaikki kyläkoulut. Niistä saisi jo kiinnostavan koko kansakunnan tilaa kuvaavan uutisen kasaamalla tiedot kunnittain. Kouluja on varmaankin suljettu tuhansittain 2000-luvulla. Eikö maaseutu kiinnosta Helsingin Sanomia? Kanin kuolema ja Wau-hotelli sen sijaan ovat tärkeitä lukijoille, taustaa tapahtumillemme.
Kertomus erään kanin kuolemasta on pääuutisia. Se on juuri tätä syventävää ja analyyttistä, uutta luovaa ja perehdyttää lukijaa kanin tarinaan. Samoin Tanskaan syntyvä uusi muslimien puolue on hyvä tietää, samoin kuin Ole Olsson Ras Anben pienestä kylästä ja hänen terrieri koiransa, joka on saanut nimensä tv-sarjasta “Frasier”. Toinen suurista pääuutisista Hesaria lukien. Väite, etteikö Hesarin toimittaja liiku maalla, on väärä. Tanskalainen maaseutu kiinnostaa hyvinkin ja aihekin on ajankohtainen ja Taskassa polttava.
Me seuraamme samoja ikävystyttäviä jenkkien sarjoja niin siellä kuin täällä loskaisessa Suomessa ja luemme samoja Googlen ujuttamia tekstejä, kuvia, mainoksia, amerikkalaisia arvoja, vakuuttavat kiinalaiset. Ja ovat oikeassa. Niinpä yhtiö uhkaa siirtää hakukoneensa pois Manner-Kiinasta ja palata maailmaan, jossa Yhdysvallat eli aiemminkin. Se on kiinalaisten voitto ja jenkkien tappio eikä sellainen toteudu löytämättä kilpailijaansa Yhdysvalloissa. Barack Obama ei suinkaan ole sosialisoinut Yhdysvaltoja ruotsalaiseen tapaan.
Fiktiivisiä kertomuksia ja nyyhkytarinoita
Tiede -sivuillaan Helsingin Sanomat on tehnyt uutisensa kertoen kuinka tieteellä maustetut elokuvat tieteiselokuvina suorastaan vihaavat ja halveksivat oikeaa tiedettä. Havainto on varmasti oikea olkoonkin, että toimittaja on käyttänyt puhuvaa päätä asiansa kertomiseen. Sama koskee usein kulttuurisivuja lehdissä ja niiden tapaa tehdä tieteestä viihdettä ja uutisista niiden fiktiivisenä jatkona, dekkaritarinoita ja toimittajien kuvataidetta, jota toinen toimittaja tai tämän puoliso ovat meille myymässä saman vanhan mediansa kautta ja aina Helsingistä. Se on muutaman henkilön tekemisten pakkosyöttöä ja tuntuu viihteenäkin egoismiltaan turhauttavalta. Miksi siitä tulisi maksaa vielä “mediaveroa”? Eikö uutistoimittajalla ja “ankkurilla” ole lainkaan suhteellisuudentajua pienessä maassa? Ei poliitikolla sellaista voi olla tai edes odottaa demokratiassa. Ei hän voi sellaista ratkaista syyllistymättä joko haluun valvoa ja korrutoida. Yritäppä selvittää suomalaista mediakeskustelun tasoa Barack Obaman kannattajille Yhdysvalloissa ja kilpailevat republikaanit kauhistelisivat jo pelkkää keskustelun saamaa luonnetta. Me ymmärrämme kiinalaisia ja venäläisiä paremmin kuin jenkkejä myös Googlen ja muiden uuden median välineiden toiminnassa ja hyväksyisimme keskujohtoisessa byrokratiassa mitkä tahansa rajoitukset.
Kulttuurisivulla ei esitellä Muriel Barberyn romaania vaan keski-ikäisen kirjailijanaisen nyyhkytarina saavuttaa menestystä kuin lottovoittona ja kertoa siitä Martikaisen ja Röngän vähäisempien menestysten tapaan viihdyttäen näin lukijaa tuolla ikuisella kertomuksella menetyksestä ja sen hinnasta, jossa kirjasta on tullut kirjoittajalleen elämän merkityksen etsimistä, terapeuttinen esteettinen tapahtuma hakea kauneutta ja tulla samalla miljonääriksi. Ikään kuin salaa ja varkain, tahtomattaan. Hetki takaperi sama media esitteli kirjalijaa, joka lensi Suomeen kertoen elävänsä kuten 30-luvulla, omistamatta mitään tämän ajan teknisistä välineistä ja kuulleensa vasta Suomessa heillä olevan mustan presidentin. Vastaanotto oli yhtä loistokas kuin jalkansa teloneella Beckhamilla ja tuskin hän ehti vaihtaa matkallaan yksityiskonetta helikopteriin henkivartijat suojanaan.
Jokaisen kirjan takana on aina henkilö, jolle menetys on tullut yllätyksenä siinä missä lottovoiton kohdallakin. Menestyminen vähin lahjoin, tavallisena ihmisenä, on aina lottovoitto 7000 miljoonan joukossa. Ei sen ihmeellisempi ilmiö, ellei satu olemaan jo seniori-ikäinen kirjoittaja. Sellaiselle ei tule yllätyksenä enää edes kuolema. Miksi siis kirjoittaa aina tuo sama fiktiivinen satu puhuvan pään kautta? Eikö riitä, että nämä ylilyövät "uutiset" liitetään urheiluun ja politiikkaan? Siellä ne on helpompi sietää ja ymmärtää viihteenä.
Sekulia ja täyttä tavaraa
Tällaisia artikkeleita kirjoitti myös Waltari muun vakavemman työn ohella ja sai leipänsä nuorille tai keski-ikäisille miehille ja naisille tarkoitetuista dekkareista tai romanttisista rakkaustarinoista. Olen niitä itsekin kirjoittanut, varoen nimeni liittämistä sellaiseen, joka on liian halpaa ja viihteeksi tarkoitettua huijaamista, tapa tienata opiskelurahoja.
Tieteestä ja taiteesta Suomessa ei makseta, eikä oikein Yhdysvalloissakaan, jossa käännöskirjallisuuden osuus on vain noin prosentin luokkaa luetusta kirjallisuudesta ja muuta maailmaa, sen tapahtumia, seurataan medioista vähemmän kuin meillä. Kun maantieteilijänä saavut syrjäiseen jenkkien osavaltioon, ensimmäisenä sen joudut esittelemään sinne saapuville kongressin amerikkalaisille osanottajille. Toki aasialaiset sen tuntevat, joukko kun on suuresta populaatiosta moneen kertaan valikoitunutta ja varmasti tuntee tutustumiskohteensa perin pohjin. Ketä tahansa ei lähetetä pitkälle ja kallille tutustumismatkalle. Eurooppalaisten kohdalla on vaikea aina arvata ilman tutustumista, käymättä läpi tuotantoa. Asema ja paikka yhteiskunnassa, sen hierarkisessa rakenteessa, ei kerro paljoakaan.
Helsinkiläisten ystävien varjo
Mummojen ystävä ei ole kenenkään ystävä eikä tanssi ruusuilla, kertoo seuraava lukijansa maailmankuvaa Hesarissa avartava uutinen, jossa Tiina Lindfors valaisee Turkuun muuttonsa traumoja. Helsingissä hän olisi menettänyt taiteellisen henkensä, ja ymmärrän sen toki hyvin Turussa asuneena ja yliopistossa vuosikymmeniä työskennelleenä. Ei yksi keinuva silta kesää vie, tuo vain turisteja ja rampautuneita jalkapalloilijoita, tanssiteatteri ERIn perustajan Tiinan tapaan.
Taiteilijan pyhä tehtävä on koskettaa katsojan sydäntä, kertoo artikkeli ja mieleeni tulevat Martikaisen ja Röngän työt, sydämen lämmön estetiikka. Suurin ongelma Lindforsilla on olla päälehden pääkriitikon tytär ja samalla alalla Röngän kohtalon jakaen ja ystävät, joita luetellaan verkostona Mendelssohn, Bandler, Heiniö, Aho, Vesala, Piri.. josta verkostosta on luonnollisesti harmia kenen tahansa uralla.
Kevennysten kevennys
Palstaviljelijä on oma ihmislajinsa, kertoo valokuvaaja Sanna Seposta tehty juttu ja sen palstapuutarhurin hurmiosta. Kun juttu ei ole toimittajasta, toimittajan tyttärestä, se on ainakin valokuvaajasta ja tämän käsissä olevista jogurttipurkeista, joissa kasvaa aivan oikeita viherkasvin alkuja, ekologisesti, kierrättäen ja halvalla. Se on ikään kuin loppuun asemoitu Martikaisen kevennys ilman sen suurempaa uutisarvoa ja kiusallinen loppu uutisille.
Toki vielä ovat nämä pakolliset, noin sadasta lehdelle lähetystä lukijoiden kirjoituksista valitut ja toimituksessa uudelleen muokatut sekä otsikoidut mielipiteet, tällä kertaa liki kymmenen hengen tuotetta.
Niissä suositellaan Wahlroosille opintomatkaa Sierra Leoneen, puhutaan populismista pohtimatta, mitä tuo käsite voisi oikeasti pitää sisällään, ja moralisoidaan narkomaanien hoitoa, vanhempien vastuuta lastensa elämästä ja käydään keskustelua, joka on käyty blogeissa aiemmin ja perusteellisemmin. Keskustelufoorumina printtilehti uuden mediayhteiskunnan kilpailijana ja haastajana on aivan liian kömpelö myös viihteen tuottajana, eikä sen pidä muuttua sellaiseksi. Viihteestä ja toistuvista mielipiteistä, itsestäänselvyyksistä ja moneen kertaan edellisenä päivänä koetuista uutisista, väitteistä ja vastaväitteitä, ei saa viihteenäkään oikein myytävää printtituotetta. Miksi maksaa sellaisesta, joka on jo käyty loppuun blogeissa, facebookeissa ja twittereissä? Pitäisikö ne kieltää tai aloittaa niiden valvonta kiinalaisen käytännän mukaan ja ylen elämää seuraten.
Pätkäpääministerikö?
Vai mitä uutista löytyy Paavo Väyrysen, Mauri Pekkarisen ja puheenjohtajakisasta kieltäytyneen Anneli Jäätteenmäen esittelystä mennen takaisin virtoihin, joita ei todellakaan enää ole muualla kuin toimittajan omassa arkistossa.
Entäpä jos nämä isoisät ja -äidit kohtaisi jo uudesta näkökulmasta, muuttuneina, siinä missä maa ja kansa, puolueet ja mediat ovat vuosien saatossa muuttuneet, jopa maan päälehti ja sen lukijat. Jos se on tehtävä viihteenä, voihan senkin tehdä hyvin ja perusteellisesti, ei puolitiessä yhdistäen faktaa ja fiktiota sekä kerronnallista kevytuutista raskaan sarjan ammattilaisuuteen, professionaaliseen osaamiseen.
Sellainen ei ole vasemmalla kädellä tehty pamfletti, dekkari ja uutistyö opettajana ja kuvataiteilijana toimien hakien virikkeitä, mielen rauhaa ja lepoa, terapiaa sellaisesta, johon näitä ammatteja ei ole tarkoitettu ammattinsa osaavien joukossa joko toimittajana, uutisankkurina tai taiteilijana, ei amatöörinä tai harrastelijana puuhastellen ja siirtäen tämä henki lopulta myös ammattiinsa. Julkimoiden pako eduskunnasta kertoo väärin menneestä ammatinvalinnasta ja väärin oivalletusta työstä lainsäätäjänä. Siitä on vaikea tehdä koko ajan julkista viihdettä ja hauskoja lööppejä, muuttaa yhteiseksi sylkykupiksemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti