Ihmisten puolue

Esipuhe

Varoitan lukijoitani jo etukäteen. Käsittelen nyt aihetta, joka liittyy paikallisiin uutisiin ja Forssan Lehteen, jolloin kirjoittajat, joita referoin, voivat olla ulkopaikkakuntalaiselle vieraita. Toisaalta itse blogini asiasisältö ei edellytä näiden kolumnien tuntemista tai lukemista, Forssan Lehden hankintaa. Kolumnien kirjoittajat kun voisivat olla minkä tahansa suomalaisen maakuntalehden tai pienen pitäjänlehden kokoomuslaisia tai demaripoliitikkoja kertomassa ay-poliitikkona lakko-oikeudesta tai Natoon liittymisen oikeutuksesta liittymättä oikeastaan muuhun kuin YK:n tai EU:n vähäiseen alajärjestöön.

Johdanto

Jyrki Jokinen (kok) ja Ilkka Joenpalo (sdp) kirjoittavat aivan ansiokkaasti 25.3 Forssan Lehteen kolumninsa toinen kokoomus- ja toinen demaripuolueen linjanvetoja mukaillen. Jokisen aihe liittyy Natoon ja Joenpalon lakkoihin, ajankohtaisiin aiheisiin ja tavalla, jossa ei tule uutta tai yllättävää näkökulmaa jo aiemmin esitettyihin niin perinteisessä printtimediassa kuin netin sosiaalisten ja yhteisöllisten medioitten moneen kertaan käsitteleminä.

Se miksi äänestämme vaaleista toiseen samoja puolueita ja henkilöitä, syntyy tästä kansallisesta tavastamme imeä poliittiset vaikutteet jo lapsena paikallisen printtimedian tuotteistamista lähteistä. Kuntapolitiikassa ei ole Suomessa suuriakaan eroja, vaikka kunnat ovatkin hieman erilaisia ja tuottavat palvelunsa myös pääkaupunkiseudulla eri hintaan, kuten Helsingin Sanomien (HS 24.3) vertailu Vantaan ja Helsingin kaupungin kohdalla osoittaa. Kun nämä kunnat liitetään yhteen, palvelujen tarjonta kevenee hallintokustannuksissa ja päällekkäisyys häviää myös monissa maankäytön säätelyyn ja kaavoitukseen liittyvissä menoissa. Synergiaedut lisääntyvät ja paineet äyrihintaan vähenevät vuosien myötä toisin kuin lehti ja virkamiehet väittävät omaa poliittista virkaansa näin varjellen.

Poliitikon kolumni

Se mikä yhdistää kaksi Forssan Lehden kolumnia toisiinsa, on niiden liittäminen henkilöön, Joenpalon tapauksessa pankinjohtaja Björn Wahlroosin persoonaan ja Jokisen tapauksessa ministeri Paavo Väyryseen. Kummastakaan ei anneta kolumneissa kaunista kuvaa ja samalla käytetään käsitteitä, jotka tuovat mieleen 1960-luvun lopun suuren ikäluokan tavan jäsentää puoluepolitiikka ja tehdä näistä pilapiirtäjä Kari Suomalaisen karikatyyrit Helsingin Sanomien viestin viitoittajana.

Siinä yksi kuva valehteli enemmän kuin tuhat sanaa ja oli hyvin konservatiivinen. Printtimedia on sitä aina, tahtoi tai ei. Muuten sen viesti ei mene perille jokaisen lehden tilaajan lukemana ja jo otsikot vilkaisten. Maakuntahenkeä ja -identiteettiä, sitä ylläpitävää lehteä, ei voi vakiinnuttaa muuttamalla sen viestiä kvartaalitalouden tahdissa. Sama koskee siitä puhuvia “päitä”, maakuntapoliitikkoja, kirjailijoita jne. Ja vaikka poliitikko ja äänestäjät vaihtuvatkin, kansliapäälliköt säilyvät yhdessä päätoimittajiensa kanssa.

On toinenkin yhdistävä elementti. Kumpikin kirjoittaja aloittaa kolumninsa ajalta, jota elimme pian sotien jälkeen. Tuolloin Wahlroos on ollut radikaali taistolainen ja Väyrynen presidentti Kekkosen siunaaman hallituksen nuorin ministeri. Joenpalo jopa valitsijamiehenä vaaleissa, jossa hän kertoo tullineuvos Veikko Vennamon saaneen 33 valitsijamiestä ja pankinjohtaja Virkkusen 66 valitsijamiestä Kekkosen 201 vastaan.

Oikeammin Kekkonen ei käynyt uransa aikana yhtään rehellistä vaalia ja näihinkin hän oli tyytymätön, kuten Joenpalo toteaakin. Tuo aika oli suomettumisen ja kylmän sodan surullisinta aikaa, jossa demokratia ja media eivät Suomessa toimineet. Yleisradion toiminta ja tv:n lupamaksu on noilta ajoilta, kuten moni sitä ylläpitävä poliitikkommekin ja heitä äänestävät nyt eläköityvät suuret ikäluokkamme. Moni nuori ei siinä maailmassa viihdy, ja sen oivaltaminen vie tuolta sota-ajan nuorisolta vielä kolme vuosikymmentä. Sen kanssa on elettävä tai muutettava maasta.

Jos Google olisi tuolloin keksitty, sitä ei olisi Suomessa tunnettu. Niinpä tuota aikaa on vaikea tuoda tähän monien uusien medioitten, yhteisöllisten medioitten ja internetin hallitsemaan globaaliin maailmaan vääristelemättä totuutta ja pettämällä itseään. Ihmisillä on tapana muistaa väärin jopa oma taustansa, lapsuutensa ja juuret maaseudulla tai työläiskorttelissa syntyneenä.

Manipuloinnin lahja

Jyrki Jokinen ja Ilkka Joenpalo ovat ammattipoliitikkoja ja hyviä kirjoittajia. Hyvä manipuloija, myös hyvä kaunokirjoittaja, käynnistää kirjoituksensa historiasta, lukijan koukuttavasta aiheesta, joka tuo mieleen jotain epäilyttävää ja paheksuttavaa sekä henkilöi sen samalla sellaiseen ihmiseen, joukkoon helppoja käsitteitä, joista yleinen mielipide on perinteisen median kautta takavuosina rakennellen kiistelty ja monen kokemana vastenmielinen. “Väyrystely” ja “pekkarointi” ovat Helsingin Sanomien tuottamia tällaisia käsitteitä siinä missä Alma Media oli tapaus Korhosessa kirkkoakin vanhoillisempi ja lähestyi Luther-säätiötä kosiskellessaan sameilla vesillä lukijoitaan. Kun media muuttui kirkkoa ahdasmielisemmäksi uusmoralismissaan, se oli koominen ja epä-älyllinen näytelmä.

Vanhaan koukuttavalla aiheella varmistetaan viestin meneminen perille silloinkin, kun itse asia ei ole yksiselitteinen ja helppo eikä sisällä emotionaalisia, tunnekuohuja synnyttäviä aineksia. Tällaisia vaikeita aiheita ovat mm. juuri Natoon liittyvät lukuisat ulkopolitiikan asiasisällöt sekä lakkoiluun johtavat ay-politiikan sovittelua vaativat asiakysymykset. Kun kirjoitus on vaikeaselkoinen, riittää pelkkä mentaalinen yhden asian ymmärrys, väyrys- ja kepuviha, mielikuva yhteisestä asiasta ja oivallus vuorineuvosten herrakansan koukuista on valmis. Tällöin "puhuva pää" riittää vakuuttamaan mistä on kysymys ja vaikeammat kirjoitukset on saatava tämän pään läheisyyteen. Sama koskee myös mainoksia ja niiden asettelua lehdissä. Puhe maailman rikkaimman miehen rinnalla tuo sille painoarvoa enemmän kuin Nobelistin rinnalla. Tiedän tämän kokemuksesta.

Vain asiaa sisältävä blogi tai kolumni ei koukuta lukijaa ja vetoaa vain harvoihin lukijoihin, lehden yliön heti lukeviin ihmisiin. Toisaalta nämä lukijat ovat kirjoittajan näkökulmasta tärkeitä, päätöksiä tekeviä ja valtaa käyttäviä, eivät äänestäviä ja manipuloijien koukuttamiksi hakemia ihmisiä ja joutuen poliitikkona tilanteisiin, jotka ovat kiusallisia älyllisessä epärehellisyydessään. Tässä kulkee myös vaikkapa viihdekirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välinen veteen piirretty viiva sekä toritaiteen ja oikean “konventionaalisen” taiteen välinen ero.

Popularisointi ei ole populismia

Mutkikkaiden asioiden henkilöiminen ja kärjistäminen, liittäminen ne vuosikymmenien takaiseen mielikuvien maailmaan ja ulkopuolella oman aikamme todellisuuden, on hyvin vanha käytäntö ja sitä kutsutaan populismiksi.

Populismin toi meille Suomeen näkyvimmin vennamolainen kansanliike, mutta toki sitä viljeltiin paljon myös vaikkapa työväenliikkeen synnyn agitaattoreiden toimesta, jossa Joenpalo on koulutuksensa hankkinut. Ilmiössä vaikeat asiat yksinkertaistetaan, esitetään mustavalkeina ja usein ne liitetään sellaisiin käsitteisiin, jotka ovat politiikan asiasisältöä seuraamattomille myös käsitteellisesti vanhastaan tuttuja ja luovat myös yhteisöllisyyttä tai yhteenkuuluvuutta.

Vennamon tuomia käsitteitä olivat vaikkapa rötösherrat, seteliselkärankaiset, kyllä kansa tietää, syö talonpoika päivässä ja sittemmin Timo Soinin jatkamana uudet helposti ymmärrettävät käsitteet ja tokaisut. Soini teki populismista myös aivan ansiokkaan opinnäytetyön maisteriksi valistuessaan. Populismi ei tarkoita samaa kuin vaikkapa rasismi tai typeryys. Hyvä populismi on lahja sinänsä ja jokaisen menestyvän poliitikon usein sisään rakennettu tapa “koukuttaa” kuulijansa.

Populismi ja ääri-ilmiöt

Kun maailma muuttui omana aikanamme väkiluvultaan kymmenkertaiseksi, sen teknologia ja kansainvälinen yhteistyö osaksi arkipäivän elinympäristöämme, vanhat tutut fraasit, kansanviisaudet ja ikivanha normisto luovat turvallisuutta ja ovat epävarmuuden yhteiskunnassa populismin kasvualustaa. Populismi on pääsääntöisesti konservatiivista, mutta sisältää myös radikaaleja aineksia ja vaatii yhteiskunnallista uudistumista.

Usein ilmiö liittyy myös ääri-ilmiöihin, konservatiivisiin arvoihin osana pelkoja, ikääntyvän kansakunnan innovaatioita vieroksuvaan elämäntyylin omassa ajassamme. Se näkyy vaikkapa juuri Wahlroosin haastattelussa Suomen Kuvalehdessä (SK 11), jossa hän esittää verotuksen keventämistä, kehitysavun lopettamista, luonnonvaraintutkimuksen vähentämistä, yliopistorahoituksen muuttamista ja jatko-opiskelun vaikeuttamista niin nuorilla kuin seniori-ikäisillä, tukiaispolitiikan lopettamista ja lukuisia muita triviaaleja populistisia keinoja hoitaa maata, jota hän vertaa 1930-luvun Uruguayin historiaan.

Syntyy vaikutelma, jossa puhuu TV -yhden lauantai-illan “Ihmisten puolueen” puheenjohtaja ja kolumnit ovat osa tuon puolueen käymää keskustelua maan ja kansakunnan tilasta sekä sen ohjelmapolitiikasta perinteisen median sitä myötäillessä omassa kriisissään.

Tutkimusten mukaan etenkin nuorten kohdalla työhön ja ulkopuoliseen maailmaan liittyvät odotukset ovat tänään pelon ja ahdistuksen, kielteisten käsitteiden leimaamia, kun taas elämä ja koti sinänsä hyvinkin myönteisten käsitteiden luonnehtimia. Vielä muutama vuosikymmen takaperin suhde oli ehkä jopa päinvastainen ja työ sekä ulkopuolinen maailma olivat täynnä odotusta ja positiivisia haasteita.
Tämän korjaaminen ei onnistu populismilla ja on suurin yhteiskunnallinen epäkohtamme.