Toimittajan ennenaikainen nekrologi

Päätoimittaja Janne Virkkunen on jäämässä eläkkeelle Helsingin Sanomista jo useamman viikon ajan siitä medioissa kertoen. Eläköityminen hänen kohdallaan muistuttaa television uutosankkureiden ja tässä tapauksessa lähinnä Arvi Lindin poismenoa olohuoneemme kirjahyllystä ja osana monen perheen kasvavan virtuaalimaailman uskollisinta jäsentä. Kriitikitön pohdinta medioista Virkkusen toimesta muistuttaa lehden nekrologeja miehen vielä eläessä. Joudumme odottamaan muistelmia, jos niitä nyt tulee ja ne jotain paljastavat lähdesuojien ongelmallisessa maailmassa.

STT:n uutisia

Forssan Lehti kirjoittaa aiheesta 29.3 STT:n kritiikittömässä tiedotteessaan. Aiemmin sen teki Hesari itsekin näkyvämmin. Toimittajat eivät kritisoi juurikaan mediakentän mokia toisin kuin etusivulle taas kerran päässyttä Ilkka Kanervaa, josta on tullut pysyvä medioitten sylkykuppi. Tässä media, tutkiva journalismi, poikkeaa oleellisesti tutkijan ja tieteen käytännöstä, jossa koko ajan kritisoidaan kollegoiden työtä. Näin innovaatiojournalismi ei oikein pääse käyntiin ja tutkiva journalismi ei ole uskottavaa lähdekritiikin puuttuessa. Korppi ei korpin silmää noki, sopulit vielä vähemmän. Sellainen valta on vaikeasti lähestyttävää.

Eläkkeelle jäämisestä ei kuuluisi tehdä nekrologia, vaikka kyseessä olisikin toimittaja, päätoimittaja ja uutisankkuri. Me uskomme edelleen, että elämää on toki senkin jälkeen kun eläkeikä joskus ehkä ylittyy, ja joillakin elämä alkaa vasta kun arkirutiinit ovat kellokortteineen takana. Eläkeikää ei pidä nostaa ainakaan tämän kolmannen iän pelkojen seurauksena tai tehdä siitä ahdistavaa ja syyllistäen vanhuksia vajaatyöllistettyinä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaina. Eläkkeelle jäävän ihmisen lahjat ja taidot eivät katoa mihinkään, päinvastoin, moni alkaa niitä vasta silloin täysimääräisemmin käyttää ja myös kehittää. Joku taas ei halua kuulla vanhasta työpaikastaan, ja hyvä niinkin.

Pinnallisia uutisia Virkkusen laarista

Janne Virkkusta kiusaa mediahaastatteluissa yleinen pinnallistuminen, pintavaahdon vaikea erottaminen muun mediavaahtoamisen ja vakavamman laatujournalismin rinnalla. Vaalirahakohu oli hänen kuvaamanaan hyvää journalismia, maan tavan muuttamista, joskin tuppivallankumous, onneton lautapino pääministerin kivitalon liepeillä, meni kiville Silminnäkijäohjelman mokan seurauksena. Keskustelu maan tavasta meni samalla väärille raiteille, ja nyt sitten pohditaan yleisradion asemaa ja rahoitusta osana muuta mediaamme. Monen mielestä raiteet löytyivätkin vasta tuppivallankumouksen toisessa aallossa, mediamaksun tullessa julkisuuteen.

Ilman tuota “megafonia”, Hesarin hoitamaa ja Uimosen siitä kirjoittamaa kirjaa, myös yleisradion aseman ja rahoituksen pohdinta olisi jäänyt hoitamatta ilman keskustelua. Pekka Hyvärisen oli erottava ja Risto Uimonen valittava julkisen sanan neuvostoon hänen työnsä jatkajaksi. Kaikki oli lopulta liiankin läpinäkyvää vaikka joku yritti ehkä sumuttaakin, käyttää ensimmäisen aallon rantaan heittämää pintavaahtoa.

Oliko mediamylläkkä, median oma kriisi, talouden rakenteiden sanelema teko institutionaalista valtaa horjutettaessa tai sitä hamutessa lisää, jää myöhemmin pohdittavaksi. Kun taustoitus lisätään mukaan, "maan tapa" osoittautuu melkoisen marginaaliseksi hakea medioitten rahoitusta ja yleisradion budjettirahaa. Moni jättää politiikan teon sikseen ja puolueet jäävät vanhojen ihmisten hoidettaviksi, mediamylläkkä ei kiinnosta, ellei ole niin parkkiutunutta ja kovaa nahkaa, ettei selkärankaa enää tarvita. Näin mediamylläkän pitkä kesto tulee ymmärretyksi.

Nahkahousuissa kiertävä vanha pieru

Virkkunen myöntää ylilyöntejä tapahtuneen ja lainaa Pulitzer -palkitun amerikkalaisen journalistin Walter Lippmanin sanoja. Journalisti joka ei erehdy, ei ole journalisti lainkaan, koska silloin hän pidättää hengitystään ja vaikenee. Tuo sama viisaus esitetään usein tutkijoiden ja tieteen maailmassa huomauttaen kritiikin pelosta, pöytälaatikkoon kirjoittamisesta. Mikä tahansa ammattikunta kaipaa kehittämistä, jossa virheet korjataan ja kritiikkiä siedetään, ei vain innovaatiojournalismi. Käsite innovaatiojournalismista edellyttää tarkennusta ja tirolilaishousujen katselmusta.

Institutionaalisin vallankäyttäjä Suomessa

Printtimedian tila kohenee investoimalla lisää sisältöön ja tekijöihin. Painopiste kulkee hyvässä raportoinnissa, sen saattamisessa kritiikin kestävään asuun. Vasta tämän jälkeen on omien mielipiteitten aika. Ensin oppi ja vasta sitten oikut, kuten Janne Virkkunen kuvaa hyvän journalismin. Toimittajan blogi omana mielipiteenä institutionaalisessa printtimediassa on joskus rankkaa luettavaa. Omilla mielpiteillä ei saa sumuttaa varsinaista raporttia ja sen punaista lankaa.

Hesari ja Virkkunen on ollut pitkäaikainen institutionaalisen vallan käyttäjä. Tässä tutkiva journalismi ja sen usein hätäiset mielipiteet, ylilyövät otsikot, poikkeaa eniten tieteestä ja tutkimuksen arjesta. Lehden sisällön johtaminen päätoimittajana on eri asia kuin tieteen konvention ylläpito professorina, ja näin taloudellisesti vaikeutuvassa tulosvastuullisessa työssään toimittaja näkee yhä vähemmän yhä enemmästä kirjoitusten rönsyillessä aiheesta toiseen, siinä missä tutkija ja tieteilijä pyrkii näkemään, osin samasta talouden kurimuksesta johtuen, yhä enemmän yhä vähemmästä kapeutuvassa maailmankuvassaan. Mutkikkaassa ja holistisessa, monikulttuurisessa maailmassa ja poikkitieteisessä ympäristössä kehitys ei ole hyväksi kenellekään.

Toimitusjohtaja sisällön tuottajaksi

Kun perinteinen media tuottaa yhä enemmän toimittajan välihuomioita, kolumnit valtaavat alaa uuden sosiaalisen median tapaan ja blogeja seuraillen, Googlen mukana Kiinassa moralisoiden vääriä asioita pörssiyhtiöiden villissä idässä, tuloksena on kaupallisen toiminnan yhdistäminen päätoimittajan työhön meilläkin. Näin myös jatkossa Hesarissa Mikael Pentikäisen ottaessa Janne Virkkusen tehtävät vastaan ja istuen kahdella pallilla. Näin laatujournalismin puolustajat väistyvät nuorempien tieltä ja myöntävät Virkkusen tapaan olleensa ehkä vähän vanhakantaisia. Konservatiivinen lehti ei sillä korjaudu, että se muuttuu pinnalliseksi ja viihdettä tuottavaksi roskaksi.

Omituisia oikeustaisteluja

En aio nyt puhua Alpo Rusista niin omituinen kuin hänen oikeustaistelunsa on ulkopuolisen kokemana ollutkin. Sen kääntyminen parhain päin edellytti hieman onnea ja hyviä ystäviä näkyvillä paikoilla. Passiivisempi ja flegmaattisempi ihminen olisi niin ikään hävinnyt tuon oikeuden tai päätynyt itsetuhoiseen loppuun ja alkoholisoitunut Rusin veljen tapaan.

En aio kirjoittaa myöskään maahamme tahtovista isoäideistä tai lapsista, joiden vanhemmat ovat riidoissa keskenään, tai kansainvälisestä politiikasta, jonka osapuolena ovat yksityiset henkilöt ja myös pienet lapset. Se että yksityiset ihmisen joutuvat pingispalloksi muiden peleissä, on joko huonoa onnea tai osa elämää. Jostakin syystä on ihmisiä, joilla on erityisen suuri taipumus joutua näihin tilanteisiin. Tuntemattomassa Sotilaassa vänrikki Koskela suositteli korpisotureille pienimmän vaivan periaatetta jatkosodan muuttuessa uuvuttavaksi vuosia kestäneeksi arkipäivän elämäksi juoksuhaudoissa.

Otsikkoa seuraten kiusaus olisi kirjoittaa yksityisen ihmisen ja yhteiskunnan välisistä yhteenotoista, jossa institutionaalinen valta vie monelta niin kodin kuin kasvuympäristönkin. Omakohtaisimmat kokemukseni liittyvät energian tuotantoon ja tekoaltaisiin, yhteisen edun vaatiessa pienen ihmisen ja yhteisön perääntymistä allasevakkoina teollistuvan hyvinvointiyhteiskunnan hakiessa energiaa Lapin koskista ja vanhan loheen rakentuneen kulttuurin kadotessa.

Roolivaihdos piristää

Joskus on viisasta hävitä sota ja pyrkiä voittamaan näissä taisteluissa itselleen rauha. Kansanviisaus, jossa väitetään kertarutinan olevan paremman vaihtoehdon kuin ainaisen vikinän, ei ole välttämättä loppuun saakka pohdittua. “Mieluummin kauhea loppu kuin loputon kauhu” on sekin sellaisen diplomatian tulosta, jossa ei ole oikein maratonjuoksijan viisautta.

Yksi hävitty erä ei tarkoita toki koko pelin häviämistä, eikä hävitty peli vielä merkitse koko kauden päättymistä kehnosti. Ja aina huonon kauden jälkeen voi petrata seuraavalle kaudelle, siirtyä pelaajavalmentajaksi tai urheilutoimittajaksi. Kovin harvoin tapaa ammattinsa eteen työtä tekevien urheilijoiden kyselevän toimittajalta tämän valmentautumisesta, päivän kunnosta ja syistä kehnosti tehtyyn selostajan työn valmisteluun. Tekikö toimittaja varmasti parhaansa ja oliko tulos häntä tyydyttävä, nykykunnon mukainen ja olisiko ehkä jatkossa odotettavissa jo jotain parempaakin. Nykyisen uusmedian aikaan voisi odottaa näiden roolien välillä myös vaihtuvan. Yliopistomaailmassa tutkijan ja tieteen tekijän uran väärin valinneet siirtyvät hallintoon ja alkavat ohjata sitä kautta vaikeana kokemaansa ahdistavaa maailmaa.

Kahdeksan kunnian miestä

Vuosituhannen vaihtuessa medioillamme ympäri maapallon syntyi oiva idea hakea vuosituhannen suuria kansallisia hahmojaan. Näin tietysti tehtiin myös Suomessa ja kolmen kirkkaaseen kärkeen, ohi kulttuurimme suurten hahmojen, nousivat poliitikoista ja presidenteistämme, sodan ja rauhan miehistä, odotetusti Mannerheim ja Kekkonen sekä loppuvaiheessa kiriä tehnyt Risto Ryti. Ryti ohitti lopulta Kekkosen ja olisi kilpailun jatkuessa ohittanut mahdollisesti myös Mannerheimin.

Kun henkilö nostetaan kansakunnan kaapin päälle Rytin tapaan, ja sen liki kansakunnan kirkkaimmaksi tähdeksi toisen maailmansodan lopun sotasyyllisyystuomioistuimen tekemien vääryyksien ja marttyyrin osansa seurauksena, on enemmän kuin omituista, että tällaisen henkilön kohdalla puhutaan kunnian palauttamisesta. Miten sellaisen henkilön kunnian voi palauttaa, jonka asema on kaikkia muita kunniakkaampi kansakunnan sosiaalisessa muistissa ja tajunnassa?

Eikö ole pikemminkin riski, että tällainen slaavilaismallinen rehabilitointi omana aikanamme nostaisi poliittisen kilpalaulannan häntä paljon vähäisempien omien poliitikkojemme kilpaillessa postyymisti tavasta kerätä irtopisteitä ja osa syyllistyisi myös vääristelyyn, typerään populismiin. Neuvostoliiton Suomessa aikanaan toteuttaman ja Andrei Zdanovin valvoman oikeudenkäynnin uudelleenlämmitys olisi lopulta vain vahingoksi niin Rytille kuin Rangelille, Linkomiehelle, Tannerille, Kivimäelle, Ramsaylle sekä Kukkoselle ja Reinikalle.

Jos ihminen on jo huipulla, matka sieltä jatkuu vain yhteen suuntaan, alaspäin. Ikääntymisen ikävin piirre on tämän asian myöntäminen.

Murhamysteeri ja Bodom järven -legenda

Hetki takaperin meillä käytiin aivan oikeaa murhaoikeudenkäyntiä ja syytettynä oli eläkkeellä oleva vanhus, joka vuosikymmeniä takaperin oli selvinnyt hengissä ainoana traagisesta joukkomurhasta, jossa hänen kohtalonaan oli maata murrosikäisenä poikana vaikeasti pahoinpideltynä, mutta henkensä säilyttäneenä, surmattujen ystäviensä päällä telttakankaalla tajuttomana. Oli hyvinkin loogista päätellä hänen olevan murhaajan.

Bodom järvi ja sen murhamysteeri, myöhemmin legenda, oli aikanaan suuri uutinen sodan jälkeisessä Suomessa. Se nostatti pintaan suuren ikäluokan murrosikäisten ja heidän perheittensä kaupungistuvan ja kaupunkilaistuvan Suomen yhteiset, kollektiiviseen traumaan yhdistetyt, muuttuvan maailman pelot, joista omana aikanamme tyypillisiä ovat koulusurmat tai Yhdysvalloissa käsite kaksoistorneista ja terrorismista. Kun sellaisessa pelon yhteiskunnassa aseita on paljon, niitä myös käytetään pelon lisääjinä, ei poistajina.

Sellaisessa yhteiskunnassa vallitsee omituinen logiikka ja matematiikka, epärationaalinen ajattelu. Kun vuonna 1950 syntynyt jää 65-vuotiaana eläkkeelle, siis vuonna 2015, vuotta aiemmin syntynyt jää vuotta aikaisemmin jne. Aivan riippumatta siitä, nostetaanko eläkeikää vuodella tai parilla. Eläkeiän nostaminen on keinotekoinen ja populistinen tapa välttää todellisen ongelman kohtaamista ja saada mainetta yhteiskunnallisena uudistajana.

Ainut keino välttää eläkkeen maksuja on siirtää eläkeikää niin kauas, että luonnollinen poistuma on vienyt vanhukset suoraan työelämästä hautaan, jolloin nuoret ovat samaan aikaan odottaneet vuoroaan työttöminä ja osa vieraantunut koko yhteiskunnasta. Tämän asian oivaltaminen ei vaadi korkeampaa matematiikkaa.

Bodom -mysteeristä tehtiin romaani, ehkä useampiakin, ja tietysti elokuva. Yhden romaaneista kirjoittanut lääkäri-kirjailija koki tehneensä virheen, tarkkanäköinen ja viisas ihminen kun oli, ja pyysi julkisesti anteeksi virhettään sekä kohdistaen sen syytetylle. Kansa äänesti medioissa uutisköyhänä kesänä aiheesta, ja pääosa oli valmis tuomitsemaan vanhuksen, nuhteettomasti koko aikuiselämänsä eläneen autonkuljettajan pohtimatta, mistä tuossa prosessissa oli kysymys, tai miksi ihmiset yleensä eristetään vuosiksi Sörnäisten kaltaisiin laitoksiin, jossa myös sotasyylliset istuivat omaa tuomiotaan. Historia on aina ollut sodan voittajien kertomaa historiaa.

Haudanavaajien aika

Kirjoitin blogiini vuonna 2006 ajasta, joka muistuttaa haudanavaajien aikaa. Kun suuri joukko ihmisiä vanhenee samaan aikaan, yhteisten kokemusten siirtäessä heidät eläkkeelle, syntyy omituisia oikeudenkäyntejä. Siinä haetaan samaan aikaan sekä hyvitystä että syntipukkeja, ja silloin diplomatia on tärkeämpää kuin aihetta ruotivat medioitten kirkuvat otsikot, gonzo -journalismi ja huomiotalouden opit, kenttäoikeus kolmannessa tai neljännessä sukupolvessa.

Suomessa Huhtiniemen joukkohaudat, 1800-luvun alkupuolen ortodoksinen sotilashautausmaa Lappeenrannassa, mahdollisesti kulkutautiin kuolleet venäläiset sotilaat ja heidän esiin kaivetut luunsa, nostivat pintaan juuri tällaisen ajallemme tyypillisen medioissa kiertäneen huhun, jossa alueella olisi toiminut laiton salainen kenttäoikeus jatkosodan loppuhetkinä.

Syntyi Bodom -järven legendaan ja salaliittoteorioihin rinnastettava ilmiö, joissa syväkurkut ja kirjailijat yhdistivät voimansa, fakta ja fiktio alkoivat hakea uutta kerronnallista legendaa ja nämä ainekset jäivät lopulta elämään omaa elämäänsä.

Huhtiniemen legendan synnyttäjinä olivat aikanaan mm. Veijo Meri, Paavo Haavikko ja Heikki Hietamies, jolloin syntyi uutta “historiaa”, josta tunnemme mm. oman kansallisen historiamme monet myyttiset ainekset ja etenkin 1800-luvun tapahtumat ennen kansallisen itsenäistymisemme virallista vaihetta 1900-luvun puolella. Näistä legendan rakentajista monet nousivat “kipsikuvina” kansallisen identiteetin näkyviksi osiksi, ja juuri sitä kautta tunnistamme heidät suurimiehinämme ja nimeämme myös sellaisina oman kansallisen kulttuurimme kärkihahmoiksi. Ilman tuota kerronnallista “lahjaa” heitä ei olisi olemassakaan. Tapa kertoa tarina teki heistä juuri historian merkkihenkilöitä ja sen paaluttajia vaikkapa Väinö Linnan tapaan.

Epärationaalinen ihminen

Aina heidän työnsä tai henkilönsä ei kestä kriittistä tutkimusta saati oman aikamme oikeuden käyntejä, kenttäoikeutta, jolloin on parempi jättää muuttamatta sellaista historiaa, jonka merkitys on omalle sosiaaliselle pääomallemme erityisen merkityksellistä, kuin hävittää se pohtimatta, millaisia vaikutuksia historian muuttamisella, fiktiivisenäkin, on oman aikamme todellisuuden rakenneosina.

Elämä ei ole vain rationaalinen, tieteessä kiinni oleva totuus, vaan myös fiktio, jossa yksi työvuosi lisää ennen eläkkeelle jäämistämme voi muuttaa suurten ikäluokkien tapaa jäädä eläkkeelle toisin kuin ikäkohortit heidän kohdallaan osoittavat. Tai lakosta, sen oikeutuksesta puhuminen, väärin arvioidusta toimintamallista, sen kohtuuttomista odotuksista, saattaa osa toteutua mentaalisena ja olla mielikuvaharjoitelmana voiman osoituksena hyödyllisempi kuin arvaammekaan.

Ihmisten puolue

Esipuhe

Varoitan lukijoitani jo etukäteen. Käsittelen nyt aihetta, joka liittyy paikallisiin uutisiin ja Forssan Lehteen, jolloin kirjoittajat, joita referoin, voivat olla ulkopaikkakuntalaiselle vieraita. Toisaalta itse blogini asiasisältö ei edellytä näiden kolumnien tuntemista tai lukemista, Forssan Lehden hankintaa. Kolumnien kirjoittajat kun voisivat olla minkä tahansa suomalaisen maakuntalehden tai pienen pitäjänlehden kokoomuslaisia tai demaripoliitikkoja kertomassa ay-poliitikkona lakko-oikeudesta tai Natoon liittymisen oikeutuksesta liittymättä oikeastaan muuhun kuin YK:n tai EU:n vähäiseen alajärjestöön.

Johdanto

Jyrki Jokinen (kok) ja Ilkka Joenpalo (sdp) kirjoittavat aivan ansiokkaasti 25.3 Forssan Lehteen kolumninsa toinen kokoomus- ja toinen demaripuolueen linjanvetoja mukaillen. Jokisen aihe liittyy Natoon ja Joenpalon lakkoihin, ajankohtaisiin aiheisiin ja tavalla, jossa ei tule uutta tai yllättävää näkökulmaa jo aiemmin esitettyihin niin perinteisessä printtimediassa kuin netin sosiaalisten ja yhteisöllisten medioitten moneen kertaan käsitteleminä.

Se miksi äänestämme vaaleista toiseen samoja puolueita ja henkilöitä, syntyy tästä kansallisesta tavastamme imeä poliittiset vaikutteet jo lapsena paikallisen printtimedian tuotteistamista lähteistä. Kuntapolitiikassa ei ole Suomessa suuriakaan eroja, vaikka kunnat ovatkin hieman erilaisia ja tuottavat palvelunsa myös pääkaupunkiseudulla eri hintaan, kuten Helsingin Sanomien (HS 24.3) vertailu Vantaan ja Helsingin kaupungin kohdalla osoittaa. Kun nämä kunnat liitetään yhteen, palvelujen tarjonta kevenee hallintokustannuksissa ja päällekkäisyys häviää myös monissa maankäytön säätelyyn ja kaavoitukseen liittyvissä menoissa. Synergiaedut lisääntyvät ja paineet äyrihintaan vähenevät vuosien myötä toisin kuin lehti ja virkamiehet väittävät omaa poliittista virkaansa näin varjellen.

Poliitikon kolumni

Se mikä yhdistää kaksi Forssan Lehden kolumnia toisiinsa, on niiden liittäminen henkilöön, Joenpalon tapauksessa pankinjohtaja Björn Wahlroosin persoonaan ja Jokisen tapauksessa ministeri Paavo Väyryseen. Kummastakaan ei anneta kolumneissa kaunista kuvaa ja samalla käytetään käsitteitä, jotka tuovat mieleen 1960-luvun lopun suuren ikäluokan tavan jäsentää puoluepolitiikka ja tehdä näistä pilapiirtäjä Kari Suomalaisen karikatyyrit Helsingin Sanomien viestin viitoittajana.

Siinä yksi kuva valehteli enemmän kuin tuhat sanaa ja oli hyvin konservatiivinen. Printtimedia on sitä aina, tahtoi tai ei. Muuten sen viesti ei mene perille jokaisen lehden tilaajan lukemana ja jo otsikot vilkaisten. Maakuntahenkeä ja -identiteettiä, sitä ylläpitävää lehteä, ei voi vakiinnuttaa muuttamalla sen viestiä kvartaalitalouden tahdissa. Sama koskee siitä puhuvia “päitä”, maakuntapoliitikkoja, kirjailijoita jne. Ja vaikka poliitikko ja äänestäjät vaihtuvatkin, kansliapäälliköt säilyvät yhdessä päätoimittajiensa kanssa.

On toinenkin yhdistävä elementti. Kumpikin kirjoittaja aloittaa kolumninsa ajalta, jota elimme pian sotien jälkeen. Tuolloin Wahlroos on ollut radikaali taistolainen ja Väyrynen presidentti Kekkosen siunaaman hallituksen nuorin ministeri. Joenpalo jopa valitsijamiehenä vaaleissa, jossa hän kertoo tullineuvos Veikko Vennamon saaneen 33 valitsijamiestä ja pankinjohtaja Virkkusen 66 valitsijamiestä Kekkosen 201 vastaan.

Oikeammin Kekkonen ei käynyt uransa aikana yhtään rehellistä vaalia ja näihinkin hän oli tyytymätön, kuten Joenpalo toteaakin. Tuo aika oli suomettumisen ja kylmän sodan surullisinta aikaa, jossa demokratia ja media eivät Suomessa toimineet. Yleisradion toiminta ja tv:n lupamaksu on noilta ajoilta, kuten moni sitä ylläpitävä poliitikkommekin ja heitä äänestävät nyt eläköityvät suuret ikäluokkamme. Moni nuori ei siinä maailmassa viihdy, ja sen oivaltaminen vie tuolta sota-ajan nuorisolta vielä kolme vuosikymmentä. Sen kanssa on elettävä tai muutettava maasta.

Jos Google olisi tuolloin keksitty, sitä ei olisi Suomessa tunnettu. Niinpä tuota aikaa on vaikea tuoda tähän monien uusien medioitten, yhteisöllisten medioitten ja internetin hallitsemaan globaaliin maailmaan vääristelemättä totuutta ja pettämällä itseään. Ihmisillä on tapana muistaa väärin jopa oma taustansa, lapsuutensa ja juuret maaseudulla tai työläiskorttelissa syntyneenä.

Manipuloinnin lahja

Jyrki Jokinen ja Ilkka Joenpalo ovat ammattipoliitikkoja ja hyviä kirjoittajia. Hyvä manipuloija, myös hyvä kaunokirjoittaja, käynnistää kirjoituksensa historiasta, lukijan koukuttavasta aiheesta, joka tuo mieleen jotain epäilyttävää ja paheksuttavaa sekä henkilöi sen samalla sellaiseen ihmiseen, joukkoon helppoja käsitteitä, joista yleinen mielipide on perinteisen median kautta takavuosina rakennellen kiistelty ja monen kokemana vastenmielinen. “Väyrystely” ja “pekkarointi” ovat Helsingin Sanomien tuottamia tällaisia käsitteitä siinä missä Alma Media oli tapaus Korhosessa kirkkoakin vanhoillisempi ja lähestyi Luther-säätiötä kosiskellessaan sameilla vesillä lukijoitaan. Kun media muuttui kirkkoa ahdasmielisemmäksi uusmoralismissaan, se oli koominen ja epä-älyllinen näytelmä.

Vanhaan koukuttavalla aiheella varmistetaan viestin meneminen perille silloinkin, kun itse asia ei ole yksiselitteinen ja helppo eikä sisällä emotionaalisia, tunnekuohuja synnyttäviä aineksia. Tällaisia vaikeita aiheita ovat mm. juuri Natoon liittyvät lukuisat ulkopolitiikan asiasisällöt sekä lakkoiluun johtavat ay-politiikan sovittelua vaativat asiakysymykset. Kun kirjoitus on vaikeaselkoinen, riittää pelkkä mentaalinen yhden asian ymmärrys, väyrys- ja kepuviha, mielikuva yhteisestä asiasta ja oivallus vuorineuvosten herrakansan koukuista on valmis. Tällöin "puhuva pää" riittää vakuuttamaan mistä on kysymys ja vaikeammat kirjoitukset on saatava tämän pään läheisyyteen. Sama koskee myös mainoksia ja niiden asettelua lehdissä. Puhe maailman rikkaimman miehen rinnalla tuo sille painoarvoa enemmän kuin Nobelistin rinnalla. Tiedän tämän kokemuksesta.

Vain asiaa sisältävä blogi tai kolumni ei koukuta lukijaa ja vetoaa vain harvoihin lukijoihin, lehden yliön heti lukeviin ihmisiin. Toisaalta nämä lukijat ovat kirjoittajan näkökulmasta tärkeitä, päätöksiä tekeviä ja valtaa käyttäviä, eivät äänestäviä ja manipuloijien koukuttamiksi hakemia ihmisiä ja joutuen poliitikkona tilanteisiin, jotka ovat kiusallisia älyllisessä epärehellisyydessään. Tässä kulkee myös vaikkapa viihdekirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välinen veteen piirretty viiva sekä toritaiteen ja oikean “konventionaalisen” taiteen välinen ero.

Popularisointi ei ole populismia

Mutkikkaiden asioiden henkilöiminen ja kärjistäminen, liittäminen ne vuosikymmenien takaiseen mielikuvien maailmaan ja ulkopuolella oman aikamme todellisuuden, on hyvin vanha käytäntö ja sitä kutsutaan populismiksi.

Populismin toi meille Suomeen näkyvimmin vennamolainen kansanliike, mutta toki sitä viljeltiin paljon myös vaikkapa työväenliikkeen synnyn agitaattoreiden toimesta, jossa Joenpalo on koulutuksensa hankkinut. Ilmiössä vaikeat asiat yksinkertaistetaan, esitetään mustavalkeina ja usein ne liitetään sellaisiin käsitteisiin, jotka ovat politiikan asiasisältöä seuraamattomille myös käsitteellisesti vanhastaan tuttuja ja luovat myös yhteisöllisyyttä tai yhteenkuuluvuutta.

Vennamon tuomia käsitteitä olivat vaikkapa rötösherrat, seteliselkärankaiset, kyllä kansa tietää, syö talonpoika päivässä ja sittemmin Timo Soinin jatkamana uudet helposti ymmärrettävät käsitteet ja tokaisut. Soini teki populismista myös aivan ansiokkaan opinnäytetyön maisteriksi valistuessaan. Populismi ei tarkoita samaa kuin vaikkapa rasismi tai typeryys. Hyvä populismi on lahja sinänsä ja jokaisen menestyvän poliitikon usein sisään rakennettu tapa “koukuttaa” kuulijansa.

Populismi ja ääri-ilmiöt

Kun maailma muuttui omana aikanamme väkiluvultaan kymmenkertaiseksi, sen teknologia ja kansainvälinen yhteistyö osaksi arkipäivän elinympäristöämme, vanhat tutut fraasit, kansanviisaudet ja ikivanha normisto luovat turvallisuutta ja ovat epävarmuuden yhteiskunnassa populismin kasvualustaa. Populismi on pääsääntöisesti konservatiivista, mutta sisältää myös radikaaleja aineksia ja vaatii yhteiskunnallista uudistumista.

Usein ilmiö liittyy myös ääri-ilmiöihin, konservatiivisiin arvoihin osana pelkoja, ikääntyvän kansakunnan innovaatioita vieroksuvaan elämäntyylin omassa ajassamme. Se näkyy vaikkapa juuri Wahlroosin haastattelussa Suomen Kuvalehdessä (SK 11), jossa hän esittää verotuksen keventämistä, kehitysavun lopettamista, luonnonvaraintutkimuksen vähentämistä, yliopistorahoituksen muuttamista ja jatko-opiskelun vaikeuttamista niin nuorilla kuin seniori-ikäisillä, tukiaispolitiikan lopettamista ja lukuisia muita triviaaleja populistisia keinoja hoitaa maata, jota hän vertaa 1930-luvun Uruguayin historiaan.

Syntyy vaikutelma, jossa puhuu TV -yhden lauantai-illan “Ihmisten puolueen” puheenjohtaja ja kolumnit ovat osa tuon puolueen käymää keskustelua maan ja kansakunnan tilasta sekä sen ohjelmapolitiikasta perinteisen median sitä myötäillessä omassa kriisissään.

Tutkimusten mukaan etenkin nuorten kohdalla työhön ja ulkopuoliseen maailmaan liittyvät odotukset ovat tänään pelon ja ahdistuksen, kielteisten käsitteiden leimaamia, kun taas elämä ja koti sinänsä hyvinkin myönteisten käsitteiden luonnehtimia. Vielä muutama vuosikymmen takaperin suhde oli ehkä jopa päinvastainen ja työ sekä ulkopuolinen maailma olivat täynnä odotusta ja positiivisia haasteita.
Tämän korjaaminen ei onnistu populismilla ja on suurin yhteiskunnallinen epäkohtamme.

Ikuisia kysymyksiä

Verot valtion maksettavaksi

Takavuosien KTM:n värikkään kansliapäällikön poika Björn Wahlroos esiintyy kansikuvanallena kotiini viikoittain kannettavassa kriisilehdessä. Suomen Kuvalehden kriisin syy eivät ole blogistit ja kasvava sosiaalisen median välineistö, mahdottomuus pysäyttää medioitten uusinnovaatioita, vaan tapa panostaa vääriin asiakkaisiin, vääriin kuviin kansikuvina.

Wahlroosin kuva lehden kannessa ei ole uskottava ja jää kauaksi turkulaisen ortopedi Oravan tai vaikkapa vain oikein valitun urheilijan, idols-tähden kuvasta sekä otsikoista, jotka ovat triviaalin asian popularisointia, populismia. Populistisia “verot alas ja valtion maksettavaksi” huudahduksia on kuultu ennenkin laman tunnelmissa.

Huomiotalouden helmiä

Miksi Wahlroos harrastaa populismia? Ehkä taustalla on tapa olla esillä ja kertoa olevansa finanssikeisari maassa, joka hänen näkemyksensä mukaan on lähellä 1930-luvun Uruguayn kehitystarinaa. Ehkä hän oikeasti elää Suomessa ja maailmassa, jossa on väkeä alle 1000 miljoonaa, ei 7000 miljoonaa, josta suomalaisia promillen osa hoitamassa taloutensa perusteita. Ehkä maailma oman kartanon ikkunasta avautuu näin omituisessa valossa? Vai olisiko taustalla petos tai petoksen petos, itsepetos?

Lähtötilanne Suomessa ja Skandinaviassa, Euroopassa, on aivan toinen kuin 1930-luvun globaalitaloudessa ja Uruguayssa. Kahden täysin mittauskelvottoman asian rinnastukset eivät vain muutu triviaaliksi populismiksi vaan samalla koomiseksi ja se tekee lehdestä omituisen viestin välittäjän. Vaikutteet tarinan synnylle pysyvät piilossa. Kai Wahlroos ymmärtää, kuinka Suomen hallituksen ja politiikan tapa ohjailla kansantaloutta on toinen, kuin Wahlroosin oma tapa ennen laman alkua omistamansa pankin osakkeilla keinotellen. Kun lamaa ei osannut arvioida, Wahlroos möi ja osti muiden omistamaa, aiheutti näille ikäviä seurauksia, mutta unohtaa sen nyt kokonaan.

Myykää se mitä on vielä myymättä

Kehotukset Suomen valtiolle myydä se, mitä on vielä jäljellä ja lopettamaan kehitysapu sekä luonnonvarojen tutkimus turhina kuluina, kieltää opiskelu sellaisilta, jotka jatkavat sitä vielä senkin jälkeen, kun Wahlroosit sen lopettivat, on omituista Suomen Kuvalehden sivuilla.

Wahlroosin esittämät leikkaukset ovat valtion budjetissa noin promillen osa, mutta niiden merkitys olisi koko keskeisen imagomme ja kansallisen osaamisemme perusteita ja kivijalkaa murentavia. Kun elää kvartaalitaloudessa, voi lopettaa satojen vuosien henkisen ja fyysisen pääoman, talouden peruspilarit, ja seurata Uruguayn ja monen muun pikavoittoja keränneen äkkirikastuneen maan malleja liki vuosisadan takaa. Onneksi meillä on monipuoluejärjestelmä ja onneksi Wahlroos myöntää itsekin olevansa triviaali ja poliittisesti naiivi ihminen, julkisuuden kipeä huomiotalouden tuote.


Ykkösuutinen on Google ja Kiina - ei Uruguay

Maailmalla ykkösuutinen on Googlen katoaminen Kiinasta ja sensuurin jääminen jättivaltion talousoppeihin. Se ei toimi jatkossa ja amerikkalainen nettiyhtiö toki palaa sinne, siinä missä Barack Obama Indonesiaan ja kotisaarilleen vierailulle. Siellä on nyt väkeä odottamassa liki yhtä paljon kuin globaalitaloudessa Uruguayn aloittaessa oman taloutensa korjaamisen 1900-luvun alussa.

Kakkosuutinen on Obama ja Yhdysvallat - ei Irak ja Palestiina

Kun Barck Obama juhlii voittoaan Yhdysvalloissa, se siirtää hänenkin käyntejä sellaisissa valtioissa, joiden väkiluku on tänään sama kuin koko maapallon muutama hetki takaperin. Indonesia saa odottaa muutaman kuukauden Obaman vierailua. Tänään se on hyvä merkki ja kertoo Yhdysvaltain sisäisten asioiden olevan korjautumassa ja asian numero yksi presidentti Obaman ohjelmassa.

Voitto siellä, sisäpoliittinen suurvoitto, helpottaa elämää niin Indonesiassa kuin Lähi-Idässä ja Pakistanin rajoilla Afganistanin solissa, Irakissa. Yhdysvaltain sisäiset olot ja menestys on aina myös osa Euroopan menestystä, ja sitä on syytä seurata myös Helsingin Sanomien toimittajan Pekka Mykkäsen (HS 24.3) tavoin The New York Timesin, The Washigton Postin, The Wall Street Journalin ja brittilehti Financial Timesin sivuilta ja sähköisistä versioista reaaliaikaisesti yhdessä vieläkin reaaliaikaisempien uuden median blogien tuottaman maailman kanssa rinnakkain ja niitä samalla vertaillen.

On itse muodostettava kuva maailmasta ja opittava medialukutaito, uuden ja vanhan median erikseen, ohi perinteisen printtimedian ja sen viihteellisen tarjonnan, emotionaalisen uutisoinnin tai tahallisen vääristelyn. Tarkoituksen vaikuttaa omiin osakkeisiin ja pankin menestykseen kriisiä hyödyntäen ja laman kestäessä.

Maidon vihollinen

Toimittaja Johanna Pohjola (HS 24.3) tulkitsee ilkeilyssään maidon olevan suomalaisuuden ydintä ja osa kansallista identiteettiä, pyhä asia, johon ei saa koskea. Lehtensä linjaa noudattaen hän haluaisi sen pois ruokaympyrästämme ja korvaisi muun Euroopan tapaan tanskalaisella oluella ja välimereisillä kreikkalaisen talouden ylikäyneillä marjajuomilla. Tätähän Suomen taloudessa ei ole vielä kokeiltu.

Hän ei huomaa, tai halua nähdä, kuinka skandinaavit ovat rakentaneet koko biologisen perimänsä juuri tiettyjen proteiinien, rasvojen ja pitkän päivän tuotteiden varaan. Se on heidän tapansa menestyä näillä korkeuksilla ja elää kohtuullisen onnellista ja pitkää ikää ennustavaa elämäänsä. Joidenkin talousnerojen mielestä nyt jopa liiankin pitkää, jolloin työelämää olisi jatkettava yli aikaisempien vuosien kuolinpäivän, jotta eläkkeet voitaisiin heille kunnialla maksaa maidon tuottajina, jalostajina tai kuluttajina.

Niin toki tekevät ranskalaiset ja italialaiset, joilla etanolin kulutus ja palaminen elimistössä on kokonaan erilainen tapahtuma kuin meillä. Tai afrikkalaiset, joilla maitosokeri ei tahdo palaa elimistössä lainkaan. Metabolian ohella eroa on toki ihossakin ja silmissä, sieraimissa, koko elimistön tavassa sopeutua tiettyyn ilmastovyöhykkeeseen ja sen vuosituhantiseen sopeuttavaan selviytymistarinaan. Sen taustalla ei ole kvartaalitalous, Wahlroosin opit, vaan puhdas darwinismi ja sitä läheltä myötäilevä poliittinen liike, liberalismi, kyky olla viisas ja varmistaa omat vahvuudet ja niiden jatko huolimatta populistisesta pulinasta kriisimedian huomiotalouden tuotteinamme ja osana uusrasismia. Evolutionarsimi ja klusteritalouden opit on vaikea aihe, mutta sitä on syytä opiskella eikä hakea oikoteitä.

Populismi on narriksi ryhtymistä

Euromaiden on päätettävä Kreikan ja samalla monen muun viinimaan kohtalosta tämän viikon aikana. Siinä talouskomissari Olli Rehnillä, maitopojalla Savon ja Suomen suurimmista maidontuottajapitäjistä, nykyisen Suomen pankin johtajan jäljillä, on tiukka paikka varmistaa, että Välimeren maat elävät niin kuin saarnaavat, ja jossa Skandinavian ja Saksan olisi jo aika kiihdyttää omaa kysyntäänsä. Se luo työtä, ja siihen auttaa viinimaiden talouden kiristys ja Skandinaviassa, yhtenä keinona muiden joukossa, veropolitiikka. Näiden triviaalien totuuksin laukojana Wahlroos on populisti ja populismi on joskus hyvä väline tuoda asiansa julkisuuteen, tehdä itsestään narri.

E-moodin kvartti

Johanna Korhonen on havainnut lehdessään (HS 24.3) kuinka keskiaikainen musiikki soi monin verroin vivahteikkaammalla tavalla kuin omana aikanamme ja etenkin kirkoissa. Bändikaverinsa Hilkka-Liisan kanssa hän oli havainnut koska e-moodin kvartti on “avonainen” ja milloin ei. Se koska moodi on “umpinainen” on hänen piiloviestinsä “varsinainen” sanoma ja kohdistuu kirkkoon ja kirkkomusiikkiin, sukupuolten väliseen ikuiseen sotaan ja kolmanteen sukupuoleen.

Kolmen sukupuolen maailmassa Luther-säätiön uusi piispa, ruotsalaisen Lähetysprovinssin piispa Aarne Olssonin vihkimä Matti Väisänen, on jo eläkeiän reippaasti ylittänyt (76 vuotta) ja tullenee joko maito- tai liha-alueiltamme, ehkä osa säätiön naispappeutta ja kolmatta sukupuolta vieroksuvista myös ruuhka-Suomen kulutusalueiltamme. Arkkipiispa Jukka Paarmalle Luther-säätiö on viimeinen kiusaus ennen uuden turkulaisen arkkipiispan astumista virkaansa, maalaispoika oikeasti hänkin ja liberaali uudistusmielinen johtaja.

Taktista pelin politiikkaa

Lehden (HS 24.3) tulkinnan mukaan Luther-säätiön takertuminen kirkkoon vaikuttaa taktikoinnilta ja sitä se varmaan onkin, pelin politiikkaa populistin sanoin sekä muistuttaen, kuinka kyseessä on lopulta rahasta ja sen jaosta. Tuskin niinkään kirkon sakramenteista kuin pappisvalan tuomasta elämänikäisestä virasta ja sen hoidosta sekä turvatusta taloudesta irtautumatta jo kovin maallistuneesta kirkostamme ja sen toimintaympäristöstä. Siinä suurempaa instituutiota käytetään sateenvarjona ja toimitaan toisin kuin sen säännöt edellyttävät, tulkitsee arkkipiispa Jukka Paarma ja vertaa liikettä vanhalaestadiolaisiin, jotka eivät hekään salli oikein naispappeutta, mutta eivät sitä myöskään mitenkään korosta ja saavat toimia kirkon piirissä. Kirkon piiriin mahtuu nyt monenlaista seurakuntaa ja huomiotalouden kalastajaa sielujen sijasta.


Luther-säätiöstä Alma-mediaan

Alma Median, Luther-säätiöön hyvinkin verrattavan, entisen ja erotetun päätoimittajan ajatuksenjuoksu lentää keskiaikaiseen musiikkiin, joka oli ilmaisuvapaata ja musiikki luotiin ulkopuolelle jo annetun sakramentin, tai oikeammin sanat olivat ensin ja niihin tehtiin nuotti. Näin syntyi rikas runous ja sitä tukeva kirkkomusiikki, joka sen jälkeen köyhtyi ja syntyi siis Luther-liike. Katolinen kirkko oli näin puhdasoppisempi uuden innovaation tuottajana ja Korhosta tulkiten sekä jättäen pois käsitteet “avonaisesta“ erona umpi- ja varsinaiseen. Ongelman ydin kun ei ole sukupuolessa vaan taloudessa ja rahassa tyyliin, “kun raha kirstuun kilahtaa niin sielu taivaaseen vilahtaa“.

Tuossa Korhosen kuvaamassa keskiaikaisessa maailmassa eli ihmisiä pienen aasialaisen valtion verran, eikä sitä yhdistänyt muu kuin satunnaisesti leviävät rutot ja merimiesten sadut ja taudit, taikauskoinen elämä ja sodiksi kutsutut ryöstöretket. On ymmärrettävä, mikä nykyisen ihmispopulaation erottaa keskiaikaisesta, ja miksi oma aikamme on niin vaativa selviytyäksemme. Ei pidä rinnastaa populaatioita, jotka ovat kooltaan monikymmenkertaisia, ja toisesta on käytettävissä vain muutaman harvan ihmisen tarjoamia tuotteita vuosisatojen ajalta, ei tuhansien miljoonien päivittäin muuttuvaa reaaliaikaista kertomusta. Juuri tuon saman populistisen virheen tekee myös Wahlroos omissa vertailuissaan unohtaen, kuinka paljon meitä tänään on, ja miten eri maailmassa elämme nyt kuin 1990-luvun lamassa blogeja samalla haukkuen.

Juice ja Sibelius - Janatuinen ja Mozart

Kun juankoskelainen Juice Leskinen, maalaispoika, joka näyttikin Pohjois-Karjalassa eläneen ja maitoa paljon nauttineen pienviljelijän vaimolta 1970-luvulta, tuotti omia “virsiään” kansan kuultavaksi yhdessä kotkalaisen pikkukaupungin kansakoulunopettaja Juha Vainion ja hämeenlinnalaisten “rentun ruusujen” ja somerolaisten maalaispoikien rinnalla, tuloksena oli ensin sanoitusta, jolle haettiin myös sävelkulkuja Tapio Rautavaaran ja Reino Helismaan tapaan. Maitopoikia varmasti kaikki ja hyviä lasten idoleja ja kasvattajia aikanaan.

Ihmisen lajikehityksen historiassa sanat tulivat paljon sävelkulkujen jälkeen ja alkoivat tuottaa hermeneutiikkaan liittyvää filosofiaa, vaikeasti ymmärrettävää, jossa ihminen oli puhutun kielensä vankina. Kuvat ja musiikki olivat vanhempia ja niiden merkitys luovan innovaation synnyssä oli siten paljon merkityksellisempää kuin myöhempi sanojen kanssa tapahtunut riimitys.

Musiikki ja kuvat, värit, olivat meille kulttuureista riippumattomia ja yhteistä kieltä, ei toki verbaali sanastomme. Antropologeja lainaten taide oli ja on ihmismielen yhteistä sinfoniaa, universaali ihmismielen mentaalisten ajatusrakennelmien, strukturalismin, perusrakenne, yksilötason vaihtelusta riippumaton ilmiö yhteisötasolla. Sanojen vangiksi jääminen oli näiden “kansantaiteilijoiden” tuleva vankila, puoliluova säveltäminen alkoholismin todellinen syy ja tuotteet sen seurausta. Ei toki maidon, kuten nuori toimittaja epäilee kolumnissaan (HS 24.3). Nyt olisi päästävä tästä valkoisesta valheesta irti.

Ikuinen arvoitus

Kun Jean Sibelius sävelsi, hän käytti vain nuottimerkkejään ja Finlandian sanoittivat muut sen jälkeen. Kun kuva ja sävel eivät ole kertomuksen ja verbaalin tarinan, sen eri tasojen vankeja, niiltä voi odottaa enemmän ja niin kävi myös Sibeliuksen musiikille. Se liikkuu eri tasolla kuin Juice Leskisen tai Junnu Vainion sävellykset. Kun hän tarttui tahtipuikkoonsa ja pyöritti sitä kutiavassa sävelkorvassaan, hän kysyikin usein, kumpi siitä nautti lopulta enemmän? Tahtipuikkoko vai kutiava korva?

Emotionaaliset uutiset

Kiusattu akvarellitaiteilija

MTV 3:n pitkäaikainen uutisankkuri Urpo “Upi” Martikainen oli suomalaisen toimittajakollegansa raskassoutuisessa haastattelussa. Martikainen on tunnetuin suomalainen akvarellimaalaaja ja esiintyy myös usein kirjamessuilla kilpaa toimittajakollegojensa kanssa kertoen työstään, harrastuksestaan ja elämästään Jehovan todistajana Suomessa ja etenkin sen tuomasta vakaumuksellisesta taakasta takavuosien asepalveluksessa.

Urpo Martikaisesta on tehty Milla Rautiaisen kolumni “Uskonto vei Urpo Martikaisen pakkotyöleiriin”, Hari Maunon pamfletti “Miksi maalaan?” ja oma kirjoitus “Hyppy tuntemattomaan” ja “Minun maisemani - kuvia ja mielikuvia Suomesta”. Martikainen on Eva Polttilan eläkkeelle siirtymisen jälkeen Suomen pitkäaikaisin työtä tekevä uutisankkuri ja tunnetaan kevennyksistä, joiden kohdalla katsoja pidättää henkeään ja tuntee pysyväksi jäänyttä myötähäpeää riippumatta siitä, asuuko Koskelassa tai Käpylässä, Pirkkolassa Helsingin pohjoisissa nukkumalähiöissä Martikaisen nykyisenä tai takavuosien naapurina.

Vaimonsa mittainen mies

Matti Rönkä on kirjailija, Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja ja kirjallisuuskriitikko Suvi Aholan puoliso ja kolmen lapsen isä. Häneltä on ilmestynyt kuusi dekkaria vuoden 2002 jälkeen ja hänet tunnetaan Suomen käännetyimpänä ja kysytyimpänä viihdekirjailijana sitten Mika Waltarin päivien. Myös Waltari kirjoitti kevyempää nimimerkki “kirjallisuutta” koko kansan luettavaksi suurteosten ohella. Niistä ei tosin paljon puhuttu tai mainittu, ja ne jäivät historiallisten romaanien varjoon, ehkä joitakin television tutuksi tekemiä leffoja lukuunottamatta. Oikeammin useimmat meistä eivät tunnekaan muuta kuin nuo viihteeksi tehdyt vasemman käden harjoitelmat.

Rönkä toimii myös Yleisradion uutistenlukijana ja uutispäällikkönä, on koulutukseltaan valtiotieteen maisteri ja tunnetaan toimittajakoulutuksestaan Sanoman toimittajakoulusta ja Helsingin yliopistossa. Suurin osa suomalaisista kansanedustajista on taustaltaan toimittajia ja käyneet saman luovan osaamisen koulutusohjelman kuin Martikainen ja Rönkä ehtimättä sentään uutisankkureiksi. Suomessa uutisankkuri olisi sopivin pääministeri yhdessä visailuohjelmien vetäjien kanssa. Paavo Väyrynen on alun perin toimittaja hänkin. Varoituksena tulevasta tai monelle myös ihan hyvänä uutisena. Perinteinen media jakaa Väyrysen väyrystelyllään menneen talven lumiin ja se juuri kertoo vanhasta mediasta eniten; ei uuden uutisen kertominen, uuden näkökulman hakeminen, ei tulevaisuuden visiot, edes pieni toivon kipinä innovaatiojournalismista.

Olen lukenut Röngän ja Martikaisen tuotannon sekä seurannut heitä päivittäin kotini olohuoneen nurkan vakiovieraina, nykyisin siis myös viihdyttäjinä ja taiteilijoina. Kaukana ovat ne päivät, jolloin Kauko Saarentaus luki samat uutiset tuusulalaisena opettajana ja Viisasten -kerhon puheenjohtajana sivutoimisesti uutisankkurina puuhastellen ja Jatkoaikaa samalla vetäen. Kustannukset olivat kurissa eikä kansaa haluttu panna näistä suorituksista ylimääräiselle mediaverolle. Siitä huolimatta katsojia oli tuplaten tämän päivän katsojaluvut ilman kevennyksiäkin. Alle 15 -vuotiaita lapsia oli mukana "töllöttämässä" liki 1,3 miljoonaa eikä nykyistä 0.8 miljoonaa. Huoltosuhde oli kunnossa ja vanhukset eivät pelänneet jäävänsä lopulta yksin Martikaisen ja Röngän seuraan lähimpinä perhetuttavinaan ja hengenravintona päivälehden ohella.

Analyyttinen taustoittaja

Päivälehteä väitetään sähköisen median, etenkin siis television ohjelma-annin, syventäjäksi ja analyyttiseksi Martikaisen ja Röngän hengenlennon taustoittajaksi. On siis syytä katsoa mitä Röngän puoliso tuottaa kotiimme Helsingin Sanomien antina tänä päivänä tiistaina 23.3. 2010. Maksamme siitä samaa hintaa kuin tuosta televisioluvasta, jossa uutiset ja yleisradio ovat tietysti vain pieni osa kymmenien muiden kanavien kilpailussa. Se on jäänne jostain, jota ei enää kuuluisi olla.

Internet -nuoriso on tästä joukosta jo lopullisesti kadonnut ja mukana ovat vain keski-ikäiset ja vanhukset, mediapelin maksajat. Siis tämän vanhan median verotettavat ja "mediaveroa" sille maksavat yleisradion ystävät. Martikainen ei tähän akvarelleineen kuulu (MTV 3), vain Rönkä ja hänen dekkarinsa, puoliluova puuhastelu hänen omaa ilmaisuaan lainaten toimittajan työstään. Myös Martikainen kuvasi työn nykyisin kovin teknisenä ja luotaantyöntävänä. Ymmärrän häntä hyvin. Yleisradio on valtion laitoksena pienoiskoossa maamme surkean tilan koko kuva. Luova työ kohtaa siinä ikivanhan hierarkian, byrokratian, teknokraattisen politikoinnin, ikääntyvät seniorikansalaiset ja toimittajat. Pienempikin painolasti tappaisi minkä tahansa uuden, luovan ja innovatiivisen. Sellainen etsii rahoittajaa ja valvojaa, ulkopuolista arvioijaa, vielä pitkään postmodernissa uusmedioitten maailmassa kiinalaisen mallin mukaan edeten.


Obaman taiston kuvaus terveysuudistuksessaan on Hesarissa asiallinen, suurella kuvalla hoidettu pakkopulla, joskin taustat ovat unohtuneet republikaanien vaalitaiston varjoon. Sellainen ei oikein enää riitä Suomessa, jossa halutaan parempaa ja perusteellisempaa kuvausta Yhdysvalloista ja sen todellisista ongelmista ohi Washigtonin heittämän uutistarjonnan. Suomalaiset erottavat jo Yhdysvallat maana, jossa republikaanit vastustavat kaikkea mahdollista Obaman ja demokraattien edustamaa ennen vaaleja. Seuraamme sentään suoria uutisia myös Yhdysvalloista, ja etenkin sieltä, internetin ja uusmedioitten aikaan.

Miksei meille esitetä Hesarissa Yhdysvalloissa käytävää keskustelua, Clintonismin loppua tai uutta neoklassista talousteoriaa, Twitterin ja Facebookin antia? Vai oletetaanko maan päälehdessä suomalaisten seuraavan sittenkin suoraan tuota keskustelua tai avaavan sähköinen Washington Post ennen Helsingin Sanomia? Se on varmaan viisasta silloin, kun seurataan Yhdysvaltain tapahtumia. Takavuosina Suomenkin tapahtumia oli seurattava Ruotsista käsin.

Wau-hotelli ja kanin kuolema

Yle-maksu ja ydinvoiman vastustuksen pienoinen kasvu eivät nekään ole oikein uutisena sen tuoreempia ja taustoitettuja kuin kuva Putinista ja Halosesta sitten Martikaisen ja Röngän uutisten Hesarista nyt lukien. Sen sijaan uutta ovat kaupunkiuutiset Wau-hotellista ja helsinkiläisten aikomuksista sulkea nuorisotalojaan. Jokaisessa suomalaisessa maaseutupitäjässä suljetaan, paitsi nuorisotaloja, myös kunnantaloja ja liki kaikki kyläkoulut. Niistä saisi jo kiinnostavan koko kansakunnan tilaa kuvaavan uutisen kasaamalla tiedot kunnittain. Kouluja on varmaankin suljettu tuhansittain 2000-luvulla. Eikö maaseutu kiinnosta Helsingin Sanomia? Kanin kuolema ja Wau-hotelli sen sijaan ovat tärkeitä lukijoille, taustaa tapahtumillemme.

Kertomus erään kanin kuolemasta on pääuutisia. Se on juuri tätä syventävää ja analyyttistä, uutta luovaa ja perehdyttää lukijaa kanin tarinaan. Samoin Tanskaan syntyvä uusi muslimien puolue on hyvä tietää, samoin kuin Ole Olsson Ras Anben pienestä kylästä ja hänen terrieri koiransa, joka on saanut nimensä tv-sarjasta “Frasier”. Toinen suurista pääuutisista Hesaria lukien. Väite, etteikö Hesarin toimittaja liiku maalla, on väärä. Tanskalainen maaseutu kiinnostaa hyvinkin ja aihekin on ajankohtainen ja Taskassa polttava.

Me seuraamme samoja ikävystyttäviä jenkkien sarjoja niin siellä kuin täällä loskaisessa Suomessa ja luemme samoja Googlen ujuttamia tekstejä, kuvia, mainoksia, amerikkalaisia arvoja, vakuuttavat kiinalaiset. Ja ovat oikeassa. Niinpä yhtiö uhkaa siirtää hakukoneensa pois Manner-Kiinasta ja palata maailmaan, jossa Yhdysvallat eli aiemminkin. Se on kiinalaisten voitto ja jenkkien tappio eikä sellainen toteudu löytämättä kilpailijaansa Yhdysvalloissa. Barack Obama ei suinkaan ole sosialisoinut Yhdysvaltoja ruotsalaiseen tapaan.

Fiktiivisiä kertomuksia ja nyyhkytarinoita

Tiede -sivuillaan Helsingin Sanomat on tehnyt uutisensa kertoen kuinka tieteellä maustetut elokuvat tieteiselokuvina suorastaan vihaavat ja halveksivat oikeaa tiedettä. Havainto on varmasti oikea olkoonkin, että toimittaja on käyttänyt puhuvaa päätä asiansa kertomiseen. Sama koskee usein kulttuurisivuja lehdissä ja niiden tapaa tehdä tieteestä viihdettä ja uutisista niiden fiktiivisenä jatkona, dekkaritarinoita ja toimittajien kuvataidetta, jota toinen toimittaja tai tämän puoliso ovat meille myymässä saman vanhan mediansa kautta ja aina Helsingistä. Se on muutaman henkilön tekemisten pakkosyöttöä ja tuntuu viihteenäkin egoismiltaan turhauttavalta. Miksi siitä tulisi maksaa vielä “mediaveroa”? Eikö uutistoimittajalla ja “ankkurilla” ole lainkaan suhteellisuudentajua pienessä maassa? Ei poliitikolla sellaista voi olla tai edes odottaa demokratiassa. Ei hän voi sellaista ratkaista syyllistymättä joko haluun valvoa ja korrutoida. Yritäppä selvittää suomalaista mediakeskustelun tasoa Barack Obaman kannattajille Yhdysvalloissa ja kilpailevat republikaanit kauhistelisivat jo pelkkää keskustelun saamaa luonnetta. Me ymmärrämme kiinalaisia ja venäläisiä paremmin kuin jenkkejä myös Googlen ja muiden uuden median välineiden toiminnassa ja hyväksyisimme keskujohtoisessa byrokratiassa mitkä tahansa rajoitukset.

Kulttuurisivulla ei esitellä Muriel Barberyn romaania vaan keski-ikäisen kirjailijanaisen nyyhkytarina saavuttaa menestystä kuin lottovoittona ja kertoa siitä Martikaisen ja Röngän vähäisempien menestysten tapaan viihdyttäen näin lukijaa tuolla ikuisella kertomuksella menetyksestä ja sen hinnasta, jossa kirjasta on tullut kirjoittajalleen elämän merkityksen etsimistä, terapeuttinen esteettinen tapahtuma hakea kauneutta ja tulla samalla miljonääriksi. Ikään kuin salaa ja varkain, tahtomattaan. Hetki takaperi sama media esitteli kirjalijaa, joka lensi Suomeen kertoen elävänsä kuten 30-luvulla, omistamatta mitään tämän ajan teknisistä välineistä ja kuulleensa vasta Suomessa heillä olevan mustan presidentin. Vastaanotto oli yhtä loistokas kuin jalkansa teloneella Beckhamilla ja tuskin hän ehti vaihtaa matkallaan yksityiskonetta helikopteriin henkivartijat suojanaan.

Jokaisen kirjan takana on aina henkilö, jolle menetys on tullut yllätyksenä siinä missä lottovoiton kohdallakin. Menestyminen vähin lahjoin, tavallisena ihmisenä, on aina lottovoitto 7000 miljoonan joukossa. Ei sen ihmeellisempi ilmiö, ellei satu olemaan jo seniori-ikäinen kirjoittaja. Sellaiselle ei tule yllätyksenä enää edes kuolema. Miksi siis kirjoittaa aina tuo sama fiktiivinen satu puhuvan pään kautta? Eikö riitä, että nämä ylilyövät "uutiset" liitetään urheiluun ja politiikkaan? Siellä ne on helpompi sietää ja ymmärtää viihteenä.

Sekulia ja täyttä tavaraa

Tällaisia artikkeleita kirjoitti myös Waltari muun vakavemman työn ohella ja sai leipänsä nuorille tai keski-ikäisille miehille ja naisille tarkoitetuista dekkareista tai romanttisista rakkaustarinoista. Olen niitä itsekin kirjoittanut, varoen nimeni liittämistä sellaiseen, joka on liian halpaa ja viihteeksi tarkoitettua huijaamista, tapa tienata opiskelurahoja.

Tieteestä ja taiteesta Suomessa ei makseta, eikä oikein Yhdysvalloissakaan, jossa käännöskirjallisuuden osuus on vain noin prosentin luokkaa luetusta kirjallisuudesta ja muuta maailmaa, sen tapahtumia, seurataan medioista vähemmän kuin meillä. Kun maantieteilijänä saavut syrjäiseen jenkkien osavaltioon, ensimmäisenä sen joudut esittelemään sinne saapuville kongressin amerikkalaisille osanottajille. Toki aasialaiset sen tuntevat, joukko kun on suuresta populaatiosta moneen kertaan valikoitunutta ja varmasti tuntee tutustumiskohteensa perin pohjin. Ketä tahansa ei lähetetä pitkälle ja kallille tutustumismatkalle. Eurooppalaisten kohdalla on vaikea aina arvata ilman tutustumista, käymättä läpi tuotantoa. Asema ja paikka yhteiskunnassa, sen hierarkisessa rakenteessa, ei kerro paljoakaan.

Helsinkiläisten ystävien varjo

Mummojen ystävä ei ole kenenkään ystävä eikä tanssi ruusuilla, kertoo seuraava lukijansa maailmankuvaa Hesarissa avartava uutinen, jossa Tiina Lindfors valaisee Turkuun muuttonsa traumoja. Helsingissä hän olisi menettänyt taiteellisen henkensä, ja ymmärrän sen toki hyvin Turussa asuneena ja yliopistossa vuosikymmeniä työskennelleenä. Ei yksi keinuva silta kesää vie, tuo vain turisteja ja rampautuneita jalkapalloilijoita, tanssiteatteri ERIn perustajan Tiinan tapaan.

Taiteilijan pyhä tehtävä on koskettaa katsojan sydäntä, kertoo artikkeli ja mieleeni tulevat Martikaisen ja Röngän työt, sydämen lämmön estetiikka. Suurin ongelma Lindforsilla on olla päälehden pääkriitikon tytär ja samalla alalla Röngän kohtalon jakaen ja ystävät, joita luetellaan verkostona Mendelssohn, Bandler, Heiniö, Aho, Vesala, Piri.. josta verkostosta on luonnollisesti harmia kenen tahansa uralla.

Kevennysten kevennys

Palstaviljelijä on oma ihmislajinsa, kertoo valokuvaaja Sanna Seposta tehty juttu ja sen palstapuutarhurin hurmiosta. Kun juttu ei ole toimittajasta, toimittajan tyttärestä, se on ainakin valokuvaajasta ja tämän käsissä olevista jogurttipurkeista, joissa kasvaa aivan oikeita viherkasvin alkuja, ekologisesti, kierrättäen ja halvalla. Se on ikään kuin loppuun asemoitu Martikaisen kevennys ilman sen suurempaa uutisarvoa ja kiusallinen loppu uutisille.

Toki vielä ovat nämä pakolliset, noin sadasta lehdelle lähetystä lukijoiden kirjoituksista valitut ja toimituksessa uudelleen muokatut sekä otsikoidut mielipiteet, tällä kertaa liki kymmenen hengen tuotetta.

Niissä suositellaan Wahlroosille opintomatkaa Sierra Leoneen, puhutaan populismista pohtimatta, mitä tuo käsite voisi oikeasti pitää sisällään, ja moralisoidaan narkomaanien hoitoa, vanhempien vastuuta lastensa elämästä ja käydään keskustelua, joka on käyty blogeissa aiemmin ja perusteellisemmin. Keskustelufoorumina printtilehti uuden mediayhteiskunnan kilpailijana ja haastajana on aivan liian kömpelö myös viihteen tuottajana, eikä sen pidä muuttua sellaiseksi. Viihteestä ja toistuvista mielipiteistä, itsestäänselvyyksistä ja moneen kertaan edellisenä päivänä koetuista uutisista, väitteistä ja vastaväitteitä, ei saa viihteenäkään oikein myytävää printtituotetta. Miksi maksaa sellaisesta, joka on jo käyty loppuun blogeissa, facebookeissa ja twittereissä? Pitäisikö ne kieltää tai aloittaa niiden valvonta kiinalaisen käytännän mukaan ja ylen elämää seuraten.

Pätkäpääministerikö?

Vai mitä uutista löytyy Paavo Väyrysen, Mauri Pekkarisen ja puheenjohtajakisasta kieltäytyneen Anneli Jäätteenmäen esittelystä mennen takaisin virtoihin, joita ei todellakaan enää ole muualla kuin toimittajan omassa arkistossa.

Entäpä jos nämä isoisät ja -äidit kohtaisi jo uudesta näkökulmasta, muuttuneina, siinä missä maa ja kansa, puolueet ja mediat ovat vuosien saatossa muuttuneet, jopa maan päälehti ja sen lukijat. Jos se on tehtävä viihteenä, voihan senkin tehdä hyvin ja perusteellisesti, ei puolitiessä yhdistäen faktaa ja fiktiota sekä kerronnallista kevytuutista raskaan sarjan ammattilaisuuteen, professionaaliseen osaamiseen.

Sellainen ei ole vasemmalla kädellä tehty pamfletti, dekkari ja uutistyö opettajana ja kuvataiteilijana toimien hakien virikkeitä, mielen rauhaa ja lepoa, terapiaa sellaisesta, johon näitä ammatteja ei ole tarkoitettu ammattinsa osaavien joukossa joko toimittajana, uutisankkurina tai taiteilijana, ei amatöörinä tai harrastelijana puuhastellen ja siirtäen tämä henki lopulta myös ammattiinsa. Julkimoiden pako eduskunnasta kertoo väärin menneestä ammatinvalinnasta ja väärin oivalletusta työstä lainsäätäjänä. Siitä on vaikea tehdä koko ajan julkista viihdettä ja hauskoja lööppejä, muuttaa yhteiseksi sylkykupiksemme.

Filosofia filosofeille

Pitääkö filosofian olla vaikeaa?


Filosofian tohtori ja lääketieteen lisensiaatti Janne Kurkea on haastateltu Helsingin Sanomissa otsikoiden juttu tyyliin “Filosofian pitää olla vaikeaa”. Kirjoituksessa toimittaja Jyrki Alenius tekee tulevan lääkärin filosofian harrastuksen jatkossa vaikeaksi. Hänen sanomakseen pannaan sellaista, joka on itsestään selvää ja samalla alan tutkijoita syvästi loukkaavaa. Suomalaisen filosofian tila ei ole sama kuin toimittajan tila, perinteisen printtimedian kriisi ja tapa tehdä otsikoita ja kärjistää, myydä lehteä suurille massoille.

Apeiron kustantamo

Janne Kurki kirjoitta ja kääntää itse, pitää omaa Apeiron-kirjankustantamoaan. Kirjoituksen mukaan tuleva lastenpsykiatri ei vielä ole tehnyt uravalintaansa filosofin ja lääkärin välillä. Suosittelen jutun luettuani (HS 17.3) lääkärin ammattia. Se on turvallisempi ja antaa toimeentulon myös silloin, kun kiinnostus ei aina jaksa kohdistua ikuiseen ja äärettömään “apeiron” edellyttämällä intohimolla.

Toimittaja kuvaa henkilönsä, Janne Kurjen, suomalaista filosofiaa ja sen tilaa kauhistelevana, käyttää täsmällisiä ja perusteltuja termejä “höpöhöpöä” kuvatessaan filosofisia teoksiamme ja yliopistojen pääsykoekirjoja jne. Totuus ei löydy virallisesta konventiosta vaan “hylättyjen salongista”, jossa taide ja filosofia kuvaavat kreikkalaista “ikuista ja ääretöntä” (=apeiron). Tässä etsinnässä mannermainen filosofia on vain sanoilla kikkailua ja tieteestä filosofit eivät ymmärrä mitään, tuskin ovat pipettiin koskeneet, kertoo toimittaja, tuskin lääkäriksi lukeva filosofi, apeana profiilina lehteen kuvattu puolikalju mies.

Vaikeasta vaikeasti

Janne Kurki kirjoittaa vaikeista asioista vaikeasti, toki ymmärrettävästi, ja parhaillaan työn alla on Lacanin teos psykoanalytiikan etiikasta. Filosofin ja kääntäjän työ ei ole suuren enemmistön mielipiteitten myötäilyä eikä narsistista taikapiiriä vaan maalaus, jossa jatketaan Newtonin, Einsteinin ja Darwinin töitä. Suuri enemmistö on väärässä, koska kollektiivinen ihminen ei koskaan kestä totuutta. Joukossa tyhmyys tiivistyy, vakuuttaa artikkeli ja toimittaja Jyrki Alenius.

Tahtomatta mieleeni tulee 1970-luvun televisioväittely vaalien alla, jossa kommunistien enemmistösiiven korrekti pohtiva johtaja Ele Alenius piti vakuuttavan ja liki hartaan avauspuheen, joka sai muut puolueiden puheenjohtajat hiljenemään. Lukuun ottamatta aina sanavalmista Veikko Vennamoa, joka tokaisi kuinka “Siniset silmät eivät kansaa petä”. Se laukaisi kiusallisen hiljaisuuden ja Alenius itsekin sai pyöreille kasvoilleen ujon hymyn kareen puheenjohtajien hörönaurujen pilatessa jo hetken sarastaneen vaalivoiton surulliseksi tappioksi. Vennamon tilannetaju ja huumori, omahyväinen hekottelu tupailtojen puhujana, oli joskus ylivoimaista totisessa suomalaisessa poliittisessa väittelyssä, ja se tarttui yleisöön ikään kuin herätyskokousten hurmiossa.

Kun Sdp:n Antti Kalliomäki esittää visioitaan ja innostuu puhujana, siinä on samaa kuin hänen vennamolaisessa isässään. Ymmärrän hyvin miksi Kalliomäki ja keskustan Seppo Kääriänen viihtyvät keskenään hyvin Lapissa kalamatkoillaan. Molempien aatemaailma on samaa syntyperää ja aitoa, helposti havaittavaa, ja sitä on mahdotonta jäljitellä. Tehty broileri poliitikkona on mahdoton siedettävä ilman sisäistä paloa ja visioivaa ideologista oivallusta, halua parantaa maailmaa, hurmata kuulijansa sanomisen helppoudella ja karismalla.

Kollektiivinen harha

Tunnen Janne Kurjen tuotantoa ja ymmärrän hänen mielipiteitään. Sen sijaan en pidä toimittaja Jyrki Aleniuksen tavasta tehdä juttu istuen tuleen filosofin ja lääkärin housuilla. Se on toimittajille hyvin tyypillistä, tässä tapauksessa liiankin leimallista, ja johtaa yhden hyvän ihmisen teilaamiseen juuri sen kuvitteellisen kollektiivin toimesta. Missä sellainen kollektiivi oikein piileksii? Oman egon ulkopuolellako? Ei ole olemassa kollektiivista filosofien joukkiota. Joukko-oppi ei sovi filosofien työn erittelyyn ja esittelyyn. Niin eri tavalla ajattelevia ja monen koulukunnan edustajia se pitää sisällään myös Suomessa.

Jutun vieressä olevan Sofi Oksasen artikkeli oli vielä hetki takaperin mahdoton ja hänen teilaajansa taas kirjailija kykeni voittamaan pyytämällä anteeksi, selittelemällä. Ensin kärjistetään, lauotaan “totuuksia” ja sitten pyydetään anteeksi toimittajan rakentamaa haluttua imagoa. Sellainen lisää imagon arvoa. Olettaen, että sellaiseen on varaa, ja siihen annetaan mahdollisuus.

Janne Kurkea ei päästetä suomalaisena tutkijana televisioon selittelemään Oksasen tapaan. Hän ei ole maalattu ja myyvä pää kustantajalleen, joka hän on itse ja työt ovat oikeasti vaikeita lukea. Kehnon lehtijutun jälkeen ne muuttuvat entistä vaikeammiksi myös alan ammattilaisille. Näin vähäinenkin lukijajoukko kääntää selkänsä ja jäljelle jää sentään lääkärin ammatti.

Kognitiivinen dissonanssi

Kognitiivinen ajattelu ja sen dissonanssi, tasapainon tavoittelu, balanssi, on mahdollista kahdessa ammatissa ryvettäen toista pesää, kuin jos on kiinni vain yhdessä ammatissa ja sen konventiossa. Moneen koriin munansa keräävä, sienensä laittava, toimii kuten kansa neuvoo. Se on turvallista ja antaa mahdollisuuden toteuttaa myös omaa itseään ja luovaa, innovoivaa rikasta elämää, hyväksyä sosiaaliset innovaatiot teknisten rinnalla pelkäämättä koko ajan. Se on poikkitieteisyyden suurin etu, haettaessa uutta näkökulmaa, ja turvaten samalla oma mielenrauha.

Jokaisella useammassa tiedekunnassa työskennelleellä, luonnontieteisessä ja ihmistieteisessä, on kokemusta toimittajien tavasta istua tuleen tutkijan housuilla, jos siihen antaa mahdollisuuden. Etenkin kun vaikeita asioita on siirrettävä suuren enemmistön käyttöön ja sovelluksena joko hyvän hallinnon, yrityselämän ja koulutuksen välineeksi samaan aikaan, tai toimien hoitajana ja lääkärinä välineellisessä tieteessä hakien työlleen lisäarvoa filosofiasta ja taiteesta Janne Kurjen tapaa eläen.

Tomittajan viha-rakkaussuhteet

Lueskelin takavuosien Karjalaisen toimittaja Erkki Jormanaisen blogeja ja hänen kyltymätöntä viha- rakkaussuhdettaan verkosto- ja klusterirakenteita kohtaan. Hän kohdisti raivonsa minuun, joka tinasotilaana esittelin näitä verkostorakenteita Pohjois-Karjalassa pohdittavaksi maaseudulla ja Sortavalan talousalueella Laatokan-Karjalassa vuosina 1989-1991 Neuvostoliiton juuri hajotessa ja maailman muuttuessa kokonaan myös rajaseuduillamme. Vielä maaliskuussa 2008 hän löysi vanhat, tuon ajan raporttini, ja alkoi lyödä niillä, siinä missä hänen kollegansa Kiteen suunnalta laajemminkin takavuosina, ja antaen huutia niin verkostoille kuin klusteriopeille, Laatokan-Karjalan instituutille. Se mitä Sortavala kaipasi silloin, oli Rääkkylästä toimitettu sirkkelisaha, eikä se oikein riittänyt nykyisen laman torjuntaan.

Vihan hedelmät

Ihmisen turhaumalle, vihan hedelmille vaiheessa, jolloin tämä tunnistaa olleensa 20 vuotta myöhemmin eläkevaarina väärässä, tukeneensa väärää ja luhistuvaa maailmaa, on ikuinen kivi kengässä ja hiertää, kun sen huomaa liian myöhään, tunnistaa vaikean asian, innovaatioaallon sosiaalisen rakenteen, nyt lapsellisen helpoksi ja kaikkien ymmärtämäksi, tai ainakin soveltamaksi, internetissä itsekin liikkuen. Historiaa ei voi kääntää toiseksi sen jälkeen, kun on sen toimittajana muuttanut taantumukselliseksi, peläten muutosta, ja kollektiivinen totuus on tullut elämänohjeeksi, tavaksi myydä lehteään rajaseudun ehdoilla eläen. Ei sellainen elämä ole edes elämää kaikkine kollektiivisine pelkoineen.

Se että verkostot, klusterit ja sähköinen liiketoiminta tulivat myöhemmin tärkeimmäksi toimintaympäristöksemme, innovaatioiden elinkaari lyheni ja sosiaalisesta innovaatiosta tuli teknistäkin tärkeämpi, on mahdoton korvattava nyt Keski-Karjalassa Laatokan-Karjalan instituutilla, jota ei ole. Innovaatio on otettava vastaan oikeaan aikaan ja myös Pohjois-Karjalassa sosiaalisen median oivalluksena tai elettävä Ele ja Jyrki Aleniuksen opein.

Innovaatioiden yli nukkuminen, tai niiden hävittäminen sosiaalisen median välineitä hyödyntäen toimittajana tai blogistina, on kuin hävitty sota, jota pyritään vakuuttelemaan myöhemmin voitetuksi. Ja vain siksi, että juuri tuo kollektiivinen totuus on juuri suurten massojen ja massamedian, vanhan printtimedian ja sen toimittajan, nykyisen sosiaalisen median, käyttämä väline. Silloin kun se ei toimi, tilanteissa joissa vaaditaan uutta tietoa ja sen välineitä, sosiaalista innovaatiota, välineeksi omalle tuskalle ja turhaumalle, toimittaja tai blogisti ottaa käyttöön alan tutkijan ja istuu tämän housuilla tuleen.

Kaaosteorian holistinen maailma

Meillä oli takavuosina tapana pohtia sotiemme merkitystä ja syntyä, niiden tarvetta tai tarpeettomuutta, mahdollisuutta välttää ne tapahtumina. Olisiko kohtalomme ollut Baltian kohtalo, kysyimme ja lopulta vakuutuimme. Jotkut puhuivat alistuneena ajopuusta.

Jos sotiamme ei olisi käyty, jos ne olisi vältetty, tätä kirjoitusta ei kukaan kirjoittaisi eikä lukijaakaan olisi. Tämän kirjoittaja ei olisi voinut syntyä eikä lukijaa sen enempää. Ei myöskään presidenttinä Kekkosta tai Paasikiven linjaa, Martti Ahtisaarta Nobelistina. Kekkosen ajasta näillä Skandinavian korkeuksilla ei kukaan puhuisi, mutta ei toki myöskään Koiviston tai Halosen ajoista, tuskin myöskään sellaisesta sodasta, jollaiseksi toinen maailmansota muotoutui. Sikäli kun sitä olisi lainkaan käyty.

Kun muutamme historiassa yhden asian, pienenkin, muutamme miljoonia muita. Jos muutamme siellä kokonaisia kansakuntia koskeneita verisiä tapahtumia, sotia ja niiden seurauksia, muutamme samalla muiden kansakuntien kohtaloita ja pohdinta siitä, mihin sellainen olisi johtanut, on mieletöntä. Jo pienen pieni tapahtuma menneessä historiassamme ja ajassa muuttaa koko muun maailman menon, perhosen siiveniskuista ei syntynytkään tuhoisaa taifuunia toisella puolella maapalloa, jos perhonen tuhotaan historian lehdiltämme.

Jos muutamme kokonaisten kansakuntien kohtaloita, miljoonien ihmisten liikkeitä, elämää ja kuolemaa, jätämme karjalaiset siirtolaiset asumaan asuinsijoilleen ja Hitlerin ilman vierailuaan Mannerheimin syntymäpäiville, joita ei järjestetty, alkaa tapahtua sellaista, josta emme voi mitenkään edes kuvitella ymmärtävämme tai jotain tietävämme siinä maailmassa, johon emme koskaan edes syntyneet. Kaikki se, mikä on taakse jätettyä, on ollut oman syntymämme edellytys, ei sen vähempää eikä enempää. Sen oivaltaminen, piilotajuinenkin, tekee kollektiivin toiminnasta varovaisen, pelokkaan, ja kieltää uuden oppimista ja sellaisia liikkeitä, joita kutsutaan sosiaalisiksi innovaatioiksi, filosofian usein vaikeana pidetyksi kieleksi ja sen hyväksymiseksi.

Filosofia filosofeille

Kun kollektiivinen ihminen tekee vaikeasta asiasta helpon, syntyy sellaista pohdintaa, joka on turhanaikaista. Hyvä filosofia, tiede mikä hyvänsä, pyrkii poistamaan tällaisen pohdinnan tarpeellisuuden. Välineellisen tieteen edustajan, lääkäriksi valmistuvan, on mahdoton ymmärtää sellaista maailmaa, joka on syntynyt toisessa filosofisessa pohdinnassa, jossa luonnontieteillä ei ole osuutta.

Sellaisessa lehden jutussa geenimme ovat liki hollantilaisia, suomalaisugrilaiset kansat katoavat juurinamme, ja olemmekin yllättäen liki sekulia, vikkeriä ja olasta, Outi Oksasen ikivanhoja käsitteitä lainaten. Näillä käsitteillä, symbolikielellä, ei ole samaa merkitystä kahden hyvin erilaisen tieteenalan konventiossa, eikä niitä tule sellaisena myöskään käyttää.

Se millaisena sosiaalinen muisti, meitä ennen syntyneet ihmiset, nämä käsitteet ymmärsivät, on yhdentekevää. Symboli-innovaatiot syntyvät ja kuolevat siinä missä tekniset välineemmekin, eikä sirppiä ja viikatetta pidä siirtää leikkuupuimurin korvaajaksi, jos aiomme selvitä 10 000 miljoonan ihmisyhteisönä yli nälän ja vilun, toimia hyvänä lääkärinä Janne Kurjen tavoin tulevaisuudessa, jättäen filosofian filosofeille. Sosiaalinen ja symboli-innovaatio on eri kulttuureissa hieman eri asia, kuten kielen rakenne ylipäätään, mutta kaikkialla ylivoimaisesti tärkein innovaation muoto.

Ne alueet, yhteisöt ja yhdyskuntarakenteet, jotka ovat tässä prosessissa tuottelijaita, ovat aina muita edellä, ja muut vain imitoivat niitä. Näin mikä tahansa taide, musiikki, kirjallisuus, kuvataiteet jne. ovat keskenään oikein verkottuneina, klusterirakenteina, minkä tahansa alueen tärkein talouden tai sosiaalisten rakenteiden veturi ja samalla tuon edellä kuvatun kollektiivisen pelon poistaja.

Janne Kurjen väite suomalaisen filosofian tilan säälittävästä tilasta on toimittajan kirjaama, ja se on yhtä todellista tai epätosi kuin Heideggerin filosofia Erkki Jormanaisen toimittajan työssä. Siihen joko uskot tai jätät sen pohdinnan Jormanaisen työksi, josta hän sai aikanaan toimeentulonsa asuen liian etäällä Heideggerin edustamasta fenomenologian kielellisistä ja musiikkia lähellä olevista rakenteista, saati niiden muuttamisesta sosiaaliseksi, taloudelliseksi tai tekniseksi innovaatioksi, uuden muuttuvan yhteiskunnan rakennepuiksi, omassa käsitteistössäni klusteritaiteeksi.


Ps.

Tämän päivän ehkä kiinnostavin filosofinen kysymys mediavirrassa ei ollut niinkään lakot ja niiden oikeutukset kuin mediamylläkkä Johanna Korhosen ympärillä hänen tultua erotetuksi Lapin Kansan päätoimittajan tehtävästä. Hovioikeus antoi tuomion, jossa se tulkitsi Alma Median syyllistyneen syrjintään, ja syynä oli Korhosen puoliso, joka oli nainen. Alma Median antamat omat selvitykset erottamisen syistä eivät hovioikeutta vakuuttaneet, toisin kuin vielä käräjäoikeudessa kävi.

Biotieteissä pidetään kolmen sukupuolen olemassaoloa itsestään selvyytenä. Liki kaikki kasvit ja melkoinen osa eläimistä voi olla kumpaa tahansa sukupuolta. Ihmisen kohdalla sukupuoli on sekä geneettinen että opittu asia. Monessa kulttuurissa on aina pidetty luonnollisena kolmea sukupuolta. Kyse on vain osin kulttuuriin sidotusta ilmiöstä ja sen tulkintaan liitetään sekä tieteen että kulttuurin kehitykseen sidottuja filosofisia kysymyksiä ja kiinnostuksen kohteita. Alma Median tapauksessa myös kiusallisia median toimintaan liittyviä oireita, jotka ovat myös työn antajaan, syrjinnän juridiikkaan yhdistettyjä, ja tätä kautta erityisen kiusallisia Alma Medialle.

Oma kulttuurimme ja mm. kirkko hyväksyy homo- ja lesboparit, siinä missä aikanaan eron tullessa julki, laestadiolainen kulttuuri Lapissa, jossa Helsingistä johdetun Alma Median Lapin Kansa ilmestyy. Tuolloin oletettiin, tai annettiin ymmärtää, että Lappi olisi suvaitsemattomampaa kuin mitä Alma Median johto pääkaupunkiseudulla. Tätä myös tutkittiin ja tulos oli päinvastainen, lappilaiset olivat asiassa suvaitsevaisempia kuin maassa keskimäärin.

Voidaankin kysyä, onko suomalainen media vanhoillisempaa ja toiminnassaan sellaisen sosiaalisen rakenteen luomus, jossa syrjintä ja vastenmieliset ennakkoasenteet ovat tyypillisiä, mahdollisesti myös rasismi ja populismin suosiminen. Jos näin on, liittyykö tämä jotenkin median omaan toimintaympäristöön, ja onko sen yhteiskunnallinen tehtävä lähempänä vaikkapa katolisen kirkon kardinaalien työtä, kuin kuvitteellista uudistajaa, saati käsitettä innovaatiojournalismista.

Syntyykö tämä konservatiivisuus perinteisen median vanhasta portinvatijatehtävästä ja halusta säilyttää valtaansa, jonka taustalla on vaatimus miellyttää myös kaikkein vanhakantaisinta osaa innovaatioympäristön jälkiomaksujien joukossa ja ikääntyvässä pääkaupunkiseudun toimintaympäristössä? Onko mahdollista, että julkisen tiedotuksen sisällä on aina ollut käytäntö, jossa sosiaalinen tai symbolinen innovaatio, uuden hyväksyminen, on ollut vaikeampaa kuin yhteiskunnan koko ajan muuttuvassa dynaamisessa innovaatiorakenteen kärjessä oletetaan, ja joka leimaa etenkin uusmedian monikulttuurisia sosiaalisen median toimintarakenteita ja -ympäristöä.

Populismi

Tuuli kulkee puiden alla kuunnellen

Megatähti David Beckham matkusti Suomen Turkuun hakemaan lohtua sille unelmalle, joka toteutui saarivaltakunnan niille harvoille, jotka voittivat jalkapallon maailmanmestaruuden heidän omissa kisoissaan kauan sitten. Ortopedi Orava tekee akillesjänteelle sen, mitä on tehtävissä. Toivottavasti se on enemmän kuin siltainsinöörinä Turussa leikkinyt tekniikan tohtori Eero Paloheimo Myllysillalle. Paloheimo on parempi vihreiden taustavaikuttaja ja filosofi kuin toteuttaen siltainsinööri Jaatisen unelmaa. Unelmat ovat tuulen kaltainen ilmiö; unta, harhaa pettävää. Populismi on sen toteuttamista politiikan välinein.

Saksalainen seitsemän maailmanmestaruutta formuloissa voittanut Michael Schumacher sai saksalaisissa medioissa lommon legendaansa hävittyään Bahrainin GP:ssä jopa tallitoverilleen Keijo Rosbergin Nico pojalle. Legendan on osattava lopettaa ajoissa ja hoidettava vain sen mukanaan tuomaa legendan virkaa, varottava sen lommoutumista. Kun paluu epäonnistuu, unohtuvat legendan takavuosien voitotkin. Populismi on tosiasioiden kieltämistä ja itsensä pettämistä.

Sumu liikkuu, kasvoillani tunnen sen

Saksalainen entinen liitokansleri Gerhard Schröder loi legendaarisen uran poliitikkona. Myöhemmin eläkeläisenä hän otti Vladimir Putinin tarjouksen vastaan ja alkoi neuvonantajaksi Itämeren kaasuputkihankkeeseen. Tänään hänet tunnetaan Saksassa tsaarin kuriirina ja hän on maksanut siitä maineellaan. Jotain samaa on tainnut tapahtua myös Suomessa pitkän ja näyttävän uran politiikassa tehneelle Paavo Lipposelle. Ikääntyvä ihminen on usein populismin helpoin väline ahneudessaan.

Se mikä onnistuu diplomaattina ja konsulttina maailmalla toimineelle presidentti Ahtisaarelle rauhan konsulttina, ei oikein onnistu sellaiselle, joka on liian suuri tähti kokonaan uuden tehtävän hoitoon, eikä sitä edes tunne. Kun vanhoja poliittisia meriittejä käytetään kokonaan uusissa tehtävissä, tai uudessa ajassa, syntyy uusi maine, joka pilaa vanhan. Ei sellaista riskiä kuulu ottaa, ellei ole populisti ja kuvittele itseään kaikkivoivaksi.

Aalto rantaan heittää kuohun valkoisen

Populismiin taipuvaiselle ihmiselle ei ole mikään kylliksi ja David Beckham elää nyt elämänsä suurimman pettymyksen hetkiä. Turku on paikka, jossa monet ovat käyneet hakemassa viimeisen voitelun suurimmalle pettymykselleen. Helsingin Sanomien (16.3) kulttuuri- ja tiedesivut kehottavat meitä sanomaan sen sävelin, kun emme muuten kykene: “Sumun jälkeen tähdet jälleen välkähtää” olkoonkin että edelleen: “Kysymykset vastausta vaille jää“. Populismi ei ole koskaan vastaus yhteenkään kysymykseemme. Se esittelee vain tunnekuohuja ja niiden kuvitteellisia syitä, siirtää asian sivuun ja hakee sivuraiteita gonzo -journalismin tapaan, joka on juuri populistista huomion kalastelua, huomiotaloutta.



Masto keinuu, tuulen voiman tunnustaa

Forssalaistunut vennamolaisen liikkeen 1970-luvun näkyvä kynäilijä ja Veikko Vennamon luottomies, SMP:n puoluesihteeri maisteri Urpo Leppänen kuoli maanantain vastaisena yönä sairaalassamme. Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Unto Hämäläinen ei ole tarvinnut vanhoja muistiinpanojaan tai wikipedian tietoja kirjatessaan Leppäsen nekrologin lehteensä. Niin näkyvä henkilö ja median hyödyntäjä Urpo Leppänen oli koko elämänkaarensa aikuiselämän ajan populistina.

Kadun pintaan sateen laulu lankeaa

Jotain Hämäläisen kronologisesti tarkka nekrologi jättää kuitenkin Leppäsestä havaitsematta. Leppänen oli Forssassa eläessään hyvin pidetty yli puoluerajojen ja häntä arvostettiin. Jo monella tapaa sairastellut Leppänen ei ollut enää se sama hieman neuroottisesti käyttäytyvä ja yhtenään savukkeensa tumppaava Pekka Vennamon kakkosmies ja kiusalla työministeriksi nimitetty Sorsan hallituksen sylkykuppi. Riidat Pekka Vennamon kanssa olivat nekin liioiteltuja. Hämäläisen kuvaamaa ahdinkoa eivät tuoneet niinkään romantiikkaan taipuvaisen herkän miehen neljä avioliittoa, kauan vaivanneet korvataudit, kuin kohtuuton ristiriita oman unelmansa toteuttajana; reaalipolitiikan vaatimukset poliittisen populismin sisällölle.

Populistin ei pidä koskaan lähteä toteuttamaan lupauksiaan, poistaa työttömyyttä kolmessa kuukaudessa. Pragmaatikon on joskus vaikea ymmärtää populismia yhteiskunnallisena liikkeenä ja liikkellepanijana. Populismi ja visioiva innovaatio ovat joskus lähellä toisiaan mobilisoidessaan ihmisiä liikkeelle. Populismi tuo esille sellaisia ongelmia, vaatii toimia ja vastauksia, joista vaikeneminen voi olla vaarallista.

Katse kantaa odottaen ruudun taa

Tapasin Leppäsen ja Vennamon hoitaessani 1970-luvulla maaseudun suureen yhdyskuntarakenteeseen liittyviä tutkimuksia Oulun yliopistossa. Leppänen oli selvästi ahdistunut työnsä konkreettisesta toteutuksesta ja malleista, joiden tuottama tulos oli suurtyöttömyydessä epäuskottava Rinteen malleineen. Nuoren ministerin ympärillä hääri lisäksi ihmisiä, jotka olivat vahingoksi viran hoidolle. Saman ilmiön kanssa painiskeli toki vaikkapa Sdp:n Matti Ahde Oulussa tai kuka tahansa sinne eksynyt nuori vallan käytöstä humaltunut maalaispoika tai työläiskaupungin kasvatti. Poliittinen valta, valta mikä tahansa, kiehtoo nuoria naisia, ehkä iäkkäitäkin. Populisti kertoo asiat selkeinä, helppotajuisina ja kenen tahansa ymmärrettävinä silloinkin, kun ne ovat monimutkaisia ja vaikeita, nykyisin erityisen vaikeita koko ajan mutkikkaammassa yhteiskunnassamme.

Silloin rakkahin muistan vain sun

On mahdotonta asua osa elämäänsä köyhän Kuuban perhe-elämään tutustuen, olla naimisissa tanssija Ana Risquetin ja tämän suvun kanssa, vakiintua jo tietyn imagon hankkineena poliitikkona, ja yrittää kerätä ääniä puolueelle, jossa näkyvin ilmentymä tänään ei ole enää kekkosviha, herraviha, rötösherrat, yhdyskuntarakenteen murros ja maaltapako, kuin puhdas muukalaisvastainen kasvava rasismi. Urpo Leppäsen vanhat painajaiset heräsivät eloon Forssan työläiskaupunginosassa Viksbergissä, ja tutustuen jälleen niihin hänelle niin tuttuihin ihmiskohtaloihin, joita hän oli kohdannut aiemmin nuorena maisterina ja demagogina Kymen vaalipiirissä, syrjäyttäen siellä niin ikään köyhiin äänestäjiin vedonneen Skp:n vähemmistösiiven Taisto Sinisalon. Urpo Leppänen tunsi kiitettävästi suomalaisen yhteiskunnan toimintakoneiston, mutta oli ajatunut yhä kauemmas sen populistisista arvoista ollen edelleen puhdasverinen idealisti.

Ja kello joka seinälläni raksuttaa

Urpo Leppänen oli koko ikänsä köyhän kansan edustaja ja populisti, taitava puoluesihteerin tehtävissä. Aika oli otollinen nuoren maisterin nousulle korpi- ja teollisuuskommunistien Karjalassa. Hän oli aito sekä ehdottoman uskottava äänestäjiensä keskuudessa, tunsi heidät hyvin ja puhui heidän kielellään ja Veikko Vennamon kovan koulun käyneenä. Hän tunsi niin suomalaisen teollisuus- kuin maaseudun korpikommunismin juuret opiskelematta populismia tieteenä Timo Soinin tapaan ja vedoten nyt uusiin syrjäytyneitten pelkoihin köyhien kortteleissa.

Toki matka Veikko Vennamon demagogiikkaan oli suuri, eikä takana ollut niitä kokemuksia, joita Vennamo oli hankkinut jo 24 -vuotiaana karjalaisia asuttaen sodan hävittämään Suomeen ja juuri niihin pitäjiin, joissa sadat pojat olivat jääneet taisteluhautoihin, ja joissa asui Karjalan evakkoja ja kylmien rintamamiestilojen raivaajia uudistiloillaan olemattomia peltojaan paketoiden 1970-luvulla. Katkeruus ja viha olivat syvän surunkin ylittäviä.

Ei palasiksi päiviäni koskaan saa

Politiikka, urheilu, mikä tahansa aikansa massoja heilutellut ilmiö on idoleineen huumetta, joka korvautuu nykyisin päihteillä ja oikeilla huumeilla, viimeisimpänä amfetamiinin tai kokaiinin korvaavalla designhuumeella MDPV. Nuoret hakevat euforisia tiloja, siinä missä iäkkäämmät vanhempansa, tai lisääntynyttä seksuaalisuutta ja saavat korvikkeina rajuja ahdistus- ja pelkotiloja. Helsingin yliopiston kansleri Niiniluoto (HS 16.3) on kauhuissaan pelkotiloista, joita hänen tutkijansa kokevat tullessaan vainotuiksi ja uhkailluiksi tutkiessaan maahanmuuttoa. Tutkijoiden saamia uhkailuja hän vertaa Galileo Galilein saamaan inkvisitioon katolisen kirkon toimesta tai Stalinin vainoihin. Kanslerikin osaa liioitella ja saa median kiinnostumaan, populismi ei ole vain yhden suunnan ilmiö ja Leppäsen yksinoikeus, Timo Soinin käyttämä väline.

Ne pitemmiksi aina yhä käy

Senioritutkijana olen urani aikana kokenut niin vainot kuin uhkailut eikä rehtorit ja kanslerit ole niihin mitenkään puuttuneet. Ne kertovat enemmänkin ajasta ja sen ahdistuksesta, usein sen syvenemisestä, kuin itse tutkimuksen aiheesta. Takavuosina Lapin koskisodat saivat aikaan poliitikkojen, voimayhtiöiden, lietsomaa vihaa ja nykyisin tätä haetaan muukalaisvastaisuudesta ja vanhoista peloistamme. Populismin lietsontaan osallistuivat takavuosina niin talouselämä, poliitikot kuin media, joka sai sitä kautta näkyvimmät otsikkonsa. Yhdyskuntarakenteiden ja yhteisöjen tutkija törmää aina myös populismiin ilmiönä, eikä sitä pidä tuomita, saati haukkua kaikkea liikkuvaa populismiksi.

Eikä vain sua vielä näy

Populismi hyödynsi ikäviä ilmiöitä ja haki niistä ponnahduslautaa Urpo Leppäsen tapaan kenttää kiertäen ja kilpailua siellä lisäten. Se oli terve ja terapeuttinen ilmiö demokratian toimia etsimättä väkivaltaisempaa tietä purkautumisellen. Nettiyhteisö toimii nyt vain toisin ja uhat tuntuvat myös siellä, jossa niitä ei ole aiemmin kohdattu tai nähty lainkaan, tutkijan akateemisessa kammiossa.

Uhka on vain oire, eikä sitä tule hoitaa, vaan sen aiheuttajia. Tutkijan työtä, vapaata tutkimusaiheiden valintaa ja keskusteluun osallistumista se ei saa häiritä, päinvastoin. Tutkijan tulee etsiä yhteiskunnan kipupisteitä ja pyrkiä löytämään niille myös hoitokeinoja. Pelkän kipupisteen esittely ja siitä metelöinti, suurten otsikkojen saalistus, populistinen pulina ja viihde, ei nyt riitä.

Tuuli kulkee poskiani viilentää
Sumun jälkeen tähdet jälleen välkähtää

Kysymykset vastausta vaille jää
Missä kuljetkaan, muistan vain sun

Sota-ajan lapsia

Neljä nekrologia

Professori, Akateemikko Leena Peltonen-Palotie kuoli 11. maaliskuuta Helsingissä. Professori, Oopperaliiton perustaja ja suuri kulttuuripersoona Irma Rewell kuoli hieman aiemmin helmikuussa ja viestinnän suuri asiantuntija, oikeustieteiden kandidaatti Lauri Kerosuo maaliskuun alussa kukin omaan tautiinsa, jota yhdisti kuitenkin kansanomainen nimitys, syöpä.

Vuodenvaihteessa talvella 1939-40 kuoli mediaani-iältään noin 22.5 -vuotiaita nuoria miehiä, pääosin vielä liki keskenkasvuisia poikia, Suomen itärajalla, suurin osa kuitenkin kaakkoisella rintamalla 25 904 miestä ja haavoittui vakavasti loppuelämäkseen 43 557, yli tuhat jäi vihollisen vangiksi ja siviilejä kuoli 957 henkilöä 105 vuorokauden aikana. Tuosta kuolinilmoituksesta on kulunut nyt noin 70-vuotta. Talvisodan veteraaneja on vielä hengissä runsas 10 000 vanhusta.

Oulun koulun tuotteita

Leena Peltonen Palotie oli kiinnostunut molekyyligenetiikasta ja tautigeeneistä, sairauksien synnystä. Hän aloitti uransa tohtorikoulutettavana Oulun yliopistossa professori Kari Kivirikon kollageenitutkimusyksikössä, josta muistan hänet hyvin etenkin tuon Kivirikon ryhmän toimintastrategian analysoijana tiimityön rakenteita soveltaen etenkin yritys- ja aluetaloudessa klustereiksi niitä muuttaen. Palotie valmistui lääketieteen lisensiaatiksi saman ikäisenä kuin itse ehdin filosofian maisteriksi sekä lisensiaatiksi ja väittelimme parin vuoden kuluttua tästä perustutkinnostamme tohtoreiksi. Tuohon maailman aikaan tohtoreita valmistui Suomessa vajaa 150, joista lähes puolet juuri Palotien edustamassa lääketieteellisessä tiedekunnassa. Muut tiedekunnat ja yliopistojen laitokset tuottivat tohtoreita sen määrän, jonka yliopistojen luonnollinen professoripoistuma ja uusiutuminen edellyttivätkin. Nykyisin tuo lukumäärä on kymmenkertainen ja tohtorit ovat pätkätöissä mikä missäkin ammatissa. Väitös ei vaadi enää kahta perustutkintoa graduineen, lisensiaattioppimäärää, ja intohimoa hakea tutkijan uraa yliopiston sisältä, täydentäen opinnot pedagogiissa yliopiston opettajan ammattiin auskultoiden.

Tuon ikäisenä isäni, vuonna 1916 syntyneenä ja talvisodan syttyessä juuri varuskunnassa palvelleena, oli ehtinyt sotia Suomen harmaissa yli puoli vuosikymmentä ja niistä 105 päivää talvisodassa, käyden läpi kaikki sen verisimmät taistelut. Näin minulla ja isälläni oli hyvin erilainen nuoruus kansakunnan palvelijoina, enkä oikein koskaan ymmärtänyt täysin isäni nuoruuden harrastusta. Lapsena kuuntelin kertomuksia mieluusti, ja ymmärsin ettei minulle kerrota aivan kaikkea isäni ja hänen kohtalotovereittensa kokemaa. Murrosiässä kävimme aiheesta väittelyjä, jotka johtivat usein umpikujaan. Taustalla täytyi olla jokin ulkopuolinen selittäjä, jota emme tunteneet, ja joka nyt alkaa olla itsestään selvyys. Suomi ei ollut sodassa yksin tai Neuvostovenäjän kanssa, vaan mukana oli myös muita vaikuttajia, joita Suomen sodan johto ei voinut tuntea, eikä niitä historia maininnut.

Pohjoissavolaisia nuoria poikia noissa taisteluissa kaatui pitäjästä riippuen 150-300,eniten Rautavaaran korpitäjässä syntyneitä. Mitä tekemistä heillä oli tämän tuntemattoman maailmanpolitiikan kortin kanssa, on edelleen arvoitus ja suuri mysteeri. Ilmiselvän virhearvion tuloksena, teki sen kuka tahansa, jokainen Ylä-Savon maaseutupitäjä menetti enemmän poikiaan kuin Oulun, Vaasan ja Jyväskylän kaupungit yhteensä. Useimmat maaseutupitäjistämme menettivät onneksi vain muutaman kymmenen nuorta miestä, ei kokonaisia ikäkohortteja, kuten pohjoissavolaiset maaseutualueet.

Syntymän lahjana tulee aina kuolema

Leena Peltonen-Palotie sai uransa aikana runsaasti mainintoja töistään ja hän kuului siihen etuoikeutettujen pieneen ryhmään, jolla oli mahdollisuus työskennellä myös maailman johtavissa yliopistoissa Yhdysvalloissa. Hän hankki itselleen sellaisen ammattitaidon, jollaista kukaan toinen ennen häntä ei ollut maassamme hankkinut omassa osaamisessaan. Sellainen on suurten uhrausten tuloksena syntyvää, mutta ei vielä likimainkaan sellainen uhri, johon sota vei nuoret pojat ympäri maatamme, Rautavaaran maaseutupitäjästä.

Hänen luusyöpäänsä hoitivat kollegat ympäri maailmaa, ja hän oli ikään kuin alan tutkimuksen ja sen viimeisten kokeilujen koekaniini maailman johtavissa laboratorioissa, kirjoittavat ne mediat, joiden työtä Lauri Kerosuo pyrki ohjailemaan omalta tontiltaan ja tinasotilaana siellä toimien. Kukaan ei häntä uhannut aseella ja pahin uhka oli lopulta syöpä, syntyminen ihmiseksi ja sitä kautta saatu kuolemantuomio. Siinä ei ole mitään kummallista. Se on meidän kaikkien yhteinen kohtalo tai lahja, osa elämäämme, jota Palotie tutki ja pyrki ymmärtämään geenettisen perimämme ja kansantautiemme kautta lääkärinä.

Tutkijana ja tutkimuslaitosten johtajana toimien Palotiellä oli jyrkkiä näkemyksiä koulutus- ja tiedepolitiikasta. Hän lobbasi huippututkimuksen puolesta ja tarjosi reseptiksi Suomelle keskittymistä kapean alueen osaamiseen. Genetiikassa tuli keskittyä tautigeeneihin ja syöpätutkimukseen. Kun härillä kyntää, niistä myös puhuu ja usein myös rakastuu tutkimuskohteeseensa, muuttuu sen subjektiiviseksi puolestapuhujaksi tai asianajajaksi. Intohimoinen tutkija on aniharvoin objektiivinen totuuden etsijä, vaikka muuta väittäisikin. Jotkut vain puhuvat vakuuttavammin ja suuremmalla auktoriteetilla kuin toiset, ovat tiedepolitiikan ammattilaisia ja käsittelevät taitavasti myös medioita, saavat tutkimukselleen tukea, sponsoreita. Ovatko he oikeassa, on kokonaan toinen asia.

Palotiestä Rewelliin

Kulttuuripersoona Irma Rewellin maailmankuva oli hyvin erilainen. Liikunnan ja terveysopin lehtorin näkyvin näyttämö oli Vaasan ooppera ja Etelä-Pohjanmaan kulttuurirahasto. Ulkomaiset musiikkiopinnot käynnistyivät Siennassa sekä Salzburgissa, sota ei niitä häirinnyt, ja Carmen oli vuonna 1961 ensimmäinen meille suoraan televisioitu ooppera. Rewell tuottikin yli 80 oopperateosta, kirjoitti librettoja, ohjasi ja tilasi näytäntöjä, järjesti yli 200 esitystä. Rewell oli isänmaan tytär, latomeren kasvatti ja ahkera lukija, visionääri viimeisen päälle.

Kun kiertää talvisodan sankarihautoja, lukee niiden nimiä ja syntymävuosia, siellä on hyvin harvoin ruotsikielisiä nimiä. Samoin takavuosina emämaan Ruotsin sotiin osallistui eniten talonpoikien jälkeläisiä ja alkaen Tammelan pitäjästä, maattoman köyhälistön edustajia hakkapeliittoina matkalle nääntyen. He kelpasivat tykinruuaksi ikivanhan imperialismin opein. Lounais-Hämeessä talvisodan hautoja on runsaasti niin Forssassa kuin Jokiosissa, Urjalassa kuin Somerollakin ja metsissä on lisää sisällissodan hautojamme. Ei toki niin paljon kuin Taivalkoskella, Sodankylässä tai Ylä-Savon pitäjissä, jossa 105 päivän aikana kellot soivat tuhansille nuorille miehille. Sellaisesta ei hevin toivuta, eivätkä rajaseudun pitäjämme ole vieläkään jalkeilla tuosta traumastaan, isättömien lasten elämästä.

Eniten miehiä kaatui talvisodassa pitkin rajaa sijainneissa pitäjissä, Koillismaalla ja Kainuussa, Lapin korpiselkosilla ja tietysti Laatokan-Karjalassa syntyen. Osa pitäjistä menetti Lounais-Suomessa tai Pohjanmaalla muutaman miehen, osa useita ikäluokkia. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluneet maaseutupitäjät eivät toipuneet koskaan menetyksistään. Syntyi railo, joka erotti pohjoisen ja idän etelästä, rannikosta ja lounaasta. Sen synnystä on joskus käyty myös poleemista keskustelua. Jotkut ovat arvelleet sen liittyneen myös sisällissodan jälkiin. Näin kemiläisiä poikia kaatui eri tavalla kuin torniolaisia, epäiltiin. Oleellista on, että erot maan eri osien ja alueiden välillä olivat suuria talvisodan uhrien määrässä, ja suuria erot olivat myös kaupunkien ja maaseudun välillä.

Aivan yllätyksenä sota ei tullut, ja reservejä oli toki kutsuttu kertausharjoituksiin jo ennen Moskovan kariutuneita neuvotteluja. Ensimmäisenä vihollisen ottivat kuitenkin vastaan varusmiespalvelustaan suorittaneet vuonna 1916-17 syntyneet noin 22-23 -vuotiaat maalaispojat. Osa heistä oli ehditty isäni tapaan juuri kotiuttaa muutamaa päivää ennen paluuta kasarmille, ja samalla rintamalle, sekä sen ensimmäiseen tulikasteeseen.

Yhdysvaltain oppeja Suomeen

Palotie oli hyvin pragmaattinen, Yhdysvaltain yliopistomallin kasvatti, kannatti lukukausimaksuja ja kannusti rakentamaan kansainvälisesti kilpailukykyisiä ohjelmia. Luokattoman lukion myötä oli kadonnut yhteisöllisyys ja Kivirikon rakentamat pienet huippuyksilöiden tiimit. PISA -hurmiota hän piti vaarallisena. Se tuotti kyllä hyvää massaa, mutta ei tuottanut huippuyksikköjä, ei kannustanut yksilöitä huipulle, rahoitus oli tasapäistävää. Sellaista joka kelpaa kyllä tykin ruuaksi ja tehdastyöhön, mutta ei enää maailman huipulle pyrkijäksi. Sellaisia on ehkä yksi tuhannesta, yksi miljoonasta Kiinassa pohtien. Se ei ole ollut oikein Suomen malli talvisodan oppien jälkeen ja Itä-Suomessa asuen. Pienellä kansakunnalla ei ole hukattavia resursseja ja kaikille on annettava sama mahdollisuus, kaveria ei jätetä.

Se miten meille viestitään sodasta, kirjoitetaan nekrologeja, popularisoidaan tai tehdään tieteestä viihdettä, on paljolti kiinni medioissamme, uuden media-ajan viestintäyhteiskunnan tavassa toimia ja etsiä idoleja, sodan ja rauhan ajan sankaruutta. Näistä kolmesta juristi Lauri Kerosuon vaikutus oli merkittävin. Hän vaikutti medioissa toimivien käsityksiin hyvästä journalismista, tekijänoikeuksista ja oikeudenmukaisuudesta lähinnä juristin aivoilla toimien. Viestinnän lait ja säännöt ratkaistiin siinä maailmankuvassa kuitenkin mieluiten journalistien kuin juristien kesken. Irma Rewellin tuotanto, teatteri, ooppera ja konsertit, olivat Kerosuon tapa viettää vapaa-aikaansa. Se poikkesi melkoisesti niiden miesten elämästä, jotka kaatuivat Taipaleella ja Raatteentiellä, Viipurinlahdella talvisodan pakkasissa.

Ikääntyvän kansakunnan idoli

Siinä missä Irma Rewell oli kulttuuri-Pohjanmaan säkenöivä First-Lady, siinä Leena Peltonen-Palotie oli eittämättä suomalaisen tieteen säkenöivä kuningatar. Molempia kuunneltiin, molemmat olivat suuria vaikuttajia, mutta eivät toki Mannerheimin kaltaisia sodan johtajia. Tiimin ja komppanian päällikkyys, tutkimuslaitos, ovat johdettavina eri asia kuin kansakunta ja sen kohtalot.

Meillä on ollut hyvinkin selkeä kuva sotaa edeltäneestä tavastamme johtaa maata kohti lyhyeksi jääneen suvantovaiheen koskia, joita emme voineet välttää. On turha toistaa hukaan heitettyjä Jartsev-neuvotteluja, Moskovan neuvotteluja, puna-armeijan hyökkäyksen torjuntaa marras-joulukuussa 1939 tai neuvostoarmeijan suurhyökkäystä Karjalankannaksen länsiosassa ja Viipurinlahdella helmi-maalikuussa 1940. Meillä on oma historiantulkintamme, ja se on oikea vain kaatuneitten muistopäivänä, ja heidän tulkintanaan. Muut ovat tässä tulkinnassaan jäävejä. Mitä sankarivainajat puhuisivat omalla kohdallaan suomalaisesta "herraonnesta" jää arvailujen varaan.

Läntisten suurvaltojen uhka puuttua sotaan oli joka tapauksessa vaikuttamassa Stalinin tapaan pohtia uudelleen Suomen sodan vaikutuksia. Länsivaltojen puuttuminen sotaan olisi tuonut myös Saksan tulevalle sodankäynnille sellaisia esteitä, joita on vähän pohdittu neuvostojohdon ilmoittaessa Ruotsin välityksellä aseleponeuvotteluista Risto Rytin hallituksen kanssa. Suomi oli mukana sodassa, joka oli suurvaltapoliittinen, ja muistutti tukijan tapaa hakea ratkaisua irti päässeeseen virheelliseen mutaatioon, tuhoisaan syövän tapaan leviävään ja tervettä kudosta syövään tautiin. Tässä taudissa Suomen sota oli uhka myös Saksalle ja sen suunnitelmille. Hitlerin aivoituksista ei Suomessa paljon tiedetty ja Stalin saattoi ne helposti arvata suursodan aattona. Suomi ei sotkenut vain Stalinin vaan myös Hitlerin strategisia kuvitelmia suursodan kululle.

Talvisodan henki

Sodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta. Sen merkitys Suomelle oli paljon suurempi kuin yleensä on arvioitu. Meiltä leikattiin rauhan teossa kudosta, syöpä oli irti ja sen vaurioita korjailtiin myöhemmin ympäri maailmaa. Se mitä todella tapahtui, ja se mitä vakuutetaan tapahtuneeksi, ovat kaksi hyvin eri asiaa.

Puhuimme myöhemmin talvisodan ihmeestä ja näkökulma alkoi yhtäällä kapeutua ja toisaalla se avartui ja haki uutta viimeistään vaiheessa, jolloin viimeinenkin 1939-40 sodassa ollut oli siirtynyt haudan lepoon. Etenkin niillä alueilla, joissa vammat olivat valtaisia, kaatuneita ja vaikeasti vammautuneita oli saman pitäjän alueella useita satoja, jopa tuhansia nuoria miehiä saman seutukunnan alueella, paluu arkeen ei ollut mahdollista muuttamatta koko aiemman elämän rakenteet ja unohtaen vanha maailma. Talvisodan henki ja sen merkitys ei ollut sama ympäri Suomea ja sen maaseutumaista asuinympäristöä, ihmisten elämää ja sen jatkuvuutta koetellen.

Syntyi hyvin sulkeutunut ja hiljainen kansakunta sekä kyliä, joissa epigeneettisesti koko sota ja sen todellisuus jätettiin käsittelemättä, siitä vaiettiin. Väinö Linnan jatkosodan kuvausta ymmärrettiin ja Edvin Laine käytti siinä keski-ikäisiä miehiä keventämässä tunnelmaa. Kun potilas heikkenee ja joutuu taipumaan kohtaloonsa, kohtuuttomiin rauhanehtoihin, tai syövän tapaan levitä kehossaan, päädytään usein Suomen tekemiin ratkaisuihin. Tuohon taktiikkaan kuului edetä tilanteen mukaan puolustaen, kun on pakko, ja edeten saarrostavasti, kun siihen oli mahdollisuus. Puolustaja kykenee yleensä kestämään sitkeydellään, pikemminkin kuin voittoisan strategian seurauksena tai taktisina ansioinaan. Sellaista ylellisyyttä, aseiden ja miesten antamaa strategista vahvuutta, suomalaisilla ei kerta kaikkiaan ollut eikä sellaisen historian maalailu ole myöhemminkään viisasta.

Ohjasääntöön sidottu suoritus

Ohjesääntöihin sidottu upseeri ei ole kovin käyttökelpoinen silloin, kun sota on muuttunut olemattoman kaluston ja vastapuolen valtaisan mies- ja sotatarvikkeiden ylivoiman seurauksena sissisodaksi metsissä. Sellaisessa sodassa vihollisen virheitä käytettiin hyväksi ja mottitaistelut olivat tehokkaita.

Toisaalla vähäinen panssarituki ja jalkaväki eivät aina marssineet samaan suuntaan toisiaan riittävästi tukien. Koulutus oli sittenkin puutteellista ja luotettiin omaan osaamiseen, ei oltu aina riittävän varovaisia ja valppaita. Sota oli nuorten poikien tapa säilyä hengissä välillä mahdottomissa olosuhteissa, joiden kuvaaminen oli myöhemmin sekin mahdotonta. Kunnittain ja pienistä maaseutupitäjästä kootut komppaniat eivät olleet ehkä aivan loppuun saakka pohdittu ratkaisu verkottaa osaamista, huolto ei pelannut ja elämä oli usein avotaivaan alla värjöttelyä maakuopissa palellen, hiihtäminen ja sotiminen samaan aikaan ei tahtonut sujua. Kun kohde oli ylivoimainen, koko pitäjä menetti nuoret miehensä paniikin vallatessa komppanian. Sodan johto ei ajatellut sataa päivää pidemmälle tai oikeammin vain päivän kerrallaan.

Sellainen sodankäynti oli kaukana Leena Palotien esittelemästä huippuosaamisesta ja -tiimistä. Oikeammin talvisodan kuvaamiseen sopii paremmin työnohjaaja ja esimiesvalmentaja Liisa Kilvensalmen yliökirjoitus (HS 14.3), jossa hän kertoo nykyisin monella työpaikalla vallitsevasta täydellisestä kaaoksesta, jossa (suora lainaus) “Ihmisten on vaikea hahmottaa edes omaa organisaatiotaan, omaa yksikköään, omaa tehtäväänsä. Tehtäviä delegoivia esimiehiä on kymmenittäin tai ei sitten lainkaan…. Työn hallinta, yhteisöllisyys, ovat pirstaloituneet ja kadonneet”.

Vänrikki Koskelainen kouluttajana

Sodassa johtajan on vaikea olla psykologinen esimerkki perustehtävään, johon samaistua. Sekä Palotien ja Rewellin kohdalla sellainen on ollut vielä mahdollista, ohjata läheltä omalla esimerkillään tiimiään, mutta väsyneen komppanian kohdalla sellainen on jo vaikeampaa. Varsinkin jos komppanian johtaja on hengetön, makaa kylmänä ruumiina, ja perustehtävä ei ole oikein eettinen ja miellyttävä, motivoiva.

Toimivassa työyhteisössä yleensä osataan toimia ennakoivasi ja arvioiden, kehittäen ja kokemuksesta oppien. Sadan päivän sodassa sellainen ei ole mahdollista, tuottaen samalla jäsenilleen hyvinvointia, ihmisenä samalla kasvaen. Sadan päivän sodassa ei ole sellaista imua, josta ei malttaisi myös luopua ja jäädä eläkkeelle. Heittää kivääri metsään ja lähteä kotiin. Tällainen motiivin puute vaivasi varmaankin etenkin neuvostovenäläistä vastapuolta, jossa kaatuneiden määrä oli moninkertainen suomalaisiin verrattuna. Hyökkääjän asema on aina epäkiitollinen, jos puolustaja puolustaa omaa kotiaan.

Silmät avautuivat

Talvisodan vaikutus Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin oli dramaattinen ja vaikutti myös kansainvälisesti. Suomi oli jatkossa yhtenäisempi ja 1930-luvun riidat armeijan määrärahoista vähenivät. Suurvaltapropaganda ja niiden todelliset valtapyrkimykset osattiin erottaa jatkossa toisistaan ja virta vei yhteisen ulkopolitiikan ja maanpuolustuksellisten tavoitteiden taakse, jotka heijastuvat meillä vielä omana aikanamme. Toisaalla valtaisat tappiot johtivat vihaan ja hyökkäysmielialaan, joka näkyi jatkosodan alkaessa. Oleellista oli, ettei niiden taustalla kuitenkaan ollut enää sellaisia suurvaltojen bolsevismista ja kansallissosialismista syntyviä propagandistisia kuvitelmia, kuin vielä ennen talvisotaa ja 1930-luvulla oli ollut.

Samalla suomalaiset kykenivät hahmottamaan entistä paremmin oman maansa ikivanhat Alexander Dumasin hahmot kardinaali Richelieun tapana toimia kuninkaan pääministerinä, kardinaalin vihamiehen, herra Trevillen, muskettisoturien johtajana, neljän tason muskettisotureiden sielunmaiseman erilaisuuden sekä naisen osuuden myös Mylady Winterin tapaisena Lillen pyövelin rakentajana virkamieskunnassa. Samalla Suomi oli valmis ottamaan vastaan eurooppalaiset haasteet innovaatioyhteiskuntana, tosin hieman toisin kuin Palotien Yhdysvalloista suoraan imitoidut opit, ja niiden tiellä olevat esteet, kansainvälisen kaupan tulevat haasteet, sotakorvauksensa ensin maksaen kansainvälisen politiikan melskeissä, ja vielä tänään sotasyyllisyystuomioihin puuttuen ja itse itselleen näin virallisesti anteeksi antaen. Muita tällainen tuskin jaksaa enää kiinnostaa, eivätkä he sitä edes ymmärtäisi oikein, ellei presidenttimme tieten tahtoen konsultoisi aiheesta Venäjän nykyjohtoa. Itse en sellaiseen ketään rohkaisisi 70 -vuoden jälkeen ja tuntematta historian oikeita polkuja Stalinin ja Hitlerin sopimuksina sekä myöhemmin liittoutuneiden toimina Suomen asiassa talvisotamme toki muistaen.