Mistä näitä mitaleja oikein tulee?

Rentoa reggae menoa suomalaisittain

Pienen saarivaltion pikajuoksijat valmistautuivat jamaikalaisen musiikin tahdissa, afrikkalaiskaribialaisen raggae ja rastafari -kulttuurin jumalaiseen menoon ja rennon luonnollisella tavalla sen Pekingin olympialaisissa esitellen. Jonnekin sellainen sopii ja jonnekin ei. Suomalainen miehenköriläs, hidaspuheinen ja itkuaan peitellen, luistimet jalassa, valittaen hukkaan heitettyjä vuosiaan kanadalaisessa olympian lehdossa, kaivaten kotona odottavaa koiraa ja vanhaa kissaansa avovaimon ohella, muistuttaa aivan muuta kuin uhittelua suuresta menestyksestä, reggae-kulttuurin rennosta menosta. Kädet eivät heilu ja huido muulloin kuin saunassa, juopuneena, hukkuen kevätjäihin tai ahdistustaan puukon kanssa purkaen takavuosien mäkimiehen tapaan. Edes mainostoimiston tekemä mukaansa tempaava meno, maan ainoan miestanssitaiteilijan esittelemänä, ei tätä totuutta muuksi muuta.

Krugmanin stereotyypit

Helsingin Sanomissa (16.2) toimittaja Olli Kivinen lainaa laskiaistiistaina Princentonin yliopiston nobelistin, kaiken tietävää ja suulasta professori Paul Krugmania jälleen kerran, kuinka Eurooppa ei ole aivan sitä miltä näyttää, ja Yhdysvallat on usein brutaali ja lähimmäisistään heikosti huolta kantava kansakunta. Euroopan dynamiikan puuttuminen ei ole ehkä sittenkään taloudellisen taantuman syy, jos sitä nyt oikein enää onkaan muualla kuin Kreikassa, kuten jotkut Obaman kriitikot hämmentävät soppaamme, ja pelottelevat takavuosien tapaan eurooppalaisella sosiaalidemokratialla, sosiaalivaltion tai hyvinvointiyhteiskunnan amerikkalaisilla peloilla. Heille vapaus on sama asia kuin lupa unohtaa epäonnisen tai sairaan, vanhenevan ihmisen olemassaolo. Monelle Yhdysvalloissa Eurooppa on toiveuni, jonka savuttaminen on mahdollista lopulta vain hyväksymällä Krugmanin tapa uskoa omia silmiään käymällä Euroopassa.

Saat sen mitä pakenet

Saman lehden vieraskynässä Mika Kerttunen (HS 16.2), everstiluutnantti Maanpuolustuskorkeakoulusta varoittaa, kuinka Afganistanin kriisi on syytä sammuttaa ennen kuin ongelmat leviävät sen lähinaapurien levottomuuksiin Pakistanissa ja Intiassa. Rajan molemmin puolin asuvat, Yhdysvaltoihin sekä Intiaan vihamielisesti suhteutuvat heimot, ovat hyvä syy pitää yllä sotaa ja varmistaen tällä tavalla rauhaa. Se on hyvin vanha käsitys sotilaiden koulutuksessa. Valmistaudu sotaan jos haluat rauhaa.

Sotilaat, taloustieteilijät, lääkärit, filosofit, opettajat, urheilijat koulutetaan meillä eri tavalla ja tästä on tehty kiintoisa väitöskirjakin. Jopa näiden eri tiedekuntien väitöskirjat tehdään kokonaan eri tavalla ja viitteitä tai metodeja käytetään tai ollaan käyttämättä. Jotta näitä omituisia “sektorioppeja” voisi ymmärtää, on syytä väitellä jokaisessa tiedekunnassa ja yliopistossa erikseen. Monella on tapana piiloutua oman tiedekuntansa opin suojiin silloinkin, kun vaaditaan poikkitieteistä ja innovatiivista, konventiot rikkovaa ajattelua. Dogmien, teorioiden ja vanhojen mallien, aforismien ja kansanviisauksien esittely on nopea tapa selvitä pulmatilanteista niitä samalla syventäen. Yhteiskunta pysyy näin staattisena ja muuttumattomana, jossa ikääntyvä ihminen, yhteiskunta, kokee olevansa parhaiten turvassa viivytellen suuria rakennemuutoksia.

Varo hyviä tavoitteita

Hyvät tavoitteet vievät ihmisiä yleensä umpikujaan. Kaikki me hyvään pyrimme mielestämme, mutta keinoista emme ole oikein yksimielisiä. Takavuosina yliopistoissa kapinoitiin ja tehtiin vanhan valtauksia. Nyt juostaan niistä ulos ja halutaan säilyttää vanhaa.

Oulun yliopiston liki 3000 työntekijää on levoton yt-neuvottelujensa kanssa ja marssi ulos pohjoisen hyiseen talveen. Toki samoja neuvotteluja on käyty muuallakin. Rakenteelliset uudistukset jäivät takavuosina tekemättä, ja nyt on sitten pakko hoitaa se, mikä olisi ollut hoidettava aiemmin. Ikävien tosiasioiden hyväksymistä ei voi jatkaa rakenneuudistuksessa loputtomiin edes vedoten tieteen koskemattomuuteen. Politiikan tekijöihin on turha nyt vedota. Siinä joutuu vain pelinappulaksi, ja se pahentaa tilannetta tutkijan ja opettajan kammiossa.

Ikävä tosiasia on, ettei lukioissa ole enää oppilaita, jotka voisivat siirtyä kaikkiin yliopistoihimme. Urjalan tapaisessa kunnassa uusia lukiolaisia on Forssan Lehden (FL 16.2) mukaan tulossa sama määrä opinahjoonsa, kun mitä lukiossa on oppiaineita. Tällainen lukio ei voi olla kovin uskottava kouluttaja vaativan tieteen opinahjoon jatko-opiskelijaksi. Lukiolle on tehtävä jotain siinä missä yliopistolle ja ammattikorkeakoulullekin. Viime vuodet lukioissa on oltu kovin hiljaa, ja se ei enteile hyvää jatkossa.

Maakunnallinen lehti kertoo, kuinka Lounais-Hämeen piskuisten kuntien poliittinen johto on perustamassa omia yhden miehen ryhmiään, ja kuntajohtajat ovat hakeutumassa suurempiin kuntiin Tampereen naapuriin Nokialle. Liike muistuttaa olympialaisten neljän miehen kisailua lumilautailuna jäisellä ja kumpuilevalla, hyppyreiden matkan tekoa kiusaavalla rinteellä ja sen petollisella kourulla. Ilmassa kädet käyvät ja viuhtovat, laudat ja päät kolisevat toisiinsa, ja joku kaatuu matkalle hyvältä näyttäneen matkanteon päätteeksi. Hyvät tavoitteet ovat vieneet kunnat umpikujaan. Humppila rakentaa samaan aikaan rauta-aikaa, lentokenttää ja tyhjäksi jääneen rautatieaseman tiloihin vanhusten päiväkotia. Niistä vain jälkimmäinen hyvä tavoite voi toteutua.

Kilpaurheilun vaiettu totuus

Toimittajat palaavat Vancouverissa vanhoihin muisteloihin, haastattelevat vuosikymmeniä takaperin kultamitalin Grenoblessa voittanutta Kaija Mustosta ja jääkenttien Nurmeksi kutsuttua Clas Thunbergia. Vanhojen hyvien aikojen muistelot ei ole sekään hyvä merkki olympialaisissa mittelöissä. Historiaa kuului tehdä itse kisoissa, ei eilisen päivän muistelmissa. Kisoissa tuli saavuttaa täysi tusina mitaleja. Toistaiseksi paras suoritus on Janne Ahosen “ikuinen” olympialaisten neljäs sija. Tappiomielialaa on vaikea kääntää positiiviseksi suoritukseksi ja joillekin suurkisat näyttävät olevan ylivertainen paikka onnistua.

Thunberg tunnettiin lahjakkuutena, joka osasi myös puhua palturia. Hän voitti kaikkiaan viisi olympiakultaa ja olisi voittanut enemmänkin, ellei olisi saanut kilpailukieltoa Lake Placidin olympialasiin vuonna 1932. Kielto tuli kohtuuttomista vaatimuksista kasalliselle liitolle, ei toki urheilullisista syistä ja jenkkien käyttämästä yhteislähdöstä, kuten hän oli syyksi poisjäännilleen maalaillut. Boheemi Thunberg oli voittanut jo kaksisissa kisoissa riittävästi, eikä ollut enää vakavissaan.

Vasta Eric Heiden kykeni rikkomaan mitalien määrässä Thunbergin ennätyksen. Missään ei puhuta niin paljon muunneltua totuutta kuin kilpaurheilussa ja sen journalismissa. Siellä se on sallittua ja nationalistinen liioittelu, stereotypiat, suositeltu ominaisuus. Toisaalta siellä on myös lupa tuulettaa, olla hetken sankari ja käyttäytyä myös katsomossa koomisesti ja vailla normaaleja estoja ja pidäkkeitä. Urheilun yhteisöllisyys on paljon tutkittu aihe, mutta samaan aikaan myös melkoisen salaperäinen ja vaiettu asia. Suomalaiset “saunasopimukset” kertovat urheilun yhteisöllisestä luonteesta ja sen johdossa olevien moraalista, voittamisen vaikeudesta ongelmallisessa yhteisössä, jossa kaikki tehdään lopulta salaa ja yhteisön sisäisenä sopimuksena, hyvä veli verkostossa.

Kysykää urheilujohtajilta

Kaija Mustonen puhui öisessä haastattelussaan varovasti, kuten diplomaatti toimittajan kyselyihin. Se oli tuon ajan tapa, ja siitä on vieläkin paljon jäljellä. Hän kehotti hakemaan vastauksia kysymyksiin liitolta ja sen valmentajilta, oletti miesten heikomman menetyksen johtuvan ankarammasta kilpailusta.

On mahdollista että ainut mitalimme nytkin tulee naiskiekkoilusta, jossa oikeasti vain neljä joukkuetta kilpailee pudotuspeleistä, jossa yhden kohtalo on jäädä neljänneksi. Oletan että se on Suomen kohtalona samaan tapaan, kuin pudota aina pronssipeleihin kolmen maan jääpalloturnauksissa, jossa Kazakstan kiusaa neljäntenä pyöränä Suomea. Siellä mestaruuden ratkaisevat aina Venäjä ja Ruotsi, naisten kiekkoilussa nyt Yhdysvallat ja Kanada.

Miesten kiekossa Suomen joukkue on kovin iäkäs ja raihnainenkin miljonäärien peliareenaksi kutsutussa kisassa, jossa Suomesta saapuvat valmentajat ja huoltajat ovat ainoat keskiluokkaisen köyhät ihmiset turistiluokassa lentäen. Sosiaalinen statusero oli näkyvä jo television haastattelussa, ja se tekee pelien johtamisesta varmaan kiusallisen tehtävän olympiakaukalossa. Jo antiikin Kreikassa huippu-urheilijan asema saattoi olla jumalallista herooista laatua. Takavuosien Suomessa tällaisia NHL-miljonäärejä ei urheilijoiden joukossa esiintynyt ja kansainvälisyys oli vierasta. Kielitaidotonta talonpoikaa hiihtäjänä oli helppo ohjailla, eikä monikaan saapunut paikalle omalla koneellaan Madonnan tapaan kuninkaallista vastaanottoa odottaen.

Pelon maantiede

Takavuosien “pelon maantieteen” tai “Kekkosen Suomen” urheilijan pohdintaa rajasi toimittajien valmiiksi vastauksiksi muotoillut kysymykset juuri Kaija Mustosen tapaan. Urheilijan oli varottava sanojaan tai vastauksena oli pelkkää murinaa. Toimittajalegendaksi kutsutut juoksivat Seppo Rädyn tyyppisten, joskus epäonnisten kintereillä, ja nämä murahtelivat pettymystään harkitsemattomasti, jääden sitä kautta kansan sosiaaliseen muistiin.

"Havuja perkele" on Marjo Matikaisen kultamitalihiihdon tunnistava huudahdus ja tuo mieleen rauhallisen ja itsensä kaikessa hallitsevan insinöörin. Mielikuvat ihmisestä olivat huippu-urheilussa yhden tokaisun mittaisia, tai urheilijaa kuvattiin nimen eteen liitetyllä epiteetillä tyyliin “Tainionkosken Sfinksi” tai “Tankki Salonen“, “Susi Kalle Oikarainen“. Epiteetin saaminen nimen yhteyteen oli merkki noususta urheilun aateliin.

Eläinten nimet olivat etenkin suosittuja toimittajalegendan kehittämänä ihmisluonnon kuvaajina urheilijan nimessä ja sudet sekä ahmat suosittuja. Joukkuepeleissä taas vilisi ilveksiä tai kärppiä, kirvesrintaisia. Pukeutuminen, oletettu elämäntapa tai poikkeava ulkonäkö, olivat myös suosittu epiteetin antaja tyyliin “Lätsä-Pekka”, “Julma-Juha”, “Kulta-Kalle”, “Siiri-Äitee“, “Vanha Vipeltäjä“, “Nakki-Pesonen“.

Urheilijaa oli tapana sinutella yhdessä koiransa kanssa etunimeltä kutsuen, ja urheilumenestys muutti ihmisen osaksi yhteistä kansallista omaisuutta, hieman samaan tapaan kuin politiikka tänään. Miljonäärien Saku Koivun ja Teemu Selänteen on varmaan vaikeaa sopeutua tähän kahden viikon piinaan suomalaisen toimittajalegendan haastattelemana. Claes Thunbergille se oli vaikeaa 1930-luvulla kokonaan toisesta syystä, ruotsalaisena eliitin edustajana, ja joutuen matkustamaan tavallisten talonpoikien ja hiihtäjien mukana, jääkenttien Nurmena, Atlantin taakse höyrylaivalla ja ottamatta huomioon hänen oikkujaan.

Iisalmelainen Klaes Karppinen, yksi menestyksekkäimmistä tuon ajan hiihtäjämme, kertoi eksyneensä ladulla ja tullen maaliin lopulta liki sokkona ja lopulta hopeaa voittaen. Siinä on hieman samaa kuin Lahden kisoissa, jossa niin ikään hiihtäjä eksyi, tai oli katkomassa sauvojaan ja pyrki välttelemään maaliin tuloaan viimeiseen saakka.

Urheilija oli herooinen tyyppi

Urheilija edustaa kansakuntaa ja tiettyjä sen jo valmiiksi omaksumiamme stereotyyppejä, kalevalaista tarustoa ja mielikuviamme. Medioissa se näkyi takavuosina kolumnistien tapana yhdistää urheilusaavutukset osaksi sodan ja rauhan saavutuksia ja kansakuntien oletettuja luonteita ja niiden kilvoittelua keskenään. Urheilu oli osa mieskuntoa ja sotataitoja, pesäpallon kieltä Tahko Pihkalan tapaan. Sieltä se siirtyi myös muihin kuin urheilumedioihin ja näkyy vieläkin politiikan ja talouden sanastossa.

Niinpä Olli Kivisen kolumni (HS 16.2), lainaten Paul Krugmanin joskus lapsekkaita keinoja kertoa kansoista, satojen miljoonien ihmisten manneralueiden kulttuureista amerikkalaiseen tapaan stereotyyppinä olettaen, että Eurooppa on samaa kulttuurista aluetta ja Kalifornian muistuttavan jotenkin Kreikkaa tai Kanadan Skandinaviaa, on ikivanhaa etenkin maantiedon oppikirjoista jo poistettua maiden ja kansojen kuvausta ja niiden kilvoittelua tyyliin, sisukkaat ja peräänantamattomat suomalaiset, epäluotettavat ja kierot kansakunnat Aasiassa tai Afikassa.

Nämä rasistiset kuvaukset olivat hyvinkin näkyviä vielä 1970-luvun maantiedon oppikirjoissamme, jossa etenkin luonnon oletettiin muokkaavan ihmisluontoa ja myös urheilusuorituksissamme. Ankara luonto muovasi tässä enovironmentalistisessa ihmiskäsityksessä norjalaisista menestyjiä ja välimereisessä ilmastossa tai tropiikissa ihmisistä kasvoi joko tyhmiä tai velttoja, vastuuttomia. Jos niitä ei hyväksynyt, nuori opiskelija joutui vaikeuksiin opinahjossaan, jossa professori oli kirjan toimittaja tai koko kulttuuri oli valmiiksi ahdasmielinen ja suvaitsematon, suomalaisittain kiusaamiseen taipuvaisia reppanoita kouluttava periferian laitos.

Yksin jäävä luuseri

Stereotyyppien maailmassa ja toimittajien kuvaamassa maailmankuvassa, herooisen maailman urheilusuorituksessa, yksityisen ihmisen tapa puolustautua kasvotonta madiajulkisuutta peläten, on oikeastaan vain joko vaikeneminen tai vetäytyminen, itsensä vähättely tyyliin, jossa jääkiekkoilija kuvaa mahdollisuuksiaan joukkueensa kautta, osana yhteisöä, hieman samaan tapaan kuin mahdollisimman yksin suorituksensa kanssa kamppaileva mäkihyppääjä omaa suoritustaan tiimityönä. Tiimityö ja joukkue on yksilösuorituksessa tapa välttää omaa vastuuta tai kertoa kyvystä ottaa vastuu “joukkueen” puolesta. Janne Ahonen “kuningaskotkana” on herooinen ilmiö, johon Matti Nykästä ei olisi urheilujournalismissa ikinä kelpuutettu.

Kerronnallinen huomiotalous suhtautuu urheilumediassa kohteeseensa kuitenkin yleensä armeliaammin kuin politiikassa tai taloudessa. Urheilija on liki kaveri, jolle kerrotaan kuinka huomenna tulee valoisampi päivä. Ja että enempää ei voi tehdä kuin parhaansa ja katsoa mihin se riittää.. Vancouverissa parhaimmillaan pistesijoille. Urheilussa inhimillisen elämän komedia ja tragedia, draaman kaari, kulkee usein yllättävämmällä tavalla kuin politiikan tai talouden medioissa. Poliitikon näkeminen urheilussa ärsyttää monia alan harrastajia ja ammattilaisia. Politiikan teko Kanadan intiaaneilla avajaisissa oli ruma näytelmä niille ihmisille, jotka tuntevat näiden reservaattien kurjuuden ja häpeän, ovat näitä tutkineet tai elävät niissä.

Edelleen “sporttijournalismin” tyypillistä suomalaista kieltä ovat urheilijan kuvaamana suurten saavutusten mitätöinnit ja takavuosina ne kuvattiinkin tyyliin, josta mobiilioperaattorikauppias on tehnyt myyvän mainoksensa: “Mistä näitä senttejä oikein tulee”? Tolkuttoman massiivinen traktori kuvataan siinä talonpojan toimesta puutarhajyrsijäksi, tonnien painoinen eläin kitukasvuiseksi suomalaiskansalliseen tapaan vähätellen. Suomessa urheiluslangissa vähättely ja epäonnistumisen pelko ovat aina olleet kansallisen häpeän yhteistä jakamista, myötähäpeää myös silloin, kun siihen ei ole ollut mitään syytä. Tässä kulttuurissa “Mies se tulee räkänokastakin muttei turhan naurajasta“.

Mistä näitä mitaleita oikein tulee?

“Mutta mistä nämä mitalit oikein tulevat?” kysyy toimittalegenda, sporttimedian ikuinen sinivalkoääninen paavonoponen ja pekkatiilikainen, höyryhäyrynen ja heidän työtään jatkavat mertarannat kansallismieliseen ja sen erityispiirteitä ja stereotyyppejä esittelevään tyyliinsä, “ei merta rantaa rakkaampaa“, ilman itsekritiikin häivääkään. Ja vastauksena on urheilijalta joko “Paskamaa tämä Kanada” tai mainoksen tietäjäeukon tapaan “En kerrroooo”.