Olympialaiset erikoisuudet

Citius, altius, fortius kestävällä tiellä?

Seuraavat pari viikkoa seuraamme talviolympialaisia tahdoimme sitten tai emme. Mediayhteiskunnassa ei voi välttää olympialaisten seurantaa sellainenkaan, joka ei ole kilpaurheilusta kiinnostunut. Media vie mukanaan ja elämme koko mediayhteisön elämää, suurta spektaakkelia ja nyt antiikin kreikan mytologiaa. Olkoonkin ettei näissä kisoissa olekaan juuri mitään jäljellä antiikin olympiakisojen perinteestä tai Pierre de Coubertinin idealismista. Sen sijaan alkuperäiskansat ja kulttuurit, kestävä kehitys, näkyvät jo myös olympialiikkeen ideassa, pesemässä puhtaaksi epämiellyttävää totuutta.

Missä muussa voisikaan korostua näkyvämmin kilpailuyhteiskunnan markkinaehtoiset voimat niin peittelemättä, hyvässä ja pahassa, kuin juuri kasainvälisessä olympialiikkeessä, Citius, altius, fortius. Adolf Hitler käytti tätä liikettä näkyvästi hyväkseen ja oli yksi sen suurista voittajista.

Joka viides saa mitalin

Suomalaiset ovat osallistuneet ahkerasti ja menetyksellisesti niin kesä- kuin talvikisoihin. Olemme lähettäneet, vuoden 1906 Ateenan kisoista alkaen, 2412 kilpailijaa olympian mittelöihin, jossa mukana on ollut myös kymmenen taidelajien edustajaa. Kilpailemaan heistä on päässyt 2195 suomalaista ja mitaleja olemme kahmineet 450 kappaletta, joista talvikisoissa 151. Vain viisi maata ohittaa meidät talvikisojen mitalirohmujen joukossa ja kesäkisoissa kymmenkunta. Se on vähän kun mitaleja on jaettu kaikkiaan 115 valtiolle ja euroviisuista meillä on vain yksi mitali. Ei ole epäilystä, millaisia arvoja suomalaiset pitävät kansakuntana tärkeinä rahoitettavina ja elämänsä sisällön lähteinä.

Onnistumisprosenttimme mitalien hankinnassa on hurjan korkea ja kansakuntana olemme asukaslukuun suhteutettuna tässä osaamisessa todella suurmaa. Odotukset ovat vahalta muistilta ja sosiaalisen pääoman perintönä rasittavan korkealla urheilijan kannettavaksi. Tapamme siirtää omia odotuksia ja epäonnistumisia, peilata omaa elämäämme urheilijaan, on omituisen vahva vielä tällä vuosituhannella. Siedämme mitä tahansa kaksinaismoralismia, jotta odotuksemme huonon itsetuntomme pönkittäjänä toteutuisi edes välillisesti projisoiden. Urheilumedia ja sen suhde marinadiinsa on rakkaussuhdettakin vahvempi ja kieroutunut.

Mitä tekemistä kilpaurheilijan ammatilla on oman ammattimme kanssa? Entä mitä tekemistä heidän onnistumisella tai epäonnella on oman elämämme kohdalla muuten kuin viihteenä muun viihteen rinnalla? Millä tavalla Kari Pekka Kyrön 500 euron arvoiseksi arvioitu rike vaikuttaa kansakunnan moraaliseen tai sosiaaliseen elämään, talouden hoitoon ja tavaroiden vaihtoon? Onko huippu-urheilu edelleen huumetta kansalle? Pystytäänkö tämän huumeen rinnalla myymään myös käsitteitä kestävästä kulttuurista, alkuperäiskansoista ja näiden olemassaolosta? Onko olympialiikeen ideologia muuttumassa, vai onko se edelleen samaa kuin toisen maailmansodan aattona?

Epärationaalinen ihminen

Moni kansakunta on saanut vain yhden pronssisen mitalin, eikä kaikilla ole sitäkään. Jostakin syystä nämä eivät tule esille kauppaneuvotteluissa. Jokainen olympialaisiin osallistunut saa kuitenkin muistomitalin. Vancouverin olympialaisissa nuoren kelkkailijan kuolemaan päättynyt lipsahdus kourun loppuosan laskussa oli hänen unelmalleen julma loppu ja muistomitali menee postissa vanhemmille. Munchenin olympialaisten verilöylyn muistamme niin ikään ehkä paremmin kuin suomalaisten kultamitalijuoksut. Urheilutapahtuman yhteyteen kytketty draama on mittasuhteiltaan aivan muuta kuin liikenneonnettomuudet teillämme.

Erikoistumisen ja yhden asian ilmiöt

Ainostaan yksi ihminen on voittanut olympialaisen kultamitalin sekä talvi- että kesäkisoissa. Edward “Eddie” Eagan nyrkkeili kultaa Antwerpenissä vuonna 1920 ja kelkkaili kultaa rattikelkassa Lake Placidissa vuonna 1932. Toki mitaleja ovat ottaneet molemmissa kisoissa myös pikaluistelijat ja ratapyöräilijät Christa Ludvig-Rothenburger ja Clara Hughes sekä mäkihyppääjä ja purjehtija Jakob Tullin Thams.

Suomalaisetkin ovat osallistuneet molempiin kisoihin, mutta menestystä ei ole tullut mitalin syrjään saakka. Urheilu on tapa siirtää ihminen yhteen asiaan, saada hänet viettämään nuoruutensa yhden asian harrastajana ja lopulta sen ammattilaisena, hakea mahdollisimman kapea maailmankuva, uskoa illuusioon ja harhaan, uhrata elämänsä sellaiselle ambitiolle, jonka toteutuminen on epätodennäköinen ja palkitsee harvoja, on palkintona maailmankuvaa vääristävä ja elämää koko ajan kaventava, katkeroittava ja hokutellen lopulta vilppiin ja kaksinaismoraaliin,vääristyneeseen maailmankuvaan ja solidaarisuuteen, omat Lahden MM-kisat muistaen ja unohtamatta yleisurheilijoita, Martti Vainion omaa "saunasopimusta".

Mistä löytää suomalainen urheilija, joka voittaisi niin kesä- kuin talvikisojen kultaa Juhani Peltosen romaanin Elmon tapaan? Olisiko tällä nuorukaisella samalla Elmon kulttuuriset ihanteet ja taiteilijan sielu? Dervangan olympialaiset ovat parhaat ikinä kokemani. Kerrankin urheilija, joka voitti kesällä ja talvella, kaatui satasella ja nousi voittaen pikamatkan, siinä missä Kanadan jääkiekkojoukkueenkin, ja vielä yksin pelaten..

Innovaattori voittaa varmimmin

Nykyisin tämän virheen paikkaaminen alkaa olla mahdoton tehtävä. Niin kaukana ovat kesäkisojen mitalit joka lajissa. Tämä koskee elämän kaikkia kilpajuoksuksi vietyjä ammattejamme. Kun alamme saada mitaleja väkilukumme edellyttämällä tasolla, niitä ei tule enää lainkaan. On siis oltava joko muita edellä innovaattorina ja edelläkävijänä tai parempi Elmon tapaan.

Jälkimmäinen on paljon työläämpää. Vain kymmenkunta kansakuntaa on osallistunut kilpasille kanssamme koko ajan ja myös ensimmäisiin talvikisoihin vuonna 1924 Ranskassa (Chamonix). Se selittää luonnollisesti mitaliemme suuren määrään ja menetyksemme syyn. Toinen selittäjä saattaisi olla talvikisoissa lumi, niin kauan kuin sitä vielä on. Varmin tapa menestyä on hyödyntää omia vahvuuksiaan innovoivalla tavalla, innovaatioyhteiskunnassa ja mediayhteiskunnassa innovoiden uusmedioissa.

Parhaiten tunnemme Nurmen

Menestynein kisoihin osallistuja on ollut voimistelija Larisa Latynina 18 mitalillaan, mutta kultamitaleja on toki kahminut eniten uimari Michael Phelps (14). Oma Paavo Nurmemme jakaa seitsemännen sijan 12 mitalillaan, joskin kultamitalien määrä (9) nostaisi hänet heti Phelpsin jälkeen jaetulle toiselle paikalle Latyninan rinnalle.

Näistä kansainvälisesti parhaiten tunnetaan edelleen Paavo Nurmi. Häneen on panostettu myös kansallisesti, ja hän oivalsi yhdistää kykynsä ja Yhdysvaltain rahakkaat juoksut ohi olympiakisojen aatteen. Hänen maineensa syntyikin juuri Yhdysvalloissa rahajuoksuissa. Muita tuon ajan suurjuoksijoitamme ei juurikaan tunneta. Kaikesta tästä huolimatta Paavo Nurmi oli kuollessaan katkera vanhus ja piti uravalintaansa vääränä. Syy löytyy juuri tuossa elämää kaventaneessa uhrautumisessa aikana, joka vei parhaan nuoruuden.

Vanhusten lajit palkitsevia

Vanhin kisoihin osallistuja on ruotsalainen liki 73-vuotias ampuja Oscar Swan ja naisista 70-vuotias britti ratsastaja Loma Johnstone. Kultamitalin iäkkäimpänä on voittanut niin ikään Oscar Swan, liki 65-vuotiaana, ja naisista jousiampuja britti Sybil Newall, jonka ikä oli voittohetkellä liki tarkalleen sama 58 vuotta 8 kuukautta ja yksi päivä kuin nykyisen Euroopan komission, Barroson toisen hallituksen komissaarien mediaani-ikä. Suomalainen komissaari Olli Rehn, entinen jalkapalloilija Mikkelistä, kuuluu siinä selvästi nuorimpaan kvarttaaliin vuonna 1962 syntyneenä.

Suomen Kuvalehden (SK6/2010) mukaan tällä joukkueella on mahdollisuus nousta hyvinkin “neljän tähden” tiimiksi. Jalkapalloilija, joka ymmärtää opiskella ja väitellä Barroson tiimiin, politiikan teon välineitä hyödyntäen, on oivaltanut ajoissa, mistä elämässä on kysymys. Olympiakullan jälkeen eduskuntapaikalla palkittu on ymmärtänyt väärin, eikä voi asialle enää mitään.

Vilpillä voittavat

Nuorin voittaja on yllättäen kokonaan tuntematon soutaja, hollantilaisen perämiehellisen kaksikon kymmenvuotias kevyt peräpoika vuoden 1900 olympialaisista. Nykyisin tuntemattomina haluavat pysyä lähinnä vain doupatut ja myöhemmin kiinni jääneet urheilijanuorukaiset. Vilpit olivat toki tuttua jo antiikin ajan kisoissa. Vilpillä hankittu voitto ei muuta kykyämme nauttia saavutuksesta ja sen tuomista "uusista lahjoista" millään tavalla. Todistus, että puhumme kuutta eri kieltä vilpillä saatuna, mutta ymmärrämme tuskin kunnolla yhtäkään, ei nosta lainkaan kykyämme nauttia kielellisesti lahjakkaan elämästä. Urheilu, vilpin ja kaksinaismoraalin välineenä, on kasvattajana sairas ilmiö urheilumedian sitä tukiessa suurten spektaakkelien (olympialaiset) sekä oman instituutionsa (journalismi) suojissa.

Työympäristössä väittämämme kyvyt ja lahjat, opinnot, joita ei oikeasti ole olemassakaan, ovat vain rasite muulle yhteisölle. Tarja Cronberg, kaksi kertaa väitellyt johtaja, puhuu työyhteisöjämme piinaavista "johtajahahmoista", joilla ei ole alan koulutusta, mutta sen sijaan heikko itsetunto, ja jotka aiheuttavat koko ajan pääosan työhyvinvointiamme pilaavista ja sairastumisiin johtavista poissaoloista sekä alaistensa eläköitymisen. Aiheesta on tehty tuore väitöskirjakin. Jokainen suomalainen on törmännyt tällaisiin "johtajiin" elettyään maassa kyllin kauan ja seuraten työyhteisöjen elämää. Suomalaisessa huippu-urheilussa ja työelämässä on paljon samoja sairaita narsistisia piirteitä.

Viisi hyvettä

Alun perin kisat kestivät vain viisi päivää, josta oletetaan syntyneen myös idea viidelle olympiarenkaalle. Viisiottelu arvostetuimpana lajina saattoi niin ikään olla syy renkaiden määrään sekä de Courbertinin idealistiset ajatukset kehittää kisoilla nuorten oma-aloitteellisuutta, sitkeyttä ja peräänantamattomuutta, tehokkuutta ja täydellisyyden tavoittelua, vaaran halveksintaa.

Nykykäsitys viisi maanosaa ja olympiahengen yhdistävästä voimasta syntyi vaiheessa, jolloin rinnakkain alun perin olleet renkaat siirrettiin päällekkäin ja samalla ketjuun. Maailmansodat ja boikotit ovat tätä ihannetta rikkoneet, mutta Antwerpenin kisoissa vuonna 1920 ensimmäisen kerran liehunut nykylippu on säilynyt muuttumattomana. Tulen symboliikka on olympiarenkaita vanhempi ja nykyisin sen tulisi kiertää mm. kaikissa olympiakisat järjestäneissä kaupungeissa.

Viisi rengasta voisivat viitata myös tiimiyhteisöjen viiteen persoonallisuustyyppiin ja näiden kykyyn toimia yhdessä. Nämä ihmisen persoonallisuuden kulmakivet tunnettiin toki jo paljon ennen antiikin olympialaisia ja niillä saattaisi olla merkitystä pohdittaessa, miksi noita renkaita on juuri viisi kappaletta. Mannerten luvun kanssa antiikin ajoilla ja Kreikalla ei tietenkään ole mitään tekemistä.