Sankaruus ja petturuus samassa persoonassa

Ihmisenä olemisen ongelma

Eilen sivustoillani oli vieraillut huomattavasti enemmän lukijoita kuin normaalisti keskiviikkopäivänä ja etenkin juuri suomalaisia. Sosiaalisten medioitten, diffuusion ja innovaatioiden tutkijana tiedän jo, että tällaiseen poikkeamaan täytyy olla selvä syy, ja uskon tietäväni sen tällä kertaa ilman tiedon varmistavia analyysejäkin.

Matit ovat merellä miehiä

Eilen oli Matin päivä ja se merkitsee hakusanoja Googlessa, jossa mukana on Suomen aikanaan selvästi suosituin miehen nimi. Näin Google ja internet, weblog sen suurena mediana, ohjaa nettivirtoja ja sosiaalisen median käyttäytymistä, josta myös minä sain osuuteni, kiitos siitä.

Matti nimenä ja identiteetin perustana on hyvin yleinen Suomen ohella myös monessa muussa kulttuurissa ja kielialueilla. Nimi on lähtöisin, ei niinkään Raamatusta ja Matteuksen evankeliumista, kuin hepreankielisestä käsitteestä Mattitjahu, joka wikipediassa on käännetty “Jumalan lahjaksi“. Juuri tuossa asussa nimi kulkeekin monessa pyhien tai vanhojen kielten meidän tunnistamassamme kulttuurissa tai sitten tutumpana Matthew, Matts, Mathieu, Matteus ja Mattias muodoissaan.

Kaksi Mattia

Suomessa Matti -nimeen liitetään kansanomaiseen luonnonläheiseen tapaamme joko kevään tai myös syksyn tulo tai vuodenaikojen kiertoa kuvaavia tapahtumia. Omassa almanakassamme oli aikanaan kaksi eri Matti-apostolia, josta toinen liittyi evankelista Matteukseen ja syksyyn ja on myöhemmin poistettu nimipäivänä 21. syyskuuta. Evankelistan mestauspäivä taas oli 24. helmikuuta ja on toinen, nykyisinkin käytössä oleva nimipäivä.

Oli siis kaksi Mattia, joko Syys-Matti tai Talvi-Matti. Syysmattina nostettiin perunat ja nauriit, tiet alkoivat olla kehnossa kunnossa syyssateitten alkaessa. Tästä syntyivät käsitteet Mukula-Matti, Nauris-Matti, Hauta-Matti sekä Rapa-Matti. Jos näitä ikivanhoja agraari-Suomen Matteja liitetään tämän oman aikamme nimekkäisiin Matteihin, se on hyvin tyypillinen ilmiö, jossa aiemmin käsitteellä ja sen sosiaalisella muistilla on tarkoitettu kokonaan muuta, kuin vaikkapa oman aikamme julkimon elämäntapaa. Tarkoitus oli saada ihmiset joko pellolle nauriiden ja perunoiden nostoon sekä muistuttaa kuolevaisuudestamme. Egoismi, narsismi ja kovin individualistinen tapa käsitellä nimeä oli kaukana tuon ajan hengestä ja elämäntavasta. Matti oli liki miehen yleisnimi, ei identiteetin perusta ja tapa erottua muista miehistä.

Kevät-Matti

Kakara-Matti, Varis-Matti ja Kevät-Matti viittaisivat taas tuon ajan yleisimpään kuluvälineeseen, kavioista lenteleviin lanta- ja jääkokkareisiin, lintujen ja etenkin varisten ilmestymiseen tunkioille ja kevään alkuun “Matti kevään tuopi” -tyyliin. Tuolta ajalta on paljon eri maakunnissa hieman erilaisia juuri Matin-päivään liittyviä ennustuksia tulevasta suvesta. Samalla juuri tuohon päivään liittyi sekä kieltoja tai käskyjä ja rikkomuksista syntyviä ikäviä seuraamuksia. Matin päivänä ja yöllä ei saanut maata, mutta ei myöskään ommella tai kammata hiuksiaan, ellei halunnut varta vasten joutua käärmeen puremaksi tai kaljuuntua. Puhdetyöt käynnistyivät Mattina ja moni varmaan muistaa kuinka “Matti puhteet tuo, Matti puhteet vie” riippuen siitä tarkoitettiinko syys- tai talvi-Mattia. Matit olivat merellä miehiä ja vastasivat seitsemää muuta miestä.

Matti Klinge

Mateilla on oma nimiseuransa ja vuosittain valitaan aina merkkipäivän nimihenkilö. Tänä vuonna kunnian sai professori, historiantutkija ja näkyvä yhteiskunnallinen keskustelija Matti Klinge.

En käy kuvaamaan Matti Klingeä tai muitakaan aiempina vuosina tuon kunnian saaneita kaimojani. Matti Klingestä on Wikipediassa viisi liuskaa tekstiä ja mukana myös ansiomerkit ja tunnustukset sekä näkyvimmät julkaisut. Niitä on mittava määrä. Kun kyseessä on poikkeuksellisen tuottelias ja näkyvä Matti, saa myös kiisteltynä henkilönä internet -sivustoon oman “hikipediansa” ja niin myös professori Matti Klinge. Siitä onnittelut tai pahoittelut hänelle. Oletan että hän on kuitenkin tuosta "kunniasta" vain otettu huumorintajuisena Mattina siinä missä Matti Vanhanen omastaan.

Arvostan Matti Klingeä suuresti siinä missä kaikkia muitakin nimikaimojani. Heistä parisataa on koottu googlen “tunnettujen Mattien” listaan, jossa omalla kohdallani mainitaan ansioiksi tieteen popularisointi ja kirjailijan työt, professorin työhön kuuluvat luonnolliset tehtävät etenkin silloin, kun työnä on ollut toimia myös sellaisissa tutkimuslaitoksissa, jossa tieteen popularisointi ja käytännön sovellukset ovat välttämätön osa omaa tiedettä ja tutkimusta. Nykyisin sellaisia ovat etenkin intrenet ja sen sosiaaliset mediat, kansalaismedia, mediayhteiskunnan uudet kasvot ja niiden merkitys poikkitieteisenä prosessina ja tiedon leviämisessä, innovaation diffuusiossa. Siinä oma työni liittyy lähelle Matti Klingeä ja hänen tapaansa nähdä historiatutkimus uudella tavalla innovoiden ja hakien mm. ranskalaista kulttuuria lähempänä olevaa näkökulmaa perinteisemmän saksalaisen näkökulman rinnalle.

Huomiotalouden Matit

Talvimattiin kuului siis valvoa yön yli ja mennyt yö oli siinä merkityksessä antoisa. Jos avaamme googlen ja haemme tunnettuja Matteja, Matti Klinge ei löydy lähimainkaan kärjestä, vaan paljon ennen tiedemiehiä ja tutkijoita tulevat urheilijat ja viihdetaiteilijat, poliitikot ja talousmiehet, kulttuurin edustajat. Näistä Mateista ylivoimaisin on luonnollisesti Matti Nykänen ja heti Matti Vanhasen rinnalla talviolympialaisten sankarit Hautamäki, Heikkinen, Hagman mutta toki myös Saari, Hälli, Pellonpää ja Ahde, Remes, Rossi, Tapio, Tuloisela, Virkkunen, Wuori, Äyräpää tai Matti ja Teppo Turusta. Toisena nimenä Matti on niin ikään käytetty kuten Vesa-Matti Loiri, Ristomatti Ratia jne. Matti nimisiä teitä, kujia, katuja tai paikkojen nimiä on Suomessa useita satoja. Siis Matinlampia, -vuoria, -järviä, -puroja, -soita, -nevoja, -lettoja ja -kyliä.

Tarujen ja mytologian Matit

Kiinnostavampia kuin lihaa ja verta olevat Matit, ainakin tutkijan näkökulmasta, ovat kuitenkin kuvitteelliset Matit ja Matti -sanonnat. Pääosa niistä liittyy joko kirjallisuuteen tai vanhoihin kansantarustoihin ja ovat mytologisia ilmiöitä, kuten Väkevä-Matti, Viisas-Matti, Pikku-Matti, Nukkumatti, Taula-Matti, Matti Mainio, Matti Melkonen, Hunttalan Matti, Matti-renki tai Matti Näsä, Matti Myöhäinen ja Matti Meikäläinen. Matti on lisäksi usein miehen synonyymi tai monella matti on kukkarossa tai muuten vain ollaan ihan matti, Turussa tietysti mattina ja teppona.

Taustalla ovat kansansadut, Hölmöläis -tarinat, Wuolijoen, Topeliuksen ja Ahon romaanit tai uudempi kerronnallinen kirjallisuus, kuten Kummelien, Kari Hotakaisen tai Simo Hämäläisen, Edvin Laineen luomat hahmot. Näin Matti on joko mytologinen käsite tai jopa yleisnimi ja siten monelle lapsena saatu sellainen identiteetin perusta, jonka sisältö on kokonaan muussa kuin henkilön omassa persoonassa. Se voi jopa muokata häntä ja muuttaa näköisekseen tai olla pilkkanimi, kollektiivinen osa yhteisöä. Kaukana tämän päivän erikoisuuksien tavoittelusta ja individualismista, jossa etunimet ovat usein tavoite hakea jotain poikkeavaa ja massasta erottuvaa.

Ajaton ja paikaton tarina

Viime yö oli siis poikkeava, väkistenkin valvottava ja liittyi Matin päivään ja sen tarustoon, sosiaaliseen pääomaan ja muistiin, jota jokainen riittävän iäkäs Matti kantaa omassa nimessään ja identiteetissään sekä pitää tietämättäänkin arvossa piilotajuntansa pimeimmissä nurkissa, on sen uhri tai saavutus ilman omaa ansiotaan.

Kun se liitetään sosiaalisissa medioissa, intenetissä ja Wikipediassa, Googlen kerronnassa tiettyihin tehtäviin, nimen epiteettinä oman nimen lisänä, on parempi hyväksyä se ja tukea sitä, kuin pyrkiä osoittamaan jotain muuta. Niin suuri valta ja vaikuttaja on tuhansia miljoonia ihmisiä samaan aikaan yhdistävällä ja reaaliaikaisella uusmedialla ja sen merkitys hetkessä, jolloin meitä on 7000 miljoonaa, ei muutama hassu sata miljoonaa, kuten silloin, kun tuo nimi tuli käyttöön ja levisi maahamme, Matti Klinge opiskeli historian kirjoittamista tuon ajan vähäisistä tapahtumista. Sadan miljoonan historia ja siitä kyhätty kertomus on luonnollisesti jotain vallan muuta kuin 10 000 miljoonan kohdalla joudumme havaitsemaan. Sen Matti Klinge ja talouden sekä kulttuurin tutkijat varmasti myöntävät yhdessä luonnonvaratutkijoiden ja biologien kanssa.

Tuon ajan kirjoitus, tapa analysoida ja ymmärtää ajan ja paikan olemus, ei toimi enää tässä ajattomassa paikassa, ei sen vertikaalisessa historiassa eikä horisontaalisessa perinteisessä paikassa, regionaalisessa maailmassa, jota maantieteilijät tai geotieteilijät aikanaan tutkivat ja karttansa piirsivät. Aika- ja paikkatieteet ovat nyt lähempänä toisiaan kuin koskaan aikaisemmin, ne ovat samaa tiedettä usein sitä tietämättään.

Punakone yskii

Kanada voitti yön hurlumhei pelissä odotetusti Venäjän “punakoneen”, joka ei toki enää ole sama kuin takavuosien Tretjak, Harlamov, Mihailov, Petrov. Kylmän sodan aikaiset pelit olivat suurta television ja uuden ajan sarastusta, aikaa jolloin meitä oli runsas 3 miljardia ja kesäkisat järjestettiin Tokiossa, talvikisat Innsbruckissa. Elettiin siis 1960-luvun alkua ja Kekkosen Suomessa. Tänään Teemu Selänne ohitti tehopisteissä juuri Harlamovin ja sitä on vaikea todeksi uskoa.

Helsingin kisojen sankari, ihmisveturi Emil Zatopek, vieraili tuolloin Suomessa, eikä hän ollut vielä asettunut tukemaan Dubcekin vallankumouksellisia aatteita, suljettu vuosiksi uraanikaivoksille Venäjän panssareiden vyöryessä vasallivaltioon eikä Vaclav Havel ollut palauttanut vielä hänen kunniaansa.

Noista ajoista Suomessa tietysti vaiettiin, eikä Matti Klinge niistä kirjoittanut sen enempää kuin kukaan muukaan häntä nyt moittiva toimittaja, sporttijournalismi oli muuta kuin Jean Echenozin kirjoittama kirja urheilusta yhteiskunnallisena ilmiönä, urheilijan ja hänen Dana vaimonsa elämän kautta sitä peilaten joko kommunismin uhrina tai saavutuksena Hesaria ja Matti Mäkelää lainaten (HS 22.2). Emil Zatopek, ihmisveturi, kärsivän oloinen suurjuoksija, kasvojaan vääntelevä, oli kuin Matti vailla ajattoman ajan antamaa virtuaalimaailman todellisuutta, kolmen ideologian läpi rientämäänsä kujanjuoksua. Matti Nykäsen antamaa suojaa muille uuden media-ajan Mateille, jotka olivat tätä, jos ei nyt parempia, niin ainakin turvassa medioitten lööpeiltä, jotka kirkuivat joka viikonloppu Matin edesottamuksista.

Draaman tragediasta kohti komediaa

Tsekki ja Slovakia kulkevat nyt omina valtionaan ja Suomi valitsi tien, jossa kohtasi viime yönä tsekit ja jatkaa kohti loppuottelua voittamalla ensin Yhdysvaltain joukkueen. Sen sijaan Ruotsi ei jatka loppuotteluun kaatamalla Kanadan. Siihen ei uskonut kukaan, eikä suomalaiset leijonatkaan halunneet mennä aivan mahdottomaan miinaan voittamalla ensin Ruotsin. Ruotsalaisten ahneus voittaa Suomi kävi lankeemuksen edellä ja oli pelkkää typeryyttä, emämaan kohtalo ja oikku, sen turhamaisuutta ja jonka "Satupekan" Slovakia lopetti.

Koko talvikisojen draama huipentuu yhteen asiaan. Jääkiekkoon ja sen ammattilaisten, gladiaattoreiden, taistoon sunnuntaina. Ilmiö olisi sama kesäkisojen kohdalla, jos jalkapallon ammattilaiset esiintyisivät siellä. He veisivät koko kisoilta kaiken huomion ja Usain Bolt olisi vain pieni viihteellinen välipala ennen jalkapallon suurten kohtaamista finaalissa. Tätä suuret urheilun mahtimaat eivät toki salli ja pian se kielletään myös jääkiekolta talvikisoissa.

Tyhmyydestä rangistaan ja huonon pään takia koko ruumis kärsii, oli kyse urheilijasta tai kansakunnasta, jota hän olympialaisissa edustaa. Sitä voi kysyä niin Emil Zatopekin ja hänen kansakuntansa tarinaa lukien joko itseltään tai Matti Nykäseltä, Martti Vainiolta, Mika Myllylältä, mutta ei oikein Juha Iisakki Miedolta tai Matti Klingeltä luottaen sokeasti heidän teksteihinsä, puheisiin, jonka murteen tai kielen aitoutta joutuu epäilemään siinä missä hiihtoliiton kertomuksia puhtaasta urheilusta. Sankaruuden aitous paljastuu yleensä vasta ajan saatossa ja vuosisatojen kulutuksessa, ei omana aikanamme. Tämä sama koskee tiedettä ja sen merkitystä, taiteen kestävyyttä ja Klingen tapaa kertoa olevansa vain "tinasotilas".

Ensin on koettava totuus omalla kohdalla, katsottava itseään ja kansakunnan tarinaa oman identiteetin kautta, kohdattava totuus niin julmana kuin se omalla kohdalla ikinä toteutuukin, ja vasta tämän jälkeen annettava lausuntoja siitä draamasta, jota urheileva nuoriso esittää olympialaisten estradilla, on aina esittänyt. Tämän suuren spektaakkelin seuraamiseen kannattaa uhrata joka neljäs vuosi pari viikkoa elämästään.

Laskelmointia ihmisillä

Isoveljen ja emämaan ideologia

Ruotsalaiset mediat eivät hyväksyneet suomalaisten tappiota olympialaisten alkulohkon viimeisessä jääkiekkopelissä. Ruotsalaisten on vaikea hyväksyä suomalaisen oikein tekemänä yhtään mitään vanhana emämaana. Siinä on vuosisataista isoveljen tapaa ajatella itsetunnoltaan heikommista alamaisistaan. Emämaalla, vanhemmalla sisarella ja kasvattajalla on usein taipumusta kiusata ja nöyryyttää, aiheuttaa heikkoa itsetuntoa ja näytellä draaman sankaria, kertoo Hesarin edellisen päivän lehti tutkijoitten vahvistamana.

Tällä kertaa oletettiin suomalaisten laskelmoineen itselleen tappion saadakseen helpomman tien loppuotteluun. Olympialaisten kiekkopeleissä kun voittoa vähäisempi ei merkitse mitään tämän luokan miljonääreille ja sillä Ruotsin itselleen valitsemalla tiellä vastassa on ennen loppuottelua joko Kanada tai Venäjä. Suomi taas kohdannee tsekit ja USA:n. Ei sekään tie kovin ruusuiselta vaikuta. Olympiavoittajan on oltava valmis voittamaan kaikki kohtaamansa vastustajat ja pulinat pois.

Ensin oppi, sitten vasta oikut

Vastustajan valitseminen, valinnat ylipäätään, kuuluvat urheiluun ja elämän menoon, jota olympiaurheilu pyrkii ilmentämään. Oikeat valinnat viitoittavat elämää paljon paremmin kuin opit ja elämän kokemus. Onnellinen ihminen ei valitse ystävikseen tumpeloita tunareita olkoonkin ettei vanhempiaan tai kansakuntaansa voi valita.

Kamppailu-urheilijat, vaikkapa nyrkkeilijät, eivät hae ammattiuransa alussa varmaa tyrmäystä ja matka kohti mestaruutta kulkee laskelmoiden. Mestarina ketä tahansa ei kohdata ja kun lopulta kohdataan, se tapahtuu rahakkaissa merkeissä, olympialaisissa siis loppuottelussa. Kanadassa loppuottelua rasittaa miljonäärien NHL-tausta ja fanit, jotka ovat kanadalaisia tai jenkkejä. Voitto Kanadassa heidän pyhimmässä lajissaan voi merkitä uran loppua, tilin pienenemistä ja fanien ikuista pyhää vihaa. Sellaista ruotsalaisetkaan eivät voi sietää Kanadassa pelaavina miljonääreinä ja toivovat Venäjän voittoa Kanadasta. Venäläiset miljonäärit saavat tulonsa kotimaastaan ja ovat siten vakavasti otettava vastustaja kanadalaisillekin. Sen lauluja laulat jonka leipää syöt.

Naisten valinnat uskottavampia

Luonnossa naaraat ovat oppineet geneettisen perimänsä kautta valitsemaan koiraita ja ovat valintatilanteissa koiraita kokeneempia. Tässä valinnassa oleellista ei ole niinkään suuri jälkeläisten lukumäärä kuin niiden hengissä säilyminen. Laji, jonka jälkeläismäärä on suuri, ei välttämättä menesty kilpailussa paremmin kuin pienemmän jälkeläismäärän tuottavat, mutta kilpailussa muuten menestykselliset. Nämä lajit tahtovat tuhlata ja luottaa määrään, ei niinkään laatuun.

Ihminen on tässä suoranainen luonnon oikku. Naiset ovat onnistuneet valitsemaan vuosituhansien saatossa jälkeläisilleen sellaisen geneettisen perimän, jonka tuloksena on tuhansien miljoonien laumana metropolejamme asuttava homo sapiens, viisas ihminen. Ihmisen viisaus ei sekään kuitenkaan kulje ohi oman biologisen perustan ja geneettisen perimän, elämän oman punaisen langan vaatimusten lisääntyä ja täyttää maa.

Vaiettu katastrofi

Väestöä on jo nyt enemmän kuin minkä planeettamme kykenee kohtuudella elättämään. Ennen omaa aikaamme, 1900-luvun sarastusta, meitä oli ollut vuosituhannet vain alle 500 miljoonaa. Tämän jälkeen väestö ensin kymmenkertaistui 5000 miljoonaan hetkessä ja muutaman vuosikymmenen kuluttua meitä on jo 10 000 miljoonaa. Enemmän kuin kaikkina historiallisina aikoina yhteensä. Ihminen toden teolla ilmestyi maapallollemme muiden lajien ihmeteltäväksi vasta omana aikanamme. Tätä aikaa ei voi mitenkään verrata aiempiin historiallisiin aikoihin ja olettaa “historian opettavan”. Siitä puhutaan medioissa yllättävän vähän. Se on emotionaalisesti liian arka aihe ja puuttuu ihmisen itsemääräämisoikeuteen, elämään itseensä ja sen lakeihin. Toisen ihmisen valintoihin on vaikea puuttua.

Miten ratkaista aikamme vaikein ongelma, joka on niin henkilökohtainen, ohi paikallisten ongelmien, ja jossa kyse on seksistä? Naisten itsemääräämisoikeus ja perhesuunnittelu, naisten voimaantuminen, näyttäisi olevan ainut mahdollisuus pysäyttää ihmispopulaation hillitön kasvu, ei niinkään emotionaalinen väestöpolitiikka. Se miten tämä tapahtuu on jo paljon vaikeampi kysymys. Täydellinen pidättäytyminen lapsista olisi elämäntapojemme vastaista ja vailla sen biologista perustaa. Uuden elämän synty on elämän merkityksellisyyden näkökulmasta monelle ainut todellinen motiivi ja siitä syntyvä ilo uskottavin onnen perusta. Länsimaista on helppo antaa ohjeita kehitysmaiden suuntaan ja jatkaa isoveljen elämää emämaan ehdoilla.

Naisen asema ja valinta

Kun naisen asema paranee, syntyvyys pienenee, kertovat tilastot. Joudumme jatkossa ottamaan kantaa tähän osana muuttuvaa ekologista ympäristöämme, luonnonvarojen riittävyyttä sekä ilmasto-ongelmien ratkaisua. Kun elintarvikkeiden määrä vähenee, viljeltävä peltoala ja puhdas vesi alkavat hiipua sekä väestömäärä samaan aikaan kasvaa liki eksponentiaalisesti, perhesuunnittelun saatavuus ja sisältö on saatava kaikkien maailman ihmisten ulottuville. Muutama vuosikymmen takaperin, väestömäärän ylittäessä 3 miljardia, tästä puhuttiin enemmän kuin nyt, jolloin lukumäärä on jo liki 7 miljardia.

Kun lukee tämän päivän Helsingin Sanomien (HS 23.2) yliötä, toimittaja Olli Kivisen kirjoitusta pedofiliasta riivaamassa katolista kirkkoa, on vaikea uskoa paavilla olevan juuri minkäänlaista valtaa väestöasioissa. Sen sijaa paljon enemmän valtaa voisi olla Kiinan pääministeri Hu Jiantaolla, Intian pääministeri Manmohan Singhillä sekä vaikkapa maailmanpankin johtajalla, YK:n pääsihteerillä sekä luonnollisesti Barack Obamalla osana emämaiden oppeja. Järjestöistä tärkeimpiä ovat ympäristö- ja naisjärjestöt sekä kehitysyhteistyöihmiset, medioista kasvava sosiaalinen media ja sen internet -yhteisöt, uusmedia rinnan perinteisten medioitten todellisina mielipidevaikuttajina uudessa mediayhteiskunnassamme. Itse pitäisin tätä niiden tärkeimpänä tehtävänä väestön kasvaessa kolmen sukupolven aikana yli kymmenkertaiseksi ja paljon yli maapallon biokapasiteetin.

Valta sokaisee - täydellinen täydellisesti

Vallan instituutiot ovat sekavassa tilassa, kirjoittaa Helsingin Sanomat (21.2) ja jatkaa kuinka pääministeristä eduskunnan puhemieheen ja presidenttiin institutionaalinen valtamme on jotenkin harhapoluilla. Edellisessä numerossa toimittaja Unto Hämäläinen maalaili valtaa pidemmältä ajanjaksolta ja kauhisteli kuinka Halosen aika muistetaan ehkä vain hänen tavastaan taistella supistuvasta vallastaan, kun Kekkonen oli vallan miehiä jopa yli kansakunnan myöhemmän sietokyvyn, Koivisto taas parlamentarismin puolustaja, Ahtisaari rauhan miehiä ja Nobelisti.

Valta on vain lainassa

Paikallisessa maakuntalehdessä (FL 21.2) Humppilan kunnanjohtaja näkee vallan olevan karkaamassa kunnilta ja lähidemokratialta sekä nöyriltä EU -alamaisilta instituutioille ja byrokraateille, jotka haluavat käyttää tätä nöyrää alamaista hyväkseen lisätäkseen omaa valtaansa. Järkevä toiminta ja luova, innovatiivinen lähidemokratia, ei saa kaatua direktiivien ja ulkoa ohjautuvaan vallan monirattaiseen hierarkiaan. Jo liki vuosisata takaperin tutkijat laativat käsitteen byrokraattisesta persoonallisuudesta vallan käytön rattaissa. Heilläkin valta on lopulta vain lainassa, myös kuntajohtajina.

Valtaan liittyy myös sen ikävin piirre, väkivalta. Ehkä eniten vallasta on kirjoittanut filosofi Friedrich Nietzsche silloin, kun valtaa lähestytään sen alastomimmassa asussaan ja ilman manipuloivaa ja institutionaalista kiertotietä. Moraalifilosofina Nietzche jatkoi Kantin ja Schopenhauerin ajattelua ja ihaili nyt talouskurimuksessa kamppailevia kreikkalaisia. Nietzchen moraaliin kuului herramoraali ja orjamoraali, josta edellinen oli jalostettavampi muoto ja jälkimmäinen kertoi luuserista ja heikosta ihmisestä. Tahto valtaan “Der Wille zur macht” oli Nietzschen filosofian periaate ja luovan energian lähde, kaikkeuden tärkein perusvoima. Juuri se harha, johon moni yksinkertainen sielu nyt pyrkii ja harva sen saavuttaa. Se on monelle lottovoiton kaltainen unikuva.

Valta on väkivallan veli

Nietzche ja hänen nihilistiset ajatukset tulivat Suomessa medioitten esittelyyn etenkin koulusurmien yhteydessä, jolloin surmaaja kertoi opiskelleensa Nietzschen yli-ihmisoppeja. Helsingin Sanomien sunnuntaidepatissa englantilainen antropologi Edward Dutton (HS 21.2) tuo sen sijaan esille perinteisemmät, suomalaisen väkivaltaisuuden selittävät geenit ja kulttuurin, menneisyyden alusmaan nöyryytykset, huonon kansallisen itsetunnon ja pienten kansakuntien “emme ole riittävän hyviä” -ongelmat. Lisäksi syrjäinen geenivaranto, taipumus skitsofreniaan ja depressioon, suosii kirjoittajan mukaan rankkaa ryyppäämistä, jolloin alkoholi on Suomessa syynä liki 90%:ssa väkivaltatapauksia. Väkivalta on vallan yksi ilmenemismuoto, suurten massojen kohdalla kuitenkin tavallisin.

Vallankäytöstä väkivalta on suorinta ja Suomessa tyypillistä etenkin koulu- ja työpaikkakiusaamisessa sekä perheväkivallassa. Jokainen meistä on törmännyt siihen hyvin avoimena ja peittelemättömänä Suomessa eläneenä, jos taustalla on kokemuksia myös kansainvälisten työ- ja opiskeluyhteisöjen elämästä ja niiden sosiaalisista malleista. Tätä tarkoitusta varten Helsingin Sanomat esittelee maailman kuuluisimman englantilaista eliittiä kasvattavan poikakoulun Etonin (HS 21.2). Jos näitä kokemuksia puuttuu, omaa väkivaltakäyttäytymistä pidetään normaalina, joskus jopa kasvattavana ja suotavana. Suomalaisessa nuoressa kulttuurissa, agraarikultturin tuotteessa, väkivaltakäyttäytyminen on hyvin yleistä.

Eton on poikkeava ympäristö eikä tänään erityisen suosittu brittien poliittisessa ilmapiirissä. Vanha karikatyyri ylimielisetä etonilaisesta, kiireisestä ja aktiivisesta elämästä nauttivasta yläluokan pyrkyristä, on sekin nykyisin harhainen ja osa vallankäyttöä sekä tapa menestyä etonilaisen kulttuurin ulkopuolelta tulleena. Prinssit William ja Harry kävivät toki etoninsa, vanhan kuninkaallisen tradition mukaan, ja olivat keskiverto-opiskelijoita, Harry kärähti kannabiksesta mutta häntä ei erotettu.

Kulttuuri ja uskonnot - uusi aika

Instituutioista uskonnot ovat vallan käytössä ehkä keskeisin yhdessä muiden sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden kanssa. Valta siirretään siinä jumalille kuten omassa “Isä meidän rukouksessamme”. Etenkin kantilainen ja myöhemmin nietzscheläinen filosofia kielsivät Jumalan olemassaolon ja tärkein vaikutin oli tuolloin juuri kristinuskon vaikutuksen heikkeneminen Preussissa 1900-luvun alussa ja jo hieman aiemmin. Ihmisen ei kuulunut olla luuseri, alistuva, saati armon alla elävä, vaan tulevan natsi-Saksan arjalainen yli-ihminen ja elintilaa vaativa herrakansan tuote. Ensimmäisen mailmansodan "vääryys" ruokki toisen maailmansodan nietzscheläistä "hyvitystä" ja maailmankuvaa, syntipukkien hakua juutalaisista.

Kristinuskon synnyn aikoihin ihmisiä oli kaikilla maapallomme mantereilla ja kulttuureissa yhteensä vajaa 300 miljoonaa, ja tällainen sadan tai kahdensadan miljoonan luku oli ollut vallitseva ja vuosituhansia. Alle 500 miljoonana ihmiskunnan lukumäärä säilyi myös seuraavat 1800-vuotta, ja valtaisa väestöräjähdys käynnistyi vasta tämän jälkeen, ja oikeastaan ihminen ilmestyi toden teolla maapallolle, muiden lajien ihmeteltäväksi, vasta 1900-luvulla. Viimeisimpien YK:n tilastojen mukaan maailman 3000 suurinta yritystä aiheuttavat tänään luonnonvaroille mittaamattoman suurta vahinkoa, jota niiden tuloksella ei voisi mitenkään korjata. Olemme näin umpikujassa.

Ihmisen uusi ilmestyminen

Kun omat vanhempamme syntyivät 1900-luvun alkupuolella, meitä oli vain noin 1000 miljoonaa ja kun itse synnyimme 1900-luvun puolivälissä, meitä oli jo noin 3000 miljoonaa ja tänään siis noin 7000 miljoonaa. Aiheen ympärillä on järjestetty toki väestökokouksia alkaen Kairon YK:n väestökokouksesta, mutta niiden merkitys on liki samaa luokkaa kuin vaikkapa ilmastomuutokseen liittyvä Kööpenhaminan ilmastokokous. Länsimainen eetos ja hyvää tahtova kaksinaismoralismi, laiska tapa hoitaa oma osuutensa omista töistään, ei ole ollut toimiva tapa muuttaa kehityksen suuntaa. Vain naisen aseman korjaaminen pienentää syntyvyyttä globaalisti.

Kun tsunami Aasiassa tai maanjäristys Haitissa surmasi liki 200 000 ihmistä, jo seuraavana päivänä tuo vaje oli kadonnut ja maapallollamme oli hieman enemmän lapsia, joista pääosa vielä tulevaisuudessa aliravittuja ja melkoinen osa ei-toivottuja. Hyvää tarkoittavat avustuksemme Haitiin eivät tavoita näitä joka päivä syntyviä köyhien lapsia. Edellinen vuosisata oli maailman historian verisin, silloin käytiin eniten sotia, ja myös luonnonkatastrofit ovat luonnollisesti lisääntyneet arvioiden niitä ihmishenkien menetyksillä. Oikeammin vielä ennen 1900-lukua tällaisia onnettomuuksia ja sotia ei voitu edes kuvitella väestömäärällä, joka oli nykyisestä vain joko muutama prosentti tai prosentin osa. Vuonna 2050 ihmisiä on planeetallamme liki 10 000 miljoonaa, eli enemmän kuin kaikkina maailmanhistorian aikoina yhteensä. Näistä noin puolet on aliravittuja ja heidän on mahdotonta saavuttaa edes likimain sellaista elintasoa, jossa itse olemme eläneet jo muutaman sukupolven ajan. Yksi spektaakkeli meiltä elämysmaailman matkaajilta enää puuttuu. Mayakansan ennuste, monen kansan samalle päivälle laskema Arctic Babylon 2012. Vakuutus sen varalle olisi osa ajallemme tyypillisiä ilmiöitä. Nyt kun tuon kirjan on jo nähnyt leffana, seuraavan voisi hankkia kuvitettuna, neliväripainoksena, ja nimellä "Mediayhteiskunta".

Citius, altius, fortius

Valta ja väkivalta on nähtävä ihmisen geeneistä, populaatioiden määrästä ja vaihtelusta syntyvänä yhteisenä ongelmana, ei niinkään yhden alueen, yhteisön tai kansakunnan tuotteena. Olympialaiset kilpailut, citius, alttius, fortius, on suurta petosta siirrettynä siitä muinaisesta kreikkalaisesta mytologiasta, jossa ihmiset tuolloin elivät maapallolla, jossa meitä oli vain prosentti nykyisestä ja prosentin osa tulevasta. Googlessa käsite “hiihtäjälegenda” tuottaa vajaan 10 000 osumaa, joista ylitse muiden ovat kaksi hiihtäjämestaria, toinen, joka ei koskaan voittanut kultaa ja toinen, joka menetti myöhemmin voittamansa.

Kansakunta, joka lähtee kisoihin hakemaan 12 mitalia, ja jolla ovat maailman parhaiten koulutetut lapset, fiksuimmat opettajat ja lääkärit, hoitajat ja hallinto, hyvinvointiyhteiskunta, ei ansaitse uhossaan yhtään olympialaista voittoa. Kuningaskotka palaa rampana kotiinsa, hiihtäjälegendat keskeyttävät ja siirtyvät ladun varteen silloin, kun ruotsalaiset ja norjalaiset alkavat vasta taistella mitaleista, hyppyhaalareiden tekoon on käytetty lökäpöksypojilta lainattua vaatturia. Vallan täyteisyydessään perinteinen media ja sen sporttijournalismi alkaa muuttua kärttyisäksi ja vaatia päitä lautaselle. Media vallankäyttäjänä ei poikkea vanhasta, se on vain kasvottomampi toisin kuin Barack Obama, Hu Jintao, Manmohan Singh, Robewrt Zoellick ja Ban Ki Moon, joita Suomen Kuvalehti (SK 7) vaatii tilille ihmispopulaation tolkuttomasta kasvusta.

Sporttimediat toimivat tappion hetkellä juuri näin, urheilijakaveriin ja hänen valmentajaansa otetaan etäisyyttä, vanhan koulukunnan oppien mukaan eläen, ja jälleen mielessä koulussa opitut kiusaajan sydänpuun tuppilautainen, kolmen kuukauden pakkasen aiheuttama jakomielinen toiminta, tapa ajaa ihmiset yksin ja erakoiksi riippumatta siitä, ovat nämä hiihtolegendojamme tai vain normaaleja alan huipulla lajiaan harrastavia ihmisiä. Ainut lohtu on suomalainen innovaatio sveitsiläisen voittajan hyppysuksessa, suomalaiset valmentajat japanilaisten ja norjalaisten joukkueissa, norjalainen valmentaja omassa.

Hiihtäjälegenda

“Hiihtäjälegenda Juha Iisakki, viisien olympialaisten ikuinen kakkonen ja Dervangan olympialaisten ikimuistoisen kisan kruunaamaton hiihtäjäkuningas. Tervetuloa kisastudioomme tänne kiekkoleijoniemme keskeen kertomaan jo etukäteen, millaista on kokea tappio ruotsalaiselle Pelle Svenssonille Dervangan kisojen päämatkalla katkeran tuhannesosan verran hävinneenä vuoden 1940 välikisoissa siellä jossakin“.

- Soon silleen, jotta jos meikäläinen olisi ne kisat voittanut, niin kuka sellaista nyt enää muistaisi. Joskus on osattava myös hävitä ja sanoottava, jotta mies se oon hävinnykki ja toinen oli sen verran pareemp. Ja jos saan vielä jatkaa, ja Janne osuu vielä kerrankin neljänneksi, niin se on jo tarkkuuden ja taidon huippu, kuningaskotkan komein lento. Tai jos Manninen jää kauas mitaleista, se on Finnarin lentäjille ja laukun kantajille vain kunniaksi ja brändin mukaasta, yöksi kotiin, meininkiä. Kuningaskotkan koti nyt on siellä missä ikihonkia humisee, ja aina viiden tähden hotelli kotiolot voittaa.

“Mutta ennen kisoja luvattiin liittojen puolelta ja olympiakomitean johdon suulla suurempaa saalista, tusinaa mitalia. Takavuosien doping oli vannottu medioissa pois kitketyksi, hankkia uudet puhtaammat eväät pussiin porukalla, ja valmistaa yhteiseen marinadiin uuden vuosikymmenen aromit. Nyt kun kisat ovat puolivälissä suomalaisten sijoitus on ollut keskimäärin laskien kisa kisalta 36. sija. Tyydyttääkö tällainen arvokisojen ikuista tuhannesosan tappion kärsinyttä mestaria ja Dervangan välikisojen hiihtäjälegendaa?”

- Soon silleen, jotta nyt ovat kisat vasta puolivälissä. Omassa ennustuksessani meillä kuului olla tässä vaiheessa vasta muutama varma pettänyt ja ikuinen nelonen, kuudenkymmenen huonommalla puolella oleva ampumahiihtäjä. Kokonaan tuli listan ulokoopuolelta tämä lökäpöksyjen hopija. Jotta pikemminkin oomma hieman plussan puolella ja tulevalla viikolla alakaavat myös joukkuemitalien jaot, ja siellä ei ole edes maita ja kansoja niin paljon, jotta voisi tulla kymmentä huonoompi sijootus. Toimittaja voisi olla positiivisempi ja käyttäytyä kuten edustajat puhemiehen vaaleissa. Voittaa voi pienemmälläkin äänimäärällä, jos on riittävän hyvä ja pitovoiteet suksissa, munat monessa korissa.

“ Dervangan välikisoissa tuli mitalisadetta ja miestappioita, kullan ja kunnian lisäksi lyijyä ja muuta roinaa mukana. Moni kantoi niitä mukanaan läpi raihnaisen elämänsä. Onko miehet nyt jotenkin veltostuneet, suorituskyky heikentynyt, munia ei riitä moneen pesään? Pitäisikö tässä tavoitteista vähän tinkiä tai hakea apua naapureiden tapaan vieraista kansakunnista? Kovin on vähän värillisiä hiihtäjiä vielä ja Keniasta voisi hyvinkin saada kuihtuva, vanheneva kansakunta uusia leijonia riveihinsä?“

- Soon silleen, jotta 13 mitalia tuloo, jos ei näissä kisoossa niin tulevissa. Ei näitä mitaleja nyt pirä niin kapiasta rakosesta katsella. Minäkin hiihrin senkin seitsemät kisat, eikä niitä kukaan sen kummemmin toisistaan tänään erota. Holomenkollenillakin tulin latupartion mukana maaliin, eikä se ollut kun kunniaks niille kisoolle. Kuningaskin varto maaliintuloani iltamyöhään. Sukset jalassa painelin suoraan saunan löylyihin. Ne on erikseen nämä jänisjuoksijat ladullakin, ja siihen kelpaa tummempikin ihonväri. Musta lökäpöksy lipunkantajana tuntuu kuitenkin pohjaalaasesta jotenkin vieraalta. Tiger Woods ja Obama nyt ovat erikseen suuressa maalimassa, kunhan nyt ymmärtävät pyytää lajiltaan anteeksi törkijää käytöstään. Obama etukäteen jo kuten sai Noobelinsakin optiona.

“No olisiko niin että olemme jääneet doping -skandaalimme järkyttämänä vain jotenkin jälkeen välinekehittelyssä ja lääketieteellisessä valmennuksessa. Dervangan välikisoissa vaihdettiin vain verta ja sekin tahtoi usein kuivua hangelle. Mäkimiehiltämmekin lökäpöksyt kiellettiin ja Olli sai hypätä vain ensimmäisen hyppynsä. Olisikohan tässä jokin salaliitto takana? Luotettava valmentajalegendamme Kari Pekka kertoi jostain kansainvälisestä, norjalaisten johtamasta pahuuden liitosta?”

- Soon silleen, jotta puusukset oli Dervangassa, yhrestä puusta vuollut kuten Vanahasen Matin tuppilaurat ja kirjahylly. Jos toimittaja haluaa tulla kattomahan ja tupatarkastuksen tekemähän, niin siellä navetan vintillä ne on tallella, ja joku pari paketissakin avaamatta, aivan kuten Vironperän televisiot valcosorsan ajoolta. Lahjoomaton on suomalaanen huippu-urheilija ja Dervangan kisojen kakkonen, eikä neuvoottele terroristien kanssa. Ei meitä tällä tavoon Natoon vierä omia poikia moittimalla.

“Huippu-urheilusta väitetään tulleen sitten Dervangan välikisojen kovin kaupallista ja mukana on kansainvälisen politiikan ohella myös monia kansallisia etuja valvottavana. Täälläkin Kanadan syvässä lännessä, Kalliovuorten kätkössä, käydään valtion päämiesten välillä neuvotteluja kisojen aikana ja urheilujohtajat alkavat olla poliitikkoja ja talousjohtajia pikemminkin kuin Urho Kekkosen kaltaisia puhtaita urheilijoita ja korkeushyppääjiä. Onko urheilu muuttunut puhtaasta ja pyyteettömästä, jääkiekkoleijoniemme edustamasta hengestä, jotenkin kaupallisempaan suuntaan?”

- Soon nääs silleen, jotta politiikkaa ja urheilua ei pirä sotkea toisiinsa. Meillä Eruskunnassa on oma ukkoporukka, joka pitää huolen, jotta urheilu on urheilua ja politiikka on politiikkaa ja pulinat pois urheilukerhon rahoosta. Tästä ei keskustella eres nahkurin orsilla tai puhemiehen kurin palautuksella.

“Jotenkin nyt vain on jäänyt täällä Vancouverissa sellainen vaikutelma, että politiikka ja talous olisivat osa urheilua ja sen ytimessä. Jääkiekko ja hiihto, alppilajit nyt ovat tietysti puhtaita, mutta sitten on näitä kaupallisuuden leimaamia uusia lajeja, kuten nämä monesti mainitut lökäpöksypojat ja skeittailevat nuoret. Olisiko näihin nyt jotenkin puututtava? Ikään kuin tapettava saivareina pilaamasta kisojen vakavaa luonnetta ja ilmettä, citius, altius, fortius?”

- Soon silleen, että ensin hiihretähän ja sitten vasta mennähän saunaan. Painijat nyt menee pers eeltä puuhun ja tuloovat saunasta molskille. On siitä Kurikas ja Nurmoos puhuttu, emännät maininneet lajin omituisesta luonteesta. Syyhyttä saunaan menosta. Pyssyjen ja torrakoiden kanssa hiihtäminen ei oo urheilua sekään. Soon niin, jotta jos metsälle mennähän tai miestä ammutahan, niin sitten on oltava jo veret seisauttava keli. Tulikohan tämä nyt selväksi? Sporttijournalismi ei ole joka miehen laji sekään, saati satiiri ja ironia urheilun käytössä.

“ Lämmin kiitos haastattelutuokiosta Dervangan välikisojen monikertainen tuhannesosien tappion kärsinyt Juha Iisakki, hiihtäjälegenda ja puhtaan urheilun viimeinen suomalainen jätti sitten Paavo Nurmen, Clas Thunbergin ja monien muiden suurten sankariemme sinivalkoinen ääni. Legendan mainetta on varmaan joskus raskasta kantaa ja kertoa kisojen tunnelmista, tuhannesosan tappiosta?”

- Soon nyt taas silleen, jotta jos on pakko roikkua löysässä hirressä niin sitten roikutahan. Tuleen ei saa jäärä makamahan ja yli mennään jotta heilahtaa. Muuten ottaa kyrsäleipä ja nahkurin orsilla tavatahan. Noon eri miehet kun tekee rumihia ja eri miehet kun niitä pesee.. eikä tuleen saa jäärä makamahan... vai jokos minä sen sanoinkin?

Shauantastinen yö

Lökäpöksyjen yö

Otsikko “shauntastinen” tulee lumilautailija Shaun Whiten nimestä. Hän voitti niin Torinossa neljä vuotta takaperin kuin Vancouverin olympialaisissa viime yönä Suomen aikaan lentäen kourussa aivan omissa sfääreissään. Hänellä on oma kouru kotipihassa toisin kuin Peetu Piiroisella, jolla matkaa kourulle kertyy hieman enemmän vanhempien iloksi. Kun jokin asia menee fantastisesti “lökäpöksyjen” maailmassa, silloin se on shauantastista, ja sen sisällön ymmärtää vain sisäpiirin veijarit. Kieliluvat ja puhetyyli on omansa ja täynnä koko ajan muuttuvia symbolirakenteita, symboli-innovaatioita. Ensin syntyy liikeratoja ja käsitteitä yhdistävä uusi, entistä vaikeampi liikesarja, sille symbolinimi ja vasta tämän jälkeen sen toteutus. Se on kuitenkin olemassa, tuomaritkin ymmärtävät sen ja odottavat vain toteuttajaa, toteutuksen näyttävyyttä ja puhtautta.

Symboli-innovaatio on innovaatioista ilman muuta tärkein myös teknisen toteutuksen rakentamisessa kohti toteutustaan. Tässä prosessissa lumilautailijat, skeittailijat, ovat muuta talviurheilujoukkoa aivan omissa sfääreissään kulkevaa nuorisoa. Muiden kohdalla uudet liikeyhdistelmät tulevat mukaan hyvin konservatiivisella tavalla, kuten mäkihypyssä ja korkeushypyssä, jalkapallosta nyt puhumattakaan.

Oma luova, innovatiivinen yhteisönsä

Lumilautailijat ovat oma yhteisönsä, ja heidän sanailuaan on miellyttävä seurata yönsä valvoen. Se on oma luova ja iloinen, rento “lökäpöksyjen“ maailma. Hyvin kaukana sellaisesta hikilaudalla hiihtämisestä tai ryppyotsaisesta puurtamisesta, johon suomalainen liittää urheilun ihanteensa takavuosilta tai rymistelee kaukaloissa hampaattomana kiroillen tai etsien uutta hyppyasentoa mäkimontussa palellen. Näyttäviä nekin ovat, mutta konservatiivisia uudessa innovaatioita suosivassa yhteiskunnassamme.

Sievin sievin

Pohjoiseen lumilautailu ja sen vaatima kouru tuli ensimmäisenä Sievin kuntaan. Pääosa ensimmäisistä alan harrastajista on lähtöisin joko suoraan Sievistä tai sen naapuripitäjistä maaseudulta. Oulun yliopistolla oli osuutensa sieviläiseen harrastukseen. Kunta tunnetaan korkean teknologian yrityksistään, ja panostaminen siihen on tuonut myös muuta luovaa ja innovatiivista kulttuuria mukanaan maaseudulle. Nyt siis jo ties kuinka monennen arvokisamitalin ja kolme loppukilpailupaikkaa Peetun hopeamitalin lisäksi.

Peetun hopeamitali oli omalla mitalilistallani varmana tapauksena. Sen sijaan Shaun Whiten voittaminen on mahdoton asia niin kauan kun hän viihtyy lautailun parissa. Edes “Sievin sievin” ei voi häntä voittaa, sanoisi savolainen Sievin poikia näin jo vuosikymmenet nimitellen. Kielikuvista käytiin kilpailua siinä missä tytöistäkin ja sanojen symboliikassa. Kielikuvien rakentelussa savolaiset olivat pohjalaisia edellä ja sen havaitsi jo Topelius aikanaan kirjoittaessaan "Maamme kirjassa" kivien ja sanojen pyörittäjistä. Jos vallalla ovat kiven pyörittäjät, talousalue alkaa taantua uudessa mediayhteiskunnan ajassa. Taantuma on vieläpä nopea ja kenen tahansa havaitsema. Matka symboli-innovaatiosta kohti teknistä tai sosiaalista, kulttuurista suoritusta, oli vain askeleen päässä ja odottaa uuden syntymää. Jos sitä jarrutellaan, alkaa väestökato ja kielteiset noidankehämäiset ilmiöt.

Innovaation ensimmäistä aaltoa

Suomessa maaseudulla syntyvät uudet lajit, harrastukset, tai oikeammin niiden leviämien ja hyväksyminen, on vanha ilmiö. Somerolaiset lasikuituseipään taivuttajat ovat pitäjästä, jossa harrastettiin aikanaan myös poikkeavaa musiikkia perinteisen rinnalla, ja muualla Hämeessä heitä pidettiin jotenkin omituisina ja välteltiin. Rauli Padding ja shauantistinen Peetu ovat samaa kulttuurista tuotetta, uuden hyväksymistä ja luovaa osaamista, innovaation diffuusion (leviämisen) ensimmäisen aallon jo jälkivaihetta Pentti Nikulan ottaessa ensimmäiset askeleet. Nikulalla, 1960-luvun lasikuituajan ensimmäisenä ME-miehenä, oli taipumusta taivutella jo terässeipäitä ne pilaten, kertoi legenda.

Nikulan aikana maalla Savossa kymmenvuotiaan pojan oli itse tehtävä kaukalonsa, kourunsa ja lasikuituseipään ensimmäiset vastineet. Se tahtoi viedä voimat ja itse valmentautuminen jäi vähemmälle hentojen luiden murtumia korjailtaessa sairaalassa. Nyt innovaation diffuusio ja kansainvälistyminen on jo helpompaa, maaseutu ei poikkea asuinympäristönä kaupungista. Vanhemmat kuljettavat “lökäpöksyjä” harrastustensa pariin.

Ali-innovatiivinen alue

Sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset kulkevat rinnakkain taloudellisten edellytysten ja teknisten oivallusten kanssa sisäistettyinä. Jos sosiaalinen ja henkinen, kulttuurinen viesti on epämiellyttävä ja uutta koko ajan hylkivä, kisaamiseksi kutsuttua pois sulkemista, koko talouselämä ja organisaatiot alkavat taantua ja kuihtua. Talousalue on ali-innovatiiviseksi tiedetty ja yritykset karttelevat sellaista, alkaa poismuutto ja negatiivinen noidankehä syvenee.

Ydin-Hämeessä tällainen ilmiö on saanut jatkua jo kauan, eikä siihen ole puututtu konvergoivan byrokratian ja taantumuksellisena pidetyn ahdistaessa divergoivaa ja pinnan alle hukutettua uutta kulttuuria, vieden talon toisensa jälkeen vararikkoon. Väestön ikääntyminen on osa tätä konvergoivaa ja konservatiivista elämää. Sellaisessa kierteessä johtajat on vaihdettava visioiviin hyvissä ajoin ja byrokratia puhdistettava talkoilla. Yleensä tämä tapahtuu laman kestäessä ja syvetessä.

Yleisradio heräsi lopultakin

Päämedioiden ykkösuutinen ei ole Peetun mitali vaan Ylen johtajan vaihtuminen vapulta. Mikael Jungner saa mennä ja uudeksi johtajaksi on nimetty Nokia Siemens Networksin Lauri Kivinen. Uusi digiajan koko ajan muuttuva kulttuuri tuo mukanaan uudet nokialaiset arvot ja samalla harrastukset, jossa murtomaahiihto korvautuu kouruilla, virtuaalimaailman ihmeillä ja yhteisöillä, yhteisöllisillä medioilla.

Tässä kehityksessä edes hiihdon muuttaminen diagonaalista puistoissa tapahtuvaksi sprintiksi ja vapaalla tyylillä luistellen, ei muuta maailman menoa. Jungner ei tätä omassa puheenvuorossaan näytä tajuavan ja kapinoi muutosta vastaan kertoen olevansa pettynyt vapaan hiihtotaidon hiihtäjä, vassuttaja. Vassuttaja ei tuo mukanaan yhtä ainutta rakennemuutosta vaativaa kourua ja sen symbolijärjestelmiä uusine kielikuvineen ja käyttäytymismalleineen. Jonkun on pelastettava kansallinen mediamme ja sitä odotetaan nyt nokialaiselta Lauri Kiviseltä.

Observerin tarinan loppu

Helsingin Sanomien pääuutinen on kuinka Brittilehdistön kriisi pahenee, kuusipäiväisten laatulehtien levikki on pudonnut loppuvuonna liki kymmenen prosenttia ja yli 200-vuotiaan Observerin lopettaminen on vain siunausta vaille valmis. Britannian erikoisuus ovat sunnuntaisin ilmestyvät lehdet, jolloin nämä sinänsä itsenäiset viikkolehdet korvaavat päivälehden viikonloppunumeron. Paksun Sun-lehden sisällä on lukijoille liitteinä erikoislehtiä, joita lauantain kauppareissulla hankitaan viikonlopun lukupaketiksi. Hesari on tätä pyrkinyt plagioimaan.

Brittilehti omistetaan usein pääosin poliittisen vaikutusvallan vuoksi, ja sen merkitys on katoamassa internetin ja sosiaalisten, yhteisöllisten medioitten leviämisen myötä. Medioiden myötä vaihtuvat myös lastemme harrastukset ja se on oivallettava etukäteen, innovatiivisella tavalla rakenteet muuttaen luovaa ja sen diffuusioita suosiviksi myös, ja erityisesti, sosiaalisten sekä symbolijärjestelmien kautta.

Mistä näitä mitaleja oikein tulee?

Rentoa reggae menoa suomalaisittain

Pienen saarivaltion pikajuoksijat valmistautuivat jamaikalaisen musiikin tahdissa, afrikkalaiskaribialaisen raggae ja rastafari -kulttuurin jumalaiseen menoon ja rennon luonnollisella tavalla sen Pekingin olympialaisissa esitellen. Jonnekin sellainen sopii ja jonnekin ei. Suomalainen miehenköriläs, hidaspuheinen ja itkuaan peitellen, luistimet jalassa, valittaen hukkaan heitettyjä vuosiaan kanadalaisessa olympian lehdossa, kaivaten kotona odottavaa koiraa ja vanhaa kissaansa avovaimon ohella, muistuttaa aivan muuta kuin uhittelua suuresta menestyksestä, reggae-kulttuurin rennosta menosta. Kädet eivät heilu ja huido muulloin kuin saunassa, juopuneena, hukkuen kevätjäihin tai ahdistustaan puukon kanssa purkaen takavuosien mäkimiehen tapaan. Edes mainostoimiston tekemä mukaansa tempaava meno, maan ainoan miestanssitaiteilijan esittelemänä, ei tätä totuutta muuksi muuta.

Krugmanin stereotyypit

Helsingin Sanomissa (16.2) toimittaja Olli Kivinen lainaa laskiaistiistaina Princentonin yliopiston nobelistin, kaiken tietävää ja suulasta professori Paul Krugmania jälleen kerran, kuinka Eurooppa ei ole aivan sitä miltä näyttää, ja Yhdysvallat on usein brutaali ja lähimmäisistään heikosti huolta kantava kansakunta. Euroopan dynamiikan puuttuminen ei ole ehkä sittenkään taloudellisen taantuman syy, jos sitä nyt oikein enää onkaan muualla kuin Kreikassa, kuten jotkut Obaman kriitikot hämmentävät soppaamme, ja pelottelevat takavuosien tapaan eurooppalaisella sosiaalidemokratialla, sosiaalivaltion tai hyvinvointiyhteiskunnan amerikkalaisilla peloilla. Heille vapaus on sama asia kuin lupa unohtaa epäonnisen tai sairaan, vanhenevan ihmisen olemassaolo. Monelle Yhdysvalloissa Eurooppa on toiveuni, jonka savuttaminen on mahdollista lopulta vain hyväksymällä Krugmanin tapa uskoa omia silmiään käymällä Euroopassa.

Saat sen mitä pakenet

Saman lehden vieraskynässä Mika Kerttunen (HS 16.2), everstiluutnantti Maanpuolustuskorkeakoulusta varoittaa, kuinka Afganistanin kriisi on syytä sammuttaa ennen kuin ongelmat leviävät sen lähinaapurien levottomuuksiin Pakistanissa ja Intiassa. Rajan molemmin puolin asuvat, Yhdysvaltoihin sekä Intiaan vihamielisesti suhteutuvat heimot, ovat hyvä syy pitää yllä sotaa ja varmistaen tällä tavalla rauhaa. Se on hyvin vanha käsitys sotilaiden koulutuksessa. Valmistaudu sotaan jos haluat rauhaa.

Sotilaat, taloustieteilijät, lääkärit, filosofit, opettajat, urheilijat koulutetaan meillä eri tavalla ja tästä on tehty kiintoisa väitöskirjakin. Jopa näiden eri tiedekuntien väitöskirjat tehdään kokonaan eri tavalla ja viitteitä tai metodeja käytetään tai ollaan käyttämättä. Jotta näitä omituisia “sektorioppeja” voisi ymmärtää, on syytä väitellä jokaisessa tiedekunnassa ja yliopistossa erikseen. Monella on tapana piiloutua oman tiedekuntansa opin suojiin silloinkin, kun vaaditaan poikkitieteistä ja innovatiivista, konventiot rikkovaa ajattelua. Dogmien, teorioiden ja vanhojen mallien, aforismien ja kansanviisauksien esittely on nopea tapa selvitä pulmatilanteista niitä samalla syventäen. Yhteiskunta pysyy näin staattisena ja muuttumattomana, jossa ikääntyvä ihminen, yhteiskunta, kokee olevansa parhaiten turvassa viivytellen suuria rakennemuutoksia.

Varo hyviä tavoitteita

Hyvät tavoitteet vievät ihmisiä yleensä umpikujaan. Kaikki me hyvään pyrimme mielestämme, mutta keinoista emme ole oikein yksimielisiä. Takavuosina yliopistoissa kapinoitiin ja tehtiin vanhan valtauksia. Nyt juostaan niistä ulos ja halutaan säilyttää vanhaa.

Oulun yliopiston liki 3000 työntekijää on levoton yt-neuvottelujensa kanssa ja marssi ulos pohjoisen hyiseen talveen. Toki samoja neuvotteluja on käyty muuallakin. Rakenteelliset uudistukset jäivät takavuosina tekemättä, ja nyt on sitten pakko hoitaa se, mikä olisi ollut hoidettava aiemmin. Ikävien tosiasioiden hyväksymistä ei voi jatkaa rakenneuudistuksessa loputtomiin edes vedoten tieteen koskemattomuuteen. Politiikan tekijöihin on turha nyt vedota. Siinä joutuu vain pelinappulaksi, ja se pahentaa tilannetta tutkijan ja opettajan kammiossa.

Ikävä tosiasia on, ettei lukioissa ole enää oppilaita, jotka voisivat siirtyä kaikkiin yliopistoihimme. Urjalan tapaisessa kunnassa uusia lukiolaisia on Forssan Lehden (FL 16.2) mukaan tulossa sama määrä opinahjoonsa, kun mitä lukiossa on oppiaineita. Tällainen lukio ei voi olla kovin uskottava kouluttaja vaativan tieteen opinahjoon jatko-opiskelijaksi. Lukiolle on tehtävä jotain siinä missä yliopistolle ja ammattikorkeakoulullekin. Viime vuodet lukioissa on oltu kovin hiljaa, ja se ei enteile hyvää jatkossa.

Maakunnallinen lehti kertoo, kuinka Lounais-Hämeen piskuisten kuntien poliittinen johto on perustamassa omia yhden miehen ryhmiään, ja kuntajohtajat ovat hakeutumassa suurempiin kuntiin Tampereen naapuriin Nokialle. Liike muistuttaa olympialaisten neljän miehen kisailua lumilautailuna jäisellä ja kumpuilevalla, hyppyreiden matkan tekoa kiusaavalla rinteellä ja sen petollisella kourulla. Ilmassa kädet käyvät ja viuhtovat, laudat ja päät kolisevat toisiinsa, ja joku kaatuu matkalle hyvältä näyttäneen matkanteon päätteeksi. Hyvät tavoitteet ovat vieneet kunnat umpikujaan. Humppila rakentaa samaan aikaan rauta-aikaa, lentokenttää ja tyhjäksi jääneen rautatieaseman tiloihin vanhusten päiväkotia. Niistä vain jälkimmäinen hyvä tavoite voi toteutua.

Kilpaurheilun vaiettu totuus

Toimittajat palaavat Vancouverissa vanhoihin muisteloihin, haastattelevat vuosikymmeniä takaperin kultamitalin Grenoblessa voittanutta Kaija Mustosta ja jääkenttien Nurmeksi kutsuttua Clas Thunbergia. Vanhojen hyvien aikojen muistelot ei ole sekään hyvä merkki olympialaisissa mittelöissä. Historiaa kuului tehdä itse kisoissa, ei eilisen päivän muistelmissa. Kisoissa tuli saavuttaa täysi tusina mitaleja. Toistaiseksi paras suoritus on Janne Ahosen “ikuinen” olympialaisten neljäs sija. Tappiomielialaa on vaikea kääntää positiiviseksi suoritukseksi ja joillekin suurkisat näyttävät olevan ylivertainen paikka onnistua.

Thunberg tunnettiin lahjakkuutena, joka osasi myös puhua palturia. Hän voitti kaikkiaan viisi olympiakultaa ja olisi voittanut enemmänkin, ellei olisi saanut kilpailukieltoa Lake Placidin olympialasiin vuonna 1932. Kielto tuli kohtuuttomista vaatimuksista kasalliselle liitolle, ei toki urheilullisista syistä ja jenkkien käyttämästä yhteislähdöstä, kuten hän oli syyksi poisjäännilleen maalaillut. Boheemi Thunberg oli voittanut jo kaksisissa kisoissa riittävästi, eikä ollut enää vakavissaan.

Vasta Eric Heiden kykeni rikkomaan mitalien määrässä Thunbergin ennätyksen. Missään ei puhuta niin paljon muunneltua totuutta kuin kilpaurheilussa ja sen journalismissa. Siellä se on sallittua ja nationalistinen liioittelu, stereotypiat, suositeltu ominaisuus. Toisaalta siellä on myös lupa tuulettaa, olla hetken sankari ja käyttäytyä myös katsomossa koomisesti ja vailla normaaleja estoja ja pidäkkeitä. Urheilun yhteisöllisyys on paljon tutkittu aihe, mutta samaan aikaan myös melkoisen salaperäinen ja vaiettu asia. Suomalaiset “saunasopimukset” kertovat urheilun yhteisöllisestä luonteesta ja sen johdossa olevien moraalista, voittamisen vaikeudesta ongelmallisessa yhteisössä, jossa kaikki tehdään lopulta salaa ja yhteisön sisäisenä sopimuksena, hyvä veli verkostossa.

Kysykää urheilujohtajilta

Kaija Mustonen puhui öisessä haastattelussaan varovasti, kuten diplomaatti toimittajan kyselyihin. Se oli tuon ajan tapa, ja siitä on vieläkin paljon jäljellä. Hän kehotti hakemaan vastauksia kysymyksiin liitolta ja sen valmentajilta, oletti miesten heikomman menetyksen johtuvan ankarammasta kilpailusta.

On mahdollista että ainut mitalimme nytkin tulee naiskiekkoilusta, jossa oikeasti vain neljä joukkuetta kilpailee pudotuspeleistä, jossa yhden kohtalo on jäädä neljänneksi. Oletan että se on Suomen kohtalona samaan tapaan, kuin pudota aina pronssipeleihin kolmen maan jääpalloturnauksissa, jossa Kazakstan kiusaa neljäntenä pyöränä Suomea. Siellä mestaruuden ratkaisevat aina Venäjä ja Ruotsi, naisten kiekkoilussa nyt Yhdysvallat ja Kanada.

Miesten kiekossa Suomen joukkue on kovin iäkäs ja raihnainenkin miljonäärien peliareenaksi kutsutussa kisassa, jossa Suomesta saapuvat valmentajat ja huoltajat ovat ainoat keskiluokkaisen köyhät ihmiset turistiluokassa lentäen. Sosiaalinen statusero oli näkyvä jo television haastattelussa, ja se tekee pelien johtamisesta varmaan kiusallisen tehtävän olympiakaukalossa. Jo antiikin Kreikassa huippu-urheilijan asema saattoi olla jumalallista herooista laatua. Takavuosien Suomessa tällaisia NHL-miljonäärejä ei urheilijoiden joukossa esiintynyt ja kansainvälisyys oli vierasta. Kielitaidotonta talonpoikaa hiihtäjänä oli helppo ohjailla, eikä monikaan saapunut paikalle omalla koneellaan Madonnan tapaan kuninkaallista vastaanottoa odottaen.

Pelon maantiede

Takavuosien “pelon maantieteen” tai “Kekkosen Suomen” urheilijan pohdintaa rajasi toimittajien valmiiksi vastauksiksi muotoillut kysymykset juuri Kaija Mustosen tapaan. Urheilijan oli varottava sanojaan tai vastauksena oli pelkkää murinaa. Toimittajalegendaksi kutsutut juoksivat Seppo Rädyn tyyppisten, joskus epäonnisten kintereillä, ja nämä murahtelivat pettymystään harkitsemattomasti, jääden sitä kautta kansan sosiaaliseen muistiin.

"Havuja perkele" on Marjo Matikaisen kultamitalihiihdon tunnistava huudahdus ja tuo mieleen rauhallisen ja itsensä kaikessa hallitsevan insinöörin. Mielikuvat ihmisestä olivat huippu-urheilussa yhden tokaisun mittaisia, tai urheilijaa kuvattiin nimen eteen liitetyllä epiteetillä tyyliin “Tainionkosken Sfinksi” tai “Tankki Salonen“, “Susi Kalle Oikarainen“. Epiteetin saaminen nimen yhteyteen oli merkki noususta urheilun aateliin.

Eläinten nimet olivat etenkin suosittuja toimittajalegendan kehittämänä ihmisluonnon kuvaajina urheilijan nimessä ja sudet sekä ahmat suosittuja. Joukkuepeleissä taas vilisi ilveksiä tai kärppiä, kirvesrintaisia. Pukeutuminen, oletettu elämäntapa tai poikkeava ulkonäkö, olivat myös suosittu epiteetin antaja tyyliin “Lätsä-Pekka”, “Julma-Juha”, “Kulta-Kalle”, “Siiri-Äitee“, “Vanha Vipeltäjä“, “Nakki-Pesonen“.

Urheilijaa oli tapana sinutella yhdessä koiransa kanssa etunimeltä kutsuen, ja urheilumenestys muutti ihmisen osaksi yhteistä kansallista omaisuutta, hieman samaan tapaan kuin politiikka tänään. Miljonäärien Saku Koivun ja Teemu Selänteen on varmaan vaikeaa sopeutua tähän kahden viikon piinaan suomalaisen toimittajalegendan haastattelemana. Claes Thunbergille se oli vaikeaa 1930-luvulla kokonaan toisesta syystä, ruotsalaisena eliitin edustajana, ja joutuen matkustamaan tavallisten talonpoikien ja hiihtäjien mukana, jääkenttien Nurmena, Atlantin taakse höyrylaivalla ja ottamatta huomioon hänen oikkujaan.

Iisalmelainen Klaes Karppinen, yksi menestyksekkäimmistä tuon ajan hiihtäjämme, kertoi eksyneensä ladulla ja tullen maaliin lopulta liki sokkona ja lopulta hopeaa voittaen. Siinä on hieman samaa kuin Lahden kisoissa, jossa niin ikään hiihtäjä eksyi, tai oli katkomassa sauvojaan ja pyrki välttelemään maaliin tuloaan viimeiseen saakka.

Urheilija oli herooinen tyyppi

Urheilija edustaa kansakuntaa ja tiettyjä sen jo valmiiksi omaksumiamme stereotyyppejä, kalevalaista tarustoa ja mielikuviamme. Medioissa se näkyi takavuosina kolumnistien tapana yhdistää urheilusaavutukset osaksi sodan ja rauhan saavutuksia ja kansakuntien oletettuja luonteita ja niiden kilvoittelua keskenään. Urheilu oli osa mieskuntoa ja sotataitoja, pesäpallon kieltä Tahko Pihkalan tapaan. Sieltä se siirtyi myös muihin kuin urheilumedioihin ja näkyy vieläkin politiikan ja talouden sanastossa.

Niinpä Olli Kivisen kolumni (HS 16.2), lainaten Paul Krugmanin joskus lapsekkaita keinoja kertoa kansoista, satojen miljoonien ihmisten manneralueiden kulttuureista amerikkalaiseen tapaan stereotyyppinä olettaen, että Eurooppa on samaa kulttuurista aluetta ja Kalifornian muistuttavan jotenkin Kreikkaa tai Kanadan Skandinaviaa, on ikivanhaa etenkin maantiedon oppikirjoista jo poistettua maiden ja kansojen kuvausta ja niiden kilvoittelua tyyliin, sisukkaat ja peräänantamattomat suomalaiset, epäluotettavat ja kierot kansakunnat Aasiassa tai Afikassa.

Nämä rasistiset kuvaukset olivat hyvinkin näkyviä vielä 1970-luvun maantiedon oppikirjoissamme, jossa etenkin luonnon oletettiin muokkaavan ihmisluontoa ja myös urheilusuorituksissamme. Ankara luonto muovasi tässä enovironmentalistisessa ihmiskäsityksessä norjalaisista menestyjiä ja välimereisessä ilmastossa tai tropiikissa ihmisistä kasvoi joko tyhmiä tai velttoja, vastuuttomia. Jos niitä ei hyväksynyt, nuori opiskelija joutui vaikeuksiin opinahjossaan, jossa professori oli kirjan toimittaja tai koko kulttuuri oli valmiiksi ahdasmielinen ja suvaitsematon, suomalaisittain kiusaamiseen taipuvaisia reppanoita kouluttava periferian laitos.

Yksin jäävä luuseri

Stereotyyppien maailmassa ja toimittajien kuvaamassa maailmankuvassa, herooisen maailman urheilusuorituksessa, yksityisen ihmisen tapa puolustautua kasvotonta madiajulkisuutta peläten, on oikeastaan vain joko vaikeneminen tai vetäytyminen, itsensä vähättely tyyliin, jossa jääkiekkoilija kuvaa mahdollisuuksiaan joukkueensa kautta, osana yhteisöä, hieman samaan tapaan kuin mahdollisimman yksin suorituksensa kanssa kamppaileva mäkihyppääjä omaa suoritustaan tiimityönä. Tiimityö ja joukkue on yksilösuorituksessa tapa välttää omaa vastuuta tai kertoa kyvystä ottaa vastuu “joukkueen” puolesta. Janne Ahonen “kuningaskotkana” on herooinen ilmiö, johon Matti Nykästä ei olisi urheilujournalismissa ikinä kelpuutettu.

Kerronnallinen huomiotalous suhtautuu urheilumediassa kohteeseensa kuitenkin yleensä armeliaammin kuin politiikassa tai taloudessa. Urheilija on liki kaveri, jolle kerrotaan kuinka huomenna tulee valoisampi päivä. Ja että enempää ei voi tehdä kuin parhaansa ja katsoa mihin se riittää.. Vancouverissa parhaimmillaan pistesijoille. Urheilussa inhimillisen elämän komedia ja tragedia, draaman kaari, kulkee usein yllättävämmällä tavalla kuin politiikan tai talouden medioissa. Poliitikon näkeminen urheilussa ärsyttää monia alan harrastajia ja ammattilaisia. Politiikan teko Kanadan intiaaneilla avajaisissa oli ruma näytelmä niille ihmisille, jotka tuntevat näiden reservaattien kurjuuden ja häpeän, ovat näitä tutkineet tai elävät niissä.

Edelleen “sporttijournalismin” tyypillistä suomalaista kieltä ovat urheilijan kuvaamana suurten saavutusten mitätöinnit ja takavuosina ne kuvattiinkin tyyliin, josta mobiilioperaattorikauppias on tehnyt myyvän mainoksensa: “Mistä näitä senttejä oikein tulee”? Tolkuttoman massiivinen traktori kuvataan siinä talonpojan toimesta puutarhajyrsijäksi, tonnien painoinen eläin kitukasvuiseksi suomalaiskansalliseen tapaan vähätellen. Suomessa urheiluslangissa vähättely ja epäonnistumisen pelko ovat aina olleet kansallisen häpeän yhteistä jakamista, myötähäpeää myös silloin, kun siihen ei ole ollut mitään syytä. Tässä kulttuurissa “Mies se tulee räkänokastakin muttei turhan naurajasta“.

Mistä näitä mitaleita oikein tulee?

“Mutta mistä nämä mitalit oikein tulevat?” kysyy toimittalegenda, sporttimedian ikuinen sinivalkoääninen paavonoponen ja pekkatiilikainen, höyryhäyrynen ja heidän työtään jatkavat mertarannat kansallismieliseen ja sen erityispiirteitä ja stereotyyppejä esittelevään tyyliinsä, “ei merta rantaa rakkaampaa“, ilman itsekritiikin häivääkään. Ja vastauksena on urheilijalta joko “Paskamaa tämä Kanada” tai mainoksen tietäjäeukon tapaan “En kerrroooo”.

Olympialaiset erikoisuudet

Citius, altius, fortius kestävällä tiellä?

Seuraavat pari viikkoa seuraamme talviolympialaisia tahdoimme sitten tai emme. Mediayhteiskunnassa ei voi välttää olympialaisten seurantaa sellainenkaan, joka ei ole kilpaurheilusta kiinnostunut. Media vie mukanaan ja elämme koko mediayhteisön elämää, suurta spektaakkelia ja nyt antiikin kreikan mytologiaa. Olkoonkin ettei näissä kisoissa olekaan juuri mitään jäljellä antiikin olympiakisojen perinteestä tai Pierre de Coubertinin idealismista. Sen sijaan alkuperäiskansat ja kulttuurit, kestävä kehitys, näkyvät jo myös olympialiikkeen ideassa, pesemässä puhtaaksi epämiellyttävää totuutta.

Missä muussa voisikaan korostua näkyvämmin kilpailuyhteiskunnan markkinaehtoiset voimat niin peittelemättä, hyvässä ja pahassa, kuin juuri kasainvälisessä olympialiikkeessä, Citius, altius, fortius. Adolf Hitler käytti tätä liikettä näkyvästi hyväkseen ja oli yksi sen suurista voittajista.

Joka viides saa mitalin

Suomalaiset ovat osallistuneet ahkerasti ja menetyksellisesti niin kesä- kuin talvikisoihin. Olemme lähettäneet, vuoden 1906 Ateenan kisoista alkaen, 2412 kilpailijaa olympian mittelöihin, jossa mukana on ollut myös kymmenen taidelajien edustajaa. Kilpailemaan heistä on päässyt 2195 suomalaista ja mitaleja olemme kahmineet 450 kappaletta, joista talvikisoissa 151. Vain viisi maata ohittaa meidät talvikisojen mitalirohmujen joukossa ja kesäkisoissa kymmenkunta. Se on vähän kun mitaleja on jaettu kaikkiaan 115 valtiolle ja euroviisuista meillä on vain yksi mitali. Ei ole epäilystä, millaisia arvoja suomalaiset pitävät kansakuntana tärkeinä rahoitettavina ja elämänsä sisällön lähteinä.

Onnistumisprosenttimme mitalien hankinnassa on hurjan korkea ja kansakuntana olemme asukaslukuun suhteutettuna tässä osaamisessa todella suurmaa. Odotukset ovat vahalta muistilta ja sosiaalisen pääoman perintönä rasittavan korkealla urheilijan kannettavaksi. Tapamme siirtää omia odotuksia ja epäonnistumisia, peilata omaa elämäämme urheilijaan, on omituisen vahva vielä tällä vuosituhannella. Siedämme mitä tahansa kaksinaismoralismia, jotta odotuksemme huonon itsetuntomme pönkittäjänä toteutuisi edes välillisesti projisoiden. Urheilumedia ja sen suhde marinadiinsa on rakkaussuhdettakin vahvempi ja kieroutunut.

Mitä tekemistä kilpaurheilijan ammatilla on oman ammattimme kanssa? Entä mitä tekemistä heidän onnistumisella tai epäonnella on oman elämämme kohdalla muuten kuin viihteenä muun viihteen rinnalla? Millä tavalla Kari Pekka Kyrön 500 euron arvoiseksi arvioitu rike vaikuttaa kansakunnan moraaliseen tai sosiaaliseen elämään, talouden hoitoon ja tavaroiden vaihtoon? Onko huippu-urheilu edelleen huumetta kansalle? Pystytäänkö tämän huumeen rinnalla myymään myös käsitteitä kestävästä kulttuurista, alkuperäiskansoista ja näiden olemassaolosta? Onko olympialiikeen ideologia muuttumassa, vai onko se edelleen samaa kuin toisen maailmansodan aattona?

Epärationaalinen ihminen

Moni kansakunta on saanut vain yhden pronssisen mitalin, eikä kaikilla ole sitäkään. Jostakin syystä nämä eivät tule esille kauppaneuvotteluissa. Jokainen olympialaisiin osallistunut saa kuitenkin muistomitalin. Vancouverin olympialaisissa nuoren kelkkailijan kuolemaan päättynyt lipsahdus kourun loppuosan laskussa oli hänen unelmalleen julma loppu ja muistomitali menee postissa vanhemmille. Munchenin olympialaisten verilöylyn muistamme niin ikään ehkä paremmin kuin suomalaisten kultamitalijuoksut. Urheilutapahtuman yhteyteen kytketty draama on mittasuhteiltaan aivan muuta kuin liikenneonnettomuudet teillämme.

Erikoistumisen ja yhden asian ilmiöt

Ainostaan yksi ihminen on voittanut olympialaisen kultamitalin sekä talvi- että kesäkisoissa. Edward “Eddie” Eagan nyrkkeili kultaa Antwerpenissä vuonna 1920 ja kelkkaili kultaa rattikelkassa Lake Placidissa vuonna 1932. Toki mitaleja ovat ottaneet molemmissa kisoissa myös pikaluistelijat ja ratapyöräilijät Christa Ludvig-Rothenburger ja Clara Hughes sekä mäkihyppääjä ja purjehtija Jakob Tullin Thams.

Suomalaisetkin ovat osallistuneet molempiin kisoihin, mutta menestystä ei ole tullut mitalin syrjään saakka. Urheilu on tapa siirtää ihminen yhteen asiaan, saada hänet viettämään nuoruutensa yhden asian harrastajana ja lopulta sen ammattilaisena, hakea mahdollisimman kapea maailmankuva, uskoa illuusioon ja harhaan, uhrata elämänsä sellaiselle ambitiolle, jonka toteutuminen on epätodennäköinen ja palkitsee harvoja, on palkintona maailmankuvaa vääristävä ja elämää koko ajan kaventava, katkeroittava ja hokutellen lopulta vilppiin ja kaksinaismoraaliin,vääristyneeseen maailmankuvaan ja solidaarisuuteen, omat Lahden MM-kisat muistaen ja unohtamatta yleisurheilijoita, Martti Vainion omaa "saunasopimusta".

Mistä löytää suomalainen urheilija, joka voittaisi niin kesä- kuin talvikisojen kultaa Juhani Peltosen romaanin Elmon tapaan? Olisiko tällä nuorukaisella samalla Elmon kulttuuriset ihanteet ja taiteilijan sielu? Dervangan olympialaiset ovat parhaat ikinä kokemani. Kerrankin urheilija, joka voitti kesällä ja talvella, kaatui satasella ja nousi voittaen pikamatkan, siinä missä Kanadan jääkiekkojoukkueenkin, ja vielä yksin pelaten..

Innovaattori voittaa varmimmin

Nykyisin tämän virheen paikkaaminen alkaa olla mahdoton tehtävä. Niin kaukana ovat kesäkisojen mitalit joka lajissa. Tämä koskee elämän kaikkia kilpajuoksuksi vietyjä ammattejamme. Kun alamme saada mitaleja väkilukumme edellyttämällä tasolla, niitä ei tule enää lainkaan. On siis oltava joko muita edellä innovaattorina ja edelläkävijänä tai parempi Elmon tapaan.

Jälkimmäinen on paljon työläämpää. Vain kymmenkunta kansakuntaa on osallistunut kilpasille kanssamme koko ajan ja myös ensimmäisiin talvikisoihin vuonna 1924 Ranskassa (Chamonix). Se selittää luonnollisesti mitaliemme suuren määrään ja menetyksemme syyn. Toinen selittäjä saattaisi olla talvikisoissa lumi, niin kauan kuin sitä vielä on. Varmin tapa menestyä on hyödyntää omia vahvuuksiaan innovoivalla tavalla, innovaatioyhteiskunnassa ja mediayhteiskunnassa innovoiden uusmedioissa.

Parhaiten tunnemme Nurmen

Menestynein kisoihin osallistuja on ollut voimistelija Larisa Latynina 18 mitalillaan, mutta kultamitaleja on toki kahminut eniten uimari Michael Phelps (14). Oma Paavo Nurmemme jakaa seitsemännen sijan 12 mitalillaan, joskin kultamitalien määrä (9) nostaisi hänet heti Phelpsin jälkeen jaetulle toiselle paikalle Latyninan rinnalle.

Näistä kansainvälisesti parhaiten tunnetaan edelleen Paavo Nurmi. Häneen on panostettu myös kansallisesti, ja hän oivalsi yhdistää kykynsä ja Yhdysvaltain rahakkaat juoksut ohi olympiakisojen aatteen. Hänen maineensa syntyikin juuri Yhdysvalloissa rahajuoksuissa. Muita tuon ajan suurjuoksijoitamme ei juurikaan tunneta. Kaikesta tästä huolimatta Paavo Nurmi oli kuollessaan katkera vanhus ja piti uravalintaansa vääränä. Syy löytyy juuri tuossa elämää kaventaneessa uhrautumisessa aikana, joka vei parhaan nuoruuden.

Vanhusten lajit palkitsevia

Vanhin kisoihin osallistuja on ruotsalainen liki 73-vuotias ampuja Oscar Swan ja naisista 70-vuotias britti ratsastaja Loma Johnstone. Kultamitalin iäkkäimpänä on voittanut niin ikään Oscar Swan, liki 65-vuotiaana, ja naisista jousiampuja britti Sybil Newall, jonka ikä oli voittohetkellä liki tarkalleen sama 58 vuotta 8 kuukautta ja yksi päivä kuin nykyisen Euroopan komission, Barroson toisen hallituksen komissaarien mediaani-ikä. Suomalainen komissaari Olli Rehn, entinen jalkapalloilija Mikkelistä, kuuluu siinä selvästi nuorimpaan kvarttaaliin vuonna 1962 syntyneenä.

Suomen Kuvalehden (SK6/2010) mukaan tällä joukkueella on mahdollisuus nousta hyvinkin “neljän tähden” tiimiksi. Jalkapalloilija, joka ymmärtää opiskella ja väitellä Barroson tiimiin, politiikan teon välineitä hyödyntäen, on oivaltanut ajoissa, mistä elämässä on kysymys. Olympiakullan jälkeen eduskuntapaikalla palkittu on ymmärtänyt väärin, eikä voi asialle enää mitään.

Vilpillä voittavat

Nuorin voittaja on yllättäen kokonaan tuntematon soutaja, hollantilaisen perämiehellisen kaksikon kymmenvuotias kevyt peräpoika vuoden 1900 olympialaisista. Nykyisin tuntemattomina haluavat pysyä lähinnä vain doupatut ja myöhemmin kiinni jääneet urheilijanuorukaiset. Vilpit olivat toki tuttua jo antiikin ajan kisoissa. Vilpillä hankittu voitto ei muuta kykyämme nauttia saavutuksesta ja sen tuomista "uusista lahjoista" millään tavalla. Todistus, että puhumme kuutta eri kieltä vilpillä saatuna, mutta ymmärrämme tuskin kunnolla yhtäkään, ei nosta lainkaan kykyämme nauttia kielellisesti lahjakkaan elämästä. Urheilu, vilpin ja kaksinaismoraalin välineenä, on kasvattajana sairas ilmiö urheilumedian sitä tukiessa suurten spektaakkelien (olympialaiset) sekä oman instituutionsa (journalismi) suojissa.

Työympäristössä väittämämme kyvyt ja lahjat, opinnot, joita ei oikeasti ole olemassakaan, ovat vain rasite muulle yhteisölle. Tarja Cronberg, kaksi kertaa väitellyt johtaja, puhuu työyhteisöjämme piinaavista "johtajahahmoista", joilla ei ole alan koulutusta, mutta sen sijaan heikko itsetunto, ja jotka aiheuttavat koko ajan pääosan työhyvinvointiamme pilaavista ja sairastumisiin johtavista poissaoloista sekä alaistensa eläköitymisen. Aiheesta on tehty tuore väitöskirjakin. Jokainen suomalainen on törmännyt tällaisiin "johtajiin" elettyään maassa kyllin kauan ja seuraten työyhteisöjen elämää. Suomalaisessa huippu-urheilussa ja työelämässä on paljon samoja sairaita narsistisia piirteitä.

Viisi hyvettä

Alun perin kisat kestivät vain viisi päivää, josta oletetaan syntyneen myös idea viidelle olympiarenkaalle. Viisiottelu arvostetuimpana lajina saattoi niin ikään olla syy renkaiden määrään sekä de Courbertinin idealistiset ajatukset kehittää kisoilla nuorten oma-aloitteellisuutta, sitkeyttä ja peräänantamattomuutta, tehokkuutta ja täydellisyyden tavoittelua, vaaran halveksintaa.

Nykykäsitys viisi maanosaa ja olympiahengen yhdistävästä voimasta syntyi vaiheessa, jolloin rinnakkain alun perin olleet renkaat siirrettiin päällekkäin ja samalla ketjuun. Maailmansodat ja boikotit ovat tätä ihannetta rikkoneet, mutta Antwerpenin kisoissa vuonna 1920 ensimmäisen kerran liehunut nykylippu on säilynyt muuttumattomana. Tulen symboliikka on olympiarenkaita vanhempi ja nykyisin sen tulisi kiertää mm. kaikissa olympiakisat järjestäneissä kaupungeissa.

Viisi rengasta voisivat viitata myös tiimiyhteisöjen viiteen persoonallisuustyyppiin ja näiden kykyyn toimia yhdessä. Nämä ihmisen persoonallisuuden kulmakivet tunnettiin toki jo paljon ennen antiikin olympialaisia ja niillä saattaisi olla merkitystä pohdittaessa, miksi noita renkaita on juuri viisi kappaletta. Mannerten luvun kanssa antiikin ajoilla ja Kreikalla ei tietenkään ole mitään tekemistä.

Innovaatiojournalismi ja sosiaalinen piilaakso

Mediayhteiskunnan uusin ilmiö

Käsite innovaatiojournalismi on suhteellisen uusi, Suomessa oikeastaan vasta vuonna 2007 käyttöön otettu ja myös wikipediasta löytyvä ilmiö. Innovaatiojournalismi kertoo innovaatioista laajemmin kuin vain teknisenä tai taloudellisena ilmiönä ja se käynnistyi odotetusti Yhdysvaltain Stanford yliopiston ja sen piilaakson sisältä Kaliforniasta. Tampereen yliopistossa on toteutettu vuodesta 2005 alkaen ohjelmaa, jossa on yhdistetty talous-, teknologia- ja poliittinen journalismi innovaatiovetoisena ja myös kaupallistaen uusia teknologioita. Näin journalismi ei toimi vain vahtikoirana vaan edistää vahvasti analyyttistä tieteen, teknologian, talouden sekä julkishallinnon innovaatioprosesseja.

Ohjelmaa kritisoitu

Tampereen ohjelmaa on myös kritisoitu ja haluttu laajentaa käsitettä myös sosiaalisten ja kulttuuristen innovaatioiden suuntaan ja jopa taiteeseen. Lisäksi sen tulisi, tämän kritiikin mukaan, ottaa huomioon myös laaja sosiaalisen median innovaatiokenttä ja sellaiset prosessit, jotka tapahtuvat “virallisen” ja institutionaalisen (esim. yliopistot) innovaatiojärjestelmän ulkopuolella. Tällä on haluttu mukaan koko miljoonia ihmisiä käsittävä sosiaalisen tai yhteisöllisen median kenttä ja sen jo pelkästään omassa muutosprosessi vaadittavat tai koko ajan syntyvät innovaatiot.

Media muutakin kuin viestintää

Viestintä on ollut aina kriittistä, tieteen argumentteja lähestyvää, ja sisältää innovaation diffuusion vaatimuksen. Tällöin diffuusiolla tarkoitetaan innovaatioiden levittämistä ja leviämisen edistämistä. Ihmiset ovat saamassa eri medioitten kautta tietoa, josta osa on myös kokonaan uutta ja heillä on oikeus myös tähän tietoon. Medioiden tehtävänä ei ole tällaisen tiedon salaaminen.

Etenkin internetin sisällä tieto on aina reaaliaikaista ja ero innovaation syntymäpaikan ja -ajan sekä vastaanottajan välillä on huomaamaton. Kuka tahansa voi ottaa vastaan viestejä, joita voidaan muuttaa teolliseksi tai palveluja tarjoaviksi tuotteiksi, sosiaaliseksi tai yhteisölliseksi innovaatioksi. Etenkin laajat yhteiskunnalliset innovaatiot, jotka syntyvät prosesseina ja osana monen teknisen ja taloudellisen, kulttuurisen verkoston ja pienempien löydösten yhteisenä tuotteena, vaativat medioitten rakentamia “sosiaalisia piilaaksoja”, joiden ydin on juuri innovaatiojournalismissa.

Työpäivä medioille

Käytämme aikaa medioitten seurantaan liki normaalin työpäivän verran vuorokaudessa, josta internetin osuus on koko ajan kasvussa ja printtimedioitten vähenemässä. Melkoisen passiivinen television katselua vie media-ajastamme radion ohella valtaosan, lähes 80 %. Lukemiselle, aktiiviselle tapahtumalle päivä- tai aikakauslehden, kirjan parissa, aikaa jää vain runsas 10 %. Se on vähän, kun internetinkään osuus ei ole juuri tuota enempää sanomalehtien liiton selvityksen mukaan. Sen sijaan runsasta aktiviteettia vaativa sosiaalinen media ja sen yhteisölliset muodot ovat lisääntymässä valtavasti ja ovat uuden tiedon lähteenä ja kokoajana kokonaan uusi voimavara. Tämä aktiviteetti kohdistuu lisäksi usein innovaation tärkeimpään ja vaativimpaan tehtävään, sosiaaliseen ja organisatoriseen sekä symboleita rakentavaan luovuuteen, sekä usein myös klusteri- tai mediataiteeseen.

Hälyttävä suunta kehityksessä

Sanomalehtien lukumäärä oli meillä korkeimmillaan vuonna 1990 (252) ja sen jälkeen olemme tulleet alamäkeä ja lehtien määrä on nyt 1950 -luvun lopun tasolla. Sanomalehtien peittoprosentti on vielä kohtuullisen korkea yli 50 -vuotiaitten kohdalla ( 90 % ), mutta laskee sitten kohtuullisen jyrkästi, ja on enää alle 65 % alle 30 -vuotiaitten innovaatio- tai diffuusioympäristössä. Etenkin paikallisten innovaatioiden synnyn ja leviämisen kohdalla, jossa printtimedian osuus on erityisen keskeinen, tulos on hälyttävä. Suomessa tämä koskee etenkin maaseutua, jossa pienet paikallislehdet ovat katoamassa.

Paikallisuus ja yhteisöllisyys

Sanomalehdet poikkeavat muista medioista paikallisuutensa sekä samalla arvostuksen, hyödyllisyyden ja asiantuntemuksensa kautta. Lisäksi ne koetaan tutkimusten mukaan luotettavina, turvallisina ja vastuullisina medioina. Erot medioitten keskiarvoihin ovat tässä erittäin merkittäviä. Niillä on huomattava merkitys juuri uuden asian hyväksymiselle, innovaation diffuusion vastaanotolle ja käytölle. Tässä korostuu lehden innovaatiojournalistinen merkitys, vaikka itse tieto olisikin syntynyt alun perin muiden medioitten tuotteena tai jakamana.

Uudet mediayhteiskunnan sosiaaliset piilaaksot

Suomeen tulisi perustaa medioitten yhteisestä aloitteesta syntyviä ja yhteiskuntapolitiikkaan erikoistuvia sosiaalisia mediayhteiskunnan piilaaksoja. Ne voisivat olla maantieteellisesti rajattuja tai virtuaalisia kokeilualueita, yhteisöjournalismin ja median innovaatiopolitiikan toteuttajia. Ensimmäisiä tällaisia kokeilualueita on jo perusteilla ja niiden tuloksetkin ovat erittäin rohkaisevia. Seutukunnallinen yhden mediatalon selvästi dominoima alue voisi olla hyvinkin juuri tällainen rajattu maantieteellinen alue. Tällaisia alueita Suomessa on mahdollista löytää etenkin maaseutualueilta runsaasti ja Forssan seutukunta edustaa loistavaa esimerkkiä, paitsi mediatalojen maakunnallisena, myös kansallisena keskuksena sekä painotalojen osaamis- ja innovaatioympäristönä.

Kolme merkittävää uutista

Kaikki liittyy kaikkeen

Alkaneen viikon medioitten tuhansien otsikoiden joukosta paljastui kolme muita merkittävämpää uutista suomalaisen kokemana. Ensimmäinen niistä liittyi alkoholiin (etanoliin) ja sen hajoamistuotteen orgaanisesta kemiasta tuttuun aldehydiin. Aldehydejä valmistetaan alkoholeja hapettamalla ja hapettumisen jatkuessa syntyy karboksyylihappoa.

Ihmisen nauttima alkoholi (etanoli) muodostaa elimistössä aldehydejä, jotka aiheuttavat alkoholin käytön jälkeisen epämiellyttävän tuoksun uloshengitysilmaan vielä useita tunteja alkoholin käytön jälkeen. Kun puhallamme alkometriin ratsiassa, poliisin ei tarvitsisi tuolloin käyttää muita mittareita ja matka jatkuu verikokeisiin. Se miten siellä käyttäydymme, tai ennen sitä auton ratissa, on etanolin johdannaisten aiheuttamaa myrkytystilaa. Monellakaan kansakunnalla ei ole tuolle myrkytykselle ja sen jälkitilalle niin paljon nimityksiä kuin suomalaisilla.

Geneettinen ja peritty

Se miten ihminen reagoi aldehydeihin ja samalla etanoliin on geeneistä riippuva, ja jotkut kansat, etenkin Aasiassa asuvat, eivät oikein siedä koko myrkkyä. Samoin lääkkeillä voidaan estää aldehydien hajoaminen ja tutuin niistä on antabuksen sisältämä disulfiraami. Juuri asetaldehydin vaikutus aivoissa säätelee ihmisen alkoholin käyttöä ja kulutusta. Asetaldehydia saadaan alkoholijuomien ohella vaikkapa tupakansavusta tai käymistuotteena elintarvikkeista. Asetaldehydiä käytetään mm. säilöntäaineena tai lisättäessä elintarvikkeen aromeja. Luonnossa esiintyy eläinlajeja, joiden geenistö on sopeuttanut elimistön sietämään pieniä määriä etanolia ja sen hajoamistuotteita. Näistä tutuin on tilhi.

Maailman terveysjärjestön alainen syöväntutkimuslaitos IACR on luokitellut asetaldehydin ensimmäisen luokan syöpää aiheuttavaksi aineeksi yhdessä asbestin kanssa. Suomessa alan tutkijoista julkisuudessa ovat esiintyneet viime päivinä etenkin turkulainen professori Mikko Salapuro ja THL:n erikoistutkija Peter Erikson. Ymmärtääkseni juuri Erikson oli ensimmäinen suomalainen tutkija, joka toi esille juuri alkoholin vaikutuksen syöpäkuolemiimme ja Salapuron tutkimukset liittyvät myös laajemmin aldehydivaikutuksiin elintarvikkeissa. Viime päivinä esillä ovat olleet etenkin juuri käymistuotteisiin liittyvät elintarvikkeet.

Tutkimukset varmasti jatkuvat ja tieto lisää tässäkin tapauksessa myös turvallisuutta, ei vain tuskaa. Ihmisen metabolia ja elintarvikkeet, elinympäristö kokonaisuutena, on äärimmäisen mutkikas koneisto ja tieteelle jatkuva haaste, jossa säästöillä saavutetaan vain surua ja murhetta. Yhteiskunnan ei sovi säästää ruuassa, peruselintarvikkeittemme terveen ympäristön tuottamisessa ja sen tutkimuksessa. Se kun on ihmisenä olemisen ja samalla kehittymisen, humanismin, elinehto. Se ei saa olla tieteenä bisnesvetoista, liiketaloudellista etua ajavaa. Me emme saa vaarantaa sen ehdotonta riippumattomuutta, eettisyyttä ja puolueettomuutta.

Oma vastuumme etanolista

Etanoli on toki tiedetty myrkyksi aina, samoin kuin sen hajoamistuotteet. Se miten jatkossa seuraamme keskustelua elintarvikkeiden lisäaineista ja vaikkapa asetaldehydin aiheuttamista riskeistä, on selvästi uutinen, jota pidämme merkittävänä jo oman sekä lastemme terveyden seuraajina. Se tuskin riittää, että vähennämme hedelmäpohjaisten tai marjoista tehtyjen ylikäyneiden tisleiden käyttöä kulutuksessamme. Kohottaessamme maljojamme osoitamme jo jonkinasteista ironian tajua toivottaessamme terveyttä maljan tyhjentäjille. Kaksoiskuvia näkevä, oksenteleva ja tasapainonsa menettänyt, muistikatkoja kokeva ja puhekykynsäkin kadottava ihminen on luonnollisesti vaikeasti sairas.

Kiasman kriisi syvenee

Toinen merkittävä uutinen tuli Kiasman suunnalta, jossa moni meistä odotti vuoden päätapahtuman alkamista 10.9. 2010 Isaac Julien näyttelynä Helsingissä heti Ilja Glazunovin jälkeen. Isaac Julien on maalaus- ja taide-elokuvanteon mestari, kulttimaineeseen runollisilla teoksillaan noussut Cannesin elokuvajuhlien voittaja ja moninkertainen Turner-palkinnon ehdokas. Karlsruhenissa nykyisin kuvataideakatemiassa professorina toimiva lontoolainen Isaac Julien tekee dokumenttielokuvia yhdistäen elokuvaa, valokuvaa, musiikkia, teatteria, maalausta sekä kuvanveistoa visuaalisesti oman aikamme kerronnalliseen maailmaan. Teemat liittyvät taiteen ja kulttuurin historiaan, yhteiskuntaluokkiin, henkilökohtaisiin kokemuksiin mustasta homoidentiteetistä sekä globaalista siirtolaisuudesta.

Rahat loppuivat?

Isaac Julien installaatioita ei nähdä Kiasmassa tulevana syksynä. Syyksi on kerrottu rahan puute. Uutinen onkin siinä, miten Kiasman ympärillä vellova keskustelu on osa tätä suomalaisen taiteen mustaa yötä, jota vastaan protestoitiin vuosi takaperin kansallisteatterissamme. Ironia on taiteen lajina vaikeaa, kertoi myös Jari Tervo viimeisimmästä kirjastaan.

Helsingin Sanomat on molemmissa tapauksissa tehnyt parhaansa antaen foorumin näyttävästi taiteen tekijöitten ja yleisön käyttöön. Viimeiset kirjoitukset hakevat ikään kuin kolmatta linjaa, jossa uuden taiteen ja perinteisen klassisen esittämisen välillä ei nähdä maailmalla suuria jakolinjoja ja myös nykytaiteelta toivotaan pohtivampia toimintatapoja. Nämä näkemykset ovat totta ja korostuvat etenkin yhteisöllisten medioitten globaalissa tuotannossa ja mediataiteessa, klusteritaiteen holistisessa maailmassa taidekriitikko Heikki Kastemaan (HS 9.2) ja kuvataidekasvatuksen professori Helena Sederholmin (HS 7.2) kuvaamilla tavoilla.

Lunta vai ei

Kolmas uutinen liittyy lumeen ja sen puuttumiseen. Oma kokemuksemme lumesta on saanut meidät runollisiksi alkaen Forssan Lehden (9.2) yleensä liki inhorealistisesta luontotoimittaja Matti Torkkomäestä, ja alamme jopa nähdä lumisia maisemia ja huurteisen ympäristön, jossa luonto paljastaa muutakin kuin vain tavan tuottaa raaka-aineita ja energiaa. Alamme ymmärtää Yellowstonen kansallispuistosta tuotetut visuaaliset toimintakertomukset ja aikuisten sadut sekä National Geographican luontokuvat ja dokumentit ihmisen oivallettaviksi tarkoitettuina tarinoina yhdistäen Isaac Julien tapaista osaamista ja kertojan kykyä käyttää kaikkia aistejamme ja myös emotionaalista kykyämme oivaltaa - mentaaliälymme parhaita lahjoja. Tätä osaamista myös suomalainen luontokuvaaminen kaipaisi rutkasti enemmän, ja se tulisi oivaltaa taiteen vaativimpana muotona ja juuri Suomessa, vaihtuvien vuodenaikojen maassa.

Olympialaisten spektaakkeli ja ydinvoima

Kun olympialaiset käynnistyvät, meille keskeisin uutinen on juuri lumi ja sen puuttuminen Vancouverin idylliksi ajatellusta talvisesta urheilutapahtumasta. Se tuo mieleen vuoden 1964 Innsbruckin pienen kaupungin ja sen kisat, lumen rahtaamisen lähiseudulta olympiakylään. Se tuntui silloin koomiselta, mutta ei toki enää. Mennyt tammikuu ja talvi on ollut yksi historian lämpimimpiä maailmalla ja merien vesissä myös Kanadan pohjoiskolkilla ja Jäämeren rannoilla, lukuun ottamatta omaa vähäistä Euroopan niemeämme ja maatamme, jota on hyväilty Siperiasta ja Aasiasta tuleville mannertuulilla. Se pelasti meidän talvemme ja loi installaation, jollaista harvoin näemme ja koemme näin kauniina ja koskettavana, muistona menneiltä
vuosikymmeniltä. Tähän samaan kertomukseen kuuluu Helsingin Sanomien (HS 9.2) yliökirjoitus Olli Kivisen neljän kohdan ohjelmasta, jonka synteesinä on kolme ydinvoimalaa tämän spektaakkelin mahdollistajina esimerkkinä Korean niemimaa.

Helmikuun kihlaus ja aseveliakseli

Juopon luuserin virka

Eläkkeellä oleva toimittaja, julkisen sanan neuvoston (JSN) johdosta eronneen Pekka Hyvärisen virkaa nykyisin hoitava Risto Uimonen kertoo tämän päivän henkilöhaastattelussaan (HS 7.2) kuinka hänestä tuli toimittaja, vieläpä menestyvä sellainen, vaikka opettaja oli erityisesti kieltänyt häntä tuosta juoppojen luusereitten virasta haaveilemasta. Olen itse kuullut tuon saman kertomuksen poliitikon, taiteilijan, liki mistä tahansa tehtävästä, joka on tullut lapsen tai nuoren ihanteeksi sotavuosien aikoihin syntyneenä, ja jossa hänet haluttiin masentaa jo kirjan ensisivuilla, siveltimen ensi vedoissa, lähestyessäsi rimaa, joka oli pääsi yläpuolella. Masentajat olivat yleensä suuren ikäluokan veijareita, pelin politiikan taitavia kotipsykologeja.

Samassa lehdessä on muusikon kirjoitus omasta itsestään ikuisena häviäjänä ja sitä kautta onnellisena ihmisenä, luuserina Jumalan armosta. Eläkeläisten ja luusereitten sunnuntainumeroa jatkavat artikkelit “Elämä lopussa”, “Koti täynnä muistoja”, Eläkevallan uusi kuningatar” ja lopuksi vielä urheilusivujen nyrkkeilijä Amin Asikainen sekä muut ikuiset paluuta tekevät keski-ikäiset urheilijamme otsikolla “Vielä yksi kausi”. Välillä on tuttu artikkeli joko Darwinista tai Freudista ikään kuin pimeän helmikuun kihlauksena ja kahden tieteenalan, ihmistieteisen ja välineellisen luonnontieteisen, käden ojennuksena monitieteisyydestä näin kertoen.

Freudin ja Darwinin kihlaus

Läntisessä kulttuurissa on kaksi asiaa, jotka ylittävät kaiken muun sanottavan. Toinen niistä henkilöityy parrakkaan vanhuksen Charles Darwinin hahmoon ja toinen liki yhtä neuroottiseen tutkijaan ja tiedemieheen, lääkäriin Sigmund Freudiin.

Evoluutio, kehitysoppi, evolutionarismi, jossa hieno idea ja sisään rakennettu biologinen kello vie kehitystä eteen päin kaikilla tieteen aloilla ja elämämme jokaisessa siirrossa, kertoo medioissamme kuinka evoluutio selittää sekä ihmisaivot ja mielemme sisällön, siinä missä talouden ja sosiaalisen rakenteen synnyt ja niiden kehityksen, kulttuurien monet kasvot. Evoluutiota ja luonnon valintaa soveltavat kaikki tieteet, tai mikä tahansa tuote on mahdollista kokea medioissamme joko geenin tai sen sosiaalisen ja kulttuurisen jäljitelmän meemin tuotteena.

Psykoanalyysi ja Freud on tämän mediakihlauksen toinen näkökulma, mutta itse sen itsellemme rakentaen. Freud ja hänen teoriansa, hyllymetreittäin vaikeaa tekstiä, on kaiken torjuntamme perusta, halusimme sitä tai emme, siinä missä geenit ja niiden evolutionaarinen ja biologinen perusta. Molemmat ovat pragmaattisessa filosofiassamme normaalin arkiajattelun hedelmiä ja niiden kautta olemme saaneet jopa keskeisimmät alan symbolit, kielen ja mielen välineet “meemit” käyttöömme.

Freudin mukaan jokainen meistä oli oman mielensä paras asiantuntija ja rohkaisi terapiassaan epäilevää ihmistä uskomaan omia epäilyjään. Terapia käynnistyi epäilyllä ja kritiikillä, usein epärationaalisella tavalla vastustaa auktoriteettia, psykoanalyytikkoa, joka rohkaisi tähän mielen sisäiseen kapinaan ja piti sitä oikeana. Jokainen on oman mielensä herra ja aivojensa ainut asiantuntija, hulluudessaan ainutlaatuinen ilmiö.

Pragmaatikon dogmi

Psykoanalyysin tai kehitysopin vastustaminen lähtee tästä mahdottomasta tilanteesta, jossa koko symbolijärjestelmämme on rakennettu näiden opinkappaleiden varaan ja niistä väitellessämme käytämme juuri näitä samoja geenejä, meemejä ja vahvistamme siten niiden olemassaoloa. Käytännössä tällainen kritiikki, poleeminen väittely, vie asenteelliseen ajatteluun ja paljastaa vain aiheen huonon tuntemuksen, jossa jo peruskäsitteiden oivaltaminen vie oivalluksen tietä aikaa vuosia, vuosikymmeniä, kertoo toimittaja Anna Lilja (HS 7.1). Syntyy noidankehä, jossa väittelijät alkavat väitellä yksityiskohdista ja itse asia unohtuu käytettäessä Freudin ja pragmaatikkojen antamia kortteja ja pelin sääntöjä.

Kyse ei ole kehäpäätelmistä vaan yhdestä maailmankuvasta ja sen rakenneosista, sekä oireista, joita tuo ympäristö luo väittelijöilleen, ympäristön tuoteille, narsimiltaan häiriintyneille, evolutionarismin hedelmille, symbolimaailman sisälle jääneille ajatteiljoille.

Itseymmärryksen lisääminen

Kun tieteen tehtävänä on itseymmärryksen lisääminen, sisäisen vapauden antaminen ja tiedon kulun korjaaminen omissa aivoissamme, sen oivaltaminen on yhtä vaikeaa kuin ne käsitteet, joita Freud toi esille kertoessaan miksi näin on joko yliminän, narsismin, oidipaalisten oireitten ja monien muiden itse tai geeniemme rakentamien sudenkuoppien seurauksena. On mahdotonta taistella itsensä vapaaksi ajattelutavasta tai teoriasta, jos vastassa on “ei kukaan” tai vain itse opiskellut asenteelliset tai vaikkapa narsistiset harhat, tieteen meihin istuttamat ylivertaiset meemit käsitejärjestelmissämme ja tavassamme hahmottaa ympäristöämme.

Moni- ja poikkitieteisyys on tullut jäädäkseen ajatteluumme ja se koskee etenkin yhteisiä käsitejärjestelmiämme. Freudin jalanjälkiä tutkivat Minna Juutilainen ja Ari Takalo (HS 7.1) kuljettavat toimittamassaan kirjassa toimittaja Anna Liljan oivallisesti kuvaamaa jatkuvaa ongelmaa, jossa ihmismielen pikapsykologit ja toisaalla synnynnäisiin ja neurologisiin syihin vetoavat, usein lääkkeisiin turvautuvat koulukunnat, käyvät kädenvääntöään ihmisen kasvuympäristössään saamien meemien ja traumojen kanssa ikuisessa suossa rämpien.

Uimosen megafoni

Toimittaja Risto Uimonen otti esille mediakohun yhteydessä käsitteen megafonista, joka sai aikaan kalaparven tapaan medioitten biologisesti tunnetun käyttäytymisen ja yhteisön omalaatuiset rakenteet ja niiden säilyvyyden loukkaamisen. Uimonen kertoo kuinka Helsingissä toimiessaan, “etelän median” kriittisenä polemisoijana, hän ei voinut heti ymmärtää myöhempää Kalevan päätoimittajan tehtäväänsä Oulussa.

Kun lukijakunnasta pääosa oli hankkinut meeminsä oman synnyinalueensa kasvatuksen tuloksena, maalaisliitto-keskustapuoluetta äänestäneinä ihmisinä, oli omituista seurata sellaista loukkaavaa esiintymistä, jota etelän media oikeasti edusti kuuntelematta lainkaan muuta kuin yhtä megafonia ja sen turruttavaa “tiedottamista”. Lopulta Uimosen haastattelu ohjautuu moraalisiin ja eettisiin kysymyksiin sekä vanhoihin medioitten suorastaan koomisiin ja mm. Neuvostoliiton arvostelun kieltäneisiin ohjeisiin julkisen sanan neuvoston toimintaohjeena.

Maakunnalliset meemit

Olen vuosikymmenten saatossa kirjoittanut kymmeniin suomalaisiin medioihin ja jokainen niistä poikkeaa hieman tavastaan käyttää käsitteitä, meemejä, sekä hyväksyä tai hylätä tietyt jopa maailmankuvaa muuttavat ja muokkaavat symbolit. Tässä ei ole mitään kummallista eikä sitä pidä pelätä. Käsitejärjestelmät eivät toki avaudu joka maakunnassa ja niiden medioissa samalla tavalla. Ei Suomi niin homogeeninen kulttuuri ole eikä meidän pidä olettaa Freudin tai Darwinin olevan kovinkaan tuttuja nimiä Aasiassa tai alueilla, jossa omat neuroosimme eivät ole erityisen tunnettuja ennen niiden esittelyä traumoineen tai narsismin häiriöineen.

Uusi mediayhteiskunta

Tänään sosiaaliset mediat, tai oikeammin yhteisölliset mediat, tuovat tietoa ja jakavat sitä vuorovaikutteisesti ja ilman rajojen asettamia maakunnallisia geneettisiä tai psykologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia ehtoja kirjoittajilleen ja lukijoitaan aliarvioiden. Globaalina ilmiönä syntyy tuhansia eri tavalla viestiviä yhteisöjä ja niiden käyttäytymistapoja, jopa myöhemmin ehdollistettuja refleksejä. Tässä internet -yhteisöt eivät suinkaan olen yhtä ja samaa raidetta kulkevaa liikennettä, vaan lukematon määrä kirjavuutta, ja vain teknisesti internetin kautta yhdistyviä kulttuureja. Uusmedia tai yhteisöllinen media, sähköinen media, ei ole sama kuin internet.

Olemme siirtyneet mediayhteiskuntaan, jossa yhteisöllinen media ja sen moninaisuus käyttää koko ajan uudelleen muotoutuvaa teknologiaa ja sen välineitä muutaen toimintaympäristöämme. Siinä väline ei ole niinkään kiintoisa kuin näiden yhteisöjen moninaisuus ja tapa toimia kokonaan uudella tasolla ja vailla sellaista manipuloivaa ohjausta tai säännöstöä, jonka toimesta Risto Uimonen joutuu korjaamaan jatkossa julkisen sanan neuvoston kovin vanhentuneita tehtäviä ja käsitejärjestelmiä, meemejä ja symboleja suurempia rakennevirheitä, jotka syntyivät sellaisessa Suomessa, jota ei enää ole, ja jonka Uimonen omassa haastattelussaan on valaisevasti myös osoittanut.

Printtimedia on myös sparraaja

Sama koskee Helsingin sanomien edellisellä viikolla käynnistämää sparrausta, joka kohdistui kuvataiteemme tilaan ja sen näkyvimpään innovaatiokeskukseen Kiasmaan. Tänään näitä puheenvuoroja oli lehdessä jaettu jo liki puolenkymmentä, samalla kun lehti teki tutuksi presidentti Halosen esille ottamaa talvisodan käsitettä “tammikuun kihlauksesta” ja kuuluisasta aseveliakselista.

Kaikki nämä kirjoitukset oli suunnattu ikäluokille, jotka eivät enää vaikuta innovaatioprosessin työtä hakeviin nuorimpiin ikäluokkiin, josta sekä presidentti Halonen että eduskunnan puhemies Niinistö kantoivat huolta, mutta valitsivat sanansa huolimattomasti. Innovaatioprosessi ei käynnisty koskaan hyödyllisenä ilman nuorinta ja aktiivisinta ikäluokkaa sekä sen kulutusta ja juuri heidän luomaa yhteiskunnallista ilmapiiriä. Näin oli myös 1960-70 luvuilla sekä uudelleen 1990-luvun lamasta selvitessämme voittajien joukossa ja kiitos loistavan mediasparrauksen.

Kuuluisa mikä?

Molemmat meemit, “helmikuun kihlaus” ja “aseveliakseli” ovat kuuluisia vain kolumnin kirjoittaneen toimittajan Juha Akkasen (HS 7.11) historiallisessa muistissa, jota hän joutuu valaisemaan lukijoilleen normaalin pääkirjoituksen verran ennen kuin pääsee asiaansa.

Ei sellainen voi olla otsikon mukainen “kuuluisa aseveliakseli“, jota on esiteltävä monen palstan verran ja alkaen sotavuosien poliittisesta ja taloudellisesta rakenteesta, presidentti Halosen muistikuvista sekä Turun, Tampereen ja Helsingin noin 60-vuotiaitten päättäjien sosiaalisesta pääomasta. Sellainen ei ulotu lainkaan tämän ajan edes keski-ikäisten facebook -käsitteistöön saati kosketa niitä yhteisöllisen median meemien käyttäjiä, joiden varassa ovat suuret yhteiskunnalliset uudistukset nyt kuluvalla ja seuraavalla vuosikymmenellä. Ne meemit on syytä päivittää niin lehdessä, presidentin linnassa, eduskuntatalon kahviossa kuin suurten kaupunkiemme aseveliakselien purkajien ja rakentajien sielunmaisemassa.

Johan Ludvig Runeberg

Hauras lapsuus

Runebergin päivästä liikkuu kaksi versiota hieman samaan tapaan kuin vaikka Mayaintiaanien viimeisestä päivästä. Runeberg syntyi joko 5. helmikuuta 1804 tai sitten kaksi päivää myöhemmin.

Varmaa kuitenkin on, että isä ei ollut paikalla, vaan merillä, pojan syntyessä ja tapasi hieman sairaalloisen poikansa ja samalla esikoisensa vasta kolmevuotiaana. Näistä kolmesta asiasta voisi tehdä jo paljon arvioita freudilaisessa psykologiassa.

Johan Ludvigilla oli kolme siskoa ja kaksi veljeä. Pojat jatkoivat isän ammattia mutta esikoinen ohjattiin runoilijan, opettajan ja professorin töihin sekä toimittajaksi. Varsin myöhään kävelemään kyenneen “Jannen” oli haettava leipänsä muualta kuin isänsä raskaasta ammatista veljiensä tapaan.

Siskon ja äidin vaikutus

Runebergiin vaikutti voimakkaasti äidin ohella hänen runoutta ja musiikkia harrastavat sisarensa Ulrika Carolina sekä hartaan uskonnollinen ja pietistinen Emma, sokerileipuri ja opettajatar niin Pietarsaaressa kuin Uudessakaarlepyyssäkin.

Ylioppilastutkinnon Runeberg suoritti Turussa ja Turun akatemian filosofian opinnot sujuivat normaalissa aikataulussa ja tutustuen mm. Elias Lönnrotiin, J.V. Snellmaniin ja Jakob Nervanderiin. Turun yliopiston päärakennuksen edessä on “Kolmen vekkulin” patsas Harry Kivijärven veistämänä kuvaten juuri Runebergia , Lönnrotia ja Snellmania. Nämä kolme vekkulia vaikuttivat toisiinsa ja ovat Turun yliopiston ja Akatemian ylpeys numero yksi opinahjon täyttäessä pian 90 vuotta. Akatemia on toki paljon vanhempi, mutta yliopisto yllättävän nuori laitos, etenkin valtion yliopistona.

Suomalaisten ihanteiden alkulähteet

Opiskelurahansa Janne tienasi kotiopettajana Saarijärvellä ja sieltä on muistona esikoiskokoelmassa “Bonden Paavo”, Saarijärven Paavo hallaisella maallaan suomalaisen talonpojan myöhempänä kuvaajana ja stereotyyppinä.

Tuohon aikaan kuului kuvata 1830-luvun hengen mukaan alamaiset levollisen rauhan ja sisäisen sopusoinnun edustajina, jossa viljeltiin käsitteitä nöyryys, vaatimattomuus, työteliäisyys talonpoikaisen pirtin elämässä, jossa samaan aikaan asui niin kerjäläisiä, loisia, piikoja ja renkejä, laukkuryssiä ja toki myös isäntäväkeä. Monenkirjava joukko oli saatava arvostamaan keskinäistä harmoniaa ja sisäistä rauhaa, välitöntä luontosuhdetta, jossa juuri luonto rytmitti työn sekä kielen ja työ teki elämästä kultalan. Köyhyyden estetisointi oli ajalle tyypillistä muuallakin kun kirjallisuudessa.

Juuri tuolloin julkaistu “Kultala” oli sveitsiläisen Henrich Zschokken alkutekstistä lainattua ja rauhaa sekä kuria korostava moralisoiva herkkään Runebergiin vaikuttanut ajan hengen kuvaaja. Runeberg oli jopa neuroottisen herkkä ympäröiville vaikutteille ja imi niitä sienen tapaan kielellisesti lahjakkaana ne uudelleen muokaten ja jalostaen. Runeberg ei ollut niinkään kriittinen tarkkailija kuin romanttinen runoilija.

Anglosaksinen kerronnallinen perimä

Runeberg julkaisi ruotsiksi ja vaikutti Suomen ohella myös vahvasti Ruotsissa. Hänen ns. suomalaiseen sarjaan kuuluneet kolme eeposta, Hirvenhiihtäjät, Hanna ja Jouluilta jäsensivät ensimmäisen kerran maatamme topeliaaniseen tapaan niin esteettisesti kuin kulttuurisesti ja joissa säkeet muuttuvat liki proosaksi. Niiden tausta on mahdollista jäljittää hyvinkin kauas anglosaksisen maailman keskiaikaisiin runoelmiin. Tämä aika jätti valtaisan perinnön niin Skandinaviaan kuin vaikkapa brittien historiaan aina Mercian kuningaskunnasta alkaen ja joista meille tuttuja ovat vaikkapa Tolkienin innoittajat.

Runebergilla oli valtaisa vaikutus vielä omassa nuoruudessani muutenkin kuin vain torttujensa kautta ja liputuspäivänä. Vänrikki Stoolin tarinat, etenkin niiden toinen osa, valmistui juuri ennen Runebergin halvautumista ja hän viettikin lopun elämänsä vuoteeseen sidottuna ja kuoli Porvoossa toukokuussa 1877. Etenkin Savossa nuo historiamme keskeiset tapahtumat saivat koskettavan ja erityisen patrioottisen luonteen, alkaen avausrunosta Maamme (Vårt land) - “Maamme laulun” sanoista.

Faktaa ja fiktiota

Vänrikki Stoolin tarinan Suomen sodan sankarit olivat osa oppivelvollisuutta ja menivät Savossa jopa Kalevalaisen taruston ohi niiden Iisalmessa ja Koljonvirralla arvokkaiden tapahtumien johdosta. Tapahtumat olivat historiaa, eivät mytologista herooista laulantaa. Tässä Runeberg kohosi kansallishengen sekä maakuntahengen kohottajana ohi topeliaanisen tai Lönnrotin edustaman patriotismin ja muistuttaa oman aikamme paremmin hahmottamaa urjalalaista Väinö Linnaa traumaattisten aikojen kuvaajana ja samalla historioitsijana. Toki Linnan realismi Runebergilta puuttui.

Runeberg muutti vuonna 1828 Helsinkiin ja toimi siellä Helsingfors Morgonblad -lehden ensimmäisenä toimittajana. Edellisen kesän hän oli asunut Paraisilla arkkipiispa Jakob Tengströmin virkatalossa ja tapasi siellä tulevan puolisonsa Fredrika Tengströmin. Heille syntyi tytär Helsingissä ja tämän varhainen kuolema oli niin ikään yliherkkää kansallisrunoilijaa syvästi koskettanut tapahtuma ja trauma. Myöhemmin heille syntyi seitsemän poikaa, joista Walter tunnetaan isänsä patsaiden veistäjänä niin Esplanadin puistossa Helsingissä kuin myöhemmin synnyinpaikkakunnalla Pietarsaarella. Ruovedellä voi tutustua Runebergin lähteeseen, jonka partaalla syntyivät runon “Sua lähde kaunis katselen” säkeet.

Monessa muistettu ja rakastettu

Tänään muistamme Runebergia, paitsi nauttimalla Runebergin päivänä Fredrika Runebergin reseptillä leivottuja torttuja, myös Runebergin kadulla Töölössä ja kahdellakin puistolla Porvoossa ja Pietarsaaressa, kirjallisuuspalkinnolla ja suomenruotsalaista kirjallisuutta ja kulttuuria vaalivalla “Svenska litteratursällskapet i Finland” sekä Runeberg -projektilla edistäen pohjoismaisen kirjallisuuden elektronista levitystä. Porvoossa voi törmätä Borgå Tidning -lehden historiaan ja Pietarsaaressa synnyinkodin ja museon ohella kalastusmajaan, jossa Runeberg vietti lapsena aikaa vanhempiensa ja veljiensä seurassa.