Kuka ihmeen Modiano - mikä ihmeen Bulevardi?

Vuonna 2011 kesäkuun seitsemäs päivä kirjoitin kolumnin blogiini ja Bulevadiin nimellä “Mikä ihmeen bulevardi”. Se kertoi Pariisista, kehäbulevardien synnystä ja samalla niiden kautta luokiteltavasta ihmisen iästä, geneettisen koodiston ja sosiaalisen pääoman kautta syntyvästä identiteetistä eri bulevardin kehillä ja erikseen metropolista pois johtavilla Avenuen provinsseissa. Tuolloin mainitsin nimen Patrick Modiano, joka sai tänään Ruotsin Akatemian myöntämänä kirjallisuuden Nobelin. Yllätyksenä pidetty voittajasuosikki Modianon saamaa Nobelia luonnehdittiin medioissamme yllätyksenä. Ei se sitä ollut, päinvastoin. Modiano oli jopa neljän veikatuimman joukossa eräissä merkittävissä suosikkeja hakeneissa listauksissa. Hänen edellä oli mm. valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitj, kenialainen Ngugi wa Thiong’o ja japanilainen Heruki Murakami. Listoja on paljon, kun ehdokasasettelussa oli alkujaan 210 nimeä, joista 36 ensikertalaisia. Näistä 18 ruotsalaista kirjailijaa hakee ensin 20 nimeä ja siitä vielä karsien finalistit. Luultavasti pettynein oli nyt Murakami. Kirjoitin bulevardien kuvauksen yhteydessä, ensimmäistä väitöskirjaani popularisoiden, ihmisen paikkaidentiteetistä ja sen synnystä sekä lapsuutemme juurista osana paikkaleimautumista ja sen teoriasta, spatiaalisesta identiteetistä osana sisäsyntyisiä juuriamme, erotuksena sepitteellisestä ja myöhemmin kielemme symboleiden ja sen opittujen elementtien kautta hankittuun regionaaliseen, rajoihin sidottuun identifioitumiseen alueeseen, kuntaan, maakuntaan tai kansallisuuteen, kansallishenkeen tai maakuntahenkeen. Se on nytkin kunnissamme ja kuntarakenneuudistuksissa erityisen ajankohtainen aihe. Vielä ajankohtaisempi se on niissä kriisipesäkkeissä, joissa valtiot ovat osallisina rajoja muuttelemassa tai käyvät uskonsotiaan tai pelkäävät virusten leviämistä diffuusisena ilmiönä. Olisi syytä tuntea ainakin alan tutkimuksen perusteet, ei vain poliittista peliä ja sen perusteita, retorista puhetta, puppusanoja. Patrick Modianon runsaasta kahdestakymmenestä käännetystä romaanista “Kehäbulevardit” on vuodelta 1976 ja hän kuvaa siinä, kuten myöhemmin toistuvasti, ikään kuin muistinsa kadottaneita ihmisiä ja näiden juutalaisuutta, natisen miehitysaikaa, oman identiteetin menetystä holokaustin jälkeisenä painajaisena tai työnä. Hänen tunnetuin kirjansa “Kadonnut kortteli” on vuodelta 1984 ja käännettiin suomeksi kolme vuotta myöhemmin vuonna 1987. Kirjassa ovat samat teemat kuin arvostetun Prix Goncourtin vuonna 1978 voittaneessa muistinsa menettäneessä, taivaltaen hakien historian kautta omaa itseään, ja jälleen kerran myös kadotettua identiteettiä, jo hieman vanhahtavaa teemaa sosiaalisen pääoman ja alueen omasta muistista. Toivottavasti Suomessa muisti palaa, ainakin pätkittäin. Modianon kirjat ovat pieniä, 130-150 -sivuisia ja usein liki novelliksi jääviä, joissa haetaan kaiken aikaa liki pakkomielteisesti juuri teemoja muisti, menetys ja identiteetti. Nuo aiheet olivat tuolloin muodikkaita myös tieteessä sen jälkeen, kun niiden tutkimus ja käsitteistö tuli suurelle yleisölle tutuksi 1970-luvun aikana. Se oli diffuusina liikkunut sisäkehän bulevardeilta ulommille ja myös kirjailija saattoi saada niistä leipänsä tuottaen pieniä julkaisujaan printtimedian tapaan näin itsensä elättäen. Ruotsin Akatemian ironia osuu mutta uppoaako kevytlastinen laiva? Kirjallisuus kielellisenä ja nuorena symboleiden käyttäjänä kulkee aina askeleen jäljessä tieteen ja tutkimuksen löydöksistä, joita pyritään muuttamaan narratiivisen kerronnan kautta popularisoiden kirjailijan itselleen tuttuja teemoja, Patric Modinon tapaan hänen kokemiaan lapsuuden muistoja miehityksen jälkeisessä Pariisissa ja tavalla, joka on lukijalle mahdollisimman omakohtainen ja myös lempeä, ymmärtävä ja monen yhteinen kokemus etenkin Pariisissa eläen. Valon sytyttäjät ja siinä työskentelevät Mondianon “Hämärien puotien kuja” ja “Nuoruus” saavat pian jatkoa ja ensimmäisenä käännettäväksi joutuu epäilemättä tuoreimmat kääntämättä jääneet. Hänhän voitti vuonna 2012 Itävallan myöntämän Euroopan kirjallisuuden palkinnon joka enteili jo Nobelin palkintoa seuraavana. “L’Horizon ja L’Herbe de nuit”, Dans le cafe de la jeunesse perdue” ovat kaikki vuoden 2007 jälkeen julkaistuja Modianon kirjoja ja 2000-luvulla hänen kirjojaan löytyy kuusi kappaletta käännettäväksi. Kaikkia ei varmaan käännetä, mutta pari näistä nähdään jo joulumyynnissämme. Edellisen kirjan käännöstyöstä ehtikin kulua jo yksi sukupolvi. Se kun on vuodelta 1984. Ei siis ihme, jos Patric Modianon palkinto tuli suomalaiselle medialle yllätyksenä. Epäilemättä myös kirjailijoillemme, jotka ovat nyt Frankfurtissa, väärässä paikassa Pariisista katsoen. Palaako muisti ehkä 1970-luvulle? Iskeekö ruotsalainen ironia? Modianon vanhemmat olivat, kuinkas muuten, juutalainen isä ja äiti hänkin Pariisin esikaupunkiin ajautunut ihmiskohtaloiden uhri näyttelijänä vuona 1945. Kirjailija syntyi Pariisin esikaupungissa kaksi kuukautta sen jälkeen, kun toinen maailmansota päättyi heinäkuussa 1945. Tänään 69 vuotta jo täyttänyt kirjailija ei esiinny juurikaan julkisuudessa eikä anna mielellään lausuntoja medioille. Vaimo on sentään miestään yli neljännesvuosisadan nuorempi. Hän antaa lausuntoja. Koko mennyt viikko on ollut Nobeleiden jakoa ja niistä yksikään ei nyt yllättänyt. Keskiviikkona kemian palkinto myönnettiin fluoresenssimikroskopian kehittelijöille, tiistaina fysiikan palkinto meni energiaa säästävän, sinistä valoa säteilevän diodin kehittelijöille ja lääketieteen palkinto myönnettiin aivojen sisäisen GPS:n tutkijoille paikantamista varten. On oltava oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Perjantaina ja maanantaina odotetaan vielä rauhan ja lopuksi taloustieteen palkinnon saajat. Enää ei yllätä, ellei norjalasilta puutu huumorintajua Petter Northugin jouduttu lusimaan, ehdottomana vankilatuomina kansakuntansa ylpeytenä. Hän tekee seuraa kaikkien aikojen menestyneimmälle uimarille Michael Phelpsille. Molemmat ovat hyvässä seurassa. Se, että yksi palkinnon saaneista oli käynyt myös Suomessa, näytti olevan kuluvan viikon merkittävin uutinen meriittinä suomalaisille palkinnosta, jonka jakaminen on vähän arveluttava aikana, jolloin tiede etenee reaaliaikaisesti ja tuhansien, miljoonien, tutkijoiden siihen yhdessä osallistuen. Se, kuka synnyttää valon innovaattorina ja ketkä ainoastaan työskentelevät tässä valossa, on vaikeasti todistettava ongelmamme Nobelin jakajille muuten kuin leikkimielisenä ironiana.

Kiusaamisen lyhyt oppimäärä

Kiusaaminen on ollut näkyvä teema ylen ohjelmistossa ja eilen siitä järjestettiin kahden tunnin todella kiehtova keskustelu, jossa kohtasivat koulujen kiusatut ja kiusaajat. Kiusaajia on vaikea saada paikalle vaikka he edustavat reipasta enemmistöä ja kiusatunkin on vaikea tulla julkisuuteen. Elämän mittainen shakkitarina Se kun on julkinen tapa tulla avaamaan haavoja ja psykososiaalisen ilmiön elämän mittaista helvettiä. Siis täsmälleen sama ilmiö kuin tuoden lapsena keskitysleiriltä selviytyneet aikuisena kuultavaksi. Moni romahtaa siinä kuulustelussa. Stefan Sweig kirjoitti tästä helvetistä menestyskirjansa, Shakkitarina. Shakkitarinassa vanha mestari kohtasi uuden. Vanhan mestarin kertomus oli tarinaa elämästä, jota varjostaa helvetti, shakkilaudan ruudut ovat kaltereiden vankilan ja kidutuskammion lattiaan heijastuvia varjoja, shakkinappulat leivän paloista muovailtuja ja oppikirjana vanhalla mestarilla oli tyrmään salaa kuljetettu entisten mestareitten pelien shakkiopas. Ihmisellä on etenkin lapasena kyky selvitä mahdottomilta vaikuttavista tilanteista ja sadismista pakenemalla geenien meille antamiin suojapaikkoihin. Sitä voisi kutsua vaikkapa takaraivon meille tarjoamaksi ja miljoonien vuosien ikäiseksi turvaksi enne sitä aikaa, jolloin opimme puhumaan ja käyttämän kielellistä viestintää. Kun me synnymme, olemme uskomattoman vanhoja, niin kauan kuin nuorempi osa meistä alkaa ottaa valtaa. Se osa on juuri kieli, 30 000 vuotta tai hieman vanhempi tapa erottautua muusta luomakunnasta. Olemme sanojen vankina ja traumamme syntyvät usein lapsuudessa, jolloin kiusattu on kahden vaiheilla. Moni voi vielä paeta geneettiseen perimäänsä, toiset eivät. Oireiden hoitajat ja lääkkeet myrkkyinä - suuren luokan bisnes Psykoanalyysissä lapsuudet traumoja avataan ja kiusaamisen tuloksia, sielumme kyttyröitä kosketellaan, hyväillään mutta ei poisteta. Niitä ei voi kirurgin tapaan leikata ja mitätöidä, ainoastaan tehdä ne tutuksi, hyväksyä ne, puuduttaa myrkyillä. Me onnumme kiusattuina loppuikämme ja kiusaaja tietää tämän. Sekin kun on pedon geneettisen toiminnan järjestelmällistä tulosta ja tapa turmella toinen ihminen, pääsääntöisesti lahjakkaampi ja uhka omalle menestykselle, narsismille ja sen häiriöille. Kiusaaja haistaa heti kohteensa ja alkaa koko ajan paheneva helvetti. Mitä häiriintyneempi kiusaaja on, sitä vahvemman tuen hän hakee itselleen ympäröivästä yhteisöstä. Syntyy psykososiaalinen häiriö ja joskus koko yhteisö ajautuu konfliktiin joka muistuttaa hysteriaa tai syvälle menevää psykoosia. Rautakorot alkavat marssia samaan suuntaan fasismin tahdissa. Fasismi kun ei ole aatesuunta vaan minkä tahansa liikkeen toimintatapa. Gemeinschaft vaiko Gesellschaft Vahvassa asiaorganisaatiossa hysteria voidaan hallita ja näin tunnevammaiset eivät pääse koko yhteisöä hallitseviksi julmureiksi. Monessa asiaorganisaatiossa yhteisöllisyyttä ei ole lainkaan, jolloin kiusaaminen ei ole koko organisaation ongelma. Perinteiset varhaisteollisen savupiipputeollisuuden yhteisöt ja nykyiset tiimit sekä maaseudun kyläyhteisöt olivat tunneperusteisia, sukulaisuuteen perustuvia ja niissä kiusaaminen saattoi hallita koko yhdyskuntaa. Jos joukossa ja johtajina oli tällaisia häiriintyneitä ihmisiä. Yhteisö tunnisti heidät, eikä näitä helpolla päästetty sellaiseen asemaan, joka uhkasi koko yhteisön olemassaoloa. Turvauduttiin riittävän vanhoihin ja kokeneisiin ihmisiin yhteisön johtajana. Shakkitarinassa vanha mestari menestyi pitäytymällä opeissa, jotka olivat helvetissä hankittuja. Ne olivat osa vanhan mestarin persoonallisuutta ja kykyä pysyä hengissä. Uusi mestari tunnisti vanhan mestarin heikkoudet, ontuminen näkyi, ja alkoi horjuttaa hänen geneettisen lapsuuden muistonsa taustoja, järkyttää korttitaloa. Moni juutalainen lahjakkuus ja nero on romahtanut juuri näin, kun taustalla on keskitysleirin kokemukset lapsena siellä eläen. Meille näytetään myös leffoja, joissa agentit ovat aivopestyjä ja heidän elämänsä on tasapainoilua, jossa mieli on järkkynyt tai Rambo raivoaa taustanaan ammattikouluttajat sekä kokemukset viidakossa suuren veitsen kanssa heiluneen nuoren ihmisen elämänä. Ahdistettuna ja kiusattuna tällainen alkaa tehdä epätoivoisia tekoja selviytymiskeinonaan. Jokainen tietää Suomessa kiusaamisen liiankin hyvin Me tiedämme liiankin hyvin mistä kiusaamisesta on kyse kulttuurissa, joka on koko rakenteeltaan kiusaava. Muutenhan me emme ymmärtäisi näitä yksinkertaisia seikkailutarinoita lainkaan. Stefan Sweig ei saisi tunnustusta kirjasta, joka jäisi suuren yleisön ymmärryksen ulkopuolelle. Kun rikoksen tekee riittävän moni, se ei ole enää rikos lainkaan. Emootion tasolle siirretty järkevä elämä on kiusaajan valtakuntaa. Sosiaalisessa mediassa ja netissä kiusaaja pyrkii vaikuttamaan onomatopoeettisen ja luontoa lähellä olevan kielemme tunnesanoilla. Samoin jokainen runoilija, näyttelijä ja menestyvä johtaja, poliitikko, manipuloi tunnekielellämme. Keskiajalla retoriikka oli erityinen taitolaji ja siihen koulutettaville kirjoitettiin mittavia oppikirjoja. Kyse oli verbaalisesta painista ja gladiaattoreista, jossa sana oli miekkana, ei toki totuus. Glagdiaattori saa menestyä ja käyttää välineitään Rooman colosseumin sisällä ja oman aikamme formulatähdet sekä kiekkoilijat omassa kaukalossaan tai kolhien päänsä ovaalia kiertäen, ja me odotamme, mitä neurologit sanovat gladiaattorin kunnosta, elääkö vielä montakin päivää ja missä kunnossa lopun elämänsä. Se on viihdettä jota pidämme hyvänä, hyväksyttävänä. Siitä maksetaan ja paljon. Sitä ihaillaan. Poliitikot saavat haukkua vapaasti tosiaan eduskunnan istuntosalissa ja mediat toimittajineen joka jutussaan negatiivista maailmaa elätellen. Positiivinen juttu kun ei ole uutinen ensinkään ja uutinen on aina tehtävä, se on narratiivinen kertomus tunnesanoilla kuvineen ja sotakirjeenvaihtajat ovat sanakareita hekin Hemigwayn tapaan eläen. Mediasota on oman aikamme sota, jossa kuolee vain siviilejä ja lapsia. Poissa ovat keskiaikaiset ritarit ja uljas taisto, soidinmenojen rituaalit. Kun keksimiämme naurettavia kuppikuntia puolueina on jo Suomessa kuusitoista, puolet niistä eduskunnassa, tämä kiusaaminen saa ihmiset ihastelemaan huomaamatta samalla, kuinka näitä kuppikuntia käytetään, paitsi kiusaamisen välineinä, myös tapana jakaa virkoja ja vaurautta saman kuppikunnan tutuille valtion ja kunnan viroissa korruptiona ja palkkioina sekä valita sukulaisia virkoihin tukien median kautta pahimmillaan omaa lastaan. Näin vallan vahtikoirastakin on tullut osa samaa sairastunutta kulttuuria ja sen marinadia. Median omistaminen helpottaa pärjäämistä tässä sairaassa kulttuurissa. Mediayhteiskunnassa negatiivisuus kasvoi mittaamattomiin suhteisiin ja kiusaaminen oli hyväksytty osa elämää, jopa suositeltava ja ainut keino menestyä. Vanha normisto ja moraali rapautui. Kivikautisen kulttuurin vihan hedelmiä Kakki tämä nepotismi ja korruptio kiellettiin jo Paavin kirkossa keskiajalla mutta Suomeen se ei ehtinyt ikinä rantautua. Suomeen kun rantautui luterilainen oppi joka sekoittui vanhaan pakana-ajan sosiaaliseen pääomaan, pietistisiin liikkeisiimme ja geneettiseen taustaamme, noituuteen. Näin meillä kiusaaminen juurtui osaksi koko yhteiskuntakoneiston toimintaa myös savupiipputeollisuuden syntyessä 1860-luvun jälkeen niin sääty-yhteiskunnassa kuin myöhemmin kielipuolueissamme, hatuissa ja myssyissä, humpuukimaakareitten agitoimissa puolueissamme hakien omia etuisuuksia, narsistista valtaa ja yhdessä ikivanhan ja 1100-luvulta perityn toimintatavan kömpelönä retorisena, kreikkalaisena kulttuurinamme. Se vain raaistui viimeisten sotiemme aikana ja päihteet tekivät siitä siedettävän osan normeiltaan ja moraaliltaan rapautuvassa kulttuurissamme koulusurmineen ja työpaikoilla laajennettuina itsemurhina kaikkein surullisimpina muistoina omasta sisällissodastamme ja sen traumoista ratkaista ongelmiamme. Arkkipiispa Kari Mäkinen pyysi anteeksi, kun hänen johtamaansa instituutiota alettiin käyttää jo maallistuneeksi pakanamaaksi muuttuneessa kulttuurissa kiusanteon välineenä. Kymmeniä suomalasia siirtyy koko ajan “pyhään sotaan” muinaisen Babylonian alueelle Syyriaan. Kirjoitin siitä kirjassani Arctic Babylon jo kymmenen vuotta takaperin. Yli miljoona ihmistä on lukenut sen digiajan netin kautta. Samoin etenkin tänään saksalaiset lukevat kirjojani kotisivultani suoraan otsikolla, Cluster Art, Social media, Economy and Strategy, Hybrid Society, Ecological Cluster and innovation policy, New social media paradigm jne. Kuvat auttavat ymmärtämään missä mennään ja miksi. Sain Saksasta viestejä, joissa media kysyi, olenko kotiarestissa tai ehkä suomettunen Suomen uusin poliittinen vanki Frankfurtin kirjamessujen ajan? Siellä kun on myös suomalaisia ja kustantajanani on jo kymmenen vuotta toiminut saksalainen suurkustantamo, jolla on 25 000 kirjailijaa ja liki 20 miljoonaa painettua kirjaa. Kuinka monta on kaikilla suomalaisilla kustantamoilla yhteensä? Koko historiamme aikana? Pienellä maalla on pienet kengät muussa paitsi ekologisena jalanjälkenämme. Kun siitä kirjoitti ja tutki 1960- ja 1970 -luvuilla, se antoi oikeuden kiusata kirjoittajaa kunhan kiusaaja oli oikeassa kuppikunnassa, puolueessa. Kiusaaja palkittiin. Kiusattu sai kuitenkin jotain aikaan. Näin syntyvät kertomukset kirjailijoista, jotka olivat yhtenään mielisairaaloissamme hoidettavana. Herkkiä ihmisiä? Ei, vaan kiusattuja. Väärin viritellyt koodistomme Kiusaamisen välineenä rajat ovat pyhiä ja niiden hoitaminen juuri kartalle piirrettyinä ja kuvitteellisina regionaalisina rajoina on mahdollista vain sellaisessa kulttuurissa, jossa tunnesanoistamme puuttuvat spatiaaliset tai aspatiaaliset alueet tai mentaaliset alueet kokonaan. Meillä kun on vain yksi alue, kartalle piirrettävä kiusaamisen väline. Kieli kun valitsee kiusaamisen välineensä, tunnesanat. Väärät sanat jätetään pois kielestä. Pääministeri jakoi hänkin maan lokaalisiin ja globaalisiin elinkeinoihin ja ihmisiin vaikka tärkein aluekäsite kielessämme on leivän antaja. Suomessa siis araalinen, maahan sidottu ja luonnonvaroissa kiinni oleva maatalous, metsätalous, suot, vedet ja niiden tuotanto sekä koko ajan kehittyvä ympäristöteknologia, -talous ja siitä syntyvä yhteiskuntamalli, taide ja ekologisen klusteri (Ecological Cluster) rinnallaan klusteritaiteenamme (Cluster Art). Kun niistä väittelee ja kirjoittaa satamäärin artikkeleja, ne eivät mene lukutaidottoman kansan tajuntaan. Sanat kun on poistettu kielestämme. Nyt siihen vaaditaan digikielen reaaliaikainen osaaminen, ei enää diffuusista ja leviävää printtiä ja kymmenjärjestelmän numeroitamme. Niillä kun vain kiusataan ihmisiä uudessa mediayhteiskunnassamme tunnesanoilla manipuloiden. Kiusaaminen on häviävää kansanviisauttamme ja sen kulttuuria myös Hämeessä. Oikea järjestys oppimiseen Digiajan kieli kun avaa geneettisen koodiston kautta ensin elämäämme väreinä, muotoina, musiikkina, tanssina ja kielelliset, verbaaliset tunnesanat tulevat paljon myöhemmin syntyneinä vasta tämän jälkeen. Onomatopoeettisen ja suvuttoman kielen kohdalla olemme täysin avuttomia huolehtimatta tästä järjestyksestä ja sen ymmärtämisestä koulutuksessa ja kasvatuksessamme. Opettajat kun eivät sitä osaa. Se on samalla koko kiusaavan yhteiskuntamme tärkein vaikuttaja ja syy päihteitten tolkuttomaan käyttöönkin. Jean Sibelius ei ikinä suostunut säveltämään runoa. Sen sijaan Juha Vainio, Juice Leskinen, Reino Helismaa, koko tango-, humppa- sekä suomalaisen pop- ja rockmusiikin kansamme tähdet eivät ole muuta koskaan tehneetkään. Ja elinvuosia oli näillä juopoilla neroillamme vain vajaa 50 vuotta omilla tolpillaan liikkuen. Me siirryimme reaaliaikaiseen ja digiajan kahden sähköisen koodin, on ja off maailmaan jo aikapäiviä. Sen hyväksyminen vain vie Stefan Sweigin kuvaaman vanhan maestron kalterimallissa kymmenjärjestelmän oppineilta ja printtimedioineen puuhastelevilta, liian kauan viroissaan roikkuvilta, aivan liian kauan Hämeessä elellen. Näin kiusaaminen jatkuu niin kauan kuin kiusaaville ihmisille annetaan siihen mahdollisuus ja vaaleissa ääniä. Väärin annettu ääni kun vie maakunnan kohti Tampereen, Turun ja Helsingin ohjailemaa talousmallia josta myös puolueitamme ohjaillaan, ei vain mediaa. Vanha järjestelmä ja siihen tukeutuen, uuden käyttäjiä syrjien ja siirtäen ulos yhteisöstä, pitää tätä kulttuuriamme yllä niin kauan, kun se tekee lopulta vararikon ja lama syvenee lopulliseen romahdukseen. Muutos kun on paradigmainen, ei vain yhden tai muutaman mallin tai teorian, organisaation muuttava, vaan koko maailmankuvamme vaihtava prosessi. Se muuttaa kiusaamisen mahdottomaksi ja sille on asetettava nyt nolla toleranssi. Muuten koko oma talousmaakuntamme ajetaan slummiksi ja maat ostetaan tai lunastetaan ilmaiseksi.

Teesi, antiteesi, synteesi - feodalismi, kapitalismi, kommunismi

Teesi, antiteesi, synteesi - feodalismi, kapitalismi, kommunismi Forssa Lehti esittelee kahden poliitikon väittelyä sunnuntainumerossaan (6.10). Vastinparina on kokoomuslainen mies ja demarinainen sekä aiheen koulu, joka tulisi joka lakkauttaa tai jatkaa sen elämää maaseudulla, kylän keskipisteenä ja hyväksyen, että jotkut nyt haluavat asua maalla ja toiset metropoleissa lapsineen. Luonnonvaroihin perustuvat areaaliset elinkeinot kun ovat maahan sidottuja ja lokaaliset elinkeinot erilaisia. Jos luonnonvara-ammatteja aiotaan ylläpitää, se edellyttää myös maailmakuvaa, jossa ihmiset viihtyvät kiinteistöissä maalla eikä niiden hintoja poljeta tai palveluja hävitetä yhden kartan (=regionaalinen) ja kompassin politiikalla, tuntematta ollenkaan toista karttaa (=spatiaalinen tai aspatiaalinen). Maalla asuvan maailmankuva on erilainen kuin kaupungissa asuvan ja lähiyhteisö muokkaa myös maailmakuvamme, totuuden etsinnän sille, miltä maailma näyttää ja kuinka sen tulisi järjestäytyä omalla tai perheen kohdalla. Kaikki me elämme täällä ensimmäistä kertaa eikä kukaan ole Metusalemin ikäinen. Monta kertaa tällä kiertäneet hindut pyhine kirjoituksineen ja väitteineen syntyvät seuraavassa elämässä nautoina ja siitä on saanut Suomessa, etenkin Hämeessä eläen, jo nyt esimakua. Paluu 1100-luvulle Olen vuosien varrella kirjoittanut runsaasti tieteen eri menetelmistä ja myös vanhoista käsitteistä ja niiden käytöstä. Yliopistovuosinani laadin niistä myös oppikirjoja ja niitä käytetään edelleen etenkin menetelmätutkimuksessa, suurten aineistojen analysoinneissa sekä yhdistettäessä välineellisen laboratoriotieteen menetelmiä ihmistieteitten usein väljempiin ja vaikeammin vaikkapa matemaattiseen kieleen soveltuviin tutkimusmenetelmiin. Esimerkkinä nykyisin robotit yhdistävät valtavat määrät meistä tallennettua tietoa ja tekevät niistä luokituksia, joita käytetään hyvin erilaisiin tarkoituksiin, jossa pintakohuna on nostettu medioissamme esille vakoilu ja vaikkapa nimet Wikileaks ja Edward Snowden. Nimet voisivat olla myös jotain aivan muuta 7000 miljoonan joukosta hakien. Käsitteet teesi, antiteesi ja synteesi ovat tieteen historiaa ja liittyvät dialektiikkaan ja käsitteinä muinaiskreikkaan. Se oli keskustelumuoto, jonka avulla pyrittiin etsimään totuutta, yhteisymmärrystä, voittamaan vastapuoli väittelyssä. Dialektiikkaa liitetään sofistiikkojen nimiin, kuten Sokrates, Platon ja Aristoteles. Logiikkaa ja dialektiikkaa pidettiin jopa hetken synonyymeinä toisilleen, jota ne eivät tietenkään ole. Dialektiikka on kahden yhdessä ajattelevan ihmisen yhteisö, ei muuta. Logiikka taas kehittyi tutkimaan ajattelun lakeja. Toki tiedemies vertailee tänäänkin erilaisia teorioita ja niiden pätevyyttä mutta ei kahden ihmisen yhteisönä, väitellen. Tiede ei ole taantunut, toivon mukaan, 1100-luvulle. Toki Loimijokivarresta saattaa löytää tällaisiakin tieteen tekijöitä. Keskiajalla dialektiikka joutui painiskelemaan vähin erin syntyvän tieteen ja kirkon oppien välillä. Väittelyt olivat oppineiden elämän ydin. Haettiin syitä ja vastasyitä, kysymyksiä muotoillen tyyliin an vai non, pro vai contra, cur vaiko ehkä quomondo. Yliopistollisen muodon tämä väittely sai 1100-luvulla. Syntyi räyhäävä kulttuuri ja parjauskirjeet, joita sitten myöhemmin jouduttiin katumaan. Tätä tavataan tänäänkin taantuneissa tiedeyhteisöissä, työkulttuureissa ja myös sosiaalisen median kirjoittelijoiden räyhähenkisessä elämässä, perinteisen median nimettömissä purkauksissa terapeuttisena elämänä ja viihteenä. Analyytikot ja aistihavainnot Skolastikot pyrkivät yhdistämään juuri keskiajalla kreikkalaista filosofiaa ja sen suuria nimiä kirkon oppeihin. Tavaksi tuli käyttää suuria auktoriteetteja ja heidän nimiään pyrittäessä kumoamaan vastaväitteitä. Toki Raamattu ja sen kirjoitukset olivat osa tätä väittelyä rinnan vanhojen filosofien kanssa eläen. Analytiikka ja aistihavainnot sekä näiden tutkimus tuli mukaan 1700-luvulla ja tunnetuin nimi on Immanuel Kant. Kant näki dialektiikan joutopuheeksi ja tavaksi juonitella kansan päänmenoksi sekä orastavan poliitikon elämäksi kerätä iseilleen suosiota. Väittelyn kun voitti verbaalisesti lahjakkaampi aivan riippumatta tosiasioista. Näin emotionaaliset tunteet olivat sellaisia, joihin kannatti vedota. Ihmisille oli esitettävä sellaista, mitä nämä halusivat kuulla. Syntyi retoriikka ja kaunopuhuminen sääntöineen ja kouluttajineen, koulukuntineen. Kant luetteli järjen ristiriidat, joihin järki ajautuu silloin, kun ihminen yrittää ymmärtää vaikkapa kaikkeuden rajoja, aineen loputonta jaettavuutta, vapaata tahtoa ja determinismiä tai välttämättömän olennon olemassaoloa, jumaluutta. Dialektiikka johtaa vain järjen antinomiaan, loogiseen ristiriitaan ja paradokseihin. Järkiparkamme kun ei kykene saattamaan loppuun kaikkien saatavilla olevien sarjojen tai ajatuskulkujen, havaintosarjojen kokonaisuutta. Niitä kun on ääretön määrä. Hegelin heimoveljet Hegel jatko siitä, mihin Kant lopetti. Hän hyväksyi Kantin kuvauksen järjen joutumisesta ristiriitaan pyrkiessään ymmärtämään todellisuutta. Hegel hyväksyi kuitenkin ristiriidan ihmisen elämää kuuluvana ja oletti, että kahden vastakkaisen näkemyksen parhaat kohdat voidaan yhdistää ja päätyä kolmannen henkilön esittämään synteesiin. Syntyi hegelismi ja teesi, antiteesi sekä synteesi. Elettiin 1800-luvun alkua, ei tätä päivää ensinkään. Hegelin ajattelussa ihminen on aina yksipuolinen ja vaaditaan väite, vastaväite ja synteesi sekä portaikko kohti parempaa todellisuutta. Herran ja orjan kamppailu ei jatku loputtomiin olkoonkin, että herramoraali hakee hyvää tai huonoa, orjamoraali heikompana hyvää ja pahaa. Lopulta päädyttiin tulokseen, jossa dialektinen tikapuu johti kohti vallankumousten kautta syntyvää evoluutiota, vaikkei sitä vielä tuolloin voitu ääneen sanoakaan. Ihminen kun halusi myös saada tunnustuksen olemassaololleen, narsismilleen. Näin ihminen erosi muusta luomakunnasta pyrkien tekemään vapaita valintoja, joilla oli myös jalompi perusta, normisto ja moraali sekä aatteet, joiden puolesta uhrautua. Geenejämme ei tuolloin vielä tunnettu eikä darwinismia tai Freudin oppeja koulukuntineen. Ne iskivät halolla päähän narsistin elämää. Hegel asetti valtion ihmisen yläpuolelle ja se vei hänet sivuun omasta ajastamme, individualismistamme. Marx sai paljon vaikutteita Hegeliltä mutta käänsi kaiken hengellisyyden päälaelleen. Elettiin 1800-luvun jälkipuoliskoa, ei omaa aikaamme ensikään. Feodalismi, kapitalismi, kommunismi Marx toi materialismin hengen sijaan ja muutti maailmakuvaamme. Hän säilytti Hegelin sisäisen logiikan oppina mutta alkoi korostaa kehitystä puhtaana materialistisena kamppailuna. Talouden olosuhteet, tuotanto ja jakelu, tulivat ohjaaviksi voimiksi ja samalla myös luokkien välinen kamppailu. Teesi, antiteesi ja synteesi korvautuivat käsitteillä feodalismi, kapitalismi ja kommunismi. Kommunismi oli siis synteesi ja dialektisen taistelun päätepiste, luokkasodan loppu. Ihmisten tuli nousta yli taloudellisten olosuhteiden ja tuotantovälineiden, jotka oli saatava yhteiseen omitukseen. Näin vapauden aate syntyi Hegeliä myötäillen, mutta kääntäen kapitalismi sosialismiksi. Arthur Schopenhauer heitti romukoppaan koko dialektisen maailmankuvan. Kyse oli vain väittelijöiden taidosta ja taiteesta, jolla haettiin uskottavuutta, valtaa, vaurautta, sosiaalista asemaa, narsismin lähteitä, mutta ei toki totuutta. Sitä jopa pelättiin ja se peiteltiin kielen alle. Dialektiikka oli lopulta vain keskustelutaitoa sekä keskustelutilanteita. Koko tämän maailmankuvan taustalla oli ihmisen turhamaisuus ja halu voittaa vastapuoli. Ei toki jalo pyrkimys totuuteen. Schopenhauer esitti suuren joukon retorisia menetelmiä, joilla kykenee kumoamaan kilpailijan erilaisissa väittelytilaisuuksissa ja olen niistä joskus myös kirjoitellut blogeissani. Tyhmyyskilpailun kouluttajat lopetettiin Suomessakin paljon ennen viimeisiä sotiamme. Kansan keskuudessa se toki jatkui sekä poliittisissa säätyvallan puolueissa, kielipuolueissa tai pietistisissä liikkeissämme. Niistä tuli myös rikoksenteon välineitä jota alettiin myöhemmin paheksu medioissamme. Ne joutuivat kriisiin. Olen itse kutsunut dialektiikkaa tyhmyyskilpailuksi. Sillä ei ole mitään tekemistä niiden tekijöiden kanssa, joilla oman aikamme tiede hakee totuutta, jos se on tullakseen, eikä pyri koskaan vakuuttamaan sillä muita. Se kun on vain poliitikon ja narsistin turhamaisuutta, tapa käyttää valtaa ja siinä vaikkapa suomalaisia puolueita, kuuttatoista kuppikuntaa ilman aatteen yhdistävää liimaa, joilla samalla pönkitetään omaa sosiaalista ja taloudellista asemaa, käytetään kisaamisen ja korruption välineenä jakaen puoluetovereille virkoja ja muita etuuksia osana ikivanhaa keskiaikaista nepotismia. Näin siitäkin huolimatta, että nämä on rikoslaissa kielletty, puolue tai kuppikunta antaa mahdollisuuden käyttää niitä rikoksenteon välineinä.

Ministeriksi Lounais-Hämeestä

Lounais-Hämeen ministerilista sai jatkoa. Aiemmin virkaa ovat hoitaneet sosiaaliministerinä Miina Sillanpää vuosina 1926-1927, Eino Raunio valtiovarainministerinä vuodet 1968-1970, Lasse Äikäs puolustusministerinä vuodet 1979-1982 sekä maa- ja metsätalousministerinä Martti Pura vuodet 1991-1994 sekä Sirkka-Liisa Anttila vuodet 2007-2011. Nyt siis Sanni Garhn-Laasonen ympäristöministeriä aloittaen ja jatkaen seuraaviin kevään 2015 vaaleihin. Yksi vain Forssan Lehden luettelemasta joukosta puuttuu, ministeri Urpo Leppänen. Miina Sillanpään legenda Miina Sillanpää syntyi torpparin tyttäreksi Jokiosiin keskellä nälkävuosiamme vuonna 1866. Jokisoisten keskustassa on Miinalla muistokivi vanhan puretun synnynkodin paikalla. Tokoinrannassa Helsingissä Sillanpäätä on muistettu Aimo Tukiaisen Soihtu-muistomerkillä, jonka jalustassa Sillanpään kasvot ovat kohokuvana. Sosiaalidemokraattisen puolueen johtohahmoihin kuulunut Miina Sillanpää kävi kiertokoulun, tehtaankoulun, työskenteli pumpulienkelinä Forssan puuvillatehtaassa ja Joikoisten naulatehtaassa. Hän muutti varhain Porvooseen piiaksi ja vaihtoi samalla nimensä Vilhelmiina Rikitingista Miina Sillanpääksi. Ura jatkui Helsingin Taloustyöntekijäin Yhdistyksen Palvelijakodista Osuusliike Elannon ruokaloiden ja kahviloiden tarkastajaksi ja lopulta Sosiaalidemokraattisen työläisnaisliiton sihteeriksi. Miina Sillanpäätä ei voi pitää hyvällä tahdollakaan nousevan poliittisen liikkeen teoreetikkona. Hän on käytännön ihminen ja ajoi naisten asiaa ja ensikotitoimintaa pidetään hänen yhtenä saavutuksistaan, tosin hieman kiistellen. Puoluetoimikunnan jäsenenä sekä Naisliiton ja työläisnaisliiton aktiivina Miinalle avautui kuitenkin paikka kohti valtiopäiviä ja kansanedustajuus jatkui peräti 39 valtiopäivät. Miina on pitkäaikaisin naiskansanedustajamme ja ensimmäinen naisministerimme Väinö Tannerin hallituksessa toisena sosiaaliministerinä. Hertta Kuusinen olikin sitten seuraava Pekkalan hallituksen salkuttomana ministerinä. Aikaa ehti kulua yli 20 vuotta, uskokaa tai älkää. Niin sai Miina miehet pelästymään. Sillanpää oli luonteeltaan voimakas äitihahmo ja opettaja. Toimittajana hän oppi välineitä, joita soveltaa kasvatustehtävissä ja diplomatian elkein hän ohitti myös sisällissodan melskeet pitäen matalaa profiilia ja säilytti näin myös porvareitten arvostuksen, tai ainakin kunnioituksen, pelon. Näin hän vältti vangitsemisen toisin kuin monet intomieliset sisarensa. Sotavuosien pitkän parlamentin työn päätyttyä Sillanpää nimitettiin eduskunnan kunniapuhemieheksi. Se oli samalla kiitos kotirintaman naisille. Miinan Sillanpään elämä oli omistettu kokonaan yhteiskunnalle, hän oli legenda jo eläessään. Hän ei mennyt koskaan naimisiin ja se mahdollisti myös toimimisen vastaavana toimittaja. Hän ei ollut miehen holhouksen alainen. Uranuurtaja, naisikoni, Miina Sillanpää kuoli huhtikuussa, Helsingin olympiavuonna 1952 täytettyään edellisenä kesänä 85 vuotta juhlavin menoin ilman perhettä. Unohdettu Urpo Leppänen - perussuomalainen Eino Raunio syntyi Sääksmäellä vuonna 1909 ja kuoli Forssassa vuonna 1979. Ministereistä myös Urpo Leppänen on asunut Forssassa ja kuollut myös forssalaisena. Usein hänet unohdetaan paikallisessa mediassa. Niin nytkin Sanni Grahn-Laasosen nimityksen yhteydessä ja lueteltaessa paikallisia entisiä ministereitä. Siihen voi olla joku poliittinen syykin. Se on surullista ja olen siitä paikallista mediaa tuo tuosta huomauttanutkin, politikoinnista. Eino Raunio sivuutetaan Wikipediassa muutamalla rivillä, Urpo Leppäsestä asiaa löytyy useamman sivun verran. Ja syystäkin. Hän kun oli SMP:n näkyvimpiä hahmoja, sen toinen ministeri Pekka Vennamon ohella ja kansanedustajavuosiakin kertyi Kymen läänin vaalipiiristä maisteri Leppäselle kunnioitettavat 12 vuotta. Sen ohella hän ehti toimia Sorsan neljännen hallituksen työvoimaministerinä ja muistetaan tuosta tehtävästään hyvin. Työttömiä ei maassa saanut olla muutamaa kymmentätuhatta enempää. Leppänen aloitti koulunsa Hukkalan kyläkoulussa samana vuonna kuin synnyin 1951 ja ylioppilaaksi sekä maisteriksi hän valmistui ennätysajassa. Sekin tahtoo hänen kohdalla unohtua. Samoin työ Karjalaisessa osakunnassa, HYY:n edustajistossa ja hallituksessa. SMP:n kannattajaksi Leppänen siirtyi yliopiston palveluksesta ja hänen taustansa muistutti tuossa vaiheessa vielä omaani tai oli lähellä Mauno Koiviston urakaarta. Myös Koivistosta oli tulla yliopistomies Leppäsen tapaan. Leppänen jätti varman työn tutkijan uralla ja siirtyi SMP:n tiedotuspäälliköksi ja myöhemmin puoluesihteeriksi Veikko Vennamon pyynnöstä. Seppo Kääriäinen teki aikanaan samoin ja taustalla hääri demariprofessori Tampereelta ja keskustalainen ministeri hakien puolueelleen tutkimusjohtajaa. Joku muistaa vielä nimet Risto Sänkiaho ja Jouko Loikkanen. Leppänen nousi eduskuntaan huimalla äänimäärällä useaan otteeseen ja teki samalla vaalipiirinsä ääniennätyksen liki 17 000 äänellä. Hänen ministeriaikanaan laadittiin ns. Lex Leppänen, jonka mukaan kuntien tuli järjestää tietyn ajan työttömänä olleille työtä. Tästä laista luovuttiin laman alettua ja työttömyyden muututtua suurtyöttömyydeksi ja nykyiseksi massatyöttömyydeksi. Julkisen hallinnon työllistämisvelvoite olisi tullut säilyttää sitä kehittäen ajan henkeen sopivaksi. Edustajakautensa jälkeen Leppänen ryhtyi yrittäjäksi tietokonealalle ja kiinteistösijoittajana. Media-ajan alkaessa ja muuttuessa viihteelliseksi Leppäsestä tehtiin uutisia jotka liittyivät hänen yksityiselämäänsä. Leppänen oli perustamassa Perussuomalaista puoluetta keväällä 1995 ja toimi järjestön sihteerinä. Timo Soinin mukaan Leppänen oli liikkeen merkittävä taustavaikuttaja, jonka näkemyksiä kuunneltiin tarkasti. Forssan kaupunginvaltuustossa Leppänen oli aluksi Keskustan listalta mutta siirtyi myöhemmin takaisin perustamaansa Perussuomalaiseen puolueeseen. Leppänen ehti olla myös Polvijärven, Luumäen ja Imatran valtuustoissa. Leppäsellä oli matkailuliiketoimintaa myös Kuubassa, jossa hän myös avioitui neljännen kerran. Hän kuoli Forssassa maaliskuussa vuonna 2010. Elämä koulun kasvatteja poliitikkoina Eino Raunio kuoli niin ikään Forssassa maaliskuussa 31 vuotta aikaisemmin. Suutarin poika kävi kansakoulun ja työväen akatemian. Hän teki maa- ja rakennustöitä ja toimi suutarina Sääksmäellä ja Hattulassa. Hänestä tuli sosiaalidemokraattisen liikkeen piirin luennoitsija sekä Hämeen Kansa -lehden toimistonhoitaja Forssassa. Tätä kautta avautui myös pitkäaikainen kansaedustajan ura vuosina 1939-1970 ja kaikki tämä palkittiin kauppalan ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajan nuijalla Forssassa ja Rafael Paasion ensimmäisen hallituksen ministerin salkulla sekä uudelleen tätä seuranneessa Mauno Koiviston hallituksessa. Turku on Forssalle tärkeä kaupunki. Lasse Äikäs syntyi Kuolemanjärvellä vuonna 1932 ja kuoli Jokioisilla kesällä 1988. Hän toimi kansanedustajana ja ministerinä 1970- ja 1980-luvulla. Poliisin poika suoritti lainopin kandidaatin tutkinnon ja toimi nimismiehenä eri pitäjissä Hämeessä. Äikään asutushallituksen esittelijän tehtävät tuovat mieleen sotien jälkeisen asutustoiminnan ja etenkin Veikko Vennamon poliitikoista Johannes Virolaisen ohella. Itse muistan heidät molemmat setäni kautta lapsena ja evakkojen sekä rintamamiesten asuttamisesta valtion ja Enso Gutzeitin maille, jonka johdossa setäni tuolloin toimi. Tuolloin Vennamo ja Virolainen olivat nuoria miehiä, Sanni Grahn-Laasosta nuorempia, ja minä Veikko Vennamon polvella runoja lausuva alle 10 -vuotias lapsi. Sellainen lapsi muistaa ja ymmärtää paremmin kuin 60 -vuotias aikuinen. Hänen kuullen puhutaan sellaista, jota ei pitäisi puhua, jos puhuttu on tarkoitettu salattavaksi myöhemmin. Äikäs toimi nimismiehenä Hauholla, Lammilla ja lopuksi Jokioisilla. Hän oli kaksi kautta kansanedustajana ja puolustusministerinä Koiviston toisessa hallituksessa. Äikäs tunnettiin myös poliisiasian neuvottelukunnasta ja sen puheenjohtajuudesta. Etelä-Hämeessä ja Forssan talousalueella poliittinen johtajuus liittyy maatalouteen, käsityöläisyyteen ja nimismiehen tai poliisin tehtäviin, silloin kun kyseessä on mies. Oman aikamme luonnonvaraministerit Martti Puran lounaishämäläiset tunnistavat maanviljelijänä kotitilallaan Tammelan Portaassa mutta muualla Suomessa liikkuessaan hän on keskustalainen kansanedustaja ja maa- ja metsätalousministerinä Esko Ahon hallituksessa aikana, jolloin siirryimme kohti EU:n byrokratiaa ja sen maataloustukia. Pura siirtyi kunnanjohtajaksi Sodankylään ja myöhemmin vielä Hattulaan ja hetkeksi myös Tammelaan. Kansanedustajan Pura toimi vuodet 1992-1995. Tuota aikaa sain seurata läheltä Hämeessä ja MTT:n organisaatiossa, aiemmin Bysselissä ja useassakin yliopistossa työskennellen. Tuo murroskausi onnistui meiltä kiitettävästi eikä kaikki toki liity Nokiaan. Taustayöt tehtiin hyvin jo 1980-luvun alusta alkaen. Taustatyön tekevät ihmiset virastoissaan, akateemisten kohdalla yliopistoissa ja korkeakouluissamme. Siellä kasvatetaan johtajamme myös tänään. Keskusta muistetaan tohtoreistaan ja heidän kisailusta muualla, mutta ei Hämeessä. Sirkka-Liisa Anttila on ollut jo kauan Lounais-Hämeen näkyvin poliittinen vaikuttaja ja samalla myös naispoliitikoistamme lähinnä Miina Sillanpään jättämää huikeaa yhteiskunnallisen vaikuttajan uraa. Forssalainen hallintonotaari syntyi Marttilassa vuonna 1943 ja on siten 70 -vuotias seuraavissa eduskuntavaaleissa keväällä 2015. Anttila on toiminut pitkän kansanedustajauransa ohella Euroopan parlamentin jäsenenä vuosina 1996-1999 Euroopan liberaali- ja demokraattipuolueen ryhmässä. Maataloutta ja maaseutua käsittelevän valiokunnan rinnalla mukana olivat tuolloin talous- ja raha-asiat, teollisuuspolitiikka ja luonnollisesti naisten oikeuksien valiokunta. Maa- ja metsätalousministerinä Sirkka-Liisa Anttila toimi Matti Vanhasen toisessa hallituksessa ja jatkoi tehtäviä Kiviniemen hallituksessa. Maanviljelijöiden tukihakemusten monimutkaisuus askarrutti ministeriötä siinä missä Saimaan kalavedet norppineen, juuston vientituet, ruuan hinta ja veroalennukset mutta ennen muuta tasa-arvoa edistävät tehtävät. Anttila on toiminut Naisjärjestöjen Keskusliiton puheenjohtajana, Keskustanaisten puheenjohtajana, tasa-arvoasiain neuvottelukunnan puheenjohtajana. Silta Minnasta Sannaan Matka Miina Sillanpäästä Sirkka-Liisa Anttilan kautta Sanni Grahn-Laasoseen on johdonmukaista jatkoa pumpulikaupungin historialle, työväenliikkeen synnylle siellä rinnan naisaisaliikkeen kanssa. Samoin vihreän liikkeen synty Koijärvellä sivuaa läheltä niitä teemoja, joissa Sanni Grahn-Laasonen joutuu operoimaan toimien aiemmin sekä uuden mediayhteiskunnan toimitustyössä että nykyisen pääministerin avustajana. Hän on ehtinyt olla jo työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan jäsen, valtiovarainvaliokunnan ja tulevaisuusvaliokunnan varajäsen sekä Kelan valtuutettu. Hämeen maakuntavaltuustossa ja Forssan kunnanvaltuustossa tapaamme toisemme tuon tuosta ja valtiotieteen maistereita olen kouluttanut siinä missä luonnontieteitten maistereita filosofian maistereiksi ja tohtoreiksi yli 40 vuotta. Tiedän millainen tausta näillä uusilla nuorilla poliitikoillamme on ja millaisen seulan läpi he näihin tehtäviin valikoituvat etenkin ympäristöministereinä ja pääministerin avainhenkilöinä. Maamme ensimmäinen ympäristöministeri oli Iijoen rannoilta syntynyt Matti Ahde ja itse olin silloin nuorena professorina vetämässä ensin yliopistotukijan ja myöhemmin Suomen Akatemian tutkijana niin Kemijoen, Iijoen kuin Ounasjoen tutkimukset, koskisotien selvitysmiehen tehtävät. Tuolloin syntyneet uudet lait, viimeisimpänä ja suurimpana koskisuojelulait, syntyivät nopeassa aikataulussa kaikki. Samalla joudumme pohtimaan Ahteen kanssa, kuinka kattava tuo ministerin tehtävä on yhdistäen ympäristöbiologia ja luonnonvarat ympäristötalouteen ja ympäristösosiologiaan, ympäristöpsykologiaan sekä ihmistieteitten ohella luonnollisesti ympäristöteknologiaan, ympäristölääketieteeseen ja -juridiikkaan, yhdyskuntarakenteisin ja lopulta luovuuteen, ihmisen innovoivaan luonteeseen ja kykyyn sopeutua toimimaan hyväksyen oman rajallisuutensa luonnon kanssa eläen osana luontoa myös yrittäjänä ja ympäristöteknologiaa kehittäen. Olemme tässä Euroopan johtava maa, jos vain niin tahdomme. Luonto ei ala käydä neuvottelua, sen me ymmärrämme pakkastalvina, luonto ei hyväksy kompromisseja, ei politikoi eikä luonnonlakeja voi ihminen omikseen operoida. Onnea matkaan ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasoselle. Presidentti Mauno Koiviston, Turun yliopiston yhteisen opinahjomme kasvatin sanoja lainaten “kyllä se siitä”.

Indonesian verta tankissa ja lautasella (HS 18.9) vaiko viisi kalaa ja kaksi leipää (Luukas 9. luku)

Yliopistoelämään kuuluu jatkuva vertailu. Huippuyliopistot ovat oma eliittinsä ja niiden sisällä ovat vielä omat huippuyksikkönsä. Se, että tässä kilpailussa yksilö on epävarma itsestään, on taas luonnollinen ilmiö ja huippuyksikön johtajana erityisen haavoittuva. Helsingin Sanomat (18.9) kirjoittaa, kuinka tarpeellista on kilpailuttaa yliopistoja ja pitää niiden taso kansainvälisesti korkeana. Niin myös Suomessa, jossa halutaan hakea ainakin yhtä nimekkäitä yliopistoja kuin Skotlannin Edinburghin kolme nimekästä yliopistoa. Metropolit kilpailevat osaamisellaan, luovuudella ja innovoinnilla sekä niiden tuomalla imagolla, Helsinki nyt myös Guggenheim kilpailullaan, joka sai liki 2000 vastausta. Otsikko on taas Helsingin Sanomista ja indonesialaisen kyläpäällikön kysymys suomalasille ja eurooppalaisille: “Haluatteko maistaa meidän vertamme.” Kyse on palmuöljystä ja tapaus on kovin tuttu yksityiskohtiaan myöten. Yskivien metropolitalouksien maailma Miten Edinburgh menestyy jos Skotlanti päättää irtautua Britanniasta? Miten tällainen alueiden Euroopan ilmapiiri alkaisi vaikuttaa Espanjassa, Kataloniassa? Entäpä jos pohjoinen kalotti päättäisi itsenäistyä ja jättää Helsingin metropolialueen ilman sieltä nyt saatavaa sähköä, turistien olisi haettavat viisumi päästäkseen näkemään Lapin ruska. Onko EU ajautumassa uuteen aaltoon, jossa suuruuden ja keskittämisen, metropolien Euroopasta, onkin tulossa pirstaleinen yhteisöjen Eurooppa? Olen liikkunut konsultoiden mm. Brasiliassa ja siellä talous yskii. Kasvava keskiluokka pääsi luottojen ja ostosmahdollisuuksien makuun, lanseeraamani agropolis-strategia levisi jo 1990-luvulla jokaiseen maan kolkkaan. Sitä pidettiin vallankumouksellisena ja se korvasi vanhan sosialismin aikaisen luokkayhteiskunnan mallit. Sitä pidettiin samalla Suomen mallina ja mukana olikin hitunen osuustoiminnallista ajatusta yhdistettynä uuden internetajan elämään ja sosiaalisen median talouteen sekä strategiaan. Verkostotaloutta ja klustereita oli kehitettävä edelleen ja ohi perinteisen informaatioyhteiskunnan tuolloin muodikkaita mutta vaikeasti konkretisoitavia teesejä keskellä brasilialaista köyhyyttä slummeissa ja maaseudun kurjuudessa, liki feodaaliajan maailmaan sopiviksi. Ole oma ahne itsesi - älä teeskentele Diagnoosi Euroopasta ja Suomen tilasta Tiina Rosenbergin kirjoittamana ei tuo esille uutta (HS 18.9). Se toistaa teemat uusliberalismista, populististen puolueiden suosion kasvusta niiden rinnalla, luokkapuolueiden ajautumisesta kohti keskustaa. Niiden välillä ei voi enää tehdä eroa ja vasemmisto joutui valitsemaan “kolmannen tien” jolloin vahvan valtion perusta hylättiin. Matka Euroopan ytimeen alkoi eurokriiseineen. Kun toistaa teemoja uusliberalismi, populismi, fasismi, rasismi syntyy historiallinen jatkumo ja palataan vanhaan. Näin siitä huolimatta, että jo pohjoismaissa uusien puolueiden suhtautuminen maahanmuuttoon ja valtion rooliin vaihtelee merkittävästi. Osa jakautuu kahtia ja muistuttaa Skotlannin tapaa taiteilla itsenäistymisensä kynnyksellä. Sillä on paljon yhteisiä kokemuksia suomalaisten kanssa, historiassa. Ei niinkään välttämättä tässä ajassa ja sen vaatimuksissa. Jos Skotlanti itsenäistyy, sen on viisasta pysyä kaukana eurosta. Väkivaltaiset mielenilmaisut ovat osa ajan mediayhteiskunnan ilmapiiriä. Suomen, Norjan ja Tanskan tapa reagoida muuttuvaan ilmapiiriin on toinen kuin Ruotsissa. Maahanmuuttokriittinen ja kansallismielinen retoriikka kumpuaa historiasta ja sama pätee Brasilian tapaan soveltaa agropolis-strategiaa oman taloutensa ja kulttuurinsa, sosiaalisten tarpeiden vaatimuksiin ja jo 1950-luvun sosialismin aikaisiin agrokaupunkeihin, agropoleihin. Niiden mallit saatiin Neuvostoliitosta. Kommunismia ympäröivää globaalia maailmaa ei saa unohtaa. Jos yksi sulkee kisailussa ilmatilansa muilta, kenen ilmatila lopulta jää turvalliseksi maailmassa, jossa vanha Babylon, Irak ja Syyria, Isisi yhtäällä ja uusi Arktinen Babylon ovat synnyltään ja toimintatavaltaan samaa sodan ja terrorin sääntöjä toteuttavia. Kun niistä kirjoitin 1990-luvun alussa, kaikki tämä nyt kokemamme oli jo ennustettavissa. Kun tilan otti pelkkä kasvoton kilpailu ja voitontavoittelu, fasismi toimintatapana liittyi uusliberaaliseen politiikkaan. Yltiönationalistinen korvasi vanhan internationaalin ja synteesinä oli odotettu arvokonservatismi ikääntyvän kansakunnan mukana. Syntyi pelko ja muukalaisiin kohdistuva viha, jonka juuria ei kukaan edes halunnut hakea ja tunnistaa. Vahingosta viisastuneet nettipotilaat Sotia käyneet valtiot olivat kidutuksen jäljiltä vereslihahalla ja niin myös Suomessa. Psyykkiset vammat periytyvät jopa epigeneettisesti ja niiden kohtaaminen on äärimmäisen vaikeaa. Näin jo vammaisen näkeminen, sairaala, sodan kokemus uudelleen esiteltyinä, Karjalassa käynti, aiheutti traumaattisille ihmisille vaikeita oireita. Olin niitä seuraamassa Karjalassa 1980-luvun lopulla. Moni oksensi ne kohdattuaan kotimökkinsä kaivon kiveyksillä. Eihän sitä enää ollut, vain villiintyneitä kedon kukkia. Moni pelkää vielä tänäänkin lääkäriä ja sairaala ahdistaa. Kun ahdistus iskee mahdottomaksi, kun sitä ruokitaan tahallaan psykososiaalisessa kiusaamiskulttuurissa, kuka tahansa meistä voi tehdä rikoksen, kun psyykkiset selviytymiskeinot loppuvat, kertoo Tapio Halla Helsingin Sanomissa Kari Kalliopään ansiokkaassa artikkelissa (18.9). Olin läheltä seuraamassa tällaista tapahtumasarjaa Lapin koskisotien tutkijana ja myöhemmin Pohjois-Karjalassa ja Lounais-Hämeessä, jossa niin ikään syntyi surullisia tragedioita. Niitä oli tutkittu jo etukäteen ja haettu keinoja selviytyä ilman että trauma laukaisee kiusattuna murhenäytelmiä. Käytännön elämässä vaikeat asiat vaativat ammattinsa osaavia ihmisiä tuekseen. On saatava aikaan luottamus ja vasta tämän jälkeen haetaan turvallista ympäristöä. Kun jatkuva kipu muistuttaa pakkomuuttajien, traumoja kokeneiden kohdalla, jatkuvaa kidutusta, ihmisen oma keho muuttuu viholliseksi. Fysioterapia ja kehoharjoitukset tuovat esiin traumoja mutta myös purkavat niitä. Suomalainen viranomaisjärjestelmä on sotaa käyneen maan tyly ja jäykkä järjestelmä. Pankkien, työvoimatoimistojen, vakuutuslaitosten, sosiaalistoimistojen palvelut ovat siirtyneet internetiin. Kun niiden tulisi myydä ja tarjota turvallisuutta, netti tarjoaa vain turvattomuutta robotteineen. Osaamattomuuden viimeinen taso saavutettu Kun muutos on liian raju, mukana olevat auttajat ovat hekin avuttomia ja kokevat tyypillisen huijaussyndrooman työssään. Myös tästä on päivän lehdessä valaiseva artikkeli (HS 18.) Jokainen yliopistossa vuosikymmeniä työskennellyt aistii nuoren ihmisen avuttomuuden. Huijaussyndroomassa on kyse todellisen minän ja koetun minän ristiriidasta. Pätevää huippuyliopiston kasvattia vaivaa pelko paljastua ja häpeä tulla osoitetuksi tavalliseksi tumpeloksi auttajana, ammattinsa osaavana ihmisen. Opettajana näihin kaikkien kokemiin ongelmiin puututtiin kädestä pitäen, auttaen nuoria kohtaamaan asiakkaita arjen elämässä, ei vain teoriassa ja kirjoista niitä lukien. Jokaisella meillä ovat nämä arvottomuuden tunteet ja ne ovat usein lapsuuden aikaisia ja koulussa hankittuja osamaattomuuden ja kyvyttömyyden tunteita, vanhempien ja opettajien odotuksia ja niiden täyttämistä. Suomessa yleisin syy huijaussyndrooman laukeamiseen on kuitenkin koulukiusaamisen pitkät jäljet ja traumaattisina niiden hoitaminen on työlästä. Heikot ystävyyssuhteet, tunne ulkopuolisuudesta ja hyljeksitty asema omien ikäisten joukossa on hyvin suomalainen työpaikkakiusaamisen tuote ja sitä siirretään nyt traumaattisesti vaikeisiin pakolaisiin. Helsingissä tätä työtä on tehnyt eniten kokoustava ihminen, kaupunginjohtaja Pekka Sauri, tunnettu radiopsykiatrimme. Byrokraatin työssä tappava rutiini korvasi Saurin nuoruuden ajan suuret elämykset, kertoo Sauri esikoiskirjassaan “Parempaa kuin seksi”. Hyvyyden vallankumousta hakeva Pekka Sauri löytää persoonia, joissa yhdistyy hänen oma sankarin ja narrin samanaikainen liitto. Kun yhdistelee Timo Harakkaa, Esa Saarista, Jari Sarasvuota ja Teppo Turkkia, päätyy vielä koomisempiin hahmoihin suomalaisessa mediakulttuurissamme. Vastenmielisimmät hyypiöt ja heidän muutoksensa nuoruuden idealismista toimittaja Antti Majander löytää Osmo Soininvaaran ja Eero Paloheimon kaltaisissa vihreissä persoonallisuuksissa. Aikatasojen välille on vaikea lopulta vetää sellaista siltaa, joka antaisi oikeutta hahmottomalle romaanille, kotikutoiselle törpölle möhkäleelle. Toki kiinnostavalle, lämminhenkiselle ja hauskalle, Antti Majanderia lainaten. Piilotettu vihreä ironia Onhan tuo hahmoton möhkäle luettava huomatakseen, kuinka Pekka Haavisto sai muut vihreät typertymään ehdotuksillaan, jotka olivat jo valmiita toisin kuin Heidi Hautalalla, joka onnistui myötäilemään kaikkia näkemyksiä sitoutumatta kuitenkaan edistämään niitä käytännössä. Näin hän ei koskaan jäänyt kiinni suoranaisesta lupausten pettämisestä. Sen sijaan hän vaikuttaa henkilöltä, jolla on vankka Guggenheimin kaltaista persoonallista työtä hakeva sielu. Siinä on vain taustalla vihreille naisille usein niin tyypillinen pelko jäädä kiinni keskellä mediamylläkkää huijaussyndrooman aiemmin peittäneestä traumaattisen kidutuksen jälkeisestä vanhojen traumojen kohtaamisesta silmätysten. Tänään se taas kohdataan poistuen hallituksesta. Sama vanha tarina ja trauma uusiutuu vastuunkantajana. Muut ovat suomettuneet, kaikki neljä RKP mukaan lukien, kerrotaan syyksi erolle. Massatyöttömyyden Suomessa tällainen hallitus ei ole uskottava ja vaalit on syytä järjestää jo talvella. Uusi, toimintakykyinen hallitus vasta juhannuksena, on liian myöhäinen ajankohta. Kun näin on, diagnoosi Euroopan ja Suomen tilasta on tapana toistaa punavihreässä käsitteistössä toistellen onomatopoeettiselle kielelle vieraita sanoja arvolatautuminen, fasismi, rasismi ja populismi sekä hämmennystä siitä, miksi kaikki eivät voi elää yhdessä ja onnellisesti. Asiaa ei helpota juurikaan feministinen sukupuolipolitiikka ja sen esittely diagnoosina maailmalle, jossa ilmastomuutoksen uhastakin kasvaa romanttinen vihreä tarina ja sen lapsekkaat äidin kasvot, Pekka Haaviston piilotettu ironia. Siihen taitaa olla vihreän liikkeen sisällä uskottavat syynsäkin. Kristillisten kohdalla puolueen molemmat edelliset puheenjohtajat ovat tehneet johtopäätöksensä ja siirtyneet muihin puolueisiin, toinen Kokoomukseen ja toinen Perussuomalaisiin. Tämä puolue pitää nyt johtajansa äänillä Stubbin hallitusta pystyssä. Ps. Kuvan Pumpulienkeli kantaa viittä kalaa ja kahta leipää. Luukkaan evankeliumin 9 luku (Clusterart.org, Taide Art, Bulevardi.fi).

Rajan kirot kartoillamme

Forssan Lehdessä (15.9) on kiinnostava artikkeli koskien ISIS äärijärjestön vastaisten toimien järjestelyjä parinkymmenen maan toimesta. Isisi hallitsee laajoja alueita Syyriassa ja Irakissa. Pariisissa pohditaan yhteisten ilmaiskujen mahdollisuutta Syyrian alueella mm. ilman maan hallituksen lupaa. Yhdysvallat ei lupaa tarvitse, muut empivät. Artikkeli kuvineen on STT-AFP-Reuters tuotetta ja kartan Isisisin hallinnoimista alueista, tukialueista sekä hyökkäysalueista AFP on hankkinut lähteeltä nimeltä “Institute for the Study of War.” Kartta valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa Jos vastaava kartta olisi tehty Suomessa, se olisi rajattu hallinnollisiin rajoihimme ja väritetty noudattaen kuntarajoja. Kunnat olisi väritetty mustilla ja punaisilla väreillä riippuen äärijärjestön toiminnan laadusta. Näinhän meillä menetellään myös vaikkapa esiteltäessä poliittisten puolueittemme menestystä ja Suomen kartta on pääosin keskustan vihreää ja joukossa on pinta-alaltaan pieniä kaupunkikeskuksia joissa väri vaihtuu. Kartoilla ja kuvilla esiteltäessä dramatiikka ja värien valinta sekä pinnat edustavat symboleina tapaamme kokea alueet ja siellä esiintyvät ilmiöt mahdollisimman helppolukuisesti ja informatiivisesti, musta synkkänä ja punainen agressiivisena. Samalla ne luonnollisesti vääristyvät ja mukaan tulee valintoja, jotka eivät ole todellisia. Pinta-aloiltaan suuret kunnat Lapissa ovat liki asumattomia, jolloin poliittisina karttoina ja kuntia väritellen ne korostavat suomalaista regionalistista ja rajoihin rakentunutta maailmankuvaamme virheellisesti etenkin hallinnossa ja vallankäytössä, talousmaantieteessä, sosiaalimaantieteessä mutta myös luonnon- ja kulttuurimaantieteessä. Tästä traditiosta on vaikea päästä irti. Toki tätä aihetta on tieteen sisällä, maantieteessä, pohdittu iät ajat ja korjauksetkin ovat yliopistoissa hoidettu ajan tasalle. Jostakin syystä ne eivät vain näytä siirtyvän oman aikamme mediaan. Keski-Euroopassa suunnittelukartat ovat kyllä ajantasaisia ja niitä käytetään reaaliaikaisesti, mutta Suomessa jokin mättää. Regionalismi ja rajat ovat tulleet meille jäädäkseen, meillä on vain yksi “alue”, kartalle rajoineen piirrettävä, niistä ei kyetä luopumaan edes silloin, kun suunnittelu- ja viestintävälineet vaatisivat koko maailmankuvan muuttamista digiajan vaatimuksia palveleviksi. Kylmä sotakin näyttää palanneen vanhoja rajoja miekalla puolustaen. Geopolitiikka on sekin koipussista nostettu sotien aikainen tuote. Rajat palvelevat kahden kerroksen väkeä Kun Suomessa rajat ja regionalismi, rajojen kirot, ovat politiikkaa ja päätöksentekoa ohjaavia, ne näkyvät myös aluesuunnittelussa, jossa rajat avautuvat railoina vaikka pinta-alat eivät äänestäisikään eikä ihmisten toiminta olisi niihin mitenkään sidottua. Vielä vähemmän luonnonilmiöiden käyttäytyminen. Niinpä “Institute for the Study of War” ei käytä tällaisia ikivanhoja regionaalisia hallintorajoja peläten leimaavansa Irakin tai Syyrian hallinnollisia alueita ja kuvaa ISISin hallinnassa olevat “alueet” lähinnä noudatellen asutuksen sijoittumista teitten varsille sekä hyökkäysalueet tämän ohella satelliittikuvista saatavilla täsmällisillä tiedoilla ja strategisilla kohteilla. Tukialueet ovat laajempia ja amebamaisesti merkittyjä, jollaisia ne luonnossakin esiintyvät Irakin ja Syyrian usein kuivilla aavikkoseuduilla. Vastaavat rajat esitellään Suomessa kirjoitellen medioissa, kuina kunnat ja maakunnat ovat eriarvoistuneet ja saman aikaan esitetään jopa kaupunginosia, joita toisia vaivaavat kaikki mahdolliset kuolemaan johtavat taudit ja vastaavasti löytyy näiden slummien vastapainona paratiisialueita. Aivan pokkana ja vakavasti puolustaen näitä karttoja ja jopa selitellen syitä niiden synnylle. Varmaan syy on laiskoissa tai ahkerissa ihmisissä, fiksuissa ja vähemmän fiksuissa “alueissa“. Kartalle piirretty rasismi on uusin yhteiskunnallinen mediailmiömme kuvineen, regionaalisine karttoineen. Alue aiheuttaa sairautta, syöpää, verisuonitauteja, ruttoa. Varo näitä alueita. Alueella on satunaisine rajoineen myös imago, persokoonalisuus, kyky selvitä tai taantua, pärjätä urheilussa ja kulttuurissa tai olla tumpelo, helvetin tulirotko. Tässä imagonrakentelussa alue on viety mytologisena taruhahmona naurettavuuksiin. Takavuosina kouluopetuksessa maat ja kansat esiteltiin tällaisina stereotyyppeinä mutta se lopetettiin rasistisena heti sotien jälkeen. Sotien aikana ja ennen niitä se liittyi sotapropagandaan. Nyt on taannuttu takaisin samaan ilmiöön. Ei sosiaalinen epämediamme on tartuttanut tuon taudin myös perinteisen median tiedottamiseen. Kartta on vaikea asia, maantiede tieteistä mutkikkain, sitä ei pidä käyttää koko ajan väärin ja virheellisesti manipuloiden. Uuden koulukunnan kartat Vastaava aluesuunnitteluun ja -kehittämiseen suuntautunut käytäntö on toki vallalla myös EU:n sisällä esiteltäessä kaupunki-. ja maaseuturakenteen todellisia strategisia linjauksia ja niiden esittelyä visoineen. Ne noudattavat täsmäkarttoina dynaamisina jo vallitsevaa toiminnallista alueellista kuvaa vaikkapa Lounais-Hämeestä osana Turun, Tampereen ja pääkaupunkiseudun vaikutusalueita, ei hallinnollisia kuntia väritellen. Suomeen tämä käytäntö on rantautunut kovin hitaasti ja niinpä meillä käytettiin sote -alueiden esittelyssä karttaharjoitelmia, jotka järkyttivät kuntapoliitikkoja ja antoivat väärää informaatiota alueiden strategisesta luonteesta oman aikamme GIS suunnittelussa ja maankäytön toiminnallisessa ohjauksessa sekä palveluiden sijoittelussa. Lounais-Hämeessä tämä kävi esille vaikkapa elinkeinopoliittisessa suunnittelussa, kehittämispolitiikassa, jossa kuntien nimet ja rajat ovat olleet koko ajan ohjaavia silloinkin, kun funktionaalinen, toiminnallinen, aluerakenne ja sen esittely edellyttäisi kokonaan toisenlaista esitystapaa. Tällöin mukana ovat rajat ylittävät talouden ja liikenteen, tiedon jne. virtaukset, ihmisten tosiasialliset asuinpaikat ja ajankäyttö, kartalle siirrettyinä, sekä yritysten tapa operoida maaseudulla ja metropolialueellamme kokonaan toisin, kuin mihin kuntarajojen käyttö esityksissä tahtoo aina viedä joko tahallisesti tai tahtomatta juuri vuosisataisia rajoja esitellen. Jos Suomen armeija käyttäisi vastaavaa logiikkaa, sota hävittäisiin varmasti siinä missä mikä tahansa nopeasti muuttuva ja karttojen analytiikkaa edellyttävä strateginen toiminta nykyisin satelliittikarttoineen edellyttää etenkin suurten liikennevirtojen solmukohdissa, jollainen Forssakin on koko ajan ja päivittäisessä asioinnissamme.

Olen huolissani

Olen huolissani, kuinka Jokereiden narripaidat onnistuvat viidessä lennossaan ja neljässä ottelussaan Togliattissa, Tseljabinskissa, Hanti-Mansijskissa ja Niznekamskissa, jos ilmatila Venäjälle suljetaan eikä edes Erkki Tuomioja saa pidettyä meitä erossa tästä kiusanteon kasvavasta kierteestä. Hän lupasi huolehtia siitä, ettei bensaa heitetä enää lisää liekkeihin. Sodan ja rauhan miehet eivät tee tällaisia historiaan jääviä tekoja yksin kansallisista tarpeistamme tai änkyröiden ohi muun poliittisen johtomme ja yksimielisen eurooppalaisen yhteisön. Kolmen A:n tutkijat Olen huolissani siitä, miten väestö ikääntyy ja rapautuu, julkinen talous velkaantuu eikä sote synny sekään ajoissa, ennen kylmän sodan muuttumista kuumaksi sodaksi. Velkamme on iso ja integroitumista ei tapahdu kuten kuuluisi, kuntien palveluita on aivan liikaa ja ensi vuonna kuusi miljardia lisävelkaa ei näytä hyvältä Standard & Poor’sin asiantuntijoiden aloittaessa haastattelukierroksensa Suomen metsäisiä maisemia ihaillen. Onneksi keli on heille suotuisa, näyttää parhaat puolensa kolmen A:n valtion kipupisteiden tutkijoille. Pihlajat notkuvat punaisista, polyfenoleita sisältävistä marjoista, sieniä on kuten syksyllä kuuluukin olla tutkijoiden laskettavaksi. Pihlajan uskottiin suojelevan kotia ja peltoja, se oli suomalaisten pyhä puu jota pirukin pelkäsi. Runsas marjasato ennusti sateista syksyä, helteistä jo mennyttä kesää, lumista talvea, myrskyistä tuttuja metsätuhoja ja tietenkin sotaa. Jos kaiken tämän tutkijat huomaavat, voi hyvinkin yksi A luokituksestamme pudota ja olemme sitten vain kahden A:n pihlajanmarjan karvaasta tanniinista tunnettu kansakunta. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista. Marja-aronia tuottaa polyfenoleita monin verroin enemmän kuin pihlaja, joka sijoittuu vain puoliväliin parinkymmenen syötäviä marjoja tuottavien luonnonkasviemme joukossa. Varmaan tämä on jo tutkijoille kerrottukin ja he ovat jo ehkä tutustuneetkin rikkaaseen kansanrunousarkistoomme. He voisivat lukea Aale Tynniä tai hänen miestään Martti Haaviota, P. Mustapäätä runoilijana, heidän kahta tytärtään runoilijoina ja sosiologian professorina, nyt Santerin ja Aleksanterin päivänä Santeri Alkion kirjoituksia. Tutustuin niihin lapsena ja lausuin Maalaisliiton tupailloissa Veikko Vennamon polvella Ylä-Savoa kiertäen. Eron ihanuus ja kurjuus Olen huolissani ihmisten pariterapiaan saamasta avusta ja sen kuihtumisesta laman mukana. Ihmiset jättävät kavereitaan ja ystäviään netissä oppimallaan vikkelämmällä tavalla ja tasa-arvosta taistelevat muitakin reippaammalla vauhdilla. Mallia on saatu Ruotsista, joka johtaa maaottelua tasa-arvon kymmenottelussa Helsingin Sanomista (11.9) se lukien. Ilmiön ympärille syntynyt huuma on kuitenkin haihtumassa feministien pienpuolueen ympärillä, kun sen sijaan Ruotsi demokraatit ovat vain lisänneet löylyä ja vaikeahan sellaista puoluetta on ohittaa, joka on kohta puolen kansan puolue. Nationalismi nostaa päätään ympäri Eurooppaa ja myös sen ulkopuolella. Se on syytä ottaa vakavasti. Olen huolissani eurooppalaisen johtajuuden tilasta. Ranska ja Britannia rypevät omissa ongelmissaan, Puola ja Italia ovat kaukana johtajuudesta, vain Saksa ja liittokansleri Angela Merkel kykenee hoitamaan eurooppalaista johtajuutta uskottavasti ja Putin voi häntä kuunnellakin, joskaan ei siitä miksikään muutu, toteaa Jan Bond Helsingin Sanomien artikkelissaan. Ilmiö muistuttaa hämäläisiä kuntia, joissa yhteistyö ja johtajuus on ollut jo kauan ongelmana kehityksestä vastaavassa yhtiössä ja joka nyt saa kohta luvan loppua, jos se on kiinni Forssan kaupungin virkamiesjohdosta. Mieluummin kerta rutina kuin ainainen vikinä. Erojen ja kehnon johtajuuden syyt ovat toisiinsa kytkeytyvät lokaali ja globaali ajan ilmiö. Onneton suhde tahtoo rassata terveyttä, sepelvaltimotaudit moninkertaistuvat kehnosta johtamisesta ja huonosta psykososiaalisesta työilmapiiristä. Ero voi katastrofin sijasta olla elämänlaatua kohentava, kertoo Jouko Kiisken väitöstutkimus. Euroopan kohdalla esitettiin vielä 2000-luvun alussa lupauksia ties mistä taivastiestä unionin kansalaisena ja yhteisvaluutan käyttäjinä. Ja sitten edessä oli kriisi toisensa jälkeen, massatyöttömyys ja nyt todellinen sodan uhka. Onnellinen ero Eron on huomattu lisäävän etenkin naisten onnellisuutta. Sen ymmärtää hyvin kun on mieheksi syntynyt. Eroa ei tarvitse enää myöskään hävetä, päinvastoin. Skotit ovat eroamassa Britanniasta ja vievät luonnonvarat mukanaan. Miettiä sopii, mitä Helsingissä sanottaisiin, jos puoli Suomea ja koko kalotti olisi lähtemässä omille teilleen. Muuttuisiko ääni kellossa, jos sähkön tuonti loppuisi Lapista, matkailijaa odottaisi tuntuvat tullimuodollisuudet ja poroja olisi paimennettava Uudellamaalla, hillasatoa haettava Espoon metsistä. Omaa valuuttaa kehotan kuitenkin käyttämään niin Skotlannissa kuin kalottialueen valtiossa ja öljystä sekä merestä ja sen antimista on oltava tarkkana. Sotilastukikohdat on nekin otettava omaan valvontaan ja oma kieli käyttöön. Itseään ei pidä tyrkyttää suurvaltojen välikappaleeksi ja pelinappulaksi, Natoon ei pidä mennä mistään hinnasta. Ero helpottaa lasten tuskaa, hyvin hoidettuna parantaa myös koko yhteisön elämää, kertoo väitöstutkimus. Väkivaltaisesta liitosta on syytä lähteä heti ja muutenkin itsetuntoa koettelevista ja omaa ajattelua rajoittavista esteitä on syytä päästä irti viivyttelemättä, neuvoo väitöskirja. Demokratiavaje vie mukanaan myös normit ja moraalin. Olen huolissani Jyrki Kataisen salkusta joka jäi saamatta. Nyt EU-komissioon tulee ikivanha monen kerroksen hierarkia ja se tarkoitta Kataiselle tyhjää kuorta, lainaten yhtä hänen vaikutusvaltaista komissaariaan kahdeksan paimennettavan joukosta. Heitä kun ei paimenna kukaan eikä kukaan kehtaa kuunnellakaan ranskalaissosialistin Pierre Moscovicin mongerrusta. Se lisää vain suomalaisen heikon itsetunnon aiheuttamaa syyllisyyttä, heikentää parisuhteen toimivuutta ja kohta edessä ovat päihteet, Frans Timmermansin puhuttelut Jean-Claude Junckerin oikeana kätenä. Parempi tyhjä kuori, kunnon palkka sen täytteenä, kuin sydänvaivat ja äkkikuolema. Reaalipolitiikan aika En ole huolissani siitä, että EU:n perusvoima on vaihtanut suuntaansa yltiöoptimistien kokemana. Realisti ei tätä koskaan edes havainnut ja nyt koettavana on juuri se odotettu urakka, jossa komission on aloitettava jällenrakennustyö aina alusta ja koko ajan uudelleen. Suomi on siinä omalta osaltaan edistämässä rauhaa ja palaamassa siihen aikaan, jolloin Paasikivi koulutti kansaansa geopolitiikan ja maantieteen perusteisiin sekä reaalipolitiikan saloihin. Eurooppalainen perhe on aina ollut riitainen, alueiden Eurooppa ei ole valtioiden Eurooppa ensinkään ja Venäjän kanssa on tultava toimeen. Sen uhkailu on vaarallista peliä ja tyhmää kiihkoilua. EU- ja eurokriittisten koko ajan kasvanut voima ajaa väkistenkin poliittisia ja taloudellisia voimia aiempaa kansallisempaan ajatteluun ja itsekkääseen suuntaan. Kyse ei ole alistumisesta, kuten toimittaja Paavo Rautio kirjoittaa, vaan terveestä järjestä, jossa hiiret eivät hypi kermasaaviin potkimaan sitä voiksi. Sadut ovat satuja ja reaalipolitiikka tosiasioiden ymmärtämistä, kerman kuorimisesta muuhun käyttöön kuin sammakoiden uimiseen toimittajana kurnuttaen, kirjoittaen porvarin taskussa istuen.

Menestys ja elämä on intohimon tulos - ei tarpeen

Mamu Suomesta kertoo kuinka Suomi oli kuin sumopainijan maa verrattuna Hollantiin. Kertojana on toimittaja Lari Malmberg ja jutun kuvittajana Jussi Puikkonen. Julkaisija on Helsingin Sanomien kuukasiliite numero yhdeksän. Mamu on taas suomalaista rasismia pakoileva israelilais-palestiinalais-suomalainen jokipaikan touhottaja Umayya Abu-Hanna, joka ehti Suomessa käydessään saada mittavan kansallisen maineen ja fanilauman aina edustukellista demokratiaamme myöten käyttäen ponnahduslaitana suomalaista rasismia. Rasismi siis myy hyvin. Suomi ei ole enää yhden asian liike Monikulttuurinen Hollanti poikkea Suomesta sellaisena, kun Suomi eli vielä yhden median ja yhden televisiokanavan aikana. Tänään on jo toisin kun ei ala sekoilla Abu.Hannan tapaan hämäläisen osakunnan sisällä. Olisihan siellä ollut valita muitakin osakuntia, Helsingissä? Kieli on toki sama onomatopoeettinen ja luontoa matkiva tänäänkin, eikä sen rakennekaan ole uudistunut. Sellainen vie väkistenkin, hermeneutiikan ja strukturalismin filosofiaan uskoen, hyvin erilaiseen maailmankuvaan ja normit sekä lait ovat nekin syvässä kielen kantimissamme. Se miten vauhdikkaasti toimittaja juttunsa väsää Abu-Hannasta ei vaikuta tähän vähääkään. Perinteiset Hesaria lukevat printtimedian harvinaisuudet ottavat viestin vastaan tavalla, jota lehti on pyrkinyt jäljittämään sunnuntaipainoksessaan saadakseen ilmoituksensa kaupaksi. Helsingin Sanomat on kuin äitiemo, joka huonona hoitajana kehuun omia keinojaan ja hulluna vielä näitä vihreitä lapsiaan. “Kehno kehhuu keinojaan, hullu äiti lapsiaan.” Printtimedian lukijoiden perustyypit Anna-Stina Nykäsen kirjoittama laaja lehden tutkimus (HS 7.9.2014) kertoo, kuinka tyypillisin suomalainen on Ville Valtavirta, Lauri Lavatanssi ja Kikka Kovakatu. Kovakatu lukee 7 päivää lehtaä, rakastaa Renny Harlinia ja Clint Eastwoodia, televisiosta Big Brother on suosikki ja ruokana sitä seuratessa pikaruoka. Kirjoja tämä leidi ei lue lainkaan Ville Valtavirran tapaan odottaen matkaa Tallinnaan. Tiedän sen myös kokemuksesta enkä lähetä hänelle pitkiä tekstiviestejä saati 500 sivuista kirjaa ellei se ole samalla kuvitettu. Kuvat hän saattaa selatakin yksinäisinä hetkinään punkkupulloaan tyhjentäen. Kauri Lavtanssi taas lukee Apua ja Seuraa, rakastaa Spede Pasasta, Uuno Turhapuroa, Salkkareita ja syö vaimon valmistamaa kotiruokaa oluella huuhtoen. Kirjallisuutena on periaatteessa Laila Hirvisaari ja Kalle Päätalo, joskin voisi olla myös ikivanhat sotakirjamme tai sarjakuvista tutut hahmomme. Lehden toimittajan mukaan työväki ei edes tavoittele yläluokan tapoja ja on ylpeä ulkomuodostaan, eleistään, käytöstavastaan ja puheen parrestaan. Venäläinen nainen kutsuu näitä naisia traktoreiksi. Suomea yhdistää kulttuurisesti enää yksi yhteinen omaisuutemme, James Bond, makujen hierarkiaa tutkittaessa. Jutun mukaan maa jakautuu yhä vahvasti perinteiseen ja korkeakulttuuriin kun sitä seuraa printtimedian lukijana. Heille on tehtävä erilaista mediaa kuin sähköisen medianyhteiskunnan nuoremmille tai printin sivuuttaville ihmisille. Heitä on kohta valtaosa väestöstämme. Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta myös ihmisiä. Kirjallisuus on uutinen joka pysyy aina sellaisena Kirjojen aseman muuttumisesta huolimatta suomalaista valtaosa arvostaa korkeakulttuuria ja etenkin lukemista. Moittivat itseään laiskoina lukijoina ja vielä laiskempina kirjoittajina. Häpeilevät lukemiaan dekkareita viihderomaaneja. Kuitenkin juuri niitä luetaan koska niitä myös markkinoidaan ja myydään, välitetään kirjastoissamme rinnan polkupyörien, sähköporien, musiikin ja videoiden kanssa kilpaillen, kirjoittaa Suomen Kuvalehden elokuun 34. numero ja jo kannessaan sen kertoen. Kulttuuri on siis tämän kesän uutisista tärkeänä koettu sinä missä sota Ukrainassa, Ilkka Kanerva vaihteeksi rauhanturvaajana ja Laura Rädyn kommellukset ministerinä. Maailman pelätyin terroristijärjestä on nyt ISIS ja sen verta sekä öljyä sekoittava Yhdysvaltain tuote Irakin sodan pääarkkitehtina. Matkat pesäkkeestä toiseen tekevät maailmanpoliisista sokean ja se näkyy nyt Ukrainassa. Ukrainan sotaa Yhdysvallat ei ymmärrä lainkaan. Sen demokratia ja osavaltiot ovat takavuosien Neuvostoliitoakin omituisemmat. Hiio Hipsteri vaiko Lauri Lavatanssi On Suomessa myös korkeakulttuurin harrastajia, joita Helsingin Sanomat kuvaa käsitteillä Hiio Hipsteri ja Kaarina Klassikko. Ne voisi kääntää myös päälaelleen ja vaihtaa rooleja mutta hyvä näinkin. Korkeakulttuurissa lehdistä valitaan joko Image tai Suomen Kuvalehti, ohjaajista Pedro Almodovat tai Ingvar Bergman, televisiossa menee Mad Men tai Downton Abbey nauttien samalla etnistä ruokaa tai chateaubriandia. Kirjailijoista lehti mainitsee Karl Ove Knausgårdin ja Gustave Flaubertin sekä tietysti Fjodor Dostojevskin. Koskahan venäläiset klassikot on luettu loppuun muittenkin kuin Paavo Väyrysen iltapuhteina? Oleellista ei ole se, mitä katsoo tai lukee, vaan kuinka ja missä, kenen seurassa ja onko se sopivassa elämäntyylin muihin valintoihin, vaatteita myöten. Raja on kuitenkin kohtuullisen vapaa ja vain täysin sopimaton on kiellettyä. Kyse ei siis olekaan pelkästä mausta vaan estetiikasta. Suomalainen estetiikka on nousussa. Valinnanvapaus on Suomessa aika niukkaa. Arkena juodaan lehmän maitoa tai vettä, viiniä vain harvat mutta he sitäkin enemmän. Maku kuitenkin luokittelee ihmiset ja tyyli on tapa säilyttää imagonsa mutta myös jäädä sosiaalisen nousun akanvirtaan. Perussuomalainen kulttuuriministerinä Kulttuuriministeri pitää kissatauluista eikä ole likimainkaan samalla tasolla edustamiensa taiteilijoitten kanssa. Turha minun on hänelle mennä tyrkyttämään käsitettä Cluster Art yhdessä Krystal Art ilmiöiden kanssa globaalina viestinä taloutemme uusista mahdollisuuksistamme. Politiikassa vasemmistoa ja oikeistoa ei enää erota toisin kuin takavuosina. Kylmän sodan aikaan porvarit tunnista duunareista jo vilkaisten, nyt lähinnä vain arvokonservatiivit ja liberaalit kahtena ääripäänämme. Persut tietysti inhoavat kaikkea performanssia ja tekotaidetta, modernia maailmaa, tietää vihreän langan lukija toimittajana. Perussuomalainen kulttuuriministeri olisi ihan hyvä vaihtoehto yhteiseksi syntipukiksi, sylkykupiksi ja samalla riittävän utelias ottamaan selvää, mistä on kysymys ja mitä Hiio Hipisterille tai Kaarina Klassikolle tänään kuuluu. Tuskin kovin kummaa, ellei nyt ala inhota oopperaa pelkän tavan vuoksi ja seikkaillen juovuksissa kiekkoleijonien mukana Paavo Arhinmäen tapaan kulttuuria edistäen. Kulttuuriton mies Naisten ja miesten välillä on Suomessa valtavia kulttuurisia eroja. Tämä on syytä tuntea ja tietää myös kulttuuriministerin. Miesten välillä erot ovat vaatimattomia mutta naisten kohdalla jo psykososiaalisiin yhteenottoihin johtavia. Naiset hallitsevat kulttuurimaailmaa ja ´miehet ovat imitoijia. Miehen ymmärtäminen vaatii kulttuuriministeriltä syvää psykososiaalista osaamista ja aiheen tuntemista muunakin kuin pintavaahtona. Elämme pelon yhteiskunnassa ja kutsumme sitä takavuosien tapaan kylmän sodan paluuksi. Helsingin Sanomat pyrkii oikomaan väärää historiallista siirtymää ja kertoo, kuinka kylmän sodan aikana maailma oli oikeasti jakautunut kahtia mutta samalla myös ennustettavissa. Siinä se erehtyy. Mennyttä maailmaa ja historiaa on helppo lähestyä kuvaten sen ennustettavuus mutta kyllä Kuuban kriisi ja Korea olivat aivan todellisia maailmanpalon hetkiä. Kennedyjen murhat tulvat heille taatusti yllätyksenä nekin ja Vietnamin sota oli kaikkea muuta kuin ennakoitavissa loppunäytöksineen. Taiteilimme tuon kauden yli kusi sukassa, kuvaten sen tuon ajan kenraalien näkökulmasta ja maailmassa, jossa oli poikkeuslakeja, Kekkosen seuraajaksi aiottu alkoholisoitunut Ahti Karjalainen. Karjalaiselle taas mikään ei ollut niin vaikeaa kuin ennustaminen, etenkin tulevaisuuden. Hänen lahjakkuutensa jäi median luoman imagon pilaamaksi ja näin Kekkonen piti yllä omaa kulttiaan tankeronsa ja mediansa avustamana, kekkospuolueen tukemana ja perässähiihtäjät taatusti takana. Väärää propagandaa Ei tilanne ole nyt yhtään sen arvaamattomampi kuin aikana, jolloin Eurooppa oli Yhdysvalloille tärkeä kumppani ja Neuvostoliitto pelätty kommunismin kauhukuvia tuottava ideologinen pelote. Kauhun tasapaino oli koko ajan horjuva ja jakautunut Saksa sekä Neuvostoliiton satelliitti- ja miehitysvaltiot muodostivat alituisen uhan. Yhteiskuntajärjestelmien horjuminen aiheutti koko ajan jännitteitä kapitalismin ja sosialismin rajapinnoilla ympäri globaalia maailmaa. Media kärjistää ja hakee tapauksia, jotka ovat pelkkiä sattumuksia. Sellainen oli lehden esittelemä suomalaisen matkustajakoneen ja sitä lähelle joutuneen ohjuksen räjähtäminen jouluna 1987. Kysymys, miksi tästä kerrotaan vasta nyt, on ymmärrettävää. Liki kolmen vuosikymmenen aikana joka minuutti maailmalla lentää tuhatmäärin matkustajakoneita mutta myös ohjuskokeita muuallakin kuin Jäämeren yläpuolella. Läheltä pitää tapahtumia sattuu muillekin kuin pienelle Finnairille ja sen lennolle Huippuvuorten yli Japanista Helsinkiin, Vantaalle. Miksi niistä tulisi puhua ja levittää lentokauha ja nykyisen fobian lisäksi? Fanien esittelyä stereotyyppien tueksi Fanit ovat medialle yhtä tärkeitä kuin pelon maailman esittely, kauhuskenaariot. Nyt fanitetaan aitoja ja ihania suomalaisia, joilla on universaali vetovoima esitellen Nokian entinen pomo ja hänen kirjansa muiden tuttujen naamojen rinnalla. Kun kyseessä on nainen johtajana, kirjan voi lukeakin. Nimi Blanca Juti mieleen ja tilaamaan netistä markkinointijohtajan hengentuote. Blogien pitäjät kokoavat niistä upeita kirjoja ja tämä on niistä esimerkki. Omani on koottu kirjoina myös keräilijöille joita Suomesta löytyy kulttuurimaana heitäkin kiitettävä määrä. Tänään toki tätäkin juttua saksalaiset lukevat paljon suomalaisia ahkerammin. Eilen taas jenkit. Kohta useampi miljoona lataus vuosittain. Se on ihan rohkaiseva määrä jatkaa kirjallista uraansa. Kun kirjoitat ilmaiseksi, se vie pohjaa koko kirjallisen maailman kielellisiltä lahjakkuuksilta. Se on surullista. Kauneinta mitä ihminen voi tuottaa on se, mitä hulluus synnyttää ja järki kirjoittaa. Pallopelien kulttuuri ja estetiikka jää kuvaamatta Lehden pakollinen lentopallokuva on otettu passaristamme Tervaportista. Itse olisin valinnut toisin ja pannut lukijani arvailemaan onko kyseessä Mikko vai Matti. Oivasen kaksoisveljet ovat kuin kaksi marjaa ja heidät erottaa vain pelityylistä. Pallopelien kulttuuri ei oikein kuulu muuta kulttuuria seuraavien toimittajien osaamiseen ja se on sääli. Se on yhtä paha puute kuin puhua globaalista politiikasta tuntematta lainkaan maantiedettä ja uskontojen syvintä olemusta eri kulttuurien erottajana ja yhdistäjänä. Siinä mahalaskussa on jotain samaa kuin paikallisessa Forssan Lehdessä, Hämeenlinnassa painetussa, ja sen päätoimittajassa esittelemässä omaa tytärtään kansanedustajana. Sama lehti esittelee viikonlopun numerossaan suurten mahdollisuuksien Ypäjää hevospitäjänä. Sirkka-Liisa Anttila esittelee kolmessa eri artikkelissa visioitaan Forssan ja Lounais-Hämeen talouden ja kulttuurin vahvuuksista. On esitellyt kohta puoli vuosisataa. Ja aina ne samat. Kun samaan aikaan yhteisen kehitysyhtiön johtaja eroaa, on vedetty moneen kertaan kölin alta, eikö tämä vahvuus synny juuri rajoista, aggressiosta, nepotismista, väärän valtatien varressa asuvien tavasta viedä seutukuntaa kuin litran mittaa, kaupunginhallituksen puheenjohtajan tuskailua lainaten. Eikö siitä opita ikinä? Jos Forssassa alkaa kilpailla paikallisten kanssa edes ehdokkuudesta Eduskuntaan on haettava tuki Helsingistä, Lahdesta, Hämeenlinnasta ja viimeiseksi vasta Lounais-Hämeen omilta verkostoilta, nepotistiselta medialta. Kun väki vähenee, pidot eivät parane Lounais-Hämeessä ja elämä on nyt Lounais-Hämeessä vieras kieli, jota kaikki ääntävät väärin.

Tunne oma tilasi, älä arvaile

Aloita siitä mihin muut lopettavat Syöpäkuolemat, alkoholismi, itsemurhat, verisuonitaudit, onnettomuudet näyttävät keskittyvän kaupunginosittain ja koko maassa tietyille alueille, kertoo tuore tutkimus jota Helsingin Sanomat (26.8.2014) esittelee. Näin se varmasti kartalla näyttääkin ellei ole maantieteilijä ja lähde tutkimaan, onko tässä mitään perää vai syntyvätkö erot pelkästään sattuman kautta. Ikävintä on, jos ilman tutkimusta aletaan tehdä johtopäätöksiä, mistä nämä erot saattaisivat johtua ja toimia näiden arvailujen varassa. Tuntematon maantiede Alueet ovat ihmisille tärkeitä mutta maantiede tieteenä usein liki tuntematon. Monessa maassa maantiede on yliopistoissa omana tiedekuntanaan ja erityisen arvostettu se on ollut aina Saksassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Maantieteen opettajana, yliopistossa professorina, siihen joutui tutustumaan toisella tavalla kuin mitä kouluopetus ehkä antaisi ymmärtää. Maantiede jakautuu hyvin moneen erikoistumisalaan ja sillä on runsaasti lähitieteitä, ei vähiten aikatieteet, historiatieteet. Lisäksi luonnonmaantiede on aivan eri asia kuin talous- ja sosiaalimaantiede tai aluesuunnitteluun erikoistunut suunnittelumaantiede. Maantieteen filosofia on ikivanhaa ja perustuu tieteen yleiseen filosofiaan. Sitä on pidetty aina vähän vaikeana ja se tulikin opintoihin mukaan vasta perusopintojen jälkeen. Maantieteen ehkä arvokkain asia perusopinnoissa oli opastaa nuoria ymmärtämään kokonaisuuksien hallintaa ja synteesien rakentelua. Alue kun yhdistää niin paljon sellaista, joka erikoistieteitten kohdalla jää usein huomaamatta. Tässä aikaan sidotut historiatieteet lähestyvät maantiedettä. Toinen on tarkastelutavaltaan horisontaalinen yhdistelijä, toinen vertikaalinen. Synteesistä innovointiin Maantieteilijän työ alkaa siitä mihin muiden tutkijoiden loppuu, neuvottiin nuoria alan opiskelijoita heti ensimmäisen opintoviikon aikana Oulun yliopiston Maantieteen laitoksella. Sattuman osuus ei saa johtaa vääriin johtopäätöksiin saati aluesuunnittelussa turhiin toimenpiteisiin suunnittelumaantieteessä. Juuri kuollut Keskustan pitkäaikainen Oulun läänin entinen maaherra, seitsemän valtion budjetin laatija, K-linjan ja Kekkosen harras kannattaja, Ahti Pekkala kuunteli usein meidän maantieteilijöitten esitelmiä ja oli erityisen tarkka siinä, kuinka Oulun seutua kehitetään ymmärtämällä, kuinka alueet eivät ole saarekkeita vaan sisäkkäisiä kehiä, jossa maaseutu, Haapavesi kuntana, ei ole Oulun ulkokehälle jäävä kummajainen. Se, että minua puoli vuosikymmentä vanhempi opettajani ja myöhemmin kollega Eino Siuruainen valittiin Pekkalan jälkeen Oulun läänin viimeiseksi maaherraksi, ei ollut kenellekään yllätys. Siuruainen oli Keskustan mandaatilla toimiva kansanedustaja mutta samalla hoidimme samaa maantieteen professorin virkaa. Olimme laitoksella luonnollisesti ylpeitä omasta Maaherrastamme. Rehtori kertoi kuinka maaherrojen koulutusohjelma lopetetaan Maantieteen laitoksella. Viisas ratkaisu ja ennakoi läänien lakkauttamista jo 1980-luvulla. Verkostojen verkosto Virkamies voi puurtaa useissa sivutoimissa ja samainen Helsingin Sanomat kertoo kuinka kaupunginjohtaja Jussi Pajusella on 13 sivutointa ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurilla peräti 16 mutta osalla vain yksi tai ei yhtään. Kun virka lakkaa olemasta, mies jää eläkkeelle, kaikki toimet käytännössä katoavat. Ne ovat syntyneet pääsääntöisesti viran mukana ja usein osana puoluemandaattia. Kun puoluekin katoaa ja eläkkeelle jäävien osuus on kovin suuri, kuten nykyisin on, alueiden väliset ja sisäiset verkostot katoavat eläkeläisten mukana. Näin Raimo Sailaksen kolumni samassa lehdessä on melkoisen turhanaikainen ja muutenkin jo takavuosilta tuttua tekstiä. Uudet luudat lakaisevat mutta eivät kalasta enää vanhoilla verkoilla. Näin poliittinen laitos joutui puolueineen kriisiin. Tämä on ongelma, jota ei ole riittävästi pohdittu. Kun sodan aikana syntynyt suuri ikäluokka jätti virkansa, samalla jäivät myös lukuisat alueita yhdistäneet verkostot ja talouden klusterit. Ihmisten väliset kontaktit ovat uskomattoman tärkeitä eikä niitä koskaan voi korostaa liikaa. Nyt ne ovat oleellisesti rapautuneet ja uusia ei ole syntynyt muuten kuin netin virtuaalisina verkkoina. Se ei korvaa hyvien henkilösuhteiden kautta syntyneitä verkostoja. Niitä on pidettävä yllä koko ajan ja se on keskeinen osa virkemiehen työtä hyvin hoidettuna. Sulka Lukasenkan hattuun Kun Vladimir Putin tapaa Valko Venäjällä Aljaksandr Lukasenkan isännöimän Miskin huippukokouksen osanottajat Petro Porosenkon ja Catherina Asthonin, kukaan ei voi olla tuloksesta kovin varma ja yksityiskohtia vältellään. Ainut voittaja on Valko-Venäjän kiistelty presidentti ja tätä kautta Euraasian ja Venäjän vetämä tulliliitto. Tästä sulasta Putin voi hyväksyä jopa Porosenkon täysivaltaiseksi maansa edustajaksi huipputapaamiseen. Toinen voittaja ovat verkosto, jotka nyt ovat tulehtuneet. Putin on keskeinen media-ajan verkottaja ja hänen jättäminen sivuun on ollut valtava menetys Euroopan ja etenkin Suomen taloudelle. Putin on taitava media-ajan ymmärtäjä ja kykenee verkottamaan itsensä niin sosiaalisiin kuin ei sosiaalisiin medioihin, mediaan ja sitä lähellä olevaan viihteelliseen epämediaankin. Piru majailee yksityiskohdissa Maantieteessä sisäkkäiset kehät eivät nyt toimi Ukrainassa ja EU:n näkökulmasta kehitystä ei tapahdu lainkaan, jolloin rikkonaiset alueet ja niiden toiminta johtaa samaan kuin kuntarakenneuudistuksessa, jossa kaikki neuvottelijat epäilevät toistensa tarkoitusperiä tai eivät ole niistä lainkaan perillä. Tällaisessa verkostossa ei sosiaalisen epämedian merkitys kasvaa oli alue pieni tai suuri. Globaalissa geopoliittisessa kaaoksessa piru löytyy yksityiskohdista ja niiden löytäminen on Ukrainan kriisissä nyt vielä kaukana tulevaisuudessa. Sama pätee sellaiseen kuntarakenteiden uudistukseen, jossa tutkimus jätetään tekemättä ja prosessi käynnistetään komentelemalla, painostamalla ja uhkailulla. Sosiaalinen epämedia tuo koko ajan agendalle pieniä yksityiskohtia joihin myös oma hallituksemme on kompastunut, olemattomaan puuhasteluun jo Kataisen aikana. Tunne oma tilasi, älä arvaile Tässä tarkoituksessa Forssan Lehdessä Ilkka Joenpalo on kirjoittanut ansiokkaan mielipiteen (26.8.2014) lainaten Urho Kekkosen lausahdusta “Tunne oma tilasi, anna arvo toisellekin”. Siinä pelkkä oman tilan arvailu ei vielä riitä, oli kyseessä Minskissä tai Forssassa järjestettävät kokoukset sekä alueiden välisten verkostojen todelliset ylläpitäjät. Ei kuvitellut ja arvioiden oma tila väärin sekä antamatta muille arvoa ja tunnustusta lainkaan. Ylimielisyys yhteisten asioiden hoidossa on alueiden Euroopassa ja Suomessa verkostotalouden ja klustereiden pahin peikko ja moraalin rapauttaja. Verkostot kun eivät muutu vaikka vaaleissa äänestäisimme miten tahansa. Siinä on samaa kuin sukulaisten suosimisessa, nepotismissa. Emme voi valita sukulaisiamme, vanhempiamme. Tässä merkityksessä suku on pahin tai paras verkosto ja tähän liittyi läheisesti ensimmäinen väitöskirjani paikkaleimautumisesta ja juurista, maantieteen mentaaleista alueista ja käsitteistä, joiden perustana ovat tunnesanamme ja hermeneutiikka, joskus myös strukturalismi, nykyisin postsrukturalismi, joka tekee emotionaalisesta aina todellisen ja sisäsyntyisen alueen sepitteellisten ja hallinnollisten alueiden rinnalla “aluehenkineen“.

Ei sosiaalinen epämedia

Jussi Halla-aho oli kirjoittanut ei sosiaalisen epämedian sivuille tekstin, joka pani pohtimaan asiaa syvemminkin. Näin Soinin päivänä hän oli rohjennut kriittiseen tyyliinsä ja hänelle tyypilliseen tapaan polemisoida myös oman puoleensa edustajia haluttomuudesta täyttää niitä lupauksia, joita vaaleissa oli annettu. Sellainen on luonnollisesti moraalitonta silloin, kun ihmiset jättävät ikiaikaiset puolueensa ja äänestävät jotain vallan uutta, kirjoittaa Halla-aho. Eivätkä sitten saakaan katetta luvatulle, kuten vaikkapa Kokoomukselta tämän luvattua hoitajille 500 euron lisäansiota tai taas kerran, vaalien lähestyessä, tulee luvattua ummet ja lammet mutta heti vaalien jälkeen ne unohdetaan. Hyväksytty pelin politiikka Politiikka lupauksineen on ikiaikainen tapa huijata ihmisiä ja pelin politiikasta nyt ei saa jutun juurta toistamatta jo tuhanteen kertaan sanottua. Richard Nixon sentään tuli lopulta myös tunnon tuskiinsa ja myönsi pettäneensä kansansa luottamuksen. Sitä edelsi tosin sellainen rötöstely, ettei sitä tapaa muuallakaan kuin huonoissa leffoissa. Mistä syntyy sitten ilmiö, jossa juuri epämedia on viemässä kohti prosessia, jossa suosimme huomaamattamme ei sosiaalisia ilmiöitä ja mediasta tulee epämediaa? Media joutuu uudessa kilpailutilanteessa ja murroksessaan hakemaan yhä enemmän aiheita, jotka ovat äärimmäisen epämiellyttäviä ja samalla negatiivisia, marginaalisia ilmiöitä samalla 7000 miljoonan ihmisen maailmassa. Niitä aiheuttavat ihmiset, joilla on taipumusta joutua marginaalisiin onnettomuuksiin, vaikeiden kokemusten kantajiksi tai niiden kohteiksi, verityöt seuraavat toisiaan ja lopulta tällaista elämää ei puhdista mikään muu kuin väkivaltainen kuolema. Usein vielä oman käden kautta tai hukkuen Suomessa juhannuksena. Sosiopaatit näkyville Kun media joutuu kilpailutilanteessa hakemaan erityisen epäsosiaalisia ihmisiä ja näiden elämänkohtaloita siitä tulee samalla epämediaa. Media ei jaa tietoa yhteiskunnan päälinjoista ja suurten massojen arkisesta elämästä, jossa onnistuminen ja onnen tunne syntyy sosiaalisen elämän säännöistä, normeista ja moraalista. Näin epäsosiaalinen media nostaa framille ja julkiseen valoon sellaisia henkilöitä tai prosesseja, tapahtumaketjuja, joiden lopputulos on kuin Richard Nixonin elämä tai Kennedyjen sukuklaanin surullinen kohtalo, Mika Myllylän ja Matti Nykäsen elämä urheilijoina, maailman mukavin mies itsemurhan tehneenä tapauksena, koomikkona. Joskus mukana on myös toimittaja ja hänen kaverinsa, joka on usein epäonnistunut kirjailija, päihteitä käyttävä kuvataiteilija, epäonnistunut tieteilijä, väärinymmärretty poliitikko, samaan epäsosiaaliseen elämään ajautunut yhteisen kohtalon jakava uutisen aihe päihteineen. Tämä yhteinen marinadi alkaa elää omaa elämäänsä. Suuret nimet historiassa ja sen väkivallassa ovat olleet perinteisesti näitä persoonallisuuksia, psykopaatteja epäonnistujia normaalin normiston sisällä eläen Pol Potista, Adolf Hitleriin ja Staliniin. Heitä on tuhansittain kaikissa ammateissa ja arvostus on syntynyt pääosin epäsosiaalisen elämä tuotteena, otsikoista medioissa. Historia sivuuttaa nämä kohdat, jos henkilö on jäänyt sosiaalisen pääomaan ja muistin rasitteeksi. Uutinen syntyy myös huolimattomasta duunarista lentokonetta, bussia, rekkaa kuljettaen, laivansa karille ajaneesta kapteenista sekä muista marginaalisista tapauksista päästäen ebolan irti tai käynnistäen viidakkosodan, kaupunkisodan, terrorin kauhut, epämedian ei sosiaalisen elämän myyvimmät aiheet. Vai onko päivää ilman Gazaa, Putinia tai jotakuta muuta epämedian ei sosiaalisen elämän ymmärtävää hahmoa? Jopa nuorta joka alkaa vanhemman poliitikon tapaan hakea mediajulkisuutta käyttäytymällä epäsosiaalisesti ja luottaen tuttuun alkoholisoituneeseen toimittajaan. Epämedia valikoi sekä toimittajan että tämän valitseman julkimon oli aihe tai ammatti mikä tahansa. Epäsosiaalinen media valitsee myös tätä kautta julkimot, joille alkaa syntyä kysyntää suurten massojen hakiessa vaaleissa itselleen ehdokkaita. Puolueet kun syntyvät nekin nykyisin ei sosiaalisen epämedian kaikkein vaikeimmista psykopaateista valehtelijoina ja narsisteina, mytomaanikkoina, itsensä häpeilemättä esittelevinä ja kiittelevinä lurjuksina. Mukana on myös häpeilemätöntä nepotismia ja korruptiota, rikoksia. Sairastunut yhteisö suojelee heitä ja syntyy vaikkapa psykososiaalista kiusaamista ja syviä traumoja, tragedioita, joista media saa otsikoita. Näin epämedia ja sen epäsosiaalinen elämä tukee näitä ilmiöitä ja itkee haudoilla, jotka on taatusti itse aiheuttanut. Epäsosiaalinen normistomme Olisiko Jussi Halla-aho päässyt vahingossa totuuden jäljille oltuaan tohtorina kolme vuotta kansanedustajana ja siitä osan aikaa puolueestaan erotettuna? Ehkä nämä vanhat edustajamme ovat olleetkin aina lupauksia antavia ja nimi on tuttu jo aiemmista rötöksistä, epäsosiaalisesta elämästä tai sen lähellä koko ajan eläen yhdessä ei sosiaalisen median kanssa ja samassa liemessä marinoituina? Olisiko mahdollista, että ei sosiaalinen epämedia ei välitä erityisesti perinteisestä, normeja ja lakeja noudattavasta suuresta massasta? Niinpä vaikkapa Suomessa, jossa syntyy joka vuosi 60 000 uutta lasta, sotavuosina 120 000, valmistuu sama määrä kouluistamme ammattiin, 1500 tohtoriksi väitellen, valtaosa ammattinsa todella osaavista huipuista ei koskaan pääse kokeilemaan siipiään vaikkapa eduskunnassa ja ministerinä. Näihin julkisiin tehtäviin kun media valikoi juuri kaikkein suurimmat otsikot saaneet häiriintyneet narsistit, tyhjänpuhujat, epäonnistuneet tapaukset muussa työelämässämme mutta jotka pysyvät pystyssä myös ilman selkärankaa. Yhdysvalloissa oli tutkittu kuinka liian tasapäistävä ja räiskyvää normistoa välttelevä protestanttinen luterilaisuus ei heillä menesty politiikassa eikä muussa epämedian palvomassa julkisuudessa. Suomalainen ei menesty oikein Yhdysvalloissa sen huipulle kavuten. Sen sijaan hyvänä duunarina hän menestyy. Ei päivää ilman Putinia eikä päivää ilman Matti Nykästä morsiamineen. Mitä hullumpi ja narsistinen uusi ohjelmaformaatti, sitä paremmin se myy, kun muutakaan ei ole tarjolla. Kuka on nähnyt leffan, joka on Hollywood -tuote ja jossa aihe ei pyöri rikosten, rötösten, tolkuttoman verellä mässäilyn ja aggression, kieroilun ja moraalittoman elämän ympärillä, terroristien ja sodan sekä kauhun, suurten onnettomuuksien maailmassa? Mistä tällainen media on syntynyt? Ovatko uudet pelimme tätä samaa kulttuuria ja ei sosiaalisen epämedian viimeisintä tuotetta? Nakertaako se yhteiskunnallisen normiston ja sen tärkeimmän pääoman, moraalin? Miksi suomalaisen sosiaalisen pääoman ja normistomme olisi muututtava palvelemaan Hollywood -elämää? Viihteellistyminen ei ole pahin ongelma Ei sosiaalista epämediaa on moitittu eniten juuri viihteellistymisestä. Se on virhe. Viihde on vain markkinoiden vaatimus ja sellaisenaan viatonta. Sen sijaan ne valinnat, jotka syntyvät toimittajien ja mediamaailman omassa normistossa ja huomaamattamme sen sisään kätkeytyvää, demokratiaamme nakertavaa ja asiantuntemuksen sivuuttavaa ja sen rapauttavaa käytäntöä, on yhteinen todellinen ongelmamme. Me välttelemme jo mediamaailman ammatteja ja poliitikon moraali on sama kuin mediamaailman yhteinen negaatio, jossa haetaan vain epäsosiaalisen ihmisen tekemiä onnettomuuksia ja niiden seurauksia sekä suositaan samalla näitä avaintehtäviin politiikassa ja talouselämässä, johtajinamme. Mediapersoonat kun ovat tapa valita heitä mediayhteiskunnan palveluun myös ja etenkin politiikassa, normistollisina päättäjinä ja moraalin vartijoina. Jussi Halla-aho lähestyy kirjoituksessaan oikeaa asiaa mutta kovin kapeasta asetelmasta, omasta pettymyksestään. Laajemmassa kontekstissa epäsosiaalinen elämä, narsismin häiriöt, kun on helpoin ja usein ainut tie mediapersoonaksi. Jussi Halla-ahon tie oli toinen. Hän on piikki lihassa myös omassa puolueessaan. Laajemman kontekstin kautta mukaan on tullut myös pohjaton normaalin ihmisen normiston väheksyntä ja etsitään ratkaisuja, jotka ovat ääri-ihmisten ahneudessaankin vaikeasti selitettävissä vaikkapa optioina ja kohtuuttomina palkkiona osana rakenteellista korruptiota, palkkiovirkoja. Vai voiko joku selittää tavallisen slummista nousseen ihmisen miljoonatuloja vain siksi, että hän on slummista noussut ja osaa jotain sellaista, jolla ei ole vähäisintäkään merkitystä yhteisen sosiaalisen elämämme ja sen vaurauden kartuttamisessa? Pikemminkin hän osaa jotain sellaista, joka on normistollemme ja perinteiselle moraalille vahingoksi, rapauttaa sitä narsismillaan tai aggressiolla, muita piittaamattomalla elämänasenteellaan potkien palloa tai hakaten nyrkeillä. Yhteisön vastuu yksilöstä Olen ollut mukana yli 40 vuotta rakentamassa maaseutualueiden taloudellista, kulttuurista ja sosiaalista kestävyyttä. Sen tärkein elementti on ollut yhteisöllisyys. Sinä vakuutukset ja rahalaitokset, pankit, eivät pelasta tai auta rahoineen silloin kun sattuu onnettomuus, rakenteellinen pako maaseudulta. Toimivassa yhteisössä palaneen talon tilalle rakennetaan uusi talo talkoovoimin. Yhteisö ei anna rapauttaa itseään ja normistoaan joutumalla turvautumaan sellaiseen, joka pilaa lopulta koko tuhatvuotisen sosiaalisen pääoman ja normiston sekä moraalin. Emme voi luottaa EU:n hyvää tahtoon tai Natoon. Sellainen olisi suurta typeryyttä itsenäiseltä kansakunnalta tai kyläyhteisöltä. Ainut uskottava realiteetti on Paasikiven esittelemä maantiede, jolle emme voi mitään. Se on meidän voimamme samalla. Kyliä kehitettäessä talkoovoimin oleellista on ollut, ettei tähän kylätoimintaan otettu koskaan mukaan poliittisia puolueitamme ja niiden kellokkaita. He kun eivät ole kiinnostuneita ilmaisesta työstä ja talkoista vaan lähinnä omasta egostaan ja sen esilläolosta. Keskustelimme tästä usein professori Lauri Hautamäen kanssa, joka sai kylätoiminnastamme pikku Nobelin. Kriisialueelta liikkeelle Ensimmäinen kylätoimikunta käynnistettiin Lappiin, ei Hautamäen oman yliopiston kylkeen Pirkanmaalle ja Hämeeseen. Hän kun ei uskonut sen onnistuvan siellä ensinkään. Esitin Vuotson kylää Lapissa, Lokan ja Porttipahdan altaiden välissä. Siellä oli riittävästi kiusattuja suomalaisia porotilallisia ja allasevakkoja katkeroituneina ja karkotettuina kodeistaan Rieston, Mutenian, Korvasen, Lokan, Pillirannan ja Madetkosken kylistä. Vauraimmasta osasta pohjoista Sodankylää ja vanhaa Sompion Lappia. Heillä oli keskinäistä riitaa, joka oli kylvetty sinne poliitikkojen ja pankkien toimesta sekä etelästä, herrojen Suomesta, hajottaen ja halliten pohjoista Lappia ja käyttäen näin luonnonvaroja, kuten EU nyt koko Suomessa. Oli aika kokeilla, saadaanko kylä eläväksi, saadaanko riidat loppumaan ja kymmenet allaspeikot poistettua Lapin erämaita pilaamasta, viimeiset kosket suojeltua ja korvaukset hoidettua karvalakkilähetystöinä Helsinkiin. Ja kyllähän ne saatiin. Järjestyksen palauttaminen ja usko omaan yhteisöön, sen voimaan, on ensimmäinen askel palauttaa myös vuosituhantista normistoa ja siirtää ei sosiaalinen epämedia palvelijoineen syrjään, ennen kuin olemme kylmän sodan tuliselle puolella ymmärtämättä, miksi näin oikein pääsi käymään

Sorvin ääreen palaava kansakunta

Kesän viimeinen viikonloppu on alkanut ja päättyy urheilullisesti suomalaiseen juhlaan keihäsmiesten ja esteitä juoksevan naisen tuodessa meille Zurichin kisojen ainoat mitalimme. Näin me ainakin haluamme uskoa vielä tänään, lauantaina. Positiivisuus on ollut muotia kuluneen kesän helteissä. Kisat kuitenkin menivät meiltä odotettua paljon paremmin ja laajemmalla osaamisella kuin vuosikymmeniin. Joko omat nuoret urheilijamme ovat nousemassa 1980-luvun malliin tai sitten Eurooppa on taantumassa. Ukrainan raskas lisälasku Euroopan taantuma ja oma kriisimme on osa globaalia taloutta ja kärjistyy nyt Ukrainan aiheuttamaan lisälaskuun. Aikanaan tsunamin kauheuksilta selvinnyt presidenttimme on tekemässä sen mitä Suomelta on perinteisesti odotettukin. Pragmaattinen kansakunta on liennytyksen tiellä ja tsunaminkin jälkeen elämä jatkuu ja jonkun on korjattava syntyneet vahingot. On parempi pyrkiä tekemään diplomatian kautta vahingoista mahdollisimman nopeasti korjattavia, jolloin tie vanhalle ja kestävämmälle uralle ei veisi aikaa useamman sukupolven yhteisenä kokemuksena. Kaikki eivät jaa suomaalisten maailmankuvaa eivätkä suomalaisetkaan ole siitä yksimielisiä. Parempi kuitenkin virsta väärään kuin vaaksa vaaraan, jolloin niin Suomen ja nyt yleistä arvostusta nauttivan presidenttimme tehtävä on hänelle sopiva sen riskeistä huolimatta. Näin siitäkin huolimatta, ettei hän ole asiaan haettu sovittelija tai viran puolesta YK:n neuvottelija vaan suvereenin valtion päämies. Se muuttaa asetelmaa mutta ei tee siitä mahdotonta. Venäjän median suhtautuminen presidentti Sauli Niinistön vierailuun on odotettu ja epäilemättä se on sitä myös muualla maailmalla. Kriisiä on pyritty ratkomaan montaa eri tietä ja tämä on vain yksi monista. Perinteet velvoittavat Suomen kohdalla se on perinteinen ja myös sitä kautta hyväksytty, jolloin sitä on myös tähän tehtävään pohjustettukin. Toisin toimien olisi jätetty myöhemmin aukko historian tutkijoille ja meitä olisi paheksuttu. Nyt toimittiin oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Suomi on löytänyt paikkansa maailmanpolitiikan kriiseissä ja varoo ajautumasta kolmatta kertaa vaihtorahan osaan maailmansotien pyörteissä. Ukraina ei ole toki ainut kriisin aihe maailmalla ja aseellisten konfliktien rinnalla etenevät myös jo ennestään tutut rutot ja kolerat. Ebola ei ole uusi ilmiö ensinkään mutta nyt sen leviäminen on vaikeasti torjuttava ja se ei saa jäädä muiden konfliktiemme varjoon. Ebolaan liittyvä hysteria on sekin uhka, joka on osattava käsitellä oikein. Stubbin näköinen karikatyyri Suomen pääministeri on ottanut esiintymisessään linjan, joka muistuttaa aiempien vuosien karikatyyrien piirtäjien ja nukkeanimaatioiden tekijöiden seterotyyppejä poliitikoistamme. Se voi olla ihan hyvä keino lähestyä osaa meistä ja nuoren polven kokemana, mutta ei mene oikein ikääntyvän kansakunnan konservatiivisemman osan siihen arkeen, jossa mukana ovat vaikeat talouden taantuman aiheuttamat vakavat ongelmamme, työttömyys, syrjäytyminen ja eläkeikäisten monet suuria ikäluokkia askarruttavat kokonaan uudet ja monelle vieraat aiheet rakennemuutoksineen. Pääministeri Stubb on tehnyt itse itsestään kevyellä esiintymisellään karikatyyrin, joka jakaa koko hallituksen kahtia. Kuinka suhtautua karikatyyrinsä itse tekevään pintailmiöiden esittelijään ja hänen saamaan suosioon suhteessa vaikkapa konservatiiviseen oppositioon. Viihteellinen media ei ole sama asia kuin viihteellinen hallitus ja sen ministerit. Ero Paavo Lipposeen, Matti Vanhaseen ja Mauno Koivistoon, puhumattakaan Kalevi Sorsasta ja hänen edeltäjistään pääministereinä, alkaa olla liian suuri. Eletään sentään maamme historian vakavimpia aikoja ja meillä on ollut joskus ennekin päämiehiä, jotka eivät ole osanneet oikein täyttää tehtäväänsä valtiomiesmäisesti esimerkkinä vaikkapa presidentti ja tohtori Relander, mukava karjalaismies viihdyttäjänä oman aikansa tavoilla etenkin kadulla esiintyen ja kertoen samalla valtiosalaisuuksia. Ongelmia oli myös Ståhlbergilla löytää presidentillinen asemansa ja hän seurasi salaa Mannerheimin tapaa esiintyä ikonina hakien sopivaa etäisyyttä tuon ajan mediaan. Muuten hänen siviilielämänsä oli hyvinkin arkista ja myös median esittelemää. Hän ei kuitenkaan itse sitä esitellyt ja ryhtynyt komeljanttariksi. Paavo Väyrynen on tyypillinen oman roolihahmonsa vangiksi jäänyt julkisuuden henkilö, joka pyrkii sitä korjaamaan itse ironialla nyt ikääntyneenä valtiomiehenä. Hän jopa esittelee avoimesti niitä keinoja, joilla hän on keventänyt omaa ongelmallista mediasuhdettaan. Kun ironiasta alkaa tehdä ironiaa, se menee överiksi. Uuden roolin etsintää Mediayhteiskunnassa julkisten virkojen haltijat ovat kokonaan uudessa tilanteessa sähköisen median ja somen aikakaudella. Siihen luontevasti suhtautuvat ja sitä koko ajan käyttävät ovat ymmärrettävästi muita kollegojaan askelen edellä viestijöinä. Alexander Stubb on tästä myönteisin esimerkki ja monessa puolueessamme on taitavia somen käyttäjiä ja jopa persoonallisuuksia, sitä kautta poliittisen meriittinsä hankkineita kirjoittajia. Perussuomalaisten Jussi Halla-aho on näistä yksi tunnetuimmista. Demokratia on välineineen muuttumassa ja perinteisempi media joutuu usein analysoimaan sellaista, joka on analysoitu jo muutenkin puhki. Etenkin printtimedia jälkilöylyineen on joskus kovin raskasta luettavaa ja itseään toistavaa. Some ei ole vain reaaliaikainen vaan myös analysoiva ja arvioissaan moniäänisenä usein myös parhaat mallit valikoivaa. Monitasoisuus ja kansainvälisyys helpottaa sellaisen havaitsemista, johon printtimedialla ei ole mahdollisuutta. Sen kriisi syvenee ja samalla sähköinen osuus siellä on jo lähivuosina myös tämän tiedotuksen taloudellisesti kannattavinta bisnestä. Suomessa tämä kehitys on vain hidasta. Tradition ylläpitäjät Mennyt kesä on ollut myös perinteisten seminaarien aikaa ja Euroopassa lomailu jatkuu vielä elokuun loppuun. Näiden tapahtumien luonne ei ole muuttunut merkittävästi siitä mitä ne ovat toistuessaan jokakesäisinä konferensseina. Kongressit ja kongressiympäristöt ovat nekin traditio kongressihotelleineen turismina, johon on vaikea löytää uutta sisältöä muuttamatta ensin koko konsepti uudeksi ja aiempaa joustavammaksi, uutta tietoa jakavaksi. Liian harva niistä hyötyy ja samojen teemojen toistuminen alkaa olla rasittavaa sekin. Joillekin organisaatioille niistä on tullut liki ainut toiminnan muoto ja sellaisenaan vuosijuhlan tyyppinen yhteinen tapaaminen ja kongressibisneksen luonne on etenkin Yhdysvaltoja leimaavana rasittava. Uutta ei synny muualla kuin idässä, tulkiten se juuri kongressien kautta tietoa hankkien. Tämä käsitys on luonnollisesti virheellinen. Sisäpolitiikkaa ulkopolitiikan keinoin Politiikan syksy on Suomessa vaaleihin valmistumista ja siinä mukana on uusia aineksia. Sisäpolitiikka on tullut mukaan ulkopolitiikan samaan kehikkoon eikä niitä edes pyritä enää pitämään erillisinä. Osasyynä on kansallisen erikoislaaduin heikko tunteminen ja sen välttely hallituksessa. Ministerin olisi luonnollisesti tunnettava oman hallinnonalansa yksityiskohdatkin ilman avustajien taluttamista ja jatkuvien kömmähdysten korjailua. Näin Suomen talous ja sen kriisit ovat osa EU -politiikkaa ja Ukraina mukana Venäjän kaupassamme sekä taloutemme niissä rakenteissa, joissa päätetään myös luonnonvarojemme käytöstä ja ympäristökysymyksistä. Mutta myös vaikkapa kuntiemme rakenteista ja rakennepolitiikasta sosiaalipolitiikan ja terveydenhuollon arjessa. Kaikki ei kuitenkaan liity kaikkeen niin suoraviivaisesti kuin usein annetaan ymmärtää ja medioissamme oikoa mutkat suoriksi. Kun osaamattomuus ja populismi kasvavat, syntyy poliittista viihdettä, jossa pääministeri on itse luomansa karikatyyrin näköinen, oikeastikin. Se on tapa vältellä joutumasta esittelemään sellaista, jota ei voi tuntea ja sen kyllä huomaa vaikeiden asiakysymysten välttelynä.