tiistai 30. heinäkuuta 2013
Maalaustaiteen ikoni on poissa
Avaan Googlen ja yritän löytää jotain uutta josta rakentaa serkkuni Leena Luostarisen nekrologiin. Huomaan, että sitä on sukuni kohdalta korjailtu ja kuvagallerian yläkulmaan on koottu Leenan ja omat kuvani muutamien esimerkkien kautta ja naamakirjana ikoneiksi suvullemme. Nyt tuo toinen ikoni on poissa.
Memento mori
On aika tuijotella silmästä silmään käsitettä Memento mori, muista olevasi kuolevainen. Se on veistoksena oveni pielessä ja kuiskauksena korvaani koko ajan. Se tuo väistämättä mieleeni vuosien 2011-12 tapahtumat ja läheisten ihmisten traagiset kuolemantapaukset Hämeessä. Näiden tapahtumien järkyttävät taustat. Hämäläinen kansa itkee niillä haudoilla, jotka se on itse aiheuttanut ja varmasti vilpittömällä tavalla.
Luostaristen suvussa on hieman yli 2000 jäsentä ja se kuuluu suuriin savolaisiin sukuihin. Sukunimeä on helppo seurata aina 200-luvulle Turkkiin, josta luostarilaitoksen kerrotaan levinneen niin itään kuin länteen. Suomeen suku siirtyi pääosin idästä ja maksoi veronsa luostarilaitokselle talonpoikina eli luostarilaitoksen lampuoiteina. Leena sai geeninsä sekä idästä että lännestä omieni tapaan.
Lapsuus ratkaisee
Leena ei edustanut agraaria Suomea vaan hänen vanhempansa ja isovanhemmat olivat jo virkamiesrälssiin kuuluneita ja Leenan äiti ei ollut suomalainen. Näin Leenalle tuli vanhempiensa ja isovanhempien kautta Eurooppa ja globaali maailma tutuksi jo varhain lapsena. Se näkyi hänen persoonassaan ja tavassa tutustua kuvataiteisiin.
Ekspressionismi oli suosituin kuvaraiteen suuntaus Suomessa uuden modernin taiteen ulottaessa lonkeronsa myös jäyhään suomalaiseen agraariin ja myöhemmin teollistuvaan yhdyskuntaan.
Leena poikkesi muista aikalaisistaan jo varhain ilmaisun värikkyydellä ja aistillisesti värikylläisillä töillään. Se yllätti ja hän sai jo varhain 1970-luvun alussa Taideyhdistyksen Dukaattipalkinnon.
Henry Matisse ja Eugene Delacroix olivat saapuneet Suomeen kirjoitettiin tuolloin. Olin silloin itse nuori 23 -vuotias maisteri ja hymyilin Leenasta tehdyille kirjoituksille. Oulussa Kaleva ei niitä kirjannut mutta Oulu ei ollutkaan tuolloin Pariisi. Kuvataiteissa pohjoinen oli syrjäinen ja sallimaton, liki vihamielinen suljettu yhteisö. Kalevan kirjapaino oli toki poikkeus. Siellä kerättiin taidetta. Oulun yliopiston maantieteen laitos oli kuin kirjallisuuden ja taidemuseon keskelle kyhätty tiedettä tekevä työyhteisö, joka samaan aikaan uudisti koko ajan teknisiä välineitään.
Hidas Helsinki
Meni vuosikymmen kun uusekspressionistit virtaukset saapuivat Helsinkiin ja postmodernin taiteen kärkinimenä loisti Leena Luostarinen. Suuri yleisö oppi tuntemaan hänet suurista kissapedoistaan ja tiikeritauluistaan. Niistä tuli suomalaisen nykytaiteen ikoneja. Leenan taidetta keräsivät myös Ranska, Saksa ja etenkin Yhdysvallat. Ne olivat monumentaalisia ja kuvasivat Leenan kykyä yhdistää ikivanhoja kulttuurikäsitteitä Aasista ja Pohjois-Afrikasta omaan aikaamme. Kulttuurimaantieteilijänä se ilahdutti minua ja olin ylpeä Leenan menestyksestä.
Pohjois-Afrikan tapahtumat ja arbi-islamilaiset rujot näytelmät olivat Leenalle tuskaisaa aikaa. Kuva-aiheiden kirjo oli vuosien varrella kasvanut. Värien ja aiheiden symbolit jäivät yhä enemmän katsojan tulkintaan. Impressionismin painolasti oli sivuutettu. Kulttuurien ja ystävien kokemuksia ei voinut sivuuttaa. Helvetin tuli paloi sisällä.
Leenan suurin vahvuus on maalaamisessa väreillä. Hän ei ollut symbolisti, kuvan aihe ei ollut erityisen merkittävä vaan väreihin heittäytyvä taiteilija, jolle van Goghin kaltainen täydellisyyden metsästys oli tyypillistä.
Lyhyt mutta tuottelias elämä
Keskellä tuntematonta on vaikea olla samaan aikaan opettaja ja ohjaaja olkoonkin että Leena oli hetken myös professorina Kuvataideakatemiassa. Hänet valittiin vuoden taiteilijaksi ja hän sai Pro Finlandia mitalin jo pari vuosikymmentä sitten. Vuoden alussa Tiikerinpiirtäjän töitä oli kerätty Taideyhdistyksen tuottamaan näyttelyyn Taidehalliin. Näyttely kokosi ennätysyleisön ja kiertää nyt takautuvana Joensuun kautta Lappeenrantaan. Leenasta oli tullut enemmän kuin häntä edeltäneet kuvataiteemme naisikonit. Aika oli vain poikkeuksellisen raskas ikonina elämiselle.
Kirjoitin Leenasta ja hänen näyttelystään 13. tammikuuta blogiini ja kerroin siinä kuinka ekspressionismi ei Leenan kohdalla ole taiteen ismi saati koulukunta vaan luovuutta ohjaava maailmankuva, filosofia.
Tuohon maailmanaikaan, impressionismin ja jälki-impressionismin jälkeen haluttiin, tai oli pakko, korostaa ahdistuksessa yksilön sisäistä maailmaa ja sen ilmaisua ulkoisen ja luonnonmukaisena pidetyn rinnalla ja myös sen ohi.
Näin myös sodan runtelemassa Suomessa. Ahdistus ja tuska oli purettava ja palattava siihen mihin enne sotia oli jääty. Oulussa tämä suuntaus oli kielletty kun sen sijaan Helsingissä Leena Luostarinen yhdessä Marita Mäkelän ja Marjatta Tapiolan kanssa olivat sen suomalaisia edelläkävijöitä. Se oli kaikkea muuta kuin tarkoituksellista provosointia.
Varsin varhain maalausten aihe jäi Leenalla statistin osaan ja palasimme niiden kautta ikään kuin juurillemme, jolloin vielä 1990-luvulla jouduin itsekin piileksimään Keski-Euroopassa.
Sama suomalainen yhteiskunnallinen ahdistus pyrkii toistumaan ja joku rikkoo tabuja tietämättään, ikään kuin tieteen ja konvention rajoja tahallaan rikkoen ja hakien uutta luovaa innovaatiota. Se sukeltaako silloin väreihin, nuotteihin tai sanoihin on yhdentekevää. Sen sijaan se ei ole yhdentekevää millaiseen ympäristöön luova työ asettuu ja kuinka se otetaan siellä vastaan.
Suljetun yhteisön paniikki
On eri asia asua Helsingissä, Pariisissa, Pietarissa, Lontoossa tai Madridissa. Forssan Lehti tuskin reagoi mitenkään maan johtavan taiteilijan kuolemaan. Se ei kuulu sen konventioon ja tuskin se olisi aikanaan reagoinut myöskään kultaisen kauden taiteilijoittemme elämään ja kuolemaan.
Teollinen pieni yhdyskunta ja sitä ympäröivät agraarit yhteisöt eivät toki seuraa maailman tapahtumia ja sen värejä muuten kuin myöhemmin jälkiomaksujana imitoiden.
Sama koskee tiedettä ja muuta kulttuuria, innovaatiopolitiikkaa, symboli-innovaatioita, organisaatioinnovaatioita, rakenneinnovaatioita, kirjallisuutta ja MTT Jokioisissa on tyypillinen väärän ajan ilmentymä ja omalakinen tieteen ylläpitäjä valtion virastona.
Tyypillistä oli, että kootessani Jokioisiin, Humppilasta varastettuun tapulimakasiiniin 1990-luvulla kuvataidenäyttelyä veljeni kanssa, Leenan työt eivät sinne kelvanneet. MTT oli oman aikansa ja 1970-luvun vanki, jossa julkaisutkin olivat vain tuon ajan tuotteina mahdollisia ja siirrettiin tutkijan julkaisuluetteloon. Se mikä koski taidetta koski myös tiedettä. Maaseudun Gemeinschaft yhteisöissä, yhdessäolo-organisaatiossa, muutama henkilö ja suku kertoi, mikä on tiedettä ja mikä taidetta ja taloutta sekä ketkä sitä hoitavat, tai sen hoitaminen ei kuulunut kulttuuriin lainkaan.
Kun ihmisestä ja hänen töistään tulee aikaansa sidottu ikoni, hänestä tulee kuoltuaan vielä merkittävämpi kuin eläessään. Leenan kohdalla tämä oli havaittavissa jo hänen eläessään ja se painoi raskaana taakkana. Leena ei ollut oman aikamme idols -ihminen mutta sidottu Helsinkiin Afrikan onnettomuuksien jälkeen.
Todellinen suomalaisen taiteen kultakausi
Oman aikansa sankaruus ja historiallinen ikoni ovat kaksi eri asiaa. Kun Leenan varhaiskauden työt olivat esillä ensimmäistä päivää Helsingin Taidehallissa kriitikko Veikko Halmetoja kirjoitti, kuinka oli aika koota taidemuseoistamme suomalaisen maalaustaiteen todellisen kultakauden työt. Ne kun tuovat mieleen rokokoo- ja jugend -tyylin kuvastot ja aasialaisen tussimaalauksen huiput. Halmetoja on arvostetuin kuvataidekriitikkomme ja hän ei käytä ylisanoja.
Tänään valittiin suomalaiset huiput edustamaan maataan yleisurheilun MM-kisoihin. Se on pieni ja yhden miehen esityksen varassa. Näin ei ole ollut aiemmin ennen 1990-luvun lamaa ja siitä jatkuvaa toivottomuutta.
Se muistuttaa poliitikkojamme, jotka ovat hekin yhden lajin varassa, suomalaisen keihäänheiton ja äijäliikkeen, jolloin kaikki muu on turhaa lisää ja mukana vain osanoton merkeissä ja lipunkantajina omituisessa hallituksessamme.
Kun ikonit korvataan menneen ajan lipunkantajilla syntyy lopulta pelkkiä kuoppaisia katutöitä ja Detroitin kaltainen kohtalo. Kuka mahtaisi olla seuraava kaikkien aikojen nuorin Juhlaviikkojen vuoden taiteilija tai moninkertainen olympiavoittajamme, Nobelisti tieteellemme?
Läpimurto jo 1900-luvun alussa
Se mikä näkyy taiteessa näkyy myös tieteissä ja arkkitehtuurissa. Vaistonvarainen ilmaisu, tunteikas, liioitellun voimakas sivellintyö. Se helpottaa melankolisten aiheiden surullista ja joskus myös ahdistunutta ilmaisuvoimaa laman iskiessä. Tyko Sallinen piirsi töitään pilapiirtäjänä Yhdysvalloissa. Se oli hyvin perinteinen tapa valmentaa itseään ammattilaiseksi siveltimen käytössä.
Uudessa mediayhteiskunnassa ja sen hybrideissä, klusteritaiteessa (cluster art) aiheet ja esitettävä kohde liittyy tänään oppimisprosessiin, yhteisöön, yksilön omaan referointiin ja idealismiin. Läpimurto tälle kaikelle tehtiin kuitenkin Suomessa jo 1900-luvun alussa Tyko Sallisen, Marcus Collinin, Alvar Cawen, Jalmari Ruokokosken, Valle Rosenbegin, William Lönnbergin tai vaikkapa Ilmari Aallon töillä. Nämä keihään kaaret olivat vain silloin vielä säälittävän lyhyitä mutta ennustivat menestystä.
Myöhemmin maailman melskeet ja rauhattomat ajat, kansalaissota ja maailmansodat veivät koko luovan prosessin suuntaan, joka poikkesi kansallisesta luonteestamme ja sen globaalista suunnasta. Mukaan alkoi tulla imitoitua roskaa.
Paluu juurillemme, antropologian strukturalismiin, kansojen yhteiseen sinfoniaan, tapahtui hitaasti ja ensimmäisten taiteilijoitten uskaltaessa sukeltaa omille juurillemme. Leena Luostarisen taiteen valtava suosio osoittaa sen merkityksen kansakunnalle. Kyseessä on nyt samaa pelottomuutta kuin uuden paradigmaisen maailmankuvan synnyssä ja sen löytämisessä, rohkeudessa.
Kun mäkihyppääjä alkaa pelätä, silloin hänen on aika naulata sukset seinään, kertoo suomalainen alan paras osaaja jo lapsena, ja on siinä ehdottoman oikeassa oli laji mikä tahansa. Kun Janne Ahonen hyppää jällen varhaista keski-ikää lähestyvänä maailman huipulla, se on merkki myös nuoremmille ylittää oma pelkokerroin ja tarttua haasteisiin, joihin vanhemmat eivät koskaan tarttuneet, mutta kansakunnat Aasiassa ja Afrikassa, Etelä-Amerikassa varmasti tarttuvat. Ja jos Janne Ahonen siihen kykenee, rima ei ole noussut juurikaan siitä tasosta, jossa se on ollut jo vuosikymmenet.
torstai 25. heinäkuuta 2013
Satu sormusten herrasta
Vuonna 1962 Nobel-palkinnot lääketieteessä jaettiin herroille Maurice Wilkins, James Watson ja Francis Crick. Aihe oli ehkä merkittävin ihmiskunnan historiassa. Miehet olivat löytäneet DNA-molekyylin rakenteen ja ratkaisseet ihmisenä olemisen ja periytymisen sekä elämän syntymän ja kulun suurimman arvoituksen. Se oli vaivannut ihmiskuntaa kuin taru sormusten herrasta ja hänen kantamansa aarre.
Rosalind Franklin
Google on nimennyt tämän päivän Rosalind Franklinille. Hän syntyi 25. heinäkuuta vuonna 1920 ja kuoli syöpään vain 38 vuoden ikäisenä nuorena naisena. Väitteiden mukaan, nykyisin oikeana pidettyjen arvioiden tulkintana, Francis Crick ja James Watson löysivät DNA-molekyylin rakenteen Rosalind Franklinin röntgendiffratiokuvien avulla. He vain vaikenivat tapahtumasta, rikottiin tieteen pyhiä tapoja. Tieto vain pääsi vuotamaan, tuli aika tarttua asiaan ja totuus myönnettiin lopulta. Rosalind Franklin kunnia palautettiin. Hän oli joukon fiksuin.
Tuula Kinnarinen kuvaa tapahtuman kulun herrojen briljanteista arvauksista elämän mysteeriin tieteen lehdessä 3/2003. En käy sitä enempää ruotimaan. Jokainen voi lukea sen sieltä. Ihminen kun on valehteleva eläin. Joskus se pääsee matomaanikon taudiksi. Olen heitä tavannut ja kätellytkin. Hymyillyt taudille.
Ilmiö on yleinen ja etenkin tieteessä tarina sormuksesta ja sen tavoittelijoista on täynnä ikäviä varkauksia sekä vilppiä, kiusantekoa ja kaikkea mahdollista ihmisenä olemisen synneistä. Kuolemansynneistä tuo tauti on pahin. Sitä poteva ei taudistaan mitään tiedä tai ymmärrä. Yhteisön kärsimykset ovat tuon taudin kantajan hoitamista.
Petoksen petos
DNA-molekyyli teki ihmisestä taitavan valehtelijan, petoksen petos on liki jokaisen rikosdraaman tai salapoliisikertomuksen taustalla, massamurhaaja tekee ruumiitaan motiivina ihan vain kiusata etsiviä ja osoittaa omia taitojaan, antaa vinkkejä tutkijoille kuin labyrintissä liikkuen. Kun rikoksia tehdään ikään kuin ilman motiivia taustalla on kadoksissa oleva sormus. Agatha Christie oli taitava massojen viihdyttäjä löytämällä juuri sormuksen.
Jokaisessa urheilukisassa on doupattuja mestareita ja sunnuntain Kalevan kisan keihäsmitalistit eivät voineet luottaa edes oman liitonsa antamaan lupaukseen. Voi olla että toistuisi pielavetisen Ruuskasen tapaus viedä valinnat urheilijoiden omaan oikeusturvalautakuntaan ja ainut mitalistimme pääsikin kisoihin juristien avustamana.
Ihminen ei ole vain DNA-rakenteensa tuote vaan myös osa kulttuuriaan, kasvuympäristöä ja sen sosiaalista pääomaa ja muistia, lähiympäristön antamaa perimää.
Minulla onkin tapana kiittää julkaisuissani myös kielemme rakentajia ja alkaen ainakin Agricolasta ja Lönnrotista. Ilman symboleja en kykenisi etenemään oli tieteeni matematiikkaa, kemiaa, fysiikkaa tai psykologiaa ja sosiologiaa, taloutta, maantieteitä tai biotieteitä, historiaa jne. On hyvä kiittää myös heitä, joita ei ole koskaan tavannut, julkaisuja ikinä lukenut, mutta jotka ovat vaikuttaneet vaikkapa virtuaalisesti ja tutkijan tietämättä, ymmärtämättä. Unensa kautta on moni saanut suuria oivalluksia ja harvoin näkee kiitettävän unihiekan heittäjää.
Herrojen harrastus
Kulttuuri sinänsä antaa melkoisesti eväitä sille, viemmekö tieteenteon tulokset kärjille vai hyväksymmekö varkaudet ja kiusanteon, ihmisen silkan pahuuden työyhteisön tuomana psykososiaalisena ilmiönä.
On kulttuureja, jossa tieto on tullut aina sidoksissa vaikkapa ammattiin, sosiaaliseen asemaan tai hierarkiseen rakenteeseen. Suomi suosi Venäjän vallan aikana tsaarinkin käyttämää diffuusista menetelmää ja agraari yhteisö otti sen käyttöönsä.
Tieto levisi hierarkisesti ja muuta ei hyväksyttykään agraarin yhteisön suljetussa Gemenischaft -tyyppisessä yhdessäolo-organisaatiossa. Jos joku pyrki muuttamaan sen lähemmäs Gesellschaft -tyyppistä asiaorganisaatiota, hänen suljettiin yhteisön ulkopuolelle. Lisäksi ensimmäiset uuden omaksujat saivat osakseen ikäviä juoruja ja taikausko rehotti maaseudulla ja kaupunkien pienissä yhdyskunnissamme.
Rakennetta tuki niin kirkkovalta, kuningasvalta, tsaristinen ylimysvalta, byrokraattinen hallinto ja kansa pyrki napisemaan ja kiertämään joskus hankalia määräyksiä.
Tieteessä käytäntö tuli ensin brittien lordeilta, jotka harrastivat kotilaboratoriotaan joutilaan väen huvina ja niitä pidettiin rahvaan kokemuksena outoina mutta vaarattomina. Yläluokan elämää kuitenkin arvostettiin ja tuloksia ei ensimmäisenä epäilty. Tiede sai näin taakseen välineellisenä puuhasteluna tiettyä uskottavuutta.
Saksalaiseen käytäntöön kuului tarkka muistiin merkitsemin ja lähteiden käyttö sekä näistä mainitseminen. Uutta tiedettä rakennettiin ikään kuin tiilimuuria ja vanhan tiedon päälle kasaten.
Työ vaati perusteellista tutustumista aiempiin tuloksiin ja niiden kirjaamista. Ranskassa käytäntö oli hieman poikkeava ja luovuus näkyy tänäänkin etenkin innovaatiopolitiikassa avoimuutena joka Saksasta on puuttunut. Ranskalainen julkaisu on tänäänkin hieman eri tavalla koottu ja muistuttaa heidän teknologiaansakin ja muotoilua. Suomalainen jäykkyys ja pragmaattisuus on lähempänä saksalaista.
Kohti uutta maailmankuvaa
Tänään luovuudessa ja innovaatioiden synnyssä eletään paradigmaista vaihetta. Tällöin paradigmalla ei tarkoiteta pelkästään tieteen löydösten perinteisiä teorioita ja malleja vaan maailmankuvamme muutosta.
Muutoksen taustalla on internetin läpimurto ja sosiaalisen median talouden ja strategian tuomat muutokset suljettujen yhteisöjen sisälle. Maailma ei ole enää sitä mitä se oli aiemmin lähiyhteisön kuvaamana ja kokemuksenamme vaan paljon enemmän ja rikkaampi virtuaalinen kokemus psykososiaalisena ja myös symbolisena elämyksenä. Monelle se on varmaan myös jopa fyysisesti rankka kokemus.
Kun tieteestä tuli löydöksineen reaaliaikainen oli mahdotonta jäljittää kuka löysi ja mitä ennen muita. Samoin mukaan tuli sellaisia kulttuureja, joissa henkilökohtaisen ambition ja egon merkitys ei ollut niin merkittävä kuin läntisessä kulttuurissamme. Syntyi altruistisia tieteen ja sen tulosten jakajia myös institutionaalisesti. Ahneudesta tuli jopa este saada tietoa nopeasti ja omaksu se lisänä vanhaan, usein poispyyhittävään ja väärään.
Se että Rosalind Franklin sai kunnian postuumina kuolemansa jälkeen ei häntä tietenkään lämmitä. Hän oli etevin joukosta mutta Nobelia hän ei olisi saanut eläessään liian lyhyen elämänkaaren.
Hän kuoli huhtikuussa 1958 kun Nobelit jaettiin vasta vuonna 1962. Nobelia ei jaeta yleensä kuoleman jälkeen olkoonkin, että sellainenkin tapaus tunnetaan ja on varsin tuore ja kirjoitinkin siitä hetkellä, jolloin palkinnon saaja ehti kuolla ennen juhlavaa tapahtumaa kuninkaanlinnassa Ruotsissa.
Sääntöjen rikkojille omat pyhimykset
Taru sormusten herrasta on ikuinen ja kilpailu pitkästä elämästä ja palkinnoista jatkuu. Tieteen tapoja tullaan rikkomaan myös jatkossa ja varmaan ne myös muuttuvat yhä näkyvämmin suurten yhteistyöorganisaatioiden väliseksi verkostojen ja klustereiden ryppäiksi.
Innovaattorit palkitaan, mutta lähinnä sosiaalisena asemana ja valtana, jossa etenkin koulutus ja oikea-aikainen toiminta edellyttävät juuri ensiomaksumista ja kykyä innovoida ja visioida samanaikaisesti.
Puhumme jo nyt symboli-innovaatioista, organisaatioinnovaatioista ja rakenneinnovaatioista. Kulttuurin muutos on innovatiivinen tapahtuma sekin ja edellyttää onnistuakseen rakenteellisten innovaatioiden sisällä olevia teknisiä ja taloudellisia innovaatioita.
Jos rakenne on väärä, tekniikka puuttuu ja yhteisö ei suosi muutoksia, yksilön osuus muutoksen synnyssä muistuttaa Rosalind Franklin kohtaloa. Siinä kulttuurisesti hidas ja kömpelö yhteisö voisi ottaa itselleen omat suojeluspyhimyksensä ja nyt tänään suositeltaisiin herroja Wilkins, Watson ja Crick. Huomenna nimet ovat jo vaihtuneet.
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Mediayhteiskunnan aivopierut
Sosiaalisen median myötä joudun tekemisiin tänään ihmisten kanssa, joilla on kerrottavanaan maailmalla joko eeppisiä, dramaattisia, lyyrisiä tai didaktiivisia totuuksia. Takavuosina ne tulivat minulle tuossa järjestyksessä ja perinteisen median jakamana. Jakajia oli vain yksi. Ei tuhansia ja kaikilla erilainen vaihe elämässään sekä koulutus, joka ei ole aina erityisen mediakriittinen.
Ensin oli uutinen
Niinpä ensin oli uutinen, joka tuli lihaksi, jossa kerrottiin pääsääntöisesti jo 1970-luvulla kuvien kautta ja television toimesta jotain tapahtuneen. Uutisen lukijan vakava ilme erotti uutisen viihteestä. Jos kyseessä oli erikoislähetys tapahtuma oli merkittävä.
Kansa kokoontui televisioittensa äärelle hiljentymää ja syntyi yhteisöllinen tunne vaikkei televisio ollutkaan sama. Kanava sen sijaan oli. Kun ei ollut kuin yksi uutiskanava eikä kukaan muuta edes kaivannut.
Eeppistä vaihetta, uutisen syntymää, esiteltiin kartoilla ja ehkä myös muulla grafiikalla. Seurasi dramaattinen vaihe, jolloin toimittaja katosi kuvasta ja tapahtumien seuraajat vietiin, draaman kaarta samalla nostattaen, kuvien kautta dokumentoiden ja vakuuttaen fiktion olevankin faktaa.
Kuvien rajaukset olivat tarkoin harkittuja ohjauksessa. Kohteet pohdittu loppuun saakka ja haastateltava oli keskellä tapahtumia tai siltä sen ainakin tuli vaikuttaa. Oli ymmärrettävä, miten kyseessä oli todellinen ja uskottava uutinen. Ääni Pariisista ja Lontoosta oli kultivoitunut.
Draamasta lyyriseen suruun
Elokuva ufojen hyökkäyksestä Yhdysvalloissa oli niin toden tuntuinen että kansa ryntäsi kaduille ja Suomessakin radio teki murron. Tänään ufojen hyökkäys, edes televisiomme pääuutislähetyksessä, ei saisi aikaan erityistä paniikkia. Elokuvana se pitkästyttäisi ja saisi aikaan surffailua kanavalta seuraavalle. Veriset örkit ja vampyyrit, haudasta nousseet haamut, pitkästyttävät nekin.
Kauhun ja komedian raja on yhä vaikeammin kuvattavissa ja draaman kaari ei saisi koko ajan katketa surffailuun ja mainoksiin, netissä kymmeniin tarinankertojiin, juonettomiin.
Kun kyse oli onnettomuudesta, 1970-luvun draaman kaari muuttui myöhemmin lyyriseksi kerronnaksi, jossa kuvat olivat surumielisiä, kynttilöitä suosittiin ja ehkä musiikkia joka toi hartaan ja osaaottavan tunnelman kuin hautajaisissa kirkossa. Lyyristä vaihetta lähestyttiin myös toimittajan kysymyksin läheisiltä tylliin, miltäs nyt tuntuu?
Tämä sama draaman kaari siirtyi myös vaikkapa urheilukisoihin, joihin ensin valmistauduttiin koko urheilua seuraavan kansan toimesta valmentautumista seuraten ja eeppisesti ymmärtäen, kuinka jotain suurta on kohta tapahtumassa. Alkoivat keihäskarsinnat ja kisoja kohden kasautuva draaman kaari karsiutumiseen ja lyyriseen “miltäs nyt tuntuu” tuttuun kysymykseen.
Lukkarin koulussa
Neljäntenä vaiheena uutinen siirtyi didaktiiviseen aikaamme, jolloin 1970-luvun telavision katsojalle annettiin ohjeet kertoen, mitä tästä tapahtumasta opimme. Se oli peritty vanhan koululaitoksemme kautta ja vaikutti jotenkin viisaalta ja hyödylliseltä. Yleisradion oli oltava jotenkin hyödyllinen.
Jos tätä tapaa käytettäisiin edelleen netissä, vastaus olisi “so fucking what?” Tätä kieltä ei kuitenkaan käytetty vielä Kekkosen Suomessa vaan tuolloin juuri neljäs vaihe oli hartaan lyyrisen vaiheen jälkeen yhtä tärkeää kuin paluu kirkonmäeltä tai lukkarinkoulusta.
Jotain oli visapäisen kansan kalloon mennyt ja nyt kysyttiin mitä se voisi olla. Kysyjänä ja koko draaman kaaren rakentajana oli joukko toimittajia ja heidän kameroitaan.
Vanhan media-ajan iltarusko
Syntyi varhainen mediayhteiskunta ja mediaonnettomuudet, mediadraama, mediavaalit, gallupdemokratia ja medioiden ohjaamat markkinat sekä talousmuoto, jossa kansa oli viety mukaan neljännen valtiomahdin virtuaalinäytelmään.
Suomessa opittiin ohjaustyö jopa muita paremmin ja saimme kameramiehemme ja ohjaajamme mukaan myös suurten monikansallisten tapahtumien televisiointiin olympialaisista alkaen. Spektaakkelin hallinta oli suomalainen tuote. Suomalaiset kun istuivat seitsemän kuukautta talvella pelkästään televisioittensa ääressä pimeässä maassaan. Joitain hieman parempaa oli keksittävä ja tuotava maailma olohuoneeseen.
Kukaan ei tätä 1970-luvun maailmaa kritisoinut ja se sai elää rauhassa aina 2000-luvun alkuun saakka. Suomalainen Nokia menestyi sekin kunnes synty internet ja sen myötä sosiaalinen kansalaismedia, sen talous ja strategia.
Mediaan sidottu kulttuuri
Mediasta oli tulossa jättimäinen järjestelmä, jolla ymmärrettiin koko viestintämme kenttää, myös fiktiota ja viihdeteollisuutta. Journalismilla tarkoitettiin muutakin kuin faktapohjaista yhteiskunnallista aineistoa viimeistään silloin, kun kuka tahansa esiintyi toimittajana kansalaismedian areenoilla.
Mediaan sidottu tuotanto ja tuotantokulttuuri vei mukanaan koko talouden ja yhteiskunnallisen myös sosiaalisen ja kulttuurisen käsityksemme sekä sen instituutiot. Myös kolme muuta valtiomahtiamme.
Journalismista tuli suurteollisuutta ja liiketoimintaa, yhteiskunnallista keskustelua ja lopulta demokraattiselle yhteiskunnalle välttämätön julkisuuden tila ja foorumi. Näin riippumatta siitä, mitä osaa yhteiskuntatodellisuudessa instituutio palveli. Se ei voinut edes piiloutua mediayhteiskunnan asettamilta vaatimuksilta joutumatta syvän paheksunnan kohteeksi.
Itseriittoinen kritiikki
Vielä 1970-luvulla journalismi edusti itse itseään omassa kritiikissään. Journalismilla olivat omat normit ja oma tapa hakea eettisiä ja moraalisia rajojaan. Journalismia tutkiva kritiikki oli hyve, jossa eettisiä normeja seurattiin tai ylläpidettiin kuten pappiskoulussa teologisessa tiedekunnassa.
Näin journalismia voitiin jopa vertailla ja puhua hyvästä journalismista. Journalismilla ja sen kritiikillä haluttiin tarkoittaa Suomessa samaa asiaa kuin mediakritiikkiä, vaikka näin ei maailmalla ollutkaan. Suomessa journalismi oli sama asia kuten vaikkapa maantiedossa regionaalinen ja spatiaalinen tai politiikassa politics ja policy.
Vielä 1980-luvulla oli naistenlehtiä ja niiden hömppäjuttuja, joita pidettiin vähempiarvoisina kuin talousuutisia. Kesä oli mediahiljaista aikaa, koska poliitikot olivat lomalla ja maassa ei voinut tapahtua mitään, mistä tehdä narratiivinen kerronta ja saada sille neliportainen, aiemmin kuvaamani kaari alkaen eeppisestä “miksi näin“ kysymyksestä ja edeten draaman kaaren kuvaukseen “mitä nyt tapahtuu“ sekä jatkaen lyyriseen, surumieliseen loppunäytelmään kynttilöineen ennen didaktiivista “mitä me opimmekaan?” kronologisessa järjestyksessä sopuleitamme toimittajina liikutellen.
Sopuleiden aikaan
Vertikaalisen ja kronologisen, aikaan sidotun ja historiallisen järjestyksen rinnalla kulki maantieteellinen, korologinen ja horisontaalinen media maakuntalehtineen. Se toisti samaa STT:n ja Hesarin tarinaa ja syntyi maakuntahenget ja alueet, sepitteelliset tarinamme ja niiden ylläpitäjät, maakuntien satraapit, joista kansallishenki oli merkittävin. Amerikkalainen pragmatismi oli kouluopetuksemme tärkein pedagoginen ohjenuora myös medioissamme ja maaseutu muuttui tylsäksi laatikkotalojen nykyiseksi museoksi päätien varrella.
Symbolit olivat maakuntakirjallisuuden ja lehdistön, poliittisen median, ylläpitämää marinadia yhdessä maakunnan muiden instituutioiden kanssa eläen. Vielä niinkin myöhään kuin 1990-luvulla kulki toimittajien sisäpiiriheitto kuinka on toimittaja ja taloustoimittajia kuten on nakkeja ja talousnakkeja.
Vielä 1970-luvulla kyse oli uutisten arvostuksesta ja maailmankuvasta. Aluksi mediaa ei pidetty osana todellisuutta vaan sen kuvaajana. Kun media yritti lopulta kuvata itseään siitä tuli fiktio fiktiosta eikä sellaista kukaan oikein uskonut tai ymmärtänyt simulointina. Suomessa tällainen Jaakobin paini oli kuitenkin mahdollista.
Kun journalismin idea alkoi selvitä sen kirjoittajille, samalla selvisi, kuinka se tappaa kokoa ajan moraalisia arvoja, epä-älyllistää ja massoittaa, pilaa koko eettisen ja moraalisen yhteiskuntamme.
Journalismin vaikutus demokraattiseen päätöksentekoon oli intellektuellia halveksivaa ja puhtaasti viihteellistä. Se teki myös politiikasta puhdasta viihdettä ja näytelmää. Samalla selvisi sekin kuinka länsi hallitsee medioita ja luo kovin omalaatuisen globaalin maailmankuvan.
Mediakratia, mediavalta, oli oikeus kritisoida muita mutta olla itse sen ulkopuolella. Journalismikritiikissä toimittajat kirjoittivat tutkijoina toisilleen kuten pappiskoulun dogmaatikot omassa tiedekunnassaan. Pappiskoulun kasvateilla oli sentään Raamattu ja Jumalan sana. Mediakoulun oppilailla ei ollut mitään.
Illuusioyhteiskunnan hybridi
Median intressiryhmät ovat omalaatuisia. Ne ovat taloudellisia, poliittisia ja joskus myös uskonnollisia. Yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat myös taustalla mutta melkoisen marginaalisina.
Journalismin kritiikin tavoitteena on yksinkertaisesti parempi journalismi. Aivan kuten kokin tavoitteena on parempi ruoka tai taksinkuljettajan parempi ajotaito. Taksin tapauksessa mukaan tulee myös palvelu ja ajetut kilometrit. Journalismin kohdalla parempi journalismi on täysin abstrakti käsite. Miten mitata polttomoottorin ja sähkömoottorin suorituskykyä samassa hybridiautossa?
Mediayhteiskunta oli tullut rakenneinnovaation kauteen ymmärtämättä miksi ja mitä siitä seuraa vanhalle mediayhteiskunnalle. Kukaan ei huomannut kysyä draaman ja tragedian jälkeen mitä me tästä opimme?
Kun uusi mediayhteiskunta illuusioyhteiskuntanamme alkoi näyttää kasvojaan, journalismi kohdalla alettiin puhua tavasta ylläpitää edes jotenkin yhteisesti ymmärrettävä puhetta ja arkijärkeä taistellen kuppikuntia ja byrokratisoitumista vastaan.
Kun mutkikas yhteiskunta muuttui toimittajalle liian vaikeaksi kuvata, selkeys peittyi kyyniseen vaiheeseen ja mukaan tulivat jälleen 1970-luvun gonzot ja näiden tapa ampua kaikkea mikä suinkin liikkui ja josta sai varmasti osumia ampuen ikään kuin katkaistulla pumppuhaulikolla.
Kumuloituva tieto ja poikkeamat - innovaatiot
Uudessa illuusioyhteiskunnassa syntyi hybridi, jonka kuvaaminen oli mahdotonta perinteisen kausaalisuhteen kautta. Ongelmien syy-seuraussuhteet kun eivät ole selviä ja yksiselitteisiä. Lisäksi niillä on taipumusta kumuloitua ja poikkeukset tuottavat residuaaleja, virhepoikkeamia. Virhepoikkeamat ovat innovaatioyhteiskunnan suuria löydöksiä. Media kadotti ne ja hukutti taloudellisen kasvumahdollisuuden.
Kun palaute tulee vuosien saatossa, reaaliaikainen media kadotti myös viisautensa ja alkoi tyhmentää ja yksinkertaistaa yhteiskuntaa. Se lisäsi vain löylyä pirstomalla kokonaisuudet ja synteesin osasiin ja lopulta muutamaan sanaan ja kuvaan. Näin lähestyttiin täydellistä idiotismia huutamalla kuitenkin viisauden perään. Siinä tyhjät tynnyrit kolisivat eniten.
Jokaisella ongelmalla on ristiriitaisia ratkaisuja ja sellaisia tavoitteita, jotka eivät palvele kaikkia. Näin yhteen asiaan kerrallaan keskittyvä mediayhteiskunnan journalismi kadotti kokonaan punaisen lankansa ymmärtämättä lainkaan muuttuneen paradigmaisen maailman luonnetta. Asioiden välinen riippuvuus jäi epäselväksi eikä sitä edes tunnistettu etsittäessä vanhoja kausaalisia riippuvuussuhteita.
Kun aikaperspektiivi katosi, miljoonat tuottivat tietoaan samaan aikaan ja seuraten mitä sattuu tietoa olettaen kaiken liittyvän kaikkeen, nykyisyys sai valtavat mittasuhteet mutta menneisyys ja tuleva katosivat kokonaan.
Samalla kun arvot ja normit katosivat haettaessa yhtä oikeaa ratkaisua, syntyi sokeita pisteitä eikä ristiriitoja edes uskottu olevan.
Pappiskulu kasvatit eivät ymmärtäneet, mikä on 2000 miljoonan itsenäisen mediantuottajan maailma ja kuinka se prosessoi tietoa globaalisti tai paikallisesti.
Näin lopulta mikä tahansa oli yhtä oikea tai yhtä väärä ja eniten hyväksyntää sai tieto joka nostatti peukaloita eniten hyväksymisen merkiksi. Journalisti löysi paikkansa ja media totuutensa ja poliitikko äänestäjänsä, ilmoittaja asiakkaansa.
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
Mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikkaa
Otsikko on juuri saamastani viimeisimmästä kirjastani. Sen alaotsikkona on “Arabikeväästä Japanin tsunamiin ja jytkyvaaleihin”. Kirjan toinen osa ilmestyy elokuussa. Teoksessa on 384 sivua ja noin sata värikuvaa otsikolla “Finnish design, Cluster art” ja aiheena suomalainen taidelasi. Suosittelen jopa myyntiin ystävilleni Nuutajärvelle.
Kirjassa on noin 15 000 erilaista sanaa ja symbolia. Se sopii myös erityisen hyvin lahjakirjaksi. Juuri nyt sen saa edullisimmin Amatzonin myymänä Saksasta nettiostoksena. Kirja on kokonaan suomenkielinen.
Lapsen syntymä
Uuden kirjan saaminen kustantajalta on aina suuri tapaus. Näin silloinkin kun niitä on julkaisuluettelossa jo liki sata numeroitua ja ISBN (International Standard Book Number) tunnuksensa saanutta monografiaa.
Kirja siirtyy nyt myös sähköiseen asuun ja siitä on saatavilla myös netistä avautuva versio. Taidekirjana sellaisesta on vähemmän käyttöä ja hinta on korkea. Sähköiset kirjat tulivat käyttöön siinä missä muukin sähköinen nettiviestintä ja samalla perinteisen kirjan asukin olisi voinut muuttua. Näin ei kuitenkaan käynyt vaan kirja pysyi toistaiseksi edelleen kirjana hieman samaan tapaan kuin taulut kehyksissään.
Näitä vanhoja raameja ja kehyksiä varjellaan siinä missä kirjan taittotapaa vaikka välineet vaihtuvat ja sähköistä tekstiä kuvineen voisi tuottaa paljon luettavammassakin muodossa.
Nokia kompastui kännykkäänsä oivaltamatta, kuinka uuden ja taskuun mahtuvan tietokoneen ja nettiliittymän oleellinen asia on käytettävyys, näyttävyys, helppous, mediayhteiskunnan säännöt ja elämä sekä arkielämän järki myös myynnissä ja mainonnassa. Ei pidä miettiä mitä Suomessa ostetaan ja miksi. Nettikauppa ei ole ollut suomalainen kauppa eivätkä vaalitkaan onnistuneet netissä.
Ylimielisyyden hybridi
Steve Jobs osasi sen mitä Suomessa ei osattu ja Nokian ylimielisyys johti samaan kuin suomalainen ylimielisyys yleensäkin pienenkin menetyksen hetkellä.
Uusiin tilanteisiin on sopeuduttava eikä jäätävä vänkäämään vanhalla viisaudella silloin kun sanatkin vaihtuvat koko ajan kielessämme. Kuvitelma, että oman aikamme sanoilla pärjäisi sadan vuoden kuluttua, on harhaa siinä missä historian kirjoittaminen 1800-luvusta oma aikamme sanastolla. Pääosa sanoistamme on uudempia, jolloin niiden tuoma mielikuva tai tuote ei ole ollut mahdollista 1800-luvulla.
Sellaisia ovat vaikkapa valtio, sähkö, auto, presidentti, kunta tai mikä tahansa arjen esine tai käsite eläkkeestä työttömyyteen ja tropiikkista savanniin.
Kun sanat vaihtuvat muuttuu myös tapamme ajatella. Se on heuristinen tai hermeneuttinen ilmiö. Sokrates havaitsi aikanaan kuinka hän ei tiedä juurikaan mitään, mutta kun hän sen tunnustaa, hän pysyy koko ajan tietoa hakevana aktiivisena ihmisenä.
Toisin on sellaisen viisaan kanssa, joka luulee tietävänsä, mutta ei oikeasti tiedäkään. Pääosa tapaamistamme oppineista on tällaisia tietäjiä. Useimmat kertovat lisäksi olevansa elämän koulun käyneitä oppineitamme. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppiminen on ehkä tehokasta mutta hidasta ja kallista lyhyen elämän aikana.
Sivuraiteille vievä tyhjänpuhuja gonzo on viihteenä toimiva pila mutta muuten pelkkää ajanhukkaa ja media-ajan tuote hänkin hitaassa Hämeessä. Muisto 1970-luvun elämästä, jonne nyt on taannuttu suuren ikäluokan viihdetuotannon mukana.
Sokrateen opeilla autuaaksi
Sokrates kehitteli itselleen väittelymenetelmän, tai oikeammin kyselytavan, jossa hän käytti delfoilaista ohjetta “tunne itsesi”. Hän heittäytyi tietämättömäksi ja jatkoi väittelyään niin kauan kuin argumentit paljastivat vastapuolen heikkoudet, tietämättömyyden. Samalla vastapuoli oppi itsekin ajattelemaan, käyttämään järkeään.
Lasta opetetaan juuri näin tai oikeammin lapsi opettaa näin vanhempiaan kysymyksillään. Tulee vaikeita kysymyksiä joihin ei osaakaan vastata.
Olen käyttänyt paljon delfi -tyyppisiä menetelmiä jalostettuna oman aikamme tietoyhteiskuntaan ja sen suuriin tiedontuottajiin sekä etenkin innovoiviin ihmisiin. Robottien kanssa väittely on jo toinen asia ja etenkin eettisissä ja moraalikysymyksiin liittyvissä sokratealaisissa haasteissa.
Kirkkoministeri Päivi Räsänen meni tällaiseen ansaan ministerinä yrittäessään olla samalla myös hyveellinen pohtija pakanamaan kartalla suunnistaen. Huoli omasta puolueesta ja äänistä on kasvamassa kokoomuksen kannatuksen romahtaessa rinnan demareitten kanssa.
Laman syvetessä kohti lennossaan sakkautuvaa Suomea vaatisi uskottavia johtajia. Gallupin mukaan opposition yhtenen kannatus on nyt 10 % ylempänä kuin kokoomuksen ja demareitten yhteinen kannatus.
Hallitukselle on tulossa poikkeuksellisen vaikea syksy kun Kreikan tukipaketti on tuonut sinne 30 %:n työttömyyden. Sama luku on kohta uhkana Espanjassa ja Italiassa, Suomen talouden ennusmerkit ovat synkkääkin synkemmät. Ranskan luottolukitus laski sekin.
Kansakunnan vahvuus on sen moraalissa
Sokrates ärsytti taidoillaan ja häntä myös imitoitiin. Se että hän sai myöhemmin kuolemantuomion, eikä siitä oikein piitannut, muistutti Jeesuksen kohtaloa. Molemmissa henkilöissä on paljon muutakin yhteistä liittyen juuri eettisiin löydöksiin ja väittelytaitoon sekä tapaan opettaa ihmisiä käyttämään omia lahjojaan ja älyään uuden tiedon tuottamiseen sekä totuuden etsintään.
Ihminen, joka ei tunne lainkaan eettisiä ja moraalisia sääntöjä, joka ei saa niitä lapsena käytännössä kirkon oppina, ei voi elää erityisen eettisellä ja hyveellisellä tavalla. Näitä taitoja kun ei opita geenien välittämänä vaan takavuosina kirkossa ja rippituolissa istuen. Tieto hyvästä ja pahasta ei kasva puussa vaan kirjoissa.
Vasta kun nämä avautuvat ihmiselle, hän alkaa noudattaa niitä itsestäänselvyytenä. Kun ne avautuvat lapsena, joiden kaltaisten on Jumalan valtakunta, geenit ovat myös avoimia ottamaan opin vastaan. Jos tätä oppia ei ikinä anneta, syntyy narsistinen ja itsekäs psykopaatti.
Tunteet kun syntyvät tunnesanojemme ja käsitteiden kautta, narratiivisena kerrontana kotona ja kouluissamme. Kun narratiivinen kerronta muuttuu muutaman sanan lauseeksi, kansakunta tyhmenee silmissä ja samalla eettiset hyveet katoavat, moraali laskee ja lapsemme voivat pahoin. Tutkimusten mukaan nuorista pojista, alle 25 vuotiaista, 60 % on mieleltään järkkyneitä ja joka viides saa hoitoa ja jatkuvaa lääkitystä.
Daimonit nuoren ihmisen mielessä ovat avoimia, oman aikamme kielessä oppimiseen tarkoitetut geenit. Kun ne sulkeutuvat, Daimonit katoavat pääsi päältä, soittelet humpat ja jenkat, sinfoniat niillä kielillä ja sillä vireydellä kuin flyygelisi antaa mahdollisuuden.
Oma kulttuurimme muutti Daimonit enkeleiksi ja tieteemme geeneiksi, DNA-valkuaisainemolekyyliksi sekä samalla modernin antropologian isän, Claude Levi-Straussin tapaan strukturalismiksi tieteen filosofiana. Syntyi ehkä kaikkien aikojen merkittävin ajatusjärjestelmämme.
Ihmismielen yhteinen sinfonia
Koko ajan taustalla soi sama ihmismielen yhteinen sinfonia, jonka mukaan eri kulttuurit toimivat tuntematta kuitenkaan tapojensa taustalla vaikuttavia symbolisia toimintasääntöjä.
Näin siitä riippumatta, liittyikö ihmisen askareet tapaan ansaita pappina, lukkarina, talonpoikana tai kupparina, kaupankäynnillä tai tehden merkkiteoksia taiteessa tai tieteessä sekä riippumatta siitä, onko kyseessä moderni korkeakulttuuri tai primitiivisenä pidetty uskomusjärjestelmämme.
Vastoinkäymisten kohdatessa varallisuuteen ja meriitteihin perustuva kulttuuri tai ihmisen mieli joutui toisella tavalla ahdinkoon kuin jos taustalla oli vahvempi tapa hakea elämälle suuntaa ja sen eettiset elämänohjeet, hyveellinen elämä.
Jo Sokrates oli hakemassa kuolematonta sielua ja jumalkäsitys oli muuttumassa Jeesuksen esittelemään suuntaan. Kumpikaan ei hakenut omaa kunniaansa ja kaiken yläpuolella oli jotain merkittävämpää olkoonkin, ettei armon osuus ollut sokraatikoille sama kuin Jeesukselle.
Eroja oli myös tavassa jäädä eloon kuoleman jälkeen ja muuttaa maailmaamme jossa nyt elämme. Kumpikaan ei kirjoittanut itse sanaakaan vaan heidän ajatuksensa merkitsivät muistiin muut ihmiset.
Sekin oli tarkoituksenmukaista, jolloin tieto sai sellaisen muodon, jossa se saattoi myös levitä ja tulla ymmärretyksi omassa kulttuurissaan. Nykyinen tiede tahtoo jäädä vieraaksi ja käytämme vain sen sovelluksia ymmärtämättä miten ne toimivat ja miksi. Se on pirstaleista ja vaikka kokoavaa synteesiä.
Kirjoittelemme muun puuhan puutteessa ja väittelemme vihapuheita pitäen tai ironiaa, satiiria tai sarkasmi hakien. Kaikessa on takana jokin piilotettu vietti tai narsistinen häiriö, tapa ansaita rahaa viihteenä tai puoliluovana toimittajantyönä medioissa vanheten, vanhaa tietoa imitoiden ja uudella tavalla sitä paketoiden ja myyden.
Olematon sanavarasto kasvaa
Kielitoimiston sanakirjan mukaan omassa kielessämme on nykyisin käytössä noin 100 000 yksikielisen Suomen käyttösanaa. Toki mukana on myös melkoinen joukko vierasperäisiä lainasanoja ja myös laajemmin käytettyjä slangi- ja murresanoja.
Joka vuosi kotimaisen kielen keskus laajentaa sanastoamme ja viime vuonna sana-arkistoomme siirtyivät vaikkapa sellaiset sanat kuin blokata, elinaikakerroin, häläri, ilmaveivi, jytky, karpata, kääk, laatikkoviini, lohturuoka, nojapyörä, parkour, rohea, sissimarkkinointi, takuueläke, trolli, tylyttää, vihapuhe ja äijäily.
Bloggaan päivittäin ja sitä on jatkunut jo liki vuosikymmenen, joten tuo sana tulee melkoisen myöhään kielitoimistomme sanakirjaan. Häläreitä tulee niitäkin ja googlaten olen löytänyt numeroita, joista näitä tulee erityisesti varoa.
Ekologiseen klusteriin, itse laatimaani, siirrän nyt sosiaalisen median strategian ystäviäni ja koko ajan joku häiritsee tätä jalostettujen metsän tuotteiden myyntityötämme. Häirikkö löytyy pääsääntöisesti kilpailevasta tutkimuslaitoksesta, poliitikosta tai vinksahtaneesta hallintoihmisestä.
Näitä äijäilevä tylyttäjiä ja kisanhenkiä ei yrittäjät klusterissaan saa kuriin ja maa ajautuu yhä syvempään lamaan. Taustalla ovat ikivanhat nepotismin aikaiset verkostot, Gemeinschaft -tyyppiset sosiaalisen median ongelmat ja niiden omahyväinen tapa elää ikivanhassa ja pois pyyhkiytyvässä talousmallissaan.
Kun tällainen terroristi ei ole itse aikanaan opiskellut hän aloittaa järjestelmällisen häirinnän. Kun häiritsijä on paikannettu hänet on poistettava avaintehtävistä, johdosta.
Ilmaveivi tuli tutuksi sekin ja siirtyi postimerkkiinkin. Jytky esiintyy nyt miltei jokaisessa merkittävässä tapahtumassa kuvaamassa muutoksen mittaa ja suuruutta mutta karppaaminen taitaa jäädä historiaan.
Tylytystä, vihapuhetta ja etenkin naisten harrastamaa äijäilyä olen saanut kohdata johtuen kai iästäni. Vanhenevaa miestä ei ole tarvis enää varoa ja muutenkin naisten kiinnostus kohdistuu nuorempiin, jolloin on parempi tutustua takuueläkkeeseen ja sissimuonaan sekä elinaikakertoimen antamaan laatikkoviinin lohtujuomaan.
Kun ei ole päihteitten käyttäjä, viinikin tahtoo vanheta ja oluenkin viimeinen käyttöpäivä on vuosia sitten vanhentunut.
Tieteen popularisointia
Sanat, joita tieteen ulkopuolella joutuu käyttämään, ovat tulleet tutuiksi tiedettä popularisoidessa, kansanomaistaessa. Google kertoo nimeni kohdalla kuinka olen maantieteiljä, yhteiskuntatieteilijä sekä tieteen popularisoija mutta myös blogisti.
Jään nettiin ja historiaan tylytettynä ja katkerana vanhuksena, kuten kaikki muutkin yli 60 vuotta eläneet miehet. Tosin kuin Jeesus tai Sokrates, olen itse kirjoittanut paljon ja näiden tekstien lukumäärää on mahdotonta mitata. Sen sijaan kotisivuni lukijat tiedän ja tämä luku kasvaa hyppäyksittäin ja vaatii jo työtä sekä ammattitaitoa, ostettua apua kun miljoonan kävijän raja meni rikki.
Lopetan kirjoittamisen vaiheessa, jolloin unohdan viimeisenkin käyttökelpoisen sanan. Sitä ennen opiskelen koko aja uusia tilalle. Nuorena naistenlehtiin kirjoittaessani valitsin sanani tarkempaan kuin miestenlehtiin kirjoitetuissa teksteissä, narratiivisessa kerronnassa.
Samoin maakuntalehdistä maalaisliittoa ja keskustaa lähellä olevat lehdet vaativat toisenlaisen tekstin ja sanavalikoiman kuin vaikkapa vasemmalla vahvasti kallistuvat julkaisumme.
Maakunnittain mieluisimpia olivat Pohjanmaa, Savo ja Karjala sekä Turun seutu murteineen. Sen sijaan Hämeeseen juttuja ei mennyt kaupaksi juuri lainkaan.
Kun nyt asiaa seuraa Hämeenlinnasta, sen kyllä ymmärtää miksi 1970-luku oli vielä vaikeaa ottaa tekstiä vastaan Oulusta ja Turusta. Sehän on vaikeaa jopa Forssasta lähestyen. Lappikin on paljon helpompaa tiedotettavaa, Kiinasta ja Brasiliasta nyt puhumattakaan. Yhdysvallat ottaa tiedon vastaan liiankin hanakkaasti ja nyt siitä ollaan jo huolissaan. Se on turhaa. Tietysti tieto kiinnostaa ja sitä käytetään sekä käsitellään.
Joku lukee naamakirjaa, jota ei ole tarkoitettu luettavaksi vaan piilotettavaksi päiväkirjaksi. Joku vastaa kosintaan, joka oli tarkoitettu kyllä lähestymiskielloksi.
Lyhyestä virsi kaunis
Tekstiä on pitänyt lyhentää ja sanoja vähentää vuosien saatossa. Jutuista ei makseta palkkaa ja nykyisin tiedon määrä korvataan sen viihteellisellä ja provosoivalla ilmaveivillä josta puuttuu vain kiekko.
Kirjoitukset vievät kallista ilmoitustilaa ja niistä ei makseta lainkaan. Kirjoituksessa on oltava uusi ja poikkeava näkökulma, joka on pääsääntöisesti väärä ja virheellinen mutta hauska ja provosoiva. Ainakin kirjoittajan kokemana ja kolmen promillen veivissä.
Samalla kun käsitteet tylyttää, äijäillä, vihapuhe, häläri ja lohturuoka yleistyivät muuttui myös ihmisten tapa kirjoittaa ja lukea yhdessä nojapyörän ja karppauksen, takuueläkkeen kanssa. Kansakunta vanheni ja alkoi unohtaa sanansa.
Kissan kokoisen otsikon alla on kärpäsen ulosteen kokoinen juttu. Jutut on tuotettu Sokrateen tapaan mutta kääntäen 180 astetta päinvastaiseen suuntaan ja poistuen sofistikoidun elämän kartalta kohti suunnistajalle tuttuja sellaisia pöheikköjä, joista selviää ulos vain jäämällä odottamaan etsintäpartiota. Jutun tekijät ovat alkaneet muistuttaa Hämeenlinnassa seikkailevia suomalaisia stand up -koomikkoja.
Sen saat mitä pakenet
Ihmisellä on omituinen taito löytää sellaista, jossa hän on erityisen heikoilla ja ottaa se haasteena, kuten änkyttävä johtaja ja markkinoija, poliitikko, tai huumoria yleisölle veistävä koomikko, peläten ja jännittäen kuin pyrkien tieten tahtoen hyiseen avantoon ilman tulisen saunan pelastavia löylyjä.
Kun tätä toistaa vuodesta toiseen syntyy koominen näytelmä pelkästä mykkyydestä ja pelkistetystä hiiren olemuksesta. Jos olemus on taas ladon kokoinen muuta komiikka ei Suomessa vaaditakaan kuin ilmestyminen estradille. Lökäpöksyt ja koskenkorvapullo, “onks viljoo näkyny” ja Leo Lastumäki vastaamassa.
Kirjoitetun tekstin kohdalla nimi auttaa mutta ei pelasta. Jos kirja on kehno ja juttu vailla ideaa, se on huono. Pelkkä sanoilla keikarointi ei tee poliitikosta menestyjää eikä tyhjän puhujasta pappia. Syntyy koomista vihapuhetta, jossa hevonen potkii rakkaudesta ja räkänokka itkee rättiään. Kansa tiesi mistä oli kysymys. Toimittajan valmis teksti on liian aneemista kirjassa.
Suomalainen käyttää arkikielessään noin 3000 sanaa ja selviää niillä loistavasti myös vieraalla kielellä, jos sanavarastossa ovat oikeat 3000-5000 sanaa. Moni on kielineron maineessa paljon pienemmälläkin sanavarastolla ja stand-up koomikko tarvitsee vain 100-300 sanaa, jotka olisi saatava oikeaan järjestykseen lunttaamatta ja totisella naamalla.
Mahdoton ammatiksi - leipäpapiksi
Kirjassani Arctic Babylon oli tekstianalyysin tuottamana tietona yhteensä vajaa 15 000 erilaista sanaa sekä tämän lisäksi sanayhdistelmiä. Sama sana toistui joskus useita kertoja, mutta ei koskaan enemmän kuin joka neljännellä sivulla silloin kun sidossanat jätetään analyysin ulkopuolelle. Toistuvia sanoja oli hyvin vähän.
Sellainen kirja on lukijalleen vaikea, jos hän ei käytä kuin 3000-5000 sanaa ja hänen harrastuksiinsa ei kuulu lukea 500-1000 -sivuisia kirjoja. Suomessa on tuhansia kirjailijoita ja heistä vain muutamaa luetaan enemmän kuin tuhat kirjaa vuodessa.
Kirjailija, jonka hengentuotetta on joskus luettu yli 100 000 kappaletta sähköisesti tai ilman, on maassamme vain kourallinen. Yhdysvalloissa bestseller -kirjailijan työtä luetaan 10 000 kappaletta, vaikka väkiluku on Suomeen liki kymmenkertainen.
En suosittele kirjailijan enkä kuvataiteilijan ammattia tänään suomalaiselle nuorelle. En myöskään muita sellaisia luovia ammatteja, jonne on koko ajan hurja tungos ja luulottelu ammatin luonteesta väärä. Idols -ihmiset ja julkimot, mediajulkisuus, antavat vaikutelman ammateista, jotka ovat jotenkin hohdokkaita.
Huippu-urheilijoiden ohella maan on kohta täynnä huippukokkeja, huippuyliopistoja ja huipputakseja, huippukirvesmiehiä ja huippubetoniraudoittajia. Tavalliset ammattinsa osaavat duunarit ovat katoavaa kansanosaa ja heistä on puutetta.
Maailma sanojen vankina
Ensimmäinen väitöskirjani filosofisessa, luonnontieteellisessä tiedekunnassa, sisälsi analyysissä hieman enemmän sanoja kuin fiktiivinen romaani arktisesta helvetistä.
Suomenkielisenä sanoista vain vajaa 10 % oli samoja kuin popularisoidussa tekstissä. Englanninkielisessä ei luonnollisestikaan yhtään ja se on tieteessämme kuitenkin työkielemme. Ei toki tunnekielenä tutumpi suomi onomatopoeettisine, luontoa jäljittelevine sanoineen ja pitkine päätteineen. Ei tällaista vastaavaa identiteetin antavaa miljoonakansan kieltä ole meitä lähellä, jos on olemassakaan.
Kun tätä ensimmäistä väitöskirjaani vertasi vastaavaan ihmistieteissä tehtyyn väitöskirjaan, siinä on sanoja yli 30 000 ja niistä yhteisiä edellisen väitöskirjani kanssa oli vain vajaa 5 %.
Eri tieteet käyttävät omassa konventiossaan kokonaan eri kieltä ja symbolirakenteita. Jos sanat ovat yhteisiä, nekin tahtovat tarkoittaa hieman eri asioita.
Näin teknisen tiedekunnan tohtori käyttää kieltä, joka poikkeaa täysin vaikkapa hänen teologisen tiedekunnan kasvattina valmistunut tohtori vaimonsa.
He eivät voi ymmärtää toistensa arkielämää työssään ja kehnoa se on kotonakin. Olettaen, että molemmat tuottavat 500 sivua tekstiä joka vuosi omalla kielellään ja omassa tiedekunnassa sekä käyttäen vielä tunnekielestä poikkeavaa englantia työkielenään.
Konventioitten välinen ei kenenkään maa
Kahdessa täysin erilaisessa symbolirakenteessa syntyvät tutkinnot, ja etenkin jatkuva symbolirakenteiden käyttö luoden kielellisesti uutta, muokkaa luonnollisesti tieteet täysin erilaisiksi ja siirtyminen aidan yli konventiota vaihtaen edellyttää kokonaan vanhan kielen unohtamista ja uuden opiskelua.
Juuri tämä vaihe on vaikea ja vaatii Sokrateen kaltaista tapaa kyseenalaistaa oma identiteetti ja se rakennuspuut sekä hyväksyä myös sellaista tietoa, jota kahden konvention välimaastossa liikkuu ja jossa kukaan ei ole aiemmin suunnistanut.
Tätä kutsutaan rakenteelliseksi innovaatioksi tai vakkapa hybridiksi. Siinä on samaan aikaan mukana sekä vanhempi polttomoottori että uudempi sähkömoottori, mutta perusrakenne on vanha nelipyöräinen auto. Ei siis tätä oleellisesti edullisempi sähkömagneettinen rakenne, kuten vaikkapa kaksi sisäkkäistä palloa. Se on itse tehtävä eikä ihmeteltävä.
Kun historiaan kuuluvat hevosen vetämät rattaat, niiden muuttaminen muuksi on vaikeaa vaikka energialähde muuttuisi kokonaan uudeksi ja edellyttäisi jotain kokonaan uutta. Kielen kohdalla ilmiön on sama.
Näin kieli, symbolirakenteet, ovat viimekädessä este tai mahdollisuus muuttaa elämäämme ja sen suuria rakenteellisia edellytyksiämme onnistua selviämään lamasta tai 10 000 miljoonan ihmisen ruokkimisesta sen sijaan että meitä olisi 200-500 miljoonaa, kuten vielä keskiajalla tai isovanhempiemme isovanhempien eläessä.
Tämä on myös syy siihen, miksi yliopistoihimme ja korkeakouluihimme pyrki yhä enemmän juuri tiettyihin tiedekuntiin ja myös siihen, miksi jotkut poliitikkomme eivät onnistu tuottamaan sellaista tekstiä, jossa eettiset ja moraaliset ohjeet sekä uskonto olisi samalla osa poliittista elämää ja lainsäädäntötyötämme ymmärrettävällä tavalla.
Heillä on väärä sanavarasto ja väärä symbolirakenne sekä virheellinen viestintäympäristö tärkeän asiansa esittämiseen. Tällaisia epäonnisia viestittäjiä on ollut kuluvan suven aikana ja hallituksessamme muitakin kuin Päivi Räsänen.
lauantai 6. heinäkuuta 2013
Ounasjoen suojelusta 30 vuotta
Ounasjoen suojelulain syntymästä on kulunut 30 vuotta. Suojelulain saaminen aikanaan oli pitkän väännön tulosta ja sitä edelsivät laajat tutkimukset, joita johdin jatkona aiemmin Iijoella tehdyille vastaaville taloudellisille ja sosiaalisille tutkimusohjelmille.
Olimme siinä Suomessa lopulta kohtuullisen edistyksellisiä käynnistäessämme nämä tutkimukset jo varhain 1970-luvun puolella. Mikään kun ei siihen lopulta velvoittanut ja ympäristöministeriökin syntyi vasta vuosikymmen myöhemmin.
Koskisotien vuosikymmenet
Ounasjoen suojelulakia edelsi Kemijoen korvauskiistojen hoito ja karvalakkilähetystöt sekä myöhemmin Iijoen keski- ja yläjuoksun suojelulait ennen viimeisten rakentamattomien koskiemme yhteistä koskiensuojelulakia. Kaikki tämä eteni lopulta nopeasti kun taustalla oli riittävästi tutkittua tietoa. Samalla vastakkain olivat taloudelliset ja ympäristöarvot, yksityinen ja julkinen talous sekä yksilön ja yhteisen välinen konflikti. Yksityistä edusti Pohjolan Voima rakentajana ja valtiokapitalismia Kemijokiyhtiö.
Poliittinen vastakkainasettelu syntyi näiden välillä. Oli syntynyt jo vuosikymmenen ajan ja mukana oli myös juuri kuolleen Matti Kekkosen isä, Urho Kekkonen sekä kymmeniä muita jokiosuuksia hankkineita bulvaaneja ja heidän edustamia pankkeja ympäri Eurooppaa ja Venäjää.
Rakentaako siis yksityinen vai julkinen pääoma vai rakentaako lopulta kumpikaan. Ja jos rakentaa, mitä rakentaa ja millä ehdoilla. Mikä on paikallisen ja alueellisen, kansallisen edun painoarvo suhteessa yksityiseen ihmiseen ja hänen elinkeinoonsa ja ympäristöön. Kaikkea tätä oli punnittava ja samalla pohdittava mihin hukkuvien talouksien ihmiset sijoitetaan.
Yliopistotutkijaan luotettiin
Suomalaiset luottavat lopulta tutkittuun tietoon ja asiantuntijoita kuunnellaan. Paikallisen väetön oma aktiivisuus ei olisi sekään voinut herätä ilman tutkijoitten tekemää työtä ja kiertämistä talosta taloon ja vieden tietoa rakentamisen vaikutuksista koko jokilaakson valuma-alueelle sekä myös ympäristöllisesti mittavista vaikutuksista myöhemmin alan juristien tutkittavaksi. Heidän päätökseen kun oli lopulta tyytyminen myös poliitikon.
Ounasjoen rakentaminen olisi vienyt suurelta osalta jokilaakson talouksista elinkelpoisuuden ja kodeistaan muuttavien osuus olisi ollut sekin vaikuttava. Kun vahinkojen koko laajuus alkoi selvitä, se pani myös kuntapäättäjät pohtimaan uudelleen rakentamisen taloudellisia ja ympäristöllisiä, sosiaalisia vaikutuksia kokonaisuudessaan. Kapinamieli heräsi kymmenissä kylissä.
Levitunturin rakentaminen Sirkan allaskylän yhteyteen alkoi sekin heti suojelupäätöksen jälkeen. Iijoella vastaavaan pyrittiin Pudasjärvellä mutta rinteiden koko ei mahdollistanut Levin tasoisen matkailukaupungin syntymistä.
Turvevoimalaitoksen rakentaminen taas käynnistyi Oulussa ja Ylikiimingin turvesoita oli tutkittu jo Pudasjärveä ja sen suunnittelukartastoja aikaisemmin sekä käynnistetty ojitukset. Se oli ensimmäinen kuntasuunnitelman yhteyteen tehty yleiskaavallinen maankäytön suunnitelma ja elimme silloin 1970-luvun alkua. Tein siitä samalla opinnäytetyöni Oulun yliopistoon. GIS teknologiana oli tullut jäädäkseen.
Yliopiston läsnäolo oli luonnollisesti ratkaisevassa osuudessa siihen kehitykseen joka Pohjoisen jokilaaksoissa koettiin 1970-luvun alusta ja jatkuen tähän päivään saakka. Yliopiston hajasijoittaminen johti myös Oulun ihmeen syntymiseen teknologikeskuksena ja tiedepuistona saman vuosikymmen aikana. Pohjoisen kohtalo olisi ollut ilman tätä pohjustusta paljon ankeampi kuin tänään ja uutta potkua haetaan nytkin juuri uusien tutkimusten ja etenkin innovaatioprosessien avulla.
Suurten muutosten vuosikymmenet
Kolmen vuosikymmenen aikana on tapahtunut paljon. Tänään ympäristökysymykset ovat itsestäänselvyys ja samalla myös Lounais-Hämeessä luonnonvarojen käytön tärkein vihreä lanka, josta on syytä olla ylpeitä. Tuolloin, 1970-luvulla sai kuulla olevansa ympäristöterroristi.
Ei nyt enää eikä juuri 1980-luvullakaan muuten kuin suomalaisen kiusaamiskulttuurin aggressiona. Moni oletti savupiipputeollisuuden jatkuvan ikuisuuden ja sillä kerättiin ääni Lapissa vielä 2000-luvullakin siinä missä 1970-luvun rakenteilla Hämeessä.
Yhteistyö ja verkottuminen, verkosto- ja klusteritalous ovat tulleet jäädäkseen ja yhdyskuntarakenteet muuttuvat vastaten uuden mediayhteiskunnan arvojamme. Sosiaalinen media ja sen talous sekä strategia toivat siihen kokonaan uuden kasvusysäyksen mutta myös paradigmaisena koettavan maailmankuvien muutoksen.
Moraalisesti terve perusta ja pragmatismi
Minkä tahansa alueen vastuulliset päättäjät toimivat lopulta Suomessa pragmaattisesti ja yhdistäen siihen moraaliset päämääränsä. Tässä Loimijokilaakso ei poikkea mitenkään Ounasjokilaaksosta ja voi saavuttaa merkittäviä kasvupyrähdyksiä pitäytyen oman vahvuutensa vahvoissa lenkeissä.
Nyt kulttuuriväki on muita hieman edellä esitellen oikeaoppista karttaa, jossa rahoitus on haettu ohjelmalla, joka muistuttaa parannettua painosta sotemallistamme. Hyville hankkeille saadaan myös kansallista ja kansainvälistä rahaa. Raha haetaan juuri investoinneille jolloin kartta, jolla ohjelmaa toteutetaan on oltava sekä uskottava että tuolle alueelle ekologista ja ekonomista vahvuutta lisäävä.
Kulttuuripalvelut on laaja käsite ja kulkee sote -palveluja edellä. Se sisältää myös kaikki elinkeinomme, myös sote -palvelut ja niiden tuottajat.
Yliopistojen ja tutkimuksen läsnäolo loi pohjoisessa hankkeille uskottavuutta juuri visioivan kansanvälisen taustansa seurauksena. Ohjelmat on voitava hyväksyä myös globaalina ja yhteisinä ohjelmina, jossa rahoittaja, investoija, joutuu luottamaan asiantuntijoiden antamiin lausuntoihin.
Täysin näköalaton ja taakse katsova ohjelma ei läpäise tänään kansanvälisen rahoittajan vaatimuksia toisin kuin takavuosina. Tämä koskee kotimaisia investointejamme vielä varmemmin kuin vaikka EU:n kautta haettavaa rahoitusta.
Domestikaatiokeskuksen elämää
Kilpailtu raha on nyt tiukemmassa kuin aikoihin ja Suomessa tämä edellyttää hyvää perustutkimusta soveltavan tutkimuksen rinnalle.
Jos päästämme luonnonvarojemme käytössä perustutkimuksen ja kaivon välillä kuivumaan uuden lähteen löytäminen on vuosikymmentä työn takana. Egypti ja monet muut ns. luonnonvarojen ja maatalouden ikivanhat domestikaatiokeskukset, aina neoliittiajoilta alkaen, ovat esimerkkejä kadotetusta osaamisesta. Näitä keskuksia syntyi Etelä- ja Väli-Amerikkaan, Yhdysvaltioihin, Kiinaan, Intiaan, Afrikkaan mutta myös meitä lähelle ns. Levantian alueelle.
Levantia tarkoittaa nykyisiä levottomia seutuja ja Lähi-Idän alueita, Kakkois-Turkkia, Syyriaa, Libanonia, Jordaniaa, Israelia ja myöhemmin myös Mesopotamian alankoa sekä Iranin ja Irakin alueita.
Ikivanhat luonnonvarojen ja maatalouden keskukset ovat olleet samalla globaalin kulttuuriin sydänalueita niin kaupassa kuin kulttuurissa, merenkulussa, missä tahansa inhimillisen toiminnan innovointia vaativassa mittavassa yhteistyössä.
Valitettavasti ne ovat olleet usein myös ryöstelyn kohteita ja niiden hallinto on hävitetty. Tässä Eurooppa ja sen imperialistinen aika on oman historiamme ikävintä aikaa. Presidenttimme käyttää käsitettä “valkoisen miehen tauti”. Se on enemmän kuin pelkkä sokea ahneus. Itse liitän siihen kaikki kuolemansyntimme.
Innovaation diffuusiosta realiaikaiseen
Vielä tänään EU:n alueen maataloudesta ja elintarviketuotannosta 90 % kuuluu sen yhteisen markkinajärjestelyn piiriin ja budjetista liki 40 %. Kun liityimme EU:n jäseneksi tuo osuus oli kaksinkertainen ja oma sijoittumiseni silloin EU:n byrokratiasta ja sitä opiskelleena oli luonnollisesti oma domestikaatiokeskuksemme Jokioisissa ja samalla savialueemme keskellä Forssan, Someron ja Loimaan maaseutualueella palvellen kansallista ekologista innovaatiopolitiikkaamme.
EU:n vaatimaan politiikkaan oli sopeuduttava nopeasti ilman menetettyjä välivuosia. Tässä juuri Kreikka oli kehnoin esimerkkimme.
Kirjoitin agropolis strategiasta osana domestikaatiohistoriaamme vuonna 1991 ja domestikaatioista uudelleen lyhyesti blogiini syyskesällä 19.9. 2011. Teksti löytyy myös elokuussa ilmestyvästä uusimmasta kirjastani.
Nyt kirjoitus löytyy siis omalta kotisivultani, jota lukee tänään kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin vielä tuolloin kaksi vuotta takaperin. Näin tieto leviää tänään aivan eri tavalla kuin vuonna 2011 ja muutokset tapahtuvat hyppäyksittäin toisin kuin Ounasjokilaaksossa vuonna 1970-luvulla.
Tuolloin haastateltavat kertoivat saaneensa tiedon Kemijoen rakentamisen vaikutuksista lohen nousuun vuosien saatossa, Isohaaran padon ja voimalan rakentamisen jälkeen ja tavalla, joka tappoi kokonaisen tuhansia ihmisiä elättäneen kulttuuriin näiden sitä ymmärtämättä.
Tietämättä, mistä oikein oli kysymys ja mitä myytiin, naiset myivät, kun myytiin sotien aikana koskiosuudet miesten ollessa rintamalla. Tällaisiin virheisiin tänään ei ole mahdollista sortua ja domestikaatiokeskukset on osattava hoitaa yhdessä muiden vastaavien osaamiskeskusten kanssa verkottuen myös globaalisti. Kansalliseen petokseen, itsepetokseen, ei ole enää varaa.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Kuka vahtii mediavahtikoiraa?
Paikallinen media elää mennessä maailmassa Lounais-Hämeessä. Sen kolumnistit ovat demareista, keskustasta ja luonnollisesti kokoomuksesta. Mukana ei ole yhtään perussuomalaisten kolumnistia. Heitä haukutaan vapaasti ja kirjoitetaan ikään kuin 1970-luvun vennamolaisesta pienpuolueesta.
Agraarin, tai vanhan teollisen yhdyskunnan maailma asenteineen, ei ole muuttunut poliittisesti miksikään. Päätoimittaja on saanut tyttärensä eduskuntaan ja sotekeskustelussa on sama linjaus kuin aina ennekin. Osa soutaa ja osa huopaa eikä vene kulje minnekään. Soutajat ja huopaajat löytyvät samasta puolueesta, hallitusvastuuta kantavasta.
Hämäläisten kiireet tunnetaan
Kiire olisi, mutta niin on ollut ennenkin, eikä se näy vuosikymmeniin missään. Jokiosissa sijaitseva valtion tutkimuskeskus elää sekin kuin 1970-luvun tunnelmissa ja pitää yllä omaa sulkeutunutta elämäänsä museorautatien päätepysäkkinä. Sen jatkaminen Forssaan on yhtä ajankohtainen kuin pendolinon rakentaminen Helsingistä Satakunnantietä seuraillen Poriin.
Museorautatien toteuttaminen sujuisi helpommin. Etelä-Häme on Suomen suljetuin innovaatioympäristö ja palvelukeskuksena virkatien protokollan tuotanto-organisaatio menneiltä vuosisadoiltamme paperin pyörittäjineen. Näin alueen yrittäjät sen myös kuvaavat ja ovat pettyneitä. Poistuvat alueelta.
Vanhastaan toki tiedetään, kuinka markkinoilta saa parempaa halvemmalla. Pääosa työllistäjistä on kuitenkin julkishallinnon sosiaali-, terveys-, opetus- ja vähäisiä kulttuuripalveluja jakavia. Jälkimmäisistä on helpoin aina tinkiä ja niin on myös tingitty. Kaikki on vuosien saatossa keskitetty Hämeenlinnaan. Julkishallinnossa työskentelevistä 80 % on naisia. Niin myös kuntapuolueen hoitajista. Naisten urakehityksen avaaminen sieltä ulos on ollut tuskaisan hidasta. Nainen on siinä nyt toisen naisen tiellä. Ei enää miehet.
Valtion organisaatiokulttuurin kantajat
Valtion byrokraattinen organisaatioarkkitehtuuri on pisimmällä Jokioisten kunnassa ja siellä myös jarrutetaan voimakkaimmin ikään kuin valtion käsikassarana toimien ymmärtämättä, kuinka myös siellä tsaarin Venäjän mallit ovat toki muuttumassa valtion laitoksia yhdistettäessä. Turhia virkoja vähennetään ja päät kolisevat yhteen.
Valtion käsikassarana toimiva organisaatio on ollut koko ajan ristiriidassa kuntien elintärkeitten palvelujen uudistamisessa ja etenkin yhteisöpalvelujen järjestelyissä demokraattisella tavalla ja niitä myös valvoen.
Sama virkamies toteuttajana ja valvojana on kehno malli Venäjältä. Niinpä vanhat nepotistiset rakenteet johtivat yhtenään konflikteihin ja agropolis strategiana oli yhteisen kivityksen kohteena kaksi vuosikymmentä. Rahojen jakaja oli Hämeenlinnassa josta hajotettiin ja hallittiin.
Julkishallinnon virkamies tuottajana joutuu sopeutumaan myös Etelä-Hämeessä ja vallankäytön ja markkinoiden väliin on jäänyt sumeita alueita, jotka kunnat halusivat pitää itsellään ja maakuntakeskuksen ohjauksessa Hämeenlinnassa. Agropolis yhtiönä oli siihen sopimaton. Valtion organisaatioarkkitehtuuri siirrettiin myös agropolikseen ja tehtiin siitä toimimaton torso.
Sama ongelma koskee nyt keskustalaista maakuntamallia ja sen rakentajia kun vastassa on maakuntarajat ylittävä sotealueen toteuttaminen. Piilossa lymyilleet vastustajat ja harmaan alueen vallankäyttäjät joutuvat tulemaan esille. Heitä löytyy jokaisesta vanhasta hämäläisestä puolueesta. Alueen vahvin poliittinen vallankäyttäjä Sirkka-Liisa Anttila osoittaa Forssan Lehdessä kokoomuslaista Jyrki Jokista.
Hän ei ole toki ainut. Nyt ollaan vanhojen puolueitten harmaan alueen ytimessä, pelin politiikassa, jossa puhutaan yhtä ja tehdään toista. Vaikka puheet olisivat kuinka vakuuttavia. Politiikka ja valta on muuta kuin järkevä talouden hoito ja edulliset lähipalvelut.
Vaihtoehtoja on paljon
Markkinat voidaan toki myös segmentoida ja tarjota jokaiselle paketteja, joihin virkamies vastaa sopeutumalla hänkin asiakkaan vaatimuksiin, ei omaan virkamiehen tarpeeseen pitää kiinni vallasta ja työpaikastaan vanhan byrokraattisen valtion organisaatioarkkitehtuurin avustamana ja siihen tukeutuen papereitaan näin tuottaen.
Harva hakeutuu vapaaehtoisesti vallankäytön kohteeksi, kiusattavaksi, ja jättää näin vanhan organisaatiokulttuurin vangiksi jääneen Lounais-Hämeen.
Asiakkaalta on kysyttävä myös Jokioisissa, mitä he haluavat ja olisiko mahdollista parantaa byrokraatin tilaaja-tuottaja -sopimusta? Luonnonvara-alueella tämä lista on valtavan pitkä ja suuria mahdollisuuksia tarjoava, jos niin tahdotaan. Kunnat voivat taas lisätä palvelujen kysyntää vakkapa palveluseteleiden avulla. Kainuussa malli on toiminut hyvin.
Etelä-Hämeessä, kartanossa majaillen, se edellyttäisi kulttuurin muutosta, poistumista kartanosta. Se on valtiotyönantajan tehtävä. Kartanolle löytyy käyttöä taidemuseona ja majapaikkana turisteille.
Luonnonvara-alue on Suomen uusi ja vanha Nokia. Nokia oli vain lyhyt muutaman vuoden hyppäys pörssissä. Sen merkitystä ei pidä yliarvioida ja koko ajan liioitella. Huippu kesti pörssissä lopulta vain muutaman kuukauden. Notkahdus oli täysin odotettu ja muut vaihtoehdot mahdottomia.
Päätoimittajan antamia neuvoja
Forssan Lehden päätoimittaja antaa neuvoja kuinka Perussuomalaiset olisi puolueena parempi, jos se muistuttaisi enemmän vanhoja puolueita ja niiden käytäntöjä puoluekokouksissaan ja muutenkin toimisi toisin, kuten saman lehden Ilkka Kononen pakinassaan elämöi, tuttuun tyyliinsä, toivoen Timo Soinin muuttuvan katolisesta pakanaksi.
Pakinan kirjoittaja on eri asemassa kuin vakavasti otettavaksi tarkoitettu lehden päätoimittaja. Päätoimittajan on seurattava koko maan ja kansakunnan tarinaa, ei vain oman talousalueen saati nepotististen rakenteiden vaatimaa täsmäkirjoitusta uutta poliittista vaikuttajaa potkiessaan.
Globaali ja lokaali talous kun liittyvät tänään saumattomasti toisiinsa ja lehteä lukevat muutkin kuin yhden suunnan tai kuppikunnan edustajat.
Sosiaalinen media tuli sekin jäädäkseen toisin kuin Jyrki Jokinen aikanaan lehden lukijoille vakuutti kirjoituksissaan minua kritisoidessaan. Sosiaalisen median talous ja strategia on nyt kokonaan muuta kuin Forssan lehden talous ja strategia.
Se ei ole lehden talousalueelle viisasta. Kansalaismedia kun valitsee asuinpaikkamme, hakee tuotteet, joita hankimme, eikä ole enää kaukana edes hitaasta valtion organisaatiokulttuuristakaan.
Me keskustelemme päivittäin siellä ja lehden antama palaute sosiaalisen median käyttäjille on muuta kuin tuottajan sopeutumista asiakkaan odotuksiin. Tätä varten ei ole tarvis matkustaa Helsinkiin kertomaan keitä me Forssassa olemme. Forssan Lehden sähköinen versio kertoo sen heille päivittäin.
Mediakratian piilovaikuttamista
Jos näin toimisimme, seuraisimme mediaa, Perussuomalaiset noudattaisivat Forssan Lehden ohjeita tai median toiveita, uusi puolue olisi vanha puolue ja Perussuomalaiset puolueena täsmälleen sama kuin nykyiset poliittiset liikkeemme.
Onneksi näin ei kuitenkaan ole, vaan kyseessä on erilainen puolue ja sen kuuluukin toimia myös hallinnoltaan jatkossa toisin kuin vanhat puolueemme. Siihen ovat kaikki edellytykset olemassa. Nyt vanhan byrokratian työlästä poisoppimista ei vaadita uudessa nettiajassamme ja sosiaalisen median taloudessa sekä strategiassa.
Raimo Rönkkö, Forssan Lehden vaikuttaja hänkin, taas odottaa että Timo Soini olisi myös henkilönä jotain muuta kuin Soini ja mieluiten Keskustan Juha Sipilän oloinen persoonallisuus. Oulun kasvattina ja saman yliopiston ja teknologiakeskuksen tuotteena, professorina heitä myös kouluttaneena, pidän ajatusta houkuttelevana.
Tosin silloinkin jotain olisi jäänyt syntymättä ja sellainen on viimeisten vaalien jytky, joka odottaa jatkoa seuraavissa meppivaaleissamme ensi vuonna. Kuinka siihen tulisi valmistautua, toimittajat antavat ohjeitaan tämän päivän Helsingin Sanomissa (5.7).
Samaan aikaan Perussuomalaisten oma toiminta ja sen kuvaaminen menee lehteen ostettuina ilmoituksina.
Tämä on ilmiönä uusi historiassamme ja sitä käytetään epäilemättä kuvaamaan juuri oman aikamme mediakratiaa, sosiaalisen median kasvun lieveilmiötä perinteisen median kriisissä. Tätä aikaa luonnehditaan mahdollisesi hyvinkin synkin värein maalaillen. Toisiinsa luottavat suurvallat vakoilivat siinä toisiaan ja sen paljastaja joutui hakemaan turvapaikkaa jostain muualta kuin lännestä. Sekin kuvaa omaa aikaamme paljastavasti. Kukaan ei voi nyt luottaa kehenkään ja kaikki on luvallista kunhan siitä ei jää kiinni. Jos jää kiinni, takaa-ajetuksi joutuu ongelman paljastajat eivätkä sen aiheuttajat, rikolliset. Näin moraalikato etenee.
Sen luonnetta 2010-luvun Suomessa on helpoin kuvata juuri poliittisen kenttämme muutoksen kautta. Tosin siihen menee vielä jokunen vuosikymmen.
Samoin meni aikanaan työväenpuolueen synnyn ymmärtämisessä samaisessa Forssassa 110 vuotta takaperin. Forssan Lehti ei ollut sen kuvaajana, ja jos olisi ollut, tuskin olisi ymmärtänyt sen merkitystä sen enempää kuin Koijärviliikkeen myöhemmin. Hyvä kun kuvia sentään otettiin vihreän liikkeen synnystä.
Jokisen eväät
Kävimme ennen edellisiä vaaleja Jyrki Jokisen kanssa mielestäni hyödyllisen väittelyn siitä, onko Perussuomalaisten kohdalla kyseessä hetken huuma ja protestivaalit, vähäinen populistinen liike, vai ehkä sittenkin pysyvämpi ilmiö, jonka synty on paljon syvemmällä Suomen ja Euroopan menneiden vuosien kehityksessä kuin mihin Jyrki väitteissään vähättelevän asenteensa perusti.
Jos olisin ollut väärässä Perussuomalaiset eivät nyt valmistautuisi myös mahdolliseen pääministeripuolueen vaatimaan tehtävään seuraavien vaalien jälkeen.
Jopa Forssan Lehden päätoimittaja ei pidä tätä mahdottomana “huuhaana” kun gallupeissa edellä on enää toinen oppositiopuolue Keskusta. Kaksi vuotta piikkipaikalla on pitkä aika kangistumatta. Oulun teknologiakeskuksen kasvatti miljonäärinä ei ole Timo Soini. Rehellisempi hän ehkä on kuin edeltäjänsä.
Perussuomalaisten jytky ja soinismit
Aikanaan historia kertoo, kuinka tämä aika muistetaan Soinista ja yhteiskunnallisen murroksemme syvästä kriisistä, jossa Eurooppa on nyt yhteinen ongelma koko muulle globaalille maailmalle, ei toki Perussuomalaiset ja Timo Soini. Tämä liike nyt vain kulkee Suomessa hieman muuta Eurooppaa edellä ja antaa mahdollisuuksia sellaiseen, johon vanhat puolueemme eivät olisi voineet kannatustaan perustaa ja maata pelastaa.
On dramaattista, kun vasemmiston yhteinen kannatus alkaa lähestyä kahtakymmentä prosenttia ja Kokoomus on menettänyt muutamassa kuukaudessa kannatuksestaan yli viidenneksen ja putoaa gallupeissa kuin kivi. Samaan aikaan oppositio, sen suurin puolue Perussuomalaiset sekä Keskusta alkavat lähestyä 50 prosentin rajaa.
Lainaan Alpo Suhosen osuvaa havaintoa Kartanonkadusta (FL 3.7), jonka muuttuminen hitaaksi, puistoiseksi kaduksi lienee parasta, mitä tässä kaupungissa on aikoihin tapahtunut. Olen Alpon kanssa samaa mieltä ja toivon samalla pitkän linjan vaikuttajamme Sirkka-Liisa Anttilan tapaan Jyrki Jokisen tulevan muiden lounaishämäläisten tapaan pelastamaan lähipalvelumme ja samalla myös sairaalamme niin Forssassa kuin Loimaallakin. Itse esitin tätä jo 1990-luvun laman alkaessa, mutta silloin elettiin vielä liian väljissä vesissä ja itseriittoisesti Loimijokilaaksossamme.
Selkä seinää vasten innovointia
Nyt olemme seinää vasten niin Hämeessä kuin koko Euroopassa ja parasta mitä maamme poliittisessa elämässä, sen liikkumattomissa ja jo löyhkänneissä vesissä oli tapahtunut vuosikymmeniin on Perussuomalainen puolue ja sen kokenut vetäjä Timo Soini joukkoineen.
Paikallisesti taas kävimme keskustelua kesällä 2010 siitä, mitä tarkoittaa Bulevardi ja mitä Avenue. Bulevardi hollantilaisena “Bolwerk” tukkirakennelmana ja sen ranskalaisena kaupunkimuurien kopiona “Boulevardt”.
Kirjoitukset tiedoksi myös Keijo Wäärille, jolle asia oli Forssan Lehdessä (4.7) uusi ja hän pohti sitä, jakaen meille tieoja googlagten netistä.
En luottaisi googlauksen antamiin tietoihin vaan etsisin niitä jostain muualta. Sen verran ikään ja oppia on kertynyt olematta kuitenkaan “huippu”, jonka lehden omistaja omassa kolumnissaan valaisevasti torjuu oman aikamme muiden hullutusten rinnalla. Toimittajalegenda on niistä koomisin.
Kirjotukseni oli tuon kesän luetuimpia ja johtuen juuri hollantilaisten kiinnostuksesta aiheeseen. Kirjoitus löytyy kotisivuni www.clusterart.org ohella tuon kesän muistoista Bulevardista (www.Bulevardi.fi) ja kirjastani “Hybridiyhteiskunnan kouristelua” sivuilta 222-230. Siellä se on liitetty metropolikulttuurin tuhatvuotiseen historiaan ja sen muutoksiin osana myös juuri nyt koettavaa uusinta murroskulttuurimme vaihetta.
Siihen eivät kuulu Suomessa sen enempää bulevardit kuin avenuetkaan. Kaukana siitä. Sen sijaan luonnonvarat ja maaseutu kuuluvat sekä hyvin myöhäinen kaupungistuminen ja kaupunkilaistuminen ja siihen liittyvät lieveilmiöt, mm. heikko itsetuntomme ja eurooppalaisuus muoti-ilmiönä, ei taloudellisena pohdintana kuten Ruotsissa ja Tanskassa. Tähän nousevan keskiluokan muoti-ilmiöön Perussuomalaiset ovat puuttuneet ja saaneet vastaansa nousukasmaista keskiluokkaista kirjoittelua.