Maalaustaiteen ikoni on poissa

Avaan Googlen ja yritän löytää jotain uutta josta rakentaa serkkuni Leena Luostarisen nekrologiin. Huomaan, että sitä on sukuni kohdalta korjailtu ja kuvagallerian yläkulmaan on koottu Leenan ja omat kuvani muutamien esimerkkien kautta ja naamakirjana ikoneiksi suvullemme. Nyt tuo toinen ikoni on poissa. Memento mori On aika tuijotella silmästä silmään käsitettä Memento mori, muista olevasi kuolevainen. Se on veistoksena oveni pielessä ja kuiskauksena korvaani koko ajan. Se tuo väistämättä mieleeni vuosien 2011-12 tapahtumat ja läheisten ihmisten traagiset kuolemantapaukset Hämeessä. Näiden tapahtumien järkyttävät taustat. Hämäläinen kansa itkee niillä haudoilla, jotka se on itse aiheuttanut ja varmasti vilpittömällä tavalla. Luostaristen suvussa on hieman yli 2000 jäsentä ja se kuuluu suuriin savolaisiin sukuihin. Sukunimeä on helppo seurata aina 200-luvulle Turkkiin, josta luostarilaitoksen kerrotaan levinneen niin itään kuin länteen. Suomeen suku siirtyi pääosin idästä ja maksoi veronsa luostarilaitokselle talonpoikina eli luostarilaitoksen lampuoiteina. Leena sai geeninsä sekä idästä että lännestä omieni tapaan. Lapsuus ratkaisee Leena ei edustanut agraaria Suomea vaan hänen vanhempansa ja isovanhemmat olivat jo virkamiesrälssiin kuuluneita ja Leenan äiti ei ollut suomalainen. Näin Leenalle tuli vanhempiensa ja isovanhempien kautta Eurooppa ja globaali maailma tutuksi jo varhain lapsena. Se näkyi hänen persoonassaan ja tavassa tutustua kuvataiteisiin. Ekspressionismi oli suosituin kuvaraiteen suuntaus Suomessa uuden modernin taiteen ulottaessa lonkeronsa myös jäyhään suomalaiseen agraariin ja myöhemmin teollistuvaan yhdyskuntaan. Leena poikkesi muista aikalaisistaan jo varhain ilmaisun värikkyydellä ja aistillisesti värikylläisillä töillään. Se yllätti ja hän sai jo varhain 1970-luvun alussa Taideyhdistyksen Dukaattipalkinnon. Henry Matisse ja Eugene Delacroix olivat saapuneet Suomeen kirjoitettiin tuolloin. Olin silloin itse nuori 23 -vuotias maisteri ja hymyilin Leenasta tehdyille kirjoituksille. Oulussa Kaleva ei niitä kirjannut mutta Oulu ei ollutkaan tuolloin Pariisi. Kuvataiteissa pohjoinen oli syrjäinen ja sallimaton, liki vihamielinen suljettu yhteisö. Kalevan kirjapaino oli toki poikkeus. Siellä kerättiin taidetta. Oulun yliopiston maantieteen laitos oli kuin kirjallisuuden ja taidemuseon keskelle kyhätty tiedettä tekevä työyhteisö, joka samaan aikaan uudisti koko ajan teknisiä välineitään. Hidas Helsinki Meni vuosikymmen kun uusekspressionistit virtaukset saapuivat Helsinkiin ja postmodernin taiteen kärkinimenä loisti Leena Luostarinen. Suuri yleisö oppi tuntemaan hänet suurista kissapedoistaan ja tiikeritauluistaan. Niistä tuli suomalaisen nykytaiteen ikoneja. Leenan taidetta keräsivät myös Ranska, Saksa ja etenkin Yhdysvallat. Ne olivat monumentaalisia ja kuvasivat Leenan kykyä yhdistää ikivanhoja kulttuurikäsitteitä Aasista ja Pohjois-Afrikasta omaan aikaamme. Kulttuurimaantieteilijänä se ilahdutti minua ja olin ylpeä Leenan menestyksestä. Pohjois-Afrikan tapahtumat ja arbi-islamilaiset rujot näytelmät olivat Leenalle tuskaisaa aikaa. Kuva-aiheiden kirjo oli vuosien varrella kasvanut. Värien ja aiheiden symbolit jäivät yhä enemmän katsojan tulkintaan. Impressionismin painolasti oli sivuutettu. Kulttuurien ja ystävien kokemuksia ei voinut sivuuttaa. Helvetin tuli paloi sisällä. Leenan suurin vahvuus on maalaamisessa väreillä. Hän ei ollut symbolisti, kuvan aihe ei ollut erityisen merkittävä vaan väreihin heittäytyvä taiteilija, jolle van Goghin kaltainen täydellisyyden metsästys oli tyypillistä. Lyhyt mutta tuottelias elämä Keskellä tuntematonta on vaikea olla samaan aikaan opettaja ja ohjaaja olkoonkin että Leena oli hetken myös professorina Kuvataideakatemiassa. Hänet valittiin vuoden taiteilijaksi ja hän sai Pro Finlandia mitalin jo pari vuosikymmentä sitten. Vuoden alussa Tiikerinpiirtäjän töitä oli kerätty Taideyhdistyksen tuottamaan näyttelyyn Taidehalliin. Näyttely kokosi ennätysyleisön ja kiertää nyt takautuvana Joensuun kautta Lappeenrantaan. Leenasta oli tullut enemmän kuin häntä edeltäneet kuvataiteemme naisikonit. Aika oli vain poikkeuksellisen raskas ikonina elämiselle. Kirjoitin Leenasta ja hänen näyttelystään 13. tammikuuta blogiini ja kerroin siinä kuinka ekspressionismi ei Leenan kohdalla ole taiteen ismi saati koulukunta vaan luovuutta ohjaava maailmankuva, filosofia. Tuohon maailmanaikaan, impressionismin ja jälki-impressionismin jälkeen haluttiin, tai oli pakko, korostaa ahdistuksessa yksilön sisäistä maailmaa ja sen ilmaisua ulkoisen ja luonnonmukaisena pidetyn rinnalla ja myös sen ohi. Näin myös sodan runtelemassa Suomessa. Ahdistus ja tuska oli purettava ja palattava siihen mihin enne sotia oli jääty. Oulussa tämä suuntaus oli kielletty kun sen sijaan Helsingissä Leena Luostarinen yhdessä Marita Mäkelän ja Marjatta Tapiolan kanssa olivat sen suomalaisia edelläkävijöitä. Se oli kaikkea muuta kuin tarkoituksellista provosointia. Varsin varhain maalausten aihe jäi Leenalla statistin osaan ja palasimme niiden kautta ikään kuin juurillemme, jolloin vielä 1990-luvulla jouduin itsekin piileksimään Keski-Euroopassa. Sama suomalainen yhteiskunnallinen ahdistus pyrkii toistumaan ja joku rikkoo tabuja tietämättään, ikään kuin tieteen ja konvention rajoja tahallaan rikkoen ja hakien uutta luovaa innovaatiota. Se sukeltaako silloin väreihin, nuotteihin tai sanoihin on yhdentekevää. Sen sijaan se ei ole yhdentekevää millaiseen ympäristöön luova työ asettuu ja kuinka se otetaan siellä vastaan. Suljetun yhteisön paniikki On eri asia asua Helsingissä, Pariisissa, Pietarissa, Lontoossa tai Madridissa. Forssan Lehti tuskin reagoi mitenkään maan johtavan taiteilijan kuolemaan. Se ei kuulu sen konventioon ja tuskin se olisi aikanaan reagoinut myöskään kultaisen kauden taiteilijoittemme elämään ja kuolemaan. Teollinen pieni yhdyskunta ja sitä ympäröivät agraarit yhteisöt eivät toki seuraa maailman tapahtumia ja sen värejä muuten kuin myöhemmin jälkiomaksujana imitoiden. Sama koskee tiedettä ja muuta kulttuuria, innovaatiopolitiikkaa, symboli-innovaatioita, organisaatioinnovaatioita, rakenneinnovaatioita, kirjallisuutta ja MTT Jokioisissa on tyypillinen väärän ajan ilmentymä ja omalakinen tieteen ylläpitäjä valtion virastona. Tyypillistä oli, että kootessani Jokioisiin, Humppilasta varastettuun tapulimakasiiniin 1990-luvulla kuvataidenäyttelyä veljeni kanssa, Leenan työt eivät sinne kelvanneet. MTT oli oman aikansa ja 1970-luvun vanki, jossa julkaisutkin olivat vain tuon ajan tuotteina mahdollisia ja siirrettiin tutkijan julkaisuluetteloon. Se mikä koski taidetta koski myös tiedettä. Maaseudun Gemeinschaft yhteisöissä, yhdessäolo-organisaatiossa, muutama henkilö ja suku kertoi, mikä on tiedettä ja mikä taidetta ja taloutta sekä ketkä sitä hoitavat, tai sen hoitaminen ei kuulunut kulttuuriin lainkaan. Kun ihmisestä ja hänen töistään tulee aikaansa sidottu ikoni, hänestä tulee kuoltuaan vielä merkittävämpi kuin eläessään. Leenan kohdalla tämä oli havaittavissa jo hänen eläessään ja se painoi raskaana taakkana. Leena ei ollut oman aikamme idols -ihminen mutta sidottu Helsinkiin Afrikan onnettomuuksien jälkeen. Todellinen suomalaisen taiteen kultakausi Oman aikansa sankaruus ja historiallinen ikoni ovat kaksi eri asiaa. Kun Leenan varhaiskauden työt olivat esillä ensimmäistä päivää Helsingin Taidehallissa kriitikko Veikko Halmetoja kirjoitti, kuinka oli aika koota taidemuseoistamme suomalaisen maalaustaiteen todellisen kultakauden työt. Ne kun tuovat mieleen rokokoo- ja jugend -tyylin kuvastot ja aasialaisen tussimaalauksen huiput. Halmetoja on arvostetuin kuvataidekriitikkomme ja hän ei käytä ylisanoja. Tänään valittiin suomalaiset huiput edustamaan maataan yleisurheilun MM-kisoihin. Se on pieni ja yhden miehen esityksen varassa. Näin ei ole ollut aiemmin ennen 1990-luvun lamaa ja siitä jatkuvaa toivottomuutta. Se muistuttaa poliitikkojamme, jotka ovat hekin yhden lajin varassa, suomalaisen keihäänheiton ja äijäliikkeen, jolloin kaikki muu on turhaa lisää ja mukana vain osanoton merkeissä ja lipunkantajina omituisessa hallituksessamme. Kun ikonit korvataan menneen ajan lipunkantajilla syntyy lopulta pelkkiä kuoppaisia katutöitä ja Detroitin kaltainen kohtalo. Kuka mahtaisi olla seuraava kaikkien aikojen nuorin Juhlaviikkojen vuoden taiteilija tai moninkertainen olympiavoittajamme, Nobelisti tieteellemme? Läpimurto jo 1900-luvun alussa Se mikä näkyy taiteessa näkyy myös tieteissä ja arkkitehtuurissa. Vaistonvarainen ilmaisu, tunteikas, liioitellun voimakas sivellintyö. Se helpottaa melankolisten aiheiden surullista ja joskus myös ahdistunutta ilmaisuvoimaa laman iskiessä. Tyko Sallinen piirsi töitään pilapiirtäjänä Yhdysvalloissa. Se oli hyvin perinteinen tapa valmentaa itseään ammattilaiseksi siveltimen käytössä. Uudessa mediayhteiskunnassa ja sen hybrideissä, klusteritaiteessa (cluster art) aiheet ja esitettävä kohde liittyy tänään oppimisprosessiin, yhteisöön, yksilön omaan referointiin ja idealismiin. Läpimurto tälle kaikelle tehtiin kuitenkin Suomessa jo 1900-luvun alussa Tyko Sallisen, Marcus Collinin, Alvar Cawen, Jalmari Ruokokosken, Valle Rosenbegin, William Lönnbergin tai vaikkapa Ilmari Aallon töillä. Nämä keihään kaaret olivat vain silloin vielä säälittävän lyhyitä mutta ennustivat menestystä. Myöhemmin maailman melskeet ja rauhattomat ajat, kansalaissota ja maailmansodat veivät koko luovan prosessin suuntaan, joka poikkesi kansallisesta luonteestamme ja sen globaalista suunnasta. Mukaan alkoi tulla imitoitua roskaa. Paluu juurillemme, antropologian strukturalismiin, kansojen yhteiseen sinfoniaan, tapahtui hitaasti ja ensimmäisten taiteilijoitten uskaltaessa sukeltaa omille juurillemme. Leena Luostarisen taiteen valtava suosio osoittaa sen merkityksen kansakunnalle. Kyseessä on nyt samaa pelottomuutta kuin uuden paradigmaisen maailmankuvan synnyssä ja sen löytämisessä, rohkeudessa. Kun mäkihyppääjä alkaa pelätä, silloin hänen on aika naulata sukset seinään, kertoo suomalainen alan paras osaaja jo lapsena, ja on siinä ehdottoman oikeassa oli laji mikä tahansa. Kun Janne Ahonen hyppää jällen varhaista keski-ikää lähestyvänä maailman huipulla, se on merkki myös nuoremmille ylittää oma pelkokerroin ja tarttua haasteisiin, joihin vanhemmat eivät koskaan tarttuneet, mutta kansakunnat Aasiassa ja Afrikassa, Etelä-Amerikassa varmasti tarttuvat. Ja jos Janne Ahonen siihen kykenee, rima ei ole noussut juurikaan siitä tasosta, jossa se on ollut jo vuosikymmenet.