Parempi ihminen

Olen seurannut läheltä kuntavaaleja ja valvonut juuri yöni seuraten Yhdysvaltain presidentinvaaleja surffaillen lukuisilla kanavilla. Vaalit ovat kiehtova tapahtuma ja muistuttavat kilpailuun viritetyn yhteiskunnan demokratiaksi kutsumastamme ilmiöstä. Monet sen käyttämät termit ovat yhteisiä kilpaurheilulle. Kallis ammatiksi Vaalit ovat hyvin julkinen ja myös kallis tapahtuma. Yhdysvalloissa köyhän miehen paikka ei ole lähteä kisaamaan kongressiedustajan tai senaatin paikoista saati presidentti-instituutiosta. Sellainen on paremman ihmisen asia ja muistuttaa Paavo Lipposen esiintuloa, kun julkisuutta haettiin provosoiden 1930-luvun käsitteillä, rotuhygienialla. Millaisissa sosiaalisissa oloissa tällaiset lapset kasvavat, kysyi Lipponen ja varmasti aiheesta. Isänpäivän aiheena sunnuntaina voisi olla tuon asian pohdintaa laajemminkin. Onkohan tämä kuinka yleinen ilmiö? Olisiko sitä ehkä nyt syytä tutkia? 1930-luvun laman jatkuessa pula-ajaksi sitä ei varmasti tehty. Suomi selvisi siitä vasta sotien jälkeen. Luokkayhteiskunnan korjaaminen käynnistyi ja nyt olemme taas palaamassa sen juurille. Meillä ei ole nyt sellaista omaa valuutta, jonka voisimme muuttaa kultakannasta brittien puntaan. Silloin vielä oli. Kun Yhdysvalloista ei ollut apua haettiin sitä toiselta suunnalta. Apu on haettava aina sieltä, mistä se saadaan, ei sieltä mistä sitä ehkä luvataan. Rumasta pelistä ei opita mitään Suomalaiset ovat valvomassa maailmalla, ettei sääntöjä vaaleissa rikota. Samalla haetaan myös oppeja siitä, kuinka oma koneisto toimisi seuraavissa vaaleissa entistä paremmin. Yhdysvaltain vaaleista kerrottiin niiden olleen loanheittoa. Siellä haettiin vastustajasta virheitä, tehtiin vahinkoa sen sijaan että olisi esitelty omia keinoja korjata maan rapakunnossa oleva talous. Se on helpoin tapa tänään, jolloin lama syvenee talvella ja muistuttaa jo 1930-luvun pula-aikaa. Vaalien voittajalla on vaikea tehtävä edessään. Onneksi hänellä ei ole nyt enää vaaleja edessään. Hän voi pyrkiä nyt pääsemään teoillaan historiaan. Toivottavasti historia ei tule olemaan väkivaltainen. Luovan ammatin kirous Ilkeilystä on tullut osa muitakin ammatteja, ei vain poliitikkojen raskasta työtä. On vaikea lähteä mukaan vaaleihin, jos se leimaa ihmisen kehnoksi ja hänen puolueensa on sekin epäilyttävä ja liki rikollisjärjestöä muistuttava. Olisiko niin, että monelle nuorelle vaaliuurnille menoa vaikeuttaa tämä leimautuminen osaksi tätä samaa negatiivista ilmapiiriä? Onko se ehkä tahallisesti aiheutettua? Kenen etua se ajaa? Yhteisiä asioita hoitavaa kun on lupa haukkua ja pilkata kuten kilpaurheilijoitamme tappion hetkellä. Heihin voi purkaa pahanolon tunteensa ja käyttäytyä kuten kiukutteleva lapsi tai aikuinen urheilukatsomossa hävyttömyyksiä huudellen. Mistä tällainen tapa on syntynyt? Onko siinä vanhan luokkayhteiskunnan jäänteitä? Onko muita ammatteja kuin poliitikon, jossa saamme purkaa negatiivisia tunteitamme ammatti-ihmiseen joutumatta käräjille? On niitä. Kaikki luovat ammatit kuuluvat siihen joukkoon, jossa jokaisella meistä on oikeus kritisoida ja haukkua ammattinsa osaavia ihmisiä eikä sitä pidetä lainkaan outona. Medioissa on jopa arvostettu ammattikunta, joka kiusaa niin muusikkoja, kuvataiteilijoita, näyttelijöitä, kirjailijoita jne. saaden siitä toimeentulonsa. Käytännössä kritiikin kohteeksi joutuukin vain todella ammattinsa osaavat huiput, harvemmin tuhannet alan sellaiset duunarit, jotka tekevät päivittäin kiitettävää työtä ja ovat ehkä vähän pahoillaan, ettei heidän töitään kritisoida. He purkavat tätä pahaa oloaan kollegoihinsa. Syntyy kiusaamisen kierre, jota Suomessa tukee vankka sosiaalinen pääoma kiusaajakansakuntana. Television lukemattomat kilpailut ruokkivat tätä ilmiötä. Mikä siinä viehättää sohvaperunaa? Tieteen kritiikki Eniten kritiikkiä saavat tieteen ja tutkimuksen duunarit. Heillä kritiikki kuuluu ammatin etuihin ja sitä tulee etenkin silloin, kun työhön yhdistyy uuden löytäminen ja vanhan konvention rikkominen. Siihen yltävä kun alkaa olla jo uhka yhteisölleen ja innovatiivisin osaaminen tahtookin paeta vanhoja instituutiota ja niiden ylläpitäjiä. Uutta löydöstä ja sen etsimistä pelätään joka tietoisesti tai tiedostamatta. Kun elämä muuttuu liian ahdistavaksi, siihen sairastuu ja tätä varten on rakennettu sellaisia kampusalueita, jossa uutta voi tuottaa joutumatta aivan mahdottomaan kurimukseen lähimpien esimiesten tai duunikavereitten toimesta. Ympärillä on myös metropolin luovan luokan ammatit ja tuhatvuotinen traditio. Ammattilaista on mahdoton eristää. Samalla innovaatioista syntyy lähde joka luo uutta taloutta, hallintoa, teknologiaa, bisnestä muta etenkin taiteita. Tiede ja taide ovat sama asia neurologin kuvaamana. Ihmistä ei saa polttaa kiusaamalla loppuun. Hän polttaa kyllä itse itsensä omalla tavallaan, työllään, työuupumuksella. Työ tuo hänelle liki narkoottisen olon, jos hän on valinnut oikean ammatin, kertoisi psykiatri. Lähde kuivumassa Olisiko mahdollista, että provosointi olisi mennyt etenkin taantuvan maaseudun kohdalla näissä ikivanhoissa ammateissamme nyt liian pitkälle ja tulosta ei kohta enää synny? Olisiko mahdollista, että luova luokka katoaa maastamme ja sitä ylläpitävistä yhteisöistä, jos nämä ammatit valtaa vain kaikkein paksunahkaisin joukko luovaa työtä inhoavista keskiluokan kansalaisistamme? Olisiko mahdollista, että Kimi Räikkösen tapa kertoa mielipiteensä happamesti ajotaidoistaan radiolla varikolleen julkisesti, on lopulta ainoa tapa pitää edes hieman etäisyyttä sellaisiin ihmisiin, joiden paikka ei ole maailman yhden johtavan formulakuskin ratissa neuvonantajana tai kriitikkona? Ehkä Kimi Räikkönen ei kestä enää tuota sirkusta muuten kuin vuoden kerrallaan ja varoo sitomasta itseään sellaiseen elämään, joka ei ole elämisen arvoista ensinkään. Häntä kiehtoo vain se adrenaliinipiikki, jonka tuo laji hänelle huumeena tuottaa ja hän on autossaan kuin toukka kotelossaan. Jos siitä kuoriutuu perhonen, laji kyllä samalla muuttuu. Sitä ei pidä kiirehtiä Kimin eikä kenenkään kohdalla. Vaikka kuinka olisi suuret luulot ja halut Kimiksi Kimin paikalle.