Mustan pahuuden syvät juuret

Keijo Wääri kirjoittaa lehdessä (FL 26.8) kuinka Forssan Lehden lukioita ahdistaa. Lokit paskovat, matonpesupaikan pumppu ei toimi, Kiimassuo haisee, parvekkeella grillataan, koirat ulostavat ja hukkakaura kasvaa. Kaikki tämä, ja paljon muuta, on pantava lyhyinä purkauksina lehteen. Syntyy negatiivinen maailmankuva. Positiivinen ei myy Lehti on paikka, jossa harvoin esitellään myönteisiä ja positiivisia asioita. Median luonteeseen kuuluu kritiikki. Media on myös vallan vahtikoira ja sekin vaatii ainakin hieman myös opposition kuulemista. Se lisää negatiivista tai ainakin kriittistä lehden sisältöä. Lisäksi media ei välitä tietoja siitä, miten poliisin ja muun virkakukunnan työt sujuvat hyvin ja moni ikävä asia kyetään ehkäisemään ennakolta. Sen tehtävä on pikemminkin kertoa onnettomuuksista ja hakien niiden suuresta määrästä lukijaa emotionaalisesti koskettavimmat. Kahden pienen lapsen joutuminen Kuopion liepeillä ampuma-ase onnettomuuteen on sellainen, siinä missä koulusurmat, perheväkivalta muuttuneena lasten surmiksi, sekä vaikkapa Norjan järkyttävä Breivikin tapaus terrorina. Viihde taas hukuttaa meidät väkivaltaan ja mediakin tahtoo viihteellistyä menestyäkseen kilpailussa. Yleinen ei ole poikkeava Sen sijaan vähemmän saavat huomiota sellaiset rikokset ja väkivalta, joka on hyvin yleistä. Sellainen on vaikkapa työpaikkakiusaaminen. Se on Suomessa yleisintä Euroopassa ja parhaillaankin noin 5 % suomalaisista kokee sen joka vuosi. Sen sivuuttaminen tai ymmärtäminen, käsittely positiivisena, vakavasta rikoksesta poikkeavana, olisi rikoksen suosimista. Toisaalta sen esittely on kiusallista. Se kun koskettaa jokaista meistä ja jokainen varttunut työntekijä on siihen joskus osallistunut puutumatta lainkaan tai peläten omaa kohtaloaan kuten Agatha Christien romaanissa “Kymmenen pientä neekeripoikaa” tai sen uudemmassa nimiversiossaan “Eikä yksikään pelastunut”. Pelon työpaikka on ahdistava tehdä luovaa työtä saati innovoida uutta. Joidenkin etu on pitää sitä kuitenkin yllä. Muuten se varmasti katoaisi. Professori Keltikangas-Järvinen kirjoittaa kuinka kiusaamista tapahtuu heti, kun suuri joukko taputtaa sille käsiään, tai ainakin kääntää sille päänsä ja antaa kiusaamisen tapahtua. Työntekijä, joka syyllistyy työtoverinsa kiusaamiseen, rikkoo työsopimuslain työturvallisuusnormia, kirjoittaa alan johtava asianajotoimisto ja lainaa KKO:n päätöksiä. Näin johtaja ei ole toki ainut kiusaamisesta tuomittu käräjillä ja korkeimman oikeiden päätöksissä. Laki ei ole satu Työpaikkakiusaaminen on työturvallisuuslain 18§ ja 28§ tarkoittamaa vihanpitoa tai häirintää. Uhrin on usein vaikea todistaa kiusaaminen, koska se on niin suomalainen ilmiö ja hän on liian väsynyt sekä usein myös jo sairastunut voidakseen kerätä aineistoja. Harva uskaltaa lähteä todistamaan kiusaamista, peläten itse joutumasta sen kohteeksi tai työpaikkansa menettämisen pelosta. On siis helpompi kääntää selkänsä, olla osa rikosta kuin sen uhri. Kiusaamisen syyllisyys ja häpeä, myötähäpeä, ovat suomalaisia ilmiöitä ja johtavat päihteitten väärinkäyttöön. Syntyy noidankehä, jossa päihteet lisäävät kiusaamista. Raittiin, emotionaalisesti myötäelämään kykenevän ihmisen, on vaikea hyväksyä kiusaamiseen altistavia ilmiöitä, saati osallistua kiusaamiseen. Suomessa noin 60 % käyttää päihteitä enemmän kuin kohtuullisesti. Kiusaaminen liittyy työkulttuuriin ja pilaa sen ilmapiirin. Puhutaan psykososiaalisista ongelmista, joissa mukana voi olla jo kauan jatkunutta, Wäärin kuvaamaa negatiivista ajattelua, syrjimistä, nimittelyä ja vähättelyä, uhrin työminän ja identiteetin murtamista. Fyysisen terveyden murtuminen tapahtuu, kun ilmiö on ollut kauan jatkuvaa ja etenkin eristäminen voi johtaa myös itsemurhiin. Kun edellinen “pieni neekeripoika” katoaa etsitään hänelle seuraajaa. Positiivinen ajattelu on hanurista Ismo Alangon tekstin “Positiivinen ajattelu on hanurista“ ja Wäärin kuvaama “Vittu kun vituttaa“ on jo myöhäistä vaihetta, jossa luova ja innovatiivinen henki haisee. Kun palaute on koko ajan kielteistä, epäjohdonmukaista, puutteellista, ristiriitaista ja tehtävät poikkeuksellisen vaativia, kiusaaja saa helposti itselleen aseita. Vanha agraari kulttuuri ja myös savupiipputeollinen työläiskulttuurimme pitävät sisällään runsaasti juuri kiusaamiseen liittyviä sutkauksia, sananparsia, hauskoja anekdootteja ja ilmiö liittyy myös vanhaan maakuntakirjallisuuteemme ja päihteisiin. Ruotsista nämä ovat jo liki kadonneet mutta niin on myös työpaikkakiusaaminenkin vain murto osa suomalaisesta. Kiusaaminen ei korjaudu voivottelemalla. Tätä varten maassa on laki, jossa mukana on myös selvät sanktiot kiusaajalle. Työpaikkojen sisäiset selvitykset ovat aina puolueellisia ja pitävät yllä usein jo vuosikymmeniä hyväksyttyä sosiaalista pääomaa ja kiusaamisesta hyötyvän eliitin elämäntapaa. Jos jotain tutkitaan, se tapahtuu kyllä eliitin omilla ehdoilla suljetuissa yhteisöissä. On siis vaihdettava vanha eliitti. Jos vanha printtimedia on sen hyväksynyt, silloin on käytettävä uutta sähköistä mediaa, sosiaalista mediaa ja sen välineitä. Menetykset kiusaamisessa ovat taloudellisesti Suomessa valtavia ja julkisten varojen tehoton tuhlaaminen on rangaistavaa sekin. On siis haettava apua ulkopuolelta. Kansallisen trauman vaihtoraha Ulkopuolisen avun hakemisessa heijastuu samalla suomalainen kansallinen trauma. Suomi on ollut kaksi kertaa lähimenneisyydessään pelkkänä vaihtorahana, kirjoittaa Helsingin Sanomien poliittinen toimittaja Juha-Pekka Raeste eurokriisistämme (HS 26.8). Hän lainaa neekeripoikien sijasta amerikkalaisekonomisti Nouriel Roubinin kuvausta junaonnettomuudesta. Onnettomuus on hidastettu, jossa takimmaiset vaunut Kreikka, Portugali, Irlanti syöksyvät etummaisten päälle, raiteiltaan samalla suistuen ja epäuskoiset naapurimaat seuraavat tätä surullista näytelmää hokien mantranaan reippaan kasvun vertausta, talouskuria, jolla onnettomuus voitaisiin estää. Uskovatko he tähän itsekään, on kuin kertomus mustien neekeripoikien saarelta, josta katoaa uhri toisensa jälkeen ja pelko kasvaa, epäluottamus lisääntyy, alkaa vainoharhainen elämä. Suomalaisten kohtalo on ulkopuolisista vaikea ymmärtää, kuten koko tarina Christien kirjassa, ellei oivalla heidän traumaansa. Se ei liity mitenkään valuuttaan vaan Suomen historiaan ja vaihtorahana elämiseen niin 1800-luvun Ranskan ja Venäjän sopimuksessa kuin elokuussa 1939 Saksan ja Neuvostoliiton Molotovin ja Ribbentropin sopimuksessa. Tällaiseen kiusalliseen tilanteeseen Suomi ei halua enää joutua, vaihtorahaksi. Eikä yksikään pelastunut - And then tehere were none Historiallinen trauma ja euromyönteisyys valtiojohdossa, on Suomessa muuta kuin taloudellista optimointia. Läntinen liittoutuminen ja turvallisuuspolitiikka on osa suomalaista eurohyssyttelyä. Nyt vain pelätään Venäjän ohella markkinavoimia. Agatha Christie kuvasi tämän lasten lorussa silloin, kun mukaan tuli vaikeasti selitettävä ja loogisesti raiteilta pois johtava vihje: “ On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt, syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.” Suomalaisten on pysyttävä euroalueen jäsenenä Saksan rinnalla, maksoi mitä maksoi. Saksa on ainut maa joka on antanut syrjäiselle alusmaalle materiaalista avustusta hädän hetkellä. Syntyy kaksinapainen yhteiskunta, jossa vaihtoehtoja on joko irtautuminen eurosta ja avun hakeminen liittyen Natoon tai rämpien liittovaltiota kohti kulkevassa onnettomuudessa. Nämä vaihtoehdot, jotka ovat tuttuja Christien romaani lopusta eivät tyydytä suomalaisia: “Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä, kun yhden karhu kahmaisee, on kasi enää heitä.” Molemmat suomalaisen trauman vaihtoehdot ovat nationalismissa, suomalaisen alusmaan historiassa, kansakunnan kammoksumia ja jäljelle jää pohdinta siitä, voiko maa olla myös muun Pohjolan tapaan itsenäinen. Tällöin iskee pelko ajatuksesta, jossa maa on ollut joskus ennenkin, yksin: “ On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin, kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.” Ajatus että eurosta erotaan tai että se käsitellään puhtaasti taloudellisena kysymyksenä, jolloin turvallisuuden takeeksi riittää pelkkä EU-jäsenyys, on ristiriidassa sen kansallisen trauman kanssa, jossa mukaan tulee heikko itsetunto ja suomalainen tapa juoda unohtaakseen juomisensa. Näin kymmenen Agatha Christien syytetyn kohdalla tuomittavaksi tulee myös eläkkeellä oleva tuomari Lawrence John Wargrave, jota syytetään valamiehistön manipuloinnista hirttämään viaton mies. Suomalainen kokee olevansa aina viaton ajopuu. Sellaisen näyttely, liittoutuen ensin natis-Saksan kanssa, on opportunisminakin mahdotonta. Suomalainen kiusaajana työpaikalla, sen johtajana itselleen liittolaisia ja etuja kahmien, on sadistina hirvittävä eläin, jonka tuomio tulisi olla 21 vuotta vankeutta. “Vain yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään, hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.” Wargraven oma kuolintapa oli kymmenestä ikään kuin Kainin merkki ja tämän poistaminen kansakunnan yltä edellyttäisi muutakin kuin mereen heitettyä pullopostia ja itsensä lavastamista uhriksi. Tällainen, messiaanisesta poikkeava tapa kuolla viimeisenä, itse itsenä ampuen, on jäänyt kokonaan käsittelemättä toimittaja Jukka Pekka Raesteen uutisanalyysistä. Traumojen ohella jokaisella kansakunnalla on sen oma tapa käsitellä itseään, omaa sisintään, ja Suomessa se poikkeaa oleellisesti Raesteen tavasta vetää esille vanhat traumat ja tuoda ne syyksi sellaiseen, jossa taustalla on kokonaan muut syyt ja niiden seuraukset, syvä ja synkkä pahuus, joka näkyy kiusaamisessamme. Sitä ei pidä selitellä, sitä ei voi ymmärtää, se ei ole emotionaalista eikä rationaalista. Se on vain mustaa pahuutta.