maanantai 23. heinäkuuta 2012

Stagflaation, kurjuusindeksin, syvenevä varjo

Stagflaatio on yhdistelmä käsitteistä stagnaatio (pysähtyneisyys) ja inflaatio (hintojen nousu). Öljykriisin yhteydessä koimme samaan aikaan laman, suurtyöttömyyden ja korkean inflaation. Yleensä suurtyöttömyydellä ja lamalla sekä inflaatiolla on käänteinen riippuvuus. Inflaatio kiihtyy noususuhdanteessa työttömyyden vähetessä. Laskusuhdanteessa työttömyys kasvaa ja kulutus vähenee, inflaatio hintojen nousuna pysähtyy. Alueiden Eurooppa Kirjoitin stagflaation vaarasta jo runsas vuosi takaperin ja kirjoitus julkaistiin mm. Turun Sanomissa 19.9. 2011 ja uudelleen 5.2. 2012. Tuolloin totesin, kuinka käsite on jäänyt meillä vieraaksi, johtuen mm. kyvystämme käyttää hyväksi Neuvostoliitosta saamaamme halpaa öljyä. Käsite kun tuli tutuksi etenkin juuri öljykriisin yhteydessä 1970-luvun alussa. Tuolloin käytiin myös kädenvääntöä keynesiläisestä talouspolitiikasta ja se sai paljon kritiikkiä monetaristien suunnalta. Hoitaessani maantieteen professorin virkaa 1970-luvulla kirjoitin aiheesta niin ikään osana aluetalouden ongelmia ja etenkin Euroopassa, jossa aluetalous on kytköksissä itsehallinnollisiin alueisiin ja näiden kykyyn rahoittaa toimintansa. Niin ikään kirjoitin aiheesta liittyessämme Euroopan Unionin jäseniksi korostaessani “alueiden” Euroopan ymmärtämistä ohi valtioiden Euroopan. Tällä kun on erityistä merkitystä juuri talousmaantieteessä ja raha- ja finessipolitiikan rakenteissa. Näillä alueilla on lisäksi hyvin poikkeavat kulttuuriset, taloudelliset ja sosiaaliset vanhat toimintavaltuudet ja -rakenteet. Meillä Suomessa Ahvenanmaa on tällainen alue. Kvantiteettiteoreetikot vastaan keynesiläiset Kun euro valuuttana otettiin käyttöön Kreikassa, se koettiin turistien tuoman Saksan markan veroisena ja kuitenkin omana valuuttana, dragmana. Samoin Italiassa ja Espanjassa. Etenkin alueet, joilla oli itsemääräämisoikeus, mielsivät uuden valuutan lähelle omaa talouttaan ja sen tuotteita. Uusi valuutta oli vahvasti sidoksissa oman aluetalouden avaintuotteisiin. Näiden avaintuotteiden arvo nousi lähelle turistien maksamaa hintaa ko. tuotteista joka käytännössä oli Saksa markka. Näin aiemmin liiraan tai pesetaan sidottu valuutta muuttui nyt euron kautta Saksan markkaan ja aluetalouden avaintuotteiden hinnat nousivat. Syntyi kehitystä, jossa valuutta alkoi kellua ja euro sai hyvin erilaisia Saksan markkaan ja turismiin sidottuja arvoja. Kulutuksessa tämä aiheutti sokeutta, jossa syntyi kulutusinflaation synnyttäviä paikallisia ilmiöitä. Näistä alueista pääosa oli vaikean työttömyyden alueita. Stagflaatio päästettiin irti. Myös Suomessa euro kolikkoina alkoi olla sama valuutta kuin markka. Kirpputoreilla hinnat vaihtuivat liki suoraan markasta euroon käyttämättä hinnoittelussa huikeaa kuuden yksikön eroa. Ostokyvyllä mitaten olemmekin nyt kaukana maailman kärjestä. Valuutta kun on paljon muutakin kuin vain matematiikkaa. Lounais-Hämessä, jossa lasiteollisuus on ollut keskeinen oman talousalueen vahva käsiteollisuuden tuote, lasin hinta kohosi euron myötä moninkertaiseksi lyhyessä ajassa. Öljykriisin aikaan keynesiläiset taloustutkijat alkoivat vääntää kättä monetaristien kanssa. Monetaristit perustivat oppinsa finanssipolitiikkaan ja sen keinoihin vaikuttaa julkistalouden kautta myös muuhun talouteen. Tämä toimikin Suomen kaltaisissa maissa, jossa aluetalous on osa julkishallintoa ja lähellä valtion omaa ohjausta. Syntyvät lukuisat rahan kvantiteettiteoriat. Samalla vanha keynesiläinen talousoppi ajautui kriisiin. Suomessa tätä ei juurikaan seurattu 1970-luvun aikana. Myös myöhemmin Suomen käynnistäessä innovaatiopolitiikkansa ja saavuttaessa muita OECD-maita, ko. teoriat jäivät sivuun ja talouden perusta vahvistui Nokian menetyksen myötä. Kurjuusindeksi tutuksi Juuri nyt Suomessa kurjuusindeksi alkaa olla 1980-luvun tasolla ja osoitamme samalla sormella välimereisiä maita, kilpailukyvyltään mielestämme köyhiä valtioita. Niin liira ja peseta varmaan olivatkin Saksan markkaan verrattuna. Etenkin aluetaloudessa vaadimme talouskuria pieniltä ja köyhiltä yksiköiltä. Eurooppa kun on aluetalouksien Eurooppaa, ei samalla tavalla yksikulttuurinen kuin oma kansakuntamme ja sen talous. Espanjan ongelma tulee kulminoitumaan sen lukuisiin itsehallinto-oikeuden hankkineisiin alueisiin. Näiden on mahdotonta saada kansainvälistä rahoitusta talouskriisin aikana. Tuota rahaa tarvittaisiin Suomen budjettiin verrattuna moninkertainen määrä jo kuluvan vuoden aikana. Tätä kirjoittaessani Espanjan korot ovat kääntyneet huimaan nousuun ja syynä on ensimmäisen itsehallintoalueen hakema noin 300 miljoonan tuki Espanjan valtiolta. Kaikki 17 itsehallinnollista aluetta tarvitsisivat tätä rahaa kuluvan vuoden erääntyviin lainoihinsa noin 36 miljardi euroa. Tuo eräytyvä laina on osa kurjuusindeksiä ja sen kumuloitumista. Riski, että Espanja ajautuu Portugalin ja Kreikan tapaan EU:n täyden lainaohjelman hakijaksi, on hyvin suuri, käytännössä todennäköinen. Helsingin Sanomat ja sen sähköinen lehti kirjoittaa ilmiöstä maanantaina 23.7 kello 13.42 Espanjan korkojen noustessa hetkessä huimaan 7.552 arvoon. Kipukynnys on ylitetty ja pankeille ohjautuva tuki ei ole auttanut tähän jo kauan jatkuneeseen stagflaatiota ruokkivaan prosessiin Espanjan aluehallinnon sisällä. Suomalaisille on jaettu tietoa vain Espanjan pankeista tai valtiosta sekä virheellistä tietoa tuen luonteesta. Uusi kriisimaa Espanjan valtio on rahastoinut 18 miljardia aluehallintonsa kriisin rahoitukseen. Se ei riitä siihen alkuunkaan. Koron nousun räjähtäessä Espanja ja sen 17 itsehallintoaluetta ovat voimattomia. Stagflaatio on kauan Espanjassa vaikuttanut, ulkoisten tekijöitten aiheuttama ongelma, ja se on vaikeasti korjattavissa. Sitä mitataan siellä juuri kurjuusindeksillä, työttömyyden ja inflaation yhteisellä summalla. Juuri nyt olisi keskityttävä globaalitalouden stagflaation syttymiseen sekä sen ymmärtämiseen rinnan oman talouden, myös aluetalouden, hoidon yhteydessä. Stagflaatio kun on ulkoisen tekijän aiheuttama ongelma, vaikeasti korjattava, pitkäkestoinen harmi ja näkyy etenkin kunnissamme. Meillä on itsehallinnollisia kuntia, jotka ovat eläneet yli varojensa jo kauan. Kurjuusindeksi on ylitetty jo aikoja eikä siitä ole piitattu tai ymmärretty sen merkitystä. Kirjoitin aiheesta oman ohjelmani jo edellisten kunnallisvaalien alla. Aikaa on jo kohta viisi vuotta. Globalistit ja lokalistit Monetarismi ohitti keynesiläisyyden oikeastaan jo 1960-luvulla. Presidentti Mauno Koivisto oli sen erityisosaaja. Makrotalouden opit monetarismissa erosivat oleellisesti aiemmasta ja tärkein ero syntyi kulutus- ja kokonaiskysynnän säätelyssä sekä finanssipolitiikassa. Monetaristit korostivat finanssipolitiikan välineitä, veroja ja julkisia menoja, kuten nykyinen hallituksemme. Se on hyvin monetaristinen ja korostaa liikkeellä olevan rahan määrää, vaikka ei voi siihen mitenkään vaikuttaakaan. Toki kaikki taloustieteen oppisuunnat näkevät liian liikkeellä olevan rahan oleva ongelmallista. Kun jatkossa palkankorotusten rinnalle ovat tulossa mahdollisesta ruokakriisistä syntyvät hinnankorostukset, inflaatio-odotukset vaikuttavat investointeihin ja nousevat hinnat kustannusinflaatioon. Etenkin kehitysmaissa peruselintarvikkeet ovat viemässä katojen kautta ruokakriisin kaltaiseen ilmiöön levottomuuksineen. Kun samaan aikaan kokonaiskysyntä ylittää kokonaistarjonnan, miljoonat ihmiset kuluttavat enemmän kuin talouden rattaat edellyttävät kehittyvissä talouksissa, syntyy kysyntäinflaatio. Kiina on käypä esimerkki tästä juuri läntisen talouden taantumassa. Tässä prosessissa vain aluetaloudet ovat tahtoneet kokonaan unohtua. Niin myös meillä Suomessa. Jako globalisteihin ja lokalisteihin on sokaissut monetaristiset talouden rakentajat. Milton Friedman Monetarimin yhteydessä mainitaan usein Milton Friedmanin nimi sekä Anna Schwartz, Karl Brunner ja Allan Melzer. Kun itse opiskelin 1970-luvulla Friedman joutui koville ja kyse oli taloussuunnan ensimmäisestä aallosta. Suomessa Juha Vartiainen on tyypillinen eurooppalaisen rahaliiton monetaristi. Mukana on rationaalista odotusta ja hypoteettisia rakennelmia. Se jättää kokonaan ulkopuolelle internet-ajan sähköiset mediat ja sosiaalisen median talouden. Olen kirjoittanut aiheesta useita kirjoja, viimeisimpänä myös Harvardista hankittavan “Social media - economy and strategy”. Sosiaalisen median talous tuo mukanaan välttämättömän talouden joustavuuden, elastisuuden, joka ymmärtää myös sen aluetalouden rakenteet osana ulkoista ja globaalia, reaaliaikaista mallia. Tällöin pelkkä finanssipolitiikan näkökulma on liian kapea sivuuttaessaan yhteiskuntamme aluehallinnon ja -talouden sosiaaliset ja kulttuuriset vaikuttajat sekä näiden merkityksen uudessa reaalitalouden synnyssä. Monetarismin opetuslapset Nykyinen hallituksemme seuraa monetaristien tapaan finanssipolitiikan välineitä. Näin ongelmana koetaan olevan koko ajan liikkeellä oleva raha. Laskemalla työn hintaa, vaikuttamalla työvoiman järjestäytymiseen, ratkaistaan ongelmiamme. Sosiaalinen media ja sen talous toi mukanaan elastisemman vaihtoehdon kuin halvan työvoiman valtiot ja finanssipoliittisen näkökulman. Tässä reaaliaikainen prosessi on internetin tuoma välttämättömyys. Perinteinen Milton Fiedmanin finanssipolitiikka on näkökulmana eurooppalaisena aivan liian kapea sivuuttaessaan aluetalouden sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet sekä näiden merkityksen reaalitalouden synnyssä. Yhdysvalloissa kireää rahapolitiikkaa on pyritty korjaamaan. Finanssipolitiikalla voidaan korjata rahapolitiikan virheitä, ylilyöntejä. Reaalitalous ja reaaliaikainen talous ovat nekin eri käsitteitä. Friedmanin opit syntyivät paljon ennen internetin läpimurtoa. Sosiaalinen media on paljon muutakin kuin viihdettä ja markkinointia, sosiaalista kanssakäyntiä ja talouden mikroiloilmiöitä, vallankumouksellista liikehdintää. Espanjassa liikehtii nyt 17 aluehallinnon yksikköä ja niiden stagflaatiota ruokkiva talous. Jatkossa kysynnän kasvu kohottaa elintarvikkeiden ja raaka-aineiden hintoja. Se näkyy myös Suomessa ruokakorin hinnassa. Stagflaation syvenemistä uhkaa lisäksi viheliäinen talouskriisi eikä valtioilla ole käytettävissä inflaation tappavaa rahapolitiikkaa. Suomi ja sen aluehallinto on vankina itse rakentamassaan monetaristisessa eurossa, eurouskovaisten liikkeessä, pelon maantieteessä. Näin finanssipolitiikastamme on tullut eurooppalaisen pelon väline ja tekohengitystä, ei elvytyspolitiikkaa. Valuvirheisestä valuutasta, toiveajattelusta, siirryttiin nykyiseen pelon maantieteeseen. Koko ajan aluetalouksissa kasvanut inflaatio ruokki ihmisten odotuksia ja syntyi noidankehä, jossa kurjuusindeksi alkoi koko ajan syvetä. Kiistely monetarismista talousoppina ei auta ja ratkaisuksi on haettava kokonaan muita välineitä. Kyseessä ei ole traditionaalinen lama ja taantuma eikä meillä ole nyt käytettävissä perinteisiä välineitämme. Tästä varmasti olemme kaikki yksimielisiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti