Uuden kulttuurin airueet

Olin juuri lukion aloittanut finninaamainen 15 -vuotias poika kun Ilkka Koivisto ilmestyi televisioon Korkeasaaren eläintarhan pohtivana intendenttinä. Koivisto kirjoitti luontoaiheisia pakinoita ja oli innostava kolumnisti sekä mukaansa tempaava televisiopersoona. Hänen kauttaan välittyi tietoa, jonka vastaanottaminen oli yhtäällä helppoa, popularisoitua, mutta samalla se jätti aina kysymyksiä avoimeksi. Ilkka Koivistossa oli samaa fundeeraajaa kuin presidentti Mauno Koivistossakin. Puusta pudonnut Ei ole sattuma, että hän sai jo vuonna 1972 työstään vaimonsa Sesse Koiviston kanssa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon aiheena evoluutio. Kirjan nimi oli “Puusta pudonnut”. Luin sen nuorena yliopisto-opiskelijana ja pidin sitä suomalaiseksi kirjaksi omituksen edistyksellisenä tuohon aikaan kirjoitettuna. Tuo aika kun oli yliopistossamme pikemminkin repivää kuin pohtivaa, uutta luovaa ja innovatiivista. Tieto Koiviston kuolemasta toi mieleeni juuri kouluajat ja uravalinnan aluksi biologiaa opiskellen ja juuri sen filosofisen rakennelman oivalluksena. Hakeuduin syksyllä 1971 Oulun yliopiston biologiselle opintosuunnalle. Siellä palattiin pänttäävään opiskeluun ja valmistuin mahdollisimman nopeasti maisteriksi voidakseni jatkaa muualla. Keskeyttäminen ei käynyt mielessä. Vanhemman lehtorin pätevyys oli hankittava maksoi mitä maksoi, silloin jo perheellisenä miehenä. Ei Koivisto valintaani toki ainut syy ollut. Hän vain oli osa tuon ajan henkeä, johon liittyi ympäristömuutosten ymmärtäminen osana ihmiseksi syntymän ihmettä. Tässä evoluutiossa ja sen pohdinnassa oli auttanut kansakoulun ajan opettajamme Eino Säisä, joka kirjailijana julkaisi samaan aikaan, 1960-luvun aikana, romaaninsa “Tummat”, “Yöstä tullut”, “Sinun nurinkäännetyt käskysi”, “Viimeinen kesä”, “Kovat piippuihin”, “Mitä me olemme” sekä “Lehtori Liljebergin”, skandaalikirjan iisalmelaisessa koulumaailmassa. Sodan jälkeinen vuosikymmen ja repivä yhdyskuntarakenteiden murros oli saapunut keihäänheittäjien vyöhykkeen ytimeen. Kun lapsia syntyi sotavuosinamme kaksi kertaa enemmän kuin nyt, heille ei löytynyt jatkossa töitä Suomesta. Kaikki muuttui, teollistui, teknistyi, uudenlaista työvoimaa tarvittiin, liikkuvaa kulkuria etelän kasvavissa taajamissa ja Ruotsissa. Aika muistutti nyt elettävää elämää ympäri globaalia maailmaa. Kulkurin ja pelurin moraali alkaa olla vallitsevana jälleen kerran. Roudan maat Kukkivat roudan maat ja niiden ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1971, jolloin luin sen jo yliopisto-opiskelijana. Se oli kuin suoraa jatkoa urjalalaisen Väinö Linnan romaanisarjalle “Täällä pohjantähden alla”. Roudanmaat televisioitiin siinä missä Linnan romaanisarjakin. Suomi kirjasi historiansa ja teki sen fiktiivisenä elokuvasarjana. Sellaisena se esitellään edelleenkin. Myös sen valheet ja virheet. Säisä palkittiin Kiriikin kannuksella jo vuonna 1965, valtion kirjallisuuspalkinnolla kolmeen otteeseen, kirkon kirjallisuuspalkinnolla, Aleksis Kiven rahaston palkinnolla, Pro-Finlandia mitalilla ja Savonia -palkinnolla vuotta ennen hukkumistaan heikkoihin jäihin matkalla mökilleen vuonna 1988. Kuulin siitä Brysselissä ja palasin seuraavan vuonna Pohjois-Karjalaan, Laatokan talousalueen rajan pirstomiin maisemiin. SE kertoi ajasta ennen sotiamme ja niiden jäljistä Sortavalan talousalueella. Junamatka Pietarista vanhaan Värtsilään vei koko pitkän päivän. Maisemat olivat kuin 1930-luvulta, luonnonniittyjä ja rehevää sellaista. Koivisto olisi ollut haltioissaan sen kaiken nähtyään. Varmasti kuka tahansa biologi tai maantieteilijä, sosiologi. Olin etuoikeutettu ja ensimmäinen Valamossa. Värtsilän tehtailla näkyivät pommituksen jäljetkin. Pietarista siirretyt venäläiset odottivat lupaa päästä takaisin Pietariin. Sitä lupaa oli odotettu kauan. Ekspressionistiset kuvat Ehkä merkittävin sysääjä kohti luovan ja innovatiivisen elämän suuntaa tuli kuitenkin kuvataideopettajaltamme Osmo Ari Armas Montolta, joka asuu edelleen Iisalmen Kotikylässä. Monton työt olivat jo 1960-luvulla ekspressionistisia ja hän käytti veistoksissaan ja installaatioissaan materiaalina puuta, kipsiä, erilaisia esineitä ja romua. Työt olivat massiivisia ja vaikuttavia, huolella tehtyjä ja viimeisteltyjä myös öljyväritöinä. Yhtä vaikuttavia töitä tapasin vasta Lapissa, Reidar Särestöniemen ateljeessa Ounasjokivarressa häntä haastatellen. Hän olisi hukkunut ateljeensa mukana, jos joki olisi rakennettu. Ei rakennettu, suojeltiin. Suojelutyössä Reidar oli mukana, luonnollisesti. Opiskelin lukiossa kuvataiteita vapaaehtoisena ja kävimme pienellä ryhmällä läpi suuriakin haasteita kolmen vuoden aikana ja samalla tutustuen kuvataiteen historiaan sekä luovan innovaatioprosessin syntyä tiimissä. Luokanvalvojanamme oli kunnianhimoinen hiihtourheilun ystävä ja myöhemmin myös jo lukioaikanamme edustusurheilijoittemme valmentaja Immo Kuutsa. Häneltä sain autooni suksitelineet ja epätoivoisen yrityksen vaihtaa palloilulajit ja keihäänheittäjien vyöhykkeen yleisurheilulajit talviseen taitolajiin laduilla. Se ei kohdallani onnistunut. Murrosikäistä ei voi manipuloida Murrosikäistä poikaa ei voi painostaa, ei maanitella, ei manipuloida. Valinta oli tehty ja siihen vaikutti eniten Koiviston ja Monton ohella lukiomme rehtori, biologi ja maantiedon salat parhaiten oivaltanut karismaattinen suuren poikalyseon rehtori Aimo Samola. Hänen toimestaan mukaan tuli nyt biotieteen mikromaailma ja sen ihmeet sekä luonnonsuojelun tulevat tarpeet. Biologina tunsi olevansa hyödyllinen ihminen. Osmo Monto sai osakseen paljon arvostusta. Hänen teoksiaan on Suomen valtiolla, Amos Andersonin taidemuseolla, Wäinö Aaltosen museossa. Valtion kuvataidepalkinnon hän sai vuosina 1972 ja 1983, hän on kunniajäsenenä niin Iisalmen kuin Kuopin ja Kotkan taiteiluseuroissa. Osmon töistä mieleen ovat jäänet valtavat tilateokset, tangoille ripustetut revityt ja räjähdyksen rikkirepimät vaatteet, joilla on myös kasvot Jugoslavian julman sodan ajoilta. Kosmos installaationa on tyypillinen hänen oivallus, jossa keinutuolilla on musta päällystakki sekä selkämyksestä kohoavat kasvot. Koulutuksen hän sai Suomen Taideakatemian kuvataideakatemiassa Sam Vannin oppilaana. Hänen työnsä erosivat täysin serkkuni Leena Luostarisen eläinhahmoista tai äitini maalauksista. Opiskelin itse tekniikan, jossa tiede ja taide olivat koko ajan läsnä ja samaa asiaa palvellen. Tänään opettajat, nuoret urallaan valmistuvat, odottavat samaa, mitä itse olin vaatimassa murrosikäisenä poikana jo neljä vuosikymmentä sitten. Täyttä vapautta sellaiseen luovuuteen, jossa viimeinkin irtaudutaan turhasta pänttäämisestä ja keksityttään asiaan. Holistinen yhteisöllisyys Näitä haasteita uudessa monikulttuurisessa, mutta myös yhteisöllisyyttä ymmärtävässä mediamaailmassamme on valtavasti, ja niiden havaitseminen ei onnistu sokein silmin. Niiden käsittely on kokonaan toinen prosessi kuin mihin takavuosien kouluopetus oli nuoria ohjaamassa. Tähän on saatava korjaus ja pienennettävä samalla luokkakokoja. Hyvä opettaja on painonsa arvosta kultaa kaiken aikaa. Se, kuka holistisen maailmakuvan opiskelijoille antaa, on persoonallisuuteen liittyvä kysymys, ei tieteenalakohtainen oivallus. Ilkka Koiviston kaltaiset filosofit biologeina olivat oiva tapa raottaa sitä ovea, jossa biologia ja luonto muodostaa vahvan perustan, jolle rakentaa kaikki muu, myös teknologia, talous, yhteiskuntatieteet, humanismi ja eettinen sekä moraalinen ymmärryksemme. Ihmisen on oivallettava mahdollisimman varhain oma asemansa osana luontoa. Se karsii turhan narsismin ja väärän egoismin, itsekkyyden ja yhteisöjen puutteen. Luonnossa ei ole koskaan yksin. Ilkka Koivisto oli antanut kaikille maailman linnuille myös suomenkieliset nimet. On hyvä tuntea kasvien ja eläinten, ötököiden nimet ja äänet, kasvuympäristöt ja omintakeiset tavat, ekologinen lokero. Se vaatii kyllä vähän pänttäämistäkin ja latinan opintoja. Se pänttääminen kannattaa aina. On hyvä tuntea ystävänsä ainakin nimeltä. Eri oppiaineet eivät saa jäädä irrallisiksi osikseen ilman, että ne yhdistetään yhteen ja samaan maailmakuvaan ja sen kokoamaan filosofiseen oppirakennelmaan. Nuori murrosikäinen opiskelija ei saa jäädä yksin ajelehtimaan valtavan mediamyllerryksen kanssa ilman sellaista ohjausta, jossa taustalla on vanhempien ja koulun antama yhteinen tuki, oli nuoren uravalinta myöhemmin mikä tahansa. Elämä on voitava ankkuroida myös silloin, kun fragmentoitunut ja pirstaleinen tieto riepottaa yhdessä hormonimyrskyn kanssa niin opettajien kuin oppilaittenkin muuttuvaa murroskulttuuria ja sen alati vaihtuvia vaatimuksia. Jos opettajat ja vanhemmat eivät ole aikuisia, eivät lapsetkaan voi sitä olla. Aikuinen ei esitä vaatimuksia toiselle aikuiselle. Vain keskenkasvuinen lapsi. Valtiojohto ei saa olla epäjohdonmukainen sekään Tavoitteet eivät saa olla epäjohdonmukaisia, eikä niitä saa ruokkia valtiojohdon suunnalta manipuloivalla tiedolla. Ne alkavat muistuttaa narsististen harhojen kanssa elävän ihmisen elämäntavasta ja sen me jo tunnemme. Se on yhteisölle vaarallinen. Niinpä, miksi meidän tulisi tukea Kreikan konkurssia, perustellen tätä tavallisen kansalaisen arjella joutua muuten maksumieheksi. Eikö näin ole ollut koko ajan ja Kreikka jo konkurssissa? Miksi näitä uhkakuvia ja pelotteita jatketaan edelleen? Miten sellainen maa voi joutua kaaokseen, joka on jo kaaoksessa? Miten sellainen muuri rakennetaan Espanjan tueksi, joka estäisi kriisi leviämisen sinne, kun se on siellä jo tänään ja meiltä odotetaan 50-100 miljardin panostusta tähän pankkien pelastusoperaatioon. Miksi Urpilainen ja Katainen ovat niin huolissaan Kreikan eroamisesta eurosta, kysyy tänään nuori toimittaja Tuoman Koukkunen Forssan Lehdessä (25.6)? Kehäpäätelmiä ja pelottelua Toimittaja vastaa itse kysymykseensä, kuten me aikanaan omassa koulussamme perustaessamme sinne Fiacko -teatterin. Se oli nuorten tapa selvitä kaaoksesta, jonka hallinta katosi vanhemmiltamme, poliittiselta johdoltamme, valtiokoneistoltamme. Se kertoi suuresta epäonnistumisesta, täydellisestä romahduksesta. Jos Kreikka eroaisi ja sen seurauksena ei syntysikään kaaosta, nykyistä kamalampaa, jos Kreikka alkaisi menestyä omalla valuutallaan, kuinka perustella itse nykyistä fiaskoa? Miten manipuloida Suomen kansaa uhilla, jotka ovat jo totisinta totta? Vai eikä Nokian osake ole jo riittävän alhaalla, työpaikkojen menetykset tulosta fiaskosta? Mitä menneen vuoden aikana on tehty oikein? Vallitseva ideologia, maailmakuva, vaatii Kreikan jäsenyyttä yhteisvaluutassa, pohtii Tuomas Koukkunen. Jos toisin olisi, jos Kreikka alkaisi menestyä toisen ideologian pohjalta, pitäisikö vanha ideologia edelleen paikkansa? Kun Neuvostovalta hajosi, kommunismi luhistui, kaatuiko se sen erinomaisuuteen? Perustellaanko hullutta lähtien liikkeelle kehäpäätelmistä ja olettaen sen olevan paras nadollinen lääke myös tautiin, joka alkoholistille on alkoholismissa itse myrkky ja sen jatkettu käyttö? Viedäänkö ongelmien selittely jälleen sivuraiteille, viekö koululaitoksemme ja sen pänttäävät aineopinnot lapset logiikkaan, jossa itse pääasiat ja suuret linjat unohtuvat ja syntyy vinksahtanut narsistinen persoonallisuus ja journalistina gonzon tuomat sivuraiteet tulevatkin pääasiaksi? Voiko nuoria tänään huijata kuten 1960-luvulla tehtiin sosialismin monenkarvaisilla muodoilla? Valtavirta puoltaa aina vallitsevaa ja jo valtavia omaisuuksia uhranneen tien käyttöä jo pelkästään oman maineensa pelastamiseksi. Saksan ja Ranskan kohdalla kyse on samasta asiasta kuin aikanaan Concorden yliäänikoneen kohdalla. Fiaskon viemisestä surulliseen loppuun saakka, maksoi mitä maksoi. Koska valtavirrat ovat olleet oikeassa, koulussa, yliopistoissa, kulttuurin ja tieteen hakiessa ulospääsyä uuden yhteiskuntamallin etsiessä paikkaansa niin lähiyhteisöissämme kuin alueellisena, kansallisena ja kansainvälisenä läpimurtonaan?