Sandells

Kun maailman kauneimman stadionin kimurantteja kaarteita ovat kiertäneet niin talvisodan Antti Rokan kuin Pohjansodan sankareitten lapset alkaen Sven Dufvasta, lopulta paikkansa ottaa myös Sandells. Sandells on muutakin kuin vain olutmerkki ja iisalmelainen tapa hoitaa Porovettä janoisiin suomalaisiin nieluihin helteisenä kesänämme. Pekka Vasalan jäljillä Suomi ei ole vain keihäänheittäjien vyöhyke ja karjuvien moukarimiesten varassa elävä urheilumaa. Kun suomalainen mies juoksee eurooppalaisen mailin finaaliin oman alkueränsä kärjessä, kyseessä on jo orastava teko, joka tuo mieleen Pekka Vasalan ja Lasse Virenin juoksut Munchenin olympialaisissa vuonna 1972. Niclas Sandells muistuttaa monella tapaa Pekka Vasalaa. Molemmat ovat kookkaita, komealla hirven askeleella juoksevia mailereita. Molemmat aloittivat uransa samoja polkuja ja ensimmäiset menestyksen merkit näkyivät kouluaikana. Vasala voitti Suomen mestaruuden 17-vuotiaan 1000 metrillä. Vasalan ensimmäinen “suuri voitto” tuli ikään kuin varkain juosten Norja maaottelussa 20 -vuotiaana silloisen suurjuoksija Arne Kvalheimin imussa ajan 3.41, 8 parantaen ennätystään kerralla viisi sekuntia. Se avasi hänelle portit Mexicon kisoihin. Samana kesänä Pertti Pousi oli loikkinut kolmiloikkaa tasan 17 metriä ja odotukset olivat suuret, kun mies oli loikannut pituuttakin tasan kahdeksan metriä. Santanistien luvattu maa Tuolloin maailmanennätys pituudessa oli jenkki Ralph Bostonin ja venäläisen Igor Ter-Ovanesyanin nimissä. Molemmat olivat loikanneet 835 cm ja muistan tuon mitan siitä, että se oli omalla hyppypaikallani odottamassa ylitystäni. Hieman lähempänä lankkua oli Rainer Steniuksen oma ennätyksemme 816 cm. Ulkona ne olivat lopulta liki rinnakkain ja Suomi oli vahastaan “santanistien” luvattu maa. Pituushyppyä harrastaneet muistavat Jorma Valkaman, ainoan mitalistimme tässä lajissa olympialaisista sekä numerosarjan 777. Matka sinne läheni vuosi vuodelta ja välillä liki hyppäyksittäin. Yleisurheilu ja sen lajit ovat lopulta hyvin yksinkertaisia ja Mexicon olympialaisten vuonna olin jo lukioni aloittanut 16 -vuotias, myös muita ikäisinäni valmentava loikkija. Maaseudulle ei olisi voinut tuolloin saada kenttää muuten kuin itse se tekemällä ja jokainen toimi myös itse itsensä valmentajana. Matka Iisalmen kaupunkiin, Visan järjestämiin kilpailuihin, tehtiin pyörällä. Matkaa oli 25 kilometriä. Yhteen suuntaan polkien. Sellainen vei lihashuollon kehnoksi. Väsyneenä muistan kaatuneeni 110 aitojen ensimmäiselle aidalle ja samalla murtui niin kyynär- kuin värttinäluukin. Pamaus kuului katsomoon. Urheilijalla ei ollut silloin, eikä ole nyt, tervettä päivää. Kipsissä oleva käsi antoi mahdollisuuden keskittyä opiskeluun lukion viimeisenä vuotena. Kentän kunnossapito vei enemmän aikaa kuin itse valmentautuminen. Talvella työ oli paljon rankempaa kuin kesällä. Kesäaikaan laiduntavat lehmät pitivät huolen ruohojen leikkauksesta eikä kenttä päässyt vesakoitumaan. Samalla naudat miinoittivat sen haravoitavaan kuntoon. Miinaharava oli kentän tärkein työväline ja liukumiinat hengenvaarallisia esteitä hyppypaikoilla. Suomalaisen valmennuksen suurin ongelma on nykyisin saamattomuus, laiskuus, kentällä maleksivat tyhjäntoimittajat. Kaikki on aivan liian helppoa ja halpaa, ei päinvastoin, kuten poliitikot väittävät. Nuoret arvostavat vaativia asioita, ponnistelua ja harrastuksia, joissa oma oivallus on mukana. Uudet lajit syntyvät juuri näin ja valtaavat alaa myös meillä. Niissä on mukana myös nuorten oma panos, leikkimieli. Keinotekoiset lajit Vasala sairastui Mexicossa ja jäi viimeiseksi alkuerässään ajalla 4.08,5. Pertti Pousi loukkasi niin ikään itsensä, mutta aiemmin Juhannuksena 1968 hypätty tulos on edelleen Suomen pisin loikka kovin keinotekoisessa ja jalkoja syövässä kolmiloikassa. Se on säilynyt sellaisena nykypäiviin ja säilyy vielä mahdollisesti seuraavalle vuosisadalle. Loikat 6 metriä + 5 metriä + 6 metriä kuluttavat yhtenään toistettuna polvia ja niiden nivelsiteitä, nilkat tahtovat olla nekin kovilla. Laji pitäisi kieltää lailla. Se ei ole ainut laji, joka olisi terveydelle vaarallisena kiellettävä. Yhdysvalloissa keihään heittäminen on sentään kouluissa kielletty. Jos ei olisi, he olisivat aivan ylivertaisi juuri tässä heittolajissamme. Baseball kun on juuri heittämistä. Sen sijaan Mexicon kisojen “santanistien” harjoittamassa pituushypyssä syntyi odottamaton loikka, joka välittyi yön tunteina myös Anssi Kukkosen selostamana suomalaisten nuorten takaraivoon. Bob Beamon loikki uudelle vuosituhannelle 890 cm haamuhypyllään ja muut jäivät kauas hänen taakseen. Kuka muistaa tuollaisen loikan jälkeen, joka vielä syntyi ensimmäisellä hypyllä, kuinka saksalainen Klaus Beer pomppi samoissa kisoissa komean 819 cm loikan, Ralp Bostonin 816 cm ja Ter-Ovanesyan 814 cm. Ei kukaan. Kaikki unohtivat, kuinka venäläinen, Kievossa syntynyt Igor, oli voittanut myös myöhemmin Helsingissä ja yhteensä kahdeksan arvokisamitalia. Hukkaan heitettyä aikaa santanismi, kun joku kykeni hyppäämään metrin pidemmällekin kuin vanha unelmamme. Edes Mike Powellin 895 Tokion MM-kisoissa hypättynä ei enää jaksanut sykähdyttää. Se rikkoi vain tuon unelmamme pilaajan lasisen taivaan ja loukkasi sen pyhyyttä. Unelman rikkojat Kun ennätykset siirtyvät uudelle vuosituhannelle, myös lajin harrastus romahtaa. Kunniahimoinen tavoite siirtyi kentälläni 55 cm liian kauas saavutettavaksi. Se ei enää mahtunut kentälleni lainkaan. En alkanut sitä laajentaa Beamonin hypyn jälkeen. Lajin hulluus alkoi paljastua ja ammatiksi en halunnut sellaista, jossa tuloja ei ole nimeksikään. Eläketurva olematon, kuten paljastui myöhemmin myös Bemonin kohdalla. Lähetin hänelle kuitenkin Mexicon stadionilta paljon myöhemmin kortin. Kiitin häntä tuosta valaisevasta opetuksesta, silmät avaavasta. Hän ei itsekään hypännyt sen koommin 822 cm pidempää loikkaa. Se loikka oli vahinko, joita sattuu. Huippu-urheilu on täynnä sattumia ja draamaa, haamurajoja ja niiden rikkojia, joita ei satu muualla kuin juuri suurkisoissa pienelle, äärimmäisen valikoituneelle ihmisryhmälle, ja tietyn lajin harjoittajille. Siihen on oltava myös riittävän pitkät koivet ja sopivat geenit, oikea paikka ja aika, sopivan vaatimaton ilmanvastus ja hurmostila. Huippujen varaan rakennettu myytti Tilastollinen todennäköisyys voittaa lottovoitto on paljon suurempi, moninkertainen, kuin voittaa olympialainen kulta Suomessa syntyneenä ja runsaasti harrastetussa lajissa. Vanhan ennätyksen rikkominen on sitäkin harvinaisempaa. Omissa EM-kisoissamme oli yksi lajin maailmanennätyksen haltija. Hän karsiutui jo alkukilpailussa, naisten moukarissa. Toinen, kymmenottelija Roman Seberle, menetti oman ennätyksenä vain muutama päivä ennen kisojen alkua. Kuka muistaa vanhoja mestareita? Alan toimittajat ja tilastonikkarit, sellaiset ihmiset, jotka saavat leipänsä urheilusta viihteenä ja massojen liikuttelijoina. Kyse on ammatista, ei sen kummemmasta. Nationalismin ylläpitäjä Kuinka kameramiehemme, ohjaajamme omissa EM-kisoissa, näytti yhtä kaikkien aikojen kirkkaita yleisurheilijaa, Roman Seberleä, televisiossamme? Ei mitenkään. Kiinnostus kohdistui tuhat pistettä vähemmän suorittaneisiin ja vaatimattomiin omiin tähtiimme, joiden matka mestaruuteen on omituisen uravalinnan tehneen ihmisen mahdottomaksi ennustetun saavutuksen tulosta, joskus tulevaisuudessa. Jonkun kuvaamana elä on illuusio ja urheilu matkii tätä illuusiota. Huippu, mikä tahansa, on aina edessä sinertävä ja siirtyvä horisontti, sininen ajatus, unelma tai illuusio jostain, jota ei oikeasti ole muuna kuin saavutuksena, josta seuraa tyhjä olo. Toimittajan aina niin koskettava ja loppuun saakka pohdittu kysymys: “Miltä nyt tuntuu?” Ja vastaus. “En tiedä vielä, mene hotelliini miettimään”. Ammattina tämä vastaaminen on jo helpompaa. Formulakuljettajalta ei kysellä turhia ja hän kiittelee tallinsa ja renkaitten vaihtajat, kiertää esitellen tuotettaan. Jäniksen perässä ryntäävät kultaisen liigan juoksijat ovat kuin ketkä tahansa raviurheilun tuotteet. Toki tämä pätee kaikkeen kulttuuriin ja viihteeseen. Kilpailu vain kovenee ja nationalistiset tunteet ovat käyttökelpoista polttoainetta. Laji ja sen sisältö ei kiinnosta, vain menetys massoja liikuteltaessa. Vasala on poikkeus Huippu-urheilijan ammatti on uravalinta vanhemmilta lapsilleen tänään omituinen ja siihen rohkaiseminenkin joukkuelajien ulkopuolella arveluttava. Pekka Vasala on poikkeus. Vuonna 1971, heinäkuussa, hän osallistui Helsingin Maailmankisoihin ja voitti silloisella SE ajalla 3.38,6 jopa tuon hetken suurjuoksijan, Kenian Kipchoge Keinon. Vielä tuolloin kaikki juoksijat eivät olleet Afrikasta tai tummia. Helsingin EM-kisoissa, jossa muuten Igor voitti pituuden, Vasala selvisi alkulohkojuoksustaan jatkoon. Loppukilpailussa hän oli yhdeksäs vuonna 1971. Ajat olivat tuolloin hieman parempia kuin tänään alkulohkostaan loppukilpailuun juosseen Niclas Sandellsin, jonka kotisivu “niclassandels.com” kertoo lisää miehestä ja hänen unelmastaan. En kerro siitä enempää. Se kun on vasta alkamassa, eikä sitä pidä pilata Ari Paunosen tapaan. Olympianäyttönsä Vasala antoi seuraavana vuonna 1972 juoksemalla Suomi-Ruotsi maaottelussa 800 metrillä uuden Euroopan ennätyksen 1.44,5 ja jääden maailmanennätyksestäkin vain 0.2 sekuntia. Ruotsalainen estejuoksija ja aikansa suuri tähti kertoi, kuinka Vasala on tuleva olympiavoittaja. Halutessaan sekä 800 metrin että 1500 metrin samoissa kisoissa. Varman päälle historiaan Loppu onkin sitten historiaa. Vasala juoksi varman päälle olympialaisissa vain 1500 metriä ja voittoaika 3,36, 3 on vieläkin Suomen ennätys. Sen sijaan maailmalla mustat miehet juoksevat nyt alle 3.30 aikoja. Vasalan menetys tuli juuri oikeaan saumaan. Samoin Lasse Virenin. Afrikan juoksijat olivat vasta tulossa. Omissa EM-kisoissamme ei ole mukana kuin yksi musta mies. Eurooppalaiset huiput eivät edusta likimainkaan maailman huippua. Kun finaali sunnuntaina juostaan, Niclas Sandells on lähellä suurjuoksijan mainetta Suomessa. Siitä matka kohti eurooppalaista maileria, 3.30 alle juoksevien alan ammattilaisten joukossa, on mahdollista jo lähitulevaisuudessa. Se on viisainta tehdä urheilijana, joka kutsutaan rahakisoihin. Suomalaisista tähän uskaltautui ensimmäisenä ja nimekkäimpänä Paavo Nurmi muuttaen Yhdysvaltoihin. Venäläinen Juri Borzakovski on tyyppiesimerkki eurooppalaisesta, joka voi menestyä myös mailerina tai puolimailerina maailmalla ja rahajuoksuissa vielä tänäänkin. Rahakisojen ulottuvilla Nämä rahakisat avautuvat suomalaisille nykyisin harvoin ja tuskin muille kuin keihäänheittäjillemme. Nyt Sandells on lähellä ammattiurheilijan unelmaa, rahakisoja ja kunnon sponsorisopimuksia. Talli hänellä varmaan jo onkin ja kilpailu jatkuu muistuttaen mitä tahansa sellaista ammattia, jossa Sandells on ehdoton massoja liikutteleva ja kiinnostava hahmo kohta muuallakin kuin Lapinlahdella. Se, että suomalaisten miesten kvartetti pikaviestissä olisi hävinnyt selvästi jamaikalaisten naisten vastaavalle kvartetille, johtuu luonnollisesti stadionimme hankalista kaarteista ja pyörivästä tuulesta, museovirastosta ja noin kahden miljoonan puuttuvasta huippu-urheilun välimereisen tuen katoamisesta Kreikkaan, Espanjaan ja Italiaan, Portugaliin ja Irlantiin. Jatkossa olemme samassa valtioliitossa, jolloin voimme ylpeillä ainakin kohtuullisesta jalkapallomenestyksestämme. Mutta se on jo kokonaan toinen asia ja unohtuu kun seuraamme sunnuntaina santanistiemme ja Sandellsin rinnalla Italian ja Espanjan jalkapallopeliä. Siinä voittaja selviää varmemmin kuin seurattaessa euron ympärillä käytävää kamppailua siitä, kuka voittaa ja kuinka paljon. Kaikki eivät ole nyt varmasti voittajia, ja tekee hyvää, että suuret massat seuraavat jalkapalloa ja olympialaisia. Rooman valtio järjesti näitä menoja kansoilleen meitäkin enemmän. Ja onneksi meilläkin Pohjolassa on omat kisamme ja museovirasto.