Välikysymys

Miksi perussuomalaiset ärsyttävät niin monia? Onko taustalla aitosuomalainen kateus vai tapa nähdä heissä jotain sellaista, joka paljastaa omaa perussuomalaista elämää? Rikkooko perussuomalaisuus jotain sellaista, joka olisi tutkimisen arvoista? Onko perussuomalaisuus sittenkin paljon enemmän kuin vain populistista liikehdintää Suomessa? Onko suomalainen, itseensä kääntyvä viha ja raivo, perussuomalainen ilmiö sekin ja näemme tässä liikkeessä, perussuomalaisessa, oman kuvamme? Perussuomalaisuuden salarakkaat Toimittaja Olli Kivinen on Helsingin Sanomien toimittajista tyypillisin perussuomalaiseen ilmiöön sydämistynyt, liikkeen salarakas kirjoittaja. Paikallisessa mediassa, Forssan Lehden kolumnisteista savolaisin, on niin ikään pyhää vihaansa ruoskiva juuri perussuomalaisista kirjoittaessaan. Edes työväentalon tapa pysyä hengissä ei saa aikaa hänessä sellaista Simo Puupposen kielestä syntyvää pakinaa kuin perussuomalaiset. Perussuomalaiset ovat suomalaisen median onomatopoeettisin lähde sitten Veikko Vennamon ja hänen nostattamansa kansanliikkeen jälkeen. Mikä tässä karjalaisten siirtolaisten ja köyhien talonpoikien liikkeessä sai aikaan niin suuren raivon, etenkin vasemmalle kallellaan olevissa toimittajissa 1970-luvulla, ja uudelleen tänään sen versoista puhjenneessa jytkyssä? Molemmathan syntyivät lopulta mediailmiöinä. Edellinen televisioajan alun aikakauden tuotteena ja nykyinen jytky internetin iskiessä ihmisten tajuntaan ja tiedon levitykseen. Toki liikkeen taustalla oli myös murroskulttuurin käänteitä ja yhdyskuntarakenteiden muutoksia sekä saranavaiheita. Aikoja, jolloin “vanhoista puolueista” tuli oikeasti vanhoja ajamaan asiaa, joka ajautui pakkomuuttajan näkökulmasta väärille uomille. Tänään sellaisia ovat kaupungistumisen ja kaupunkilaistumisen rinnalla uusi globaali eurooppalaistumisen aalto ja sen tuoma epävarmuus. Nokian osakekin on myytävä kahden euron hinnalla, kun sen olisi voinut myydä aikanaan 65 eurollakin. Mummon markoiksi muutettuna sen laskeminen huimaa. Populistinen vastuu Olli Kivinen kertoo lehdessään (HS 24.4) kuinka suomalaiset ovat järkeviä. Täällä hyväksytään EU -jäsenyys nurisematta ja toisaalla myös euro, sen liitännäiset, monet valuviat ja eurooppalaisen kulttuurin erot, köyhien apu välimereiseen maailmaan. Tosin siitä vihoitellen ja mieltä osoittaen, mutta hyväksyen kuitenkin. Se kertoo viisaudesta. Paitsi tietysti perussuomalaisten kohdalla. Siinä on samaa järkkymätöntä vastuunkantoa kuin sotavuosinamme, kirjoittaa toimittaja, jolle sodan vuodet ovat vastuunkannon vuosia, oli tulos mikä tahansa ja kumppanina Saksan armeija, siis natsi-Saksa. Populistisessa kielessä ei välitetä siitä miten sotaan jouduttiin ja kenen kanssa. Puhutaan vain “vastuusta”. Niin tänäänkin kun hallitus kertoo ajautumisesta kriisiin ja sen rahoituksesta Kreikassa, Portugalissa, Irlannissa, Espanjassa jne. Kuka kantaa vastuun Nokiasta? Entä Nokian osakkeen omistajista ja työpaikoista? Onko vastuunkanto populistisista käsitteistä yleisin? Perustellaanko sillä vanhemmuus, johtajuus, hierarkiat, kohtuuttomat tuloerot, ihmisarvon loukkaukset, sodat, poliittinen retoriikka, autoritaarinen elämä jne. Onko tämä käsite kärsinyt suurimman inflaation aikanamme? Se että suomalaiset hyväksyvät EU:n ja euron, jonkun tutkimuksen mukaan, on reaalipolitiikkaa. Kun vaihtoehtoja ei ole, hyväksytään myös kehnoja näköaloja. Niinpä kun tutkimuksissa kysyimme suomalaisilta maaseudulla asuvilta, mitä mieltä he ovat palveluistaan ja elämästään yleensä, kaikkien myönteisimmät vastaukset saimme syrjäisimmiltä kyliltä. Mitä etäämpänä naapurista, mitä kehnommat palvelut ja mitä hankalamman pitkospuutien päässä vastaaja asui, sitä tyytyväisempi hän oli elämäänsä. Vastaavasti tyytymättömyys kasvoi palvelujen parantuessa ja etenkin koulutuksen kohotessa. Etelässä ja taajamien läheisyydessä asuminen oli hankalaa, palvelut kehnoja, naapurikin kiusasi läheisyydellään ja tyytyväisyys lisääntyi syrjäisyyden myötä. Ihmisen tyytyväisyys kasvaa, kun tietoa paremmasta ei ole, naapurikateus ei ole ruokkimassa positiivista kilpailua eikä pitkospuiden päähän ole mahdollista saada kaikkea sitä hyvää, jota lähipalvelut yrittäjän tuomana tai julkisin varoin yhdessä ylläpidetään vaurailla sydänmailla. Tasapainon tavoittelua Kun ihminen ei voi kateuttaan kylvää lähiympäristöön tai parantaa sen kalvavaa omaa ihmiskuvaansa, itsensä hyväksymistä kouluttamalla itseään, ponnistelematta eteenpäin, hän muuttaa asennettaan ja arvomaailmaansa. Näin käy syrjäkylien etäisimmän pitkospuutien päässä. Ilmiötä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi ja balanssin, tasapainon, tavoitteluksi omien unelmien ja tavoitteiden sekä todellisen mahdollisuuksien välillä saavuttaa ne omin tai yhteisin voimin. Jos näitä tavoitteita ei voi saavuttaa, helpoin keino on muuttaa asenteita ja arvoja. Toinen keino on kiusata kateuden kohdetta ja vaikeuttaa hänen elämäänsä. Yksin vanheten pitkospuun pään viimeisenä eläjänä sellainen ei kuitenkaan toimi. Pitkospuiden päässä on rauhaa, puhdasta ilmaa ja koskematonta luontoa, naapuri ei ole kiusaamassa äänillään ja puuhastelullaan, kertoi kylätutkimuksemme tulos. Ihminen on erityisen onnellinen yksin eläessään ja mahdollisimman kaukana palveluista, koulusta, kaupasta, vahainkodista. Onomatopoeettisesti pulputtava pulu on muuttunut riekon riekkumiseksi, huuhkajan huhuiluksi, kuikan ja korpin kuolemaa enteileväksi ääntelyksi. Takavuosina huuhkajaa hävitettiin sen kasvokiehkuroiden ja ääntelyn tuodessa mieleen tuonelan portit. Keino ei auttanut, mutta vastuunkatoa se kuitenkin silloin osoitti ja johti rakenteelliseen korruptioon, omassa ajassamme poliittisiin virkoihin vastuunkannossa. Taikausko ja hyvä veli järjestelmät ovat historiallisesti samaa tuotetta, Ku Klux Klan jopa onomatopoeettinen ilmiö matkiessaan kiväärin latausääniä. Liki kaikissa korruptoiduissa järjestelmissä mukana on juuri mytologinen historiallinen taustansa, jossa mukana on vahva vastuunkanto jostakin, yleensä synkän mielen tuotteesta, pelosta ja sen ruokkimisesta. Ketulle happamia pihlajanmarjoja Kun eurolle ja euroviisuille ei voi mitään, kun kukaan ei meistä piittaa, on muutettava asennetta ilmiölle myönteisemmäksi. Siinä auttaa ironia, satiiri ja sarkasmi. Kun mukana ovat omat mediat, pienen kansakunnan eläjän on helpompi muuttaa myös arvojaan ja kiukutella hyväksyen kuitenkin tosiasiat, mediamaailman viesti. Aiemmin siinä auttoi vennamolainen kansanliike, nyt vielä suuremmassa ahdingossa perussuomalaiset. Kun suuret luvut, velat ja niiden takaukset, markkinatalouden eurooppalaisessa romahduksessa ovat käsittämättömiä, kieli muuttuu sekin käsittämättömäksi. Käytettäköön siis käsitettä vastuunkanto. Fatalismiin taipuvainen kansakunta hyväksyy onomatopoeettisen ääntelynsä vieraaksi ja alkaa opiskella kieliä, joita edustaa saksan ja ranskan ohelle myös venäjä ja kiina. Latinomaat tulevat vasta näiden jälkeen ja englanti nyt on jo toinen kotimainen ruotsin rinnalla. Euromaiden velat koskevat valtioita, joiden kielikin on suomalaisille vieras. Onomatopoeettista kieltä innovaatioissaan vaatinut Nokia katosi samalla eikä tuohon aikaan voida enää palata. Olemme tiellä, jossa oman kansakuntamme hankkima varallisuus ja hyvinvointi ovat vakavasti uhattuna. Hallitus vastaa tänään epäluottamuslauseeseen, jonka sisältö on kokonaan toinen kuin koskaan aiemmin maamme historiassa. Se liittyy globaalin talouden aiheuttamaan kriisiin, sen arvoille asettamaan muutokseen, oikeuteen onomatopoeettiseen kieleen, pitkospuiden viimeisten talouksien elämänmuotoon Euroopassa. Konservatiivinen media Konservatiiviseksi äityneen printtimedian toimittajan tehtävänä on pyrki käyttämään ironiaa, satiiria ja sarkasmia oman aikamme narrina esiintyen. Kun kilpailijaksi ilmaantuu nettimaailman kirjoittajat, näitä on seurattava ja korjattava virheet, joita oman kirjoituksen kohdalla oikovat toimituksen oikolukijat. Jos sammakoita syntyy, niitä ei päästetä lehtiin. Jos päästetään, niitä ei pyydetä anteeksi muuten kuin toverituomioistuimessa, Julkisen Sanan Neuvostossa. Siellä käynti on kuin piipahtaminen pitkospuiden päässä ja meriitti sinänsä. Se kertoo rohkeudesta, jossa on uskallettu kirjoittaa ruskeista takeista ja hihamerkeistä, vastuunkannosta. Se on kannanotto, jossa köyhä kansa on muutakin kuin populismin uhri ja tyhmää vaalikarjaa Ranskassa, Saksassa ja Välimeren rannoilla eläen. Kriisi siellä on vasta alkamassa Espanjan osalta. Suomessa voi seurata samaan aikaan kateudesta tehtyjä tutkimuksia, joissa väsymys, alkoholi ja oma tunarointi on suurin syy ilmiön yleistymiselle, ei niinkään naapurin huimat suoritukset syrjäisen maan kolkassa, jossa perussuomalaisia äänestettiin kun muutakaan mahdollisuutta ei enää ollut, eivätkä syksyn kuntavaalitkaan kovin hyvää uutta ole lupaamassa. Kun konfliktissa balanssia ei saavuteta, haetaan kolmatta vaihtoehtoa. Liitettäköön kunnat toisiinsa. Jos kansakunta on kuitenkin edelleen euroalueen kärkeen kurkottava, kolmella tähdellä luottoluokitettu, miksi sellaista ei sitten pidettäisi ihan kohtuullisena tuloksena? Suomalaista omanarvontuntoa nostaa tieto siitä, miten muilla menee vielä huonommin. Hollanti on hallituksensa taas kaatanut ja ranskalaiset eivät oikein tiedä, ketä äänestävät nyt, kun äärilaidat ovat poissa toiselta kierrokselta. Taistelu Euroopasta Le Pennin äänestäjät kokevat Sarkozyn rikkaiden presidentiksi, mutta ovat vaa’ankielenä kun vihreät ja vasemmisto on tukemassa Hollanden valintaa. Taistelu Ranskasta on alkanut, julisti Le Penn ja muistutti hänkin sotavuosista, vastuunkannosta ja Normandian maihinnoususta, Charles De Gaullen puheesta. Kun Euroopassa taannutaan, se tapahtuu aina pysähtyen sotavuosiin. Ei niinkään kolonialismin aikaiseen ihmeeseen ja sen syitä ihastellen (HS 24.4). Kun menossa on taistelu Euroopasta, molemmat kilpailijat Ranskassa joutuvat olemaan eurokriittisiä, pyllistämään Euroopalle ja Saksan jatkuvat näkemykset säästöjen tarpeesta ovat kritiikin kohteena. Samaan aikaan Hollannin vaivalla koottu hallitus hajosi ja Suomessa hallitus saa vastattavakseen tänään opposition yhteisen epäluottamuslauseen. Toki se siitä selviää, mutta Sarkozyn kyky selvitä toiselle presidenttikaudelle vaatisi jo hurjia myönnytyksiä Le Penin köyhimmille äänestäjille. Näin Suomen hallitus ottaa kantaa suoraan Euroopan ydinkysymykseen ja Ranskan vaalien aikana. Aika ei voisi olla kehnompi. Eurooppa on jakautumassa yhä selvemmin pohjoiseen ja etelään, rikkaisiin ja köyhiin, pitkospuut kulkevat yhä lähempänä Pariisin allasta ja niiden päässä on jatkossa entistä rauhattomampaa. Kognitiivisen dissonanssin teoria, balanssin tavoittelu, on yhä vaikeampaa ja ranskalaisten tyytymättömyys kertoo, kuinka heillä on siihen varaa, toisin kuin alusmaana aina eläneessä Suomessa. Näin teoria ajopuusta on kuvaus maasta, jossa tyydytään siihen mihin muu maailma on ohjailemassa ja muutetaan omia arvoja ja asenteita, eletään ilma omaa poliittista arvomaailmaa, onomatopoeettista kieltämme, myydään Nokian osakkeet sovinnolla salkustamme. Se ei ole mielestämme opportunismia vaan viisautta, vastuunkantoa. Innovaatiojärjestelmä surkastui Valtion tuottavuusohjelmien ja karsintojen seurauksena vuodesta 2000 alkaen valtion leipää syövien ihmisten määrä tuloksen tekijöinä on vähentynyt noin 40 000 ihmisellä. Tämä on koskenut etenkin yliopistoja ja tutkimuslaitoksiamme. Yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat suomalaisen innovaatiojärjestelmän ydin. Ne tuottavat uudet insinöörit Nokialle ja kaiken sen tutkimuksen, jolla Nokian kaltainen ilmiö oli aikanaan mahdollinen. Teimme päätöksen keskittää aikanaan näiden instituutioiden koulutusta ja tutkimusohjelmia painottaen välineellisiä tieteitä ja niiden sovelluksia, otimme käyttöön innovaatiopolitiikan. Se että maatalous menetti samaan aikaan 40 000 talonpoikaa, johti maatilojen pinta-alojen kasvuun ja teolliseen maatalouteen. Olemme edelleen elintarvikkeittemme kohdalla liki omavaraisia ja puhdas suomalainen ruoka löytyy markettien hyllyiltä. Vastaavaa kehitystä ei voinut odottaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteydessä. Kun virat ja laboratoriot katosivat, hävisivät myös Nokian kaltaisten yritysten mahdollisuudet hankkia työvoimaa ja käytännössä verovaroin hankittua tietoa. Samoin katosivat laboratorioiden hoitajat, osaava hallinto ja kouluttajat. Tämä koski myös yhteiskuntatieteilijöitä, taloustieteilijöitä, lääkäreitä, humanisteja, koko sitä ketjua, jonka kautta onomatopoeettinen innovaatiojärjestelmämme toimi ja ylläpiti Nokiaa maassa, jonka paikka oli Euroopassa pitkospuiden päässä, mutta asenteet ja arvot kunniahimoisia. Niistä ei tingitty tyytyen vain kadehtimaan vuoroin itään ja vuoron länteen vilkuillen takavuosien tapaan sieltä mallimme hankkien ja rakenteellinen korruptio oppien. Imitoinnista ja kopioidusta, diffuusisesta innovaatiosta siirryttiin omaan, onomatopoeettiseen innovaatioon. Kreikan kriisin pelastaminen ei pelasta tämän palomuurin puuttumista, kansallista katoamista, tänään Suomessa. Tästä tehty opposition kysymys hallitukselle olisi ollut ajankohtainen ja epäluottamuslause vastuuta aidosti kantava, keskustalaisittain ja perussuomalaisten yhdessä tekemänä uskottava. Yliopistojemme ja tutkimuslaitostemme hajasijoittaminen ja innovaatiopolitiikan ohjelmointi on hyvin keskustalainen ilmiö.