Santeri Alkion jälkeläiset

Kataisen hallitus saa tuoreimman barometrin mukaan liki samankaltaisen tuomion kansalaisilta kuin Matti Vanhasen hallitus viimeisen parin vuoden ajaltaan. Noin 40 % pitää sitä siedettävänä, vajaa 5 % oikeinkin hyvin onnistuneena. Ero Vanhasen hallitukseen on lähinnä vain puolueiden lukumäärässä ja kannatuspohjassa, jonka nojaa nyt keskustaa ja perussuomalaisia lukuunottamatta koko poliittisen kenttämme kirjoon ja sen aatemaailmaan, mikä se siten onkin. Erityisen tyytyväisiä hallitukseen ovat sen pääpuolueet, kokoomus ja demarit, kritiikkiä tulee eniten vihreiltä ja vasemmalta. Tulos ei ole yllättävä. Pikkuporvareitten tylsä maa Toimittaja Unto Hämäläinen, poliittisen kenttämme onnistunein analyytikko, kertoo lehdessään (HS 28.4) kuinka Wahlroos on Suomen vahvin Nalle ja samalla porvariston ideologinen sinetinvartija. Itse kirjoitin jo aiemmin, kuinka hän antaa kasvonsa koko oman aikamme poliittiselle elämälle ja tekee sen omasta mielestään tahtomattaan. Samalla kun Suomi neito ikääntyi, siitä tuli pikkuporvareitten hengetön konservatiivinen valtio, jossa vanhenevan ihmisen viimeinen kuolemansynti on ahneus. Tämän joukon ahneutta Suomen vahvin Nalle kykenee puolustamaan Unto Hämäläisen kuvaamalla tavalla joutumatta poliittiseen vastuuseen. Näin hän voi laukoa ilmoille ajatuksia, joita ei ole ajateltu lainkaan sekä pohtimatta niiden seurauksia. Ihmiset voivat toki äänestää jaloillaan, myydä Nallen osakkeet. Harva niin tekee silloin, kun puhe auttaa osakkeiden kohdalla positiivisesti. Kun tieto Finlandian jakaa tänä vuonna Helsingin Sanomien edellinen päätoimittaja Janne Virkkunen, Unto Hämäläinen povaa tieto Finlandiaa Björn Wahlroosille. Siinä lehden toimittaja on onnistunut ironiassaan kiitettävällä tavalla. Jostakin syystä Forssan Lehden edellinen päätoimittaja ja lehden omistaja ei olisi palkintoa Nallelle ojentamassa. Onneksi Wahlroos ei omista Forssan Lehteä. Wahlroos kykenee puhumaan rahan äänellä ja se taito on Suomessa toiminut aina. Sen sijaan demareita johtanut ja yleisradiossa puuhastellut Mikael Jugner saa toimittaja Marko Junkkarin (HS 28.4) arvioimana madon luvut elämäntyöstään demareitten eteen puuhastelevana ideologina. Ihanteellisena ihmisenä ja käytännön politiikan hoitajana, yleisradion pääjohtajana, puoluejohtajana, ihmisen on omistettava taito paeta omaa itseään ja siirtyä muiden kokemaan kollektiiviseen maailmaan. Se ei ole koskaan miellyttävä kokemus. Massakustomoitu maailmankuva Jugnerin ongelma on olla visionääri, joka ei sovi vanhojen miesten työväentaloihin saapuen sinne urheiluautollaan ja muistuttaen Wahlroosin pikkuveljeä. Vanhuseläkeiässä oleva kenttäväki ei ymmärrä, mitä tarkoittaa käsite “massakustomoitu” demariaate. Se on kuin porvarin tapa “kusta” silmään. Porvarin kiitosta kaikki epäilevät työväentalolla. He odottavat puoluesihteerin pitävän arvokkaan pönäkän puheen ja jakavan veteraaneille Ursin-mitalit. Juovan kahvit ja poistuen mukavia laukoen myös mummoille ohikulkiessaan, maalaisliiton tupailtojen tapaan. Lisäksi on oltava riittävän ruma, etteivät miehet muutu mustankipeiksi, Timo Soinin tapaan pukeutuen. Omaa kuvaa ei pidä “retusoida” kuten nyt presidenttimme kuvalle on tehty, turhaan. Vaalit ovat jo ohi ja presidenttimme on luonnossa ihan hyvä omana itsenään. Paljon parempi kuin vahanukeksi muutettuna, pahvikuvana vaalipaikoilla kuljetellen. Eikö se riitä, että maan äiti on kaunis nainen? Tuleeko siitä paineita parannella miestäkin? Se on turhaa. Miehet komistuvat vanhetessaan. Katsokaa vaikka Kekkosen nuoruudenkuvia korkeushyppääjänä, Känänä, ja verratkaa valtiomieheen. Massakustomointi tarkoittaa tuotteen räätälöimistä asiakaan tarpeitten mukaan. Maailman vahvin Nalle tietää, mitä pikkuporvari kaipaa, ja on kokoomuksen tärkein massakustomoija, massoille aatetta myyvä rahan äänellä puhuva populisti. Se on samaa kuin puhua Timo Soinin suulla mutta kokonaan eri porukoille ja kuitenkin samoille suomalaisille. Jugner ei ole koskaan maaseutua edes kiertänyt ja jos kiertäisi, saisi aikaan vain vahinkoa puheillaan. Työväentalolla syntyisi kiusallinen hiljaisuus. Sen minkä Paavo Väyrynen ja etenkin Timo Soini osaavat, sitä ei pidä lähteä muiden matkimaan. Sen eteen kun on kuljettu pitkä tie. A on ensin ja lopuksi Ö Kun Timo Soini kirjoittaa viimeisessä blogissaan Helsingin Sanomien olevan Suomen Pravdan, sen jälkeen pulinat ovat poissa, eikä kukaan tule kysymään medioista olisiko puolueen vaihdettava puoluejohtajaa, erotettava Soini määräajaksi puolueestaan. Hän kun vahingoittaa puolueen ulkosuhteita maan johtavaan Pravdaan, hallituksen mediaan. Media, joka käyttää aikansa opposition jahtaamiseen, on Pravda. Jugnerin maailmassa demareitten on jaettava ihmisille legopalikoita, joista he kokoavat mieleisenä maailman, itselleen mieluisan sosialidemokraattisen ideologian ja sen ohjelman. Mieluisa näkemys syntyisi sadoista ja tuhansista eri teemoista Aasta Ööhön, adoptiosta öljyyn, toimittaja Marko Junkkaria lainaten (HS 28.4). Keskustassa vallitsee juuri tämä tilanne, jossa Mauri Pekkarinen heitti pyyhkeen kehään. Hän kyllästyi siihen, kuinka puolue niputtaa ikääntyneet ehdokkaat toisiinsa ja antaa ylhäältä ohjeita kuinka Paavo Väyrynen ja hän edustavat samaa ideologiaa ja johtamistapaa, ovat ikääntyneen elämän vihapuheen kohteita ja riidankylväjiä. Siinä meni eduskunnan parhaalta ja vikkelä-älyiseltä puhujalta kuppi nurin. Nyt Paavo Väyrynen saa kilpailla yksin vastassaan kolme häntä nuorempaa, joista kaksi kokematonta ovat poissa pelistä jo kokemattomuuttaan. Pikkukokoomusta puoluekartalla ei mahdu. Todellinen mittelö käydään siis Väyrysen ja Tuomo Puumalaisen välillä. Molemmat ehdokkaat puhuvat koko ajan alkioalisuudesta ja sen perinnöstä. Kun vasemmisto nojaa usein ideologiassaan meille vierasiin, rajojen takaa tulleisiin filosofioihin, yhteiskunnallisiin ajattelijoihin, kuka oli tämä niin suomalainen Santeri Alkio? Laihian lahja kansakunnalle Santeri Alkio syntyi ja kuoli Laihialla, oli kirjailija, toimittaja ja poliitikko. Politiikka alkoi nuorsuomalaisena mutta tuosta liikkeestä Alkio erosi. Hän perusti Etelä-Pohjanmaalle Nuorsuomalaisen Maalaisliiton. Näin hänestä tuli Maalaisliiton henkinen isä ja myöhemmin myös Keskustan pääideologi aikana, jolloin vaadimme lisää aatteellisuutta pikkuporvareitten uusliberaalien sekä sosialistien kyllästämään maahan, jossa mikään ei enää noudata vanhoihin uomiinsa juuttunutta hengenlentoa, ideologiaa, jonka jopa Ranskan mahdollinen tuleva presidentti on joutunut hylkäämään luomalla sosialistina nahkansa. Se on paljon Ranskassa Francois Hollandelta, mutta tänään välttämätöntä myös Suomessa matkien Yhdysvaltain Barck Obamaa. On aika muuttua värittömäksi työjuhdaksi ja jätettävä pohjalla kulkeva tie Paavo Väyrysen tapaan. Tunnepalo ja äkkiliikkeet eivät kuulun oman aikamme poliittisen johtajan tunnuspiirteisiin. Pitkän kampanjan tekeminen on Väyryselle tuttua ja kärkkäitä avauksia on nyt varottava. Oikeudenmukaisuus, finanssipolitiikka, työn lisääminen, teollisuuden suojelu ja velan vähentäminen ovat avainkäsitteitä tänään. Kun ideologiat ovat kadonneet päivän poliittinen ilmasto ratkaisee sen, kuka menestyy legopalikoineen massakustomoijien onomatopoeettista luonnon kieltä matkivassa maassamme ja sen ajatusmaailmassa, taloudessa, kulttuurissa, sosiaalipolitiikan saralla ja maankäytön säätelyssä, kaavoituksessa. Kuinka onnistua lähtemättä koko ajan korruptoimaan koko rakennelmaa mukana myös mediat, rakenteellinen korruptiomme, herrojen “huaveet” (=savolainen visio) ja rötösherrat (vennamolainen nimi porvareitten puuhasteluille). Tuottelias kirjoittaja Alkio oli erittäin tuottelias kirjailija ja sanomalehti Ilkan perustaja. Hän toimi eduskunnan varapuhemiehenä ja sosiaaliministerinä Vennolan hallituksessa. Hän oli raittiusmies ja räätälöi maahan kieltolain. Alkio tunnettiin tulisieluisena demokratian puolustajana ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhujana. Tänään hän tuomitsisi jyrkästi Wahlroosin ajatukset ja ajaisi maalaiselämän arvoja, kadonnutta yhteisöllisyyttä sekä epäilemättä myös ympäristöarvoja, terveitä elämäntapoja. Omana aikanaan hän joutui tekemään yhteistyötä herätysliikkeiden ja työväenliikkeen yhteisten aatteiden kanssa. Syntyi käsite punamullasta. Nyt hän puhuisi oikeudenmukaisesta tulonjaosta, verotuksesta ja ympäristöpolitiikan teemoista, köyhien asiasta ja siirtolaisuudesta. Matka Timo Soinin ja keskustan peruskannattajien välillä olisi kurottu umpeen vaatien EU -sopimuksen uusimista sekä muuttamalla tuloveroasteikkoa. Oikeammin perussuomalaiset olisi otettu hallitukseen ja hyväksytty heidän alkiolaiset tavoitteet, joista tänään tunnetaan tuleva Ranskan presidentti Hollande ja aiemmin Barck Obama. Itsekasvatuksen oivaltaja Alkio oli oman aikamme itsekasvatuksen oivaltaja. Yksilö itse vastasi ponnisteluistaan hyviin tapoihin ja harrastuksiin. Tämän seurauksena syntyi nuorisoseuraliike. Tosin kuin Kyösti Kallio, Alkio oli enemmän ihanteellinen kuin käytännön poliitikko. Tässä Tuomo Puumalainen muistuttaa enemmän Alkiota ja Paavo Väyrynen valtaisan kokemuksensa ja pragmaattisen toimintansa kautta enemmän Kalliota. Toki Väyrysellä on niin ikään toimittajan ja etenkin pohtivan kirjoittajan kokemusta valtavasti hänelläkin. Alkio jää jopa kauas taakse julkaisuillaan, joista parhaiten tunnetaan kirjat Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Kylistä, kodeista ja vainioilta, Murtavia voimia, Jaakko Jaakonpoika, Uusi aika, Patriarkka, Ihminen ja kansalainen, Yhteiskunnallista ja valtiollista, Maalaispolitiikkaa, Kootut teokset sekä Valitut teokset. Niiden sivumäärä nidettä kohden ei ole toki 700 -sivun mittaisia, kuten toimittaja televisiossa liioitteli keskustan puheenjohtajaehdokkaiden tentissä. Ne voi lukea kyllä hyvinkin nopeasti olkoonkin, että koottuina ja valittuina teoksina kaikki niputtaen lukemista on enemmän. Ne lukien avautuu syy siihen, miksi Suomi on mennyt suuntaan, jossa on alkiolaista henkeä. Sellainen yllättää nuorta lukijaa, joka ei ole koskaan Maalaisiliitosta kuulutkaan. Kotikommunistien arvostelija Alkio arvosteli aikansa poliitikoista etenkin Kalliota, joka hänen mielestä kohteli omiaan ankarammin kuin muiden puolueiden edustajia joita hän, Alkion mukaan, mielisteli. Etenkin kolumnistina ja kirjailijana hän antoi koko ajan ohjeita puoluetovereilleen ja lopulta hän opasti myös Kalliota. Itsenäistyvän maan alkutaipaleella ja sotavuosina Alkion panos oli mittava. Santeri Alkion suhde Venäjään ja venäläistämistoimiin oli jyrkkä. Tämä jakoi porvareita kahteen leiriin ja tämä vanha historia näyttäytyi Suomessa myös 1950-luvulla, jolloin Veikko Vennamo kritisoi Kekkosen politiikkaa ja Maalaisliiton tapaa nöyristellä Neuvostoliittoa, kotikommunistejamme. Hän vetosi usein alkiolaiseen aikaan ja henkeen. Santeri Alkion asenne venäläisväestöön oli tiukka ja koski myös Suomeen paenneita venäläisiä. Heidän tuli jatkaa matkaa muualle. Sodan jälkeisen Suomen puoluehajaannukset olivat alkiolaisen maailmankuvan unohtamista siinä missä aiemmin unohdettiin Antti Chydeniuksen opit. Pasifisti ja Euroopan yhdentäjä Alkio tunnettiin ankarana pasifistina. Hän toi suomalaisen topeliaanisen heimoajattelun Euroopan tasolle ja oli kannattamassa Euroopan yhdysvaltoja rauhan takaajana. Hän katsoi tämän poistavan tarpeen pitää omia sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa. Tässä hän oli erityisen moderni oman aikamme edustaja olkoonkin ettei linjaus mene yksiin kaikkien oman aikamme keskustalaisten kanssa. Alkio kertoi saaneensa vaikutteita Mahatma Gandhilta. Toki näin olikin. Alkio oli vakaumuksellinen kristitty mutta ajoi uskonnonvapautta. Hän kritisoi luterilaista kirkkoamme mutta ei liittynyt herätysliikkeisiin. Suhde uskontoon ja myös talouteen oli pragmaattinen, jossa korostui köyhien aseman huolehtiminen. Alkion idealistinen maailmankuva liitettynä pragmaattiseen käytännön politiikkaan vei hänet lähelle sellaista maailmankuvaa, josta puuttui maaseudun ja kasvavan kaupunkikulttuurin yhteinen ideologia. Alkio ei osannut visioida tulevaa yhdyskuntarakenteen muutosta. Se oli samalla keskustaliikkeen suurin ongelma ja jatkuu sellaisena edelleen. Näin agraari Suomi ei saanut itselleen sellaista puhdasoppista aatteensa ideologiaa, josta olisi ollut suoraa käyttöä oman aikamme ilmiöille, joiden vakaina kannattajina niin Kyösti Kallio kuin häntä ihanteellisempi Santeri Alkio aikanaan esiintyivät mutta väärässä yhteydessä ja yhdyskuntarakenteessa. Tässä merkityksessä uusliberalismi ja täysin kasvoton markkinatalous saivat yliotteen ja keskustalainen liike joutui altavastaajaksi näille pinnallisille mediailmiöille, josta perussuomalaiset saavat tänään kannatuksensa yli puoluerajojen ja etenkin vanhan “punamullan“ konsensuspolitiikan raunioilta ja korruptoituneen rakennepolitiikan “maan tavasta“.