Navigaattorin eksyttämä kartoittaja

Etsin runsas viikko takaperin Pasilan Radiotalon toimittajaa apunani annettu osoite ja autoni navigaattori. Navigaattori kertoi minun olevan perillä, vaikka autoni oli selvästi umpikujassa väärän kadun päässä Televisiokadulla, ei Radiokadun poikkikaduksi muuttuneella Uutiskadulla.

Mentaalisen mielikuvakartan harhat

Jouduin kysymään tietä kolmelta vastaantulijalta ja kaikki olivat eksyksissä hekin. Ihmiset ovat eksyksissä usein lähiympäristössä. Vuosikymmentenkään työskentely ei tee lähiyhteisön yhdyskuntarakenteita tutuksi, vain oma lähipiiri tunnetaan ja se ei ole likimainkaan aina fyysisesti lähin ympäristö tai työyhteisö. Tämä koskee niin maaseutua kuin kaupunkia, television ja radion toimittajaa samalla tavalla kuin näitä valmiiksi pureskeltuja medioitten tuotteita seuraavaa suurta yleisöä.

Mentaalikartoilla vääristymät ovat valtavia. Maailma ei näytä lainkaan sellaiselta kuin objektiivisena pitämämme karttakuva sen meille osoittaa. Virheetkin ovat yllättäen samaan suuntaan meneviä ja paremmin tuntemamme kohteet korostuvat jättimäisinä saarekkeina myös globaalin maailman kartoillamme, ei vain lähiympäristöä kuvatessamme.

Pyrimme tietämättämme minimoimaan liikkumistamme tai ainakin tekemään sen turvalliseksi. Haemme samoja reittejä, jotka eivät välttämättä ole optimaalisia. Navigaattori pyrkii niitä korjaamaan. Navigaattori on kehno psykologi eikä ymmärrä mitään regionaalisten ja spatiaalisten reittien eroista. Moottoriliikennetiellä ei tehdä heti virheen kohdalla U-käännöstä.

Ihminen ei ole rationaalinen olento ensinkään

Luonto on optimaalisten rakenteiden taituri. Joki valitsee virratessaan aina edullisimman reitin ja niin kulutus ja eroosio sekä kasaaminen eli sedimentaatio saavat aikaan aina samat rakenteet samankaltaisissa olosuhteissa. Niissä minimoidaan painovoiman käyttöä. Jumalat eivät leiki sattumalla saati heitä luonnonlakiensa kanssa noppaa. Tämän navigaattori pyrkii sovittamaan inhimillisen toiminnan mittakaavaan.

Vihreät kasvimme ovat meitä fiksumpia ja lopputulos on aina auringon valoa säästävä mahdollisimman kypsä ekosysteemi. Samoissa olosuhteissa aina samankaltainen ja havumetsän taigassa havumetsä. Kutsumme sitä sukkessioksi ja metsäpalo aloittaa sen aina alusta. Käsite “succession planning” pitää sisällään tämän näkökulman myös yritystoiminnassa, yksityisen ja julkisen talouden hoidossa, optimaalisessa tavassa ajatella ympäristöämme ja rakentaa uusia rajoja, kaavoittaa maata, hakea sijaintia lokaalisille ja areaalisille elinkeinoille sekä palveluille, reiteille niiden välillä. Se ei ole politiikkaa vaan tiedettä ja sen sovellusta. Mitä enemmän keinotekoisia rajoja, sitä kalliimpi ja tuhlaavampi rakennelma.


Tuhlaavat rakenteet agraarin maailman tuotetta

Kaikille tämä “succession planning” suunnittelu ei kelpaa. Agraarissa maailmassa ihmisen oli kahlittava auringon valoa energiaksi ja ihmisen käyttöön raivaamalla peltoja. Syntyi energiaa mahdollisimman maksimaalisesti sitovia rakenteita ja kasveja tähän käyttöön. Mitä tuottavampi tuo rakenne oli, sitä tyytyväisempi oli taloutensa rakentaja. Näkemättä sitä karttakuvaa, jonka sisällä prosessi eteni, muuten kuin mentaalisena harhana, eksyksissä koko ajan. Lopulta rakennelma romahti omaan mahdottomuuteensa, kulttuuri katosi.

Oma harhamme kasvoi vaiheessa, jolloin energiaa alettiin siirtää mantereelta toiselle siinä missä raaka-aineita ja valmistuotteitamme, jalosteita. Kun fossiilisesta tisleestä tuli tapa tehostaa tulosta pelloillamme, toimme sinne painavat koneemme ja vapautuva työvoima siirtyi metropoleihin. Ongelma paheni, olimme entistä etäämpänä kartaltamme, eksyksissä ja yhä kauempana juuriltamme. Kun vahinkoa nyt korjataan se tapahtuu turhuuksien markkinoilla, ahneuden sisällä.

Kun meitä oli liki 10 000 miljoonaa ja kulutus kasvoi osana elintasoamme, etäännyimme samaan aikaan vihreiltä juuriltamme ja jokilaaksojen tasangoilta, jumalat eivät edelleenkään heittäneet noppaa. Polttamamme materia ja fossiiliset polttoaineet eivät kadonneet minnekään, ne muuttuivat toisikseen ja lopuksi lämmöksi. Pieni planeettamme alkoi lämmetä, napajäät sulaa, metaani kuplia maaperästä. Ahne tuhlaaja oli tullut tiensä päähän.

Newtonilaisesta maailmasta einsteinilaiseen todellisuuteen

Säilymislait ovat luonnonlakeja. Klassisen fysiikan viisi säilymislakia ovat massan, liikemäärän, pyörimismäärän, energian ja sähkövarauksen säilymislait. Massan kohdalla muistamme kuinka kemiassa meille opetettiin aineen häviämättömyydestä.

Aluksi ei tunnettu kuinka aineet voivat myös muuttua toisikseen. Vasta Einstein osoitti kuinka massan ja energian välillä vallitsee yhteys E=mc2, jossa c merkitsee valo nopeutta, hyvin suurta lukua korottaa toiseen potenssiin. Sen havaitseminen energiaa vapauttavana lukuna oli jopa Einsteinille itselleenkin aluksi arvoitus. Arvoitus se on suomalaiselle ydinjätteen kätkijälle edelleenkin.

Massan ja energian säilymisen laeista ei voi enää puhua erillisinä lakeina. Ne ovat saman massa-energia -säilymislain aikariippuvaisia erikoistapauksia. Me elämme maailmassa, jossa nämä kulkevat nyt käsi kädessä ja käytämme välineitä,. jotka ymmärtävät mistä on kysymys, mutta me elämme edelleen ikään kuin luolan suulta maailmaamme tarkkaillen ja rajoja rakennellen. Me politikoimme demokratiassa asioilla, jotka tiede on jo ratkaissut, ja silti toimimme rikollisella tavalla.

On toki muitakin säilymisen lakeja kuten baryoninluvun säilymislaki, leptonin luvun säilymislaki, kvarkkien värivarauksen säilymislaki, pariteetin ja outouden säilymislaki. Kaikki ne liittyvä fysiikkaan, ovat luonnonlakeja, joilla jumalat eivät pelaa noppaa. Vain omat poliitikkomme pelaavat ja ahne taloutemme. Sen kertomiseen vaadittaisiin hyvää käsikirjoitusta ja loistavaa ohjaajaa.

Kaavamonopolin haltijat

Pasilaan minut oli kutsuttu kertomaan, mihin kuntien rakenneuudistus rajoineen on johtamassa, jos emme puutu niihin tieteen keinoin. Ihmisen rakentamat rajat kun ovat esteenä optimaalisen maankäytön hoidolle ja palvelevat vain omia sisäisiä itsekkäitä tarpeitamme, joista tuttuja ovat vaikkapa halu käyttää valtaa, rikastua, olla muuten vain hankala muille ja tehdä kiusaa, pyrkiä hyvään, mutta tietämättä mikä on oikein ja hyvää niille ihmisille, joiden intressit tietyn alueen ja sen rajojen sisällä eivät ole lainkaan yhdensuuntaiset. On intressiristiriitoja, jotka ratkaisevat vain rajat, jotka minimoivat liikkumistamme.

Kunnilla on kaavamonopoli ja kaikilla toiminnoilla on dimensio alueelle, jossa ne tapahtuvat. Niinpä liikkumista voi pyrkiä minimoimaan, ja sen on mahdollista, jos rajat eivät ole kaavoittajan esteenä. Maa on luonnonvarana pysyvä ja sen valmistaminen on loppunut.

Niinpä vaikka tähtitieteilijät ovatkin löytäneet liki määrättömän määrän asumiskelpoisia planeettoja jopa oman galaksimme sisältä, meille niistä ei tule olemaan käyttöä. Meillä on vain yksi planeetta elettävänämme ja se toimii luonnonlakien mukaan, johon ihmisen on tyytyminen. Kuolemansynnit, turhamaisuus, ahneus, laiskuus, viha, mässäily, himo, kateus ja ylpeys on saatava aisoihin tai hävittävä planeetaltamme näiden syntiemme seurauksena. Viimepäivinä esillä ovat olleet etenkin ahneus ja turhamaisuus, aiemmin etenkin suomalainen kateus osana kiusaamistamme.

Sisäsiittoinen ja itseriittoinen ihminen

Harhaillessani Pasilan ympäristössä törmäsin toimitussihteeri Katri Makkosen oloiseen naiseen. Hänet nähdään A-Studiossa yhdessä mieskollegansa kanssa. Hän kertoo seuraavansa televisiosta kollegojensa tekemiä ajankohtaisohjelmia Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 30.3) ja myöntää sen olevan vähän sisäsiittoista.

Sisäsiittoisuus on työn mukana tuleva ja tutkijat ovat siinä kiinni usein näkemättä mitään muuta kuin oman tieteensä viimeisimmät tulokset. Syntyy makaroninäkö jota mediat pyrkivät välttämään. Syntyy pirstaleinen maailmankuva, jonka yhdistäjänä on jokainen meistä itse, ulkopuolisena maailmaansa tarkkaillen.

Katri Makkonen kertoo seuraavansa myös tanskalaista “fymillä” nähtävää “Vallan linnaketta” mutta myös “Erätulia“. Kaipaus luontoon merille, vuorille ja metsään on ihmisluonnolle tyypillinen ja luontodokumentit antavat sohvaperunoille eräelämän kokemuksia. Kurkien kanssa pelehtivät vanhat miehet ovat suomalaista tuotantoa ja mukana on myös itseään esittelevä narsisti julkimona, joka bongaa lintuja tai on eksynyt perhostelemaan Tenolle.

Leijonan hampaat antiloopin takamuksissa

Miellyttävä miesääni taustalla ja gepardin kynnet raatelemassa kaviollisen nautaeläimen lapoja ovat myös oman lapsuuteni upeita muistikuvia näistä toistuvista elämyksistämme. Nykyisin näitä ääniä esitellään yhä enemmän myös kasvoina ja toimittajien tarve poistua Pasilan Radiokadun ympäristöstä vähenee. On syntynyt oma yhdyskuntansa, jossa mukana ovat hierarkiset rakenteet ja ikioma pienmiljöö pienine alan yrittäjineen suurten rinnalla. Evoluutio etenee ja suksessio tuottaa uutta kasvavaa asukasvillisuutta mediakeskittymään, mediapolikseen, kunhan välillä vanhempaa karsitaan kuten ikivanhassa metsässä on tapana. Mediapoliksen elämä on Hollywood ilmentymä Suomessa.

Hjalliksen tapaa kuunnella haastateltaviaan kiehtoo myös Katri Makkosta siinä missä subin “Iholla” formaatti, joka ei olekaan formaatti vaan ihmistä seuraava ja kauniisti heitä lähestyvä taideteos.

Schraderin hampaat iholla

Paul Schrader tekee työkseen käsikirjoituksia suuremmassa mittakaavassa ja Hollywood maailmassa. Hän on nykyisen presidenttimme ikäinen elokuva-alan opettaja ja vasta aikuisiällä sinne bongattu alansa osaaja.

Schraderin ohjeet tehdä käsikirjoitus on tylyn puiseva (HS 30.3). On otettava käsiteltäväksi oman elämän ongelma, kehitettävä sille vertauskuva ja kirjoitettava tämän vertauskuvan ympärille rakennettu draama, käsikirjoitus. Toki se voi olla myös hauska, jos ongelma sitä edellyttää. Scharder ei rakasta komediaa ja hänen raateluhampaansa tuntuvat takaraivossa kauan. Lapsena hankittu kosketus illuusion luonteesta teki siitä myöhemmin pelkkää viihdettä.

Paul Schrader tunnetaan etenkin Martin Scorsen ohjauksista “Raivo härkä” ja “Taksikuski”. Robert de Niro voitti Oscarin näytellessään taksikuskia New Yorkin yössä lipuen keltaisen ruumisarkkunsa sisällä. Juuri ulkopuolisuuden käsite on Schraderin tyylille tyypillistä ja syntyi hänen kalvinistisesta lapsuudestaan, jossa elokuvia pääsi katsomaan vasta aikuisena, kertoo toimittaja Timo Peltonen.

Aikuisen ote elokuvaan muuttuu, kun mukana ei ole lapsuuden rasitetta, tunne-elämän mukanaan tuomaa psykologista kasvua ja symbolirakenteiden sisäistämistä. Siinä on samaa kuin luontokuvauksessa, jossa kuvaaja ei ole ikinä lapsen maailmassaan luontoa edes kohdannut, on metropolien slummien tuote.

Olen tästä ympäristöpsykologian tuotteesta paljon kirjoittanut ja Schrader on sen tuote. Hän onnistuu siinä hyvin niin kauan kun ei itse ala ohjata omia valheitaan. Kun hän ne itse ohjaa, valheet paljastuvat vasta leikkausvaiheessa, hän kertoo havainneensa heikkoutensa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja on yhtä heikoilla kuin itse omat sanansa säveltävä muusikko. Syntyy työ, joka muistuttaa Mikko Niskasen tapaa kirjoittaa korpikirjailijasta itsensä oloinen ja näköinen Ilmari Kianto, jota maailma ahdistaa ja Turjanlinnan vääryyden kokevasta kirjailijasta tulee liki koominen esitys ilman vahvan vertauskuvan antamaa voimaa. Ihmisen kyky ottaa viesti vastaan ulkopuolisena tarkkailijana kärsii ja edessä on taas kerran kuvaus pateettisesti itseään näyttelevästä Mikko Niskasesta.


Saksan malli

Toimittaja Paavo Rautio (HS 30.3) hakee tätä samaa kuvatessaan Kreikkaa, jolta demokratian äitinä otettiin lopulta pois demokratia ja annettiin velkakriisin kautta mahdoton määrä sellaista demonisen tulisen portin taakse tungettavaa palomuuria, jonka suojissa eläminen on kuin Danten helvetin kuvauksissa. Kun se siirtyy Espanjaan, olemme vailla omaa kansallista varallisuutta purjehtia ulos tästä kaaoksesta. Toki siitä kerrottiin jo vuosia sitten, mutta kuka meillä luonnonlakeja uskoisi? Villi luonto elää populistisella tavalla ja on kesytettävä ihmisjärjellä.

Suomi seuraa Saksan liikkeitä, kuten on tehnyt ennenkin ja Ranka valmistautuu Kreikan tapaan vaaleihinsa. Ranskassa velkakriisi ei ole sellainen seurattava kuin Saksassa ja Suomessa eikä Suomikaan sitä jaksa seurata vuosikymmeniä. Ranska siis hylkää Saksan mallin.

Kun on yksi tie valittu, se on hyväksyttävä ja kerrottava se myös Evan tutkijoille. Kun vaihtoehtoja ei ole, ei voi vastata kovin monella tavalla, ja olo on kuin Ilmari Kiannolla matkalla vankilavaunussa istuen tai taksikuskilla keltaisessa ruumisvaunussaan katutasolta maailmaa seuraten ja lopulta siihen menoon seoten. Konfliktinen mediamaailma on kaoottinen seurattavaksi. Sitä voi hallita parhaiten virtuaalisesti. Moni valitseekin tämän keinon ja säilyttää näin hallittavuuden tunteen.

Professori Olavi Borgin poika

Viimeisten tutkimusten mukaan perussuomalaisten jytky vaaleissa ei syntynytkään yhdestä asiasta vaan lukuisista samaan aikaan vaikuttaneista ilmiöistä, jotka yhdessä johtivat äänestäjien siirtymään laidasta laitaan perussuomalaiseen puolueeseen. Puolueen seuraaminen muuna kuin suomalaisena ilmiönä on toimittaja Paavo Rautiolta virhe ja vie demokratian olemuksen tulkinnassa liian tuttuun diagnoosiin, populismin pulinaan. Suomalaisia on mahdotonta saada sellaiseen muottiin kuin maailman muut populistit ja meille vieraat ilmiöt. Vain media voi muuttua populistiseksi.

Jos toimittaja olisi lukenut ensin tohtori Sami Borgin, Olavi Borgin pojan, tutkimuksen tulokset, ja vasta tämän jälkeen rakennellut käsikirjoituksen, keltaisen taksin kuljettaja olisi voinut nähdä myös sinisissä, mustissa ja punaisissa autoissa, jonkun myös metrossa ja ratikassa, liikkuvia äänestäjiämme saman perussuomalaisen puolueen sisällä.

Kartta on sekin pidettävä samaan aikaan sekä regionaalisena, spatiaalisena että virtuaalisena navigaattorina. Omasta kokemuskentästä poikkeavaa on myös Pasilan Radiokadun ulkopuolella tai Bulevardilta suomalaisten elämänmenoa tarkkaillen. Yksioikoinen, yhden selittäjän malli, on poliittisesti suuntautuneen toimittajan kohdalla naiivi, kun käytettävissä olisi ollut samassa lehdessä esitelty tutkimuskin.

Lapsena saatu rokotus politiikkaan, ulkopuolisen tarkkailijan elämän puuttuminen, muuttaa aina koko kertomuksen. Samoin ohjaajan kriittinen ote käsikirjoittajan väittämään kerronnalliseen totuuteen on hyvän kertomuksen välttämätön edellytys.

Objektiivinen etäisyys omaan tarinaan, omiin havaintoihin, on lopulta hyvän käsikirjoituksen ja romaanin, hyvän tutkimuksen välttämätön väline ja printtimedia on eri asia kuin välittää reaaliaikaista tapahtumaa, kuvan varaan rakentuvaa mediaa.

Demokratian pelko on aina demokratian alku kehnostikin toteutettuna Venäjän mallina. Otsikko, jossa demokratiaa pidetään hyvänä renkinä mutta huonona isäntänä on provosoivanakin Venäjälle viittaava ja sen puolustelu tekstissä pelottavaa kirjoitusta kenen tahansa luettavaksi maan päämediassa. Tähänkö tämä EU ja sen puolustus nyt sitten veikin?

Printtimedian bulevardit ja Pasilan radio- ja televisiokadut viestittävät aivan eri tarinaa, niiden kerronnallinen totuus on aina Schraderin kaltaisten tarkkailevien egojen ja ulkopuolisten mielten tulkitsemaa ja hampaat ihollamme, heikointa saalista hakien suuresta pakenevasta kavioeläinten laumasta. Sen aseena on koko ajan pelko. Pelko jäädä lamasta yksin, keltaisen auton kuljettajaksi.

Tätä välinettä demokratian vihaajat ja kiusattujen yhteiskunnan saalistajat käyttävät koko ajan hyväkseen. Tässä ihminen on geneettisen historiansa uhri ja Eurooppa kiusaajien yhteiskuntana historiallisesti maailmansotien synkkä yksinpuhelu, jossa Suomen asema ei ole ollut kadehdittava ja Risto Rytin muistelmat toi siihen jälleen kerran yhden luvun lisää.

EU, juu ja vaarinhousut

Lapsuuden leikeistä mieleenpainuvimpia oli sanaleikki, jossa tuli vastata ensin ikään kuin teesinä esitettyyn kysymykseen kieltäen se jyrkästi, myöhemmin sen vastakohtaan myöntäen auliisti ja kolmanteen, edellisistä kohtuullisen synteesin rakentaneeseen yhteenvetoon, todeta vastauksen olevan “vaarinhousut“. Ja kaikki tämä ilman hymyn häivää.

Toimittajapoliitikon koulu

Savossa lapsia kasvatettiin poliitikoiksi tai toimittajiksi, oman aikamme tylsän talk-shown isänniksi jo varhain. Ei, juu ja vaarinhousut tavoitteli parhaimmillaan sellaista kliimaksia, jossa kahdesta totuudesta, molemmat väärin valittuina, koomisista, syntyi häpeämätön valhe, yleinen mielipide tai kuvitteellinen dogmi, typeryyksien typeryys ja tyhmyyskilpailun voittajalle ojennettu laakeriseppele. Parhaista naurattajista tuli ministereitä, koomikkoja, piispoja ja tiedemiehiä, kirjailijoitakin, mediayhteiskunnan päätoimittajia.

Pyylevä uusseelantilainen liikenneministeri Gerry Brownleen sai päähänsä vertailla Suomea ja saarivaltiota toisiinsa. Tarkoitus oli ivata oppositiosta tullutta David Shearerin kehotusta ottaa oppia etäisestä skandinaavisesta maasta toisella puolella maapalloa. Suomalaiset oppositiojohtajat Mauri Pekkarinen ja Timo Soini eivät moiseen temppuun olisi ikinä alentuneet. Suomi ei ole sulkeutunut saarivaltio. Suomalainen media ja hallitus olisi teilannut kansainvälisen konfliktin aiheuttaneet poliitikkomme ikuiseen häpeään.

Kuin kaksi marjaa

Uusi-Seelanti on väkiluvultaan Suomeakin hieman vaatimattomampi maatalousvaltainen valtio ja muistamme sen juuri naudoista ja lampaistaan, naisten äänioikeudesta hieman ennen Suomea. Naisia on korkeakouluissa liki sama määrä kuin Suomessa 55-60 %. Tosin Suomessa heitä valmistuu hieman enemmän pätkätöihin.

Koulumenot ovat 6-6,5 %:n kohdalla kummallakin ja henkirikoksia tehdään 100-120 vuosittain, BKT:n kasvu on Euroopassa ja myös Suomessa ollut hieman alle Uuden-Seelannin tason. Työttömiä Suomessa on yhden prosenttiyksikön verran enemmän, mutta on eroja kyllä sosiaalipolitiikassakin ja tavassamme laskea tilastojamme. Suomi nyt on näitä Euroopan kolmen A:n valtioita. Kohta ainut, valitettavasti.

Älykästä retoriikkaa

Gerry Brownleen puhe oli kokonaan muuta kuin italialaisen Silvio Berlusconin Suomi tölväisyt. Se oli kokonaisuudessaan älykäs ja hyvin kokoonpantu vertailu kahdesta maailman johtaviin kuuluvasta pienestä sivistysvaltiosta, jossa ensin tuli vastata ei, sitten juu ja loppuhuipennukseen vaarinhousut, nauramatta. Nyt se ei vaan Suomessa naurattanut ja totisia olivat myös Uudessa-Seelannissa. Suomi on heille etäinen ja vieras maa jonka pilkkaaminen ei onnistunut samalla tavalla kuin jos vertailu olisi tapahtunut Ruotsiin.

Jos joku Suomessa nauroi, etenkin liikenneministeriössä, kutsuttakoon Gerry Brownleen vierailulle Suomeen, ei kuitenkaan Jutta Urpilaisen seuraksi Saariselälle enää. Ironian ja satiirin sekä puhtaan ilkeilyn välinen ero on selvä ja kirkas. Gerry Brownleen on selvästi retorisesti koulittu oppositiojohtaja ja älykäs ihminen. Hän odottaa sitä myös suomalaisilta. Suomessa vaarinhousut eivät naurata, päinvastoin. Juuri tällä kohden Suomessa on opittu olemaan naama peruslukemilla. Se jos mikä on suomalainen vahvuus.

Euroopan löytäjät etsinnässä

Petri Mäenpää pohtii Helsingin Sanomissa (27.3) kuka on löytänyt Amerikan ensimmäisenä. Kolumbus on saanut kaiken kunnian kun ymmärsi pitää ääntä löydöstään. Viikingit eivät pitäneet ääntä olkoonkin, että islantilaisten saagoissa aihe on esillä ja Newfoundlandista löytyy myös viikinkisiirtokuntien asutuksen perustuksia.

Oikeammin maapallo on ollut vuosituhansien ja vuosisatojen aikana monessakin asennossa ja etenkin jääkausien aikana eurooppalaisilla oli taipumusta edetä jäitä myöten ja veneineen Siperiasta jo noin 20 000 vuotta sitten Amerikan puolelle. Käsite Eurooppa on sekin tuolta ajalta ongelmallinen ja olisi parempi puhua Euraasiasta, jään reunan mukana vaeltelevista kansoista ja näiden kulttuureista ja koko valtaisan pohjoisen pallonpuoliskon peittäneestä yhteisestä mantereesta, kilometrien vahvuisesta manner- ja merijäästä myös Amerikan suuntaan.

Oikeammin napa-alueilla asutus oli samaa asutusta ja kartta vain tahtoo tänään valehdella. Historia tulisi tuntea ja kartat, mutta elää silti tässä ajassa, ei patentoida historiaa. Matkoja tehdään nyt sulan veden aikaan ja käyttäen mahdottoman pitkiä reittejä. Vielä tänäänkin napa-alueet ja kalotti ovat vaikeasti ymmärrettäviä yhteisten kulttuurien aluetta ja etenkin liki 30 000 vuotta sitten, jolta ajalta löytyy pohjoisen kalotin alueelta yhteistä niin vanhoissa työkaluissa kuin puheen parressa, ehkä hivenen kivikauden geeneissäkin. Elämää on ollut jo ennen meitä ja eutanasiaa, jota sitäkin viikingit pohtivat omalla kohdallaan kovin suorasukaisella tavalla.

Kuka sitten lopulta löysi ja kenet on sekin pohdittava erikseen. Kun Aasian ja Amerikan välinen yhteys on aina ollut olemassa, on ehkä viisaampi pohtia kulttuurien vaihdosta moneen suuntaan kuin viedä se väittelyyn, jossa kysymykset on asetettu Euroopasta ja oletettu muun maailman olleen kadoksissa. Siinä on mukana eristetyn Uuden-Seelannin kaltaista maailmakuvaa, saarella syntyneen retorista ajattelua ja sille naurua. Suomessa tällainen tulisi ymmärtää hyväntahtoisesti ja hauskasti rakenneltuna älykkäänä puheenvuorona markkinoida molempia maita.

Suljettujen kulttuurien kirosanojen rikkaus

Suljetussa kulttuurissa loukataan tahtomatta ja huomataan vasta myöhemmin kuinka suomalaiset kaukana maailman toisella laidalla reagoivat uusseelantilaisten selittelyyn vaarinhousuistaan ja paikallinen pääministeri pyytää sitä anteeksi suomalaiselta presidentiltä Pohjois-Koreassa. Siinä on jotain samaa kuin suomalaisen kielipoliitikon tavassa taiteilla maassa, jossa ei ole kieliongelmaa, on vain parlamentarismiin liittyviä sääntöjä ja tapa puhua totta, jättää vaarinhousut lapsuuden leikkeihin.

Suljetusta kielipolitiikasta olisi tultava rohkeasti ulos ja kerrottava käyttävänsä poliittista valtaa, jossa ei jäädä historian vangiksi. Rkp vallankäyttäjänä ja puolueena on eri asia kuin kielipolitiikka ja piiloutuminen sen suojiin oli hallitus mikä tahansa. Sellainen on vain vahingoksi kaikkien vähemmistöryhmien käytössä ja kärjistää kaikkien vähemmistöjen asiaa provosoimalla medioitten avustamana tai talk-shown isännän epätoivolla kerätä muutamia katsojia seuraamaan aina samojen vaarinhousujen esittelyä, samojen julkimoiden esittelemänä.

Australiassa käydessä voi hankkia yksistään kirosanoista tehdyn kirjan, jonka vahvuus on kolmen Raamatun vahvuinen kertoen vankilasaaren historiasta ja sen kielellisestä rikkaudesta. Ei sellaisen hankkiminen ole tarpeen Suomessa, jossa selvitään muutamalla todella vahvalla ärräpäällä. Niitäkin voisi vielä vähentää, vähemmälläkin uskoo kuinka lopussa on odottamassa vaarinhousut ja kyky pidätellä nauruaan tyhmyyskilpailun finaalissa.

Opastettu naurun paikka

On mahdollista, että aasialaiset tuhosivat Aasian mantereesta erottuvan Euroopan niemen välillä liki kokonaan ja oma kulttuurimmekin on muualta tuotua ja siinä on mukana amerikkalainen siemen jo kaukaa vuosituhansia ennen viimeisimpiä jääkauden jälkiä. Eurosentrinen ajattelu on vain viemässä kysymykset suuntaan, jossa vastaus annetaan joko ensin kieltäen, sitten myöntäen ja päätyen lopulta vaarinhousuihin, jossa pääasia on pystyä pidättelemää nauruaan, on oltava vakava eurooppalainen. Röhönaurun päästäminen ennen tätä huipennusta purkaa koko retorisen tilanteen ja tekee siitä koomisen ennen aikojaan. Sellaisesta tyhjän naurajasta ei tullut koskaan miestä.

Piti malttaa mielensä ja nauraa vasta kun siihen sai kulttuurin tuoman luvan tai autoritaarisen ohjeen. Yhdysvalloista tuotetut ja valmiiksi nauretut 1950-luvun alun elämän muuttaneet tuotteet veivät vaarinhousuilta paikan suomalaisessa kulttuurissakin. On hyvä että kerrotaan koska on naurun paikka.

Ruotsin demarit ovat omineet juupas eipäs keskustelussa vaarinhousut, jossa hyvinvointivaltiolle on hankittu merkkisuoja ruotsalaisen hegemonian hengessä, kirjoittaa Odensessa Tanskassa professorina maailmaa tutkaileva Olli Kangas.

Sosialidemokratiaa on kaikissa maissa ja hyvinvointivaltio on rakennettu myös Tanskaan ja Suomeen kovin eri tavalla ja kaukana ruotsalaisten historiasta, sosiaalisen pääoman kuvitteellisesta muistista. Merkkisuojan hankkiminen on jäämistä elämään historialliseen aikaan, jossa emme tänään enää elä, voimme vain siitä jotain oppia. Reaaliaikaisessa ja ajattomassa, paikattomassa virtuaalisessa maailmassa sekin on käytännössä mahdotonta. Sellaista maailmaa kun ei ole ennen omaa aikaamme tunnettu. Kamerakännykkä muuttaa maailmaa myös Kiinassa ja Syyriassa, kirjoittaa toimittaja Olli Kivinen.

Diktaattorien pönkitys alkaa käydä kalliiksi omassa virtuaaliajassamme ja demokratiaa on vahvistettava kaikkialla. Näin siitäkin huolimatta, että Kofi Annan on nyt mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä. Vallanpitäjä ja kapinallinen taistelevat joka tapauksessa aina henkensä edestä ja interventiosodat ovat kaikille osapuolille ikävä lopputulos. Historiaa voi oppia, mutta juuri nyt sitä ei kannata patentoida, eikä siinä tule koskaan elää etenkään Euroopassa, jossa Saksa on nostamassa jalkansa jarrulta.

Väliaikainen mutta pysyvä

Eurooppalaisia rahastoja on kiireellä koottu ja lennossa soviteltu ehtimättä pohtia niiden yhteensovittamista. Nyt siihen on hieman aikaa. Kytkentämallien ideat voidaan jakaa pohtien etenkin niiden saamaa vastausta G20 -mailta.

Väliaikainen tahtoo muuttua pysyväksi EU:n sisällä, viisasteli Olli Rehn Saariselällä. Jos Saksaa miellyttää tämä väliaikaisuus, vanhat väliaikaiset eivät vastuina väistyisikään, kun uuden järjestelmän vastuut alkavat. Näin kriisin jatkohoito voisi myös kasvattaa Suomen vastuita, aprikoi Helsingin Sanomat pääkirjoituksessa 27.3. 2012 ja tuo esille ne vaihtoehdot, joissa oppositio vastaa odotetulla tavalla ja demarijohtomme istuu nyt kahdella tuolilla kuntavaaleihin valmistautuen.

Siinä ei ole mahdollisuutta hakea hyvinvointivaltion merkkisuojaa kokoomuksen julistautuessa myös Ruotsissa ainoaksi työväenpuolueeksi vaan varauduttava koko ajan muuttuvaan tilanteeseen, virtuaalisen maailman ajattomaan ja paikattomaan, jossa konflikteihin olisi tullut varautua jo paljon aikaisemmin Helmut Kohlin aikana.

Väärässä ajassa eläminen olisi kuitenkin historiassa elämistä ja se muistelijoita tikulla silmään. Se aika ja sen olosuhteet eivät toimi tässä ajassa millään tavalla ja tämä selittää osaltaan miksi Jutta Urpilainen ei ollut paikalla Saariselällä. Miksi olisi ollut?

On hyvä ettei kaikkea tiedä. Joskus on viisasta olla poissa ja äänestää kuten Tammelassa liittymisestä kuntareformissa Hämeenlinnaan Forssan sijasta jo selvitysvaiheessa, ennen kuin mitään on tapahtunut.

Sellainen vastuukanto on lounaishämäläistä ja kertoo kuinka lounaishämäläisessä kuntayhteistyössä toimivat samat lapselliset leikit kuin Savossa 1950-luvun puolella, ei juu ja vaarinhousut aikana, jolloin Iisalmen kaupunki liitettiin lopulta vauraaseen maalaiskuntaan ja vastaavasti Rovaniemellä kaupunki Kanta-Hämettä reippaasti laajempaan maalaiskuntaan. Mikko Jokela oli sentään Rovaniemen maalaiskunnan kunnanjohtajana keskustalainen sisäministerikin, kuntaministeri.

Olen ollut molempia kaupunkeja kaavoittamassa, niin Iisalmen kuin Rovaniemen suurkuntia, hoitamassa maalaiskunnan kyläkaavat ja runkokylät eläviksi kyliksi myös vuosikymmeniksi eteenpäin. Historiaa ei pidä patentoida eikä siihen saa jäädä elämään. Uusi tilanne antaa aina uusia mahdollisuuksia, jossa tulevaisuutta tehdään, ja konflikti on aina mukana silloin, kun siirrytään seisovasta vedestä innovaatiopolitiikkaan.

Eurooppa kiusaajien kynsissä

Runsas 60 % suomalaisista kokee kiusaamista työpaikallaan tutkimuksen mukaan henkilökohtaisesti. Nekin jotka eivät ole sitä kokeneet, ovat sen aistineet ja tunnistavat tapahtuman, seuraavat sivusta. Eurooppalaisessa kulttuurissa kiusaaminen on yleisempää kuin muualla ja suomalainen kiusaaminen on hyvää eurooppalaista keskitasoa. Eniten kiusataan Hollannissa, jossa yli 90 % kokee tulleensa kiusatuksi.

Suomalainen kiusaaminen eri maata

Eurooppa on ollut aina hyvin väkivaltainen ja aggressiivinen Aasian niemimaa. Sodat ovat toistuneet ja maailmansodat Euroopasta käynnistyneet. Maailmaa on vallattu ja imperialismi on eurooppalaisten aikaansaama ilmiö, valkoisen miehen tauti. Keksitysleirit ja tappokoneet ovat eurooppalaista osaamista nekin.

Suomalaiseen arvomaailmaan kiusaaminen ei mielestäni sovi niin hyvin kuin vaikkapa juuri Hollantiin ja maailman meriä vallanneisiin imperialismin ydinmaihin. Niinpä suomalainen kiusaaminen onkin oma mallinsa ja se kohdistuu vaikeimpana naisvaltaistuneisiin työympäristöihin, kertovat tutkijat.

Suomalaisen kiusaamisen taustalla ovat sisällissotamme, talvi- ja jatkosota sekä tuolloin raaistuneet toimintatavat ja kulttuuri, jossa aggressio oli rintamalta siirtynyt ja jatkui Lapissa Lapin sodan jälkeen koskisotina. Olin mukana ratkomassa puolen Suomen alueella tätä viimeisintä ja pitkittynyttä vihanpidon vaihetta sekä tutkimassa sen luonnetta kulkien talosta taloon ja istuen välillä eri osapuolten tapaamisissa muistuttaen joko Elias Lönnrotia tai Samuli Paulaharjua lomakkeineni. Tällaisia osapuolia olivat kylät, kunnat, voimayhtiöt, Helsingissä sijaitseva hallinto.

Lapin kiusatut

Kun Suomi alkoi rikastua puusta, lappilaiset olivat siitä ulkona ja saivat varallisuutensa pääosin lohesta ja porotaloudesta, luontaiselinkeinoista. Joku möi Sompion niityiltä heinää norjalaisille ja rahatalous oli vaatimatonta. Sitä kuitenkin tarvittiin vaihdannan välineenä yhä enemmän. Vanhustenkodeissa tapasin Karjalan pakkomuuttajia, joiden tausta oli Vienankarjalassa. Kun nämä kertoivat muutoistaan Suomeen ja Rovaniemellä, Sodankylän vanhainkotiin, takana oli jo viides muutto.

Kaksi ensimmäistä tapahtui itäraja ylittäen ja asein uhaten, kolmas oli vaikein Sompion kylien tultua poltettua Lapin sodan aikana ja viimeisin helpoin, jolloin suomalaiset hukuttivat Sompion kylien 600 taloutta. Kuudetta matkaa varten oli varattu jo tontti viereisen kirkonmaan multiin.

Kertomukset kiusaamisesta olivat koskettavia, jossa kiusaamisen suhteellisuus sai tutkijan maailmankuvassa omasta ajastamme poikkeavat mittasuhteet. Ihmisen kuolemansynnit ja pahuus konkretisoitui kiusattuja kuunnellen. Siitä syntyi raivo, joka vei kohti suojelulakeja sekä uutta talousmallia, turismia keinona jatkaa elämää Lapin selkosilla. Kaiken muun toiminnan tuli verkottua yhteen ja palvella tätä yhtä päämäärää, palveluyhteiskuntaa, monikulttuurista osaamista, globaalin maailman kielitaitoa sen kaikilla tasoilla. Sellainen yhteiskunta ei anna enää tilaa kiusaamiselle.

Kiusaajan ehdoilla rappeutettu kulttuuri

Kun kiusaamiseen tarjoutuu tilaisuus, siihen osallistuu koko yhteiskunta ja sen vähäisimmät vätyksetkin. Ei vain Helsingin herrat siirtäessään puut ilmaiseksi nollarajan takaa Sompion metsistä etelään energian mukana ja jättäen ihmiset lopulta myös ilman toimeentuloa lohitaloudessa.

Iijoen ja Kemijoen patoaminen vei viimeisenkin tavan hankkia sellaista varallisuutta, johon muu Suomi kykeni jalostamalla puuta ja muita luonnonvarojaan sekä käyttämällä siihen Lapista saamansa energian.

Tätä kutsutaan imperialismiksi ja sen menestyminen edellyttää kiusaamista myös kohdeyhteisöjen sisälle kiusaamisen kulttuuri sinne istuttaen ja kylväen. Näin niiden yhteistyö estettään ja tämän suomalaiset vallankäyttäjät oppivat Ruotsista ja Venäjältä.

Lapissa kiusaaminen jatkui kylissä ja kunnissa, perheyhteisöissä, lietsomalla riitoja maalaisliittolaisten luvatessa vaurautta rakennetuista joista Pohjolan Voiman rakentamana, jonka omisti yksityinen pääoma, ja vasemmiston luvatessa sen valtiovetoisen Kemijokiyhtiön tuomana rikkautena.

Molemmat puhuivat poliitikkojen, vikamiesten ja pankinjohtajien suulla ja saivat aikaan riitoja, joiden tuloksena oli tolkutonta sodassa opittua sadismia. Myytiin Gogolin kuolleita sieluja ja esiteltiin visioita suurista teollisuusalueista, Lapin markasta. Kaikki olivat jokilaaksoissa asuen kytköksissä koskisotiin, ahneuttaan.

Kiusaaminen on vahvemman käyttämä keino hajottaa heikomman mahdollisuus liittoutua ja pyrkiä menestymään valkoisen miehen kylvämää riitaa vastaan. Keinona käytetään ihmisen kahdeksaa kuolemansyntiä, heikkouksia.

Ahneus on kateuttakin tuhoisampi sielun vihollinen

Katteettomat lupaukset ja ihmisen kuolemansynneistä tuhoisin, ahneus, muuttuu siinä vihaksi ja lopulta kateuden kautta pysyväksi olotilaksi. Ylemmän sosiaaliluokan kohdalla sitä tukee vielä turhamaisuus ja mässäily, laiskuus.

Kun nämä leviävät koko yhteisöön alkaa rappio, allaspeikko, joka etenee ja murtaa normit, moraalisen selkärangan ja kuka tahansa voi ostaa hylätyt tontit ja rappeutuneet rakennukset.

Kiusaaminen on aina oire jostakin. Eurooppalainen kiusaaminen välimereisessä ympäristössä ja Hollannissa ei ole sama ilmiö kuin suomalainen kiusaaminen, joka leviää nyt naisvalta-aloilla ja on pahinta kunnissa, kouluissa, tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissamme. Kun brittitoimittaja kertoi medioissaan, kuinka suomalaiset koulusurmat ovat eri asia kuin Yhdysvalloissa koetut, hän oli oikeassa vaikka se loukkasikin meitä suomalaisia.

Alusmaan elämää

Suomessa kiusaamisen tausta ei ole emämaan elämää vaan alusmaan tapa hakea keinoja selviytyä omissa vallankäytön ongelmissa, jossa tausta on poikkeuksellisen väkivaltainen ja karkea pitkien sotiemme ja sortovuosiemme jäljiltä. Kun suomalainen pankinjohtaja puhuu eliitin kieltään suomalaisissa medioissa, sama puhe Ruotsissa saa aikaan pankin osakkeiden hinnan romahduksen.

Kun suomalainen poliitikko Savosta kertoo, kuinka suomenruotsalaiset kaivavat verta nenästään jättämättä liputtamatta itsenäisyyspäivänä Ahvenanmaalla tai vaatimalla suomenkielisten kylttien poistoa, kyseessä on tahallinen provokaatio, johon Suomessa reagoidaan odotetusti vanhan herravihan raivolla vuosisataiseen tapaa.

Kun suomalainen nainen alkaa työpaikallaan kiusata suomalaista miestä silloin, kun naisia on jo yli 90 % työyhteisöstä, syntyy raivoa, joka on voimatonta. Voimaton raivo kääntyy myöhemmin turhauman kautta äijäliikkeeksi ja kanavoituu demokratian kautta johtamatta pahempiin levottomuuksiin. Jonain päivänä kuitenkin suomalaiset varakkaat asuvat vartioiduilla alueilla ja aidattuina muun maailman tapaan alusmaansa pilanneina pelon allaspohjaksi. Sellainen vankilaelämä ei ole minkään arvoista.

Kun suomalainen nainen tulee kiusatuksi äijävaltaisessa kulttuurissa AKT:n omalaatuisessa aggressiivisessa yhteisössä, syntyy prosessi, joka joko vaietaan takavuosien tapaan kuoliaaksi tai se viedään käräjille.

Kun se viedään suomalaisten uusien normien ja moraalin sekä lain tulkittavaksi, syntyy uutta kulttuuria, jossa rajat kiusaamiselle osoitetaan vanhalle ay-politiikan äijäkulttuurille. Tämä kulttuuri ei ole kuitenkaan sama kuin se pahoinvointi, josta naisvalta-alan naiset kärsivät omilla työpaikoillaan, ja josta tuo valtaisa yli 60 %:n luku on syntynyt. Se ei oikaise myöskään sitä sadismia, josta miehet joutuvat osallisiksi näillä työpaikoilla.

Oppia virtuaaliympäristöstä ylimenovaiheeseen

Virtuaaliympäristössä ja internetin sisällä kiusaaminen ja konfliktit kulkevat eri ratoja ja ovat toisentyyppisiä kuin kouluissa tai hoitopaikoilla. Kasvava nuoriso oppii virtuaalikonfliktien käytön kaveripiireissään ja etenkin itse virtuaaliympäristössä toisin kuin vanhempansa. Tuossa ympäristössä harjautuminen tuo konfliktin myös uutena mahdollisuutena ja kykynä löytää uutta, kasvaa osana muuttuvaa innovaatioympäristöä.

Sodat ovat ihmiskunnan historiassa toistuneet aina ja vain niiden luonne konfliktina on muuttunut. Nykyisin niissä saa surmansa suuret joukot siviilejä ja sodan rinnalla kulkee aina silmitön terrori ja pelko.

Pelon yhteiskunta on traumatisoiva tapahtuma ja kiusaaminen aina merkki työyhteisön oireilusta johonkin sellaiseen, jonka taustat ovat pääsääntöisesti yhteiskunnan omissa rakenteissa viimeistään silloin, kun kiusattuja on yli 60 % kansakunnasta. Tällainen määrä kiusattuja saa varmasti oikaistua virhekäyttäytymisen, ellei pidä kiusaamista oikeutettuna ja hyväksyttävänä käyttäytymisenä esimiehiltään tai työyhteisön muilta jäseniltä, pieneltä vähemmistöltään.

Äijäkulttuurista edelläkävijä

AKT teki oman ratkaisunsa. Sen äijäkulttuuri ei pitänyt kiusaamista hyväksyttävänä mallina, hyllytti Rädyn ja otti Hilkka Ahteen takaisin töihin. Ennen sitä käytiin epäilemättä tiukkaa kädenvääntöä ja valtarakenteiden uutta arvioimista. Päätös syntyi nopeasti ja sitä vauhditti yleinen mielipide, mediayhtyekunnan tiedotus ja ay-liikkeen tuleva maine, jo koetut kolhut.

Miten vastaava prosessi olisi hoidettu opettajien tai hoitajien, akateemisten naisten liitoissa, jos kiusattu olisikin ollut mies? Tutkimusten mukaan kiusaaminen on yleisintä naisvalta-aloilla.

Verkostoympäristössä, internetin sisällä, kiusaaminen on konfliktina mahdollista kokea myös uutena mahdollisuutena, innovaatioympäristölle tyypillisenä erilaisten kulttuurien yhteentörmäyksenä ja kitkapintana, jonka tuloksena syntyy myös uutta symbolirakennetta, uusia organisaatioita, uusia tuotteita ja palveluja, sosiaalisen median taloutta ja strategiaa.

Olisiko tämä se keino, jolla suomalaista konfliktia ja sen käsittelyä voisi kehittää myös jatkossa perinteisillä työpaikoillamme? Entäpä jos positiivinen ajattelu alkaisikin vallata alaa ja saisimme psykologisoimattoman sosiaalisen median kautta malleja, jotka ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä ja siirtävät kuolemansyntejämme hyväksyttävämpään muotoon? Ovatko organisaatiomme ja instituutiomme tähän muutokseen kypsiä?

Siis sellaiseen, joka kasvattaa taloutta eikä vie sitä kohti tyypillisiä valkoisen miehen aiheuttamia tauteja, supistumisilmiöitä ja allaspeikkoja, rappiota lohen nousun estyessä ja sähkön virratessa omasta maasta kokonaan muitten kulutukseen ja tuotantoon, hyvinvointiin? Terve kansallinen itsekkyys ja järjen käyttö ei kuulu kuolemansynteihimme.

Poliittisen semantiikan viikko

Prsidentti Bill Clinton tunnettiin loistavana puhujana ja hän pystyi vakuuttamaan menestyksekkäästi juuri retoriikkansa avulla. Puhetaito ei ole vain kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmän kyvyn ilmaista itseään ja viestiä toisille taitavasti tarkoituksensa. Alun perin retoriikalla tarkoitettiin nimenomaan oppia poliittisesta puhumisesta.

Kehnon retoriikan maa

Kun seuraa suomalaista poliittista retoriikkaa eduskunnan kyselytunneilla, syntyy epäily, ettei poliitikkoja ole valittu ainakaan kreikkalaisen puhetaidollisen ja korkealentoisen ilmaisun tuotteina. Tärkeintä ei näyttäisi olevan vakuuttavuus, ei edes ensisijaisesti totuus. Toisaalta parhaimmatkin ajatukset ja mielipiteet jäävät häviölle, jos ne esitetään huonosti. Ja suomalaiset poliitikot osaavat pilata hyväkin asian huonolla retoriikalla ja ujostelullaan.

Kreikkalaisilla oli puhujia varten sofistien koulukunta. Tunnettuja kouluttajia olivat vaikkapa Gorgias, Protagoras, Isakoras, Korakes, Teisias mutta ennen muuta Platon ja Aristoteles.

Platon ei pitänyt siitä, että keskityttiin vain väittelyyn. Ei siihen, onko väittämä tosi. Platon retoriikassa oli mukana dialogi, jossa kysymykset ja vastaukset, niiden perustelut, johtivat lopputulokseen. Kuka on suomalaisen politiikan Platon?

Kun seuraa suomalaista eduskuntakyselyä, minuutin puheenvuorot katkaistaan väkivalloin ja niitä kerätään kuin marjoja koriin. Vihaisella vauhdilla ja ilman dialektista vuoropuhelua. Jokainen puhuu omaa asiaansa ja puuta heinää, kokonaisuus on kuin levällään oleva heinähaasia.

Kuka poliitikoistamme on suomalainen Aristoteles?

Aristoteles esitteli retoriikan inhimillisenä taitona. Hän jakoi retoriikan poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään taitoon. Niiden ymmärtäminen on suomalaisessa politiikassa tarpeen, jotta äänestäjä, television katsoja, voi selittää myös ihmisen käyttäytymisen ei-järkiperäisiä puolia. Niin paljon irrationaalista maaliskuu on tuonut politiikkamme kenttään.

Siis sitä, mitä tulisi tehdä tai jättää tekemättä tulevaisuudessa, totuus toimenpiteistä jotka on tehty menneisyydessä. Esittävässä retoriikassa voi sitten joko käynnistää henkilön ylistämisen tai syyttämisen nykyisyydessä. Nyt ylistäviä puheenvuoroja ei ole syytä heitellä muuten kuin ironiaansa näin terävöittäen. Maalikuussa suomalainen oppositio on saanut viettää iloista maalijuhlaa.

Bill Clinton jäi kiinni retoriikassaan ja alkoi käyttää skandaalinsa selvittelyssä taitavaa semantiikkaa. Retorisesti jo synnynnäisesti taitava ja kuulijansa ottava poliitikko syyllistyy tähän aina, kun hän joutuu kiinni puolitotuudesta tai valheesta.

Clintonin semantiikka liittyi erotiikkaan. Erotikkaa ja seksi ovat vaarallisia lajeja käyttää kielellisiä semanttisia rooleja.

Semanttisten roolien tutkimus on jäänyt kouluissamme lapsen asteelle sen jälkeen, kun aloimme jäsennellä lauseitamme. Näin siitäkin huolimatta, että kielemme on sanoiltaan monimerkityksellinen ja lauseiden sanajärjestys kohtuullisen vapaa. Semanttiset roolit ovat tutkimuksena abstrakti ja vaikea. Se on ehkä eräs syy sen kielitieteellisen tutkimuksen niukkuuteen. Mieli on suomalaisille vaikea asia muutenkin.

Suomenruotsalaista semantiikkaa

Äidinkielenään ruotsia puhuvalle suomalainen semantiikka on vielä vaikeampaa kuin suomalaisille. Sitä ei tulisi ainakaan käyttää tarkoituksena psykologinen harhautus televisiokameroiden edessä.

Närkästynyt Stefan Wallin oli oman semanttisen retoriikkansa keskellä täysin voimaton. Hän sotki kömpelösti semanttiset roolit ja syntyi kiusallinen ristiriita semanttisen merkitysopin sekä sanojen ja ajatuksen todellisesta merkityksestä.

Kun semantiikalle oleellisia ovat ilmaisujen väliset suhteet, kuten autonomia, homonyymia, hyponymia, metonymia, polysemia ja synonymia, Wallin jäi retorisen semantiikkansa sisällä etenkin itäsuomalaisten hampaisiin. Se oli avutonta kielipolitiikkaa kielipuoliselta potilaalta, poliitikolta ohjailemassa muiden selän takana suomalaista sotilasjohtoa.

Eduskunnan edessä tapahtuvat lipsahdukset olivat tämän rinnalla vähemmän kiusallisia. Olemme oppineet ymmärtämään kehnosti argumentoivia ja retorisesti kömpelöitä edustajiamme, ja annamme sen heille anteeksi myös selvät valheet. Sen sijaan sotilasjohtomme joutui tässä temaattisten roolien ja totuusehtojen pelissä ja ohjauksessa kiusalliseen välikäteen.

Roomalaisten oppiin

Roomalaisessa retoriikassa tärkeää oli alku. Anaforalla tarkoitettiin lauseen alun toistoa. Suomalaisessa kansanedustajan puheessa lauseet katkeavat puhemiehen nuijan iskusta kuin kanan lento.

Toinen tärkeä osa puhetta oli antiteesi, tieteestäkin tuttu teesin vastakohta. Kun edustaja rakentaa omassa puheessaan sekä teesin että antiteesin, vastaväitteet vähenevät.

Kun puhe alkaa katkeilla suomalainen edustaja käyttää sidesanoja tai palaa paperille kirjoitettuun tekstiin, hakee kadonnutta taskua kädelleen.

Nämä sidesanat on syytä karsia pois ja myös pääministeri voisi valmistella puheensa loppulausunnon valmiiksi. Väsymys näkyy televisiossa ja paljastaa virheitä, joita hallitustaan johtavan olisi välteltävä. Syntyy toistettua hyperbolaa, liioittelua. Absoluuttinen totuus on parempi kertoa relatiivisena tai jättää silleen kunnes media vaikenee aiheesta.

Kiasmia ja litoteesia

Suomessa on mahdollista kääntää sanajärjestystä, kiasmia, sekä vastakohdan kieltoa, litoteesia. Niitä voi viljellä runsaastikin, kuten savolaiset näyttävät tekevänkin.

Seppo Kääriäinen ja Timo Soini hakevat metonymiaa, sanan tai käsitteen korvaamista konkreettisemmalla samaa tarkoittavalla sanalla. Tätä ei kuitenkaan pidä viljellä muuten kun ammattinsa osaavan puhujan. Jo käden liikkeestä ja vartalon voimasta voi nähdä mitä tällä metonymialla tarkoitetaan. Metonymiat on mitoitettava miehen mittoihin ja etupenkin karjuihin.

Demareissa on kaksikin taitavaa kiertoilmauksen käyttäjää ja Ben Zyskowicz oikoo ne siinä missä monen muun kesken jääneet litoteesit tehden niistä syllepsin, sanan, joka muuttaa kokonaan muiden sanojen merkityksen.

Mauri Pekkarinen viljelee usein syllepsia ja samalla myös pleonasmia. Siinä omaa asiaa tehostetaan useilla samaa tarkoittavilla sanoilla. Tämän käytössä on oltava varovainen ellei ole Pekkarisen tasoinen puhuja.

Eduskunnan puhemies osaa valita synekdokeen, jossa kokonaisuutta lyhennetään esittämällä siitä vain osa, ja aiemmin presidentti Martti Ahtisaari oli taitava tiivistäjä ja diplomaattisella täsmällisyydellä.

Sanan käyttämistä useammassa merkityksessä on harvinaisempaa mutta jokaiseen kyselytuntiin ainakin yksi epäonnistunut kokeilu mahtuu.

Leksikaalinen semantiikka

Rooman vallan romahdettua myös retoriikan harrastus taantui. Vasta kirkollisten ylipistojen myötä se palasi takaisin opetusohjelmaan. Nykyisin retoriikka on erityisen voimissaan, johtuen media-ajan kielenkäytöstä ja sen opiskelusta. Nyt kiinnostaa etenkin retoriikan tutkimus ja leksikaalisen semantiikan perusteet.

Sanan merkitys liittyy yhä useammin johonkin laajempaan taustaan, jota voi nimittää vaikka semanttiseksi kentäksi. Nuoret netin käyttäjät ja sosiaalisen median yleistyminen on lisännyt tätä monikansallista kielen käyttöä.

Se on osa myös vaikkapa neurofilosofiaa, jossa merkitys perustuu myös kognitiivisen semantiikan kannattamaan neuroverkostojen representaatioon eli esittämiseen. Hermoverkoissa oletetaan tapahtuvan semanttista aktivoitumista; sana aktivoi siinä toista sanaa ja syntyä. Siinä lumipalloefekti on palkitsemassa sanan käyttäjää. Ei sillä ole väliä mitä kirjoitat, kunhan kirjoitat.

Kognitiivinen kieli

Kognitiivinen kielen tutkimus korostaa merkityksen asemaa. Merkitystä tarkastellaan pohtien kuinka maailma ilmenee ihmisen tietoisuudessa ja ymmärryksessä. Kielellisissä ilmauksissamme on aina kyse puhujan näkökulman mukaisista käsitteistyksistä.

Globaalissa netissä oletamme taas kielellisten intuitioiden ja konventioiden yhteisymmärryksestä. Eri ihmisten tietoisuuksilla on paljon yhteistä, kulttuurista irrallista vastaavuutta. Se on lähellä joskus kirjoittamaani Claude Levi-Sraussin strukturalistista antropologiaa, ihmismielen sinfoniaa kulttuurista riippumatta. Me lähestymme tätä totuutta askel askeleelta.

Jokainen kieli ja kulttuuri sisältää ja ikuistaa kuitenkin tietyn maailmankuvan. Maailman kielet ovat varasto, johon koko mielemme sisältö on puristettavissa. Kun kielessä on eroja, on eroja varmasti myös ajattelussa.

Kieli on aina syysuhteessa koettuun ja meistä poikkeavaan todellisuuteen. Me käytämme sitä kieltä ja sanastoa, jolla on riittävän yleinen ja meille informatiivinen sisältö.

Syntyy kognitiivista ekononomiaa, sanojen säästämistä. Samalla syntyy eriytymistä, ryhmiä ja mahdollisesti myös syrjäytymistä. Suhteellisuushypoteesissa kieli ja ajattelu liittyvät toisiinsa. Ohi sanojen, symbolirakenteiden, on hankala ajatella.

Tunnesanat kesytettävä

Vastaavasti tyypillistä on erottaa tunne ja järki toisistaan. Tässä ajattelussa tunteet ovat irrationaalisia ja järjen kontrolloitavissa. Nykyisin tunteita kuitenkin pidetään yhtenä tiedon muotona.

Puhdasta järkeä ilman emootiota löytyy vain tietokonista ja niiden tavasta kääntää kieltämme. Se mitä tunteet ovat persoonallisuuden piirteinä, mielialana ja luonteena, vihan, surun, rakkauden tai pelon kohteina, ovat universaaleja ja erottuvat selkeästi toisistaan.

Näitä ilmaisevat taas tunnesanat, joiden merkitys on koko ajan muuttumassa osana kulttuurien välistä vaihtoa ja internetin psykologisoimatonta ympäristöä. Tässä yhteydessä puhutaan usein prototyypeistä ja komponenttiajattelusta. Tutkimus on vielä kovin vaatimatonta mutta etenee nyt jättiaskelin.

Lassi Nummi - Intohimo olemmassaoloon

Hopeapajut, ja
lasten ääni hopea.
Ilman virtaan, ja virtaa
vasten lehtien parvet ja
äänten nopeat parvet, ohi,
Kohti ja lomitse taipuvan oksan.

Timanttiajo

Suomen kirjallisuus jähmettyi paikoilleen raskaiden sotavuosien aikana. Suomi oli saksalaisten miehittämä jo vuonna 1918, josta alkoi suomalaisen kiusaamisen verinen aalto massiivisena joukkomurhana. Jatkosodassa suomalaiset saivat lopulta saksalaiset miehittäjät maastaan Lapin sodassa. Moni lappilainen ei ole tuota palavaa ruskaa, arjalaisia revontulia, unohtanut.

Suomessa elettiin aikaa jossa saksalainen sääntörunous oli vallitsevana. Kun olin viiden vuoden ikäinen, minulle opetettiin sen riimitys, ja lausuin sitä tietämättä, miksi V.A. Koskenniemen ja Kesälahden Unto Kupiaisen runot olivat sitä mitä olivat. Kupiaisen Polaris ei saanut koskaan jatkoa häneltä itseltään.

Kun he kuolivat tyhjiön täytti Tuomas Anhava, Paavo Haavikko, Lassi Nummi ja nuorena kuollut Lasse Heikkilä. Myöhemmin mm. Pentti Saarikoski sai lapsenkin oivaltamaan, kuinka vain rapajuopot ja kännikalat voivat olla oikeita taiteilijoita, saati runoilijoita. Suomesta oli kasvanut pragmatismin ja rajojen maa, ahdistava paikka elää runoilijana. Oli etsittävä oikea ammatti, mieluiten sellainen, jota saattoi syödä myös tutkijana.

Taivaan ja maan merkit

Kun uusi henki oli käynnistynyt Ranskassa jo kauan ennen sotiamme, me odotimme, ikään kuin varmuuden vuoksi, ja rohkenimme uudistua vasta, kun kaikki muut olivat ympärillämme jo ratkaisunsa tehneet ja suuntansa valinneet.

Se miksi Suomessa kävi kuten kävi, on historiaa. Historiaa tutkii professori Matti Klinge, ei runoilija. Jos kannat nimenä miehen yleisnimenä tunnettua Mattia, olet hankkinut jo valmiiksi itsellesi neutraalin identiteetin, eikä sinua huomata, voit piiloutua massaan. Jos alat erottua massasta, muutut Matti Nykäseksi, sinua aletaan taatusti kiusata, eikä se lopu ennen kuin siitä tehdään rikos ja sisäminiteriön virkamiehet puuttuvat rikollisten puuhasteluun kouluissa ja työpaikoilla.

Lassi Nummi tunsi tämän suomalaisen elämänkulun ja otti suuren riskin. Varoitti toki lapsiaan tekemästä samaa virhettä. Jos olet poikkeava, piiloudu samanmielisten joukkoon, rakenna muurit vahvoiksi, toimi kuten isäni vankilapastorina ja hoida muita, älä joudu muiden hoidettavaksi. Runoilijana olet itseironisesti toimiva ressukka.

Arpakuutio

Lapsena minua alkoi kiinnostaa Lassi Nummi ihmisenä. Miksi juuri hän oli uudistamassa suomalaista runoutta? Mikä teki hänestä niin merkittävän matkalla kohti Apollinairen kaltaista uuden hengen nostattajaa toisen maailmansodan jälkeen? Ranskalainen uudistaja oli sentään elänyt jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Miksi sana tuli kiveksi ja aika oli virtaava vesi?

Lassi Nummen nekrologi on Helsingin Sanomissa sivun mittainen ja hänen serkun poikansa Jyrki Nummen kirjoittama. Kun kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden professori, parempaa kirjoittajaa ei Lassi Nummi olisi voinut itselleen toivoa.

Kuuden mittainen runoilija

Nekrologin otsikot kertovat paljon. Runoilijaa kantoi elämänmyönteisyys ja aika, joka paikantui suomalaisen lyriikan kultakauteen. Aika oli ikään kuin pysähtynyt ja patouma murtui nyt etsien sopivaa murtolinjaa, myöhäsyntyisenä ja siten sitäkin rikkaampana. Padon rakentajat olivat hävinneet, taivaan ja maan merkit osoittivat murroksen syntymän.

Nummen runoilijadebyytti oli näyttävän runsas. Runsas oli myös koko tuotanto ja mukana oli myös proosaa, toimittajan työtä ja niin sidottua kuin vapaatakin mittaa. Nummi hallitsi antiikin runoperimän ja istui Raamatunkäännöskomiteassakin. Nuoruuden runoudessa on laulullisuutta ja aistillisuutta, metafyysistä ahdistusta.

Runosarjojen rytminen vaihtuvuus ja lyhyet pelkistykset, mieterunot, matkustamisen toistuminen ovat Lassi Nummelle tyypillistä, kirjoittaa professori Jyrki Nummi hyvin tuntemamme runokielen ja sen myöhemmät imitoijat, kiusalliset luettavat. Siinä on jotain sama kuin Kalevala-koruissamme ja niiden imitoinnissa, Toikan lintujen kopioinnissa, liian totiseksi muuttuvassa proosassa.

Kaksoiskuvat ja hiidentyven

Miehen elämässä proomu kyntää syvällä tai sitten se on Eroksen kepeä kippo, kännisen paatti, mutta ei toki enää juopuneen pursi tai humaltuneen venho. Näin Anhavan ja Sarkian ajoista on päästy irti lopullisesti ja jouduin opiskelemaan myös karheamman runokielen nuorena miehenä, keski-ikäistä Lassi Nummea yli 20 vuotta nuorempana.

Muutos oli lapselle julma. Lassi Nummi toi mieleen liki myyttisen hahmon Urho Kekkosen kantamien silmälasiensa takaa hymyilevänä miehenä. Uusien soinnuttomien värssyjen opiskelu ulkoa tulisi olemaan työlästä.

Onneksi se runous ei ollut kuitenkaan kovin poliittista, kaiken muun 1960-luvun poliittisen roskan rinnalla siten erottuen. Olkoonkin, että Jyrki Nummi sellaisenkin osan Lassi Nummen runoudesta kirjoituksessaan löytää puolustellessaan häntä niiltä kriitikoilta, jotka tuolloin moittivat häntä “osallistumisen” valjusta elämästä. Marxilainen paatos ja yhteiskuntateoria puuttui. Oliko mies uusi V.A. Koskennimi, kysyttiin?

Karu laidunrinne

Otavalainen runoilija otti ohjat itselleen vaiheessa, jolloin Yrjö Jylhän tähti oli laskemassa. Hän oli pappisperheen keskimmäinen poika. Vanhempi veli Yki Nummi oli muotoilija ja Seppo Nummi säveltäjä. Omista pojista, Ilmarista ja Markuksesta, tuli elokuvaohjaajia.

Isä oli merimiespastori Amerikassa ja myöhemmin Kiinassa lähetystyöntekijänä, Suomessa vankilapastorina Kuopiossa ja Helsingissä. Hengellinen avoimuus ja elämänmyönteisyys voisi syntyä tuosta taustasta ja metafyysinen ahdistus sekä diplomaattinen pohdinta keskimmäisen veljen kirouksena tai siunauksena, kuinka vaan.

“Ei ihmisen pitäisi lähteä vesille näin heiveröisessä kulkuneuvossa - jokaisessa veneessä pitäisi olla köli ja tasapaino, alarakenne, välirakenne ja ylärakenne niin kuin yhteiskunnassa. En tiedä, onko se nähtävissä minun lyriikassani tai elämässäni.”

Portaikko pilvissä

Tunnen suurta hengenheimolaisuutta juuri Lassi Nummea kohtaan. Se johtunee osin tuosta keskimmäisen pojan mukanaan tuomasta kilpailutilanteesta, jossa konfliktinen hyväksyntä haetaan pyrkien ymmärtämään elämää kahteen suuntaan, nuoremman ja vanhemman veljen ja sisarten suuntaan tuijotellen ja mittaillen, hakien vanhempien hyväksyntää, rakkautta. Se muistuttaa pikemminkin kamelin elämää kuin käärmeen tai leijonan, saati apinan.

Sörnäisten koti oli poikien kohtaamispaikka ja siellä alkoi kokoontua myös muita tuon ajan kulttuurivaikuttajia 1950-luvulla. Se helpotti tietä kohti kirjailijauraa, uuden Suomen kulttuuritoimittajan työtä, Suomen Kirjailijaliiton hyväksyntää sekä Pen-klubin johtajuutta. Isän perintö vei mukaan myös Raamatunkäännöskomiteaan. Lassi Nummi oli kunniatohtori filosofisessa ja teologisessa tiedekunnassa. Epäilemättä ne ovat lähellä hänen tuotantoaan.

Lassi Nummen kuoleman jälkeen Helsingin yliopisto tippui pois maailman sadan arvostetuimman yliopiston joukosta. Kärjessä ovat Yhdysvaltain yliopistot ja yhä näkyvämmin aasialaiset opinahjot. Eurooppa ja Suomi ovat sulkeutumassa. Olemme taantumassa aikaan ennen Lassi Nummen syntymää.

Joulukortti ja keskipäivä

Lassi Nummi sai kirjallisuuden valtionpalkinnon viisi eri kertaa ja vuonna 2006 Aleksis Kiven rahaston palkinnon elämäntyöstään. Taitelijaprofessorina hän toimi vuodet 1990-1995. Näin varhain alkanut ura jatkui katkeamatta ja ilman sivupolkuja, pätkätöitä, kohti modernismin uranuurtajan suomalaista “taakkaa” kantaen.

Lassi Nummi oli toki tietoinen jo varhain asemastaan ja sen ylläpito oli muuttuvassa mediamaailmassa samojen paineiden alla kuin pohtien vaikkapa Mannerheimin asemaa tänään Marskina eläen. Ei sellainen ole enää elämää lainkaan roolihahmona liikkuen ja pateettisesti muistuttaen suomalaista ohjaajaa, Aki Kaurismäkeä tai Mikko Niskasta.

Tässä omalaatuisessa elämässä auttoi onnistunut perhe-elämä ja Pirkko vaimon tuki, keskimmäisen lapsen varhain “aikuisen” hallitsema diplomaattinen ja järkevä valinta elää ja vanheta. Tuska ja metafyysinen ahdistus oli pidettävä hallinnassa silloinkin, kun monet aikalaiset sammuivat suomalaisen kulttuurin mukanaan tuomiin koukkuihin, alkoholismiin. Ylikuntoon ei saanut joutua. Kun vaimo on koko ajan mukana ja runojen muusa, elämä on hallinnassa silloinkin, kun suuret voitot alkavat kääntyä suomalaisen yhteiskunnan runoilijan kääntöpuoliksi, tappioiksi.

Matkalla niityn yli

Pelkistäjä ja sanomansa moneen kertaan mittaileva mieterunoilija oli puhelimessa oma itsensä. Hän puhui siellä tuntitolkulla osaamatta lopettaa, kertoo Jyrki Nummi kirjoituksessaan.

Ilmiö on tuttu ja se hymyilyttää. Tunnen näitä keskimmäisiä veljessarjan pelkistäjiä, pohtijoita, joille puhuminen on tapa purkaa kaikki se mikä tekstistä jää paitsi ja elämä vajaaksi. Heitä tapaa myös kuvataiteilijoissa, kapellimestareissa ja tiedemiehissä, apinan elämään vihkiytyneissä tai käärmeiksi muuttuneissa.

Nämä ihmiset alkavat elää vasta kun jaksat kuunnella heidän puhetulvaansa. Isovanhemmuuden ja oman itsensä löytäminen on näille entisille leijonille kuin uudelleen kukkaan puhjennut syksyinen orkidea. Oikeastaan näillä elämä näyttäisi alkavankin vasta kun muilla se on jo lakastumassa. Siinä on samaa kuin Mauno Koiviston pohdinnoissa, jotka eivät näytä päättyvän vielä 90 -vuotiaanakaan olkoonkin, että nyt ne ovat jo kenen tahansa helposti tajuttavia.

Isoisän runot - olemassa toisillemme

Jos Baudelaire eläisi tänään, hän olisi yhtä ahdistunut ajan ilmiöistä kuin satavuotiaaksi elänyt ranskalainen antropologi ja strukturalisti Claude Levi-Strauss.

Siinä ahdistuksessa, metafyysisessä tuskassa, vain elämänmyönteisyys kantaa ja virtaa koko ajan ulos puhujastaan, runoilijasta.

Kun sitä pysähtyy seuraamaan, katsoo sitä ikään kuin itsensä julkipuolelta, kaikki näyttäsikin virtaavan juuri tähän hetkeen. Mikään ei siinä poistu, ei pyyhkiydy pois. Mukana ovat kakki kokemuksemme; vuodet, kasvot, rakkaus, jopa mustan puhuva viha. Kaikki ne kevään suuret silmut ja talven voittava uusi valo.

On koivikko, miltei liikkumaton, oksat paljaina
aamun hämärässä
On nurmi, heinää. Minä lähden kulkemaan.
On pakko. Aina uudelleen, minä olen matkalla
En tiedä, olenko koskaan perillä
Olen matkalla niityn yli.

Sitten sade on mennyt,
sitten enää vain tuuli.
Hengitys yössä.

Graalin malja

Ei aio erota Räty eikä Vehviläinen. Taistelu jatkuu medioissa ja erona lähihistoriasta Matti Nykäseen ja Matti Vanhaseen on vain sukunimi. Nimi kun yhdistää nämä henkilöt johonkin muuhun kuin narsistisena kuvailtuihin häiriöihin; suomalaiseen perimään, geenistöön, joka meillä on lopulta yhteinen.

Vehviläiset

Mitä siis pohtivat kaikki maamme Räty -sukunimellä elävät tänään sukunsa maineesta? Entä kaikki Vehviläiset saati Nykäsen Matin sukuseura?

Vehviläisten sukuseuran perustivat Karjalasta Suonenjoelle 1500-luvulla muuttaneet Vehviläisten jälkeläiset. Heistä tunnetuin on nyt siis Finnairin sinisin siivin lentävä Mika Vehviläinen.

Vehviläisten sukuseuran tapahtumat, tiedotteet, sukukirja, vanhat valokuvat ja tarinat, henkilökuvat, kaskut ja yhteystiedot, linkit yhteisölliseen elämään on koottu yhteen netissä ja nyt tämä verkosto saa lisäpotkua Finnairin toimitusjohtaja Mika Vehviläisen kertomuksesta. Onko Mika Vehviläinen pohtinut tätä?

Etelä-Savosta, oman sukuni tunnistaen, Suonenjoen Vehviläiset ovat minulle liki kuin omaa sukua, ellei se olisi lähtöisin alunperin Egyptistä 300-luvulta. Se on siis näitä suomalaisia pyhiä sukuja, kirkkoon tai luostarilaitokseen liitettyjä. Keskiajalla näitä luostarilaitoksen lampuoiteja ei käsitelty tiloillaan silkkihansikkain.

Maallistunut ja protestanttinen Suomi ei oikein tunne kirkollisten instituutioiden historiaa ja globaalia luonnetta tänäänkään. Luostarilaitos on meille suuri mysteeri, idästä ja lännestä rajoillemme levinnyt uuden tiedon jakaja ja ryöstöjen kohde.

Omaa kirkollista taustaani Pohjois-Savossa vielä syventää professori Isak Pihlmanin, ensimmäisen piispaehdokkaamme ja Ståhlbergien kirkollisen suvun kanssa solmittu avioliitto Turun suunnalta 1700-luvulta. Isak sai itsestään näköisveistoksenkin ja Ståhlbergit myöhemmin ensimmäisestä presidentistämme vielä komeamman. Luostarilaitoksen talonpoikien, lampuoitien, kertomus oli verisempi ja toistui yhtenään.

Mitä mahtavat miettiä Mika Vehviläisen rikostutkimuksista Anu Vehviläinen, Matti ja Jussi Vehviläinen, Pekka ja Juha Vehviläinen tai Petri, kaikki minulle tuttuja nimiä ja googlatenkin helposti löytyviä kunniallisia ihmisiä ja elämässään oman kortensa kansakunnan yhteiseen kekoon rehellisesti kantaneina.

Varmaan puolustavat sukunimeään ja samalla myös Mikan menettelyä. Omaa sukuaan on puolustettava myös vaikeina aikoina mediayhteiskunnan myllerryksessä. Sitä varten ovat nämä sukuyhteisöt, sukuseurat ja savolainen tausta Karjalasta hankittuna. Takavuosina savokarjalainen tausta oli vahva tuki kenelle tahansa.

Jos ovat Vehviläiset tunnettuja ahkeruudestaan ja osaavia yrittäjäsuvun edustajia eteläisen Savon sydänmailta, eivät jää kauas taakse toki Rätytkään.

Rätyt

Rätyjen sukuhaarasta tunnen parhaiten Enon kunnan Rätyt, siis Pohjois-Karjalan, Sortavalan ja Kiuruveden sukuhaarat. Heitä tapasin kouluaikana, ja näyttäisi siltä, että hekin ovat muuttaneet aikanaan 1500-luvun puolella Karjalan kannakselta myöhemmille asuinsijoilleen, Vehviläisten tapaan.

Rätyjen sukuseuran vaakunassa kuvataan Suomen ja Venäjän, idän ja lännen, välistä symboliikkaa, alareunassa on mustaa ja punaista väriä. Kaija ja Kalevi Räty ovat tehneet suuren työn sukuseuransa tutkijoina ja Helmer Räty vaakunan suunnittelijana. Kauko asuu nykyisin Kouvolassa, Helmer Kuopiossa.

Seppo Räty muistetaan huikeista keihäskaaristaan ja tapasin hänet ja hänen sukulaisiaan 1990-luvun alussa Sepon omakotitalon vihkiäisissä Tohmajärvellä. Samoin hänen valmentajaansa, vienankarjalaista Maksimaista, hammaslääkäriä ja kokoomuslaista kunnallispoliitikkoa.

Uskon tietäväni Rätystä ja hänen perheestään enemmän kuin hän itse. Karjalaiset kun puhuvat, juoruavat, enemmän kuin ajattelevat. Savolaiseen tapaan puhe alkaa jo ennen kuin on ajatustakaan siitä miten se tulisi päättää. Se on kuin shakkipeliä, josta on tulossa poikkeuksellisen lyhyt, jätkänshakkiin viittaava tapahtuma.

Puurot ja vellit sekaisin

Karjalaiseen mielenlatuun kuuluu joskus esittää asiansa räyhäkkäästi, itkeä ja nauraa, mököttääkin. Jotkut eivät muuta osaakaan ja se tuntuu hämäläisestä, tai Varsinais-Suomessa, Pohjanmaalla syntyneestä, omituiselta. Tähtien asennolla ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Jos siihen vastaat yhtä aggressiivisesti, tai Hämeessä yhtä töykeästi, syntyy hiljaisuus jota kestää vuosikymmenet. On parempi olla hiljaa, purra kielensä verille. Edes tutussa ympäristössä ei saisi lipsauttaa Aleksander Stubbin tapaan: “Voi vittu mitä paskaa, ei voisi vähemmän kiinnostaa”.

Jos kuitenkin erehdyt samaan keskusteluun mukaan, lipsahdus tapahtuu väsyneenä, edellisen yön valvomisen jälkeen, keittiöpsykologit alkavat lukea lapsekkaasti oppaitaan, ja kovin helposti aletaan käyttää sellaisia painavia patologisia käsitteitä kuin narsistinen, psykoottinen, mieleltään häiriintynyt. Sellaisesta tuskin on kysymys ensinkään. Stubb, Ahde ja Räty, Vehviläinen, eivät ole sitä likimainkaan. Eivät taatusti myöskään tyhmiä, päinvastoin.

Jotain tällaista, keittiöpsykologien hengenlentoa, näyttäisi kuitenkin olevan ilmassa myös tänään seurattaessa kahden vahvan persoonallisuuden itäsuomalaisia juuria helsinkiläisessä työympäristössä AKT:n työpaikalla. Olisi ihan hyvä jos AKT:n vuosikymmeniset tavat ja työpaikkakulttuuri sekä ihmisten juuret ja persoonallisuus pidettäisiin erillään toisistaan. Jo sillä olisi saavutettu suuri voitto suomalaisessa ay-politiikassa. Suljettu maailma avautuisi jäsenillekin ja oman porukan sisäinen kähinöinti ei johtaisi vallan vähenemisen ilmiöihin, lopulliseen kuihtumiseen.

Kulttuurinen tausta

Näinhän me teemme kun matkustamme Kreikkaan tai Italiaan, Aasian omituisiin kulttuureihin ja tutkailemme ihmisten tapaa toimia toisin kuin meillä Suomessa. Huomaamme heti, ettei oma kieli riitä, englanniksikaan jutut eivät oikein aukea ja maaseudulla on tunnettava talon tavat.

Sitä samaa voisi kokeilla myös täällä koto-Suomessamme. Ihmisillä nyt on kovin erilainen kulttuurinen tausta ja jokainen työympäristö on hankkinut omalaatuisensa kulttuurin. Kun kuntia pyritään liittämään yhteen, ensimmäinen asia on huomata tämä, kuntakulttuurien suuret erot jopa naapurikuntien välillä. Vikkelimmät toimivat näin ja ovat uusien organisaatioiden johdossa.

Niin kiintoisaa kuin ihmisten ruotiminen onkin keittiöpsykologian kautta, unohtaen kokonaan itse organisaatiot ja niiden yhteisöllisesti, joskus myös vikaan menneet rakenteet jo vuosikymmeniä takaperin, sitä tulisi nyt medioissamme välttää. Organisaatio on eri asia kuin kaksi henkilöä ja näiden henkilökemiat ja geeniperimä. Ja jos näistä on välttämättä kirjoitettava, kaupallisista syistä, voisiko sen tehdä raaputtaen edes pintaa näiden ihmisten taustasta sukujensa kautta. Se lisää ymmärrystä.

Uudistukset ovat hitaita ja niitä on tehtävä maltillisella mielellä, suurella sydämellä ja ymmärryksellä, pohtien kuinka vienankarjalaiset poikkeavat laatokankarjalaisista ja sietää näitä erojamme. Niitä ei pidä liittää sokeasti sukupuoleen. Se vie vain sivuun ja pelin politiikkaan, ohi asiasta. Me eroamme toisistamme geeneiltämme enemmän kuin kuvittelemme. Meillä on erilainen historia kuin mitä eurooppalaisilla kansoille yleensä.

Keihäänheittäjien vyöhyke

Toki keihäänheittäjä Seppo Rätykin kimpaantui toimittajille, yritti juosta heiltä karkuun ja kertoi kuinka Saksa on “paska maa” kun keihäs ei lentänyt vuosien harjoittelun ja tuskien jälkeen oikeassa asennossa kansakuntamme puolesta ja pienen ihmisen itsetuntoa nostattavasti.

Sellaisen vastuun “pettäminen” on kuin Mika Myllylän taakaksi heitetty messiaaninen risti ja oman kulttuurimme antama kuolemantuomio pienessä kyläpahassa eläen kiusattuna. Jotkut ymmärsivät sen heti, toiset eivät koskaan. Media rahasti aiheella.

Keihäänheittäjien vyöhykkeen miehet ja naiset nyt ovat joskus myös äkkivääriä tiukan paikan tullen. Onneksi saman vyöhykkeen rallikuskit kuitenkin kuljettavat autojaan taas siedettävällä tavalla “kirraa, kirraa” huutojen saattelemina. Käyttäytyvät omituisen rauhallisesti vihaisesti ajetun pätkän jälkeen, kuin saunasta juuri tullen. Pulssi hakkaa pakahtuakseen.

Kimi Räikkönen nyt on ihan oma lukunsa siinä missä Matti Nykänenkin. Heitä ei pidä verrata omaan menestykseen ja idols-ihmisten maailmaan. Jotkut nyt vain hyppivät metrin verran muita korkeammalta ja hyvä niin. Joku hyppää korkeutta, toinen kolmiloikkaa. Oma ambitio, kunnianhimo, on asetettava oman arjen mittakaavaan olkoonkin, että kun joku omalta kylältä saa lottovoiton sellaisen ihmisen talo tekisi mieli polttaa kivijalkaan. Danten kuolemasynnit ovat yhteistä globaalia perimäämme joita normein, moraalin ja lakien avulla pyrimme pitämään aisoissa. Ahneus, viha ja kateus eivät ole ainakaan vähenemässä, tuskin ylpeys ja laiskuuskaan, mässäily ja himo maailmalta omana aikanamme loppuvat.

Nykäset

Matti Nykästä esitellään tänään ADHD taudistaan ikääntyvänä, etääntyvänä, sekä samalla mieleltään korjautuvana antisankarina. Epäilemättä näin on käymässäkin ja Nykästen sukuseuran Karjala-keskustelu voi jatkua pohtimatta Matin ongelmia sen enempää.

Nykäset ovat lähtöisin Sortavalan maalaiskunnan puolelta ja Matti Nykäsellä on taustalla samoja geenejä kuin vaikkapa presidentti Martti Ahtisaarella. Matti Nykäsen isoäidin isä ja presidentti, nobelvoittaja ja luokanopettaja Martti
Ahtisaaren isä olivat kovin läheistä sukua keskenään. Nykäsen suvussa on pedagogeja pilvin pimein. Moni pappissuvun jäsen on vallankumouksellinen ja radikaali häirikkö nuorena, myöhemmin ministeri ja pankinjohtaja. Se on tavallista.

Samalta suunnalta Sortavalan maalaiskunnasta ovat lähtöisin vaikkapa sellaiset suvut kuin Häyhä, Jaatinen, Jormakka, Junnikka, Koikkalainen, Lamperi, Pakkanen, Parviainen, Piiparinen, Pitkänen, Pulkkanen, Pulli, Taskinen, Tuunainen ja Vaittinen. Saman kylän tyttöjä ja poikia kaikki, sukulaisia kekenään. Sukunimen periytymisen seuraaja ei ole kiinnostunut geenien periytymisestä.

Omana kokemuksena, moneen kertaan suomalaiset talot kiertäen puolen Suomen alueella, rämäpäisimmät ja taitavimmat kiusaajat tahtovat löytyä samojen sukujen sisältä myös idässä, ei vain lännessä ja suur-Helsingin alueella. Oma kuva ärsyttää eniten.

En käy näitä nimiä kirjaamaan, ne löytyvät usein myös edustettuna politiikassa, kulttuurissa, tieteessä ja taiteessa, duunissa missä hyvänsä, ei vain urheilussa. Mukana kulkee niin huikeaa menestystä kuin alkoholismia, rinnakkain.

Huono viinapää ja tapa esiintyä uhmakkaasti näyttää kulkevan geeneissä. Alkoholismi ja geenit on liitetty yhteen myös tutkimuksissamme. Pääsääntö näyttäisi olevan se, ettei alkoholi sovi suomalaisille lainkaan siinä missä Keski- ja Etelä-Euroopassa, missä sitä on käytetty iät ja ajat ylikypsien marjojen satona tislaillen.

Televisiossa jälleen kerran toistuva Mikko Niskasen kahdeksan surmanluotia on kuvaus tällaisesta suomalaisen kansakunnan, geeniperimän, surullisesta kertomuksesta. Niskasen kuvaus on tässä onnistunut kiitos amatöörinäyttelijöiden, jotka osaavat näytellä parhaiten itseään, puhua viinan keitosta salaperäisenä tapahtumana ja jo omista jutuistaan juopuen.

Solumyrkky

Etanoli on suomalaiselle pelkkä solumyrkky ja suurjuoksija, kansanedusta Juha Väätäistä, entistä alkoholistia lainaten, äärimmäisen vaikea ja paha tauti hakkaraisia autettaessa. Väätäisen mukaan moni ei ymmärrä mistä taudissa on kysymys. Toki me ymmärrämme, liiankin hyvin.

Kiusaajien, alkoholistien ja pahoinpitelijöiden työt toistuvat monin verroin varmemmin kuin vaikkapa syövän uusiutuminen terveydellisenä ongelmanamme ja hoidettavina, valvottavina tapauksina. Niiden kustannukset ovat yhteiskunnalle valtavat.

Eduskunnassamme on rattijuoppoja, työpaikallaan juopuneita tänäänkin siinä missä kansakunta alkoholisteja edustajikseen vaatiikin hoitamaan heidän yhteistä asiaa. Kunnissamme heitä on taas valtuutettuina pilvin pimein siinä missä kuntatyöntekijöinäkin.

Julkishallinto työnantajana

Kun heihin tutustuu syvähaastatellen, hoitaen, ymmärtää ongelman laajuuden myös valtion hallinnon laitoksissa, joissa työhön on rekrytoitava myös muuten vaikeasti työllistyviä.

Julkishallinto ei voi olla pelkästään tyly kvartaalitalouden tulos, vaan myös tapa pitää syrjäytyneet kiinni elämässä. Tämä meidän on ymmärrettävä myös pohtiessamme kreikkalaisia ja heidän kykyään yhdistää yhteen sellaisia yhtälöitä, jotka ovat keskenään mahdottomia helleenisen kulttuurin vieraina tuotteina. Suo, kukka ja Jussi ei sinne sovi.

Heillä on taipumusta lähteä kadulle rikkomaan ikkunoita, mennä espanjalaisten tapaan taas kerran yleislakoon, kun tulisi tarttua suomalaisen Jussin tapaan kuokkaan ja aloittaa armoton suon kääntäminen.

Nyt sitä suota olisi käännettävä myös Suomessa rakentaen yhdessä uusia organisaatioita, uutta psykososiaalista työyhteisöä ja aina vain parempaa ja kestävämpää Suomea. Toveria ei saisi jättää edes saman toveripuolueen sisällä, saman ay-liikkeen omituisissa jäsentenvälisissä riidoissa ja medioihin ne tuoden muiden kauhisteltaviksi. Toki nämä ongelmat oli tunnettu jo ennen tätä Ahteen ja Rätyn yhteentörmäystäkin. Nyt on sitten palautettava luottamus ja pantava työpaikka kuntoon, muutettava se omaa aikaamme vastaavaksi, avoimeksi, osaavaksi.

Mieleeni jäi AKT:n jäsentenvälinen keskustelu televisiosta, jossa kysyttiin naiskiintiöistä. Heitä on vähän ja kovin huonosti rajantakaisten sukujen elämään naiskiintiöiden kasvattaminen on kuulunutkin. Niinpä kysyttäessä AKT:n hallituksen miespuoliselta edustajalta, voisiko heillä olla päättäjinä enemmän naisia, tämä tokaisi kuinka tuo joukko ei ainakaan älykkyysosamäärältään siitä yhtään heikkenisi. Siinä se tuli sanotuksi, AKT:n ongelma, missio ja visio tulevaisuudelle.

Graalin malja

Hilkka Ahteen suku, Riikonen, on lähtöisin Karjalasta sekin. Riikoset ovat vienankarjalaisia nimiämme, kuten vaikkapa Lipponen, Ahonen, Kallio, Karjalainen, Maksimainen, Ryhänen jne., monet kääntämättä jääneet nimet.

Niinpä esimerkiksi Ryhänen tulee Rugojev, Ruhonen nimistä suomalaisena käännöksenä. Tunnetusti näillä, usein Pohjois-Savossa ja Kainuussa esiintyvillä suvuilla, on ollut yhteenottoja etenkin etelämpää tulleeseen vihanpitoon heimokahakoina. Paavo Lipposen tapa esiintyä on hyvin vienankarjalainen.

Tässä topeliaanisessa stereotyyppien rakentelussa Vienan-Karjala oli kokonaan eri maata ja maailmaa kuin kaukaisempi Laatokan-Karjala ja sen vesistöalueet. Raja avautuikin railona jo ennen Pähkinäsaaren rauhaa 1300-luvulta ja pysyi kiinni vuosisatoja. Se aiheutti jatkuvia heimokahakoita, jossa altavastaajana oli juuri tuo ikivanha rajamme idän ja lännen välissä, Novgorodin ja Ruotsin vallan jakavana ja näkyy sukujen vaakunoissakin.

Siinä kohtasi myös kaksi kirkkoa ja niiden veriset yhteenotot kreikkalaisroomalaisen kirkon ja roomalaiskatolisen käännytyksen vuosisataisessa verisessä historiassamme. Oma sukuni oli luostarisukuna luonnollisesti kaikkien yhteisen vihanpidon ja ryöstelyn kohde, siis eräänlainen “Graalin malja“, jossa sukunimi piti sisällään monen avoimesti vihaaman kirkon ja sen edeltäjän, luostarilaitoksen. Se antoi luvan ryöstää ja raiskata lampuoitien maatiloja, pyhiä paikkoja.

Vielä ennen sukunimiuudistustamme se kulki avoimena “kloster” -haavana ja kertoi pelkästään kuulumisen luostarilaitokseen. Geneettisen muistin ja sosiaalisen pääoman vihan pidon kohteena se muistuttaa hieman juutalaisten Daavidin tähteä ja sen kokee rankimmin juuri sydän-Hämeessä ja Pohjanmaalla, jossa luostarilaitos on kohtuullisen tuntematon ennen hyinvointiyhtesikuntamme tarjomia palveluja.

Sen sijaan syvän katolisissa, tai luostarilaitoksen dominoimissa kulttuureissa, ilmiö kääntyy luonnollisesti päälaelleen. Oman pragmatismimme tuputtaminen on joskus kritiikitöntä ja ärsyttää, elleivät vieraamme olisi niin suvaitsevaisia, antaisi meille anteeksi.

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää

Kansainvälinen naistenpäivä kulminoituu Suomessa kiusaamiseen. AKT:n äijäjohto ja heidän ikävä, vuosisatojen takaa haettu johtamiskulttuuri sai vastaansa psykososiaalisen ilmiön, jo liki terrorismiksi leimatun kansallisen työpaikkakiusaamisemme ja sen ikivanhat juuremme agraarin ja jälkiteollisen yhteiskunnan juurillamme.

AKT:n ruusut naisille

Olen kirjoittanut kymmeniä artikkeleja kiusaamisesta kouluissa työpaikoilla, sosiaalisen median virtuaaliyhteisöissä. Suomalaiset liittävät kiusaajan raamatulliseen yhteyteen ja paholaiseen, ihmisen sisällä olevaan mustaan aukkoon. Nykyisin uskonnollinen käsite on muuttunut psykologiseksi, sosiologiseksi ja tätä kautta myös taloutta lähellä olevaksi tavaksi käyttäytyä aggressiivisesti etenkin uutta torjuttaessa.

Käsite kiusaamisesta on laajentunut ja se ei ole enää pelkästään sukupuoleen sidottua seksuaalista alistamista yhteiskunnallisessa keskustelussamme ja mustavalkoisissa Suomi-filmeissämme. Haastava käytös on pikemminkin persoonallisuushäiriöön liittyvä ja usein narsistisen häiriön tuote. Siinä sukupuolella ei ole merkitystä niinkään kuin suunnitelmallisella ja tahallisella alistamisella kiusatun joutuessa voimattomaan mielentilaan.

Kiusaaminen voi olla yksilöiden välistä ja yhteisöllistä ja AKT:n tapauksessa toimintakulttuuriin liitetty ilmiö. Oli pelkkä sattuma että vastakkain ovat nyt mies ja häntä tukeva äijäkulttuuri sekä kiusattu nainen ja hänen tukijansa. Tosin jos Hilkka Ahde olisi mies, häntä tuskin otettaisiin kiusattuna vakavasti. Mies kiusattuna on edelleen vailla lain suojaa Suomessa äijäkulttuurin sisällä ja etenkin naisvaltaisen työpaikan kiusattuna. Mies kiusattuna on Suomessa lainsuojaton.

Odotukset arvojohtajassa

Yksilöiden välinen kiusaaminen on tyypillisintä sisarkateuden yhteydessä. Kaikkein verisimmät kohtaukset näytelläänkin perhepiirissä ja niitä on opittu peittelemään, häpeämään. Näistä yksilöä vammauttavista tapauksista harvemmin leviää yhteiskunnallisesti vakavaa ongelmaa ja ne ovat saaneet jatkua kulttuurissamme kenenkään niihin todella puuttuen. Poliittinen valta on kaivannut tätä jännitettä tuekseen. Nyt katseet kääntyvät uuteen arvojohtajaan, puolueista irtautuvaan presidentti Sauli Niinistöön. Hänen taustansa poikkeaa muista presidenteistämme.

Seksuaaliset jännitteet ovat kiintoisia kirjan aiheita. Helsingin Sanomat esittelee vulvan ympärillä kirjoitettua kirjallisuutta ja ikivanhaa aihetta tänään naistenpäivänä pelkkänä viihteenä ja kulttuurisivuillaan. Varmin tapa mitätöidä yhteiskunnallisesti merkittävä asia on siirtää se politiikan ja talouden sivuilta juuri kulttuurisivuille otsikolla “Maailma muuttuu, vulvan valta ei” (HS 8.3). Näin on kansainvälinen naistenpäivä sivuutettu. Se on harmitonta viihdettä ja äijäkulttuurin vulvan ympärillä pyörivää kerrontaa lainaten naisten ikivanhoja töitä ja Katja Ketun sekä Krista Petäjäjärven kirjaa “Pimpistä, joka on valloillaan“.

Isojen poikien asiat

Politiikan sivuilla voidaan palata isoihin asioihin, kuntareformiin, Guggenheimiin ja ulkomaan sivuilla mormonitaustaisen Mitt Romneyn sekä häntäkin konservatiivisemman Rick Santorumin kisailuun Yhdysvaltain republikaanien asettamasta haasteesta Barack Obamalle.

Edes Yhdysvallat ei voi olla noin kaukana aikamme ongelmista, jotta siellä voitaisiin hakea apua presidentiltä, jonka arvomaailma on jossain väärän vuosisadan melskeissä. Näitä melskeitä seurattaessa Barack Obaman ei tarvitse panostaa tuleviin vaaleihin lainkaan, ainoastaan yrittää ymmärtää äärikonservatiivien tapaa loata toisiaan ja pysyä sen yläpuolella istuvana presidenttinä ja kansanjohtajana. Nyt se on todella helppoa.

Yhteisöllinen kiusaaminen

Yhteisöllinen kiusaaminen saattaa johtaa hyvinkin vakaviin seuraamuksiin. Etenkin jos kiusaaminen on yhteisön pitkäaikaiseen kulttuuriin sisäistetty ja se alkaa levitä sieltä ilman palomuureja lähiyhteisöihin. Tällainen Suomessa koettiin vaikkapa Mäntsälän kapinan yhteydessä ja pyrittäessä yhteisökiusaamisen avulla vaikuttamaan kansallisiin mielialoihimme. Tuolloin presidentti Svinhufvudin radiopuhe katkaisi siivet yhteisötasoisena liikkeelle lähteneestä kiihkoilusta ja sen leviämisestä koko maahan terrorina.

Ongelmalliseksi kiusaamisen tekee juuri sen mahdollisesti hankkima tuki sosiaalisen yhteisön kautta. AKT:n tapauksessa tähän puututtiin heti SAK:n ja SDP:n johdon sisältä pyrkien lopettamaan prosessi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

Uhka kohdistui koko ay-liikkeen uskottavuuteen ja se ajoittui hetkeen, jolloin uusi presidentti oli ottanut vastaan tehtävänsä kansallisena arvojohtajana. Omassa puheessaan hän tuomitsi kiusaamisen ja siirsi sen yhteisöllisen vastuun työpaikoille jossa kiusaajat on saatava järjestykseen.

Tässä kyse ei ollut sukupuoleen sidotusta ilmiöstä sen enempää kuin aiemmin käydyssä presidentinvaaleissamme, jossa haluttiin leimallisesti osoittaa kuinka vaalien tulokseen vaikutti juuri Pekka Haaviston seksuaalinen suuntautuminen. Tällainen analyysi on kahden asian ristiintaulukointia ja pohdinnoissaan naiivia. Tutkiva journalismi on pahimmillaan juuri tällaista.

Missä Yhdysvaltain Pekka Haavisto?

Yhdysvaloissa Pekka Haavisto ei olisi tullut kysymykseen kummankaan puolueen pääehdokkaana ja hänen saamansa kannatus Suomessa osoitti edellisen presidentin aikana hankitun historiallisen pääoman voiman yhteisöllisenä suvaitsevaisuutena ja kykynä hyväksyä sellaista, joka Yhdysvalloissa on vain kaukainen unelma.

Rick Santorum saa äänensä juuri toistaen näitä homo -teemoja kauhistuksena ja Mitt Romney taiteilee mormonina liki liberaalina ja on Santorumin hyökkäyksen kohde etenkin ns. “punaniska” yhteisöissä, joissa hän sai jopa yli 60 % äänistä lietsomalla vihaa liki Joseph McCarthyn tapaisella fanaattisuudella. Yhdysvalloissa eletään nyt ikään kuin 1950-luvun maailmaa muistellen. Koskaan republikaanien jäsentenvälisessä oman ehdokkaan kannatus demokraattien ehdokkaaseen ei ole ollut näin alhaalla kuin tänään. Se jos mikä kuvaa aikamme henkeä.

Mccartyismi ei tarkoita vain antikommunismista pelottelua vaan sellaista yhteisöllistä fanaattisuutta, jonka kaatoi lopulta toimittaja Edward R. Murrow “See it now”- televisiosarjassaan. Se oli analyyttinen ja vei juuri kiusaamiselle tyypillisten yhteisöllisten liikkeiden juurille, jossa taustalla on sairaista arvoja ja yhteiskunnallinen murros, poikkeuksellinen suuren keskiluokan taloudellinen epävarmuus, johon tällainen fanaattisuus voi rakentaa perustansa, pelottelunsa ja kiusaamisen.

Tavoitteena toimintakyvyn menettäminen

Verbaalisella kiusaamisella tarkoitetaan sarkastisia huomautuksia, haasteita, loukkauksia, jotka on tarkoitettu järkyttämään ihmisen itsetuntoa sekä tekemään hänet onnettomaksi ja voimattomaksi. Tavoite on käyttää yhteisön tarjoamaa valtaa pyrkien pilaamaan yksilön maine joko välillisesti tai välittömästi.

Kun kiusattu menettää toimintakykynsä, kiusaaja koventaa aina otettaan. Käytännössä tämä voi tarkoittaa kiusatun sairastumista tai yllättävää erottamista Hilkka Ahteen tapaan.

AKT:n oletus, että erottaminen olisi johtanut tulokseen, oli kuitenkin tässä tapauksessa väärä ja perustui sellaiseen virhearvioon yhteiskuntavaiheessa, jollaista Suomi ei enää elänyt ja johon SDP on joutunut ay -liikkeen avustamana jo aiemminkin. Siellä on aika vaihtaa linjajohdon vetäjiä, esimiehiä.

Tämä sama väärä arvio on mahdollista myös muualla työväenliikkeen sisällä ja sitä pelätään nyt ay-liikkeen johdossa. Vastaava väärä arvio yhteiskunnan murrosvaiheiden liikkeistä oli viedä keskustapuolueen kansanliikkeenä kohti lopullista katoamista ilman presidentinvaaleja ja Paavo Väyrysen onnistunutta paluuta puolueensa ehdokkaaksi ja kiertäen ahkerasti maaseutukuntien kriisialueitamme. Ammattipoliitikko ei voi olla ammattikiusaaja, joka ei haista omalla psykologiallaan yhteiskunnan vaiheita ja niiden kautta elämistä, menestymistä kansanliikkeenä.

Symbolisesti väärä viesti

Kiusaaminen on käsitteenä kielessämme vaikea. Se ei kerro ilmiön yhteiskunnallisesta laadusta juuri mitään ja on symboliarvoltaan vähäinen, koululaisten kiusaamiseen verrattavaa harmitonta nahistelua lähestyvä kasvuiän ilmiö.

Näin ei kuitenkaan yhteisötasolla ole, ja se tulisikin juridisesti kirjata toisella symbolilla, joka lähestyy jo meille tutumpaa terrorismia yhteiskunnallisena ilmiönä.

Norjalaiset päätyivät juuri tähän käsitteeseen omassa oikeudenkäytössää Breivikiä kohtaan ja menettelivät oikein. Suomalaisissa koulusurmissa päädyttiin lähelle laajennettua itsemurhaa tulkinnoissa, vaikka tapausten tutkinta toi esille myös yhteiskunnallisesti valveutunutta pohdintaa ja suunnittelua sekä materiaalia, joka viittasi myös murroskulttuurin muuhun tulkintaan, jos tekijä olisi ollut vain muutamaa vuotta iäkkäämpi Breivikin tapaan. Meillä tulkinta oli kiusaamisessa, kiusaamisen kohteen reagoinnissa. Jos näin on, kyse on todella vakavasta taudista yhteiskunnallisena ilmiönä myös yksilötasolla.

Sitä ei voi ohittaa olankohautuksella ja päästämällä kiusaajat linjajohdossa ja esimiestehtävissä ilman oikeuskäsittelyä. Tässä tarkoituksessa tapaus Hilkka Ahde on hyvä avaus ja antaa pohjaa myös jatkolle. Tiedämme mistä on kyse ja millä tasolla oikeuslaitoksemme nyt liikkuu yhteisökiusaajien tulkinnoissaan.

Sosiaalisen kilpailun sairastunut muoto

Pääomateoreettisesti yhteisöllinen kiusaaminen on sosiaalisen kilpailun muoto, jolla pyritään saavuttamaan hallinta vastustajan hallitsemasta pääomasta. Käytännössä tämä on aina statusvaltaa ja sen siirtämistä muualle tai kääntämistä SAK:n tapaan Hilkka Ahteelle epäedulliseksi.

Kun valtaa käyttävän ikivanhan hierarkkisen linjajohdon kasvatti ei ylläpidä edes puhevälejä tiedottajaan kahden vuoden aikana, kyseessä on juuri pyrkimys hänen statusvaltansa murentamiseen. Kaikki verbaaliset, eleelliset ja fyysiset hyökkäykset on suunniteltu juuri ihmisen sosiaalisten kasvojen tuhoamiseen.

Ihmisen habitus syntyy ryhdistä, fyysisistä liikkeistä, opitusta psyko-sosiaalisesta olotilasta. Narsismiltaan häiriintynyt ihminen onnistuu operoimaan näillä tuntematta lainkaan myötätuntoa ja hän kykenee toimimaan joutumatta tunnekuohun valtaan. Tunteeton mykkyys ja muiden halveksunta ei vahingoita hänen jo vahingoittunutta persoonallisuuttaan millään tavalla. Breivikin käytös oli vakavasti sairaan ihmisen käytöstä, josta järkytymme. Hän pitää sitä edelleen normaalina, oikeutettuna. Psykiatrit eivät ole varmoja, onko hän sairas lainkaan.

Sairas vastaan terve

Vastaavasti kiusattu on normaalina psykososiaalisena olentona uhattuna. Hän alkaa reagoida eikä toimi kuten puudutettuna tai zombi, woodoo -uskon mukainen haudasta herätetty muumio, vailla tunne-elämänsä vaikuttajia. Kiusaamisen jatkuessa hän alkaa muuttua epävarmaksi pääomiensa hallinnassa ja fyysisen hyvinvoinnin vaarantuessa.

Tämä on viesti kiusaajan väkivallan kasvulle. Kiusatun voimattomuus ja masennus antaa hänelle lisää voimia. Tässä ihminen on biologinen eläin ja saalistajia, kokee “kiksejään” saadessaan saaliin hampaisiinsa linjajohdossa eläen. Ihminen on saalistaessaan äärimmäisen sadistinen ja aggressiivinen eläin, sodissa massamurhiin kykenevä tappaja.

Juuri tämä pääoma määrittää ihmisen aseman työyhteisön sosiopsykologisessa kentässä, jossa ihminen oppii habituksena. Näin käytännössä kiusaaja toimii tavalla jossa yhteisön tavoite usein onkin juuri hyökätä vahvaksi koettua uutta vallankäyttäjää ja tämän habitusta vastaan, johon koko yhteiskunnallisen murroksen ja sen muutoksen vastustus perustuu. Kiusaaja hakee tukea pääsääntöisesti aina konservatiivisesta säilyttäjästä ja toimii tuhoisasti muutosvastarinnan apuun luottaen vanhoissa agraareissa rakenteissa tai teollisissa yhdyskunnissa.

Näin tapahtuu etenkin silloin, kun haetaan uutta ratkaisua kriisiin ajautuneen talouden tai aluetalouden rakenteille, mutkikkaille yhteiskunnan toimintatavoille ja niiden muuttamiselle käyttäen vanhalle vallankäytölle ja sen perimälle konventiolle vieraita välineitä, uusia sosiaalisia, kulttuurisia, organisatorisia ja symbolisia innovaatioita, avauksia julkiseen pohdintaan. Joskus ne voivat olla myös teknisiä ja uutta oppimista vaativia prosesseja, työläitä hyväksyttäviksi ja vaativat vaivan näköä.

Kokonaan uuden paradigman hyväksyminen antaa kiusaajalla paljon aseita. Palaamme satuun Richard Bachin Lokki Joonatanista ja poikkeuksellisesta lentotaidosta, hylkiöksi yhteisössään leimatusta yksilöstä.

Kansallinen vastaan paikallinen - virtuaalinen vastaan todellinen elämä

Eduskuntakeskustelu välikysymyksineen kuntarakenneuudistuksesta ja siitä käytävä polemiikki on normaalia parlamentarismiin kuuluvaa väittelyä, jossa mukana ovat ammattinsa osaavat poliitikot ja heidän taustaryhmänsä.

Sen sijaan, kun prosessi leviää suomalaiseen kuntakulttuuriin ja sen hyvin eri tasolla liikkuviin toimijoihin, syntyy ilmiöitä, joiden maailmassa saattaa vaikuttaa vielä Helsingin Sanomien kuvaama vuosisatainen “vulvan valta” tai sellaiset ilmiöt, joita on mahdollista seurata Yhdysvaltain presidentinvaalien alkulämmittelyssä ennen republikaanien elokuun kokousta ja myöhempää titaanien taistelua.

Tässä taistelussa paikallisella tasolla, syvässä etelässä ja myös vararikkoon ajautuneissa osavaltioissa haastava käytös, persoonallisuushäiriöt, pelottelu ja uhittelu, yhteisöllinen kiusaaminen, ovat osa yhdysvaltalaista elämänmenoa, eivät suomalaista ensinkään olkoonkin, että meillä on mahdollisuus seurata sitä nyt reaaliaikaisesti tuhansien kanavien kautta ja joku luonnehtii meitä juuri Yhdysvaltain itäisimmäksi osavaltioksi.

Tämä globaali kokemus on virtuaalinen ja sellaisenaan lähiyhteisössämme “harha” eikä sen kokeminen auta oman lähiyhteisön ongelmien ratkaisussa tuumaakaan olkoonkin, että olemme joskus vierailleet ko. osavaltiossa ja Kreikassa ehkä turistina useammankin kerran.

Sattuman satoa

Kari Hotakainen joutui kuolonkolariin tiellä joka on minulle kovin tuttu ja paikassa jossa olen joutunut väistelemään hirviä Rengosta hieman Hämeenlinnan suuntaan. Hotakainen on toipumassa onnettomuudesta, mutta hänen kaistalleen ajautuneet eivät vammoistaan toipuneet. “Harmittava takaisku” on Hotakaisen ensimmäisen runokokoelman nimi.

Rautalammin reitti

Hotakainen on Finlandialla palkittu ja kirjat ovat päätyneet myös elokuviksi. Syntyjään hän on Rautalammilta, Pohjois-Savon luoteiskolkasta. Ajan sen läpi tuon tuosta matkalla pohjoiseen. Pysähdyn usein Jyväskylän ja Kuopion välillä, poikkean tieltä numero 69 ja tutustun kokkatoiminnan tuloksiin. Sillä syrjäinen kunta pyrkii pitämään syrjäytymisen kurissa ja ihmiset kiinni työn syrjässä. Sitä ei voi olla kokkatalossa käyden arvostamatta. Tänään kunta katselee Kuopion suuntaan.

Rautalammin 3500 asukaan kunta täytti juuri 450 vuotta ja kävin sitä juhlaa seuraamassa, tutustumassa Hotakaisen lapsuuden maisemiin. Pidän hänen kirjoistaan ja etenkin nuoruuden hengentöistä, runoista ja lapsille tarkoitetuista. Nautin Hotakaisen rinnastuksista ja savolaisesta huumorista, toimittajan työtä tehneen tavasta kertoa tarinaansa. “Juoksuhaudantie“, “Huolimattomat” ja “Ihmisen osa”, “Jumalan sana” ovat kuitenkin kovin erilaista kerrontaa kuin aiemmin syntyneet “Buster Keaton” ja “Syntisäkki“. Kuunnelmana “Keihäänheittäjä” ja “Sitten kun kaikki on ohi“, jäivät mieltä vaivaamaan. Hotakaisella on kyky kiusata lukijaansa pitkään.

Runoista ensimmäinen kokoelma “Harmittava takaisku” voi olla kenen tahansa kohtalona ja tulla vastaan suoralla tiellä Rengon pitäjässä. Siinä on mukana jo Hotakaiselle tyypillistä surumielisyyttä, jossa hyvältä voi näyttää myös ilman paitaa ja etenkin silloin.

Yllättävä onnettomuus muuttaa ihmistä. Toivon Hotakaiselle pikaista toipumista. Toipumisen voi käynnistää pohtimalla ihmisen osaa, Jumalan sanaa ja Iisakin kirkkoa.
Kuka kukin on kansallisteatterin esittämänä on lopulta yhdentekevää, nokkakolarin osuessa kohdalle.

Kuollut mies kummittelee

Williard Mitt Romney on Hotakaista kymmenen vuotta vanhempi. Hän joutui kuolonkolariin kesäkuussa vuonna 1968 lähellä Bordeauxin kaupunkia Bernos-Beaulaxissa Ranskassa. Paikalle saapunut poliisi totesi Mitt Romneyn, mormonilähetyssaarnaajan, kuolleeksi. Tämä tieto merkittiin passiin.

Olen tuon tienpätkän ajanut minäkin. Se on arvaamaton. Aivan muuta kuin ajaen Forssasta Rengon kautta Hämeenlinnaan. Sen rehevyyttä on vaikea kuvata. Maakunnan tuotteet ovat maailmankuuluja. Niitä ei pidä muualla kopioida.

Mitt Romney ei suostunut kuolemaan. Sen sijaan hänen vierellään istunut Leola Andersson menehtyi tuossa nokkakolarissa. Mitt Romney toipui pikaisesti ja meni seuraavana vuonna naimisiin lukioihastuksensa Ann Davisin kanssa ja heillä on nyt viisi poikaa.

Mitt Romney taistelee juuri nyt paikasta republikaanien presidenttiehdokkaaksi supertiistain kymmenessä osavaltiovaalissa. Vuonna 2007 Romney luopui kampanjastaan juuri supertiistain jälkeen käytettyään siihen tuossa vaiheessa noin 90 miljoonan dollaria, joista 35 miljoonaa oli hänen omia varojaan. Hän seuraa tässä leikissä isänsä jälkiä.

Monen sukupolven mormoniketju

Mitt Romney ei ole köyhä ehdokas ensinkään. Moni keskiluokkainen ja työväestön edustaja pitääkin häntä vain rikkaiden ehdokkaana. Loanheitto on ollut tolkutonta. Romneyn tausta on kaikkea muuta kuin perinteinen.

Mormonitausta on Romneyn suvun pitkä ja katkeamaton tausta. Hän on tavoitellut etenkin kristillisen oikeiston ääniä ja hänet opittiin tuntemaan konservatiivisista kannanotoista kantasolututkimukseen, aborttiin, ehkäisypillereihin ja homoseksuaalien oikeuksiin. Tosin hän on myös pyörtänyt mielipiteitään.

Mitt Romneyn isoisänisä joutui aikanaan pakenemaan Yhdysvalloista Sierra Madren vuoristoon Meksikoon. Tunnen tuota seutua hieman siinä missä Ranskan etenkin Bordeuxin Espanjan puoleista maaseutua ja myös teitä kohti Montpellierin Agropolista ja matkalla kohti Monacoa.

Olemme kiistelleet usein kilvan siitä kumman rakenteet ovat maailmalla sopivampia. Suomalainen verkottuva ja klusterirakenteistaan tunnettuko vaiko heidän elitistisempi ja perinteinen tiedepuistomallinsa. Kiistely on ollut kovin veljellistä ja mukana ovat olleet toki myös Yhdysvaltain ja Meksikon edustajat, yhteiset ystävämme Etelä-Amerikasta. Kanadan Agropolis ja Saint-Hyachinthen edustajat ovat mukana matkalla kohti Quebecin ikimuistoista tietä rekkakuskeineen. Se on tylsin tie jonka olen ajanut Montrealista lähtien kevättalven loskakelillä etsien kongressipaikan motelliani.

Obama saa etumatkaa koko ajan

Meksikolaiset takavarikoivat aikanaan jenkkien maat ja myös Mitt Romneyn isovanhemmat palasivat nykyiseen kotimaahansa liki varattomina. Isä taas alkoi menestyä terästeollisuuden ja myöhemmin Detroitin autoteollisuuden nokkamiehenä. Nykyisin kaupunki on kaikkea muuta kuin varakas ja Mitt Romney oli hävitä jopa kotivaltiossaan ja juuri tällä hetkellä hän olisi häviämässä prosentin kymmenyksen Ohion tärkeässä osavaltiossa Risk Santoriumille.

Mitt Romneyn onnettomuudessa Ranskassa vastapuolen autoa ajoi todennäköisesti juovuksissa ollut katolinen pappi. Häntä ei viety oikeuteen. Mormonikirkolle oli ja on tänäänkin oleellista pitää ongelmattomat suhteet Ranskaan.

Uskonto on arvokkainta mitä mormoneilla on ja julkisivu toimii näyteikkunana. Mitt Romney tunnetaan myös henkilönä, joka rohkeni näkyvästi uhata mormonihierarkiassa ylempää vastustaessaan lääkärin suosittelemaa aborttia jo viisi lasta synnyttäneelle naiselle. Romneyn tausta on mormoniseurakunnan johtajana kiintoisa ja siinä on samaa fundamentaalista kiihkoa kuin taannoin syvästi uskonnollinen baptisti Jimmy Carterin tempauksissa.

Värittömät protestantit

On usein pohdittu miksi Yhdysvaltain näkyvimmässä politiikassa protestanteilla, ja etenkin luterilaisilla, ei ole ollut erityistä asemaa. Tämä luterilaisten poissaolo on tyypillistä myös muissa medioita kiinnostavissa amerikkalaisissa Hollywood -elämän tuotteissa. Vain ritari ässä on päässyt näkyvämmin esille. Yhtenä syynä on pidetty luterilaisuuden kaiken keskinkertaistavaa elämää, viileää pohdintaa, jossa vältellään sellaisia draaman kaaria, joita muut kulttuurit ovat helposti tuottamassa. Sanalla sanoen tylsyys on syy miksi pohjoismainen tai saksalainen maailma ei oikein vetoa amerikkalaiseen mentaliteettiin. Selitys ei ole aivan kehno.

Romney on Stanfordin ja Harvardin yliopistojen tuote. Hän on kauppatieteitä opiskellut lakimies ja sen havaitsee kyllä hänen puheissaan nykyisin pikemminkin kuin mormonitaustan. Muutamat pimeät hetket elämänkerrassa eivät tee oikeutta hänelle ja mustamaalaus on kolumnistien ja elämänkertakirjoittajien työtä Yhdysvalloissa.

Oman aikamme ironiaan kuuluu epäily siitä, onko yhteiskunta vielä todella oikeudenmukainen. Yhteiskunta on alkanut kiihtyvällä vauhdilla polarisoitua ja muuttua mustavalkoiseksi. Juuri nyt Suomessa on käynnissä prosessi, jossa etenkin presidentillä on arvojohtajan paikka avoinna. Meiltä puuttuvat poliitikot, jotka uskaltavat ottaa vastuun kipeistä asioistamme, psykososiaalisista ongelmistamme ja absurdeista uutisista, syrjäytymisestä, kiusanteon vahingoista.

Halosen perintö ja Ahteiden kujanjuoksu

“Tämä on väärin” kirkuvat otsikot Forssan lehden etusivulla paikallisen AKT:n osaston puheenjohtajan huudahtamana. Hän ei tarkoita nyt Paavo Lipposta, joka on jättäytynyt pois Sven Dufvan tapaan presidentinlinnan vallanvaihtoa juhlivasta kansasta kantaen samaan aikaan marketin muovikasseja linnan viereisestä halpahallista.

Moosekselle nyt oli vain omalaatuinen tapan kääntyä oikeaan kun piti kääntyä täyskäännös vasemmalle. Työväenpresidentti tuli kokonaan muualta ja sitä juhli myös presidentti Tarja Halonen ja hänen puolisonsa Pentti Arajärvi vapauduttuaan linnasta 12 vuoden palvelun jälkeen hyvin ansaituin ylistyspuhein.

Ensimmäisen naispresidenttimme kausi saa aikanaan historian oikean tulkinnan, nyt sen aika ei ole vielä lähimainkaan. Sitä voi vain arvailla. Kun Halonen on poissa hiiret hyppivät heti pöydälle.

Mitä nämä hiiret nyt ovat?

AKT:n Forssan paikallisosaston Ismo Virtanen tarkoittaa Hilkka Ahdetta, Matti Ahteen puolisoa, AKT:n irtisanottua viestintäpäällikköä huudahduksellaan, joka tulee varmasti miehen sydämestä. Viestintäpäällikkö kun uskaltautui ottamaan esille työpaikkakiusaamisen, suomalaisen työyhteisön vaikeimman vammauttajan ja syövän psykososiaalisena ilmiönä. Meille kaikille niin tutun sekä kouluista että työpaikoiltamme.

SAK:n Lauri Lyly puuttui asiaan heti ja tuomitsi irtisanomisen jyrkin sanakääntein. Koskaan aiemmin vastaavaa ei ole koettu ay-liikkeemme historiassa. Saman teki SDP ja sen puoluesihteeri Mikael Jungner. Hän luonnehti tätä päivää sekä työväenliikkeen että koko ay-liikkeen toiminnan mustaksi sivuksi.

Se mistä piti kantaa huolta ja hoitaa työpaikoilla kuntoon valtakunnallisesti, olikin pahin peikko omassa pesässä, ay-liikkeen sisällä ja AKT:n rekkamiesten liitossa. Sen saat mitä pakenet, sanoisi vanha kansa.

Mustien autojen ja päivien viikko

Mustasta keskiviikosta, irtisanomisten ja armeijan kasarmien lopettamisen pimeyden ytimestä siirryttiin heti seuraavaan, ay-liikkeen omaan mustaan viikonloppuun. Siihen viikonloppuun ajoittui oman presidenttimme työn käynnistyminen ja Venäjän presidentin vaalit.

Salpausselän kisoista suomalaiset eivät saaneet mitalin mitalia, pistesijan hankkiminen edes joukkuemäestä, Lahden maailmankuulusta betonista loikaten, oli mahdoton tehtävä sekin. Norjasta Suomeen kotiutettu mäkivalmentaja Mika Kojonkoski kertoi maltillisesti, miten vikaa on joka nurkassa. Kaikki on lyöty laimin, seuratasolta ja juoniorityöstä joka ikisen mäen kuntoon saakka. On turha haikailla lentomäkiä kun vanhatkin mäet ovat kokonaan hoitamatta, Puijo menetti kokonaan maailmancup -kisansa.

Mäkimies Matti Nykänen sentään vapautettiin vajaan viiden kuukauden lusimisen jälkeen puolentoista vuoden tuomiostaan ja valtio säästi kalliita hotellivuorokausia. Ikääntynyt ja rauhoittunut mäkimies pääsi tienaamaan ja raitistumaan lopullisesti, tekemään raskasta keikkatyöläisen arkea, eikä kukaan suomalainen siitä mieltään pahoita.

Vankila ei ole kuritushuone, ei tapa kostaa ja rangaista. Sen kasvattajat ja kouluttajat, johtajat esimiehinä, ovat hyvän koulutuksen saaneita ihmistuntijoita. Mistä sellaisia saataisiin työpaikoille AKT:n kaltaisiin laitoksiin, kiusaajien Suomen valtion hallinnon laitosympäristöön, byrokratiatalkoisiin?

Matin ja Hilkan kohtalo

Tunnen Hilkka ja Matti Ahteen henkilökohtaisesti Oulun vuosiltani. Ounasjoen suojelupäätös, Kemijokilaki ja Iijokilaki eivät vielä Ahteita kaivanneet mutta jo koskisensuojelulain yhteydessä Iijoelta syntyisin olevaa Matti Ahdetta jouduin vaivaamaan hänen mökillään.

Hän hoiti silloin ensimmäisenä ympäristöministerinä koskiensuojelulain viimeistelyn ja samalla itse ideoin heille ympäristöinstituutin korvauksena Iijokilaakson kunnille menetetyistä työpaikoista. Samaan aikaan kaavoitin Ounasjokilaaksoa talo talolta sitä kiertäen ja Levin tunturia turistien käyttöön. Sisäministerinä toimi keskustalainen Rovaniemen maalaiskunnan kunnanjohtaja juristi Mikko Jokela. Häntä onnistuneempaa sisäministeriä, kuntaministeriä, ei voisi olla eikä tulla.

Kun on itse yrittäjä, yritystutkija, biologia ja yhteiskuntatieteilijä, arkkitehtiosaston maankäytön oppinut yhdyskuntasuunnittelija, ei kaavoittajaa ole syytä pelätä saati lähteä hakemaan “sukareiden” tapaan keinoja näiden korruptoimiseen. Kun oma isoisäni veli Ilmari Luostarinen oli aikanaan käynnistänyt jokien rakentamisen ja Pohjolan Voiman perustanut, riitojen lopettaminen Kemijokiyhtiön valtioyhtiönä ja Pohjolan Voiman välillä, pohjoista kansaa tarkoituksella kahtia jakaen, oli lopulta ikään kuin sisäinen pakko, velvollisuus.

Sitoutumattomuuden etu

Kun tutkijat ovat vielä puolueista irrallaan toimivia ja sitoutumattomia, ajatus korruptoinnista on vain syvästi loukkaava ja uhkailu turhaa sekin. Maankäytön säätelystä, kaavasta, tulee osa muuta yhteiskuntasuunnittelua ja sen toimintoja. Siinä pyritään visioimaan myös lähivuosikymmenien maailmaa ja sen tarpeita. Kestävä kehitys oli jo 1970-luvulla osa kaavaa, mutta myös ennakoiden suurten turistivirtojen tarpeet ja kansainvälisen turistin uudelta teknologialta hakemat ratkaisut. Palveluiden oli pelattava myös lomalla, ja etenkin juuri silloin.

Olin syvästi järkyttynyt Matti Ahteen saamasta kohtelusta noina vuosina Iijokilaaksossa ja hänen “pakenemistaan” sieltä Helsinkiin kiusaajien estäessä jopa oman tien käytön kotitaloonsa. Se oli julmaa aikaa ja ihmiset sydämettömiä, ahneita. Itse pääsin työpaikalleni sentään yöllä vahtimestarin salaa avustaessa. Tässä kaikessa on nyt jotain tuttua ja uudelleen elettävää tänään.

Tolkuton valehtelu oli luvallista ja rötöstely sallittua, lahjonta ja uhkailu rehotti. Kaikki olivat sekaantuneet sodan aikaiseen saalistukseen jokilaaksoissa ja ne paljastuivat tutkijalle jo paljon ennen kuin Matti Ahteelle ministerinä. Tutkijat oli vakuutettava erikseen ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen. Sodan jälkeinen Suomi oli äärimmäisen raadollinen ja väkivaltainen maa pohjoisessa ja idässä.

Sain itse uhkauksia ja ne olivat tuohon aikaan hyvin avoimia ja avointa oli myös kiusanteko, sadismi ja tutkijoiden pahoinpitelyt jokilaaksoissa. Paljon avoimempaa kuin tänään, jolloin lain kirjainta pyritään kuitenkin noudattamaan, mutta kaikki muu onkin edelleen sallittua. Tuolloin pahoinpitelyjä ei edes paheksuttu, ne olivat ansioita ja muu vähäisempi kiusanteko naisten puuhastelua.

Mitä julmempaan oman edun tavoitteluun laittomin keinoin kykeni, sitä arvostetumpaa se näytti olevan. Elettiin sodan jälkeisen Suomen Kekkosen ajan pahinta lamaa ja ihmisten raivoa näiden muuttaessa kohti etelää ja Ruotsia.

Ahteiden viimeinen kujanjuoksu

Tänään Hilkka Ahteen tapa hoitaa omaa kujajuoksuaan on jo helpompaa. Ay-liike tulee hoitamaan sen nopeasti. Surulliset muistot 1970-luvulta, jäljet ajan murroksesta ja sen tuomista traumoista vain heräävät, arpeutuneet haavat avautuvat, jolloin siirryimme naispresidentin ajasta jälleen seuraavaan vaiheeseen, jossa kiusaamisen ei enää kuulunut olla osa sivistyskansan työympäristön leimallisimpia piirteitä.

Presidentti Tarja Halosen suvaitsevaisuuden Suomi oli kasvanut uuteen vaiheeseen, oletettiin. Ja petyttiin heti seuraavana päivinä.

Agropoliksen kujanjuoksu

Forssan lehti ei jätä tänään lukijaansa rauhaan kertoessaan kuinka ajan merkit väärin lukevat esimiehet ja aluehallinto, yrittäjien avustajat, kehitysyhtiöt ja aikansa tuotteet eivät ole eläneet visioiden uutta.

Vuonna 1990 toteutettavaksi tarkoitettu agropolis -strategia menestyy Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Sen sijaan tuon kirjoittamani kirjan lukematta jäänyt sisältö, kirjan otsikkosivun jäänne Jokiosissa, on elänyt kriisistä kriisiin ja kadottanut koko ideansa visioida tulevaa ja rakentaa jo etukäteen uutta.

Ei saisi jäädä historian vangiksi ja toteuttaa sellaista, johon tarkoitukseen riittää kyllä kunnissa ja yrityksissä, tutkimuslaitoksissa, omaa osaamista ja väkeä ilman tiedepuisto-organisaatiotakin. Niiden leipää ei pidä syödä jälkiomaksujana ja tuottamatta koko ajan uutta avaten näin uusia mahdollisuuksia ja tavalla, jossa tutkimuslaitoksen ja sen kampuksen rakenne on tehty innovaatiotoimintaa ymmärtäväksi, myös organisaatiotasolla ja suomalaisille vaikeiden rakenteellisten ja symboli-innovaatioiden suunnalla.

Kun toisen polven tiedepuisto vaati kolmatta polvea, se on toteutettava ennen kuin ilmiö on levinnyt jokaisen kanakunnan sisällä jo toteuttavaksi ja Jokioisiin se tulee viimeisenä, kansisivua huolimattomasti vilkaisten, ylimielisesti.

Hämäläinen hitaus ei saa jatkua tiedepuiston sisällä ja liikekitka on aina pienempi kuin kaiken käynnistäminen aina alusta, pysähtyen välillä syömään helpoimmat eväät muiden projekteja ja rakennerahoja syöden kreikkalaiseen tapaan näin eläen.

Ei samalla strategialla voi selvitä hengissä kolmatta vuosikymmentä reaaliaikaisessa taloudessa, sosiaalisten medioitten muuttuvassa paradigmassa ja uusien teknisten, taloudellisten ja biologisten innovaatioiden rantautuessa sosiaalisiin ja kulttuurisiin prosesseihin.

Sellainen hybridi, mediayhteiskunnan uusi yhteiskuntamalli, vaatii kokonaan uuden johtajuuden, jossa AKT:n kaltainen toiminta lamauttaa koko vuosikymmeniä tekemämme työn, presidentti Tarja Halosen jättämän perinnön, ja palaamme 1970-luvun surullisiin ihmiskohtaloihin. Tällainen yhteiskunta olisi kohtuuton myös Sauli Niinistön tapaiselle presidentille hoidettavaksi.