Kuninkaat, keisarit, presidentit VII

Maailmansotien välinen aika

Ennen vallankumousten alkua ja Euroopan hullua vuotta 1848 takana olivat Napoleonin sodat, Yhdysvaltain ja Iso-Britannian käymä sota, orjuuden päättyminen sekä viktoriaanisen ajan alku, jolloin Yhdistynyt kuningaskunta oli Euroopan johtava mahti. Vuosisadan alussa Espanjan ja Portugalin siirtomaat itsenäistyivät Latinalaisessa Amerikassa ja Irlantia kohtasi suuri nälänhätä.

Karl Marx kirjoitti kommunistisen manifestin ja Krimin sotaa edelsi Charles Darwinin teos evoluutiosta, lajien synnystä. Yhdysvallat kävi verisen sisällissotansa ja syntyi käsite “villi länsi”. Japanissa toteutettiin Meiji-restauraatio ja syntyi Itävalta-Unkari, Suezin kanava avattiin. Saksa yhdistyi Preussin johdolla ja Italia yhdistyi sekin. Yhdysvaltain ja Espanjan sota päätti Espanjan suurvaltakauden. Yhdysvaltain asema alkoi nousta läntisenä suurvaltana.

Teollinen vallankumous jatkui, rautatie, lennätin ja puhelin levisivät maailman kaikille laidoille, muuttoliike kohti Yhdysvaltoja ja Australiaa kasvoi. Elokuvat, sähkövalot, valokuvas, radio ja auto sekä öljyn tisleet tulivat tutuiksi. Fysiikan, kemian ja tähtitieteen aloilla tehtiin suuria löydöksiä. Käsitteet radioaktiivisuus, röntgensäteily, ultraviolettisäteily, sähkön ja magnetismin yhteys, energian säilymisen laki ja pian myös suhteellisuusteoria tulivat tutuiksi. Evoluution ohella biotieteet etenivät ja mikrobit opittiin tuntemaan, lääketiede pelasti miljoonia vastasyntyneitä.

Tultaessa historian toistaiseksi merkittävimmälle 20. vuosisadalle suuria yhteiskunnallisia muutoksia edelsivät valtaisat teknologisten, ideologisten, sosiaalisten ja taloudellisten innovaatioiden vuoksiaallot. Niitä seurasivat ennennäkemättömät teolliset sodat ja kansanmurhat.

Rinnakkain kulkivat pohjaton sadismi ja pahuus, ihmiskunnan pimeimmät teot sekä toisaalla upeimmat kulttuuriset saavutukset. Samaan ajanjaksoon mahtuivat kirjailijoista Charles Dickens, Victor Hugo, Edgar Allan Poe, Mark Twain, Leo Tolstoi, Fjodor Dostojevski. Johann Wolfgang von Goethe, Jules Verner, Elias Lönnrot, Aleksi Kivi, Johan Ludvig Runeberg, Sakari Topelius, Oscar Wilde, Henrik Ibsen, Gustave Flaubert, Honore de Balzac, Jack London, Minna Canth jne. sekä taiteilijoista Beethoven, Brahms, Verdi, Gogh, Chopin, Gauguin, Toulouse-Lautrec, Renoir, Rodin, Monet, Manet, Degas, Klimt, Mucha jne.

Kaikkialla oli suurta muutosta, poikkeuksellista lahjakkuutta ja samalla 1900-luvun alun eurooppalaisten suurvaltojen hegemoniaa, imperialismia. Näistä merkittävimmät olivat Britannia, Ranska, Saksa, Itävalta-Unkari ja Venäjä.

Kaikkialla eteni nationalistinen aate ja suurvaltapolitiikan uusin vaihe. Vuosisadan alkuun tultaessa, ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, 85 % maapallon pinta-alasta oli eurooppalaisten hallussa. Imperialismia perusteltiin näkemyksellä, jonka mukaan siirtomaiden alistettu väestö olisi eurooppalaista alempiarvoista.

1910-luvulle tultaessa Euroopan suurvaltojen välit olivat kaikkialla kireät. Siirtomaavallat alkoivat havitella toistensa siirtomaita. Sotilaallinen uhittelu ja asevarustelu kiihtyi teknologian kehityksen myötä. Teknologia huipentuikin asevarustelussa juuri merellä, vasta myöhemmin ilmassa. Yhden maan joutuminen sotaan veti helposti mukaansa myös muita. Taustalla oli sotilasliittoumat.

Balkanin kriisi laukesi uudelleen arkkiherttua Frans Ferdinadin, Itävalta-Unkarin kruununperillisen, murhaan. Venäjä oli luvannut suojella Serbiaa, Saksa Itävalta-Unkaria. Ranska Venäjän liittolaisena oli sekin valmistautumassa sotaan.

Saksan julistettua sodan Venäjälle ja Ranskalle ensimmäinen maailmansota oli valmis käynnistymään. Britannia tuli mukaan Belgian tueksi sen jouduttua ensin osaksi sotaa käyviä maita. Myöhemmin Italia liittyi Ranskan ja Venäjän liittolaiseksi, Turkki ja Bulgaria Saksan sekä Itävalta-Unkarin rinnalle. Kun Saksan johtama liittouma jäi vihollistensa väliin, tähän liittoumaan kuuluvia maita kutsuttiin keskusvalloiksi. Vastakkainen puoli tunnettiin ympärysvaltoina.

Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Saksan, Venäjän, Turkin ja Itävalta-Unkarin imperiumit tulivat tiensä päähän. Alueellisten järjestelyjen myötä Itä-Eurooppaan syntyi uusia valtioita: Suomi itsenäistyi Venäjästä jo siellä tapahtuneen vallankumouksen myötä 16. joulukuuta 1917 kun taas Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät Venäjästä sodan jälkeen.

Saksan imperiumi purettiin täysin, sen siirtomaat siirtyivät ympärysvalloille, armeijan kokoa rajoitettiin voimakkaasti ja se sai maksaakseen suunnattomat sotakorvaukset. Ankara rauhansopimus ja Saksan tuomitseminen yksin syylliseksi sotaan herättivät saksalaisissa katkeruutta. Voimaton trauma muuttui keskiluokan köyhtymisen ja työttömyyden kautta vihaksi. Toista maailmansotaa odotettiin.

Suomen kohdalla itsenäistymien kulki verisen sisällissodan kautta ja sen arvet umpeutuivat lopullisesti vasta toisen maailmansodan alkaessa ja sitä edeltäneessä talvisodassamme ja presidenttiemme ponnekkaan työn kautta.

Tämän ensimmäisen tasavaltamme presidentit olivat tiukasti kiinni siinä maailmassa, jossa yhtenä osapuolena olivat siteemme Venäjään ja toisena lähes tuhatvuotiset juuret Ruotsiin sen Itämaana, alusmaana. Taustalla oli hallintokoneisto, oma valuutta ja kakki ne itsenäisen valtion instituutiot, joita oli käytetty jo yli sadan vuoden ajan Venäjän autonomisena osana. Tässä muutokset olivat vähäisiä, eikä itsenäisyysjulistusta ja sen muutoksia juuri edes huomattu karuttomassa suomalaisessa ilmapiirissä.

Ensimmäisten presidenttiemme tausta oli lähellä tsaarin ajan venäjää tai Ruotsin vallan monarkiaa, usein samaan aikaan molempia. Oli lähdettävä rakentamaan maata, jonka sidos idän ja lännen välissä oli löydettävä sillanrakentajan diplomatian ja puolueettoman ulkopolitiikan kautta, ei niinkään sitoutuen mihinkään sellaiseen liittoumaan, joka uhkaisi luoteisen Venäjän ja Pietarin tai Pohjois-Euroopan herkkää tasapainoa. Toisen maailmansodan aattona nuoren tasavallan presidentti ja hallinto, koko kansakunta, joutui heti tulikokeeseen ennen talvisodan syttymistä ja myöhemmin jatkosodan alkaessa. Yhtenäisen kansakunnan rakentaminen ja parlamentaarinen demokratia olivat suuria missioita.

Vuonna 1919 hyväksytty hallitusmuoto oli terävärajainen, mutta samalla joustava valtiollisen toiminnan kehys. Sen puitteissa tasavallan presidentin asemaa voitiin vaihdella laajasti tilanteiden ja henkilöiden mukaan. Vuoden 2000 uusi perustuslaki vahvisti taas parlamentaarista hallitustapaa.

Länsi Euroopassa valtiollisten järjestelmien yleinen kehityssuunta oli ollut jo kauan siirtyminen hallitsijakeskeisestä hallitustavasta parlamentaariseen. Hallitustehtävät olivat siirtyneet pääministerille ja hänen ministeristölleen, jotka oli sidottu luottamusvaatimuksin kansaneduskuntaan. Monarkit olivat jääneet koristeellisiksi valtionpäämiehiksi, ja valinnaisten presidenttien toimitila oli sekin rajattu vahvasti.

Suomi teki tässä poikkeuksen ja edusti Ranskan tapaan ainoana puolipresidentillistä hallitustapaa, jonka tausta oli pitkässä traditiossa osana sekä Ruotsin vallan monarkiaa että tsaristisen Venäjän keisarivaltaa.

Suomen irrotessa Venäjästä maassa oli jo toimiva valtiollinen rakenne eduskuntineen, hallituksineen ja puolueineen. Vain valtionpäämies puuttui. Koska hallitsijavalta oli vuosisatojen aikana syvälle juurtunut, päädyttiin perustuslailliseen monarkiaan, johon oli vain haettava siniverinen kuningas. Hänetkin kyllä kutsuttiin mutta sodan tuulet ja Saksan tappio muutti mielet.

Se mitä taas 1800-luvulla oli tapahtunut Ruotsissa, ei koskettanut Suomea ja tältä osin oma hallintomme oli jäänyt 110 vuotta ajastaan jälkeen tai seuraili hivenen tsaristista Venäjän hallintoa. Toisaalla kansalaissodan kärjistämä yhteiskunnallinen tilanne edellytti lujaa hallitusvaltaa ja niin syntynyt presidenttivalta oli oman aikansa tuote jota vasta myöhemmin on muutettu ja eniten presidentti Mauno Koiviston kaudella ja hänen omasta aloitteestaan.

Suomessa on edelleen vallalla eräänlainen hallitsijan ja kansan välinen rinnakkaiselo, topeliaaninen maailmankuva. Sen poisoppiminen on ollut vaikeampaa kuin uuden oppiminen ja hyväksyminen. Presidentti päättäjänä ja erotuomarina on ollut mallina hyväksytty ja vahvaa presidenttiä on haettu etenkin vaikeina aikoina. Nykyisin puhutaan jo arvojohtajasta, ei enää pelkästään ulkopolitiikan johdosta.

Kaksinapainen ja dualistinen johto kirjattiin hallitusmuodon toiseen pykälään, jossa ensin mainitaan eduskunta kansan valtuuttamana toimijana, mutta kohta perää todetaan, että ylin toimeenpanovalta on uskottu tasavallan presidentille.

Hallituksen asemaan ei valtiosäännön rakentamisen vaiheessa juurikaan puututtu. Se jatkoi autonomian ajan senaatin toimintaa. Tosin vanhentuneena ja ilman sellaisia muutoksia, joita Ruotsissa monarkiana oli tapahtunut sadan vuoden aikana.

Oleellista oli että presidentti sai oikeudet muotoilla yhteiskuntapolitiikkaa, hänellä oli mahdollisuus ratkoa valtiollisia ristiriitoja sekä tarvittaessa puuttua muiden toimijoiden työhön niiden säätelijänä. Taustalla oli pohjoismainen kuningasvalta ja sen hallitsijakuva, johon kuului lainsäädäntövaltaa, budjettivaltaa, ulkoasianvalta ja nimitysvalta, sotavoimien ylipäällikkyys, hallinnon yleinen silmälläpito, armahdus- ja erivapausvalta sekä Suomen kansalaisuuden myöntäminen.

Valtionpäämies jäi Suomessa yksin, ilman omaa esikuntaa. Presidentin kanslia pysyi vähäisenä. Presidentti Paasikivi tokaisikin viran oleva yksinäisen miehen puurtamista, jossa vierellä on vain adjutantti ja liikahtaminen minne tahansa saa aikaan Porilaisten marssin kajahtamisen.

Käytännössä presidentin valtaan kuuluvien asioiden valmistelu tapahtuukin ministeriöissä. Päätökset tehdään valtioneuvoton istunnoissa, jossa läsnä on oltava vähintään viisi ministeriä. Presidentti ei ole Suomessa sidottu esittelevän ministerin kannanottoon ja tässä hallitusmuotomme poikkesi muista parlamentaarisista valtioista. Käytännössä istunnot ovat kuitenkin ritualistisia ja hallitusvallan jäänne, joihin ei sisälly vähääkään asiallista pohdintaa.

Kaarlo Juho Ståhlberg - ensimmäinen presidentti

K.J. Stålbergia on pidetty yhtenä arvostetummista presidenteistämme. Hän korosti laillisuuden ja parlamentaarisuuden periaatteita ja lainoppineena loi Suomen tasavallan ensimmäisenä presidenttinä vallankäytön uudet muodot. Hän ei osallistunut vuoden 1925 vaaleihin, koska ei katsonut olevan sopivaa saman henkilön olevan yhtäjaksoisesti kahta kautta presidenttinä. Myös tässä hän osoitti suoraselkäisyyttä ja poikkesi etenkin Urho Kekkosen kauden vallankäytöstä.

Suomusalmella syntynyt kappalaisen poika oli jo kouluaikana teräväpäinen ja hänen
kerrotaan kävelleen matkan yliopistolle Helsinkiin tutustuen samalla maakuntiimme ja niiden talonpoikien elämään. Hän oli porvarissäädyn edustaja valtiopäivillä ja myöhemmin nuorsuomalaisten kansanedustaja. Eduskunnan valitsemana presidenttinä hän sai 143 ääntä, C.G.E. Mannerheim 45 ääntä, Lauri Kr. Relander (maal.) yhden äänen ja Väinö Tanner (sos.dem.) yhden äänen.

Routavuosina maltillinen Ståhlberg edusti passiivista vastarintaa venäläispyrkimyksiä vastaan ja oli valmis henkilökohtaisiin uhrauksiin. Hänet erotettiin virastaan, kun hän kieltäytyi laatimasta ja varmentamasta erästä asevelvollisuuskysymyksiin liittyvää kirjelmää.

Periaatteen miehenä Ståhlberg joutui tutkijana ja virkamiehenä sekä poliitikkona tutustumaan perusteellisesti yhteiskunnan toimintaan, mutta myös kansakunnan sisäisiin tuntoihin. Hän oli analyytikko, loistava asioiden yhdistäjä, johdonmukainen, ja harkitsi tarkkaan tekojensa merkityksen.

Ståhlberg oli käytännössä korvaamaton Suomen itsenäisyyden alkutaipaleella. Ståhlbergille kansalaissodan syyt olivat selvät ja hän tulkitsi ne lainoppineen juristin näkökulmasta. Toisaalta hän korosti ettei kapinan tuottamaa tilaisuutta käytettäisi taantumuksen ja luokkaetujen hyväksi.

Ståhlberg joutui virassaan osoittamaan myös miten presidentti virassaan käyttäytyy. Mallia etiketille haettiin mm. Svinhufvudilta ja Mannerheimilta. Allekirjoitus K.J.S. luettiin virkamiesten kohdalla usein leikillisesti Keisari ja Suuriruhtinas.

Etäinen ja korrekti ensimmäinen presidenttimme kirjoitti tärkeimmät puhteet itse. Hän oli hyvin selvillä antamistaan lakien ja asetusten sisällöstä. Näin hänellä oli suurempi vaikutus kuin vaikkapa Mannerheimilla valtionhoitajan tehtäväkuvaan. Sitä lisäsi ahkeruus ja tarkkuus, liki perfektionistinen tapa tutustua yksityiskohtiin ja muistaa ne osana kokonaisuutta. Lainsäädäntö oli hänen työnsä ja harrastuksensa.

Marsalkka Mannerheimilla ja oikeistolla oli Ståhlbergiin kärjistyneet suhteet ja hänen saapuessa osoitettiin mieltä jäämällä istumaan. Etenkin ruotsinkielisen lehdistön kohdalla hän oli pilkanteon ja vähättelyn kohde, kirjoittaa dosentti Jukka-Pekka Pietiäinen kirjassa Suomen Hallitsijat (2000).

Lapuanliikkeen vuosina Ståhlbergin kyyditys Joensuuhun herätti syvää pahennusta. Se herätti myös suurta huomiota ulkomailla. Etenkin Ruotsissa ilkuttiin suomalaisen demokratian keinoille äärioikeiston välineinä.

Ståhlbergin totisen julkisuuskuvan ja leppoisan kuuden lapsen isän yksityisminän välille on jäänyt omituinen ristiriita. Pakenemista julkisuudelta “auttoi” Ståhlbergin taipumus änkyttää ja pääsääntöisesti hän lukikin puheensa siksi aina paperilta.

Ståhlbergin ensimmäinen avioliitto pikkuserkun kanssa päättyi vaimon äkilliseen sairastumiseen ja kuolemaan. Toinen avioliitto oli jo pieni oman aikansa mediatapahtuma, jota lisäsi uuden rouvan kirjalliset taipumukset ja näin presidenttiparista tuli oman aikansa julkkiksia. Ståhlbergin julkisuukuva pehmeni aikalaisilleen. Presidentti ei ollut kuningas eikä keisari.

Ståhlberg oli ensimmäinen Suomen hallitsija, joka kykeni luomaan kokonaan uuden vallankäytön muodon toimimalla samalla rojalistina välittäen demokratian ja parlamentarismin aatetta kansakunnalle sen uudessa ympäristössä. Hän oli samaan aikaan sekä kiitelty että kiistelty persoona. Hän on ollut kuitenkin ehkä kiistattomin toisen maailmasodan jälkeisessä Suomessa presidenteistämme. Hänen asemansa ja merkityksenä on noussut vanhempana valtiomiehenä, asiaintuntijavaikuttajana, jonka mielipide painoi aina poliittisia linjauksia tehtäessä

Lauri Kristian Relander - tuntemattomin presidentti

Viipurin läänin maaherran virasta presidentiksi valittu Lauri Kristian Relander sai pian valintansa jälkeen vankan kannatuksen kansan parista. Kurkijoella Laatokan rannalla syntynyt Relander oli karjalaismies, tutkijataustainen ja näkyvän poliittisen uran luonut maalaisliittolainen yllätyspresidentti. Agronomitaustainen, siementen itävyydestä väitellyt Relander, tunsi agraarin Suomen olot. Yliopistokaudellaan hän oli tutkijana kiistelty, ura alkoi maatalouskoelaitokselta (nykyinen MTT) ja kiistellyt tutkimukset veivät perustaa tiedemiehen uralta. Näin Relanderista tuli virkamies ja poliitikko ja 41 -vuotiaana presidentti.

Pienen ja köyhän maalaisliiton kautta ura syntyi puhtaasti aatteelliselta perustalta ja vahvisti kannatusta etenkin, kun puolue tarvitsi poliittisen painoarvon kasvaessa akateemisia, kielitaitoisia ja esiintymiskykyisiä poliitikkoja vaativiin tehtäviin.

Itse vaalitilanne muistutti hieman tämän päivän vaalejamme. Ståhlbergin kieltäytyminen vaaleista ei tuonut suurta joukkoa uusia ehdokkaita ja maalaisliitto meni vaaleihin sammutetuin lyhdyin. Vasta valitsijamiesvaalien jälkeen, Kyösti Kallion, J. Pehkosen ja Santeri Alkion kieltäydyttyä, puolueen karjalaissiiven ehdokas Relander tui valituksi porvareiden äänillä. Hänellä oli vähiten vastustusta.

Ruotsinkielinen puoliso Signe Relander ja maltillinen suhtautuminen kielikysymykseen auttoi ruotsalaisten äänten hankinnassa ja maanpuolustushenkisenä oikeistomaalaisliittolaisena myös kokoomus oli taipuvainen hyväksymään Relanderin.
Ruotsinkieliset letkauttivatkin äänestäneensä rouva Relanderia, seurapiirinaisena tunnettua Signe Maria Östermania, ei hänen miestään.

Vastaavaa oli havaittavissa myös Ståhlbergin kohdalla hänen etenkin toisen vaimonsa apteekkarinleski Ester Hällströmin ollessa hyvin sosiaalisen ja hänen kirjansa “Sunnuntaita” myytiin yli 50 000 kappaletta. Presidenttiparista tuli aikansa julkkis ja vaimo muutti Ståhlbergin ja samalla presidenttiyden kuvaa pehmeämmäksi pois vanhasta keisarimyytistä ja kuningasajan jäykkyydestä.

Dramatiikkaa taas lisäsi Tarton rauhan kymmenvuotispäivänä tapahtunut avioparin kyyditys itärajalle. Se käänsi yleisen mielipiteen oikeistoradikalismia ja laittomuuksia vastaan, toisin kuin oli ajateltu. Rakastettuun vaimoon ja perheeseen kohdistuva hyökkäys oli poliittinen virhe.

Relanderin poliittinen toiminta näkyi hänen aiemmissa tehtävissään. Maalaisväestön ja etenkin maatalouden menestyminen oli sydämen asia. Tähän oli syytäkin, sillä valtaosa väestöstä sai toimeentulonsa maataloudesta ja kaupungit, paleluelinkeinot, olivat kovin vaatimattomia. Kansallinen sopu taas edellytti vasemmistolta pelisääntöjen hyväksymistä ja nationalisteilta kielisopua.

Relanderin, “Reissu-Lassin“, kokemattomuus ja nuori ikä söi auktoriteettia ja Ståhlberg ei arvostanut seuraajaansa. Kun nämä henkilöinä olivat liki vastakohtia, kahden presidentin alituinen vertailu kiusasi Relanderia. Herkkä, epävarma ja tunneihmisenä itsestään arka Relander muuttui itsetunnoltaan heikoksi ja pienikin kritiikki tai loukkaus kosketti syvältä. Hän alkoi seurata vainoharhaisesti ympäristöään ja oli taipuvainen kuuntelemaan auktoriteetteja, omia luotettuja korvaankuiskuttelijoita.

Relanderin asemaa heikensi se, ettei hän miettinyt loppuun saakka presidentin tehtäviä ja roolia suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä. Kun apua ei tullut edeltäjältä, kantapään kautta saatu oppi oli hidasta ja kallista. Puuhakas presidentti toimi linjattomasti ja epäsopu omiin tukijoihin myös maalaisliiton sisällä kasvoi, etenkin Kyösti Kallion suuntaan. Kallio saattoi seurassa vaatia presidenttiä vaikenemaan kun tämä puhui joutavuuksia. Kallio oli taas talonpoikana arvostettu mm. Mannerheimin suunnalta, mikä oli erityisen poikkeuksellista.

Relanderilla oli vaikea ymmärtää puoluepoliittista parlamentarismia ja hän korvasi sen välittömällä karjalaisella luonteellaan ja soitellen sekä tapaillen poliitikkoja välittämättä poliittisista intriigeistä lainkaan. Häneltä puuttui kokonaan vaikutusvaltainen lojaali neuvonantajien piiri. Liian avoin viestitys antoi aseita huhuille, viestinviejille, juoruille, joita herkkätuntoinen karjalainen myöhemmin pyrki epätoivoisesti oikomaan. Syntyi vaikutelman oman aikamme Matti Vanhasesta mediamyllytyksessä.

Kun presidentti vastusti vihankylvöä ja ilkeämielisyyttä, pyrki eheyttämään kansakuntaa, tehtävä kävi raskaaksi Relanderin valitsemilla menetelmillä. Lisäksi oikeistolainen ideologia näkyi niissä liian päälleliimattuna. Suhde vasemmistoon oli tunnepohjaisen kielteinen. Aktiivisuus ja impulsiivisuus näkyi hallitusten muodostajana ja myös Väinö Tanner sai mahdollisuuden muodostaa vähemmistöhallituksen.

Ulkopolitiikassa Relender oli salonkikelpoinen ja teki valtiovierailuja Viroon, Latviaan, Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan hakien sujuvana esiintyjänä myötätuntoa nuorelle kansakunnalle. Hän toi presidentin alas jalustalta keisariajan muistona ja valtionhoitaja Mannerheimin, Svinhufvudin ja Ståhlbergin jäljiltä, oli kansaa lähellä ja pidetty juhlapuhuja, pehmeä-ääninen ja huolellisesti artikuloiva toisin kuin änkyttävä Ståhlberg. Myönteinen kiinnostus lisäsi kansakunnan ymmärrystä naapuruussuhteistamme viikkolehtiä lukien. Matkojen kalleus taas johti kritiikkiin josta nimen epiteetti “Reissu-Lassi“. Suomi oli köyhä maa ja matkustamista oli harrastettu lähinnä vain kävellen tai hevospelillä Ruotsin kuninkaan sotaretkillä.

Toiselle kaudelle Relanderia ei enää valittu ja hän tuki parhaansa mukaan P.E. Svinhufvudia kaadettaessa ensin Kyösti Kallion hallitusta sekä koottaessa Svinhufvudin koalitiohallitusta. Hän oli Svinhufvudin tukena myöhemmin presidentinvaaleissa Kyösti Kallion kaatajana.

Presidentin kauden päätyttyä Relander unohtui tuntemattomaan ja hänet muistetaan lähinnä myönteisestä suhtautumisesta oikeistoradikalismiin. Kun hänen päiväkirjansa avattiin havaittiin, kuinka hänen asemansa oli ollut merkittävämpi kuin mitä aiemmin oli tulkittu dosentti Jukka-Pekka Pietiäisen arvioimana. Toisaalta hän oli astunut hänelle aivan liian suuriin saappaisiin pohdittaessa presidentin asemaa ja valtaa keisariajan jälkeisessä Suomessa sekä niitä haasteita, joita vuosikymmen toi myöhemmin mukanaan.

Pehr Edvin Svinhufvud - itsenäisyystaistelija

Ukko Pekkana tunnettu Svinhufvud hallitsi aikansa median ja hän oli kokenut itsenäisyystaistelun veteraani. Dosentti Juha Mylly kuvaa häntä jyrisevä-ääniseksi maan isäksi hänen komentaessa radiopuheessaan suojeluskuntalaiset kotiin Mäntsälän kapinasta. Sääksmäen Rapolassa syntynyt Ukko Pekka oli valtiopäivillä sukunsa ja ritariston ja aateliston edustajana jo 1800-luvun loppuessa sekä Senaatin puheenjohtaja (ns. itsenäisyyssenaatti) ja ensimmäinen valtionhoitaja Suomen itsenäistyessä sekä pääministeri ennen presidentiksi valintaansa.

Svinhufvud menetti merikapteeni isänsä jo varhain lapsena Kreikan vesille ja kasvatus jäi isovanhemmille. Nämä taas menettivät taloussotkuissa suvun kartanon. Nöyryytetty perhe asui sukulaisten nurkissa mutta pojan koulutuksessa ei tingitty. Kasakunnan ensimmäinen palvelija hankki itselleen sekä historiallis-kielitieteellisen tutkinnon että lakimiesuran. Molemmilla oli jatkossa käyttöä.

Pekka “Poku” puhui perhepiirissä suomea ja vaimo Ellen äidinkieltään ruotsia. Liitossa syntyi kuusi lasta ja presidentinlinnan salonki oli ahkerassa käytössä erämiehen ja mestariampujan vaimon ottaessa vastaan vieraitaan.

Patriootti muistutti suomalaisia maan suurista poliittisista taisteluista ja loi uskoa vaikeina aikoina. Vielä Moskovan neuvottelujen aikaan 1939 Svinhufvud yritti turhaan päästä Saksaan puhumaan Suomen puolesta. Jatkosota herätti hänessä vanhat heimokansalliset unelmat ja aseveljeyden Saksan kanssa, kirjoittaa dosentti Juha Mylly (2000) korostaen näin Ukko Pekan jäämistä valkoisen aatteensa vangiksi.

Ukko Pekka oli konstailematon maalaismies, karhumainen, vaatimaton, karhea perussuomalainen, jossa kansa saattoi samaistua suomalaisuuteensa. Tällaisia tapaa politiikassa vieläkin. Paavo Lipposessa ja Timo Soinissa voisi nähdä jotain samaa kuin Ukko Pekassa. Ehkä jotain samaa nähtiin myös Urho Kekkosessa. Etäinen Ståhlberg oli vieraampi ja aristokraattinen Mannerheim jatkoa keisarikauden ylipäällikön ja marsalkan kansalliselle symbolille. Aika vain ajoi Svinhufvudin ohi.

Venäläisen ylivallan silmissä Svinhufvudin syntilista oli pitkä ja synkkä. Se lisäsi hänen suosiotaan kansan keskuudessa. Ukko-Pekan Siperian matka alkoi joulukuussa 1914 ja vaimo Ellen palasi Suomeen hoitamaan lapsiaan ja maatilaa. Monia seikkaluja sisältänyt matka Siperiassa, sen synkimmässä kolkassa Tomskin kuvernementissa, opetti muutakin kuin metsästystaitoja ja paluu kotimaahan alkoi vallankumouksen melskeiden levittyä Suomeen vuonna 1917. Kotiin Svinhufvud palasi riemusaatossa.

Itsenäisyyssenaatin ja porvarillisena luotsina Svinhufvud hoiti itsenäisyysjulistuksen antamisen ja varsinainen itsenäisyysjulistus hoidettiin eduskunnassa 6. joulukuuta. Venäläinen sotaväki oli poistettava maasta ja palautettava laillinen järjestys.

Kansalaissodan jälkeen Svinhufvudista tuli toukokuussa 1918 maan ensimmäinen valtionhoitaja. Hänen ja J.K. Paasikiven johtamana Suomi asettui ulkopolitiikassaan tukevasti Saksan vanaveteen.

Juuri Svinhufvudin oikeustaistelijan mentaliteetti, ulkopoliittinen kokemattomuus ja lähes sokea Saksa-ihailu antoivat laihat eväät tulevan maailmansodan realistiseen pohdintaan. Lisäksi Svinhufvud oli valtiomuodossa monarkian kannalla, tosin epäröiden. Valittu kuningas Friedrich Karl ei kuitenkaan koskaan päässyt Suomeen sen jälkeen kun Saksa luhistui ja joutui alistumaan aselepoon. Voittajavaltiot painostivat Svinhufvudin eroamaan.

Oli lähelle ettei Suomi joutunut Versailles’n rauhanteossa hävinneiden riviin Saksan rinnalla.

Ukko Pekka teki toisen paluun oikeistoradikalismin ja Lapuan liikkeen toimesta. Oikeistolle hän oli taattu antikommunisti ja keskustaporvareille lapualaisia hillitsevä laillisuuden takaaja. Kuninkaantekijöinä maalaisliittolaisista Juho Niukkanen johdatteli puolueensa Svinhufvudin taakse. Ståhlberg hävisi äänin 151-149. Uudessa liennytyspolitiikassa äärimmäisyysliikkeen lapualaiset alkoivat kutsua presidenttiä “Akka-Pekaksi”. Presidenttien nimitykset, “lempinimet”, ovat osa suomalaista kansanperinnettä Suomen Kuvalehden kolumnistin kuvatessa tänään Pekka Haavistoa “Persu-Pekaksi”. Liittääkö myöhempi historia sen perussuomalaiseen puolueeseen, jää nähtäväksi.

Valtiolaivan kiinnittäminen lailliseen menoon tapahtui Ukko Pekan puheen jälkeen. Mäntsälän kapina muodosti Svinhufvudin presidenttikauden selvän huippukohdan. Sen rauhoittaminen radioesiintymisellä vahvisti presidentin ja koko instituution arvovaltaa kansan kokemana. Kriisijohtaja ja laillisuusmies oli näyttänyt voimansa.
Puolueiden suunnalla suhteet normalisoituivat kuitenkin vasta Paasikiven aikana.

Suomi palasi vuosikymmenen alkuvuosien kuohuntavaiheen jälkeen yhteiskunnalliseen rakentamisen kauteen. Kuva vahvasta päämiehestä säily kuitenkin julkisuudessa, vaikka aika olisi edellyttänyt jo toisentyyppistä presidenttiyttä. Yhtään virallista valtiovierailua Svinhufvud ei tehnyt, ja kun ikää kertyi, hänellä oli mahdollisuus jo suurpiirteiseen tehtäviensä delegointiinkin. Maa siirtyi seuraavana parlamentaariseen presidenttiin.

Kyösti Kallio - parlamentaarinen presidentti

Agraari Suomi siirtyi nivalalaisen maanviljelijä aikana, neljännen presidentin kaudella ja talvisodan aattona, modernin parlamentarismin aikaan. Ylivieskassa syntynyt Kyösti Kallio oli sielultaan suomalainen talonpoika ja sellaisena pysyi koko elämänsä. Kallio muistetaan taitavana taktikkona, tervejärkisenä ovelana neuvottelijana. Pojan oli kasvattanut Anttuuna-Täti, joka hoiti hänet myös opintielle Raahen alkeiskoulun ja Oulun lyseon kautta.

Anttuuna-täti hankki Nivalan kirkonkylästä suuren maatilan, jonka isäntänä Kyösti poika alkoi toimia raivaten Heikkilä-Mehtälän tilalle alustalaisineen 250 peltohehtaarin kartanon. Samalla hän tuli silloisen kunnallishallinnon, maamiesseuran, nuorisoseuran johtohahmo omassa pitäjässään. Tutuksi tulivat myös säätöpankki, osuuspankki, osuusmeijeri ja kirkon hallintotehtävät. Tyypilliseen suomalaiseen tapaan luottamustehtävät ja maatilan hoito kasautuivat yksiin käsiin ja edessä oli seuraavana matka valtiopäivämiehenä Helsinkiin.

Täällä ura jatkui ja Kalliosta tuli suvereeni eduskunnan puhemies ja työtahti oli valtava. Kallio isännöi omassa nousevassa puolueessaan ja maatilallaan sekä eduskunnassa. Erityisen arvokasta oli hänen taustansa alimman yhteiskuntaluokan tuntijana, syvien rivien nostaminen ja aktivointi kohti yleistä ja yhtäläistä äänoikeutta ja modernin kansanedustuslaitoksen aikaansaaminen jo ennen presidenttiyttään. Kallion valinta presidentiksi oli avaus suomalaiselle punamultayhteistyölle. Sosiaalidemokraatit keskittivät äänensä vaalin toisella kierrokselle maalasiliittolaisen Kallion taakse.

Sisäpoliittiset erimielisyydet kätkettiin toisen maailmansodan alla ulkopoliittisten tehtävien alle ja tämä yhtenäisyys haluttiin jatkuvan seuraavien presidenttien kohdalla ja tuli perintönä myös Urho Kekkoselle Paasikiven kauden jälkeen. Kallio toi mukanaan tietoisesti parlamentaarisen toimintatavan.

Kansa ja sen valtuuttama eduskunta oli hänen valtioajattelussa aina ylinnä, ei presidentti. Taustalla oli pitkä kokemus puhemiehen tehtävistä, josta Kallio on jäänyt parhaiten maan historiaankin.
Lisäksi terveyden pettäminen vaati tehtävien delegointia ja ulkopolitiikan jättämistä ulkoministerille. Myös edeltäjät olivat Suomessa menetelleet samoin. Historiaan ovatkin jääneet vahvat ulkoministerit Rudolf Holsti, Eljas Erkko ja Väinö Tanner.

Kallion ansiota on, että Suomi kohtasi talvisodan yhtenäisenä kansakuntana. Samoin hänen kykynsä sovitella mm. Mannerheimin ja Tannerin välisiä yhteenottoja. Presidentti omistautui täysin kansallisen eheytyksen ja sovinnon tielle ja se oli hänen suuri toteutunut missionsa. Hän oli parlamentaarisen demokratian takuumies. Suomessa vältettiin epäkansanvaltaiset pienten valtioiden ongelmat suursodan alkaessa.

Sodan aikana Kallion puheet olivat koskettavia ja liittyivät länsimaisen vapauden ja sivistyksen puolesta käytävään taisteluun. Kaupunkien ja siviiliväestön pommitukset olivat uutta ja ne hän tuomitsi jyrkästi ja toi esille myös koko maailman tietoon.

Viimeinen näytös tuli talvisodan päättyessä, jolloin Kallion terveys lopullisesti murtui 27. elokuuta 1940 Kultarannassa sydäninfarktiin. Ero presidentin tehtävistä tapahtui käyttäen vuoden 1937 valitsijamiehiä. Valituksi tuli kolmeksi vuodeksi Risto Ryti.

Lähtöpäivänä 19. joulukuuta Helsingin rautatieasemalla presidentti Kallio tarkasti viimeisen kerran kunniakomppanian marsalkka Mannerheimin seuratessa vierellä, kun Kallio lyyhistyi Mannerheimin käsivarsille kuolleena. Molemmat hallitsijamme olivat arvostaneet toisiaan ja talvisodan presidentti oli saanut arvoisensa lopun.