Kuninkaat, keisarit, prsidentit VI

Venäjän keisareiden aika


Suomen matka kohti Venäjän keisareiden aikaa ja kansallista autonomiaa oli kahden edellisen vuosisadan johdonmukaista tulosta. Globaalisti tärkeitä tapahtumia 1600-luvulla olivat Hollannin kauppakomppanian perustaminen, kolmikymmenvuotinen sota, Alankomaiden itsenäistyminen ja Ruotsin nouseminen hetkeksi suurvallaksi.

Vuosisata oli Venäjällä sekasorron aikaa, Puola ja Ruotsi miehittivät Moskovaa ja Novgorodia. Puolan ja Saksan väestöstä kuoli sodissa noin kolmannes. Englannissa käytiin verinen sisällissota ja Kiinassa Qing-dynastia syrjäytti Ming-dynastian.

Ajalle tyypillisiä olivat puhdasoppisuus, noitavainot, maailmankaupan kasvu ja eurooppalaisten kaupunkien ja kuningashuoneitten vaurastuminen. Tämä kohotti kulttuuria, taidetta ja tiedettä. Suuria nimiä olivat William Shakespeare, Moliere, Rembrandt, Galileo Galilei, Sir Isaac Newton, Blaise Pascal, John Locke, Baruch Spinoza, Rene Descartes, Christien Huygens, Evangelista Torricelli, Johannes Kepler ja monet muut etenkin suuret filosofian edustajat.

Mikroskooppi ja kaukoputki muuttivat maailmankuvaa siinä missä tykit ja ruuti sodankäyntiä, differentiaalilasku tuli osaksi tiedettä ja teknologiaa. Tuli tarve mitata valonnopeutta. Vallanpitäjistä nimekkäimpiä olivat Oliver Cromwell, Kaarle I, Kardinaali Richelieu, Ludvig XIV, Kustaa II Adolf, Kaarle X Kustaa, Elisabet I ja kuningatar Kristiina.

Siirryttiin valistuneen itsevaltiuden aikaan ja kasallisvaltioiden syntyyn. Talonpoikaiskapinat ravistelivat vanhaa säätyihin perustuvaa feodaaliajan maailmaa. Maailmankuva laajeni ja yhä suurempi osa kansasta oppi lukemaan ja kirjoittamaan. Eurooppalaisia siirtokuntia syntyi ympäri maailmaa. Teollinen vallankumous alkoi Isosta-Britanniasta ja Pohjansodasta seurasi venäläisten miehitys Suomessa, isoviha ja pikkuviha. Ellei näitä viimeisiä hetkiä olisi, mitään ei tulisi tehdyksi.

Pieni jääkausi oli kylmimmillään ja sodat veivät miehiä luonnonolojen ankarissa taisteluissa, kadot olivat totaalisia. Suuri siirtomaasota, Pommerin sota, seitsenvuotinen sota muistutti jo ensimmäistä maailmansotaa. Suomessa koettiin Kustaa III:n vallankaappaus ja Anjalan liitto. Siirtymä kohti omaa autonomiaa ja osana Venäjän keisareiden kohtaloa eteni rinnan Ranskan suuren vallankumouksen kanssa. Kun ei ole muuta työtä alkaa vallankumous.

Samaan aikaan tapahtui myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus, vapaussota ja liittovaltio sai perustuslakinsa. Kaikki tämä tapahtui rinnakkain ja tavalla, jossa ne olivat toki toisiinsa kytkeytyneitä ja levisivät dominoilmiönä läpi jo nopeasti leviävän tiedotuksen globaalissa todellisuudessa. Kaikki vei vain vuosisatoja, ei kuukausia kuten oman aikamme muutoksissa islamilaisissa Arabivaltioissa sosiaalisen median ja internetin aikaan, mediayhteiskunnan globaaleissa pyörteissä.

Keskiaikaisessa kehityksessä Suomi ei ollut enää sivussa ja toki myös Suomeen levisivät ajan suuret keksinnöt, höyrykone, kangaspuut ja kehruukoneet, kaleerit ja kronometrit, uudet globaalin kaupan edellyttämät mittausjärjestelmät, tieteen, tekniikan ja kaupan huima kehitys. Työ tekijäänsä opetti, siinä oli elo, haudassa lepo.

Ajan merkitystä luonnehtivat myös sen suuret merkkihenkilöt kuten Kaarle XII, Katariina Suuri, Rankan Ludvigit, Marie Antoinette, Pietari Suuri, Katariina II Suuri, Georg Washington, Thomas Jefferson, Benjamin Franklin, Adam Smith, Immanuel Kant, Voltaire, Johann Sebastian Bach, Wolfgang Amadeus Mozart, Jonathan Swift, Francois Boucher, Antonio Salieri sekä lukuisat Euroopan ulkopuoliset kulttuurivaikuttajat.

Suomi oli joutunut lännestä idän suurten vaikuttajien piiriin hetkellä, jolloin myös oman identiteetin haku ja kasallisvaltioiden synnylle tyypillinen itsetunnon nostatus olivat leimallisia. Oli syntymässä oma kulttuuri ja sen näkyvimmät vaikuttajat nousivat uuden suurvaltapolitiikan keskiössä myös geopoliittisesti, ei vain kulttuurisesti, tieteen, taiteen ja talouden suurten vaikuttajien alati kasvavassa idän ja lännen uusjaossa.

Suomi oli jatkossa oleva 110 vuotta Venäjän valakunnan osana mutta keisarikunnasta selvästi erillisenä suuriruhtinaskuntana. Tämä käytäntö oli jo opiskeltu Ruotsin monarkkien ja säätyvallan aikana. Itsevaltias kuningas pyrki hallitsemaan Suomea kuten Venäjän itsevaltainen keisari Suomen suuriruhtinaana. Rajana oli vain nyt Suomen perustuslaki, josta ei aina päästy oikein sopimaan. Parhaatkin suunnitelmat taantuvat lopulta työksi ja se pelotti slaavilaista kansaa.

Ruotsi alistui tapahtumalle Haminan rauhansopimuksessa. Rauhansopimuksessa ei ollut mitään ehtoja Ruotsin entisten alamaisten kohtelusta. Se oli Venäjän sisäinen asia. Talonpojat olivat menettäneet uskonsa Ruotsin kykyyn tai haluun ylläpitää asukkaiden etua ja papisto saarnasi rahvaalle alistumista sallimuksen tahtoon. Mitään juridisesti sitovaa suurvaltaistuimella istuvan keisarin suunnalta ei saatu, säätyjen esittämät asiat esitettiin toiveina.

Ruotsin vallan aikana kuningas oli niin ikään riippumaton vaikuttaja ja vallan käyttö mielivaltaista ja alusmaa oli emämaan kuninkaiden, joskus myös muiden vallankäyttäjien, kirkko ja ylimysvallan, aatelin, säätyjen ja rälssien, mielivallan heiteltävänä. Maailma oli se mitä se näytti lähiympäristöstä ja 1100-luvulta alkanut kehitys ei aina kehittynyt lainkaan, ainakaan rahvaalle suotuisaan suuntaan. Nyt haettiin jo kokonaan uutta, erillistä hallintoa, omaa päätäntävaltaa, omaa rahaa, taloutta, sotaväkeä, poliittisia instituutiota, postia jne.

Venäjän tavat oli jotenkin sovitettava Suomen tapoihin ja yksi niistä oli varakuninkaat, Ruotsin vallan aikaiset herttuat ja marskit, nyt kenraalikuvernöörit.
Tarvittiin siis Keisarillinen Suomen senaatti, jonka päätökset tehtiin keisarin nimissä; vain tärkeimmät asiat lähetettiin keisarin hyväksyttäväksi. Keisari nimitti eri hallinnonalojen senaattorit, kuvernöörit, jotka vastasivat lääneissä elämänmenon laillisuudesta. Opittiin se kultainen sääntö, kuinka virheitä tekemätön ihminen ei tee yleensä mitään muutakaan.

Suomen arkielämää sääteli edelleen Ruotsilta peritty vuoden 1734 laki ja siihen tehdyt pienet muutokset koskien käräjiä, kuvernöörejä, vouteja kihlakunnissaan, nimismiehiä ja muita virkemiehiä. Tässä ei tapahtunut käytännössä muutoksia. Näin Suomen asema Venäjään oli kuin avioliiton ulkopuolinen suhde. Kaikki sen tietävät mutta skandaaleja ei synny kun siitä ei pidetä meteliä. Tämän suomalaiset olivat jo omaksuneet aiemmin ja se syveni nyt omalaatuiseksi suomalaiskansalliseksi moraaliksi, normiksi ja laeiksi, ei niinkään opportunismiksi, vaikka siltä se usein vaikuttikin.

Perustuslakia tärkeämpää suomalasille oli säilyttää autonomia ja kansakunta. Tämä myöntyväisyyssuunta oli yleensä vallalla. Toisaalta jyrkempi siipi ei hyväksynyt venäläistämispyrkimyksiä eivätkä Suomen asiat kuuluneet lainkaan venäläisille. Tämä koski etenkin kenraalikuvernööri Nikola Bobrikovin toimintaa. Suomalaiset vetosivat usein keisarin hallisijanvakuutukseen.

Väkivallalla kansalaisia ei saanut uhata tai kohdella ja vääryyttä vastaan tuli puolustautua kieltäytymällä tottelemasta laittomia määräyskiä. Etenkin vuosisadan loppua kohden Suomen erillinen asema joutui Venäjällä arvostelun kohteeksi. Tämä koski Suomen postilaitosta, rahalaitosta ja sotaväen yhdistämistä, venäläistämistä. Vielä tänäänkin nämä traumat vaikuttavat kansallisiin mielialoihin ja rinnan käytyjen sotiemme kanssa. Tätä traumaa alettiin peitellä ahkeruudella.

Käytännössä ja geopoliittisesti Suomi toimi puskurivaltiona Ruotsin suuntaan eikä Venäjä elänyt 1700-luvun alussa sellaista vaihetta, jossa Suomen geopoliittinen asema olisi ollut sama kuin talvisodan alkaessa kaksi vuosisataa myöhemmin. Venäjän rajat ja sen suurvalta-asema olivat juuri syntymässä ja Suomen merkitys oli tässä yhtä merkityksetön kuin Iso-Britannian kamppaillessa Ruotsin kanssa aikanaan omista oikeuksistaan rinnan suurten eurooppalaisten valtioiden kanssa. Suomi unohtui välillä kokonaan ja käsite valtiosta oli sekin vielä kovin epämääräinen.

Aleksanteri I - Suomen valtiollisen olemassaolon perustaja

Aleksanteri ensimmäinen, suomalaisten hurmurihallitsija, oli isäänsä vapaamielisempi ja haaveili mustan taantumuksen sijaan vapaammasta ja laillisemmasta Venäjästä. Hän oli sopiva keisari juuri suomalaisille. Hän halusi Ruotsista irtautuneelle Suomelle erillisen hallinnon ja erillään Ruotsista puskuriksi Pietarille. Näissä toimissa oli ristiriitaisia pyrkimyksiä, haaveellisen miehen epävarmuutta. Sveitsiläiseltä kotiopettajaltaan hän oli oppinut valistusajan ajatuksia.

Aleksanterin oli salattava koko ajan sisintään, haaveita ihmisoikeuksista ja perustuslailla rajoittamattomasta hallitusvallasta. Aleksanteri oli kiinnostunut etenkin kveekareista ja pipliaseurasta. Oikullisen hirmuvaltiaan traumatisoiva seura oli tehnyt pojasta varovaisen, koskien myös omaa turvallisuuttaan. Hurmaavalta ja lempeältä hallisijalta odotettiin paljon. Ongelmana oli valtiopäivien kritiikki sekä etuoikeuksista nauttiva ylimystö. Molemmat suhtautuivat uudistuksiin, pieniinkin, epäillen. Ero Ruotsiin oli olematon ja syntyi Suomen näkökulmasta nyt juuri keisarin persoonan kautta.

Aleksanterin puoliso oli Kustaa IV Aadolfin puolison sisar. Avioliitto oli lapseton ja Aleksanterilla oli hovineitinsä kanssa yhteinen lapsi. Kuningatar taas viihdytti itseään hovin ruhtinaan Adam Czartoryskin kanssa. Keisaripari sopi riitansa, mutta vasta tultuaan herätykseen keisari lopetti 16 vuotta kestäneen suhteensa hovineitinsä kanssa.

Aleksanteri sodista Napoleonin sota sai nimen “isänmaallinen sota”. Aleksanteri ei itse puuttunut sotien kulkuun vaan jätti ne ammattisotilaiden hoitoon. Toki hän seurasi niitä paikan päällä ja antoi diplomaattisia ohjeita. Ruotsalaisen kuninkaan tapaan hän ei kuitenkaan kadonnut sotaretkilleen vuosiksi, vuosikymmeniksi vieden mukanaan suomalaisen armeijansa ja tapattaen pientä kansakuntaa jatkuvilla rajakahakoillaan talonpojat tykinruokana.

Hengelliset harrastukset etäännyttivät keisaria valistusajan oppien käytännön totutuksista ja hallinto oli vanhoillisilla linjoilla. Näin itsevaltius, kuri ja järjestys oli edelleen paras keino hoitaa valtakuntaa, järjestystä ja ylhäisten etuja uhkaavia mullistuksia vastaan. Hän toteutti oman aikansa “Breznevin oppia” jossa yhteistuumin kukistetaan sellaiset uhat, jotka uhkaavat harkitsijan valtaa. Napoleonin kukistamisessa Venäjä oli mahtiasemassa vuosisadan puoliväliin asti.

Suomesta kasvoi Aleksanterin opein vähin erin Venäjästä erillinen valtio. Hän totesi kuinka kansakuntien joukkoon kohotettu Suomi muistelisi entistä emämaataan Ruotsia vain kiitollisuudella, mutta olisi uskollinen Venäjälle. Näitä rajoitetun hallitsijavallan kokeiluja keisari sovelsi muuallekin, etenkin Puolaan. Puolalaiset olivat vain suomalaisia alttiimpia kahakoimaan. Aleksanterin kaunopuheisuus oli slaavilaista ja sen merkitykselle ei voinut antaa täyttä painoa. Hän nautti suosiosta, haki sitä puheillaan ja rakasti saamaansa hurmoksellista huomiota.

Suomalaiset muistavat rakastamansa keisarin matkat Suomeen; Porvooseen, Helsinkiin ja Turkuun sekä myöhemmin myös Petroskoin kautta Valamoon, Sortavalaan, Kuopioon ja Iisalmeen. Kun Venäjällä rahvas heittäytyi “rähmälleen” tsaarin kohdatessaan, Suomessa rahvas tuli kättelemään ja käyttäytyi siivosti, Oulussa ja Torniossa ihmeteltiin poroja ja lappalaisia, Turussa hyvin käyttäytyviä opiskelijoita.

Tampereella hämmästeltiin Tammerkoskea ja englantilaisen kykyä käyttää sen energiaa, skotlantilainen insinööri Jame Finlayson sai työväelleen kaikki mahdolliset kirkolliset ja yhteiskunnalliset vapaudet, maa-alueen kosken rannalta.

Finlayson pani siihen pystyn tehtaan. Jostakin syystä matka ei jatkunut Forssaan ja Wahrenin maille, Tammelan ja Jokioisten tehtaille, Willebrandien maisemiin. Ehkä syy oli siinä, että matka tapahtui pari vuosikymmentä liian aikaisin. Forssassa joki sai kuohua vielä vapaana, sosiaalidemokraattisen puolueen Forssan perustamiskokoukseen oli sinnekin vielä muutama vuosikymmen ja Forssan Koijärvelle kokoontuvia vihreitä sai odottaa vielä kauemmin. Puolueet ovat sellaisia rampoja varten, joiden seurassa itsekin alat lopulta ontua.

Aleksanterin apulaisena Suomessa toimi Kustaa III:n aikana venäläisten palveluun siirtynyt Göran Magnus Sprengtporten. Juuri hän esitti kuinka sotaisan valtauksen jälkeen vaaditaan “sydänten valtaus“, autonomia. Vastaavasti Kustaa III:n apulainen ja ympäri Eurooppaa paikkaansa hakenut Gustaf Mauriz Armfelt siirtyi Venäjälle ja voitti nopeasti Aleksanterin luottamuksen. Juuri hän tähdensi kuinka kansakunnaksi nostettu Suomi oli pidettävä suomalaisina myös jatkossa.

Aleksanteri I kuoli yllättäen matkallaan Mustanmeren rannikolla joulukuun 1. päivänä 1825. Mystiikkaan taipuvaisen keisarin kohdalla tätä ei uskottu ja kansan keskuudessa syntyi uskomus, jonka mukaan hän oli luopunut maallisesta vallastaan ja siirtynyt erakoksi Siperiaan, muuttunut Lapin poroksi. Näin Pietari-Paavalin kirkossa olisi yksi tyhjä arkku.

Nikolai I - tunnollinen järjestyksenpitäjä

Nikolai ensimmäinen oli varautuneen oloinen, ujo ja viileän etäinen sotilaskeisari. Hänellä oli vahva usko laillisuuteen ja myös omaan valtaansa Jumalalta saatuna. Tässä merkityksessä hän ei poikennut juurikaan monesta Ruotsinvallan aikaisesta kuninkaastamme. Nikolain puoliso oli Preussin prinsessa Charlotta.

Elämä oli Nikolaille päättäväisyyttä, jäykkyyttä, keskinkertaisuutta, sotilaallista kuria, raportteja, tottelevaisuutta. Toki tällaisia ihmisiä tapaan tänäänkin, byrokraattisia persoonallisuuksia. Hän saattoi antaa anteeksi kavalluksen, mutta ei tottelemattomuutta, yritystä kaventaa hallitsijan valtaa suhteessa aateliston valtaan. Tässäkään hän ei poikennut ruotsalaisesta kuninkaastamme. Pelättävä maan isä hän oli edelleen ja pitkänä, komeana miehenä olemukseltaan sotilaskeisari. Keisarin hovissa oli luonnollisesti skandaaleja.

Nikolai pyrki säilyttämään olot ennallaan niin Venäjällä kuin Suomessa, torjumaan tuhoisat mullitukset. Jälkimaine kärsi venäläisten, puolalaisten ja unkarilaisten mustamaalauksesta sekä vanhakantaisesta, edistyksiä jarruttavasta maailmankuvasta.

Nikolain aikana Suomessa heräsi kiinnostus kansakulttuuriin, Lönnrot keräsi Kalevalan ja Runeberg ihaili Suomen karua, kaunista luontoa, esivallalle kuuliaista rahvasta. Suomen kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski puolusti valtakunnan etua ja toimi samalla koko Venäjän sisäasiainministerinä. Arsenin ihmisystävällisyys oli tyypillistä tekopyhyyttä.

Edes Euroopan hulluna vuonna suomalaiset eivät osoittaneet halua vapautua Venäjän taantumukselliseksi luonnehditusta vallasta ja viimeisellä tarkastusmatkallaan Suomessa vuonna 1854 Nikolai ensimmäinen saattoi vakuuttua, että maanpetosta tai vallankumousta ei täällä haudottu.

Krimin sodan aikana suomalaiset puolustivat rannikkoaan englantilaisten ja ranskalaisten pommituksia vastaan ja keisarilla oli oma suomalainen henkivartiokaarti komentajanaan Anders Edvard Ramsey. Kaarti osallistui Venäjän rajojen varmistamiseen Unkarin, Puolan ja Bulgarian kapinoissa ja valloitusretkillä.

Euroopan santarmiksi luonnehdittu keisari antoi suomalaisten kehittää maataan ottaen samalla etäisyyttä Ruotsiin, sen kulttuuriin, talouteen ja poliittiseen vehkeilyyn. Suomi pääsi Nikolain “valtioyöstä” myrskyisän ajan yli vähin kolhuin, ilman loistoa ja ylellisyyttä keisarinsa tapaan eläen vaatimattomasti muistona tuosta ajasta Helsinkiin ensimmäiseltä tarkastusmatkalta pystytetty keisarin Obeliski.


Aleksanteri II - epävarma vapauttaja

Krimin sodan tappio vei Venäjän vaaran vuosiin. Sota osoitti Venäjän jääneen vanhakantaiseksi maaorjineen ilma höyryvoimaa, teollisuutta ja rautateitä. Uusi keisari Aleksanteri II joutui paneutumaan yhteiskunnallisiin ongelmiin, maaorjien vapauttamiseen ja alueelliseen itsehallintoon. Valtakunnan 61 miljoonasta asukkaasta 50 miljoonaa oli vailla ihmisoikeuksia, heistä 26 miljoonaa kartanoiden maaorjina ja loput valtion alustalaisina.

Kartanoherrojen tuomiovalta siirtyi kyläyhteisöille ja oikeudenkäynti muuttui julkiseksi, valamiehet osallistuivat ratkaisuun. Askel kohti oikeusvaltiota oli otettu mutta vain ylempien säätyjen osalta. Kuvernementteihin järjestettiin kansanopetus, terveydenhoito ja maatalouden kehittäminen. Kaupungeissa itsehallintoelin oli duuma. Keskiluokka kasvoi kun duumat palkkasivat opettajia, lääkäreitä, maanmittareita, agronomeja.

Suomessa kehitys johti kohti uudenaikaista valtiota, yhtenäistä kansakuntaa ja etääntymiseen Venäjästä. Suomalaiset kunnioittivat suuresti Aleksanteri II:ta, sillä hänen kaudellaan voitiin toteuttaa monet aiemmin odottamaan jääneet vapaamieliset uudistukset. Uudistukset, jotka jäävät tekemättä, eivät ole uudistuksia laisinkaan.

Suomen valtiopäivien avaajana Aleksanteri II, joka oli suurta ja arvovaltaista sukua, esiintyi diplomaattisesti, mutta samalla huolehtien siitä, ettei suomalaisille synny väärää kuvaa mahdollisista liittovaltioajatuksista tai itsenäistymisestä. Toisaalta rajavaltiossa koetut kapinat, etenkin Puolan levottomuudet ja Krimin sota olivat tuoneet Venäjän maailmanpolitiikkaan barbaarina. Tuota mainetta oli korjattava.

Suomi oli nyt ensimmäisen kerran Venäjän näyteikkuna muulle maailmalla hyvistä suhteistaan rajanaapureihinsa osana Venäjän valtiota. Toisaalta liian liberaalin politiikan pelättiin hajottavan Venäjä niin, että jäljelle jäisi vain vanha Moskovan ruhtinaskunta. Suomen erityisasema idän ja lännen välillä korostui nyt ensimmäisen kerran ja sen suuntaviivoja piirrettiin huolellisesti varoen loukkaamasta suomalaisia mutta pitäen samalla suhde suurvaltaan muille esimerkillisenä, ei levottomuuksiin johtavana tai jo alkaneita rohkaisevana.

Valtiopäivillä keisari jopa tähdensi, ettei suomalaisten pitänyt pyrkiä erottautumaan valtakunnasta. Etenkin tämä koski niitä pyrkimyksiä, jossa Suomi haki merkittävää askelta kansanvallan lisäämiseksi. Venäjä ei ollut sellaiseen toki vielä valmis. Slaavilainen ihminen on itse oman häkkinsä valmistaja.

Suomessa Ruotsista perityt rälssit käyttivät edelleen valtaa etuoikeuksineen. Näistä rälssivapauksista nauttivat etenkin aatelisto ja papisto, nyky-yhteiskuntaan siirrettynä poliittinen puolueinstituutio ja sen rakenteellinen korruptio mandaattivirkoineen, puolueiden säätiöt jne. Presidentinvaaleissamme 2012 molemmat toisen kierroksen ehdokkaamme ovat tehneet tarkoituksella eroa vanhaan puolueinstituutioon, rälsseihin ja poliittiseen eliittiin. Edellisissä eduskuntavaaleissamme kaikki “vanhat puolueet” kärsivät tappioita vanhan rälssilaitoksen jatkeina.

Eliitin hankkimat vapaudet, rälssioikeudet, koskivat aina valtaa ja sen sokaisevaa vaikutusta. Tämä koskee myös uutta mediayhteiskuntaa ja sen marinadia muuhun eliittiin vallankäyttäjänä. Talouden ja kapitalismin herätessä Euroopassa oli syntyässä kokonaan uusi rälssi, liikemiehet ja kansainvälinen kilpailu, jossa ahneus oli luonnon laki. Tätä pelättiin ja liberalismin sekä sosialismin oppeja luettiin myös Aleksanteri II:n hovissa. Vallankumouksen myrskyt olivat alkamassa ja sen estämiseksi tehtiin korjauksia alkaen ylhäältä peläten suurten massojen vyöryvän yli Euroopan ja etenkin Venäjällä.

Yhteiskunnalla oli oltava verotuksen kaltaisia keinoja hillitä kohtuuttomuuksia ja uusien rälssien syntymistä, varallisuuden jakoa keskiaikaisen kulttuurin tuomana rasitteena. Suomessa tämä rasite oli erityisen raskas alusmaana ja siihen oli opittu 1100-luvulta alkaen Ruotsin yhteydessä eläen. Se oli maan tapa ja normeihin sidottu, lakeja noudattava ja kohtuuttomuutta välttelevä tapa tasavaltaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentamisessa, jossa kaikilla oli sama ihmisarvo ja luterilainen tapa tehdä työtään.

Seikkailevat kuninkaat, usein mieleltään vaikeasti häiriintyneet, aristokraatti ja muutamat keskenään vehkeilevät aatelissuvut, myöhemmin säädyt ja niiden rälssit, saattoivat viedä maan perikatoon ja talonpojat lapsineen joutua kuninkaiden mielivaltaisten seikkailujen toteuttajiksi ympäri Eurooppaa ja aina Aasian ja Turkin rajoille saakka. Tätä vastakapinaa suomalainen eliitti ja rälssi pelkäsi myös oman rahvaan suunnalta, Euroopan hullut vuodet olivat vasta alkamassa.

Niinpä kun puolalaiset kapinoivat, talonpojat valittivat kesken jäänyttä vapautusta ja aateli haikaili menetyksiään, keisari alkoi epäillä uudistuspyrkimyksiään. Venäjä armeija oli uudistettava ja heimoveljeys slaavien kanssa vei maan sotiin Balkanilla Turkkia vastaan. Näille retkille suomalasia ei kuitenkaan viety toisin kuin aiemmin Ruotsin vallan yhteydessä. Vain yksi pataljoona, kuninkaan henkivartiokaarti, oli suomalainen.

Suomessa heräsi valtiollinen elämä, rautateitä rakennettiin Pietarista Helsinkiin ja Helsingistä Hämeenlinnaan, jonne myös Tampereen teolliset tuotteet voitiin siirtää vesiteitse. Saimaan kanava valmistui ja varmisti taloudellisen vaurastumisen myös salomaitten asukkaille. Sananvaltaa näillä säädyttömillä ihmisillä ei toki vielä ollut ja tämä syrjintä nosti myöhemmin päätään 1900-luvun alussa.

Suomessa määrättiin yleinen asevelvollisuus, jossa ei saanut olla venäläisiä upseereja eikä sitä voinut käyttää Suomen rajojen ulkopuolella. Poikkeuksen teki suomalasista koottu keisarin oma henkivartiopataljoona, joka kävi sotimassa myös Balkanilla. Pataljoona taisteli Balkanilla kärsien vilua ja nälkää, kuten marssilaulussa myöhemmin kerrottiin.

Alkoi suunnan etsintä, jossa keisari ei oikein tiennyt kuinka edetä omassa maassaan ja miten suhtautua suomalaisten tapaan etääntyä Venäjästä. Separatistiset liikkeet ja ajatukset lisääntyivät, suomalaisuusliike vahvistui, joskin Snellman esteli niitä päästyään pannasta Kuopiossa ja katsoi maltillisen kehityksen parhaaksi.

Aleksanteri II murhattiin sunnuntaina 13, maalikuuta 1881. Hän oli matkalla vaunuissaan kaartin pataljoonan sunnuntaikatselmukseen, kun häntä kohti heitettiin kuolettava pommi. Tieto levisi pian myös Suomeen ja ensimmäisten joukossa Borgåbladetin sivuilla.

Aleksanteri II jäi historiaan heikkona ja epävarmana hahmona. Hänellä oli hyviä tarkoituksia, muta niiden läpivienti jäi kesken ja hän joutui lopulta vanhoillisten neuvoantajiensa vietäväksi ja ajojahdin kohteeksi. Tsaarien tapaan mukana oli lisäksi perheskandaaleja ja hovielämän juonittelua.

Aleksanteri III - voimamies

Kurinpalautus venäjällä käynnistyi heti Aleksanteri III tultua valtaistuimelle. Uusi Suomen keisari vihasi isänsä liberalismia ja vapaamielisyyttä mutta kunnioitti edelleen Suomen perustalakia jopa tunnollisemmin kuin muut keisarimme. Näin Venäjälle levinnen kansallismielisyyden ja yhdistämisvaatimusten kasvavasta voimasta huolimatta. Toki tarkistuksia tehtiin ja ne koskivat etenkin postilaitosta. Muitakin suunnitelmia oli jotka jäivät kuitenkin toteutumatta.

Aleksanteri III ei ollut saanut keisarillista kasvatusta. Keisariksi oli tarkoitettu hänen veljensä Nikolai, jonka kuolema kuitenkin nosti valtaistuimelle fyysisesti vahvan mutta hiomattoman ja kovapäiseksi moititun nuoremman veljen. Hänen puolisonsa oli Tanskan Kristian IX tytär. Yhdessä he viettivät useita kesiä Kotkan edustalla ja purjehtivat Suomen saaristoa. Matkat Helsinkiin, Viaporiin ja Lappeenrannan kesäleirille tulivat tutuiksi, vastaanotto oli aina juhlallinen.

Vaikka venäläiset eivät voineetkaan tuntea olevansa Suomessa kotonaan keisari sai Suomesta miellyttävän kuvan ja hänen lyhyeksi jäänyt valtakautensa ei ollut niin mustan taantumuksen aikaa kun mitä ehkä odotettiin. Venäläinen kestää helpommin nyrkkivalta kuin heikkoutta, kirjoitettiin jälkikäteen, palvelee mieluummin orjana kuin sietää hyväntekijän virheitä.

Kun Aleksanteri III murhattiin, rikollisten joukossa hirtettiin mm. Aleksander Uljanov, Vladimir Iljits Uljanovin eli Leninin isoveli. Bolsevikkien joukossa Aleksanteri III ei saanut minkäänlaista ymmärrystä ja hänen hallintokauttaan ja toimiaan leimattiin taantumuksellisiksi “antiuudistuksiksi”.

Nikolai II - viimeinen keisari

Viimeinen keisarimme joutui tehtäväänsä huonosti valmistautuneena. Hän oli saanut kasvatuksen, jossa itsevaltiudesta ei saanut tinkiä. Puheet kansan ja rahvaan luottamuksesta ja koulutuksesta olivat hänelle yhtä vieraita kuin edeltäjälleenkin. Nuorena poikana tuleva keisari viihtyi parhaiten sotapalveluksessa ja sotilaiden seurassa ja sai isältään everstin arvon.

Luonteeltaan Nikolai oli surumielinen, liki melankolinen, herkkä ja pidättyvä nuorukainen. Slaavilaiseen tapaan Nikolai ei kestänyt katsoa sadistisesti ihmisten mielipahaa vaan hän kohteli ystävällisesti niitäkin, jotka oli päättänyt erottaa virasta. Stalinin sadismia ei näkynyt kiltiksi kuvatun miehen persoonallisuudessa.

Kansan ei tullut lähteä järjettömästi unelmoimaan turhia. Nämä opitut kliseet tulivat mukaan käyttäytymiseen vahvan isän perintönä. Oikeasti hallinto ei kiinnostanut Nikolai II lainkaan.

Nikolain puoliso oli Hessenin suurherttuan Ludvig IV:n ja Alicen (Englannin kuningatar Viktorian tytär) tytär Alixin (venäläistettynä Aleksandra Fedorovna). Lapset Olga, Tatjana, Maria, Anastasia ja Aleksei ovat tulleet tutuiksi vanhempiensa tapaan myöhemmin. Syynä on sama kuolinhetki 17.7. 1918 surmattuna Jekaterinburgissa.

Nikolain kausi alkoi riidoilla Aasiassa, Englannin ja Japanin kanssa. Nikolailla oli jo nuoruudesta trauma Japanin suuntaan Aasian ympäripurjehdukseltaan, jolloin tuntematon japanilainen kiihkoilija oli iskenyt häntä miekalla; haava parani mutta viha japanilaisia kohtaan jäi kytemään.

Etäällä Koreassa käyty kallis sota ei venäläisiä kapinamielisiä miellyttänyt. Ei myöskään suomalaisten saama erityskohtelu maan luoteiskulmalla. Nikolai alkoi osoittaa päättäväisyyttään ja esitti kuinka valtakunnan etua koskevat Suomen lait oli säädettävä Venäjän lainsäätämisjärjestyksen mukaisesti. Ei enää paikallisesti valtiopäiväjärjestyksen mukaan. Venäjän kansallismieliset katsoivat suomalaisten olevan separatisteja. Valtakunnan elintärkeitä etuja, etenkin armeijaa, ei voinut jättää epäluotettavien asukkaiden päätettäväksi.

Nikolai II nimitti Nikolai Bobrikovin Suomen kenraalikuvernööriksi hoitamaan “valtakunnan laho sivurakennus ennen kuin se kokonaan romahtaisi”. Venäjän armeijan johdossa muistutettiin kuinka puolalaiset, ukrainalaiset ja ties ketkä karakalpakit alkavat vaatia Suomen tapaan omaa armeijaa, ellei Suomen sotaväkeä lakkauteta.

Aluksi suomalaiset olettivat keisaria johdetun harhaan. Myöhemmin tämä luulo suomalaisilta karsittiin ja keisari menetti Suomessa hallitsijalle kuuluvan kunnioituksen. Vuodesta 1899 tuli “valarikon vuosi” ja keisari kuvat otettiin pois seiniltä. Helmikuun manifesti uhkasi kansallista olemassaoloa.

Eugen Schauman ampui Bobrikovin 3.6. 1904. Oli kulunut lähes tarkalleen 750 vuotta siitä kun Lalli oli surmannut piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä noin vuonna 1158. Takana oli kuninkaita ja keisareita Suomen hallitsijoina kaikkiaan 46 kruunupäätä. Seuraava hallitsija tulisi olemaan kansannousun ja sisällissodan jälkeen Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti.