Kuninkaat, keisarit, presidentit IX

Koivisto, Ahtisaari, Halonen


Mauno Koivisto oli ensimmäinen sosialidemokraatti ja vasemmiston presidentti Suomessa. Edeltäjät olivat olleet joko nuorsuomalaisten ns. ”varpus” siiven edustajia K.J.Ståhlbergin tapaan tai ”pääskysiä” P.E. Svinhufvudin poliittisena puolueinstituutiona.

Kansallista Kokoomusta lähellä olleita presidenttejä löytyy niin ikään ja Maalaisliiton presidentit tunnistaa jo ammatin ja agraarin Suomen taustastaan. Kun puolueista tuli yleispuolueita, nämä vanhat linjajaot alkoivat hämärtyä ja kysymykseen, ”minkä sortin sosialisteja” viimeiset kolme presidenttiämme, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen ovat olleet, en käyttäisi siihen vastaamiseen kovin kaukaa historiasta haettuja linjajakoja.

Käsitteet liberalismi, sosialismi, kommunismi ja kapitalismi hävisivät ja muodostivat erilaisia yhdistelmiä jo vuosisata takaperin ja olen niistä aiemmin kirjoittanutkin. Näiden ismien sijaista vaikkapa korporativismi ja sen määrittely on mielekkäämpää kuten Olli Rehnin väitöskirjassa Suomen politiikan ohjailijana 1900-luvun lopulla.
Suomi käytti omaa korporativismiaan taiten - Oxfordissa hyväksytyn väitöskirjan mukaan - verrattaessa sitä vaikkapa Ruotsin ja Itävallan vastaavaan onnistumiseen.

Vuosisadan lopulle tyypillistä oli informaatioyhteiskunnan läpimurto, innovaatiopolitiikka, hyvinvointivaltion rakentaminen tai vahvistaminen sekä EU:n jäsenyys, yhteisvaluutta sekä globalisaatio, presidentin vallan kaventaminen.

Euroopassa on puhuttu etenkin oikeiston, äärioikeiston, noususta samaan aikaan kun globaali ilmiö ja sen suuret virtaukset puhuvat myös jostain kokonaan muusta. Niinpä vaikkapa Latinalaisen Amerikan ja USA:n kohdalla kuilu uusien vasemmistojohtajien ja Yhdysvaltain välillä on kasvanut. Sitä on verrattu jopa kylmän sodan aikaiseen vastakkainasetteluun idän ja lännen välillä.

Latinalaisessa Amerikassa jyllännyt vasemmistoaalto on avannut tilaisuuden myös ”intiaanipresidenttien” ilmaantumiselle ja korostaen alkuperäiskansojen identiteettiä. Osa näistä uusista presidenteistä tai ehdokkaista on myös Nobelilla palkittuja oman presidenttimme Martti Ahtisaaren tapaan.

Radikaalimmat vasemmistopoliitikot, joiden retoriikkaa värittää Che Guevaran, Fidel Castron ja Hugo Chavezin vallankumoussanasto, ovat populisteja, sekä maltillisemmat ja liberaalimmat vasemmistopresidentit lähempänä läntistä kulttuuriamme ja välttelevät suoria hyökkäyksiä Yhdysvaltoja ja ”uusliberalismia” vastaan. Uusliberalismi on juuri tuolla syntynyt käsite symboloiden 2000-luvun alun Yhdysvaltain suurvaltapolitiikkaa. Suomeen se tuli myöhemmin, mutta samassa mitenkään määrittelemättömässä populistisessa merkityksessä.

Globaali talous alkoi järjestyä sekin suurten ryhmittymien kautta. Nämä taloudelliset liittoumat ovat vähemmän poliittisia, mutta niiden taustalla olevat poliittiset ryhmittymät on hyvä tuntea.

Niinpä Etelä-Amerikassa Hugo Chavezin ystäviin kuuluvat vaikkapa Bolivian intiaanipresidentti Evo Morales, Perun presidentinvaaleissa toiseksi jäänyt Ollanta Humala, Ecuadorin ”kansan presidentti” Rafael Correa, Nicaraguan sandinisti-presidentti Daniel Ortega, Kuuban legendaarinen vallankumousjohtajan Fidel Castron ymmärtäjät sekä Guatemalan intiaanisukuinen Rigoberta Menchu. Tässä yhteydessä ”kansan presidentillä” tarkoitetaan hyvinkin populistista tapaa hankkia suosiota.

Maltillisempiin kuuluvat vaikkapa Chilen naispresidentti Michelle Bachelet, Perun presidentti Alan Garcia sekä Brasilian suurvaltion presidentti Luiz Inacio Lula da Silva. Selkeään vähemmistöön ovat jäänet oikeistopresidentit kuten vaikkapa Kolumbian Alvaro Uribe, joka taistelee raivokkaasti huumesotien kanssa Yhdysvaltain rinnalla. Pettymyksiä ovat tuottaneet vapaakauppasopimukset, kiistat energiapolitiikasta ja kokapensaan viljelystä, ”uusliberalismin” ohjelmista.

Muuri Yhdysvaltain suuntaan on siis lähinnä poliittinen, talouspoliittinen, joskus huumekartellien rakentama ja tausta kovin erilainen kuin Euroopasta voisi ajatella vasemmiston kannatuksen ollessa pohjaluvuissaan, väestön ikääntyessä ja arvokonservatismin nostaessa päätään. Vanhenevan kansakunnan kiinnostus suuriin uudistuksiin ja radikaaliin menoon on vähenemässä.

Vasemmiston populistinen uho uppoaa köyhään kansaan Latinalaisen Amerikan macho-kulttuurissa, joka vaikuttaa myös kehityspankkien ja rahastojen käyttöön, Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston toimintaan. Tämä sama koskee Aasiaa ja sen nousevia talouksia, jolloin etenkin vähemmistöryhmien liikehdintä on tyypillistä. Tyypillistä on puhua juuri uusliberalismin ikeestä, jonka symboliksi Yhdysvallat on nostettu. Ilmiössä on 1960- ja 1970-luvun henkeä.

Latinalaisessa Amerikassa vasemmiston voitokkuuden salaisuus piilee toimimisessa ”tavallisen kansan” edustajana. Tällaisia ovat niin kokapensaiden viljelijät kuin intiaanit, naiset, vammaiset, köyhät ja syrjityt, näkymättömäksi jääneet väestönosat. Poliitikkojen retoriikka vetoaakin kuinka presidentti on ”yksi chileläinen chileläisten joukossa”, monen lapsen yksinhuoltajaäiti, joka menetti isänsä kidutuksissa.

Nicaraguan Daniel Ortegaa kutsutaan ”Daniksi”, ei enää herra presidentiksi. Ecuadorin Rafael Correa matkustaa ”tavallisten kansalaisten” parissa. Venezuelan Hugo Chavez kuvailee nettisivuillaan itseään kolme lapsen isäksi, isänmaan uskollisena kansalaisena, ei enää presidenttinä lainkaan. Bolivian Evo Morales puhuu koko ajan ”siskoilleen” ja ”veljilleen”.

Näillä vasemmiston uusilla kansan presidenteillä on haaste edessään - miten edetä sanoista tekoihin, jotta suuret lupaukset eivät jäisi vain retoriikan tasolle, jos elämä on muiden samanlaisten intiaanien elämää, mutta presidentinlinnaan majoittuen. Riski kuilun kohoamiseen pohjoiseen naapuriin Yhdysvaltoihin voi kasvaa niin suureksi, ettei sen yli ole enää asiaa.

Näissä lupauksissa on jotain samaa kuin suomalaisen presidenttiehdokkaan lupauksessa käydä tapaamassa kadotettua 50 000 nuoren sukupolvea, jokaisen ihmisen kodissa, muuttua joulupukiksi puhuessaan lämpimikseen löysiä televisiossa, olohuoneen nurkassa, ottaen myöhemmin vastaan 6.12. 2012 samat käteltävät kuin Koiviston aikana linnan juhlillaan. Sitä ennen on nähty mustavalkoinen elokuva, Väinö Linnan ”Tuntematon Sotilas” Edvin Laineen ohjaamana, sytytetty kynttilät ikkunoilla, käyty hautausmailla, muistettu sankarivainajia, marskin viimeisiä veteraaneja pienellä rahalahjoituksella. Se on kaunis tapa vanheta Suomessa vasemmistopresidenttien kauden nyt päättyessä.

Mauno Koivisto - pohtiva presidentti

Mauno Koivisto oli ensimmäinen sosiaalidemokraatti tasavallan presidenttinä. Alkuvuosina Koivisto jatkoi tuttuja linjoja kunnes maailmapoliittinen tilanne muuttui. Sisäpolitiikassa palattiin Kekkosen ajan jälkeen normaaliin parlamentarismiin.

Koivisto oli kahden kauden presidentti, Koivisto-ilmiön tuote. Manu -ilmiöstä huolimatta Koivisto jäi kansalle etäiseksi, fundeeraajaa ja pahojen päivien ennustajaa oli joskus vaikea tulkita. Syntyi median virhetulkintoja, sopulit saivat kyytiä. Tulevan mediayhteiskunnan megafoni, neljäs valtiomahti, oli Koivistolle sopulilauma. Sosiaalista mediaa ei vielä tunnettu.

Koivisto syntyi Kekkosen tapaan vaatimattomiin oloihin puuseppä Juho Koiviston poikana ja rakensi uransa varhain työelämän ja opiskelun yhdistäen Turun satamassa. Väitöskirjan ”Sosiaaliset suhteet Turun satamassa” ohjasi sosiologian laitoksen professori Esko Aaltonen ja pyrki saamaan Koiviston yliopistonsa assistentiksi.

Maalaisliittolaisten Relanderin ja Kekkosen tapaan Koivisto valitsi kuitenkin pankin ja eteni hieman samaan tapaan kuin aiemmat juristin taustan hankkineet pankkimiehemme kohti presidentin virkaa. Kun olen itse tuon saman laitoksen tohtoreita, aiemmin kuitenkin luonnon- ja maantieteissä ensimmäisen kerran väitellen, ymmärrän Koiviston kasvuympäristöä ja fundeerauksen taustaa, pitkäjänteistä ajattelua, kaukopartiomiehen etenemistä.

Pankkimiehen matka koti pääministerin tehtäviä kulki lopulta myötätuulessa ja vasta Kekkosen sairastuminen sai Keskustapuolueen heräämään ja siellä pyrittiin jarruttamaan kuningastietä. Koivisto ei suostunut kuitenkaan eroamaan ja kansansuosio vain kasvoi. Kekkosen kausi oli venynyt liian pitkäksi ja maa oli muuttunut, keskiluokkaistunut ja palveluelinkeinoista oli tullut tärkein poliittisia virtauksia ohjaava voima. Puolueiden aatteelliset rajat katosivat, puolueuskollisuus hävisi ja syntyi tilaus uudentyyppiselle presidentille.

Kansa ymmärsi Koiviston saamaa huonoa lähtöä. Se arvosti lahjakkuutta ja tarmokkuutta, yksinäisen, pelin politiikasta vetäytyvän kulkijan omaa kaukopartiomiehen maailmankuvaa. Pragmaattinen suurikourainen mies hiuskiehkuroineen vältteli puhumasta liikoja ja kun puhui, puhe oli varmasti harkittua ja pohtivaa. Asiakeskeinen fundeeraaja toi kieleen Turun murteen eikä näyttänyt pyrkivän mihinkään. Kuitenkin hän oli selvästi kunnianhimoinen ja valmistautunut merkittävämpiin tehtäviin. Bernsteinilaisella poliitikolla tie oli kaikki, päämäärä ei mitään. Se oli hyvin protestanttinen näkökulma samalla.

Koivisto oli enemmän tarkkaileva rauhantekijä kuin taisteleva linjanvetäjä. Hän toimi välittäjänä oman puolueensa sisäisissä kiistoissa sekä SDP:n ja kommunistien mutta myös SDP:n ja Kekkosen välillä. Samoin kyky liikkua kansainvälisesti oli uutta ja ovet avautuivat niin Yhdysvaltoihin kuin luonnollisesti Neuvostoliittoon.

Neuvostoliiton hajoaminen oli valtaisa tapahtuma ja vaati varovaisuutta, josta myös moitittiin. Tässä Koivisto muistutti kaukopartiomiestä tai lentopalloilijaa, joka kykenee nopeisiin joukkuesuorituksiin, mutta ei kontaktiurheilijan tapaan vaan verkon erottaessa pelaajat toisistaan. Iskut ja torjunnat ovat näyttäviä, strategia ja taktiset kuviot nopeasti vaihtuvia, mutta perääntyminen tapahtuu aina verkolta, siihen ei saa koskea.

Koiviston kohdalla perhe oli keskeinen osa työtä eikä sitä peitelty. Tellervo Koivisto ja tytär Assi osallistuvat politiikan, olivat valitsijamiehinä ja rouva Koivisto kansanedustaja. Tämäkin oli uutta mutta ei kansainvälistyvän Suomen kohdalla suinkaan paheksuttavaa, päinvastoin.

Mediayhteiskunnan aattona Koivistolla oli vaikeuksia neljännen valtiomahdin kanssa. ”Dagens Nyheter” kirjoitti kuinka Koiviston sulkeutunut ja vetäytyvä persoonallisuus, jotka tekevät hänestä suosituimman poliitikon umpimielisessä maassa, toimivat häntä vastaan, kun hän korkeassa asemassaan opettelee tulemaan toimeen median kanssa.

Lopulta presidentti maalasi medialle teesin: ”Tästä lähtien pidän huolen siitä, että kukaan ei selitä minun ajatuskulkuani - en edes minä itse”. Siinä oli jotain yhtä lämminhenkistä, josta myös Matti Nykäsen filosofia tunnetaan, ja kansa häntä rakastaa vuosikymmenestä toiseen.

Koiviston monisanainen tapa esittää asiaansa ei ollut merkki neuvottomuudesta vaan poliittista oveluutta. Koivisto ei lyönyt herkästi kantaansa kiinni ja vierasti tiukkoja oppirakennelmia, puhdasoppisia dogmaatikkoja. Hän oli avaajana suomalaiselle luovalle ja innovatiiviselle pohdinnalle ja vaikutti ehkä huomaamattaan suomalaisen innovaatiopolitiikan tärkeimmillä osa-alueilla, symboli-innovaatioiden ja uusien organisaatioiden synnyssä.

Tähän aiemmat, lähinnä juristin koulutuksen saaneet presidenttimme, eivät olleet saaneet valmiuksia. Se vei perinteistä dogmaattista vasemmistoa kohti umpikujaa ja avasi presidenttitietä täysin uudentyyppiselle henkilölle, kansainväliselle diplomaatille ja rauhanrakentajalle, Martti Ahtisaarelle, sekä myöhemmin Kallion kaupunginosasta syntyneelle tahtonaiselle, Tarja Haloselle.

Koiviston fundeerauksesta esimerkkinä on seuraava pääministerikaudella annettu lausunto viiden puolueen hallituksen vetämisen ihanuudesta. Lainaus on Keijo Kulhan tekstistä kirjaan Suomen hallitsijat: ”Ei pahempaa turhaumaa ole päässyt syntymään, koska aina osa hoidettavista asioista tulee hoidetuksi. Mutta helposti syntyy myös tunne, että on samantekevää, kun toiset odottavat kannanottoja vain voidakseen irtautua niistä. Silloin sitä mielellään välttää ottamasta kantaa yhteisen toiminnan menestyksellisyyden nähden. Jos sanoo, että menee hyvin, sanovat toiset että meneepä huonosti. Kyynisyys herää kun huomaa, ettei mikään kuitenkaan riitä, kun uudistukset mitätöidään heti alkuun tai jo etukäteen”.

Kokemuksen koulussa ja pätevän tiedottajan kautta eristäytyneisyys muuttui myöhemmin avoimeksi kontaktihakuisuudeksi saunakutsuineen ja toimittajatapaamisineen.

Martti Ahtisaari - huippudiplomaatti Suomen presidenttinä

Martti Ahtisaari oli ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidenttimme. Heti ensimmäisellä kerralla kansa valitsi presidentikseen tulevan nobelistin ja kertoi omasta osaamisestaan. Kansa halusi kosketuksen kansainvälisyyteen, YK:n Namibia ja ja Bosnia -valtuutetun, ja sai samalla kansaa helposti lähestyvän maakuntamatkaajan, kosmopoliitin ihmisen toreilleen ja valitsijoihinsa tukeutuvan presidentin.

Ahtisaari loi kokonaan uudenlaisen ilmeen kuninkaitten ja keisareitten viralle. Hänen maakuntamatkoillaan syntyi kokonaan uusi suora kontakti kansaan, jossa mukana oli maailmanmiehen kansainvälinen välitön tapa tutustua ihmisiin. Mukana oli relandermaista karjalaista huumoria, avoimuutta, kiertelemätöntä puhetta.

Ulkopolitiikan hoidossa Ahtisaari harrasti matkustusta ja henkilökohtaisten suhteiden luomista tiiviimmin kuin yksikään edeltäjänsä. Hän teki kuuden vuoden aikana 52 maahan kaikkiaan 120 matkaa, joista 25 virallista valtiovierailua. Näin matkavuorokausia on täytynyt tulla yli kolmannes presidentin työajasta ja pääosa niistä on ollut epäilemättä kauppavaltuuskuntien hoitoa.

Kohteetkin ovat olleet usein kokonaan uusia kun Neuvostoliitto hajosi ja Venäjän kaupan osuus romahti. Itäisen naapurin vakautta edistettiin ja odotettiin demokratisoitumisen jatkuvan, jolloin EU:n ja Venäjän lähestyminen oli diplomatian keinoin tärkein tehtävä tässä ilmansuunnassa.

Suomessa Ahtisaari ehti ottaa vastaan 29 ulkomaista valtionpäämiestä, pääministeriä tai vastaavaa, näistä 12 virallisilla valtiovierailuilla. Pelkästään fyysisenä suorituksena tämän kaikki on ollut polvivaivoista kärsivälle presidentille valtaisa urakka. Kiina, Intia, Etelä-Amerikka ja Meksiko ovat olleet tyypillisiä kauppavaltuustojen markkinointimatkoja.

Sarajevon huippukokouksen jälkeen Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton lähetti Ahtisaarelle (Suomen Kuvalehti 10.9.1999) viestin, jossa sanottiin: ”Hyvä Martti, Haluan kiittää Sinua siitä, että teit Sarajevon huippukokouksesta niin menestyksekkään… Kokous onnistui loistavasti johtajantaitojesi ansiosta ja siksi, että hallituksenne on ottanut moraalista vastuuta tästä alueesta.”

Ahtisaaren kaudella alettiin siirtyä myös Suomessa mediayhteiskuntaan ja sosiaalisten medioitten kansalaismedian aikaan. Ahtisaari joutui samalla lähettilääksi Kosovon kriisiin ja Suomen EU puheenjohtajuus sattui sekin Ahtisaaren presidenttikauden loppuun. Ahtisaari osoittautui aktiiviseksi eläkeläiseksi ja perusti oman toimistonsa Helsinkiin jatkaen viran jälkeen työtään diplomaattina. Hän oli ikään kuin lainassa maailmalta kuusi vuotta hoitaen Suomen tasavallan presidentin tehtäviä.

Suomen Kuvalehden itsenäisyyspäivän numerossa 5.12. 1996 Ahtisaari totesi seuraavaa: ”Lähden siitä, että kelpaan sellaisena kuin olen. Tuotan tietysti pettymyksen kaikille niille, jotka saavat elantonsa neuvomalla muita siitä, miten pitäisi käyttäytyä… Tämä - arvostuksen hankkiminen hyvin tehdyllä työllä - on riittänyt aiemminkin muissa tehtävissäni. Ei ole tarvittu turhaa tärkeilyä, herrana esiintymistä tai alaisten pomputtelua. On karmeaa ajatella, että auktoriteettia pitäisi pitää yllä pömpöösillä käyttäytymisellä… Uskon että useimmat suomalaiset ymmärtävät valinneensa tähän tehtävään hiukan omapäisen ja ylipainoisen, vähän huonosti kulkevan presidentin. Ihmiset tietävät, millaisen presidentin valitsivat. Kehä III yläpuolella tai ulkomailla tämä ei aiheuta mitään ongelmaa. Minut valittiin, koska arvostettiin kansainvälistä kokemustani ja työkykyäni.”

Lokakuussa 2008 Norjan Nobelkomitea myönsi Ahtisaarelle rauhan Nobelin perusteluina Kosovon, Indonesian ja Irakin konfliktien hoidon sekä elämäntyöstä konfliktien välittäjänä ja rauhanneuvottelijana. Hieman aiemmin Unesco oli myöntänyt hänelle niin ikään arvostetun Unescon rauhanpalkinnon tuloksellisesta urasta maailman rauhan hyväksi. Näin presidentti Ahtisaaresta tuli yksi tunnetuimpia suomalaisia maailmalla, ellei tunnetuin ja arvostetuin.

Tarja Halonen - nainen presidenttinä

Tarja Halosen lapsuuden tausta Kallion kaupunginosassa, pääosin äidin kasvattamana lapsena, ei poikkea juurikaan monen muun suomalaisen miespresidentin lapsuudesta, päinvastoin. Siitä tehtiin myytti, joka pikemminkin tuki presidenttiyttä ja tapaa kouluttautua vaativaan tehtävään, kuin olisi ollut uutta ja ihmeellistä. Se että Tarja Halonen kulki monessa omia teitään, on niin ikään liioiteltua silloin, kun haetaan maan korkeinta virkaa.

Tarja Halosella oli takana ministeripäiviä enemmän kuin yhdelläkään toisella presidenteistämme, Urho Kekkosta lukuunottamatta, ja hänen taustansa oli muutenkin koulutuksen ja työkokemuksen kautta erityisen sopiva tehtävään.

Vaalien alla luonnollisesti väheksyttiin häntä ja korostettiin vanhanaikaista sosiaalidemokratiaa, ammattiyhdistysvaltaa ja liian poliittista punaradikalismia. Oikeammin sitä ei ollut ja Halosen tie politiikkaan lähti lopulta melkoisen myöhään.

Vaalien ensimmäisellä kierroksella ja sen alkuasetelmissa Tarja Halosen mahdollisuudet näyttivät aluksi vähäisiltä. Vasta kun mediayhteiskunnan tapa paljastaa viran hakijoiden asiaosaaminen, kyky esittää asiansa, alkoivat tulla kansan arvioitaviksi, Halosen hankkima henkilökohtainen osaaminen toi voiton. Toki nainen presidenttinä oli uutta sekin mutta ei ratkaiseva tuon kisan voitossa.

Halosen valinta rikkoi Suomessa monia tabuja. Pätevä, asiansa osaava, asiallinen ja ihmisläheinen presidentti oli myös yksihuoltaja, avoliitossa, puolusti moniarvoista yhteiskuntaa ja vähemmistöjen oikeuksia, oli mm. Setan puheenjohtaja. Ilman Tarja Halosen presidenttiyttä Pekka Haavisto ei voisi olla tänään toisella kierroksella oleva toinen pääehdokas presidentin virkaan heti Halosen jälkeen.

Monitoimi-ihmisenä Halonen on ollut äärimmäisen suvaitsevainen, harrastusten ja kiintopisteiden määrä on lukematon, jolloin myös kyky hahmottaa yhteisön tärkeyttä ja osuutta muuttuvan globaalin maailman kiintopisteenä on tullut oman kokemuksen kautta hallitsevaksi. Maa siirtyi kestävän kehityksen aikaan niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin kulttuurisesti hetkellä, jota odottivat kokonaan uudet haasteet.

Presidenttinä Halonen opittiin tuntemaan asioiden perustelijana, helposti ymmärrettävänä ja liki kääntöpuolena Mauno Koiviston fundeeraavaan ja filosofiseen maailmankuvaan. Halonen on halunnut parantaa ja hoitaa maailmaa käytännössä, jossa arjen realismi on ohittanut aiemmin presidenteiltä kuullut suuret sanat. Tässä merkityksessä Suomi on ollut Haloselle suurikokoinen oma siirtolapuutarha, jota hän on hoitanut kaupungin ja maaseudun välissä tasapainoillen.

Kun presidentti Tarja Halonen aloitti kautensa, samana päivänä 1.3.2000 Suomessa astu voimaan uusi perustuslaki, joka kavensi tasavallan presidentin valtaoikeuksia sekä ulkopolitiikan johtajuuden että sisäpolitiikan vallankäytön osalta. Suomen poliittinen järjestelmä astui näin merkittävän askeleen ns. normaaliin parlamentarismiin, joka rakentuu eduskunnan, hallituksen ja tasavallan presidentin yhteistyön varaan.

Muutoksesta huolimatta tasavallan presidentillä on Suomessa yhä laajemmat valtaoikeudet kuin useimpien parlamentaaristen maiden valtionpäämiehillä. Presidentille jää yhä runsaasti arvovaltaa ja epävirallista vaikutusvaltaa, jonka määrä riippuu pelkästään presidentin omista kyvyistä, persoonallisuudesta ja aloitteellisuudesta.

Halonen oli koko kautensa erittäin suosittu presidentti, koko kansan presidentti. Tällä oli, ja on myös jatkossa, suuri merkitys virkaa täytettäessä. Nyky-yhteiskunnan taloudelliset, sosiaaliset ja nyt myös biologiset, ekologiset, rakenteet ovat pirstoutuneet ja globaalisti yhteistä omaisuuttamme. Elämme mediayhteiskunnan ja hybridiyhteiskunnan kautta korporatiivisen vaiheen jälkeen ja monin paikoin sen syvässä murroksessa.

Halonen jätti perinnökseen sitkeyden, hiljaisten ratkaisujen yhteisöllisen pohdinnan sekä monikulttuurisen suvaitsevaisuuden. Se miten kohtaamme globaalin maailman köyhyyden ja nyky-yhteiskunnan vieraantumisen, ihmisten juurettomuuden, globaalin ympäristökriisin ja talouden tasapainottomat heilahtelut, jatkuvan muutoksen tuoman epävarmuuden, sosiaalisten medioitten tulevan kasvun ja uudet kriisit, jää seuraava presidentin tehtäväksi.

Edeltäjät presidentteinä ovat jättäneet haasteen, jossa muodollisilla valtaoikeuksilla ei ole ollut juurikaan sijaa silloin, kun arvioimme Ståhlbergin, Rytin, Mannerheimin, Paasikiven, Kekkosen tai Ahtisaaren ja viimeisenä Halosen jättämää perintöä ja etenkin tärkeimmäksi jääneen tehtävän hoitoa, ajan tuomaa omaa haastettaan. Rima on asetettu varmasti korkealle ja tulevan sunnuntain vaaleissa on syytä käydä paukkupakkasista huolimatta.

Matka Erik IX Jervardinpoika Pyhästä 1150-luvulta Kustaa Eeriknpoika Vaasan kautta 1550-luvulle ja edelleen Aleksanteri ensimmäisestä 1800-luvun alusta Kaarlo Juho Ståhlbergiin 1920-luvulle ja lopulta Tarja Haloseen 2000-luvulle on vienyt aikaa lähes vuosituhannen ja mukaan on mahtunut 57 kuningasta, keisaria ja presidenttiä.

Mukana myös maailman historiaa muuttaneita hallitsijoitamme, toki myös liki täydellisiä mätämunia, mutta myös uskomattomia uhrauksia, sankaritarinoita ja inhimillisiä kohtaloita, koskettavia, liki taruhahmoiksi kohonneita kansakuntiensa symbolihahmoja. Sellaisia tekoja, omassa ajassaan aivan mahdottomia, ajan kultaamia, ei toki pidä Pekka Haavistolta tai Sauli Niinistöltä vaatia.