Pisteillä kirjoittaja

Vietämme tänään pistekirjoituksen eli braillekirjoituksen päivää. Näkövammaisten kirjoituksen kehittäjä oli ranskalainen Louis Braille. Ennen Braillen kehittämää pistekirjoitusta käytössä oli mm. William Moonin kehittämä Moonin kirjoitus sekä latinalaisilla aakkosilla merkityt kohokirjaimet, reliefikirjoitus.

Tarpeen luoma innovaatio

Uusi innovaatio, pistekirjoitus, syntyi tarpeesta. Niinpä sekä Moon että Braillen olivat molemmat sokeita jotka halusivat lukea ja kirjoittaa sekä auttaa samalla kohtalotovereitaan. Siis luovia ja innovatiivisia lahjakkuuksia, liki neroja, jos nerouteen liitetään myös idealistinen tavoite ja intohimo auttaa muita lähimmäisiä. Näin nerous usein määritellään erona egoistisesta itsensä ihailusta, tavasta hakea itselleen palkintoja, tulla huomatuksi. Elää kirjailijan, taiteilijan luovaa elämää, apurahoja hakien, jossa tietää kuinka parempi on olla orja jota suudellaan kuin orja, jota ei suudella.

William Moon sai vuonna 1847 valmiiksi järjestelmän, joka pohjautui seitsemään perusmuotoon ja niiden muutettuihin asentoihin kohokuvioina. Aakkoset syntyivät puoliympyrästä, suorasta viivasta, kaaresta jne. Ne muistuttivat oikeastaan latinalaisia aakkosia kohokirjaimina. Lapsi, joka varttuu varhaisten merkkien mukaan on aikuisena taatusti nero. Lapsuudesta saakka sokealla ei ole juuri muuta mahdollisuutta lahjakkaana ihmisenä.

Moonin aakkosilla tuotettua kirjaa luettiin rivi riviltä sormilla ensin oikealta vasemmalle ja seuraavaa riviä päinvastaiseen suuntaan. Rivin lopussa oli kaari, joka osoitti kumpaan suuntaan edetään tai oikeammin rivin päättymisen. Jo syntymästään sokea ei ole koskaan nähnyt paperiarkkia, niiden värejä ja kokoeroja. Kirjailija voisi pohtia tätä aloittaessaan uuden kirjan, alkaessaan täyttää tyhjää arkkia sanoilla.

Olisiko viestillä sellainen arvo, jonka vuoksi nähdä vaivaa sen lukemiseen sokeana, kuurosokeana? Tuoko se jotain uutta heidän oivallukseen, avaako uuden tavan nähdä, kuulla, tehdä uusia valintoja, oppia ajattelemaan, hakea uusia näkökumia pimeään ja hiljaiseen maailmaan?

Jos vähänkin epäilyttää, kirjan voi jättää kirjoittamatta, julkaisematta. Paneudu sosiaalisen median lukijaksi, kirjoittajaksi. Kun vastaat sosiaalisissa medioissa tuleen tulella, muista että kaikissa kulttuureissa palokunnat käyttävät tavallisimmin vettä, aasialaisena viisautena asia ymmärtäen.

Aluksi näkevän ihmisen kohokirjain

Moonin kirjoituksen rinnalla käytettiin kohokirjaimin merkittyjä latinalaisia aakkosia ja Suomessa tällainen käytäntö oli vallalla vielä 1860-luvulta aina 1880-luvun loppuun saakka. Braillen pistekirjoitusta alettiin opettaa vuodesta 1865 alkaen ja sitä on kehitetty aina tarpeen mukaan.

Meillä oli tapana hahmottaa läntistä maailmaamme vielä sata vuotta takaperin pelkästään oman sisäisen maailmamme kautta ja näkevän silmin hokien, kuinka sokea Reettakin näkee. Ei näe, aina ei edes kuule. Oma “miltä maailma näyttää” lähiympäristömme oli virheellinen ja naiivi. Se joutui koetuksella vasta internetin myötä ja uuden sosiaalisen median viedessä meidät kohti hybridiyhteiskuntaa. Sokea ja kuuro Reetta ymmärsi mistä on kysymys, ei näkevä. Vanha media jauhaa vanhaa rukosmyllyään, ei opi vanha koira uusia temppuja.

Pistekirjoitusta on opittu pitämään pääasiallisena näkövammaisten tapana lukea ja kirjoittaa. Nuoremmat näkövammaiset ovat toki siirtyneet käyttämään tietokoneiden tekstinkäsittelyominaisuuksia. Mahdollisuus kommunikoida uuden teknologian avulla näkevien kanssa on lisääntynyt oleellisesti.

Sokeille ja kuuroille tietokone, uusi teknologia, on välineenä helpompi. Sitä ei pelätä eikä pidetä osana oman maailmamme psykologisia tai sosiaalisia rakenteita. Pimeässä ja hiljaisuudessa elävälle näkyi siellä valoa. Kone oli robotti siinä missä sosiaalisen median tuhannet psykologisoimattomat viestitkin. Koneeseen ja sen viesteihin ei liittynyt lapsen kokemaa hylkäämisen helvettiä, ei hajuja eikä makuja, takautuvia opittuja aistiemme antamia ehdollistettuja refleksejä, joita kirjailija käyttää sanoissaan ja koukuttaa näkevää lukijaansa käyttäen lapsuuden tunnesanoja.

Harvojen herkkua

Niinpä vaikka pistekirjoitus on käytössä maailmanlaajuisesti tilastojen mukaan esim. Britannian noin kahdesta miljoonasta näkövammaisesta vain noin 20 000 hallitsee pistekirjoituksen tai käyttää sitä kommunikointiinsa. Siis vain noin prosentin verran. Suomessa näkövammaisia on noin 80 000. Ei siis mikään pieni määrä kirjoittaa heille hyvä kirja. Sellaisen lukisi moni näkeväkin.

Louis Baillen aikanaan kehittämän pistekirjoituksen merkit muodostetaan kuudesta pisteestä, joita sijoitetaan eri järjestykseen rinnakkain ja päällekkäin ilmaisemaan kulloisenkin kielen merkkejä.

Braillen tapa ryhmitellä pisteet oli nerokas. Toki vastaavia hapuilevia yrityksiä tunnettiin jo ajanlaskumme alkuvuosisadoilta alkaen roomalaisen Quintilianuksen kuvaamista syövytetystä tauluista, kirjainmerkistä niissä, tai sokean Didymuksen kirjainkuutioista. Sokeille tarkoitettu oma kirjaimisto ja sen painamistekniikka kuitenkin puuttui vielä liki 1500 vuotta.

Kulttuurinen ilmiö

Sokeain kirjoituksen kehittyminen on ollut kulttuurinen ilmiö ja sidottuna kirjapainotekniikkaan sekä luonnollisesti teknologian kehittymiseen. Syntyi rinnakkaisia järjestelmiä, kuten Moonin ja Lucasin sekä Freren kohokirjoitukset. Näin innovaatio eteni eri kielialueilla hieman eri suuntiin ja ne sivuutti lopulta Barbierien pistelukutekniikka.

Louis Braille, nelivuotiaana näkönsä menettänyt poika, tuli oppilaaksi Pariisin sokeainkouluun ja myöhemmin sen opettajaksi. Hän kiinnostui Barbierin menetelmiin ja alkoi kehittää niitä edelleen. Mallinsa hän sai valmiiksi kirjaimistona vuonna 1825 ja ensimmäinen kirja ilmestyi vuonna 1829. Syntyi kuuden pisteen kombinaatio, josta saatiin 65 merkkikombinaatiota.

Jos löytämämme musiikki on olemassa jo ennen sen esittämistä, tämä merkistö ei sitä ollut. Sokean tekemä löydös näkevien maailmaan on taatusti uusi ja uuden näkökulman avaava. Niin kävi nytkin ja löydös alkoi kiinnostaa muitakin symbolikielen selittäjiä ja siirtäjiä kuin sokeita. Symbolikieli ja sen siirto on innovaatioista aina ensimmäinen ja tärkein, suurin muuttaja.

Eri kielialueilla Braillen nerokkaat kombinaatiot olivat lopulta helposti siirrettävissä. Poikkeuksen teki kuitenkin vaikkapa Kiina, jossa sanat ovat lyhyitä ja mukana on tooneja, sävelkorkeuksia. Aiemmin kiinalaiset olivat käyttäneet omaa kahden merkin järjestelmäänsä, johon sävelkorkeutta ei voitu merkitä. Nyt uusi järjestelmä antoi mahdollisuuden käyttää kolmea pistettä sanoille ja jättää loput sävelkorkeudelle.

Kiinassa sokeiden määrä on suurin maapallollamme ja heidän asema on alkanut korjautua Kiinan avautumisen myötä. Pistekirjoituksen korjautuminen ei siten ole niinkään merkittävä kuin sosiaalisten olojen koheneminen, sosiaaliturvajärjestelmän muutokset sekä vammaisten koulutus.

Oma ymmärryksemme alkoi kasvaa

Uusi symbolijärjestelmä oli auttamassa miljoonille vammaisille oikeutta käydä koulua ja hankkia itselleen sellaisia taloudellisia ja sosiaalisia mahdollisuuksia, jotka ovat meille Suomessa ja länsimaissa itsestäänselvyyksiä. Ennaltaehkäisevä työsuojelu ja terveydenhuollon tehostetut toimet estävät parhaiten vammautumista ja pistekirjoituksen käytön tarvetta. Samalla innovaatiojärjestelmä sai sellaista osaamista, joka aiemmin oli ollut piilossa, pimeässä ja hiljaisuudessa.

Vammaisten, sokeiden ja kuurosokeiden tapa viestittää ja hankkia itselleen terveille itsestään selvät kommunikaatiotaidot ovat edesauttaneet meitä ymmärtämään viestintään liittyviä lukuisia tieteemme nykyisiä perusoppejamme. Monet väärinkäsitykset on vältetty ja digiaikainen viestintä sujuu yhä paremmin kiitos vammaisilta saamamme palautteen. Puhtaat äänet soitetaan puhtaammin ja kosketustekniikka on kosketusviestin osaavien tuotetta. Oikea johtaja ei siinä johda vaan näyttää tietä.

Näin myös oma elämämme on helpottunut ja saanut tuekseen ikään kuin uusia aistejamme laajentavia tekniikkoja. Hybridiyhteiskuntamme on kehittynyt, biologinen ja tekninen ovat lähestyneet toisiaan ja saaneet tuekseen myös sosiaalisen ja taloudellisen hybridin ja samalla sen rikkaan taiteen (social hybrid, hybrid art).

Hapteemien maailma

Sokeiden lukutaito vaatii jo syntymästä saakka näkövammaiselta poikkeuksellista älyä ja sellaista kykyä hahmotta maailmamme, josta itse emme voi aina edes uneksia, saati hahmottaa sen ratkaisutapoja, kun kyseessä on samaan aikaan kuuro ihminen.

Tällä tiedolla on ollut korvaamaton merkitys siinä etäisten kulttuurien yhteensovittamisessa, jossa nykyiset mediamme tuovat virtuaalisina välillemme siteitä, joiden sosiokulttuurinen ero on tuhansissa vuosissa, geneettinen perimä sekin kuin toiselta planeetalta, käyttämämme välineet nekin vailla mahdollisuutta näkö- tai kosketusviesteihimme, hapteemeihin.

Kosketukseen liittyvä kommunikaatio on vähenemässä valtaväestön virtuaalimaailmassa ja tällöin haptiisien ja sosiaalihaptisen tiedon kulku on katoamassa osana sosiaalista pääomaamme. Europarlamentaarikkomme ortodoksipappina sai siitä jopa huomautuksen, ajattelemattomasta koskettamisesta.

Oikeammin sen tulisi kuulua osana kasvatukseemme ja koulutukseemme, olla osa sulkeutuvaa sosiaalista pääomaamme, virtuaaliköyhtymisemme apuna ja tukena. Kosketusviesti (haptiisi) ja kosketuksen osatekijät (hepteemit) antavat, paitsi keinon jakaa viestejä, myös sellaista osaamista ja terapiaa, joka kuuluisi olla koko vanheneman kulttuurimme ydinosaamistamme, kertoo Suomen kuurosokeiden yhdistyksen julkaisu Tuntosarvi.

Heille, Tuntosarven lukijoille, kommunikaatiotaitojen merkitys on epäilemättä herkän kosketuksen varassa ja silmien sijasta sormenpäät sielun peileinä. Heille kirjojen kirjoittaminen olisi ihan hyvä haaste niin tuotteliaille Hannu Mäkelälle, Reijo Mäelle kuin Jari Tervollekin. Naiskirjailijammehan harrastavat tätä muutenkin, kehottamatta.

Se panisi ehkä pohtimaan kirjailijan työtä ja siitä tehtyjä dokumentteja, henkilöhaastatteluja, uudesta näkökulmasta. Se näkökulma saattaisi samalla avata käsittämättömän suuren virran pitää kirja elossa myös silloin, kun kukaan ei näkevänä ole niistä enää kiinnostunut viihteellisenä bulkkina.