Mytomania - sairaalloinen valehtelu

Onko myyntitykin puhe tai toisen ihmisen imartelu muunnettuna totuutena valhetta? Onko oma kansakuntamme erityisen rehellinen vai haluammeko vain pettää itseämme? Hyväksymmekö poliitikon puheen potaskana paremmin, silloin kun kyseessä on oman puolueemme edustaja? Pyrkivätkö kaikki elolliset olennot tavalla tai toisella naruttamaan toisiaan? Onko valehtelu eloon jäämisen ja evoluution tuote ja pitäisikö sitä pikemminkin suosia, kuin karsia niin lisääntymisen kuin kilpailun kiihkeässä kilvassa? Miksi meitä opastetaan näyttelemään työpaikkahaastatteluissa ja mainostamaan itseämme liioitellusti vaalien yhteydessä? Periikö rehellisyys vielä maan vai valehtelemmeko jopa kasanviisauksissamme? Jos rikkain kymmenesosa kansakunnasta omistaa 90 %, voiko demokratia toteutua, kun köyhin ei omista prosenttiakaan?

Ruokkiiko yhteiskunta valehtelua?

Suomalainen urheilija ja hänen valmentajansa, koko lajiliitto tai keskeinen osa sen vaikuttajia on jäänyt kiinni dopingista. Ei toki aineiden käytöstä niinkään kuin valehtelemisesta oikeudessa. Syyttäjä vaatii heille vankeusrangaistuksia. Kasainvälinen taloudellinen rikollisuus tekee tuloaan jalkapallon kautta ja se tarkoittaa paljon dramaattisempaa kuin mitätöntä dopingia Lahdessa hiihtourheilumme tuomisina, riitaa siitä, oliko media oikeassa ja lajiliiton edustajat valehtelivat peittäessään rötöksiään.

Entäpä kun tulee mahdottomaksi uskoa koko kilpaurheilun olemassaoloon silloin, kun kyseessä on valtaisat rahasummat ja niiden siirtely osana huippu-urheilua, sen vedonlyöntiä? Hyväksymmekö huijauksen osana yhteiskuntaa ja kilpaurheilun sen osana? Miten sellaisen voisi kitkeä pois, jossa rajaheiton suorittava urheilija voi olla osa kansainvälistä rikollisuutta, siihen mukaan jopa painostettuna. Takavuosina pesäpalloilijamme osasivat sen toki kotimaassaankin.

Poliitikko salaa saaneensa taloudellista tukea vaalityössään. Se on kohtuullisen pieni rike verrattuna sellaiseen rakenteelliseen “maan tapaan”, jossa puolueitten on erotuttava toisistaan antaen katteettomia lupauksia, joista tuleva hallitus ei edes päätä saati kykene yksin mutkikkaasti verkottuvassa maailmassa, tekemättä kompromisseja ja konsensus politiikkaa. Pitäisikö silloin koko poliittinen järjestelmä muuttaa, vai antaa sen edelleen ruokkia järjestelmää, jossa muunnellun totuuden esittäminen on politiikassa hyväksytty ja ymmärretty osa joko kansallista maan tapaa tai jopa kansainvälistä käsitettä “politics”? Miten yksi henkilö puoluejohdossa voi mennä lupaaman tai sitoutumaan tuhansien tai miljoonien tekemisistä? Huijaako hän meitä käyttäen käsitettä “me” tai “puolue” ja hyväksymmekö sen osana kuvitteellista käsitettä “demokratia”?

Itsepetos ja suggestio

Jatkuva epäluulossa eläminen on raskasta ja itsepetos kuuluu psyyken puolustusmekanismeihimme. Joskus on järkevämpää ja helpompaa luottaa kuin olla koko ajan epäluuloinen. Huijari käyttää hyväkseen suggestioalttiuttamme, joka sekin on evoluutiomme tuote. Lajin sisäiseen laumahenkeen on kuulunut totella epäröimättä johtajaa, ja tätä ominaisuutta hierarkiset rakenteet käyttävät hallinnossa siinä missä alamaisiaan nöyryyttävä despootti tai pelkkä poliittinen huijari.

Mediassa gonzo -journalismi tarkoittaa siirtymistä pääasiasta sivupoluille. Kun yhteiskuntamme alkoi siirtyä mediayhteiskunnaksi, jossa uusi media ja sen mukana kaikki elämämme osa-alueet alkoivat olla reaaliaikaista ja vuorovaikutteista psykologiaa ja sen sosiaalisia ja taloudellisia vaikuttajia, meitä alettiin siirtää pois yhä näkyvämmin pääasioista. Tähän pyrittiin runsaalla tiedon välityksellä, kilpailevalla puhetulvalla, runsaalla toistolla ja tunteenomaisella suggestiolla, viihteellisellä liioittelulla. Suoraa sanomaa välteltiin ja annettiin vastaanottajan täydentää vihjailuin esitettyä puolitotuutta. Kiusaamisen ja ahdistuksen lisääntyminen oli juuri tätä vihjailun ja juorujen maailmaa, jossa parhaiten viihtyi ja eli mytomaanikko psykopaatti, sepitteellisiä tarinoita lasketteleva patologinen valehtelija.

Ihminen on valehteleva eläin

Ihminen on valehteleva eläin. Puhumme jatkuvasti muunneltua totuutta ja manipuloimme ympäristöämme. Joukossamme liikkuu vippaskonsteilla uransa rakentaneita ja varallisuutensa hankkineita ihmisiä, sosiaalisia selviytyjiä käyttäen hämärää ilmaisua tai kapulakieltä tarkoituksena selvitä poliitikkona tai virkamiehenä väistellen näin totuutta viran puolesta tai sitä edes kunnolla tuntematta.

Näissä tapauksissa oma kulttuurimme ja sen vaikutelmiin perustuva mutkikas hallintojärjestelmä suorastaan ruokkivat valehtelua. Jopa tutkijat ja tieteen tekijät alkoivat puhua “vaikutelmistaan” ja plagioida juttunsa muilta kilpaa muun median ja tiedon tuottamisen kanssa. Kilpailu oli liki sama asia kuin lupa valehdella, käyttää vilppiä ja esiintyä narsistisesti siitä jopa ylpeillen.

Yhteiskunta alkoi palkita vilppiä, kuten urheilijan kohdalla, joka otti riskin puolestamme tukien kansallista itsetuntomme heikkoja kohtia. Urheilija tuli siten palkituksi osana yhteistä tapaamme ummistaa silmämme rötöksiltä. Vielä hetki takaperin urheilija oli ylimystön edustaja ja lajin harrastus perustui juuri rehellisyyteen, ylimystön joutavaan ajanviettoon. Nyt me hyväksymme siinä vilpin mutta emme oikein siitä kiinni jäämistä. Ymmärrämme toki miksi näin on päässyt käymään, olemme kaksinaismoralisteja. Sama koskee politiikkaa, jossa oma puolue ja etu edellyttävät vilppiä ja tapaamme ylläpitää yhden kuppikunnan mukanaan tuomia etuuksia ja privilegioita, vedoten jopa ”maan tapaan”. Siinä demokratia on rapautunut ja vanhat puolueinstituutiot aatteineen muuttuneet markettoriksi.

Kateus ja yhteisöllisyys

Suomi on maa, jossa korostetaan rehellisyyttä, valehtelemme itsellemme. Joukossamme on jopa patologisia valehtelijoita, jotka ovat valmiina kertomaan mitä tahansa keksittyjä tarinoita ja sepitteellisiä valheita päästäkseen päämääräänsä. He eivät myöskään välitä, mitä muut ihmiset ja yhteisö heistä ajattelee silloin, kun lopulta jäävät kiinni ja alkavat hakea sopivaa syntipukkia. Oikeammin he ovat silloin jopa hyvillään vilppinsä tuomasta pienestä maineen lisästä osana vilpilliseksi muuttuneen yhteiskunnan tapaa palkita oman yhteisönsä edustaja rötöstelystään.

Oleellista on, että vilppi palvelee omaa yhteisöä, omaa päämäärää, kateutta, jonka kohde on joku muu koettu kilpaileva yhteisö ja sen päämäärät. Näin kateus näyttäytyy yhteiskunnallisissa päämäärissä ja vilppi sekä valhe muuttuu osaksi hyväksyttyä toimintaa, sitä jopa palkiten. Vasemmisto vetoaa ihmisten kateuteen, oikeisto maalailee niiden mahdollisuuksiin ja vilpillinen kateus ruokkii patologista valehtelijaa ja vallan tavoittelijaa.

Häiriintyneen valehtelijan yhteiskunta

Hiihtäjä voi tehdä jopa eräänlaisen “veljesvalan” ja allekirjoittaa sen ottaen vilpistä tulevan “häpeän” itselleen ja samalla miljoonan lunnaat. Sama koskee poliitikkoa, jonka syrjähypyt ja huijaus ovat osa hänen hyväksyttyä uraansa auervaaralaisena seikkailijana. Tähteys Suomessa syntyy usein juuri vilpillisen “renttuilun” kautta ja johtaa näkyvimpään menestykseen osana “maan tapaa”. Sen näyttely on kansakunnan suurinta huvia ja “turhapuromaista” elämän oivaltamista “mattinykäysmäisessä” kulttuurissamme.

Patologinen valehtelija ei osaa asettua toisen asemaan ja on tunne-elämältään häiriintynyt psykopaatti. Joskus lain koura kouraisee ja koko järjestelmä vaikuttaa epäilyttävältä, kuten hiihtäjäsuuruuksiemme kohdalla takavuosilta. Sama koski menneen vaalikauden poliitikkojamme, jossa koko järjestelmä sai kolhuja. Valmistaudumme tuon pyykin jälkipesuun pohtien samalla uutta myös institutionaalisesti toimivampaa sekä fossiilisten puolueittemme "päivittämistä" että hallituskoalitioittemme järkevyyttä demokratiamme näkökulmasta. Puolueemme menevät vaaleihin, joko sammutetuin lyhdyin, tai kertomatta äänestäjille, mikä on se hallituspohja ja sen ohjelma, jota nämä edustaisivat? Tutkimusten mukaan oma järjestelmämme on vaikeasti ymmärrettävä ja vieraannuttaa etenkin nuoret, muistuttaa enemmän Itä- kuin Länsi-Eurooppaa. Se vaatii oman poliittisen eliittinsä, jolloin kansallista keskustelua ei pääse edes syntymään vaalien alla politiikan sisällöstä ja valinnasta hallitusvaihtoehtojen välillä.

Suomi monipuoluejärjestelmänä poikkeaa muusta maailmasta ja puolueemme ovat puoluejohtajansa oloisia ja tuovat nyt esille nyt negatiivisia “kynnyskysymyksiä” jotka sulkisivat ne pois hallituksesta. Tällainen ruokkii jälleen vilpillistä tapaa jättää kertomatta, kuinka vaalien jälkeen on rakennettava joka tapauksessa uusi monipuoluehallitus, jossa kompromissit ja konsensus johtavat omista vaatimuksista tinkimiseen, ja lopulta kaikki haluavat olla mukana hallituksessa.

Oppositio ei mahdollista suurten enemmistöhallitusten aikana vaikuttamista sieltä käsin, ja pyhistä omista lupauksista, kynnyskysymyksistä, on tingittävä. Monet niistä ovat lisäksi käytännössä muualla kuin Suomessa, tai yksin hallituksessa tehtäviä ratkaisuja, ja poliitikkomme liioittelevat huijarin tapaan valtaansa näissä kynnyskysymyksissään. Suomalainen protesti suuntautuu yhä selvemmin vanhaa puolueinstituutiota vastaan ja demokratian laajentamisen puolesta lähemmäs Länsi-Eurooppalaista käytäntöä.

Elämme huijareiden aikaa

Kun jokin ihminen tai asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei käytännössä yleensä olekaan totta. Jos joku ryhmä tai ihminen jää tästä valheesta kiinni, hän on ollut huono valehtelija. Usein kyseessä on silloin sanomatta jättäminen, jolloin valhe on vain peiteltyä ja usein “maan tavan” hyväksikäyttöä. Kun se on toistunut vuosikymmeniä, syntyy vaikutelma patologisesta toimintakulttuurista ja jossain vaiheessa siihen haetaan korjausta. Tästä myös Suomessa on alettu puhua kyseenalaistaen vaikka kansalliset “maan tapamme” ja rehellisyytemme sekä korruptiosta vapaa maamme.

Tietämättömyys ja tiedon tai tietämättömyyden puute, ei toki ole valehtelemista. Sen sijaan ajan henkeen kuuluu korostaa tietoa ja taitoja, joista ei ole dokumentteja ja joita ei ole oikeasti olemassakaan. Yksilöllisyyden ja idolis-ihmisten maailmassa on entistä hyväksyttävämpää korostaa taitoja, vaikkei näille olisikaan mitään katetta. Lauermaa ja Walamies korostavat tällaista yhteiskunnallista ja sosiaalista valehtelemisen taipumusta, jossa huijaamisen taiteesta on tehty salonkikelpoista.

Naurettava eliitti

Pertti “Spede” Pasanen teki siitä taas huumoria, nauraen eliitin tavalle nostaa näkyville kykyjä, jotka eivät ole erityisen merkittäviä tai käyttivät vilppiä. Keskiluokkaistuva yhteiskunta on käyttänyt tätä huumoria runsaasti ja hyväksynyt sitä kautta naurun itselleen ja osana yhteiskuntaluokkien välitä kateutta. Sodan jälkeisessä Ranskassa ja Britanniassa, myöhemmin Hollywood -maailmassa, tämä komiikka oli suurta muotia muutama vuosikymmen takaperin, ja se on rantautunut nyt myös uudelleen naurettavaksi. Samoilla ilmiöillä on taipumusta toistua sukupolvesta toiseen ja juuri osana plagioida vanhemman kulttuurin “valheita“. Aina sille ei osata uudessa kulttuurissa nauraa ja ne muuttuvat todeksi. Nettimaailma ja sosiaalinen media on väline, jossa tällaista tapahtuu koko ajan huomaamattamme. Koomiseksi tarkoitettu ilmiö yhtäällä muuttuu toisessa kulttuurissa draamaksi, jopa tragediaksi.

Peltipoliisin huijaaminen on luvallista siinä missä liioittelu vakuutusyhtiölle vahingoista, todistavat tutkimukset. Suomalainen vilpillisyys on yhtä yleistä kuin missä tahansa kulttuurissa olkoonkin, että pidämme muita kansakuntia meitä vilpillisempinä. Näin tekevät toki muutkin kohdallaan. Tuoreen uutisen mukaan joka viides rikos Helsingissä on ulkomaisten tekemiä. Lauerman mukaan kuitenkin myös suomalaiset ääriliikkeet, testamentinteettäjät ja kirousten poistajat pyrkivät lietsomaan pelkoa, epävarmuutta, uhan aavistusta ja perusteetonta syyllisyydentuntoa.

Ruokkimalla salaisia pelkoja ja toiveita, kiitollisuudentuntoa, suomalainen patologinen valehtelija on parhaimmillaan niin kotona, työpaikalla kuin urheilukentällä valmentajana, opettajana koulussa, esimiehenä linjajohdossa. Kateuden kavaluus on asiansa osaavan poliitikon ja huijarin, työpaikkakiusaajien ja kenen tahansa tuon taudin tuntevan parhaita työkalupakin välineitä, oli kansakunta ja sen ahneus mistä tahansa maailmankolkasta.

Puoluelaitos olisi uudistettava

Politiikka on mielikuvilla pelaamista, jossa puolueet edustivat takavuosina aatteellista maailmankuvaa. Nykyisin nämä aatteet ovat kadoksissa ja puolueet edustavat marketteja, joista voit valita mitä tahansa ja keneltä tahansa tietämättä lopulta, kenelle äänesi on mennyt.

Arvokonservatiivit ja radikaalit samassa puolueessa

Niinpä keskustan ja demareitten heikompiosaisten asiaa ajavat ovat puolueittensa välillä lähempänä toisiaan kuin puolueensa johtoa. Puolueen sisällä erot ovat suurempia kuin puolueitten välillä. Kokoomuksessa on samaan aikaan sekä arvokonservatiiveja että markkinaliberaaleja ja myös hyvinvointipalveluja puolustavia arvoja. Vasemmiston sisällä kamppailevat liberaalit punavihreät ja ay-siiven konservatiivit arvot, vihreissä oikeistolaiset ja vasemmistolaiset taistolaiset, joiden sosiaali- ja talouspolitiikassa ei ole mitään yhteistä.

Kristillisissä Päivi Räsänen puoluejohtajana tarttui homovastaisuuteen ja puolueen presidenttiehdokas, eduskunnan maltillinen synteesinvetäjä Bjarne Kallis otti ja jätti koko politiikan teon hetkellä, jolloin perussuomalaiset alkoivat edustaa suomalaista arvomaailmaa parhaimmillaan. Bjarne Kallis olisi toiminut toisin ja saanut puolueensa menestymään. Suomessa suuntaa suurpuolueissa pelästyttiin ja turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhtala (HS 27.3) kuvaa tämän ikään kuin Suomi olisi pudonnut kärryiltä.

Libyaan suhtaudutaan varovasti, kansallisvimma kiusaa, kielikiihkoilua harrastetaan, omia vahvuuksia epäillään, kansallinen omakuva on kolhiintunut, poliittinen käpertyminen ajaa maata kasainvälisen politiikan laidoille. Kaikkeen näyttää olevan yksi yhteinen nimittäjä, perussuomalaisuus. Perussuomalaisuus ei ole enää vain puolue vaan vanha kunnon tapamme haukkua itseämme, omaa kuvaamme, suomalaisuutta. Siitä ei pääse irti edes muuttamalla pois Suomesta. Se kulkee korvien välissä, on imetty äidin maidossa, on osa identiteettiä ja kansallisia arvojamme, yhteistä suomen kieltä ja kulttuuria.

Väljempi lippalakki

Politiikassa on osattava joustaa Rkp:n tapaan silloin, kun haluaa vaikuttaa myös pienenä ryhmänä hallituksessa. Pienessä ryhmässä, kielipuolueessa, voi olla useita arvoja ja niiden rikkaus, mutta samalla on oltava maltillinen. Kaikkea on siedettävä ja pidettävä arvossa toisin kuin suurpuolueissa, joiden tehtävä olisi linjata oma ohjelmansa aatemaailmansa ja arvojen kautta. Raha ja pääomien liike ei ole sinänsä aate tai edes arvo, pikemminkin häilyvä ja epävarma talousoppi, josta emme ole edes yksimielisiä. Näitä oppeja on paljon.

Ihmisillä on oltava selkeät vaihtoehdot silloin, kun he tekevät valintoja konservatiivisen ja radikaalin, oikean ja vasemman välillä ja näitä vaihtaen suhdannekierron mukaan valintansa tehden. Kun eletään syvää lamaa tarvitaan luovaa, radikaalia ja innovatiivista henkeä, riskinottoa, kun taas myötätuulessa jarrutellaan jo ylikuumenemista ja konservatiivit ovat siinä taitavia. On aika kerätä varoja huonon päivän varalle, maksettava valtion velkaa, painettava jarruja hämäläiseen tapaan eläen ja keskittyen satakunnantien perusparannukseen kadehtien Hämeenlinnan ohi kulkevaa moottoriliikennetietä, turkulaisten pääväylää, nelostietä kohti pohjoista ja Lappia, savolaisten viitostietä. Infrastruktuuri on väline eikä kelpaa arvoksi oikein sekään saati puolueen aatemaailman edustajaksi. Kaikki me tietä käytämme ja nettimme avaamme oli vallassa mikä tahansa puolue.

Satakunnan tauti vie kalat vedestä

Satakuntalaisten vuoro tulee kun ensin ratkaistaan Rauman ja Porin tien paikka. Jos Poriin johtavaa kakkostietä ei Satakunnassa arvosteta, sen väylän kunto on toinen kuin muiden pääkaupunkiseudulta erkaantuvien ulostuloteitten. Jos sisäkehän bulevardeja arvostetaan, ulos johtavat avenuet jäävät vähemmälle huomiolle. Jos metropolipolitiikka ohittaa maaseutupolitiikan, liberaali kaupunkipoliitikko on saanut niskalenkin luonnonvarapolitiikastaan tai näkee maaseudun kovin kapeasta näkökulmasta matkaten Vantaalta Brysseliin.

Avenuen merkityksen oivaltaminen vie aikansa ja johtaa lopulta Raumalla ja Porissa perinteisesti Turun kautta etelään. Turun ja Porin läänin reititys ei ole Forssan ja Karkkilan kautta kulkeva ensinkään ja forssalaisten pääkaupunki on nyt Lahden suunnassa, kun vaalit taas lähenevät. Se on omituinen suunta, jossa Forssan talousalueen politiikka (policy) muuttuu aluetaloudessa merkityksettömäksi. Talousalue kokee olevansa voimaton, mitätön, eristetty, ilman todellisia vahvuuksia ja tilanne vain pahenee kriisien lisääntyessä maailmalla.

Mutta vain Lahden ja Hämeenlinnan suunnalta voi tulla niin paljon ääniä, että yksi edustaja myös Lounais-Hämeestä valittaisiin. Forssaa ja Lounais-Hämettä vaivaa sama tauti kuin Suomea Euroopan Unionin sisällä; omien vahvuuksien kiistäminen, epäluulo, eristäytyminen, käpertyminen forssalaiseen maailmankuvaan. Forssalainen maailmankuva ei voi olla samanlainen kuin Espoossa tai Turussa, Lahdessa syntyvä. Omat eväät eivät riitä ja muut käyttävät vain pelinsä välineenä.

Kun seurasi kokonaan uusien pienpuolueiden vaalitenttiä, näiden puheenjohtajat korostivat, kuinka mielipide on heidän henkilökohtainen arvovalinta ja puolueen sisällä voi olla monenlaista mielipidettä. Miten tällaista puoluetta voi äänestää?
On oltava ohjelma, jota äänestää eikä mielipiteitä, joita heitellä miljoonayleisölle television kallista aikaa käyttäen yhden hupsun henkilön idols -ajatuksille. Tätä varten on omat viihdekanavansa ja sosiaalisen median anonyymit paikat parahtaa tuskansa maailmalle.

Tällaisten puolueitten kautta myös demokratia joutuu kriisiin ja lopulta vallan ottaa media kirjoittaen oman agendansa. Media kertoo, mihin poliitikko mielipiteensä sanoo ja milloin se julkaistaan, jos julkaistaan. Vaalit ovat näin viihteellinen ja jännittävä tapahtuma, jossa EU joutuu odottamaan vuoroaan ennen kuin Suomi sanoo mielipiteensä, jonka kaikki kyllä jo tietävätkin.

Vanhat puoluefossiilit vaihtoon

Poliittisen historian tutkija Timo J. Tuikka olisi perustamassa maahan kokonaan uudet puolueet (HS 12.3), jolloin syntyisi neljä ryhmää: liberaalioikeisto, liberaalivasemmisto, konservatiivioikeisto ja konservatiivivasemmisto. Idea ei ole toki uusi. Tällainen arvoperustainen jako edustaisi paljon paremmin äänestäjien tarpeita kuin 1900-luvun alun puoluefossiilit, joiden aatteelliset eväät loppuivat jo paljon ennen EU -kautemme alkua. Niitä tarvitsevat enää vain viihdetaiteilijat ja eläkeläiset, politiikan toimittajat työvälineenään. Ne muistuttavat historiasta ja kertovat ikään kuin menneen ajan ylähuoneen olemassaolosta brittiläisessä parlamentissa. Päätökset toki tehdään Brysselissä, aiemmin Kremlissä ja sitä ennen Tukholmassa.

Yhdestä puusta valittu puoluejohtomme, poliittinen eliittimme, muotoilee Mari Kiviniemen, Jyrki Kataisen ja Jutta Urpilaisen toimesta keskiluokkaisen aatemaalimansa edut niin tylsiksi, ettei eroja synny. Vaaleihin lähestyttäessä toimittajan on tiukattava vastauksia kuin takavuosien vaalitenteissä ikään. Ne ovat pelkkiä latteuksia ja tapa vältellä vastaamasta kysymyksiin, kun kerrankin olisi tilaisuus kertoa suurista yhteiskunnallisista aatteista ja visoista. Suurin visio vihreillä on naimalakko ja sen ulottaminen homojen vihkiseremoniaan.

Ruotsin demarit ratkaisivat oman ongelmansa suuntautumalla suoraan perinteeseen. Uusi puheenjohtajaksi valittu Håkan Juholt lainaili Tage Erlanderia ja Olof Palmea. Suomessa sama tarkoittaisi Väinö Tanneria, Rafael Paasiota tai Kalevi Sorsaa, ei vielä niinkään Paavo Lipposta tai eläviä presidenttejämme. Kukaan ei muista enää Honka-liittoa, mutta moni toki ehkä vielä tunnistaa käsitteen talvisota ja jatkosota sekä SDP:n juuret Forssassa. Ruotsissa uudistusmielisimmät ehdokkaat eivät oikein menestyneet ja uhkana ovat ruotsidemokraatit, kaupunkidemokraatit, käytännössä puoluehajaannus ja tapa nostaa puolue syvästä kuopastaan. Juholtiin kohdistuu vähän odotuksia toisin kuin nyt suomalaiseen kollegaan, jolle vaalitappio olisi nyt viimeinen. Ruotsalaisten muukalaisviha on suomalaisille tuttu jo 1960- ja 1970-luvuilta, jolloin suomalaisia muutti sinne liki sama määrä kuin itse asutimme Karjalan evakkoja omaan maahamme. Ruotsin vaaleja ja pitkiä listoja puolueineen ei pidä sotkea Suomen oloihin.

Soinin vaara ja parasiitit

Erot Suomessa löytyvätkin puolueiden sisältä, eivät niiden puheenjohtajien väliltä. Vasemmiston Paavo Arhinmäen ja Vihreitten Anni Sinnemäen aatemaailma ei poikkea millään tavalla vasemmistoradikaalin puolueen maailmankuvasta ja siihen mahtuu Soininvaaran parasiittipuheet perussuomalaisista. Soininvaarasta on syntynyt todellinen vaara Timo Soinille ja kertoo vaalien todellisesta luonteesta.

Toisin kuin oikeistoradikaali, vasemmiston siiven radikaali ei aina harkitse sanavalintojaan. Tosin edellisen kerran kilpailevasta puolueesta ja sen äänestäjistä tuota loiskäsitettä käytti natsisaksan eliitin edustaja juutalaisista. Vaalit muuttuvat likaiseksi ja Soinin vaarana on juuri puolueen provosoituminen, kun “eliitin” kateus muuttuu raivokkaaksi elämänasenteeksi vaikeimmilla työttömyysalueillamme.

Kahden radikaaliryhmän kielikuvat ja valinnat ovat lopulta lähellä toisiaan niin oikealla kuin vasemmalla. Radikaaleja uudistajia tarvitaan siinä missä konservatiivisia säilyttäjiäkin. Niin vasemmalla kuin oikealla siivellä. Kahden puolueen ja aatesuunnan järjestelmä ei oikein Suomeen sovi. Mitä pienempi maa, organisaatio tai laitos, sitä enemmän siellä on henkistä pääomaa ja osaamista, laadukkaita edunvalvojia ja johtajia. Mitä enemmän päättäjiä, sitä harvempi lopulta päättää. Yhdysvallat tulee toimeen liittovaltiona kahdella puolueella, Suomi tarvitsee toki enemmän. Mitä vähemmän valtaa, sitä merkittävämpi on vallankäyttäjä ulkoisine tunnuksineen.

Alkiolaisempi kuin Alkio itse

Kun kokoomuksen jupisevat konservatiivit, keskustan cityvihreät ja nurkkaan ahdistetut liberaalit sekä Sdp:n perinteiset solidaarisuuden vaalijat pääsisivät lopulta omiin joukkoihinsa, kuten sosiaalisen median sisällä toki ryhmät syntyvätkin, äänestäjät voisivat tunnustaa rehellisesti väriään, eivätkä äänet puolueissa menisi aivan väärille henkilöille. Nyt äänestäminen on kuin lottoamista, eikä vaaliuurnilla tiedä, mikä siipi lopulta saa vaalikarjan äänet. Syntyy vaikutelma, jossa demarit ovat aina hallituksessa. Sellaisessa puolueessa seinät ovat kaukana toisistaan ja katto korkealla.

Kun perussuomalaisia moititaan populismista, syy on usein juuri puolueen aatemaailmassa, joka iskee vanhojen puolueitten arimmalle alueelle. Puheenjohtaja Timo Soinin linjaukset ovat juuri huono-osaisimpien puolustamisessa, Alkion yhteiskunta-ajattelusta väitelleen Arja Sahlbergin mukaan, alkiolaisempia kuin keskustan puoluejohdon ja eliitin linjaukset. Kun muilla puolueille aatteet on aikanaan lainattu muualta, ja osin jo myös kuopattu ja haudattu, alkiolainen aatemaailma on kovin suomalainen. EU jätti suuren puolueen mentävän aukon suomalaiseen aate- ja arvomaailmaan, joka ei oikein kenellekään kelvannut. Nyt se kelpaa tai maistuu happamalta kuin pihlajanmarjat ketulle.

Tämän linjan ymmärtäminen hakien populistisia, saati maahanmuuttokriittisiä ja impivaaralaisia eristäytymislinjan ratkaisuja perussuomalaisia jäljittelevässä populismissa, ovat seurausta väärinkäsityksestä, Ruotsia taas kerran kopioiden, ja johtavat vanhan puolueinstituution sisällä joko likaiseen leimaamiseen tai Ruotsin demareitten epätoivoon. Ruotsin tauti ei ole suomalainen ilmiö ensinkään, eikä meillä ole samoja taustoja, joista tuo tauti olisi edes voinut syntyä.

Perussuomalaisuushan ei ole puolue vaan pikeeminkin juuri aatteellinen elämäntapa ja arvomaailma. Jos sitä ei olisi, se olisi nyt keksittävä. Ministeri Sirkka-Liisa Anttila ei leimaa likaisesti, mutta kertoo tämän totuuden toisella tavalla ja rehellisesti Forssan Lehdessä (FL 27.3), suora lainaus hallituksen politiikan puolustamisesta: “ En itse ihannoi tällaista yhteiskuntaa, mutta me Suomessa emme kykene sitä yksin muuttamaan. Elämme aivan liikaa rahan ja pääomien armoilla.”

Jos näin on, siitä täytyy irtautua, rahan ja pääoman arvoista ja aatemaailmasta, ja niin kyseessä olisi valinta, joko oikeistokonservatiivisena tai oikeistoradikaalina puolueena, mutta ei molempina samaan aikaan pelkkänä pelin politiikkana, jossa äänestäjä ei tiedä, kumpi äänen lopulta saa, kun puolueessa on koko ajan monen arvo-ja aatemaailman edustajia myös vasemmalta ja usein jopa sen radikaalista siivestä ja häpeilemättä keskustalaisena esiintyen ja virkansa privilegiona, mandaattina puolueelta vihreänä feministinä ikeensä kantaen.

Perussuomalaisten menestyksen syistä ja sepistä

Kausaalisyitä etsivän ihmisen maailmankuvassa on mukana aina ihmisenä olemisen teesi, antiteesi ja synteesi sekä draama, tragedia ja komedia. Suomen Kuvalehdessä (SK 12) Risto. E. J. Penttilä hakee syitä perussuomalaisten nousuun. Samalla hän löytää näille teeseilleen vastakohdat, antiteesit, jotka selittävät miksi hänen puolueensa, nuorsuomalaiset, eivät koskaan saaneet tuulta siipiensä alle. Hän vain jättää synteesin tekemättä, ja näin hyvä itsekritiikki jää vaille operatiivista strategiaa ja oppimista omista virheistään.

Moolokin kita

Ei riitä että omistaa kirjan. Se on myös luettava. Eikä sekään vielä riitä. On pantava toimeen. Tärkeintä on kuitenkin tehdä oikeat valinnat, kertoo Shakespeare.

Kun suomalaiset äänestivät liittymisestään EU:n monella tapaa aikanaan meille kaikille vieraaseen maailmaan, noin 43 % olisi jäänyt ulkopuolelle. Ehkä keskeisin syy, miksi he jäivät vähemmistöön, oli tuolloin Neuvostoliiton hajoaminen ja aiemmat kokemukset elää idän ja lännen välillä eurooppalaisena reunavaltiona, sekä kokea sen tuomat tragediat. Monelle EU oli turvatakuu, ei niinkään taloudellinen ja kulttuurinen, integraatioon liittyvä työvoiman, valuutan ja tulevan globaalin maailman yhteinen kohtaamispaikka, jossa oma ääni ei kuulunut lainkaan. Fiksujen, koulutettujen ihmisten individualistisessa maailmassa sellainen kehitys oli takaperoista. Markkinatalous, uusliberalismi, globalisaatio ja mahdollisimman epämääräinen yleiseurooppalaisuus olivat nuorsuomalaisten agendalla pikemminkin monelle rasite, kuin syy liittyä eurooppalaisen ytimen lipposlaiseksi lipunkantajaksi.

Kreikan, Irlannin, Portugalin, koko välimereisen Euroopan talouden tukijana suomalaisten on ollut vaikea ymmärtää, miksi oma takavuosien sosiaalinen aluepolitiikka ja taloutemme tukipilarit oli myytävä sellaisen moolokin kitaan, jossa pohja on sittenkin Saksan ja Ranskan pankkimaailmassa, ja oma työllä ja tuskalla rakennettu hyvinvointimme rapatumassa. Kun velkaantuneessa maassa syntipukkia etsitään, silloin nämä EU -kielteiset äänestäjät ovat aivan syystä oikeutettuja kertomaan, kuinka oli muitakin näkökulmia kuin Risto E.J. Penttilän ja nuorsuomalaisten näkökulma. Kun se nyt esitellään, “vanhojen puolueiden” on vaikea perustella omaa teesiään tässä uudessa tilanteessa antiteesiä oleellisesti parempana. Siksi sitä on piiloteltava ja esitettävä vaalien jälkeen.

Nuoret vihaiset miehet

Perussuomalainen liike on näkyvästi keski-ikäisten ja nuorempien vihaisten miesten liike, ja sen on toki Penttiläkin huomannut. Sen antiteesinä on esiintynyt vihreitten feministinaisten oma liike, jossa arvomaailma on lähellä nuorsuomalaisten liberalismia. Kun koulujärjestelmäämme uudistettiin, se tehtiin niin peruskouluna kuin yliopistona suosien tyttöjä, kertoo Penttilä. Tänään yliopistomme miehiä kaipaavat tiedekunnat luonnonvarojen käytössä ja jalostuksessa, taloudessa ja humanismissa, hakevat myöhässä puuttuvaa rengasta. Kun pojat syrjäytettiin koulutuksessa, syntyi naisvalta-aloja, jotka siirtyivät koko sosiaaliseen kenttäämme niin työpaikoilla kuin kotona. Ei sellainen yhteiskunta ole terve ja hae terveitä arvoja joihin rakentaa normit, moraali ja uskottava lainsäädäntö, poliittinen johto ja valvonta. Sekin alkoi luisua pois omasta epäuskottavasta maailmastaan omille teilleen, ja lopulta kansa ei edes tiennyt, kuka on hallituksessa ja kuka oppositiossa. Ylimielinen “so what” oli poliittisen eliitin vastaus.

Kun perusteollisuus jätti Suomen ja siirtyi Aasiaan, Itä-Eurooppaan ja Latinalaiseen- Amerikkaan, suomalaiset miehet jäivät vaille työtä myös sillä ainoalla alalla, jossa lopulta Nokia oli ainut uskottava globaali työllistäjämme. Kun sekin petti, jopa perusinsinööri perheineen oli vailla työtä ja turvaa. Kun Metalliliiton ilmastopoliittinen kannanotto siirtyi suoraan perussuolamaisten ympäristöpoliittisiin tavoitteisiin, se kertoo paljon enemmän kuin Risti E.J. Penttilän liberalismi ja vihreitten naisten energiapoliittinen ohjelmapaperi ydinvoimalapäätöksineen. Se on antiteesi kaikelle sille vääryydelle, joita nämä kaltoin kohdellut vihaiset miehet ovat työpaikoillaan, koulussa ja kotonaan kokeneet. Kuka sellaiseen kotiin postmodernia taidetta hankkii, jonka omistaja on lopulta kasvoton, veroja kiertävä globaali sijoittaja?

Asenteelliset kailottajat

Meillä oli yksi totuus, kun kävimme kauppaa sodan jälkeen aina 1980-luvulle saakka Neuvostoliittoon bilateraalisena puuhasteluna. Timo Soini kuvaa kuinka tämä virallinen totuus oli silloin “lisää sosialismia” ja hänen oppi-isänsä Veikko Vennamo kyseenalaisti koko idänsuhteiden erinomaisuuden ja omat sosialistimme. Sitä pidettiin tuohon aikaan medioissamme pyhäinhäväistyksenä. Tänään Angela Mergel ja David Cameron toteavat yhteen ääneen, kuinka maahanmuuttopolitiikassa Euroopassa on epäonnistuttu. Tämän myöntää myös Risto E.J. Penttilä ja kehottaa ystäväänsä professori Juha Sihvolaa katsomaan yhdessä hänen kanssaan peiliin.

Perussuomalaisten omassa agendassa, sen antiteesissä, oli puututtu juuri tähän epäonnistuneeseen politiikkaan, ei toki työperäiseen maahanmuuttoon se oikein hoidettuna. Kun teesin esittäjien liberaali politiikka oli kokonaan vailla osaamista ja strategisia välineitä, pelkästään asenteellista mössöä ja tyhjän kailottamista vihreiden arvojen seassa, syntyi vaikutelma, jossa “lisää sosialismia” oli korvattu huudolla “lisää EU:ta” Timo Soinin tiivistämänä. Näin syntyi “elitistinen” sotahuuto, jonka sisältö oli vailla strategista linjausta ja operatiivista osaamista. Suomesta oli tullut omituinen EU:n uuden aluepolitiikan takuu- ja maksumies, jossa Olli Rehn oli nyt keskeisin osaajamme mikkeliläisenä jalkapalloilijana. Siinä on jotain Rovaniemeltä tuttua pallottelua.

Pelko on aseeni

Kun kirjoitin kirjaani “Arctic Babylon”, sen keskeisin sisältö oli pelossa ja pelon tuomassa yhteiskunnallisessa taantumassa, taustana tuhatvuotisen ihmisen kokemukset. Sillä selitettiin myös monia 1900-luvun surullisia poliittisia tapahtumia ja totalitaarista hävitystä, maailmanhistorian surullisinta vuosisataa. Niitä ei olisi koskaan koettu, jos ajoissa olisi teeseille haettu antiteesit ja näille yhteinen synteesi. Ihminen siirtyy pelkojensa kautta sellaisiin ratkaisuihin, joiden psykologiset ja sosiaaliset taustat ovat turhaumassa ja traumassa myös yhteiskunnallisina liikkeinä ja kansakuntien tekeminä psykoottisina tekoina.

Traumassa ei vain haikailla menneitä aikoja, kuten Penttilä kuvaa, vaan aletaan elää sellaisissa kokemuksissa, joiden tausta on usein geeneissämme. Kyse ei ole populismista, vaan tavasta hakea omaa identiteettiä, jolla oman olemassaolon yhteisöllinen perusta rakennetaan kadotetun tilalle. Tässä ihminen on yhteisönsä jäsenenä monikerroksinen olento.

Kun suuret ikäluokat katosivat vähin erin työelämästä, heidän oma identiteetti löytyi perinteisestä 1960-luvun Suomesta. Uudet nuorempien nettiyhteisöt olivat lisäämässä tätä vieraantumisen tunnetta. Olen kuvannut väitöskirjassani, kuinka tätä identiteettiä eivät toki haikaile kaikki vaan osa suomalaisesta, ikääntyvästä yhteiskunnastamme. Sen varaan ei voi tulevaisuutta rakentaa, eikä se toki selitä kuin osan perussuomalaisten menestyksestä. Oikeammin sen mukana melkoinen osa puoluekenttämme, sen vanhoista rakenteista, on mahdollista vielä pitää hengissä. Poliittinen kenttä ja sen puolueet uusiutuvat aika ajoin, eikä siinä ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin.

Vanhan eliitin kateus

Uuden poliittisen eliitin syntyyn liittyy aina kateus ja uuden eliitin synty. Teesi saa aikaan antiteesin, jossa kiusanteko ja kateus ovat kantavia voimia. Näin kateuden kavaluus yrityselämässä ja yhteiskunnassamme on kasvamassa osana suurta yhteiskunnallista murrosta, jonka keskiössä toimii vanha media ja mediayhteiskunta sekä uusmedia ja uusi mediayhteiskuntamme.

Uuden kohdalla, joka on sähköisenä koko ajan keskiössä, toimittaja on osa sosiaalisia medioitamme ja samalla kansalaismediaa, yhteisömediaa. Journalismista on tätä kautta kasvamassa sähköisenä mediana uusien sosiaalisten ja kulttuuristen innovaatioiden, symbolirakenteiden innovaatiojournalismia. Kyseessä ei suinkaan ole vanha pelko “mediakratiasta” vaan sosiaalisen median paradigman muotoutumisesta kohti sen taloutta, sosiaalisen median taloutta.

Soini on strategisesti oikeassa

Kyseessä ei taatusti ole “pieni kiusa” äänestää vastoin vanhaa eliittiä ja puolueita, kuten Penttilä kuvaa, vaan keskeisin kateutta aiheuttava suuri kiusa, jonka ydintä perussuomalaiset nyt edustavat.

Kun Merkel ja Cameron ovat havainneet, kuinka koko rakennelma on epäonnistunut, saksalaiset pankit on pantava kuntoon nekin Wahlroosin osoittamalla tavalla, perussuomalaiset ovat strategisesti oikeassa. Sen myöntäminen on vain vanhan eliitin ja “sivistyneistön” näkökulmasta mahdotonta. Näin syntyi professori Vilho Harlen kirjoitus suomalaisen “sivistyneistön“ tavasta hyökätä perussuomalaisten kimppuun demonisoiden nämä epäihmisinä. Matti Apunen sai vastata tähän kirjoitukseen (HS 22.3) ja samalla perussuomalaisten aiheuttama viha ja raivo, alemmuuden ja mitättömyyden tunne, syyllisyys ja pahansuopeus tunnustettiin sekä paheksuttavana että pelottavana ilmiönä.

Penttilän anteeksipyyntö

Kateus ja tuhoava raivo toi esille vanhan eliitin ja “sivistyneistön” ylimielisyyden. Niinpä Penttilä nyt tunnustaa (SK 12) kuinka hänkin oli pitänyt Soinia harmittomana, lupsakkana miehenä, jolla ei ole mitään merkittävää sanottavaa. Penttilä kertoo olleensa väärässä. Perussuomalaiset ovat lopulta sitenkin antiteesi sille markkinatalouden, eurooppalaisuuden ja globalisaation agendalle, jota nuorsuomalaiset edustivat 1990-luvulla. Tuohon aikaa ei ole paluutta. 1900-luvussa ei jäänyt historian kirjoittajalle paljoakaan kaunista sanottavaa.

Uuden vuosituhannen airut

Vastakkainen tämä uusi antiteesi on myös siinä mielessä, että perussuomalaiset ovat onnistuneet niissä kahdessa asiassa, joissa nuorsuomalaiset epäonnistuivat: he ovat saaneet tavallisen suomalaisen kannatuksen ja ylittäneet uskottavuuskynnyksen, toteaa Penttilä lopuksi, eikä pidä sitä lainkaan huonona saavutuksena. Sen onnistuminen kun edellyttää strategisesti myös sitä, että valtion hallinnossa toimivat ja heikosta poliittisesta ohjauksesta kokonaan irtautuneet laitokset ja instituutiot palautetaan takaisin näkymättömässä vallansiirrossaan poliittiseen ohjaukseen. Näistä ilman muuta hälyttävin on tohtori Risto Volasen (SK 11) hätähuuto poliisi- ja sotilasjohdon hakemasta vallankaappauksesta. Toki ongelmallisin osa ovat epäonniset kuntamme.

Poliitikot eivät ole kiinnittänet huomiota monimutkaisessa uhkien maailmassa hallinnon vähittäiseen militarisoitumiseen ja vallansiirtoon kansan valitsemilta edustajilta erottamattomille virkamiehille, kirjoittaa Suomen Kuvalehden päätoimittaja (SK 12). Helsingin romanipolitiikassa käytettiin pelkää virkamiesvaltaa ja samoja piirteitä näkee nykyisin kaikkialla, jossa poliittinen “eliitti” on heikko, eikä tunne riittävästi valtion laitosten sidoksia ja verkostoja uusissa klusterirakenteissa, jossa kunnat ovat valtiota taitavampia toimijoina. Yksityistäminen ja oman rahoituksen haku on yksi tie kohti tätä kehitystä, jossa alkuperäinen päämäärä alkaa hämärtyä. Valtion yliopistot ja tutkimuslaitokset ovat olleet jo vuosia tässä onnettomassa kierteessä.

Elizabeth Taylor - sammumaton tähti

Elizabeth Taylor syntyi 27. helmikuuta vuonna 1932 Englannissa Hampsteadissa Francis Taylorin ja Sara Warmbrodtin toisena lapsena. Vanhemmat olivat Yhdysvaltain kansalaisia Kansasista, Arkansas Citystä lähtöisin. Isä oli taidekauppias ja äiti entinen näyttelijätär, taiteilijanimeltään Sara Sothern. Toisen maailmansodan puhjettua perhe muutti takaisin Yhdysvaltioihin, äidin perheen asunpaikalle Los Angelesiin. Lapsinäyttelijänä uransa aloittanut Elizabeth allekirjoitti ensimmäisen sopimuksensa Universal Picturesin kanssa kahdeksan vuoden iässä ja Lassie elokuvat alkoivat kahden vuoden kuluttua.

Mäntsälän kapina

Samana päivänä kun Elizabeth syntyi, 27 helmikuuta vuonna 1932, 400 miehen joukko Mäntsälän Ohkolassa mekasti aseineen. Lapuan liikkeen Mäntsälän kapina sai alkunsa työväentalolta. Svinhufvud piti puheensa radiossa suomalaisille ja Väinö Tanner sai tiedon kapinasta toimittaja Lasse Hiekkalalta. Urho Kekkonen kirjoitti Berliinissä päivättyä kirjettä Sylvi Kekkoselle “Rakkaan Häiskän” nimellä.

Hieman myöhemmin kesällä miljonääri Conrad Hiltonin poika Conrad Jr. täytti Teksasissa seitsemän vuotta, kuukautta myöhemmin näyttelijä Michael Widing täydet 20 vuotta, harjoittelen ahkerasti jo roolityötään Len Charteriksen osassa elokuvaan “There Ain‘t No Justice“. Takana oli jo kuusi roolihahmoa, joista ehkä kiinnostavimmat ja enteellisimmät olivat vähäiset roolihahmot leffoissa “Wedding Group”, “Bitter Sweet”, “Late Extra” ja “When Knights Were Bold”.

Rapujen tähtikuvio

Puolan juutalainen Mike Todd vietti tuon helmikuisen päivän ensimmäisen vaimonsa Bertha Freemanin seurassa sekä käynnistäen yhden lukuisista tulevista Brodway tuotannoistaan. Ikää tulevalla Elizabeth Taylorin kolmannella miehellä oli kertynyt tuolloin, Liz Taylorin syntyessä, 22 vuotta. Hän oli syntynyt kesäkuussa samana päivänä kuin vaikkapa runoilija Aaro Hellaakoski, filosofi ja valtiomies Wilhelm von Humboldt ja irlantilainen pankkiryöstäjä John Dillinger.

Hänessä oli kaikkien näiden miesten ominaisuuksia. Jostakin syystä aikansa ehkä suurimman näyttelijättären kaikki kolme ensimmäistä miestä olivat syntyneet ravun merkeissä. Olivat siis poikkeuksellisen herkkiä, sulkeutuneita, varautuneita, eroottisia ja viihtyivät oikein hyvin myös kotona, sen minkä Hollywood -elämä heille salli suuren diivan rinnalla. Vesimerkkinä kalan olisi kuulunut tulla hyvinkin toimeen rapujensa kanssa, näin ainakin astrologiaa lukien.

Räiskyviä vuosia tähteyteen

Eddie Fisher oli syntynyt leijonan merkeissä, ja juhli Elizabethin syntymää vain vuoden Mike Toddia nuorempana, aikansa suosituimpiin laulajiin kuuluvana näyttelijänä. Hän ehti viedä vihille viis vaimoa, joista Elizabeth oli järjestyksessä toinen. Fisherillä on kaksikin tähteä Hollywoodin Walk of Famella ja hän kuoli lonkkaleikkauksen komplikaatioihin viime vuonna 82 vuoden iässä, kun Mike Todd ehti elää vain 48 -vuotiaaksi, maineikas näyttelijä Michael Wilding 67 -vuotiaaksi ja isänsä Hilton hotelleistaan nimeä saanut Conrad 42 -vuotiaaksi.

Neljä ensimmäistä Elizabeth Taylorin miestä vietti yhteisessä aviovuoteessa kaksi kertaa Oscar-palkitun Lizin kanssa yhteensä vajaan 12 vuotta. Hiltonin ja Fisherin kanssa Taylorin avioliitto kesti yhteensäkin vain vajaan pari vuotta. Nuo 12 vuotta olivat kuitenkin uskomattoman tuotteliaita, ja lapsinäyttelijä alkoi kohota kohti aikuisrooleja, ja lopulta suurta tähteyttä. Ensimmäinen menetyselokuva oli romanttinen komedia “Morasiamen isä”, jossa vastanäyttelijöinä esiintyivät mm. Spencer Tracy ja Joan Bennett.

Paikka auringossa

Paikka auringossa toi mukanaan jo Oscareita ja samana vuonna Taylor oli mukana neljässä eri elokuvassa. Vuosi oli sama, jolloin itse synnyin, luonnollisesti ravun merkeissä. Muistan kuitenkin suuren legendan ensimmäisen kerran elokuvista “Kissa kuumalla katolla” ja “Kleopatrasta” sekä tietysti Oscar -osista elokuvissa “Kuka pelkää Virginia Woolfia?” ja “Kuinka äkäpussi kesytetään”.

Richard Burton oli vain kuusi vuotta Liz Tayloria vanhempi heidän myrskyisän liiton alettua vuonna 1964. Burton aloitti uransa Britanniassa ja siirtyi vuonna 1952 Hollywoodiin. Hänestä odotettiin teatterimaailmassa Laurence Olivierin manttelinperijää brittiläisen näyttämötaiteen suurena mestarina. Shakespearea rakastanut Burton oli seitsemän kertaa Oscar -ehdokkaana, mutta kertaakaan häntä ei lopulta palkittu. Sen sijaan kaksi avioliittoa Liz Taylorin kanssa teki heistä aikansa seuratuimman Hollywood -parin ja myös Richard Burton avioitui neljä eri kertaa ja kuoli alkoholismiin 58-vuotiaana.

Valtaisa määrä roolitöitä

John Warner oli nimekäs senaattori ja republikaanipoliitikko, jolle avioliitto Taylorin kanssa oli toinen ja kesti vajaan kuusi vuotta. Nykyinen avioliitto on siten vasta kolmas, ja alkoi tällä Korean sodan virginialaisella veteraanilla joulukuussa 2003. Vuoden 2008 vaaleissa Warner ei enää pyrkinyt jatkokaudelle. Hän oli Tayloria viisi vuotta vanhempi ja syntynyt kalan tähtikuviossa helmikuussa suuren näyttelijälegendan tapaan. Vesimerkit kiehtoivat Liz Tayloria, monella tapaa tähtiin tuijotellutta naista. Tähteys tekee ihmisestä mytologiaan taipuvaisen tai on sen edellytys.

Larry Fontensky sen sijaan syntyi samana vuonna kun Liz näytteli Rebeccaa “Ivanhoessa” ja Jean Latimeria elokuvassa “Tyttö jolla oli kaikkea”. Hän oli viimeistä aviomiestään 20 vuotta vanhempi ja liitto kesti viisi vuotta. Näin neljä ensimmäistä ja neljä viimeistä liittoa yhteen laskien avioliittovuosia tuli tähdelle noin 34 rankkaa vuotta eroineen. Kun mukaan lasketaan 55 mittavaa elokuvaroolia ja noin 15 televisioroolihahmoa, ihosyöpä, aivokasvain, päihdeongelmat, nelisenkymmentä leikkausta ja sydänoireet, lapset, lastenlapset ja näiden lapset, jatkuva superjulkisuus ja tähteyden ylläpito, kyseessä oli poikkeuksellisen raskas elämä.

Michael Jackson

Elizabeth Taylor tunnettiin myös poikkeuksellisesta suhteestaan rockin supertähteen Michael Jacksoniin. Molempien taustalla on nähtävissä samankaltainen lapsuus ja traumaattinen aikuisuus, uskomattoman raskas elämä. Liz Taylor kuvasikin suhdettaan juuri Jacksoniin lämpimimmäksi ihmissuhteekseen ja sairastui Jacksonin kuoltua. Tayloriin vetosi etenkin Jacksonin lapsekkuus ja vilpittömyys, lainaten hänen sanojaan.

Elisabet Taylor kuoli päivänä, jolloin länsimaat ovat sodassa Libyassa. Miten Suomi on tässä sodassa mukana jatkossa, on vielä avoinna. Avoinna on myös Japanin tuhoisan maanjäristyksen ja tsunamionnettomuuden jälkihoito, Fukushiman voimalaitoksen saastepilvien kohtalo. Suurimmat laskeumapitoisuudet on Japanissa mitattu Fukusiman eteläpuolella Ibarakin maakunnassa sekä Yamakatan alueella Fukushiman läänin pohjoispuolella.

Molemmat sijaitsevat noin sadan kilometrin päässä Fukushimasta. Ulkoministeriö on kehottanut suomalaisia poistumaan 80 kilometrin säteeltä Fukusihmasta. Jos tuo voimalaitos olisi Suomessa, Loviisan kohdalla, 80 kilometrin säde ulottuisi Helsingin, Riihimäen ja Lahden etäsyydelle ja Lounais-Häme olisi sopivilla tuulilla juuri pahinta laskeuma-aluetta. Tällöin kirjoittaminen Forssan ja Tammelan, Jokioisten alueilla ei olisi nyt turvallista, ja olisin siirtynyt luultavasti Lapin kairoille muiden suomalaisten mukana. Viljely tulevana keväänä Suomen vilja-aitassa olisi arveluttavaa puuhaa.

Elitismi ja kateus

Puoluepolitiikka ei kiinnosta suomalaisia, kirjoittaa Helsingin Sanomat (HS 22.3). Samalla lehti toteaa, pienehköön tutkimusmateriaaliin viitaten, kuinka SDP on kansan mielestä ikuinen hallituspuolue. SDP:n oppositiopolitiikka ei ole ollut kovinkaan onnistunutta, kun liki puolet kyselyyn vastanneista olettaa sen olevan edelleen hallituksessa. Lehden mukaan se selittää myös melkoisesti perussuomalaisten menestyksestä. Se edustaa näkyvimmin oppositiota ja haastaa myös selvästi sen talouspolitiikan, joka yhdistetään vanhoihin puolueisiin. Riippumatta siitä, ovatko ne hallituksessa tai oppositiossa.

Vanhan valtaajat voimissaan

Kirjoitin jo aiemmin kuinka SDP on kansalaisten näkökulmasta vallassa myös silloin kun sen kannatus on pienentynyt aivan kuten kolonialismin merkit brittien vallan välineenä. Imperialismin haamu elää kuitenkin edelleen monen lordin ylähuoneessa eikä aurinko laske imperiumin yltä. Se sama tauti vaivaa Neuvostoliiton perillisen Venäjän hallintoa, jossa Medvedev uskaltaa jo kritisoida Putinin sanavalintoja tämän kritisoidessa liittouman iskuja Libyassa.

Viesti on ymmärrettävä ja kertoo, kuinka pahinta olisi nyt vetäytyä ja jättää Libya pitkän sisällissodan kouriin. Niin Neuvostoliitolla, kuin etenkin Venäjällä, on ikäviä kokemuksia yhdessä Yhdysvaltain kanssa sodista, joiden jälkihoito ei tahdo onnistua ja väliintulot asein on vaikea yhtälö jatkossa myös kansainväliselle liittoumalle. Kapuloiden laittaminen rattaisiin poliittisena pelinä olisi Venäjältä sopimatonta ja sen Medvedev välitti puuttuen Putinin vaalipuheisiin.

Vai olisiko taustalla venäläinen ruletti ja kateus? Vasemmistolaiset vetoavat aina ihmisten kateuteen, oikeisto luo pelkoja kateudesta. Kateus on itsessä koettavaa puutetta suhteessa toiseen, psykologinen puutostauti ja mielenköyhyys. Siinä omat viat ja puutteet projisoidaan toiseen ihmiseen, itsetunto-ongelmat tulevat ulos ahneutena ja tuhovoimana. Ei niinkään haluna omistaa kademielen kohteet kuin tuhota ne.

Paluu 1970-luvun luokkajakoon

Suomalainen poliittinen kenttä ja kansalaisten vieraantuminen siitä on pitkän kehityksen tulosta. Se näyttäisi nyt jakautuvan myös kahtia, jossa jakolinja on hieman samantapainen kuin verotuksemme kehitys ja siirtymä lähelle 1970-luvun alun varallisuutemme ja hyvinvointimme jakolinjoja. Ne joilla olisi maksukykyä, eivät maksa verojaan kuten heidän kuuluisi.

On mahdollista, että se selittää enemmänkin perussuomalaisten saamaa kannatusta kuin SDP:n ja vasemmiston kannatuksen alamäkeä, ellei juuri vasemmiston politiikka ole ollut luomassa sellaista maailmankuvaa, joka on suosinut tällaisen poliittisen kateuden näkökulman syntymisen. Siinä SDP on kantamassa vastuuta niistä ilmiöistä, joissa olemme ongelminemme, eikä kansalaisten kokema poliittinen jakolinja ole niin vieras kuin mitä se ehkä kyselyssä näyttäisi. Poliitikkojen tapa nostattaa kateutta tai eripuraa on kantamassa hedelmää vain yhdellä suunnalla, perussuomalaisten poliittisessa menestyksessä. Porvari ja sosialisti käyttävät poliittista perusvoimaa, kateutta, eri tavalla. Olisiko mahdollista, ettei tätä ole havaittu, ja porvarin luoma kateuden pelko kantaa nyt hedelmää? EU rankaisee, jos teet väärin, globaali maailma rankaisee unionia ja maatasi, tulivuoret purkautuvat ja tsunami vie, olet yksin asiasi kanssa suomalainen äänestäjä, netissä surffaileva onneton eläjä, virtuaalimaailman ruokittava hylkiö.

Pelon ruokkijat

Miksi kolmen suuren puolueen kovin samansisältöinen ja tehty oppositiopolitiikka antaisi kansalaisille mahdollisuuden suorittaa sellaisia jakolinjoja, jossa SDP olisi vuoroin hallituksessa ja vuoroin oppositiossa toteuttamassa samaa jo valittua talouden ja EU -politiikan linjaa, joka on joka tapauksessa muualta meille annettu? Kun globalisaatio ja ulkopuolelta ohjautuvuus on kaiken takana, markkinatalouden ja uusliberalismin kylmät lait pelkonamme, oma poliittinen keskustelumme ikään kuin vain sen selittelyä, miksi kansalainen olisi hakemassa sellaisia poliittisia rajailijoja, joita ei ole olemassakaan? Miten EU -politiikassa itse rakentamaansa ansaan voisi olla hetkeä myöhemmin tyytymätön ja selittelemässä vuoroin sekä hallituksessa että oppositiossa olematta opportunistinen ja olettaen, että kansalaiset ovat sitä samaa poliittisen eliittinsä kanssa ja siihen uskoen? Eivät japanilaisetkaan enää usko omiensa vakuutteluihin, miksi siis suomalaiset uskoisivat ja seuraisivat puolueitaan?

Kun professori Vilho Harle otti esille käsitteen eliitti ja sivistyneistö, tosin ne vahvasti sitaatteihin laittaen, ja osoitti kuinka suomalaista “eliittiä ja “sivistyneistöä” vaivaa halu leimata vaihtoehdoton maailmamme demonisoiden perussuomalaiset, sekä puolueena, että tietyn poliittisen linjan hakevana uutena oppositiona, tämä sai odotetusti paljon vastakaikua. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kertoo lehdessä (HS 22.3) kuinka juuri tällä “eliitillä” ja julkisella “sivistyneistöllä” on lopulta varsin vähän vastuuta tekemisistään. “Sivistyneistö” määrittelee itse mistä se keskustelee ja odottaa, että muu rahvas sopeutuu tähän keskusteluun. Tässä keskustelussa ei puututa useinkaan itse asiaan, vaan heitetään verbaalisia voltteja kuvaten, kuinka yhden asian selittäminen johtaa seuraavaan ja lopulta määrättömään määrään väliin tulevia muuttujia, joita rahvas ei voi ymmärtää. Jos alkaa ymmärtää, se on jo populismia.

Porvarin aseilla auringon laskuun

Sivistyneistö tai eliitti on vaikeasti määriteltäviä, eikä Harle siihen puutu juuri sen enempää kuin häntä tästä moittiva Apunenkaan. Käsite “eliitti” on laina verbistä “eligere” ja viittaa “valitsemiseen”. Se että käsite on tullut näkyvästi esille juuri nyt ja perussuomalaisten yhteydessä, kuvannee luokkajakojen hidasta paluutta takaisin, sekä samalla yksilöllisyyden korostamista näiden luokkien sisällä. Etenkin sosiaalisten medioitten ja yhteisömedian yhteydessä korostetaan usein tätä ryhmäkulttuuria erona ryhmänä suuremmasta globaalista yhteiskunnasta. Tarvitaan siis eliittiä ja sen mukanaan tulomaa kateutta.

Sosiologiassa eliitti viittaa pieneen, hallitsevaan ja usein etuoikeuksia nauttivaan ryhmään. Ryhmän rakenne syntyy usein juuri alemman sosiaalisen rakenteen kautta ja se muistuttaa monessa juuri globaaleja nettiyhteisön rakentamia ryhmiä, klustereita, jossa suurempi ryhmä määrittää hierarkisesti seuraavaa. Näin vanhakantainen eliitti, joka oli sosiaalisessa rakenteessa taloudellisten ja poliittisten voimien tulos, on ikään kuin palannut ja muistuttaa internetin tapaa tai pyrkimystä luoda kykyjen ja taipumusten mukaisia kerrostumia. Tässä prosessissa eliittiaseman haltijalla on aina paineita pitää yllä omaa asemaansa ja nyt sitä horjuttaa, ei niinkään perussuomalaiset, kuin uusi mediayhteiskunta ja sen tapa hakea dynamiikkaa, jossa perussuomalaiset ovat liikkeenä osa muita vastaavia kansanvälisiä liikkeitä, sosiaalisen median ryhmiä ja syntyvää uutta ryhmäkulttuuria.

Eliitti ei toki rajaudu politiikkaan, vaan syntyy kaikkeen sellaiseen toimintaan, jossa on mukana ryhmäkuntaista ajattelua ja klusterirakenteita. Elitismiä voi syntyä uskonnollisen, kielellisen, poliittisen, taloudellisen, koulutuksen, sotilasarvojen jne. seurauksena ja se on havaittavissa kaikissa ammateissa ja niiden sosiaalisessa käyttäytymisessä. Marxilaisessa maailmankuvassa juuri eliitti pyrki monistamaan vanhaa käyttäytymistä ja vaikeuttamaan näin luokkarajojen tai vanhan konvention rikkomista. Poliittinen eliitti olisi siten toimimassa tietoisesti pyrkien säilyttämään omaa valtaansa, suojelemassa privilegioitaan, mutta säilyttäen samalla sellaisia rakenteita, jotka ovat epäedullisia innovaatioita vaativan sosiaalisen rakenteen tai organisaation synnylle. Näin sosialismin vallankumous olisi myös Suomessa elistimin myötä syönyt omat lapsensa ja SDP olisi kansan kokemana vallassa, vaikka oikeammin siellä olisi porvaripuolueita. Pelko ei ole nyt ase vaan sillä pelottelu.

Perussuomalaisten leimaaminen impivaaralasiksi ja puolueen demonsointi juuri elitismin kautta on siten ymmärrettävää, ja niin Apusen kuin professori Harlen havainto olisivat oikeita, olkoonkin, että niitä ei ole perusteltu ja Apusen todistus Harlen heitosta perussuomalaisena (populistisena) vaatii juuri elitismin määrittelystä syntyvän perustelunsa. Tämä perustelu syntyy kateuden kautta.

Elitismi ja demonit

Elitismi on oikeammin uskomus tai asenne, jossa oletetaan ryhmäkuntaisen käyttäytymisen olevan yhteiskunnalle edullista ja vaativan myös elitismiin liittyvän aseman ja sen tavoittelun. Näin myös kaikkien riittävän suurten ryhmien sisälle tulisi syntyä elitismiä ja se on havaittavissa internetin ja sosiaalisten medioittemme käyttäytymisessä. Poliittisessa tai vaikkapa liike-elämän ja tieteen kohdalla elitismi edellyttää ryhmän sisäistä dynamiikkaa ja aktiivista toimintaa mutta myös usein vastaeliitin syntymistä.

Elitismiin liittyy aina kilpailua, kateutta ja alempien luokkien sekä vastaeliitin tuomaa mitätöintiä, syyllistämistä, vihaamista ja vahingoittamista, demonisointia, kuten professori Vilho Harle kuvaa “eliitin” toimintaa Suomessa perussuomalaisten yhteydessä. Medialla ja populaarikulttuurilla, nykyisin sosiaalisten medioitten tavalla toimia, on dramaattinen merkitys juuri vanhojen elitististen liikkeiden ja ryhmien joko hajoamisessa tai niiden hakiessa uutta kasvualustaa.

Kalaton vesi

Kateus on inhimillisen toiminnan, ja myös elitismiin pyrkivän ryhmärakenteen, keskeinen vaikuttaja ja voima. Kateus tulee käsitteestä “invidere” ja tarkoittaa samaa kuin “ei halua nähdä”. Kateudella tarkoitetaan silloin tuhoavaa asenneta, jossa ryhmäkulttuurit ja etenkin niiden eliitti, reagoi tai toimii tuhoisasti. Kademielinen eliitti ei niinkään halua itselleen kadehtimaansa asiaa ponnistellen sen eteen kuin pyrkien tuhoamaan ja hävittämään, jolloin lopputuloksena “kateus vie kalat vedestä”. Tällainen kalaton vesi ei kansaa tyydytä.

Ryhmien välinen kateus vie usein dualistiseen ajatteluun, jossa vastakkainasettelu johtaa poliittisessa toiminnassa dikotomiaan. Tyypillistä on vaikkapa jakaa puolueita konservatiivisiksi tai radikaaleiksi uudistajiksi, mutta myös oikealle tai vasemmalle, miesten tai naisten puolueiksi ja arvojen esiinmarssi voi tuoda myös rasistisia tapoja mystifioida jopa suuria kansanliikkeitä.

Käytännössä taustalla on yleensä kateus osana ryhmien, yhteisöjen ja jopa kansojen välistä stereotyyppien rakentelua. Sillä pyritään vaikuttamaan ryhmien sisäiseen itsetuntoon, jolla tarkoitetaan vaikkapa puolueen jäsentynyttä käsitystä omasta olemassaolostaan sekä yksilöiden tapaa kokea suhteensa lähiympäristöön osana yhteisöllistä sidosta puolueeseen. Nyt sitä ei ole vanhoihin puolueisiin lainkaan lukuun ottamatta olematonta eliittiä. Näin ihmiset eivät edes välitä tietää kuka on hallituksessa ja miksi. Vesihän on joka tapauksessa jo kalaton.

Kateuden provosoijat

Yhteisöllisessä kateudessa demonisoinnin uhka torjutaan yleensä joko kätkemisen, kieltämisen tai symbolisen ja todellisen jakamisen kautta. Kätkemisellä pyritään välttämään joutuminen kateuden kohteeksi ja väheksymällä sekä halveksimalla kielletään kateuden kohteen olemassaolo. Symboliset lahjat ja palkkiot sekä konkreettiset teot ovat osa yhteisöjen tapaa hallita kateutta. Tutkimusten mukaan poliitikot vetoavat mieluummin ihmisten kateuteen kuin palkitseviin tekoihin. Näin järkevämpää on kertoa leikkaavansa joltakin kuin antavansa äänestäjälle hieman etuuksia. Näin suurituloisilta leikkaaminen on viisaampaa kuin pienituloisten verohelpotukset. Olettaen että vedessä on kalaa ja toiminta koetaan mielekkäänä.

Työyhteisössä eliitti pyrkii säilyttämään asemansa provosoimalla juuri kateutta. Tällaisia keinoja ovat epämääräiset rakenteet, päällekkäiset toimenkuvat, heikko johtajuus ja päätöksenteon pitämättömyys, jossa matto vedetään jalkojen alta. Harhaileva ja vailla visioita oleva poliitikko menestyy juuri luomalla kateutta siinä missä heikko yritysjohto. Pääkonttori luo tällaisia rakenteita siinä missä hallinnollinen hierarkia silloin, kun laitoksia halutaan supistaa tai lopettaa. Puhutaan saneeraavasta johtajasta ja johtajatyypistä.

Vastaavasti kilpaileva eliitti vähentää kateutta pyrkimällä avoimeen ja rakentavaan, luottavaan ja positiiviseen kulttuuriin, rakentavaan vuorovaikutukseen ja jatkuvaan tiedon jakamiseen. Heikko johtaja pirstoo työyhteisönsä ja ottaa asiallisenkin palautteen vain kateuden osoituksena. Tyypillistä, mutta tuhoisinta, on kateus kyvykkäillä alaisille ja sabotoida heidän mahdollisuuksiaan.

Avoin työyhteisö on nykyisin harvoin elitistinen, tarttuu rakentavasti ristiriitoihin ja löytää syvällisiä ratkaisuja pikemminkin kuin sulkeutumalla elitistisiin ja epäluuloisiin rakenteisiin. Tällöinkin kateuden sijasta tahtoo jäädä vielä kateuden pelko, jolla on käytännössä samat seuraukset kuin itse tuhoavalla kateudella. Verkostorakenteissa käytetään tällöin vahvoja rohkaisijoita, koska juuri kateus luo voimakkaan riippuvuussuhteen ja -kulttuurin sekä heikkoon itsetuntoon rakentuvan avuttomuuden.

Virhemarginaalit ja demonit

Toimittaja Ilkka Ahtiainen (HS 19.3) pohtii toimittajan perustehtävää jäsentää maailmaa ja tarjoilla se yleisölle joutumatta infoähkyyn. Kun samaan aikaan suuria uutisia tulee Japanista, Libyasta, EU:n päätöksistä tukea vararikon partaalla hoipertelevia kansakuntiaan ja omat vaalitkin alkavat tulla suurine muutoksineen päälle, miten rajaat otsikot niin, että ne mahtuvat samaan palloon, lukijan päähän.

Vaihda kanavaa

Helsingin Sanomien kohdalla rajaaminen on vaikeampaa kuin vaikkapa viikkolehtien kohdalla, jossa jutut kirjoitetaan tuntien lukijakunta liiankin hyvin. Seuran kannessa komeilee ampumahiihdon maailmanmestari Kaisa Mäkäräinen ja Mutasen perheen uskomaton tarina, Apu hehkuttaa näyttelijä Ritva Valkaman viimeisellä roolilla ja kertoo, mikä määrä seksiä on sopivaa, Eva Dahlgrenin elämä koskettaa häntä nyt syvemmin ja ässien ässinä Porista esiintyvät Rautakallio, Ketola ja Armia.

Ei ole epäilystä, etteikö keski-ikäinen, perhelehteä lukeva keskiluokkainen suomalainen tunne heti kuinka Ketola tarkoittaa Veli-Pekkaa ja Rautakallio pelkkää Pekkaa, Ässien kiekkolegendoja ajalta, jolloin elämä oli monelle tavalla helpompaa ja selvempää kuin tänään toimittajallekin. Ritva Valkamaa seurattiin television toiselta kanavalta ja kaikki oli sitä samaa koomikkoa sinä iltana. Toimittajan valinta on ollut oikea olettaen, että lehteä lukee eläkeläinen kotisohvallaan. Molemmissa lehdissä komeilevat tutut urheilijat, viihdetaiteilijat, Seurassa Carolaa muistellen. Mutta missä ovat viikon suuret uutiset? Eikö niitä osattu odottaa? Menikö lehti painoon kuukautta liian aikaisin?

Perinteisten puolueitten äänestäjät

Suuret tapahtumat maailmalla eivät sittenkään aseta asioita keskiluokkaisen lehden toimituksessa sellaiseen järjestykseen, kuin netin kautta niitä seuraten, useampaa kanavaa katsellen ja kiinnostuen myös maailman lukuisista suurista tiedon tuottajista. Takavuosina maailman suuria uutistoimistoja seurasivat vain muutamat ammattilaiset. Uudessa mediayhteiskunnassa ja etenkin miesten maailmassa tieto on reaaliaikaisena välttämätön paha.

Pallon rajat ovat koetuksella silloin, kun haet oleellisen ja yrität tiivistää taustoja lisäten sinne vielä sosiaalisen median tuoman mausteen. Ei toki kysellen kadulta, miltäs nyt tuntuu kun maanjäristyksen jälkeen iski tsunami ja tsunamin jälkeen kolmosuutisen täydensi ydinvoimala. Se on liian hömppää ja viihteellistä itse tietonsa hankkivien suomalaisten nettiympäristössä. Jos Japani hukkuisi Tyynen valtameren aaltoihin, toimittajan kysymykset asiantuntijalle olisivat liian latteita sen jälkeen, kun olemattomista asioista on tehty suhteettoman suuria otsikkoja.

Kun kansanedustaja Seppo Kääriäinen puhui puolueensa veret seisauttavasta vaalivoitosta, hän tarkoitti paria prosenttiyksikköä, ei perussuomalaisten tapaa viedä kolmannes suurten puolueitten yhteisestä äänisaaliista. Sellaisen selittämiseen eivät riitä perinteiset eilisen päivän poliitikkojen pienet mokat ja vaalien rahoitus, hiljaisen ja ujon tohtorin blogit ulkomaalaisten käyttäytymisestä Suomessa. Vielä vähemmän sen kaataminen onnistuu takertuen vanhaan tapaan demonisoiden koko ilmiö tai hakien ikääntyneitä poliitikkoja puhumaan populismista, jonka käyttäjinä itse olivat avuttomia kömpelöllä tavalla tuon ilmiön pilaten. Jopa Timo Soini on ihmeissään tuon ilmiön kanssa, eikä voi sitä selittää. Sehän muistuttaa poliittista tsunamia, jollaista Suomi ei ole kokenut eikä koskaan kuulunut kokeakaan.

Donnerwetter

Suomen Kuvalehti on valikoinut kansikuvakseen Japanin tsunamin, ja ylemmän keskiluokan lehden uutisointiin kuuluu kertoa ihmisten ryöstelystä kaduilla, viranomaisten virheistä ja lisätä kertomukseen Fukushiman vaaran päivät tunti tunnilta. Tekninen uutinen muuttuu Suomen Kuvalehdessä helposti taloudelliseksi ja niin käy nytkin. Kolumnisti Risto Repo kertoo suomalaiselle eliitille kuinka Suomi tarvitsee Donnereita, ei junttilaa.

Junttila syntyy äänestämällä Timo Soinin puoluetta ja Suomi säilyy tsunamivapaana EU-maana ja turvallisen ydinvoiman rakentajana äänestämällä Donnerin tapaan kolmea eri puoluetta samaan aikaan ja käyden kuvauttamassa itsensä 1960-luvulla alastomana Afrikassa.

Donner edustaa ikääntyneelle Suomen Kuvalehden lukijalle takavuosien suuren ikäluokan radikalismia, liberaalia taloutta ja sivistystä, kaupunkilaistumista 1960-luvun tyyliin, joka tuli tsunamin tapaan ja jonka ylläpitämistä uhkaa nyt uusi vallankumous, teollisen vallankumouksen ihailun ehkä unohtava. Jokainen aikakausi tuo omat vallankumouksensa ja niitä pönkittävät myöhemmin vanhat piintyneet konventiot, kulttuurin ja taiteen, byrokratian, puoluelaitoksen, median, 1800-luvun modernin taiteen ismit ja tänään jo jotain muuta. Tämä “muu” voi viedä lehdeltä lukijoita, poliitikolta valtaa, aiheuttaa päänsärkyä vanhan konvention ylläpitäjälle. Toimittajan polla ei riitä tämän globaalin kuvaamiseen ja poliitikko on voimaton vanhan maailman melskeitä seuraten vanhan mediansa kautta.

Virhemarginaali

Professori Seppo Laaksonen kertoo Helsingin Sanomissa (19.3) gallupdemokratian taustoja ja sen, kuinka virhemarginaalit ovat satunnais- ja harhamarginaalien sekasikiöitä. Kun tutkijana ja opettajana opastaa oppilaita tilastomatematiikan ja yhteiskuntatieteitten saloihin, takavuosina kaupallisia tutkijoita pidettiin alan paarialuokkana.

Muistan joskus avustaneeni heitä joidenkin tilastollisten menetelmien käytössä ja suurten aineistojen tulkinnassa silloin, kun kyseessä oli tavoite muuhunkin kuin vain mitata kahden asian liittymistä toisiinsa tai selittäen suoria jakaumia. Nykyisin tulokset on saatava heti ja taustamuuttujia ei juuri käytetä, kiinnostus syvempään tietämiseen jää toimittajan mielikuvituksen varaan. Suurista asioista tulee näin pieniä asioita ja päin vastoin. Japanissa ihmiset eivät usko tiedottajaan, mutta vielä vähemmän omiin virallisiin lähteisiinsä. Kun koko ajan liioitellaan ja puhutaan muunneltua totuutta, vakava onnettomuus muuttuu tragediaksi. Osaava talousmahti vaikuttaakin haavoittuvalta ja perusasioissaan kömpelöltä. Hierarkian huipulla on vääriä näennäisosaajia, verkosto ei toimi joustavasti. Kiinalaiset sulkevat nettinuorensa pakkohoitoon. Olisiko siitä apua perussuomalaisille Suomessa?

Harhamarginaali

Laaksonen on kokenut tiedemies ja hän tulkitsee hieman myös taustoja lehden pyynnöstä. Niinpä hän uskaltaa jo kertoa, kuinka tehtyjen ja toisistaan poikkeavien galluptulosten taustalla on ikään kuin satunnais- ja harhamarginaalien tuomaa sumua, jonka pääsyy on perussuomalaisten poikkeuksellinen kannatuksen nousu ja suosio. Epävarmuusväli on suurempi kuin muilla puolueilla. Uutinen ei ole uusi mutta uskottava. Asiantuntijan tehtävänä on toistaa toimittajan jo kirjoittama otsikko ja itsestään selvyys. Isoja ovat kokoomus ja perussuomalaiset. Kumpi on suurempi ratkeaa vajaan kuukauden kuluttua. Todellinen kilpailu käydään oppositioon jäävän puolueen kovasta kohtalosta. Vaihtoehtoja ei ole monta.

Toisaalta kaksi asiaa näkyy, laski gallupeja kuinka tahansa. Meillä ei suinkaan ole neljää suurta puoluetta vaan oikeammin kaksi, kokoomus ja perussuomalaiset sekä pari prosenttiyksikköä näiden jäljessä keskusta ja demarit. Perussuomalaisten kannatus on ollut jo hetken noin 16-22 %:n välillä, josta edellinen on alin mahdollinen ja jälkimmäinen ylin todennäköinen kannatus. Tällöin liikutaan jo 95 %:n varmuudessa. Kun sen vielä levittää 10-30 %:n välille, harhamarginaali muuttuu jo liki 99 %:n varmuudeksi.

Kun SMP voitti 18 kansanedustajapaikkaa vuonna 1970, edellisen viikon gallupit lupasivat puolueelle vajaan 2 % äänistä. Nyt ollaan varmasti lähempänä totuutta ja tulos selviää myös televisiossa vaaliyönä, toisin kuin vuonna 1970. Tuolloin vaalituloskin oli jäädä kahteen SMP:n edustajaan. Veret seisauttanut puoluehajaannus selvisi vasta seuraavana aamuna Eino Poutiaisen “roknoosina”. Puoluehajaannus on pahinta mitä suomalainen politiikka tuntee. Se tahtoo seurata suurta vaalitappiota. Torjuntavoitto ei ole silloin onnistunut.

Varmimmin gallupit mittaavat kristillisten ja rkp:n kannatuksen vaihtelun. Se on helppo ymmärtää. Äänestäjät ovat puolueuskollisia, samaa puoluetta ja maailmankuvaa iät ajat äänestäneitä. Kannatus on laskenut vaali vaalilta vasemmiston tapaan ja vain uskollisimmat ovat jäljellä. Se alkaa muistuttaa juttua kirjoitettuna Suomen Kuvalehteen ja muistaen ketkä sitä lukevat, millaisen jutun tahtovat lukea. Jos juttu muuttuu, muuttuvat myös lukijat. Mediakratia on ilmiö, jossa demokratia on vaihtunut medioitten käyttämään valtaan. Siinä talous ratkaisee, kuten politiikassakin. Medioitten etu on yhteinen muun talouden kanssa ja sen agendan laatii talouden kylmät realiteetit. Sosiaalinen median kanssa on toisin, ja niin elämme aikaa, joka on poikkeuksellisen kiehtovaa, otsikot eivät tahdo mahtua lehden sivuille.

Radikaali uudistaja

Perussuomalaiset eivät toki ole konservatiivinen puolue. Keskusta on iät ajat edustanut Suomessa konservatiivisuuden huippua silloin, kun mukana on puolueimagon lisäksi tutkimus äänestäjistä ja näiden arvoista. Alueellisesti konservatiivisin vaalipiiri on nyt, kuten aina ennenkin, Häme ja sen eteläinen vaalipiiri. Nyt vaalikoneitten aikaan hieman kaikkien itseään markkinoivien ehdokkaiden vastaukset näyttävät kallistuvan konservatiiviseen suuntaan ja kuvitelmana median antamasta mielikuvasta perussuomalaisten puolueohjelmana. Hämeessä kaikki ovat liki kristillisdemokraatteja. Hajontaa saisi olla vähän enemmän, jopa Hämeessä. Hämäläinen media ei ole nyt oikein hereillä. Suomen Kuvalehti ei ole päivälehti ensinkään. Viikkolehtiä selaileva kolumnisti, eläkeläinen toimittajana, on riski lehdelleen. Keskiössä kun kulkee sähköinen media ja sen dynamiikka, perussuomalaisten saama kannatus ja siihen liittyvä valta. Eikö se kiinnosta Hämeessä? Onko hämäläinen media ikääntyvän omistajansa kautta lukemassa viikkolehtiä? Sähköinen media kulkee nyt keskiössä ja sosiaalinen media on sen tärkein taloudellisen agendan rakentaja. Mihin katosi vaalien tärkein aihe, sosiaalisen median talous ja paradigma? Pelkkä oireiden kuvaus ja hoito ei vie taloutta uusille urille. Kuka kadotti innovaatiopolitiikan tärkeimmän uudistajan?

Puolueohjelma, Timo Soinin katolinen usko ja abortinvastaisuus, yhden asian kautta tapahtuva demonisointi, Suomen kultaisen ajan kuvataiteilijoiden maalaukset, eivät istu oikein perussuomalaisen puolueen radikaalimpiin äänestäjiin ja etenkin miehiin. Näitä tuskin galleriat kauheasti edes kiinnostavat. Ja jos kiinnostaa, kiinnostus voi kyllä kohdistua myös esittävän taiteen ulkopuolelle. Kaikki on mahdollista, kun kyseessä on miesvaltainen vallankumous ja keräten äänestäjänsä niin Suomen Kuvalehden kuin Avun lukijoista, lähiökapakoista ja samaan aikaan sosiaalisesta eristäytymisestä, vieraantumisesta aidosti kiinnostuneet politiikan harrastajat ja ammattilaiset. Soinissa heitä kiinnostaa aito rehellisyys, suora tapa sanoa mitä aikoo puoluejohtajana venkoilematta. Se on uutta Suomessa. Eri mieltä voi olla, kunhan ei koko ajan pelkää sanoa mitä tahtoo ja tekee, on perussuomalainen.

Hitunen vanhaa SMP:n perintöä

Radikaaliin ajatteluun liittyy aina myös halu vaikuttaa ja toisin kuin keskiluokkaisessa sellaisessa saamattomuudessa, jossa muutoksen sietäminen on iän myötä vaikeaa. Jo 1970-luvulla SMP:n kohdalla tehtiin nämä samat havainnot ja yhtymäkohdat äärivasemmalle. Vennamolaiset olivat tuolloin rehtiä, avointa, usein karjalaista porukkaa. Tupailloissa sen huomasi siirtyessäni maalaisliittolaisten iltamista lausumaan runoja Veikko Vennamon tilaisuuksiin.

Kun oli 6-vuotiaana mukana seuraamassa suomalaisen maaseudun murrosta ja ihmisten paloa politiikan suurten puhujien näyttämöllä, työväentalolla tai tupailloissa, siellä saattoi aistia samaa kuin nyt, mutta kuitenkin vain muistona menneestä politiikan kiimasta. Lapsi aistii sen aikuista herkemmin ja demokratian kotitutuminen Suomeen oli terapeuttinen ilmiö näille usein hyvin köyhille ihmisille sodan jälkeisinä puutteen ja epävarmuuden vuosina. Tulevaa yhdyskuntarakenteen murrosta ja lautoja mökkien ikkunoissa se ei tietenkään voinut poistaa. Noiden ihmisten demonisointi tuntui silloin pahalta ja tuntuu toki tänäänkin, liki kirouksen ansaitsevalta teolta.

Lippalakki

Tuolloin maalaisliitto-keskusta oli tällä radikaalisuus-konservatiivisuus akselilla liki toisessa ääripäässä. Toki kyse oli tuolloin toisesta ilmiöstä kuin nyt, ja yhteistä on lopulta vain tutkijat, toimittajat, jotka hakevat sellaista selitystä, joka ei istu tähän aikaan ja globaaliin maailmaan, jossa pallo ei tahdo riittää sille tiedolle, jota sinne tungetaan. Timo Soinin kuvaama lippalakki on liian suuri, valuu silmille.

Uusi mediayhteiskunta ei käyttäydy miesvaltaisessa liikkeessä alkuunkaan samalla tavalla kuin naisvaltaisessa vihreässä puolueessamme. Jo sen ymmärtäminen toisi paljon lisää valoa yhteiskunnallisen muutoksen tarpeen oivaltamiseen, johon vihreä liike ei Suomessa kyennyt vastaamaan samalla tavalla kuin vaikkapa Saksassa näyttäisi kykenevän.

Kun miehet tekevät korjausliikettä ja hakevat korjausta pahoinvoinnilleen, sen ei tarvitse olla demonisoitava liike, saati askel kohti menneen talven lumia. Tässä vanhan konvention ylläpitäjät pelkäävät suotta hysteerisesti oman valtansa perään, postmodernin yhteiskunnan globaalissa ilmiössä. Puoluelaitos uusiutuu aika ajoin ja politiikkaan kuuluvat myös suuret heilahtelut, tapa osoittaa mieltä vaaleissa ja protestoida. Se on parempi keino kuin osoittaa sitä kaduilla Pohjois-Afrikan tapaan maailmanhistoriaa muuttaen.

Yhteiskuntamme kovenevat arvot

Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun professori Vilho Harle otti riskin ja kirjoitti Helsingin Sanomiin (16.3) kuinka suomalainen eliitti ja “sivistyneistö” ivanauraa ja pilkkaa perussuomalaisia epäihmisinä ja vetää samalla itsensä viemäristä alas. Professori Harlen mukaan tämä kuvaa aikamme suvaitsemattomuutta ja “eliitin” omaa vihaa ja tapaa liittyä kansainväliseen liikkeeseen, jossa Lähi-Idässä muutosta ei voi ohjata demokraattisia väyliä käyttäen, kuten meillä vielä on mahdollista.

Eliitin sisäinen yhteinen ongelma

Suomessa julkinen valta paljastaa Harlen mukaan kovat kasvonsa ja hakee tunneperäiseen, jäsentymättömään tyytymättömyyteen ja syrjäytymiseen sekä pahoinvointiin, yhteiskunnan eriarvoistumiseen, helpomman mahdollisen keinon demonisoimalla perussuomalaiset ehdokkaat, näiden ohjelman ja lopulta myös heitä äänestävät ihmiset. Siinä käytetään Jörn Donnerin tapaisia “sivistyneistön” edustajia kantamaan eliitin suvaitsemattomuuden puhdasta lippua “älymystön” eturintamassa, pahaa vastaan. Demarit ovat vetäneet mukaan kaikki vanhat, koko kansan valitsemat presidenttinsäkin. Mauno Koivisto oli takavuosina myös SMP:n presidenttiehdokas.

Harle lainaa puheviestinnän professori Pekka Isotauluksen MTV kolmosen (8.3) lausuntoa, jossa tämä rajulla tavalla leimasi perussuomalaisten vaaliohjelman kertomalla, kuinka se ei ole kirjoitettu sivistyneistölle. Tällaisessa kritiikissä on olemassa sellainen vaara, jossa ehdokkaiden ja kannattajien leimaaminen tekee puhujastaan itsestään ongelman, josta hän muita syyttä, kirjoittaa Harle. On mahdollista että suomalainen eriarvioistuminen on juuri oman sivistyneistömme ja eliitin oma yhteinen ongelma. Oma eliittimme on yhtä vahva kuin syksyinen, yhden pakkasyön jälkeinen jää lammen pinnalla.

Puoluerakenne uudistuu aika ajoin

Kuitenkin vaalitulos sopeutuu aina uudistuvassa puoluerakenteessamme uuteen tilanteeseen, ja jos Jumala antaa perussuomalaisille viran, hän antaa heille myös järjen siinä missä aiemmin demareille, kepulaisille ja kokoomuksen edustajille, vihreille ydinvoiman rakentajille.

Eliittimme (median) tapa mainita, kuinka perussuomalaisten joukossa on toki ehdokkaina myös tohtoreita ja professoreja, kertoo jään rakoilevan. Minkään muun puolueen kohdalla tällainen sopivien ministereitten luettelointi ja kelvollisten ihmisten etsiminen medioittemme välitettäväksi, ei ole toki tarpeellista.

Demokratiaan mahtuu monta ääntä ja siihen kuuluu myös pahan olon purkaminen. Se ei vie meitä toki hunningolle vaan pikemminkin juuri se vahvistaa demokratiaamme, järkeilee Harle. Jokainen vaali on samalla protesti ja protestin syitä on seurattava sen eliitin, johon se kohdistuu.

Kun malka on omassa silmässä, sen muuttaminen demonisoiden mahdollisesti liki miljoona suomalaista, on hätähuuto vallasta, jonka Faust myi paholaiselle ja menetti sinä kaupassa samalla sielunsa. Jörn Donnerin kaltainen vaaliavustaja, sdp:n ja rkp:n yhteinen ehdokas, poliittisen kentän kaikki laidat tunteva kulttuurimme lähettiläs, yhdessä SAK:n eläkkeellä olevan puheenjohtajan kanssa, kielii hädän syvyydestä.

Katastrofia ohjaava Jumalan tuuli

Japanilainen teknologiamyönteisyys, jopa sen jumalointi, on lähellä suomalaista teknologiauskoamme ja insinöörikulttuuria eliitin oppina. Suomi oli takavuosina joko Euroopan Japani tai Yhdysvaltain itäisin osavaltio.

Suomalainen arvomaailma muuttui omana valintanamme hyvin kapeaksi myös innovaatiopolitiikassamme. Sekin oli pelkästään tekninen ilmiö ja välineellinen hoidettava, tieteellistekninen oli sama asia eikä taatusti humanistinen.

Se mikä toteutuu katastrofina Japanissa, on osa heidän myös hallinnollista kulttuuriaan, jossa riskin otto on kuin kamikaze -lentäjän “Jumalan tuuli”. Tuohon kulttuuriin kuuluu myös jäykän hierarkiset rakenteet ja imitoivat ratkaisut, velkaantunut ja ikääntyvä yhteiskunta, jota ei pidä yliarvioida. Mitä pidemmälle Japanin katastrofi etenee, sitä kriittisemmäksi käyvät maailman medioitten todelliset arviot. Ne poikkeavat rajusti niistä suomalaisista Japanin korkeaa kulttuuria ihannoivista ja katastrofin hoitavista vakuutteluista, joita eliittimme esitti maanjäristyksen ja sitä seuranneen tsunamin alkuhetkinä.

Kaavamaisuus, hierarkiat, byrokratia

Pääjohtaja Jukka Laaksonen kritisoi ankarasti säteilyturvakeskuksesta (STUK) juuri japanilaista kaavamaisuutta, monimutkaista hierarkiaa, jossa muodolliset säännöt ja byrokratia ovat korvanneet joustavan järjen käytön ja osaamisen. Toki näitä samoja piirteitä löytyy myös suomalaisesta kulttuurista ja juuri tavassamme plagioida ja ihannoida niin japanilaista kuin Yhdysvalloista tai Saksasta hankkimiamme toimintakulttuureja. Toki niiden juuret löytyvät Ruotsista ja osin tsaarinajan Venäjältä.

Näissä etenkin luonnon alistaminen ja saaminen ihmisen rakentamalla teknologialla kuriin oli 1930-luvulta alkanut teollistuvan yhteiskuntamme sotien jälkeisiä psykologisia ja filosofisia perusoppejamme. Siinä luonto demonisoitiin ja syntyi käsitteet, jossa luonnon kanssa työskentelevät maalaiset olivat osa tätä alistettavaa ja pois pyyhittävää kulttuuria (Gemeinschaft/ Gesellschaft). Jopa yhteiskunnat ja niiden yhteisölliset rakenteet kuvasivat tätä kehityksen suunta ja sen modernisaatiota.

Hidas paluu fyysisille juurillemme

Globaalin ilmastomuutoksen oivaltaminen ja hyväksyminen tuli meille hyvin myöhään siinä missä ympäristöhallinnon järjestely yleensäkin. Sen yhteydessä pienet ja hajautetut mallimme syrjäytyivät niin luonnonvarojen käytössä kuin kulutuksessa, energian hankinnassa ja materian kierrätyksessä. Puhuimme kyllä verkostotaloudesta mutta toimimme keskittäen kaiken.

Suomalainen eliitti keskittyi plagioivaan kulttuuriin ja pääkaupunkiseudulle, pois Impivaaraksi kokemastaan, pinta-alaltaan Japanista tai Euroopan metropolialueista oleellisesti poikkeavasta maastaan ja sen luonnonvarojen käytöstä ja hoidosta. Sen kritisointi on oikeutettua, mutta vielä tänäänkin demonisoitua. Ydinvoimalla tuotettu lämpö höyrystyttämään vesi ja pyörittämään generaattoreita on mielestämme fiksumpaa kuin vastaava käyttäen puuhalkoja.

Ydinvoima kieli kehityksestä, atomin ytimen halkaisemisesta, eliitin hyväksymästä tavasta tehdä sähköä. Se että nämä ydinhalot tuottivat hengenvaarallista häkää miljoona kertaa enemmän kuin vanhat puuhalkomme, ja vaativat sammuakseen tuhansien vuosien ajan, oli toisarvoinen asia. Se että suuresti arvostamme japanilaiset pyrkivät sammuttamaan näitä ydinhalkojaan kantaen merestä vettä, on nöyryyttävää tuon teknologian ihailijoille, suomalaiselle eliitille.

Kasvun pakko ja vallan halu

Tänään Aasian ja etenkin Japanin kulttuurin kipeät asiat koskevat suomalaiseen yhteiskunnan sieluun aivan toisin kuin luonnononnettomuudet muualla maailmassa. Sen sijaan oman yhteiskuntamme kipupisteet ja kasvava eliitin viha ja suvaitsemattomuus, sekä sen yhtymäkohdat globaaliin eurooppalaiseen kurimukseen osana Lähi-Idän tapahtumia, ovat vaikeammin oivallettavia.

Onko kasvun pakko ja ydinvoiman riski se, mitä olemme valmiita maksamaan, ja maksammeko Faustin tapaan vallasta ja sen pakonomaisesta tavoittelusta vaaleissamme liian kovaa hintaa paholaiselle niin vanhoina puolueina kuin niiden ikääntyneinä suomalaisen eliitin edustajina, jää vaille uuden mediayhteiskunnan odottamaa vastausta. Sen kritisointi uutena puolueena, perussuomalaisena, on oikeutettua.

Teknologiaa ihannoiva kansakunta

Yhteiskuntaamme leimaa teknologian ihannointi. Kun suuronnettomuus etenee Japanissa päivä päivältä yhä synkemmäksi, asiantuntijat vakuuttavat japanilaisen yhteiskunnan suurta osaamista ja valmistautumista, sen teknistä insinööritaitoa. Teknologiaan ja sen hallintaan liittyy Japanissa mielestämme, suomalaisia medioita seuraten, kehityksen edellytys ja vääjäämätön voittokulku. Se on itseisarvo kansakunnan maailmankuvana. Onnettomuus voi olla jopa siinä edellytys Koben onnettomuuden tapaan lisätä talouden kasvua.

1930-luvun ihanteet

Tätä sama piirre oli havaittavissa Suomen kohdalla jo 1930-luvulla, jolloin ihannoimme medioissamme ihmisen kykyä ottaa niskalenkki luonnosta ja kesyttää sen voimat. Erityisen voimakkaana tämä näyttäytyi koskien kahlinnassa energian käyttöön ensin Imatralla ja myöhemmin Kemijoen suurten koskien ja altaiden yhteydessä. Energian kahlitsemisen myötä saimme metsämme käyttöön ja teollinen tuotanto käynnistyi ensimmäisenä juuri voimalaitospaikkakunnilla.

Teknologian ihannointi siirtyi Suomeen 1930-luvulla Yhdysvalloista ja se näkyi myös taiteessa ja muotoilussa yhdistyen eurooppalaiseen funktionalismiin. Maahamme rantautuivat betoni ja lasi, virtaviivaiset muodot, Art decon (strean line moderne), moderni elämä ja massatuotanto, urbaani työläinen käyttäen ylemmän keskiluokan massateollisia tuotteita. Japani kulki tämän uuden elämänmuodon kärjessä Aasiassa ennen toisen maailmansodan alkua ja 1930-luvun syvää lamaa.

Japani toi suomalaiseen kokemusmaailmaan modernin urbaanin elämän teollisen, virtaviivaisen nopeuden, kehitysedellytykset, vallankumouksellisen uuden idean ja muutospaineen, ajattelevan yhteiskunnan, itseohjautuvan teknologian vääjäämättömyyden ja sen itseisarvoisen luonteen. Sen kriittinen epäilijä oli Suomessa impivaaralainen haihattelija. Kun Yhdysvallat tai Japani ovat kriisissä, se vie suomalaiset mukanaan, oma maailmankuvamme saa kolhun.

Teollisen vallankumouksen juurilla

Suomalainen teknologian ihannointi oli jo tuolloin 1930-luvulla läheisessä yhteydessä teolliseen vallankumoukseen ja sen kautta saatavaan hyvinvointiin. Hyvinvointi ja onni oli sidoskissa tähän samaan illuusioon luonnollisesti myös sodan jälkeisinä jälleenrakentamisen vuosina ja ihailimme etenkin sellaisia talouden kasvun valtioita kuin juuri Japani ja Yhdysvallat, mutta luonnollisesti myös Saksaa. Kun asiantuntija kuvaa medioissamme Japanin nousua viimeisimmästä katastrofistaan, hän käyttää käsitettä “sota” ja “jälleenrakentaminen”.

Maailman jakautuessa sotien jälkeen rautaesiripun myötä kahtia, nämä kävivät Suomesta koettuna kilpailua, jossa ideologian korvasi juuri teollinen ja tekninen osaaminen ja herruus. Osana tätä oli Big Science ja sen mahti kilpailtaessa ydinaseista ja avaruuden valloituksesta, ihmisen osaamisen ja luonnon valloittamisen mielettömyydestä. Suomalainen maailmankuva ja samalla hyvinvointi olivat sama asia kuin tekninen ja teollinen edistys sekä siihen liitetty energia. Suomalainen maailmankuva alkoi muuttua teknisen maailman ihailuksi itseisarvona ja tästä kaunein esimerkki haettiin juuri Japanista. Suomi oli Euroopan Japani.

Isku suomalaiseen sieluun

Suomi alkoi panostaa yhä näkyvämmin sellaiseen osaamiseen, jonka painopiste oli teknisessä insinööriosaamisessa, ja jopa innovaatio sekä siihen vaadittava luovuus oli sidoksissa vain tekniseen uuteen ideaan, high-tech -kulttuuriin. Sosiaalinen, organisatorinen, monitieteinen ja myös palvelusektorin ymmärtävä laaja-alainen innovointi jäivät kaiken tämän teknisen ihannoinnin varjoon. Suomi alkoi muuttua esikuviaankin paavillisemmaksi. Euroopan Japani ja Yhdysvaltain itäisin osavaltio pani kaiken yhden kortin varaan ja oli maailman tylsin valtio.

Kun seuraamme tänään Japanin onnettomuutta, koemme sen teknisenä ja taloudellisena jälleenrakentamisena, samalla kun joku pohtii omaa valintaamme kansakuntana ja mieleen hiipii hiljainen epäily. Suomalaiseen maailmankuvaan ei mahdu sosiaalinen ja kulttuurinen tuho tai sellainen yhteiskunta, joka oppisi virheistään ja käynnistäisi kulttuuristen rakenteittensa kehittämisen uudesta ja laajemmasta holistisesta näkökulmasta. Sellainen on teknologiauskovalle kansakunnalle pyhäinhäväistys. Jossakin on kuitenkin näkyvillä jo uusi orastava alku.

Peiliin katsomisen paikka

Se kulttuuri, jota itse ihailemme, on syynä nyt siihen onnettomuuteen, jossa ilmastomme on muuttumassa ja sen suuret luonnonkatastrofit ovat osa tätä suurta muutosten aaltoa. Juuri nyt Brasiliassa on liki 50 000 ihmistä jättänyt kotinsa poikkeuksellisten myrskyjen ja rankkasateiden alta. Se on paljon enemmän kuin japanilaisia on jättänyt kotinsa toistaiseksi Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden seurauksena tai on kadoksissa maanjäristyksen tai tsunamin uhreina. Brasilia ei meitä nyt kiinnosta. Se ei ole haava sielussamme.

Brasilia ei ole korkean teknologian valtio. Nousevan talouden Brasilia on toki jo lähestymässä Japania maailman talousmahtien kilpailussa. Brasilia seuraa samaa teknologiarakennetta kuin Kiina ja Intia, Pakistan. Se on se tie, jota itse olemme ihailleet, ja joka on äärimmäisen haavoittuva ja syyllinen niihin ilmiöihin, joita teollistuva yhteiskuntamme koko ajan tuottaa. Ajatus, jossa sen keinoin, uuden teknologian avulla, selviämme myös tuon yhteiskuntamallin aiheuttamista katastrofeista, on omituinen paradoksi ja noidankehä. Sen arkiajattelu on mahdotonta mutta tieteellinen ajattelu tuo sen kyllä koko ajan esille.

Japanilaiset ovat suurten metropolien asukkaina vieraantuneita siitä ympäristöstä, jossa luonnonvaramme, niiden kierto ja käyttömme ovat peräisin. Tämä sama ilmiö on nähtävissä kaikissa teollisissa kulttuureissa ja myös Suomessa. Emme enää edes tiedä välttämättä, mistä syömämme ravinto on lähtöisin, ja millaisen kierron kautta se palaa takaisin luontoon. Sama koskee energiaa ja sen kiertoa. Tästä kiven kierto ja tektoniset liikkeet litosfäärissä ovat osa siinä missä öljyn, hiilen tai ydinvoimaan tarkoitetun polttoaineen käyttö. Ne eivät ole ulkopuolella veden hydrologisesta kierrosta sen enempää kuin ilmakehän atmosfäärisistä kierroista. Tuottaessamme biologisessa kierrossa ravintomme, näiden kiertojen tunteminen on välttämätöntä, eikä niitä saa rikkoa uuden teknologiamme seurauksena.

Ihmisen tuottamat valtavat taloudelliset ja sosiaaliset rakenteet eivät saa järkyttää luonnon omia kiertokulkuja ja kuvitelma, jossa uusin teknologiamme olisi niitä jotenkin hallitsemassa, on valtava harha. Vielä suurempi harha on olettaa uuden teknologian olevan ratkaisu ongelmalle, jonka se on itse saanut aikaan. Luonnon kanssa ei voi käydä kauppaa ja neuvotella poliitikon tapan luonnonlait näin kiertäen. Luonnon käsittäminen Jumalana on pienempi virhe kuin ihmisen paikka tuossa tehtävässä. Tässä luonnonkulttuurit ovat olleet nykyistä teollista kulttuuriamme viisaampia. Niiden oppien ohittaminen ja luonnon kesyttäminen ihmisen opein on ylimielisyyttä, josta maksamme korkeaa hintaa ihmislajina. Ihmislaji on teknologiauskossaan turhamainen.

Kuviteltu tieto tekee ylimieliseksi

Toimittaja Ville Blåfield (HS 15.3) kirjoittaa, kuinka tieto tekee ihmisen ylimieliseksi, ei niinkään valta. Hän ottaa esimerkkeinä nykyiset poliitikkomme tästä ylimielisestä käyttäytymisestä. Jyrki Katainen suhtautui ylimielisesti perussuomalaisten ohjelmaan todeten: “ Olisi helpompi keskustella, jos kaikki hallitsisivat perusasiat.” Vastaavasti Paavo Lipponen oli ylimielinen todetessaan “so what” -tyyliin olevansa yläpuolella muiden vähemmän asiaa tuntevien ja kabinettipolitiikan taitamattomien elämän. Pääministeri Mari Kiviniemi taas turhautui tyhmiin kysyjiin todeten: “Pidän kyllä tätä opposition käytöstä erittäin valitettavana ja epäisänmaallisena.”

Blåfieldin mukaan poliitikko voi alentua myös vastailemaan tyhmien kysymyksiin, mutta vain keräten ääniä ja osaten sellaisen pelin, jossa on oltava mukana myös vaalikarjan turhauttavassa keskustelussa. Jotkut osaavat sen muita paremmin ja näyttelevät kiinnostunutta. Tällöin ylimielisyys ei synny niinkään vallasta vaan tiedosta, joka on mennyt päähän. Sen sijaan Blåfieldin “oikein hyvässä maailmassa” keskustelu ei olisi tällaista teeskentelyä, vaan myös tietävä poliitikko alentuisi hyväksymään sen, että eri tietotasolla ihmisiltä saattaa tulla aivan varteenotettavia argumentteja.

Syvätieto tekee aidosti nöyräksi

Blåfieldin näkökulma on myös omaa kokemustani tukeva. Opiskellessani yliopistossa ensimmäisiä alempia yliopistollisia arvosanoja, tunsin olevani noiden tieteenalojen suuri osaaja, ylimielinen, ja vasta kun arvosanat nousivat muutamaa pykälää ylemmäs ja niitä tuli enemmän, useammasta tiedekunnasta, yliopistosta ja kulttuurista, oman tiedon antama varmuus alkoi kadota.

Mitä enemmän ja syvemmälle näitä tieteitä eteni, sitä epävarmempi alkoi olla oman tiedon varmuudesta, ja lopulta kaikki tieto muuttui subjektiiviseksi, usko tieteeseen meni Jumalan sanana ja lopullista oikeaa tietoa ei enää ollut lainkaan. Ihmisen omat aistit asettivat menetelmineen rajat, joita ihminen itse tutki, ja lopullista varmuutta ei enää ollutkaan. Oli vain erilaisia näkökulmia ja mielipiteitä, tietyin menetelmin hankittuja maailmankuvia, paradigmoja.

Pinnallinen tieto, ja tapa vakuuttaa sillä itsensä ja muita, tekee ihmisen ylimieliseksi. Ydinvoima on pelkästään tapa tuottaa lämpöä, jolla saamme turbiinit pyörimään, ja tätä kautta sähköä arvostamaamme talouteen ja sen rattaisiin. Tapoja tuottaa tuota sähköä on myös muita ja niiden kehittäminen pysähtyy silloin, kun panostamme valtavasti sellaiseen tekniseen osaamiseen, jossa polttoaineen myöhempi sammuttaminen vie aikaa tuhansia vuosia. Halkojen polttaminen sähkön tuottoon on varmasti turvallisempaa. Tuuli ja tuhannet muut tavat saada aikaan liikkeestä lämpöä ovat aurinkoenergian muuttamista kiertoteitse sähköksi. Kasvit muuttavat auringon valon ravinnoksemme ja energiaksi meitä huomattavasti fiksummalla tavalla.

Sellainen teknologia, jossa tulen sammuttaminen vie vuosituhansia, ei ole ollut alunperinkään viisas ja syntyi Big Science aikana, jolloin kaksi maailmaa kilpailivat ylivertaisista aseista ja niiden haltuunotosta. Tämän aseen kesyttäminen rauhanomaiseen energian tuotantoon oli seurausta tästä löydöksestä, eikä se ole nyt välttämättä oikea suunta omalle taloudellemme ja sen tulevalle sosiaalisella ja kulttuuriselle hyvinvoinnille. Ihailemme ydinpolttoainetta aivan väärästä ja historiallisesta näkökulmasta halveksien muita paljon turvallisempia keinoja turhaan.

Uusi maabrändi käyttöön

Voisimme olla kansainvälinen ja globaali esimerkki sellaisesta innovaatiotoiminnasta, jossa energiaa ja ravintoa tuotetaan hajautetusti, pienissä yksiköissä ja ymmärtäen pinta-alaltaan suuren ja vauraan maamme antamat mahdollisuuden, ja myös ohi muutaman sukupolven, sekä hyväksyen välillä myös maltillisemman tavaratuotannon. Ihmisten keskittäminen muutamaan keskukseen ja pääkaupunkiseudulle ei ole sekään kovin kestävä ratkaisu sukupolviksi eteen päin.

Hajautettu maailma ja pienemmät tuotantoyksiköt ei ole Impivaaraa vaan oppineen ja kultivoituneen kansakunnan tapa reagoida ajoissa ja olematta pintatiedon varassa ylimielinen. Voimme ottaa ydinenergian käyttöön silloin, kun se perustuu hallittuun ja saasteettomaan tuotantoon, sellaiseen, joka ei vaaranna meillä eikä muualla globaalissa maailmassamme yhteistä atmosfääristä tai hydrosfääristä kiertoamme eikä kasvavat merivirrat pane litosfääriä liikkeelle.

Kilpailu ei saa johtaa sellaiseen varusteluun, jossa joku ottaa riskin ja rakentaa liian lähelle tektonisia alueita ja tsunami pyyhkäisee voimalaitoksen mereen. Olemme omilla ratkaisuillamme vastuussa japanilaisten tekemistä virheistä ja painostamme aasialaisia riskeihin myös Kiinassa ja Intiassa, Pakistanissa. Meriveden liikkeet ja nouseva meriveden pinta lisää sekin litosfäärisen kierron muutoksia ja olemme sidoksissa aina globaalisti toisiimme. Japanin asia ja Fukushima on oma asiamme.

Koben maanjäristys vuonna 1995 käynnisti Japanissa myös talouden kasvun. Nyt sellainen ei ole oikein uskottava, johtuen Japanin talouden tilanteesta ennen katastrofia ja onnettomuuden suuruudesta, jonka mittasuhteet eivät ole meille maailmantaloudessa vielä paljastuneet.

Widscalen, Harrisburg, Tsernobyl, Fukushima

Widscalen, Harrisburg, Tsernobyl, Fukushima

Kun Japanin dramaattinen luonnonkatastrofi käynnistyi ja kohdistui korkean teknologian alueelle, ensimmäisenä mieleen tuli vahinkojen osuminen sellaisiin arkoihin laitoksiin, joiden kohdalla maanjäristyksestä alkanut ja tsunamina jatkunut luonnonkatastrofi muuttuisi myöhemmin entistäkin vakavammaksi ydinvoimalaonnettomuudeksi. Toki näitä riskejä olisi voinut olla myös muita, mutta vanhoja ja turvallisuudeltaan laiminlyötyjä ydinvoimalaitoksia Japanissa tiedettiin olevan useita ja seismisesti varallisilla alueilla.

Vanhenevan yhteiskunnan painajainen

Pahin tapahtui, ja samaan aikaan kun pelastushenkilökunta taistelee minuuteista saadakseen uhreja ylös raunioista ja veden valtaamilta alueilta, päähuomio on kohdistunut väestön siirtoihin Fukushiman voimalaitoksen lähistöltä. Sieltä saadut tiedot ovat ikään kuin muistutus itse kokemamme Tsernobylin voimalan tuomasta laskeumasta ja atomienergian valtavista riskeistä osana teollistuvaa globaalia yhteiskuntaamme ja vanhenevaa japanilaista taloutta. Sen mahdollisuus pitää yllä suuria investointeja vaativia uusia laitoksia on rajallinen.

Japanin talous on ollut alamaissa jo kauan. Japanin tapaa selvitä valtavasta katastrofista on medioissamme vahvasti liioiteltu. Vie vuorokausia, ennen kuin Japani kykenee selvittämään edes tuhojen laajuuden. Useimmat hukkuneet kylät ja yhdyskunnan ovat vanhusten asuttamia. Edes menehtyneitten lukumääristä ei ole kolmen vuorokauden jälkeenkään juuri Haitia parempia tietoja. Japanilainen yhdyskunta ei ole suomalainen, ei eurooppalainen. On eri asia olla ylpeä ja pyrkiä selviytymään, kuin selvitä hetkessä kiireisistä pelastustehtävistä. On eri asia olla viileän rauhallinen, kuin toimia järkevästi ja pyytää heti kansainvälistä apua. Mielikuvamme Japanista talousmahtina on väärältä vuosikymmeneltä.

Fukushiman varoitus

Maailman ydinvoimalaitoksista kymmenittäin sijaitsee alueilla, jotka ovat Fukushiman tapaan riskialttiilla tektonisilla, tuliperäisillä alueilla. Eniten näitä on juuri Aasiassa, mutta runsaasti myös Kalifornian tuntumassa. Väitteet, jossa voimaloiden kerrotaan olevan ehdottoman turvallisia ja kestävän kaikki luonnon meille aiheuttamat riskit, ovat tietysti vaikeasti uskottavia. Onnettomuuksia kun on sattunut liki vuosittain.

Tutkijat Maija Kajos ja Suvi Virtanen ovat kirjanneet ja kuvanneet viimeisen 50 vuoden ajalta suurimmat ydinvoimaonnettomuudet. Vakavia onnettomuuksia, sellaisia jotka ovat tulleet kirjatuiksi seitsemänluokkaisessa hasardi portaikossa sen dramaattiseen yläpäähän, maailmalla on sattunut liki joka toinen vuosi. Niistä ensimmäinen tunnettu katastrofin alku oli koereaktorin ytimen sulaminen kanadalaisessa Chalk River voimalaitoksessa vuonna 1952.

Vuonna 1955 sekä 1957 vastaava ytimen sulaminen tapahtui sekä Yhdysvalloissa Idaho Falls laitoksella ja Windscalen reaktorissa Isossa-Britanniassa. Brittien onnettomuus oli ensimmäinen julkisuuteen näkyvämmin jäänyt maan saastuessa noin 500 neliökilometrin alueelta ja sadan ihmisen kuollessa radioaktiivisten aineiden seurauksena. Samana vuonna Kyshtym voimalaitos räjähti Neuvostoliitossa ja sen vaikutukset olivat Tsernobylin ohella vaikeimmat. Yhdysvaltain vakavin onnettomuus sattui Three Miles Islandissa (Harrisburg), jossa lähestyttiin ns. Kiina-ilmiötä ja 100 000 ihmistä evakuoitiin vuonna 1979. Sen yhteydessä suuronnettomuus oli hyvin lähellä.

Perusvoiman hidasliikkeinen lähde

Ydinvoimalla katetaan noin 17 % maailman sähköntuotannosta, runsas 6 % primäärienergiantarpeesta ja 2,5 % maailman loppuenergian käytöstä. Itse jouduin tutustumaan tähän energiantuotantoon säätöenergian hankinnan yhteydessä. Vesivoimavaramme ovat käyttökelpoisia etenkin kalliin ja arvokkaan säätöenergian tuotantoon, kun taas ydinvoima on sopivaa hitaamman säätömahdollisuutensa vuoksi peruskuorman hankintaan. Niinpä aina silloin, kun keskustelemme Suomessa ydinvoimasta, alamme puhua myös sille sopivan säätövoiman rakentamisesta, Lapin altaista Kemi- ja Iijoen vesistöalueilla.

Yhdistämme ydinreaktorit keksintöinä joko saksalaisten Otto Hahnin ja Fritz Strasmannin yhteistyöhön keinotekoisen fission keksijöinä tai italialaisen Otto Fermin ja Tanskasta fasisteja paenneen Niels Bohrin yhteistyöhön Columbian yliopistossa. Ensimmäinen kokeellinen ydinreaktori syntyi Chichagon yliopistoon vuonna 1942. Sähkön tuotantoon tarkoitettu ensimmäinen ydinreaktori käynnistyi Obinskissa lähellä Moskovaa vuonna 1954. Monella tapaa kehitys on edennyt pohtimatta ydinvoiman käytön seurauksia ja sen monia riskejä. Talouden vauhti ja ydinvoiman käytön lisääntyminen eivät ole ehtineet seurata yhteiskunnallisia hitaampia sosiaalisia ja kulttuurisia liikkeitä. Puuhun on kiivetty latvan kautta. Nyt se latva alkaa taittua.

Nousevat taloudet kärjessä

Pelkästään Kiinan suunnitellaan tänään noin sataa uutta ydinreaktoria ja Yhdysvaltoihin noin kolmeakymmentä. Niiden turvallisuus on kasvanut ja polttoaineen jälkikäsittely on sekin ratkeamassa, väitetään. Näin meille esitellään ja osoitetaan lukuja, joiden mukaan suuremman ydinvoimalaonnettomuuden mahdollisuus on Kiina-ilmiöineen mahdollista vain joka miljoonas vuosi ja tuhannen ydinvoimalan kohdalla tilastoiden.

Jostakin syystä näitä onnettomuuksia kuitenkin tilastoidaan siinä missä liki vuosittain sattuvia suuria luonnonkatastrofeja. Kun laitosten määrä kasvaa, myös niiden inhimilliset ja ihmisen käyttäytymiseen liittyvät sosiaaliset riskit kasvavat. Näistä tyypillisin on rakenteiden ikä ja tapa huolehtia turvallisuudesta myös silloin, kun yhteiskunnalliset muutokset tuovat mullistuksia rinnan luonnononnettomuuksiemme kanssa.

Kun kansakunnat ja niiden ylläpitämät organisaatiot rapautuvat myös riskit vanhojen voimalaitosten kohdalla kasvavat. Vuonna 2005 maailmassa oli jo liki 450 sähkövoiman tuotantoon käytettyä ydinreaktoria 31 eri maassa. Ranska tuottaa sähköstään ydinvoimalla noin 80 % ja Japani liki 30 %. Mutta samalla myös vaikkapa Etelä-Korea noin 40 % ja Ukraina yli 50 %, Yhdysvallat 20 % ja Saksa 32 %. Puolet ydinvoimaloista on juuri Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Japanissa mutta uusia voimaloita on toteutumassa eniten vaikkapa Argentiinassa, Bulgariassa, Intiassa, Iranissa, Pakistanissa, Slovakiassa ja tietysti Kiinassa. Uusista maista vain osassa on demokraattisesti valittu johto.

Kallioperän vakaus ei takaa talouden vakautta

Se mikä toimi Neuvostoliitossa vuonna 1970 ei ehkä toimi enää sen itsenäistyneissä satelliittivaltioissa vuonna 2000 tai Kreikassa ja Irlannissa, Portugalissa silloin, kun talous on tiukalla. Inhimilliset rakenteet eivät ole miljoonia vuosia kestäviä, vaan kovin lyhytaikaisia sellaiseen energian tuotantoon tai sellaisten riskien ottoon, jossa tietty taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kehitys ja vakaus olisi voitava taata vuosisadoiksi ja tuhansiksi ohi oman aikamme. Tällöin ratkaisevaa ei ole niinkään kallioperä ja sen vakaus kuin taloudellinen ja poliittinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys. Nyt sellaista ei ole näkyvissä missään osassa globaalia maailmaa juuri yli yhden nousu- ja laskukauden tai kvartaalitalouden kierron.

Japanin valtaisa luonnonkatastrofi toi esille nykykulttuurin ehkä tyypillisimmän uuden piirteen. Kun tuhojen määrä alkoi selvitä, ja odotetulla tavalla laajeta kohti ydinvoimalaonnettomuutta, kaikki oleellinen ja reaaliaikainen saamamme tieto tuli suoraan medioittemme välityksellä. Joko suurten verkottuneitten kansainvälisten tiedontuottajien välittämänä tai yksittäisten ihmisten ja sosiaalisten yhteisömedioitten tuottamana tietona.

Sen sijaan viralliset laitoksemme eivät saaneet tietoja ja valittelivat tiedon hidasta kulkua. Ne olivat medioitten varassa siinä missä kuka tahansa maallikko. Näin maallikon tulkinnat tehtiin uskoen omaan osaamiseen ja usein myös ylireagoiden ja luottamatta viralliseen tietoon, sikäli kun sitä saatiin.

Reaaliaikainen seuranta ja avuttomuuden tunne

Reaaliaikainen seuranta ja tiedon hankinta on ilmiönä tuttu myös muista yhteyksistä kuin luonnonkatastrofeistamme. Me pystymme seuraamaan Japanin tapahtumia ja arviomaan niiden suuntaa ja sisältöä jopa paremmin tuhansien kilometrien päästä kuin loukkuun jääneet ihmiset tuhoalueella. Sama oli nähtävissä myös seuratessamme kaksoistornien luhistumista New Yorkissa, jossa pelastajat olivat kehnomman tiedon varassa kuin television tai netin ääressä seuraava globaali yleisö.

Ahdistus onnettomuuden kulkua seuratessa kasvoi kotisohvilla inhimillisen tuskan mukana. Uudet mediat lisäävät ahdistustamma juuri näiden suuronnettomuuksien aikana eikä perinteinen media sitä ainakaan pyri lievittämään.

Juuri nyt Japanissa on evakuoitu jo noin 300 000 ihmistä ja uusimmat vaiheet Fukusiman reaktoreista kertovat ongelman jatkuvan ja pahenevan reaktori reaktorilta. Japanilaiset muistavat luonnollisesti Hiroshiman ja Nagasakin, mutta myös vuoden 1981 ja Tsungan voimalaitoksen, jolloin voimalaitoksessa oli voimakas vuoto, joka peiteltiin liki sadan työntekijä altistuttua vuodolle. Samana vuonna oli tapahtunut pienempiä vuotoja, joissa noin 300 ihmistä oli altistunut vakavasti säteilylle.

Vanhat traumat ja peittely

Myöhemmin ilmeni, että jo vuonna 1975 voimalaitos oli vuotanut 13 tonnia radioaktiivista vettä. Myöskään tästä ei voimala raportoinut viranomaisille. Japanilaisten luottamus viranomaisiin ei ole samaa luokkaa kuin ehkä meillä Suomessa. Ydinvoima ja siitä tiedottaminen on aina ollut ongelmallinen ja arka aihe, josta on syntynyt ikävä ja ympäri maailmaa tunnettu epäluottamus viranomaistiedottamiseen.

Sama ilmiö tuli esille energian tuotannossa myös vesivoimalla, jossa pohjoissuomalaiset eivät luottaneet juuri lainkaan paikalliseen tietoon ja päätöksentekoon vaan halusivat sen siirtoa ulos omilta päättäjiltään. Energian tuottaminen on myös Suomessa arka poliittinen aihe. Näin Japanin onnettomuus heijastuu välittömästi myös Suomeen.

Se muistammeko myöhemmin Japanin vuoden 2011 suuren luonnononnettomuuden tektonisesta maan laattojen liikkeestä, maanjäristyksistä ja tsunamista vaiko Fukushiman voimalaitoksesta, on vielä tätä kirjoitettaessa avoin. Onnettomuuden ensimmäisten tuntien ja vuorokauden aikana Fukushima ydinvoimalana oli meille vieras, mutta sen tuloa mukaan onnettomuuteen voitiin toki ennakoida. Jo se kertoo kuinka ydinvoima ei ole riskitön tapa tuottaa sähköä. Sen turvallisuuden vakuuttelu lisää vain riskien mahdollisuutta ja etenkin niiden salailua tai pelkoa ydinvoiman turvallisuuteen myös Suomessa. Avoin politiikka ja rehellinen heikkouksien tunnustaminen lisää eniten luottamusta.