Puoluelaitos olisi uudistettava

Politiikka on mielikuvilla pelaamista, jossa puolueet edustivat takavuosina aatteellista maailmankuvaa. Nykyisin nämä aatteet ovat kadoksissa ja puolueet edustavat marketteja, joista voit valita mitä tahansa ja keneltä tahansa tietämättä lopulta, kenelle äänesi on mennyt.

Arvokonservatiivit ja radikaalit samassa puolueessa

Niinpä keskustan ja demareitten heikompiosaisten asiaa ajavat ovat puolueittensa välillä lähempänä toisiaan kuin puolueensa johtoa. Puolueen sisällä erot ovat suurempia kuin puolueitten välillä. Kokoomuksessa on samaan aikaan sekä arvokonservatiiveja että markkinaliberaaleja ja myös hyvinvointipalveluja puolustavia arvoja. Vasemmiston sisällä kamppailevat liberaalit punavihreät ja ay-siiven konservatiivit arvot, vihreissä oikeistolaiset ja vasemmistolaiset taistolaiset, joiden sosiaali- ja talouspolitiikassa ei ole mitään yhteistä.

Kristillisissä Päivi Räsänen puoluejohtajana tarttui homovastaisuuteen ja puolueen presidenttiehdokas, eduskunnan maltillinen synteesinvetäjä Bjarne Kallis otti ja jätti koko politiikan teon hetkellä, jolloin perussuomalaiset alkoivat edustaa suomalaista arvomaailmaa parhaimmillaan. Bjarne Kallis olisi toiminut toisin ja saanut puolueensa menestymään. Suomessa suuntaa suurpuolueissa pelästyttiin ja turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhtala (HS 27.3) kuvaa tämän ikään kuin Suomi olisi pudonnut kärryiltä.

Libyaan suhtaudutaan varovasti, kansallisvimma kiusaa, kielikiihkoilua harrastetaan, omia vahvuuksia epäillään, kansallinen omakuva on kolhiintunut, poliittinen käpertyminen ajaa maata kasainvälisen politiikan laidoille. Kaikkeen näyttää olevan yksi yhteinen nimittäjä, perussuomalaisuus. Perussuomalaisuus ei ole enää vain puolue vaan vanha kunnon tapamme haukkua itseämme, omaa kuvaamme, suomalaisuutta. Siitä ei pääse irti edes muuttamalla pois Suomesta. Se kulkee korvien välissä, on imetty äidin maidossa, on osa identiteettiä ja kansallisia arvojamme, yhteistä suomen kieltä ja kulttuuria.

Väljempi lippalakki

Politiikassa on osattava joustaa Rkp:n tapaan silloin, kun haluaa vaikuttaa myös pienenä ryhmänä hallituksessa. Pienessä ryhmässä, kielipuolueessa, voi olla useita arvoja ja niiden rikkaus, mutta samalla on oltava maltillinen. Kaikkea on siedettävä ja pidettävä arvossa toisin kuin suurpuolueissa, joiden tehtävä olisi linjata oma ohjelmansa aatemaailmansa ja arvojen kautta. Raha ja pääomien liike ei ole sinänsä aate tai edes arvo, pikemminkin häilyvä ja epävarma talousoppi, josta emme ole edes yksimielisiä. Näitä oppeja on paljon.

Ihmisillä on oltava selkeät vaihtoehdot silloin, kun he tekevät valintoja konservatiivisen ja radikaalin, oikean ja vasemman välillä ja näitä vaihtaen suhdannekierron mukaan valintansa tehden. Kun eletään syvää lamaa tarvitaan luovaa, radikaalia ja innovatiivista henkeä, riskinottoa, kun taas myötätuulessa jarrutellaan jo ylikuumenemista ja konservatiivit ovat siinä taitavia. On aika kerätä varoja huonon päivän varalle, maksettava valtion velkaa, painettava jarruja hämäläiseen tapaan eläen ja keskittyen satakunnantien perusparannukseen kadehtien Hämeenlinnan ohi kulkevaa moottoriliikennetietä, turkulaisten pääväylää, nelostietä kohti pohjoista ja Lappia, savolaisten viitostietä. Infrastruktuuri on väline eikä kelpaa arvoksi oikein sekään saati puolueen aatemaailman edustajaksi. Kaikki me tietä käytämme ja nettimme avaamme oli vallassa mikä tahansa puolue.

Satakunnan tauti vie kalat vedestä

Satakuntalaisten vuoro tulee kun ensin ratkaistaan Rauman ja Porin tien paikka. Jos Poriin johtavaa kakkostietä ei Satakunnassa arvosteta, sen väylän kunto on toinen kuin muiden pääkaupunkiseudulta erkaantuvien ulostuloteitten. Jos sisäkehän bulevardeja arvostetaan, ulos johtavat avenuet jäävät vähemmälle huomiolle. Jos metropolipolitiikka ohittaa maaseutupolitiikan, liberaali kaupunkipoliitikko on saanut niskalenkin luonnonvarapolitiikastaan tai näkee maaseudun kovin kapeasta näkökulmasta matkaten Vantaalta Brysseliin.

Avenuen merkityksen oivaltaminen vie aikansa ja johtaa lopulta Raumalla ja Porissa perinteisesti Turun kautta etelään. Turun ja Porin läänin reititys ei ole Forssan ja Karkkilan kautta kulkeva ensinkään ja forssalaisten pääkaupunki on nyt Lahden suunnassa, kun vaalit taas lähenevät. Se on omituinen suunta, jossa Forssan talousalueen politiikka (policy) muuttuu aluetaloudessa merkityksettömäksi. Talousalue kokee olevansa voimaton, mitätön, eristetty, ilman todellisia vahvuuksia ja tilanne vain pahenee kriisien lisääntyessä maailmalla.

Mutta vain Lahden ja Hämeenlinnan suunnalta voi tulla niin paljon ääniä, että yksi edustaja myös Lounais-Hämeestä valittaisiin. Forssaa ja Lounais-Hämettä vaivaa sama tauti kuin Suomea Euroopan Unionin sisällä; omien vahvuuksien kiistäminen, epäluulo, eristäytyminen, käpertyminen forssalaiseen maailmankuvaan. Forssalainen maailmankuva ei voi olla samanlainen kuin Espoossa tai Turussa, Lahdessa syntyvä. Omat eväät eivät riitä ja muut käyttävät vain pelinsä välineenä.

Kun seurasi kokonaan uusien pienpuolueiden vaalitenttiä, näiden puheenjohtajat korostivat, kuinka mielipide on heidän henkilökohtainen arvovalinta ja puolueen sisällä voi olla monenlaista mielipidettä. Miten tällaista puoluetta voi äänestää?
On oltava ohjelma, jota äänestää eikä mielipiteitä, joita heitellä miljoonayleisölle television kallista aikaa käyttäen yhden hupsun henkilön idols -ajatuksille. Tätä varten on omat viihdekanavansa ja sosiaalisen median anonyymit paikat parahtaa tuskansa maailmalle.

Tällaisten puolueitten kautta myös demokratia joutuu kriisiin ja lopulta vallan ottaa media kirjoittaen oman agendansa. Media kertoo, mihin poliitikko mielipiteensä sanoo ja milloin se julkaistaan, jos julkaistaan. Vaalit ovat näin viihteellinen ja jännittävä tapahtuma, jossa EU joutuu odottamaan vuoroaan ennen kuin Suomi sanoo mielipiteensä, jonka kaikki kyllä jo tietävätkin.

Vanhat puoluefossiilit vaihtoon

Poliittisen historian tutkija Timo J. Tuikka olisi perustamassa maahan kokonaan uudet puolueet (HS 12.3), jolloin syntyisi neljä ryhmää: liberaalioikeisto, liberaalivasemmisto, konservatiivioikeisto ja konservatiivivasemmisto. Idea ei ole toki uusi. Tällainen arvoperustainen jako edustaisi paljon paremmin äänestäjien tarpeita kuin 1900-luvun alun puoluefossiilit, joiden aatteelliset eväät loppuivat jo paljon ennen EU -kautemme alkua. Niitä tarvitsevat enää vain viihdetaiteilijat ja eläkeläiset, politiikan toimittajat työvälineenään. Ne muistuttavat historiasta ja kertovat ikään kuin menneen ajan ylähuoneen olemassaolosta brittiläisessä parlamentissa. Päätökset toki tehdään Brysselissä, aiemmin Kremlissä ja sitä ennen Tukholmassa.

Yhdestä puusta valittu puoluejohtomme, poliittinen eliittimme, muotoilee Mari Kiviniemen, Jyrki Kataisen ja Jutta Urpilaisen toimesta keskiluokkaisen aatemaalimansa edut niin tylsiksi, ettei eroja synny. Vaaleihin lähestyttäessä toimittajan on tiukattava vastauksia kuin takavuosien vaalitenteissä ikään. Ne ovat pelkkiä latteuksia ja tapa vältellä vastaamasta kysymyksiin, kun kerrankin olisi tilaisuus kertoa suurista yhteiskunnallisista aatteista ja visoista. Suurin visio vihreillä on naimalakko ja sen ulottaminen homojen vihkiseremoniaan.

Ruotsin demarit ratkaisivat oman ongelmansa suuntautumalla suoraan perinteeseen. Uusi puheenjohtajaksi valittu Håkan Juholt lainaili Tage Erlanderia ja Olof Palmea. Suomessa sama tarkoittaisi Väinö Tanneria, Rafael Paasiota tai Kalevi Sorsaa, ei vielä niinkään Paavo Lipposta tai eläviä presidenttejämme. Kukaan ei muista enää Honka-liittoa, mutta moni toki ehkä vielä tunnistaa käsitteen talvisota ja jatkosota sekä SDP:n juuret Forssassa. Ruotsissa uudistusmielisimmät ehdokkaat eivät oikein menestyneet ja uhkana ovat ruotsidemokraatit, kaupunkidemokraatit, käytännössä puoluehajaannus ja tapa nostaa puolue syvästä kuopastaan. Juholtiin kohdistuu vähän odotuksia toisin kuin nyt suomalaiseen kollegaan, jolle vaalitappio olisi nyt viimeinen. Ruotsalaisten muukalaisviha on suomalaisille tuttu jo 1960- ja 1970-luvuilta, jolloin suomalaisia muutti sinne liki sama määrä kuin itse asutimme Karjalan evakkoja omaan maahamme. Ruotsin vaaleja ja pitkiä listoja puolueineen ei pidä sotkea Suomen oloihin.

Soinin vaara ja parasiitit

Erot Suomessa löytyvätkin puolueiden sisältä, eivät niiden puheenjohtajien väliltä. Vasemmiston Paavo Arhinmäen ja Vihreitten Anni Sinnemäen aatemaailma ei poikkea millään tavalla vasemmistoradikaalin puolueen maailmankuvasta ja siihen mahtuu Soininvaaran parasiittipuheet perussuomalaisista. Soininvaarasta on syntynyt todellinen vaara Timo Soinille ja kertoo vaalien todellisesta luonteesta.

Toisin kuin oikeistoradikaali, vasemmiston siiven radikaali ei aina harkitse sanavalintojaan. Tosin edellisen kerran kilpailevasta puolueesta ja sen äänestäjistä tuota loiskäsitettä käytti natsisaksan eliitin edustaja juutalaisista. Vaalit muuttuvat likaiseksi ja Soinin vaarana on juuri puolueen provosoituminen, kun “eliitin” kateus muuttuu raivokkaaksi elämänasenteeksi vaikeimmilla työttömyysalueillamme.

Kahden radikaaliryhmän kielikuvat ja valinnat ovat lopulta lähellä toisiaan niin oikealla kuin vasemmalla. Radikaaleja uudistajia tarvitaan siinä missä konservatiivisia säilyttäjiäkin. Niin vasemmalla kuin oikealla siivellä. Kahden puolueen ja aatesuunnan järjestelmä ei oikein Suomeen sovi. Mitä pienempi maa, organisaatio tai laitos, sitä enemmän siellä on henkistä pääomaa ja osaamista, laadukkaita edunvalvojia ja johtajia. Mitä enemmän päättäjiä, sitä harvempi lopulta päättää. Yhdysvallat tulee toimeen liittovaltiona kahdella puolueella, Suomi tarvitsee toki enemmän. Mitä vähemmän valtaa, sitä merkittävämpi on vallankäyttäjä ulkoisine tunnuksineen.

Alkiolaisempi kuin Alkio itse

Kun kokoomuksen jupisevat konservatiivit, keskustan cityvihreät ja nurkkaan ahdistetut liberaalit sekä Sdp:n perinteiset solidaarisuuden vaalijat pääsisivät lopulta omiin joukkoihinsa, kuten sosiaalisen median sisällä toki ryhmät syntyvätkin, äänestäjät voisivat tunnustaa rehellisesti väriään, eivätkä äänet puolueissa menisi aivan väärille henkilöille. Nyt äänestäminen on kuin lottoamista, eikä vaaliuurnilla tiedä, mikä siipi lopulta saa vaalikarjan äänet. Syntyy vaikutelma, jossa demarit ovat aina hallituksessa. Sellaisessa puolueessa seinät ovat kaukana toisistaan ja katto korkealla.

Kun perussuomalaisia moititaan populismista, syy on usein juuri puolueen aatemaailmassa, joka iskee vanhojen puolueitten arimmalle alueelle. Puheenjohtaja Timo Soinin linjaukset ovat juuri huono-osaisimpien puolustamisessa, Alkion yhteiskunta-ajattelusta väitelleen Arja Sahlbergin mukaan, alkiolaisempia kuin keskustan puoluejohdon ja eliitin linjaukset. Kun muilla puolueille aatteet on aikanaan lainattu muualta, ja osin jo myös kuopattu ja haudattu, alkiolainen aatemaailma on kovin suomalainen. EU jätti suuren puolueen mentävän aukon suomalaiseen aate- ja arvomaailmaan, joka ei oikein kenellekään kelvannut. Nyt se kelpaa tai maistuu happamalta kuin pihlajanmarjat ketulle.

Tämän linjan ymmärtäminen hakien populistisia, saati maahanmuuttokriittisiä ja impivaaralaisia eristäytymislinjan ratkaisuja perussuomalaisia jäljittelevässä populismissa, ovat seurausta väärinkäsityksestä, Ruotsia taas kerran kopioiden, ja johtavat vanhan puolueinstituution sisällä joko likaiseen leimaamiseen tai Ruotsin demareitten epätoivoon. Ruotsin tauti ei ole suomalainen ilmiö ensinkään, eikä meillä ole samoja taustoja, joista tuo tauti olisi edes voinut syntyä.

Perussuomalaisuushan ei ole puolue vaan pikeeminkin juuri aatteellinen elämäntapa ja arvomaailma. Jos sitä ei olisi, se olisi nyt keksittävä. Ministeri Sirkka-Liisa Anttila ei leimaa likaisesti, mutta kertoo tämän totuuden toisella tavalla ja rehellisesti Forssan Lehdessä (FL 27.3), suora lainaus hallituksen politiikan puolustamisesta: “ En itse ihannoi tällaista yhteiskuntaa, mutta me Suomessa emme kykene sitä yksin muuttamaan. Elämme aivan liikaa rahan ja pääomien armoilla.”

Jos näin on, siitä täytyy irtautua, rahan ja pääoman arvoista ja aatemaailmasta, ja niin kyseessä olisi valinta, joko oikeistokonservatiivisena tai oikeistoradikaalina puolueena, mutta ei molempina samaan aikaan pelkkänä pelin politiikkana, jossa äänestäjä ei tiedä, kumpi äänen lopulta saa, kun puolueessa on koko ajan monen arvo-ja aatemaailman edustajia myös vasemmalta ja usein jopa sen radikaalista siivestä ja häpeilemättä keskustalaisena esiintyen ja virkansa privilegiona, mandaattina puolueelta vihreänä feministinä ikeensä kantaen.