1667 sanaa

Toimittaja Olli Siren on kuukauden kirjailija. Hän otti vastaan Jörn Donnerin avustamana maratonhaasteen, jossa romaani kirjoitetaan yhden kuukauden aikana. Täsmällisemmin 50 000 kirjoitettua sanaa marraskuun aikana on jo perinteinen NaNoWriMo -kirjoitushaaste. Se siis muistuttaa tuttuja massamaraton kilpailuja. Tuollainen kirja on noin parisataasivuinen hengen tuote ja vaatii siis 1667 sanaa päivässä 30 vuorokauden aikana. Lyhenne tulee sanoista National Novel Wrigting Month.

Harrastelijan maraton

Sirenin ohella maratonhaasteen otti vastaan 167 150 kirjoittamisesta humaltuvaa ympäri maailmaa ja maaliin pääsi 19 % tulevaa kirjallisuuden nobelistia tai oikeammin Kalle Päätalon ja Mika Waltarin työn jatkajaa. Molemmat kun tunnetaan ahkerina tekstin tuottajina, ja romaani syntyi hyvinkin vajaan kuukauden aikana, vasemmalla kädellä kirjoituskonetta ohjaillen ja Minervan siunatessa matkaa.

Oikeammin todelliset kirjoitustyöläiset kirjoittavat hyvinkin tuon vaaditun vajaa viisi liuskaa päivässä ja usein vielä moneen kertaan. Ei vain marraskuun aikana vaan joka ikinen kuukausi ja istumalla vain aamulla koneen ääreen sekä pysyen siinä muutaman tauon pitäen yömyöhään. Parin tunnin aikana saa ihmeitä aikaan, mutta ammattilainen tekee kyllä täysiä työpäiviä. Kirjoittamiseen ei liity mitään salaperäistä.

Tällaisia kirjoitustyöläisiä ovat vaikkapa useimmat toimittajat, kirjailijat, käsikirjoittajat, tutkijat, kielen kääntäjät ja käsittelijät miljoonien ammattikuntana ympäri maailmaa. Nykyisin sosiaaliset mediat, tai oikeammin sähköinen media, ovat lisänneet tuotetun tekstin määrää tuplasti takavuosista.

Sama teksti on tuotettava moneen kertaan sekä reaaliaikaisena, blogaten, nettiin siirtäen ja vastaten uteliaille, väittelyhaluisille riidankylväjille tai ihan oikeasti tietoa hakeville, tutkimusta ja tiedettä hyväksi käyttäville aikamme valistuneille aikuisille.

Media ja tiedotus vaativat toisenlaisen tavan lähestyä lukijaa kuin tiede tai fiktio. Mediassa ja kirjallisuudessa on hyvin erilaisia kohderyhmiä, joita varten teksti on tuotettava aina uudelleen ja erot ovat suuria. Tyylin vaihdos muistuttaa liki kymmenottelua.

Kirjoittajaksi oppii kirjoittamalla

Takavuosina lehteen kirjoittava tutkija, kolumnisti, tieteen popularisoija tai yliöiden avustaja, freelancer maineen toimittajana saanut kirjoittaja, saattoi saman päivän aikana tehdä kymmenkunta juttua sekä lähetellä niitä postissa ja faksissa päätoimittajien luettavaksi ja lehden täytteeksi. Niistä maksettiin, jos muistettiin, sen jälkeen kun ne oli julkaistu.

Samat kirjoittajat kirjoittivat nimimerkillä myös pääosan parhaista lehtien mielipidekirjoituksista ja Mika Waltarin tapaan myös miesten- ja naistenlehtien rasvaiset tai pikkuilkeät sekä murrosikäisten tyttöjen romanttiset kertomukset. Niiden kirjoittaminen hävetti mutta opiskelurahat oli jostakin hankittava.

Regina ja Jallu olivat hyvin erityyppisiä julkaisuja siinä missä Hymylehti tai Suomen Kuvalehti. Maakuntalehdet päivälehtinä poikkesivat nekin toisistaan ja samat kirjoittajat tekivät kansan mielipiteestä lopulta hyvin samankaltaisen eikä pieneen maahan koskaan mahtunut näin kuin yksi ajatus kerrallaan. Jos se oli kovin uusi ja poikkeava, sitä ei kannattanut esittää ensimmäisenä. Ensimmäisenä asian esittänyt teilattiin joukolla. Innovaatio on eri asia kuin innovaation diffuusio.

Nimetön vaikuttajien joukko

Kuulun itse tuohon kirjoittajien omituiseen sukuun. Oman aikamme salattuun ritarikuntaan, joka käytti ja käyttää edelleen aseenaan sanaa ja viestintää, sen viimeisimpiä välineitä samalla tutkien. Ilman innovaatiota ja sen diffuusiota ei kannata tehdä tiedettä ja pyrkiä helpottamaan ihmisten elämää.

Kun kaikki siirtyi lopulta sosiaaliseen mediaan, virtuaaliseen todellisuuteen, paradigma muuttui ja se tuli tuntea myös maataloudessa ja maaseudulla, ei vain luonnonvaroja käyttävässä taloudessa ja sen sosiaalisissa rakenteissa. Uusi asia oli geenien kaltainen meemi, sosiaalinen, kulttuurinen, organisatorinen, aatteellinen ja joskus symbolinen levitettävä.

Tässä työssä 1500 sanaa päivässä on alkulämmittelyä ja vielä eläkeikää lähestyvänä kuusikymppisenä noin viisisivuisia blogi -kirjoituksia tulee vuosittain noin 200-300 kappaletta alkusoittona kirjoille, joita tänä vuonna tuli kaksi noin 500 sivuista. Analysoiden samalla sosiaalisen median menoa ja kehitystä sekä yhteiskunnan muutosta niin yrittäjän, tutkijan, hallinnon, politiikan tekijän kuin ihka tavallisen kansalaisen näkökulmasta.

Kirjana ne voi ostaa nyt myös kuvitettuna. Verkkokirjakaupat esittelevät niiden kansilehden. Kustantaja ei avaa kirjoja Googlen kautta. Google ei omista kaikkea. Se mainostaakin vain omia tuotteitaan ja asiakkaitaan. Sellainen on turmiollista ja sitä on medioissamme kavahdettava. Google käyttää väärin omaa asemaansa markkinoilla.

Alussa ei ole sanaakaan

Sosiaalinen media on synnyttänyt lukuisia uusia ammattinimikkeitä ja kouluttajia, konsultteja, yrittäjiä ja täydentänyt sellaista osaa kirjoittajan työssä, jossa printtimedia alkoi kangerrella, kustantajat kohdella arvokkainta työntekijäänsä kuin halpaa orjakansaa, jättää laskunsa maksamatta. Kun kapitalisti alkoi käyttää kirjoittajia pelkkänä ilmaisena aputyövoimana hankkiessaan sijoittajalle tuottoa, verkkolehdelle ilmoituksia, mainoksia, se lopulta poltti sillat takanaan ja se vei komeaan konkurssin.

Alussa ei ole sanaakaan. Jonkun on kerrottava miten juttu syntyy ja miksi se on syytä lukea. Jokainen juttu ja uutinen on jonkun tehtävä. Tieteen, uskonnon, vihan ja rakkauden, kaiken ymmärryksemme taustalla on aina sanat. Ranskassa näitä sanoja on alettu pelätä.

The Guardian mukaan koululaiset ovat Galliassa jääneet pelon valtaan, eivät uskalla viitata tunnilla. Sama tauti on levinnyt myös yliopistoihin. Kukan ei uskalla puhua, aloittaa väittelyä professorin kanssa, esittää mielipiteitään. Kokeet ovat traumaattisia, surkeiden ranskalaisten nuorten ja lasten kulttuuria kuvaa kokonaan pois revitty itsetunto. Kirjoitukset The Guardian lehdessä ovat kuin takavuosien suomalaisten kolumnistien tekemiä omasta maastaan.

Samaan aikaan suomalaiset hakevat oman maansa brändiä ja kaatavat koulu-uudistuksen opetusministeri Virkkusen uuden oppiaineen järkyttäminä. Draama oppiaineena on omituinen suomalaiseen symbolijärjestelmään ja se olisi tullut muuttaa. Draama vaatiikin poliitikoilta ja OAJ:n luutuneilta aivoilta draaman tajua.

Keskustan motiiviksi kaataa uudistus kerrotaan vaalien läheisyyttä ja kustannuspaineita koulujen suunnalta. Tuohon eivät pitkän linjan kirjoittajat kuitenkaan usko tuntien suomalaista politiikkaa ja sen logiikkaa. Kun uusi asia, meemi, esitetään byrokratiassa, sen esittäjä ei ole koskaan sellainen taho, joka ei koostu ritarikunnan kasvottomista jäsenistä.

Paluu 1970-luvulle

Keskustan tapa vieroksua taito- ja taideaineita on kuin paluuta siihen 1960- ja 1970-luvun Suomeen, josta takavuosien oululainen vaikuttaja Tytti Isohookana-Asunmaa varoittaa puoluettaan. Hän luettelee kuinka puolue on kenttätyössä rapautunut, ei ole kiinnostunut aidosti arjen elämästä osallistumalla kenttätyöhön, on menettänyt otteensa aatteestaan ja arvoistaan ja antaa tilaa puoluehajaannukselle kuten Veikko Vennamolle tuolloin. Vennamon esiintymistä seurattiin televisiosta kuin parasta viihdettä ikään. Nyt vain paikan otti Vennamon oppipoika Timo Soini.

Tytti Isohookana-Asunmaa valmistui maisteriksi Oulusta humanistisesta tiedekunnasta samana vuonna 1971 kun itse aloitin opiskeluni luonnontieteisessä, silloin filosofisessa, tiedekunnassa ja hän jatkoi Turussa samaan aikaan vuonna 1976 kun itsekin aloitin siellä sekä tutkijana että yhteiskunta- ja valtiotieteissä kulkien kahden yliopiston väliä. Tytti asui lisäksi kotitilallaan ja samassa Haukiputaan kunnassa, olimme naapureita. Noina vuosina oululaiset valitsivat useita väitelleitä eduskuntaan ja Tytin ura eteni Ahon hallituksen opetusministeriksi.

Kokoomuksen värikäs karjalainen takavuosien puhenaisemme ja presidenttiehdokas Riitta Uosukainen kuvasi kollegaansa kirjassaan kalkkarokäärmeeksi. Käärmeet ovat notkeita, nopeita, aistit ovat pitkälle kehittyneitä, valppaita ja iskut ikäviä. Käärmeeseen liitetään eri kulttuureissa niin pyhää kuin pahaakin, enkä käy arvailemaan mitä kirjoittaja on hakenut symbolivertauksellaan. Karjalassa, Savossa, Pohjanmaalla ja Hämeessä symboleja käytetään eri merkityksissä ja naiset eri tavalla painottaen kuin miehet.

Miehille sanat ja puhe on tapa käyttää valtaa, ei niinkään kertoa luennoimatta olevansa osa sosiaalista verkostoa ja tiedottavansa. Matala ja möreä ääni on lisäksi korkeaa ja piipittävää ääntä pelottavampi siinä missä suuret leuat ja luisu otsa. Opiskelu on viisaampi aloittaa biologialla ja luonnontieteillä sekä jatkaa vasta tästä kohti ihmistieteitä ja humanismia. Matka on pitkä, mutta niin ovat sanatkin vaikeita ja avautuvat eri tavalla eri kulttuureissa.

Vaikeat taideaineet

Kun taideaineisiin hakeutuu myös korkeakouluissa suuri joukko nuoria, sijoittuminen myöhemmin arkielämän työhön on vaikeaa. Pelkkä lahjat ja luovuus eivät riitä, ei yliopistojen tapa myydä itseään uusien brändien ja mielikuvien kautta nuoria harhauttaen. Muutama menestyvä hahmo ja huomiotalous antavat vaikutelman gloriasta, jossa tuhannet koulutettavat kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin vuosittain ovat lahjakkaille nuorille riski uravalinta.

Lääkäriksi ja hoitajaksi meillä sen sijaan tarvitaan väkeä enemmän kuin vaikkapa maatalouteen ja metsätalouteen. Myöhemmin voi opiskella myös sellaista, jossa tarvitaan taideaineita. Yhteiskunnassamme pelaa sääntö, jossa ensin hankitaan oppi ja vasta sitten oikut.

Vain suuret ikäluokat saattoivat oikutella sodan aikana syntyneinä ja ilman isää eläneinä, tehdä vallankumoustaan ja tuoda se nyt eläkkeelle jäätyään Isohookana-Asumaan tapaan 2010-luvun Suomeen. Sillä tavalla myydään lehteä, jota lukevat 1940-luvulla syntyneet hanakasti ja nyökyttelevät sitä lukiessaan.

Me emme todellakaan elä nyt uudelleen vuosikymmentä 1970. Se on vain historiaa opiskelleen ja siitä väitelleen humanistin kokemaa harhaa, jossa historia mukamas toistaa itseään. Elämme kokonaan uuden paradigman aikaa, jossa ei ole muuta yhteistä 50-vuotta sitten tapahtuneeseen kuin ruotsalaisten käyttämä kruunu ja venäläisten rupla. Se on heidän valintansa siinä missä kuningas, joka ei haluaisi olla monarkki.

Huomiotalouden mielikuvamarkkinat

Kun itse väittelin ensimmäisen kerran, samana vuonna väitteli myös Isohookana-Asunmaa, ja silloin meitä oli runsas sata koko maassa, joista puolet lääkäreitä. Tänään tuo määrä on liki parituhatta ja väitöskirjatkin alkavat olla googlaten ja Wikipediasta koottuja, muualta lainattuja fantasiatuotteita, jossa kentälle ei ole ehditty mennä ihmisten pariin ihmistutkijana tai luontoon ympäristö- ja biotieteitä opiskelevana.

Kun maantieteilijä ei käy allasalueella, ei tutustu alueelta tehtyihin tutkimuksiin, jäljitä evakkoja tutkiessaan, syntyy vain kohuotsikkoja. Huomiotaloudessa syntyy hurjia otsikkoja helposti aikamme median tuntien. Maantieteilijän tulisi toimia kuten Antoine de Saint-Equperyn hellyttävässä aikuisten sadussa Pikku Prinssistä, jossa maantieteilijä varmisti, omalla asteroidillaan eläen, ettei tutkimusmatkailija, maantieteilijän apulainen, ollut alkoholismiin taipuvainen ja hän kirjasi tutkimusmatkailijan näytteen vain, jos mukana oli luotettava dokumentti, jo jonkun tekemä väitöskirja kiertäen talo talolta evakot ja mieluummin vielä moneen kertaan. Silloin saattoi käyttää parempaa paperia ja mustekynää, muuten vain heikompaa paperilaatua ja lyijykynää.

Onneksi tätä puutetta korjaillaan ja kandidaatit joutuvat ennen maisteritutkintoaan tekemään tiedeyliopistoissakin työrupeaman oikeassa elämässä, eikä vain virtuaalimaailmaan tutustuen yliopiston kampusalueen kapeassa sosiaalisessa kentässä. Pääosa yliopistojenkin viestijöistä on nykyisin markkinoinnista koulutuksensa yrityselämässä hankkineita ihmisiä. Kirjoittaessa ei riitä pelkkä fantasia, luovuus ja fiktiot vaan myös dokumentit, lähteet ja kriittisyys. Tutkimusta ja tiedettä eivät tee viestinnän ammattilaiset, mainostoimistot, viikkolehtien toimittajat.

JSN:n uudet ohjeet

Kun kirjoittajia alkaa olla joka lähtöön, 1667 sanaa yhdistyvät lauseiksi liian helposti, ja kaikki eivät ole monessa tiedekunnassa väitöskirjaansa ja osaamistaan varmistaneita ja miekkojaan kantavia ritareja, syntyy huoli journalismin ja tutkimuksen, tieteen teon ja sen julkaisemisen laadusta.

Niinpä JSN ( Julkisen sanan neuvosto ) laati kokonaan uudet ohjeet, jossa journalistinen prosessi tehdään myös suurelle yleisölle avoimemmaksi. Tätä epäilemättä Suomessa kiirehti tuppilautasekoilu vuosi sitten ja globaalisti nolot vuodot Wikileaksin tuotteena. Jatkossa tällainen avoin tiedon tuotanto ohi perinteisten lähteitten lisääntyy ja tuppivallankumoukset tulevat tutuksi mediayhteiskunnan virhetoimintoina. Kiire, huomiotalous, kritiikittömyys ja moraalivaje ovat aikamme ilmiöitä.

Lukijan on tiedettävä, miten jutut on tehty, mistä aineistot 1667 sanaan ovat peräisin ja voidaanko niihin luottaa enää lainkaan. Miten kielteiseen julkisuuteen johtavat nimettömät lähteet ja niiden luotettavuus on varmistettu ja kuinka pystymme jatkossa välttämään lautaskohujen synnyttämät kriisit tulevaisuudessa. Toimittajan on korjattava virheensä heti ja verkostojulkaisun kautta, neuvoo JSN toimittajaa. Totuudenmukaisuuteen ei vain pyritä vaan se on myös ehdoton velvollisuus, julistaa oululainen Kalevan entinen päätoimittaja Risto Uimonen, Pekka Hyvärisen työn jatkaja.

Uutisoinnin hienotunteisuus ja journalismin uskottavuus edellyttävät myös toimittajilta hienotunteisuutta juttuja hankittaessa. Tämä korostui Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien yhteydessä ja liittyy toimittajakunnan etiikkaan. Se on korkea silloin, kun tuotetaan 1667 sanaa päivässä väkeä irtisanottaessa, sitä varttuneinta ja hiljaiseen ritarikuntaan kuuluvaa.

Kriisi yhdistää unioninkin

Kun syntyy kriisi, se sitoo yleensä kriisiin osallisia yhteen. Näin kävi sotien aikana kansakunnallemme ja näin näyttää käyvän myös euron kanssa kamppaileville euromaille. Menoja jäädytetään ja Suomi seurailee Saksan valitsemaa linjaa.

Vielä hetki sitten Ruotsin kruunuja sai eurolla liki kaksitoista, nyt enää alle yhdeksän. Sijoittajat ovat Ruotsin taloudesta mielissään, mutta varmaan myös suomalainen Ruotsin kanssa kilpaileva vientiteollisuutemme. Kolmen euron verran devalvoitunut valuutta on melkoinen etu kilpailussa.

Sen sijaan luottoluokituksen heikkeneminen kriisivaltioissa johtaa varmaan mielenosoituksiin ja näemme Euroopan, joka jakautuu yhä selvemmin sekin kolmen kerroksen väkeen, kuten oma maamme on jo tehnyt useamman vuoden ajan. Olemme saavuttaneet köyhyydessä 1970-luvun tason, väittävät mediat ja jälleen tutkimukseen nojautuen. Toki tällöin puhutaan suhteellisesta köyhyydestä. 1970-luvun varallisuutta ei toki pidä verrata oman aikamme varallisuuteen. Vuonna 1970 ei heitetty roskiin ruokaa liki koko maataloustulomme verran joka vuosi.

Sen saat mitä pakenet

Kun maassamme tarvitaan hallintoon liittyviä uudistuksia, kuntia on yhdistettävä ja rakenteita muutettava, sisäministeriksi valitaan keskustalainen kunnanjohtaja. Kun työläisiä odottavat ikävät markkinatalouden ehdot ja maata uhkaa velkasaneeraus, duunarin on aika kiristää vyötään, silloin valtaan on saatava vasemmisto. Kun talonpojan ja maaseudun asema heikkenee, tulopohja laskee yli 10 % vuodessa ja koko maataloustulo on enää vain roskiin heitetyn ruuan arvo, vallassa on oltava keskustalainen hallitus ministereineen.

Kun vihreistä arvoista on tingittävä, tehtävä ikäviä ympäristöpäätöksiä ja investoitava tulevaisuudessa useampaan ydinvoimalaan, silloin hallituksessa päättävät vihreät. Tämä omituinen laki, sen saat mitä pakenet, on toki tiedetty aina, mutta mitä tapahtuu silloin, kun hallitukseen tulevat perussuomalaiset, sitä kysymystä kukaan ei ole vielä esittänyt maassa, jossa suuri osa vanhuksista ja lapsiperheistä, nuorista työikäistä on ajautunut köyhyyteen ja työttömyys johtanut syrjäytymiseen.

Olisiko mahdollista että elämme kohta 1970-luvun sijasta 1960-luvun aikoja, jossa lupauksilla ei ollut niin suurta merkitystä ja vain nopealiikkeinen raha osoittaa, miten suuret ikäluokat selviytyvät järjestämässään viimeisessä vallankumouksessa. Voisiko ikääntymiseen liittyvää ja viimeistä jäljellä olevaa kuolemasyntiä, ahneutta, hieman hellittää ja luopua lastemme hyväksi.



Kaiken päivää turvapaikka askelteni alla
Vaimennut juhlat lihan irtoillessa
Päästäessä luvatta ja pelotta ilmaa
Juostu on järjen ja hölynpölyn kujanjuoksu
Eivätkä madot sitä muuksi luule


Samuel Beckett