Sparraaja

Uusi GB

Suomalainen raskaan sarjan nyrkkeilijä Robert Helenius löi entisen maailmanmestarin ja nyt jo ikääntyneen vastustajansa Saksassa asuen ja nykyisin itseään elättäen. Kun ottelua katsoi suorana lähetyksenä ilman selostajaparin jälkiviisasta selittelyä, Helenius osoittautui alansa ehdottomaksi ammattilaiseksi. Kaksimetrisellä nuorella miehellä riitti malttia ja kuntoa sekä kykyä ottaa vastaan lyöntejä, joita oli harjoiteltu tiiviisti Joulusta alkaen. Tuon harjoittelun viimeiset kolme viikkoa käyttäen ammattitaitoisia sparraajia ja saksalaisella perusteellisuudella. Kansainvälisyys näkyi miehen otteissa jo muutenkin siinä missä vaikkapa jalkapalloilijoiden ja formulakykyjemme kohdalla. Sellaisen eteen tehdään järjestelmällistä ja pitkäjänteistä työtä, jossa mukana on sparraajia.

Tuki välttämätöntä

Hyvä sparraaja on minkä tahansa huippuja hakevan ammatin välttämätön edellytys. Yhteiskunta jossa kilpaillaan joko kaikki kaikkia vastaan tai tiimeissä, hyvin järjestetyissä organisaatioissa, sparraajan paikka tulee esille etenkin nuorten koulutuksessa ja valmistauduttaessa tositilanteeseen ja sen usein yllättäviin, raadollisiin ilmiöihin. Yliopistoissa sparraus järjestetään tutkijatiimeissä ja valmistauduttaessa väitökseen ja ensimmäisiin kongressiesitelmiin. Jos sitä ei järjestetä, tukea ei löydy, ei tule kansainvälistä menestystäkään. Pelkkä valmennus kun ei riitä, on myös osattava toimia oikein tosi tilanteissa. Tiedeyhteisö poikkeaa olellisesti monesta muusta arkielämän työympäristöstä ja kilpailu on siellä koko ajan kovenemassa. Yksinäisiä susia ei siellä enää juurikaan näe muuten kuin takavuosien mytologian kuvauksina.

Esteettiset mieltymykset

Urheilun ohella ihmiset ovat kiinnostuneita tieteestä, taiteesta, kaikesta suuhun pantavasta ja aisteihin vaikuttavista esteettisistä kokemuksista. Niissä kilpaillaan ja nykyisin armottoman kovassa globaalissa maailmassa. Talouden kohdalla kilpailu on välttämätöntä ja se vie palveluja ja tuotteita innovaatioiden ja tuotekehittelyn kautta aina paremmiksi eikä kilpailua saa edes pyrkiä estämään markkinoita näin manipuloiden. Kartellit ja tullit ovat aina olleet vapaan kilpailun välttelyä ja kun sparraajatkin puuttuvat omasta kotimaasta tai omalta talousalueelta, kilpailua halutaan vääristää. Usein se tapahtuu pienen piirin suljetussa ympäristössä.

Suljetun yhteisön takametsä

Kun pieni ja suljettu piiri pääsee päättämään alkaa taantuma. Lounais-Häme on taantunut jo kauan eikä siihen ole puututtu. Alue elää ikään kuin uussuomettumisen vaihetta väen ikääntyessä ja ainut joka tyrmätään, torjutaan pois kulttuuria pilaamasta, ovat vieraan kulttuurin valmentajat ja sparraajat. Viimeksi tätä valittaa alueen voimahahmo Sirkka-Liisa Anttila Forssan Lehdessä kertoessaan tuntemuksistaan yksinäisenä aluepolitiikan puurtajana (FL 31.1). Anttilan mukaan tilanne ennen kuntavaaleja oli vielä toinen. Väsymystään ja turhautumistaan valitta myös Helsingin Sanomissa (HS 31.1) presidentti Halonen ja hakee syytä Kokoomuksesta ja heidän vaalitappiostaan. Maan pääministeri valittaa vain terveyttään viisikymppisenä miehenä. Hänen "sparraaminen" median taholta on ollut kohtuuton ja kertoo median omasta kriisistä. Kun huoltosuhde alkaa olla joka vuosi luokkaa 80 000 jää eläkkeelle 30 000 tulee töihin, sen on pakko näkyä jatkossa muidenkin terveydessä kuin maan johdon. Jopa aurinkokunigas Juhani Tamminen kertoo olevansa väsynyt vanha mies ja jättää valmentajan tehtävät sairauteensa vedoten.

Forssan ja Suomen yhteinen tauti

Kiasma on pudonnut kansalliselle sarjatasolle kertoo Kiasman entinen johtaja Tuula Arkio (HS 31.1) samalla kun nykyinen johtaja Berndt Arell siirtyy kesken kautensa Svenska Kulturfondenin johtoon.

Kiasmasta on puhuttu kauan myös ulkomailla. Se on taiteemme ja samalla koko yhteiskuntamme näyteikkuna maailmalle. Tätä Kiasman tehtävää ja profiilia ei ole riittävästi pohdittu, jolloin myös sen sparraminen kohti kansainvälistä tasoa olisi mahdollista. Jos Kiasma toimii kuten klassikkonäyttelyjä järjestävä Ateneum, sen sparraaminen uutta luovan kulttuurin kautta jää mahdottomaksi. Sellainen jää myös kansallisten määrärahojen jaossa eurooppalaisten valtioiden joukossa kääpiöksi. Samoin käy Forssassa, jos uusi ja vanha elävät samassa maailmassa, ja pelkäävät kansainvälisten haasteiden edessä tukeutuen kovin konservatiivisiin arvoihin.

Jos yhteiskunnallinen keskustelun aiheesta estetään, Kiasman kaltainen laitos ei voi toimia kanavana uusille taiteilijoillemme sparratessamme heitä kohti kansainvälisiä ja sparrausta vaativia tehtäviä. Kaikki uusi on erityisen haasteellista juuri sen piilossa olevien nousevien innovaatioiden myös kaupallistamisen kohdalla. Tämä ei poikkea mitenkään tiedepuistojen ja teknologiakeskusten työstä saati Nokian kaltaisten konsernien strategiasta. Kyse ei ole iästä vaan asenteesta.

Kaikki ovat ringside-paikan tuomareita

Kauneus ja taide tekevät meistä aina asiantuntijoita ja usein myös tuomareita. Taide ja kauneuden olemus on biologinen ja psykologinen ilmiö ja esteettisyys koskee omia syviä tuntemuksiamme, usein poikkeavaa ilmaisuvoimaa. Me törmäämme siihen jatkuvasti niin missikisoissa, urheilukilpailuissa, taidekouluissa, vaateostoksilla, valitessamme juhlapöydän visuaaliset ja nykyisin myös terveyteen ja hyvinvointiimme laajasti vaikuttavat elämykset, ei vain makujen ja tuoksujen maailmaa. Charles Baudelairea lainaten Ossi Naukkarisen kirjoituksessa (HS 31.1) kaikki kaunis on lopulta merkki ihmissielun primitiivisistä tarpeista ja se ohittaa myös muuten kauhisteltavat mielihalut ja luonnon tavan houkutella meitä ikään kuin rikoksen teille. Kilpailu ei saa tehdä meistä susia ja eläimiä.

Gallen-Kallelan suusta

Janne Gallen-Kallela-Siren kirjoittaa (HS 31.1) kuinka suomettuminen vaivaa yhä suomalaista kuvataidetta. Tämä koskee sekä taidelaitoksia, apurahoja sekä Neuvostoliiton satelliittina toimineitten valtioitten 1970-luvun toimintakulttuuria. Gallen-Kallelan mukaan koko taiteemme on kansainvälisesti kutistunut ja sen taustalla on hyvin kapea samanmielisyyden pakkopaitaan puettu suomettumisen ajan eliitti, joka määrää kaikki reunaehdot: rahoituksen, hankinnat, levityksen, esilläpidon, medianäkyvyyden, kritiikin sekä lopulta poliittisen ja taloudellisen arvon. Tämä sama näkyy meillä myös maakunnallisina ilmiöinä kiitos pääkaupunkiseudun taantuman.

Taiteella on mittava henkinen ja sosiaalinen, taloudellinen arvo sekä kyky toimia koko kansakunnan innovaatiopolitiikan strategisena sparraajana. Juuri oma kansallinen tai alueellinen, paikallinen kulttuurimme sparraa muun taloutemme ja sen kansainväliset rakenteet ja kertoo myös meistä maailmalla kuinka tuotteemme on toteutettu, mikä on meidän oman luovan osaamisemme lähde ja innoittaja.

Valtaosa nykytaiteilijoistamme, kirjailijoista, tieteen tekijöistä haluaa lopulta tänään maailmalle, eikä heitä ohjaa yksinapaiset ideologiat. Nykytaiteen komeetta Nicolaus Schafhausen kutsui Helsingin Sanomissa 23.1. Kiasmaa kuolleeksi museoksi, joka on menettänyt painoarvonsa kansainvälisessä debatissa. Onko näin myös muun kulttuurimme, koko taloutemme ja politiikan laita? Onko kyseessä vanhenevan ja väsyneen kansakunnan oireilu? Sparrataanko Rocky ja Stallone mestariksi vielä 90 vuotiaana? Vai onko kyse sittenkin vain väärästä asenteestamme kilpailuun?

Meille valehdellaan

Manipuloinnin mestarit

Salingerin nekrologi oli tänään myös Helsingin Sanomissa kertoen kuinka “Sieppari ruispellossa” synnytti aikanaan uuden nuorisokulttuurin ja kirjassa oli myös sellaisia käsitteitä (sanoja) satamäärin toistaen, jotka aikanaan estivät vaikkapa Norman Mailerin romaanin julkaisemisen. Mailerin viimeiseksi romaaniksi jäi Adolf Hitlerin lapsuudesta kertova komea myös runsaasti faktaa yhdistelevä fiktio. Samaan aikaan kirjoittamani Arctic Babylon päättyy niin ikään tuohon Mailerin suurtyöhön ja sen mainitaan olkoonkin, että sen lähdeluettelo on kerätty nähtävästi kaikesta mahdollisesta Mailerin aikanaan kokoamasta kirjastonsa aarteista. Ne on nähtävissä jopa kirjan lopussa. Niiden sidos ja merkitys kirjaan ei näy tieteellisen julkaisun tapaan lainkaan eikä Norman Mailerin romaani ole muuta kuin fiktiivinen työ mahdollisesta lähdeluettelosta huolimatta. Lähdeluettelo Norman Mailerin tapaan tehtynä pikemminkin laskee kirjan arvoa.

Väite siitä että "Sieppari ruspelossa" olisi vuonna 1951 käynnistänyt uuden valtaisan nuorisokulttuurin, on yhtä suhteeton kuin että sen kääntäminen suomeksi olisi saanut aikaan suomalaisen yhdyskuntarakenteen murroksen ja maaltapaon, kaupungistumisen sen sosiaalisena ilmiönä. Oikeammin kirjailija Salinger oli aikansa tuote ja hänen romaaninsa kuvasi tuota muuttuvaa kulttuuria siinä missä sen myöhäsyntyinen käännös suomenkielelle prosessin leviämisen pitkää viivettä Yhdysvalloista Suomeen. Kulttuuri oli tullut tänne toki paljon ennen Salingerin kirjan kääntämistä.

Käsitteet, jotka olivat vuonna 1951 liki esteenä kirjan julkaisemiselle olivat niinkin harmittomia sanoja kuin “goddam” ja “fuck”. Ne olivat olleet Yhdysvalloissa käytössä iät ajat mutta niiden siirtäminen kaunkirjalliseen tuotteeseen ei ollut tavallista laajalevikkisessä ja arvostetussa kustannustoiminnassa. Tänään näitä käsitteitä saa kuulla kaduilla ja leffoissa enemmän kuin mitään muuta käsitettä ja niiden merkitystä on arvioitava symbolirakenteen laajemmasta struktuurista, äänen aksentista ja kasvojen ilmeistä. Ne eivät valehtele niin paljon kuin sanat, joita ei sanota tai tunneta. Salingerin kirja ei tätä prosessia aiheuttanut eikä nopeuttanut. Sen sijaan television ja muun sähköisen median merkitys oli varmasti paljon suurempi.

Suomeen tämä nuorisokulttuuri rantautui uskottavasti kuitenkin vasta suuren ikäluokan murrosiän myötä ja kirjan kääntäjä oli tuon ajan nuorisokulttuurimme kirjallisuuden valovoimaisin tähti Pentti Saarikoski. Välimatka Yhdysvaltoihin oli tuolloin noin 15 vuotta. Vuonna 2004 kirja käännettiin uudelleen Arto Schroderuksen työnä. Saarikosken ikäiset olivat silloin tulleet nyt kiisteltyyn eläkeikään ja uudelta käännökseltä haettiin sopivampaa kieliasua, konservatiivisempaa, mutta nostalgian silti säilyttävää. Sama Salinger mutta uudessa paketissa. Itse hän oli vaiennut kirjailijana pian esikoisensa jälkeen eikä halunnut tuottaa lisää samaa, josta häntä myös moitittiin. Hän oli alkanut toistaa itseään, kuten usein palkitun esikoisteoksen tekijälle tahtoo käydä.

Kielipeliappelsiini

Kirjallisuus on kielipeliä. Elina Kouki väitteli hetki sitten todistaen kuinka kirjallisuustieteellisten käsitteiden opettaminen on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa puutteellista käsitteiden määrittelyyn ja käyttöön liittyvien ongelmien takia. Edellinen teksti on suoraa lainausta hänen tämän päivän vastauksestaan Helsingin Sanomissa (HS 30.1) siihen kohuun, jonka hänen väitöksensä aiheutti ja etenkin Pirjo Singolle.

On hyvinkin mahdollista, että nuorilla kirjoittajilla on vaikeuksia hahmottaa sellaisia käsitteitä kuin “satiiri”, josta tuossa tekstissä on haettu tyyppiesimerkkiä symboliikkaan, joka saattaa olla nuorille tänään sananakin vaikea. Oleellista kuitenkin on, että väitös on tullut hyväksytyksi, ja vastaväittäjät puolsivat sitä “ilomielin” ja “mielihyvin” tohtorin väitöskirjaksi, kuten Elina Kouki kirjoituksessaan kertoo. Se etteivät “fuck-nuoret” tunne välttämättä satiirin tai ironian eroja, tai näitä käsitteitä koulussa, voi olla hyvinkin väitöskirjan arvoinen asia, ja tutkimus siitä on ollut hyödyllistä ja valaisevaa, ajatuksia herättävää ja “väitöskirjan parasta antia“, kuten Kouki kirjoittaa käsitteiden käytöstä äidinkielen opetuksessa. Olisi outoa antaa nuorille aineen aihe ja vaatia kerronnalta satiirin tai ironia aineksia, jos nämä käsitteetkin ovat sanoina vieraita.

Harakan varpaat lumessa

Timo Valjakka (HS 30.1) on käynyt Pohjois-Esplanadilla Hubert Scheiblin kuvataidenäyttelyssä ja kertoo kuinka taiteilija on syntynyt vuonna 1951, samana vuonna kuin vaikkapa tämän artikkelin kirjoittaja, ja lähestyy siten jo melkoisen kokeneen taiteilijan ikää. Edelleen Valjakka kertoo taiteilijan syntyneen samassa kaupungissa kuin Freud ja Wittgenstein (Wien) ja että hänen opettajanaan on ollut aikanaan Arnulf Rainer, informalismin johtohahmoja aikanaan. Kaikki tämä on totta.

Teoksissa Valjakka näkee vuodenaikoja, talvista jäätä, jonka pintaan eläimet ja luistelijat ovat jättäneet kalligrafisia merkkejään. Työt kun ovat kalpeita, liki lumisen valkeita, muistuttavat Helsingin aamuista maisemaa katutasolla taiteillen lumipyryn keskellä paikoituspaikka autolleen hakien.

Kun kuvattomassa, ilman sanoja olevassa symbolimaailmassa, värien kautta elävässä, ihminen näkee symboleja, harakan varpaita ja jäniksen jälkiä, taiteilija on elänyt suotta vuodesta 1951 käyden koulunsa prof. Max Weilerin johtamassa laitoksessa, yhdessä Wienin nimekkäimmässä Akatemiassa.

Ikivanha historia taustalla

Tutustuin itse Weilerin töihin ensimmäisen kerran Innsbrukissa. Max Weilerin freskot ovat vaikuttavia ja niiden taustalla on hänen omat kokemuksensa kaukaa ikivanhasta kiinalaisesta Song Dynastian (960-1279) aikaisesta värien sekä etenkin grafiikan teoriasta ja professori Karl Sterrerin opeista (Academy of Visual Arts). Sterrer, Weiler ja Scheibl ovat isoisän, isän ja pojan kertomusta siitä tieteen ja taiteen katkeamattomasta ketjusta, josta kirjoitin edellisen artikkelini “Pakkanen”. Lämmin kiitos Pakkasten suvun edustajille saamastani palautteesta.

Tämän ikivanhan koulukunnan töitä Itävallassa tunnistaa helposti, eikä niillä ole juurikaan kosketuspintaa suomalaiseen talveen tai jääkiekkoilijoiden jättämiin kuviin jään pinnalla olkoonkin, että suomalaiset naiskaunoluistelijat ovat viehättäviä olentoja. Sen sijaan tutustumalla graafisen taiteen akatemiaan Wienissä (Academy of Grafics Arts) ja sen tekemään taiteeseen ja professoreihin, syntyy ehkä parempi kuva Hubert Scheiblin maalauksista, joista itse pidän eniten 1980-luvun lopulla tehdyistä keltavoittoisista maalauksista sekä nykyisin hyvin tummista tai vastaavasti täysin vaaleista mielen maisemista. Uran alkupuolen työt ovat kokonaan toisen tyyppisiä ja tuon ajan koulukunnan tuotosta. Kehitys näkyy paljon voimakkaampana kuin vaikkapa juuri päättyneessä Pablo Picasson loistavassa elämäntyön näyttelyssä, josta suurtyöstä kiitos järjestäjille.

Se mistä ei voi puhua

Tuntuisi omituiselta, jos joku joskus kertoisi minusta itsestäni henkilönä, joka on syntynyt Savossa, jossa syntyi mm. Urho Kekkonen tai Paavo Lipponen, ja että olen käynyt samaa koulua Pertti Pasasen tai Keijo Rosbergin kanssa Juhani Ahon ohella. Valaisten samalla taustaani käyttäen nimikaimojani tai opettajia, jotka ovat harhailleet aikanaan joko Oulun, Turun ja Helsingin yliopistoissa sekä lopuksi kertoisi työni tuovan mieleen jotain sellaista, joka liittyy aikamme nuorison käyttämään symboliikkaan (fuck you). Sillä mistä muusta muutaman vuosikymmenen kuluttua kriitikot medioissa kielellisen ulkoasunsa rakentavat kuin tämän ajan nuorison käyttämistä symboleista? On vähäisempiäkin syitä vetäytyä syrjään, erakoitua ja vaieta, vastaisivat Salinger ja Scheblin, Max Weiler ja Grigori Perelman. Se mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Botuliinitoksiinia

Dagens Nyheter kertoo kuinka sodan aikana syntynyt ikääntyvä suuri ikäluokka ympäri maailmaa ja myös Ruotsissa, joka on hyvinkin sotaa käynyt ja kärsinyt maa, hakee ratkaisua ryppyisen ihon ongelmiin botoxinin käytöllä. Botoxin on hermomyrkky, botuliinitoksiini, joka poistaa rypyt lamauttamalla mm. kasvojen lihaksistoa. Botuliinitoksiinin käyttö on lisääntynyt ikääntyvien sinkkujen joukossa etenkin Tukholman alueella.

Oikeasti hermomyrkyn vaikutus on hieman sama kuin alkoholin ja siis erilaisten käymistuotemyrkkyjen (etanoli) käyttö elimistössämme. Kun kyky nähdä heikkenee tai muuttuu, alamme saada neurologisia ja psyykkisiä oireita, käytös alkaa lähestyä myrkytyksen aiheuttamaa psykoosia, kyky nähdä erikseen lasi ja sen takana oleva maisema, maalaus, mikä tahansa esine, abstrakti ilmiö tai kertomus, heikkenee ja edessä on vain peilipintaa, harmaata siloista jäätä ja siinä kuva, jonka tunnistaminen on vaikeaa, rypyt katoavat. Samalla ympärillämme olevat viisaat ihmiset vaikenevat. Vanhenevan ihmisen rypyt eivät ole kiinnostavia, niitä ei huomata, juopuneena niistä ei välitä, botuliini myrkkynä pyyhkii ne näkökentästämme, takaraivosta. Se mitä ei huomata, joka on ulkopuolella kiinnostavan, siitä vaietaan ja viisas vanheneminen on juuri sitä, kiinalaisen taiteen parasta antia ilman botuliinia tai etanolia.

Luulosairaus

Ben Zyskowicz lukee ratikassa Suomenmaata ja kertoo luulosairaudestaan. Kuvassa hän lukee todellakin keskustalaista Suomenmaata ja epäilee jonkun kurkkivan olkansa yli. Hän epäilee tulevansa luulosairaaksi ja selittää samalla kuinka hän ei ole liittymässä Keskustaan, mutta pitää keskustaa muuten rakkaana vastustajana ja on valmis mainostamaan Suomenmaata. Mainoksen korvaus, 200 euroa Suomenmaalta, menee Haitin katastrofin uhreille. Sellainen luulosairaus on aina tervetullut ja kertoo hallituksen yhteistyön toimivuudesta.

Ben Zyskowicz on suomalaisen politiikan yksi miellyttävimmistä ja piristävimmistä hahmoista jo vuosikymmenten ajalta. Valitettavasti edes se ei pelasta siltä pääkirjoitustoimittaja Paavo Raution (HS 30.1) havainnolta, jonka mukaan Suomi on nyt kuin Kimi Räikkösen kyydissä istuva kartanlukija. Kun auto alkaa aliohjata ei auta vaikka renkaat onkin käännetty menosuuntaan. Aliohjautuva auto puskee hankeen oman vanhahtavan tuotantorakenteemme, huoltosuhteen heikentymisen, työttömyyden kasvun ja velkaantumisen seurauksina. Muun luulottelu syntyy maailman talouden nopeasta korjautumisesta, ei omamme. Omia ongelmia ei pidä panna Yhdysvaltain, Kiinan tai EU:n ongelmien piikkiin. Itsepetos, vainoharhat ja luulosairaus ovat valheista vaikeimpia ja pahenevat itsekkyyden ja vanhenevan yhteiskunnan myötä.

Kirkasotsaisen periaatteet ja valeholismi

Forssan Lehdessä sama asia esitetään kuluttajan näkökulmasta ja kolumnisti, kirjailija Kai Linnilän toimesta. Jokaisella meillä on musta pisteemme ja se tulee viimeistään esille silloin, kun haemme kirkasotsaisina periaatteen ihmisinä aitoa ja arvostamamme kokemuksen ja luovan osaamisen tuotetta, mutta tyydymme kuitenkin halpaan kopioon ja huonoon jäljitelmään. Sen taustalla on nykyisin kykymme valehdella itsellemme ja uskoa salamyhkäiseen, suunnitelmalliseen ja apokalyptiseen maailmankuvaan, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Holismi tieteenä on eri asia kuin vainoharhainen tapa yhdistää puurot ja vellit toisiinsa.

Valeholismissa (pseudoholismissa) kaikille tuttu tapahtuma herättää tunteita monissa ja tuloksena on helppo uutinen, faktojen ja yksityiskohtien kirjot tukevat siinä mukamas toisiaan ja liittyvät yhteen kertomukseen, pahansuopaan tavoitteeseen ja nurkan takana piilevään tuomiopäivään, sankariin joka pelastaa ja paljastaa uhkaavan salaliiton tai poliitikkojen juonittelun, medioitten mafian. Siinä eroavan pääministerin tai puoluejohtajan on oltava juuri median työn tulosta ja sankaruutta. Muuten kahden vuoden mediamylläkkä on mennyt harakoille.

Internetissä leviävät tarinat vain mutkistavat aiemmin helpommin jäsenneltävää maailmaa, ja se on helpointa kytkeä tarinan kertojan urbaaniin legendaan, jossa printtimedia on manipuloijana muita medioita paremmassa asemassa moniarvoisen maailman vanhan kokemuksemme “objektiivisena” taustoittajana. Meille valehdellaan ja manipulointi on juuri sitä. Moni meistä haluaa tulla manipuloiduksi jopa myrkyttämällä itsensä.

Pakkanen

Siepparin hyvästit

Noin kaksi vuotta takaperin blogikirjoitukseni oli kahdesta erakoituneesta henkilöstä ja heidän omalaatuisesta elämästään. Toinen oli kirjoitettu Runebergin päivänä ja laskiaistiistaina otsikolla “Sieppari ruispellossa” ja toinen kuvasi venäläistä matemaatikkoa ja juuri alan “Nobelin” voittanutta Grigori Perelmania otsikolla “Outo Grigori Perelman, outo Juhani Seppänen, tuttu ja rakastettu Matti Nykänen”. Jälkimmäinen löytyy uusimmasta, vielä työn alla olevasta kirjastani, edellinen jo painosta tulleesta julkaisusta.

Minulle oli annettu tehtäväksi vertailla kahta suomalaista käännöstä “siepparista”, 1960-luvun Pentti Saarikosken suomennosta ja vuosikymmeniä myöhemmin Arto Schroderuksen vuonna 2004 suorittamaa samaa urakkaa. Suomenkieli ei taivu kahden mestarin kääntämänä alkuunkaan samalla tavalla edes kohtuullisen helppona pitämästämme englanninkielisestä hengentuotteesta. Grigori Perelmanin tuotteet taas olivat matematiikan kieltä, liki erakkomunkiksi kuvatun venäläisen avoimeen nettiin tuottamia outoja merkkejä satojen sivujen verran samasta asiasta. Hänen kerrottiin asuvan äitinsä kanssa omituisena peikkopartaisena Röllinä naavaisten metsien marjoista ja sienistä eläen. Palkintoaan Grigori ei koskaan ottanut vastaan. Media elää tällaisesta uutisesta, ei matematiikasta ja sen kielestä.

Normandian muistot

Molempia henkilöitä yhdisti erakoituneen ja vaikeasti traumaattisen elämän ohella poikkeuksellinen lahjakkuus ja juutalaiset juuret. Molemmat välttelivät julkisuutta ja erityisesti kirjailija Salingerin elämää järkyttivät toisen maailmansodan verisimmät taistelut, matka Normandian moneen kertaan kuvatusta ja dokumentoidusta maihinnoususta läpi miehitetyn Ranskan sekä toiminta vastavakoilussa ja keskitysleirikokemukset nuorena sotilaana juutalaisia niistä etujoukoissa vapauttaen. Palaneen liha haju ei koskaan häipynyt sieraimista, kertoo Salinger kirjoissaan.

Chalinger eli koko nuoruutensa pakkasessa ja kuoli pakkaseen nyt 91 -vuotta täyttäneenä, siitä erakkona liki kolmanneksen Yhdysvalloissa New Hampshiressa vanheten. Alku oli Hitlerin pakoilua ja epäonnistuneita opiskelukokeiluja, ujon nuoren miehen elämää vieraassa ympäristössä ja maanpaossa. Rakastuminen sodan aattona Eugene O’Neillin tyttäreen, joka aloitti pian suhteen Charlie Chaplinin kanssa ja jätti kirjailijan alun, edelsi pakenemista armeijaan vuonna 1942. Vasta paljon myöhemmin hän oppi läksynsä, sen saat mitä pakenet.

Hemigwayn heimolainen

Salinger oli sodan aikana kirjeen vaihdossa mm. Ernest Hemingwayn kanssa ja tapasikin hänet myöhemmin. Hemingwayn kohtalo oli lopulta vieläkin surullisempi loppua kohden kuin häntä nuoremman Salingerin ja liki koko viimeisen vuosikymmenen ennen itsemurhaansa Hemingway eli psykoottisen vainoharhaisessa alkoholistin maailmassa. Hemingwayn kuolema ja Salingerin eristäytyminen olivat liki samanaikaisia tapahtumia nekin. Salingerin ympärillä ihmisillä oli taipumusta kuolla väkivaltaisesti ja tätä hän kuvasi joskus pakkoneuroottisen ahdistuneesti ymmärtämättä, mistä oli kyse.

Salinger ehti olla kaksi kertaa lyhyen aikaa naimisissa ennen kolmatta liittoaan Colleen O’Neillen kanssa tuolloin jo 70 -vuotiaana vanhuksena. Se varmaan pelasti hänet Hemingwayn kohtalolta.

Traumaattisia tarinoita

Salinger käytti kertomuksissaan traumoja kokeneen sotilaan tarinointia ja ne julkaistiin aluksi vaatimattomasti, myöhemmin näkyvämmin aikakauslehdissä. “Sieppari ruispellossa” ilmestyi jo samana vuonna kun synnyin 1951 ja muita suomeksi käännettyjä romaaneja on vain kaksi, “Yhdeksän kertomusta” vuodelta 1953 ja “Fanny ja Zooney” vuodelta 1961. Vuonna 1965 Salinger käytännössä katosi kokonaan julkisuudesta ja tuli esille nyt kuoltuaan 91 -vuoden iässä jättäen jäähyväiset hyisille kokemuksilleen.

Pakkanen on fyysinen ilmiö ja tarkoittaa veden jäätymistä ja tuosta alkavia tuntemuksiamme paukkupakkasesta tulipalopakkaseen omien ruumiin nesteittemme taistellessa jäätymistä vastaan. Lämpölaajenemisesta tai oikeammin sen aiheuttamasta kokoon puristumisesta johtuva pauke hirsiseinissä ja puiden rungoissa sai aikaan paukkupakkaset ja huurteisten nurkkien sulattamiseen käytetty liian ankara lämmitys tulipaloineen tulipalopakkaset. Siperiasta puhaltava hyinen tuuli muuttaa kokemuksen suomalaisille tutuksi. Siperia opettaa suomalaisia globaalin maailman ankaraan todellisuuteen.

Ikävä totuus

Opettajani Eino Säisä Iisalmessa kirjoitti jatkoa Väinö Linnan romaanitrilogiaan antaen sille nimeksi “Kukkivat roudan maat” kuvaten sillä elämäämme Ylä-Savossa sodan jälkeen ja yhdyskuntarakenteen murroksen vuosina 1960 ja 1970 -luvuilla. Säisä hukkui heikkoihin jäihin ja virtapaikkaan tavalla, jossa mukaan tulee juuri kirjailijoille ja luovan työn tekijöiden kohdalla tyypillistä pohdintaa kuoleman luonnollisuudesta. Säisän kuului elää ja kuolla hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Mika Waltarin ja Aleksi Kiven tai Iisalmen suuren pojan Juhani Ahon. Se on samalla Grigori Perelmanin ja Jerome David Salingerin hyväksymäämme ja heidän itsensä ansaitsemaa elämää. Joka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön niin kirjailijana, taiteilijana kuin tiedemiehenäkin. Mieluiten yksin ja eristettyinä, innovaatiot ja uudet ajatukset kiusanaan, piilotajuntaamme ärsyttäen paljastaessaan umpihangessa liikkuen ja pakkasta sietäen meille ikävän, epämiellyttävän totuuden.

Pakkasten suku

Vanhoissa asiakirjoissa suomalaiset ovat saaneet usein nimensä ankarasta luonnosta. Pakkanen-nimestä on tietoja niin maamme länsi- kuin itäosissa. Suomensukuisilla kansoilla nimistössä esiintyi pakkanen, poutanen, päivänen, sumu, tuuli, tuisku ja usva. Vuosisadan vaihteessa Pakkala tai Pakkas-alkuiset paikat tai talojen myyttiset symbolit, sosiaalisen muistin jäljet, lainasivat nimensä myös ihmisille ja suvuille niin idässä kuin lännessäkin. Kun suomalaisten oli aika keksiä itselleen nimi, se löydettiin usein luonnosta ja sen mukanaan tuomasta mytologiasta. Pakkanen antoi voimaa sietää ja kestää, kertoi kantajastaan.

Pääosa Pakkasista on ikivanhaa karjalaista sukua 1500-luvulta alkaen. Nykyisin Pakkasia tapaa eniten Kymenlaaksossa ja Helsingin seuduilla, mutta toki myös muualla Suomessa. Ala-Tornion Pakkaset ovat saaneet nimensä käännöksenä Pasckala nimestä ja Kurikassa naapuritiloina ovat niin Kylmänen, Halla kuin Pakkanenkin, kertoo Pakkasten sukukronikka.

Alex Haleyn juuret

Suomalainen sukututkimus käynnistyi aikanaan Alex Haleyn kirjoittamasta neekeriorjien juuria kuvanneesta romaanista ja sen televisiosovituksesta. Hieman ennen tuon kirjan ilmestymistä olin tehnyt oman tutkimukseni koskien juurensa täysin menettäneiden pakkomuuttajien, allasevakkojen, kohtaloista Sompion Lapissa ja menetysten merkitystä mm. näiden terveydelle sekä Afrikassa tunnetuille valtaisten vesistöjärjestelyjen aiheuttamille massakuolemantapauksille.

Voltan ja Kariban jättialtaiden Afrikassa käytettiin käsitettä “halla” ja “pakkanen“, tosin hieman toisessa merkityksessä kuin meillä Suomessa, mutta hyvin samalla tavalla painottaen kuin sukukansojemme kielessä ympäri laajaa Siperiaa tai muiden alkuperäiskansojen kohdalla tehdään. Elämää ja kuolemaa kuvaavat symbolit ovat kansojen mytologisessa muistissa ja uskonnoissa, filosofiassa, samaa alkuperää ja toistavat ihmismielen ja evoluution yhteistä sinfoniaa. Niillä on sama kansojen selviytymistä ja ajatusjärjestelmiä kuvaava Claude Levi-Straussin havaitsema, myös länsimaisen kulttuurin Platonin ja Immanuel Kantin pitkän linjan perimä.

Tieteen isovanhemmat

Sukunimen periytymisen sijasta kiinnostavampaa on seurata geeniemme siirtymää ja periytymistä. Saksalaiset ovat tehneet näin iät ajat myös tieteen periytymisen kohdalla seuratessaan väitöskirjojen valmistumista. Väittelijällä on aina kaksi ohjaajaa tai miekan “hiojaista” valmistelevaa “isää“. Näillä taas kaksi omaa tieteen oppi-isäänsä ja lopulta seuraamalla tätä sukupuuta, päädymme tieteen teon alkulähteille ja väittelijän omaan “perimään“.

Niinpä esim. omalla kohdallani Oulussa väitellessäni minulla oli kaksi lähinnä luonnontieteitä edustavaa “isää” ja Turussa väitellessäni vastaavasti ihmistieteitä edustavat “vanhemmat“. Professori Aspin toinen ohjaaja oli forssalaisillekin tuttu professori Aaltonen, joka ohjasi myös vaikkapa presidentti Mauno Koiviston väitöskirjan.

Näitä tieteen "isovanhempia" minulla on siis jo 16 sukunimeä ja seuraavassa polvessa (32) ei löydy enää juurikaan suomalaista nimeä. Ei se olisi mahdollistakaan, lukuun ottamatta vaikkapa Isak Pihlmanin kaltaista Ruotsista Tukholmasta Turkuun jääteitä hevospelillä kulkenutta 1600-luvun pyhien kielten professoria, joka samalla oli myös geneettisen perimänsä kautta kaukaisia 1600-luvun lopun esi-isiäni. Tuolloin matka Turusta Helsinkiin luennoimaan on ollut tuiskussa ja pakkasessa useamman päivän urakka ja melkoinen elämys tiettömien korpien läpi reessä palellen susien ulvoessa öisellä retkellä. Ymmärrän hyvin ettei Isak ollut halukas ottamaan vastaan Suomen ensimmäisen piispan sauvaa vaimonsa Stålbergin siitä häntä visusti varottaen.

Kun tieteen sukupuuta tai geneettistä sukupuutaan seuraa isovanhempiin, kahdeksaan sukuun ja edelleen näiden vanhempiin, 16 sukuun ja sukunimeen, olemme vasta tieteen teon poluilla ja periytymisessä 1800-luvun puolivälissä. Tuossa vaiheessa sukunimien kohdalla ei ole enää yhtään suomalaista, ja kun mennään edelleen kolme sukupolvea tieteen teon juurille, omien geeniemme periytymiseen, nimet tuplautuvat tyyliin 32, 64 ja 128 sukunimeä ja tieteen tekijää, väitöskirjojen ohjaajaa tai geeniemme kantajaa. Tällöin mukana on enää vain saksalaisia ja ranskalaisia nimiä ja viimeistään kun olemme keskiajassa, samat nimet alkavat toistua ja vahvistaa muutaman yliopiston tai tiedesuvun kertomusta. Sukunimiä kun on hetkessä enemmän kuin Euroopassa oli yliopistoja. Ja toki mukana on myös aina vallassa olleita kansoja juutalaiset ja roomalaiset, kreikkalaiset, mukaan lukien sekä Platonista ja esisokratealaisista juurista alkaen.

Dogmaattinen valta

Tieteemme juuret ovat melkoisen lyhyen polun jälkeen kokonaan Keski- ja Etelä-Euroopasta ja lopulta hyvin tutuissa nimissä, joita tänäänkin pidämme tieteemme perustajina tai suurten keksintöjemme alkulähteinä. Tuolta polulta poikkeaminen on ollut harvinaista ja se on johtanut joka harhaan, pakkasiin, tai tuonut pienen parannuksen aiempiin löydöksiin monien kiistojen ja taistelujen jälkeen, joista osa päätyi roviolle, osa teeseiksi kirkon seinään naulattuna. Tiede ja uskonto, kulloinkin vallalla ollut maailmankatsomus ja sen varaan rakennettu tapa elää ja toimia, edustivat samalla halua käyttää myös valtaa.

Uudet innovaatiot ja suuret tiedettä muuttavat teoriat ja mallit eivät voineet sallia kovin poikkeavaa ajattelua ja syntyi dogmaattinen ja omaa konventiotaan ylläpitävä rakennelma, joka taas oli pönkittämässä samoja sukuja, siniveristä perintöä tai graanin maljaa. Sellaisen rikkominen on ollut monen kirjailijan tai taiteilijan ydinosaamista tai eristämistä toisinajattelijana yhteiskunnassa, yhteisössä, kylässä tai kaupungissa, joka on koettu ahdasmielisenä. Suomessa puhuttiin yöpakkasista tarkoittaen aikaa, jolloin toisinajattelu oli vaikeaa idän suhteissamme, ja sitä käytettiin toki myös vallan välineenä.

Tinasotamiehen muistivirhe

Omalla kohdallani Pakkanen tuo mieleen kirjailijasisarukset Jukka ja Outi Pakkasen. Jukan muistan myös biologina ja Outin Uudet-Kirjat -kerhon päätoimittajana. Moni muistaa Jukka Pakkasen myös radioäänenä ja televisiosta kertomassa kilpapyöräilystä, jalkapallosta tai Italiasta, Internazionale Milanon kannattajana. Tälläkin tarinalla, jalkapallojoukkueiden synnyllä ja kannattajajoukoilla, on oma kiintoisa historiansa, josta pakkanen ei ole kaukana.

Ellen väärin muista Outin tuoreimman romaanin nimi on “Muistivirhe” ja Jukan “Tinasotamiehen poika”. Pakkasten yhteinen tuotanto sisältää liki puolensataa romaania ja lisänä on toimitettuja kirjasarjoja ja kuunnelmia. Ei ole epäilystä, etteikö Pakkasten sukuun kuulu luovuutta ja harvinaisen sympaattista ja lämmintä kertojamieltä.

Kolme puhetta

Eilen ja viime yönä seurasimme kolmea merkittävää puhetta. Nokian pääjohtaja Kallasvuo kertoi olleensa vuosi sitten hymyilevä, mutta sydän oli roudassa. Tänään oli jo sydänkin mukana hymyillen yhdessä nousevien pörssikurssien kanssa. Hän vähätteli sen merkitystä suotta. Toisen merkittävän puheen piti pääministeri Vanhanen, joka kertoi kuinka media ei vaikuttanut hänen päätökseensä jättää puheenjohtajan ja pääministerin tehtävät. Jos niin olisi ollut, hän olisi luovuttanut jo paljon aikaisemmin. Presidentti Barack Obaman puhetta kuunteli koko maailma ja totesi sen olevan presidentillisen ja paljon lyhyemmän kuin takavuosien puheet kuultuna Moskovasta. Joidenkin republikaanien mielestä oleellista oli hänen kaunis vaimonsa, toiset taas jäivät odottamaan Kimi Räikkösen näyttöä suomalaisilla jäisillä teillä pohjoisimmassa Lapissa, yrittäen samalla unohtaa punaisen Ferrarin kylmän kyydin jäämiehen takaraivossa.

Kuntien uusin palvelurakenneuudistus

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen uusin vaihe

Kuntasektori on ollut Suomessa historiansa suurimmassa käymistilassa vuodesta 2008 alkaen. Vielä vuonna 2008 maassa oli 415 kuntaa, mutta uuden vuosikymmenen alussa enää 342 ja luku vähenee koko ajan. Suurimmillaan kuntien lukumäärä oli sotavuosina, jolloin kuntiemme lukumäärä ennen valtakunnan rajojen muutosta oli 603 kappaletta. Sodan jälkeen kuntien lukumäärä pysyi liki vakiona miltei kaksi vuosikymmentä ja vasta 1970-luku, kaupungistuminen ja kaupunkilaistuminen maaltapakoineen, vähensi kuntien lukumäärän noin 450-460 tasolle, josta uusi palvelurakenneuudistus käynnistyi vuosituhannen vaihteessa ja vauhdittui vuosikymmenen puolivälin jälkeen.

Valtion ja kuntien uudet organisaatiot

Kuntarakenteen uudistus ja ns. Paras -hanke (kunta- ja palvelurakenneuudistus)hämmensi vanhoja etenkin perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palvelujen rakenteita ja syntyi niiden väliin laadittuja uusia organisaatioita. Itsenäisenä pysyneet kunnat joko tuottivat palveluja itse tai olivat jäsenenä palveluja tuottavassa kuntayhtymässä. Kolmas kunta osti palveluja ns. isäntäkunnalta, neljäs siirsi palvelut sairaanhoitopiirille, viides muodosti useamman kunnan kanssa uuden yhteistoiminta-alueen tai ulkoisti jonkun osan palveluista yksityiselle palveluntuottajalle.

Jotta alueellinen, perinteinen kunnan palvelusektori, olisi riittävän sekava rajoistaan, sairaanhoitopiireistä tai muista maakunnallisista tai seudullisista organisaatioista alettiin muodostaa samalla sosiaali- ja terevyspiirejä, jotka ottivat tehtäväkseen erikoissairaanhoidon perusterveydenhuollon lisäksi myös sosiaalitoimen palveluja. Näin peruskunnalta vietiin niiden historiallinen alkuperäinen tehtävä, eikä kuntalaiset enää tienneet, mistä mitäkin palvelua tulisi hankkia.

Poliittisen intohimon kohde

Erityisesti terveydenhuollon uudistamisesta tuli poliittisen intohimon kohde ikääntyvän väestön ollessa monella alueella liki ainut kuntapuoluetta ylläpitävä ja äänestävien joukko. Palvelujärjestelmien valtakunnallinen, alueellinen ja paikallinen sekavuus ei voinut olla näkymättä asiakkaiden palveluissa. Tätä alueellista palvelujen jaon sekannusta lisäsi samaan aikaan toteutettu valtion hallinnon virastojen ja läänien tehtävien uudelleen organisointi ja niiden osin myös uusien tehtävien lomittaminen epämääräiseksi muuttuneeseen kuntakarttaan. Kun järjestelmän hienosäätöön olisi vaadittu kirurgin veistä käytettiinkin kirvestä Paras-hankkeen puuttuessa terveydenhuollon järjestelmiimme.

Ongelmat muualla kuin järjestelmissä

Hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa luotu järjestelmä oli rationaalinen ja toimiva koskien perusterveydenhuoltoa, sairaanhoitopiirejä keskussairaaloineen ja kaikkein vaativimman yliopistollisen keskussairaalahoidon osalta. Suomalainen terveydenhuollon järjestelmä on ollut menetystarina ja myös kohtuullisen taloudellinen eivätkä terveyserot, työvoimapula tai palvelujen saatavuus johdu toki vanhustenhoidossa palvelujärjestelmästä eikä niitä voi ratkaista järjestelmämuutoksilla edes pohjoisimmassa Lapissa tai Kainuussa. Suomalainen maaseutu vain elää nyt suurinta rakennemuutostaan sitten 1960- ja 1970-lukujen vaihteen, jossa väestön liikkuvuus ja talouden dynaamisuus ei ratkea rajoja rakennellen jakaen maata sosiaali- ja terveysalueisiin, joiden hallinnointi ja ylläpito on kokonaan avoin kysymys.

Kuntarajat katoamassa

Kuntarajat merkitsevät ihmisten arjessa yhä vähemmän. Mentaaliset asuinalueet ja yhteisöt, kylät ja kaupunkien idyllit vanhat asunkorttelit ovat kadonneet jo aikapäiviä muuna kuin nostalgisena paikkaleimautumisen idyllinä. Uusi moderni teknologia laajensi työssäkäynti-, asunto- ja palvelumarkkina-alueet ja regionaaliset rajat korvautuivat spatiaalisilla käsitteillä jo 1980-luvulla. Uuden vuosituhannen virtuaalinen yhteisö ei ole sekään alueeseen sidottu muuten kuin kuvitteellisena psykologisena harhana. Jos rajoja vielä rakennellaan, niitä on rakennettava uuden vuosituhannen ja teknologian ehdoilla, jossa Suomen kokonainen alue on nähtävä Euroopan mittapuussa ja EU:n näkökulmasta.

Työpaikat ja verotulot pohjalla

Yhä laajemmat alueet ratkaisevat työpaikkojemme ja verotulojemme kehityksen sekä niihin pyrkivän strategisen suunnittelun. Kuntien yhteistyötä lisäsi kuitenkin eniten väestön ikääntyminen, uusien palvelujen kysynnän kasvu etenkin terveys- ja sosiaalialalla sekä työvoiman väheneminen. Kuntatalous alkoi näyttää miinusta pienten kuntien hoitaa hyvinvointipalvelunsa uskottavasti ja lainsäädännön vaatimalla tavalla. Suuria yliopistokaupunkeja kasvukeskuksina oli vain kuusi kappaletta koko maassa. Kaikille kuului kuitenkin saada samat palvelut riippumatta missä päin Suomea asuivat. Näin ainakin teoriassa ja myös supistuvilla maaseutualueillamme ja syrjäkylillä tai työttömyydestä kärsivän vanhan savupiipputeollisuuden vanhoissa yhdyskuntarakenteissa. Kunnallista palvelua ei voida rakentaa enää laput silmillä ja unohtaen koko toimintaympäristön valtaisat muutokset vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen aikana.

Kirjavat seudulliset yhteistyörakenteet

Kuntaliitosten ohella päädyttiin moninaisiin seudullisiin yhteistoiminta-alueisiin ja kuntayhtymiin, verkostoitumisesta tuli osa suomalaisen kunnallishallinnon arkipäivän toimintaympäristöä. Erityisesti tämä koski sosiaali- ja terveydenhuoltoa, opetus- ja sivistystoimea sekä laadullista ympäristöä ja teknistä infrastruktuuria. Edellä kulkivat luonnollisesti maamme innovatiivisimmat yhdyskunnat ja niiden alueilla sijaitsevat kuntayksiköt.

Rinnan julkisen palvelutarjonnan syntyi kasvavia yksityisiä palveluntarjoajia ja palveluja alettiin ulkoistaa. Monessa kunnassa sosiaali- ja terveyspalvelujen osuus alkoi olla leijonanosa koko kunnan taloudesta ja se hoidettiin yhteisesti ja ilman selvää isäntää. Samalla syntyi käsite isännättömästä rahasta ja myös isäntäkunnasta. Kuntien palvelurakennetta ei voitu enää jakaa kunnan sisällä tarjottavaksi vaan palvelut luokiteltiin kolmetasoisiin ja hinnaltaan arvaamattomiin ostopalveluihin. Näin jälkiomaksujat tulivat ajopuuna innovatiivisempien rakenteiden ohjaillessa niiden menestystä, joka johti suuriin taloudellisiin menetyksiin, kuten Urjalan kunnan kohdalla kuvaa liki 30 vuotta kunnan päätöksenteosta vastannut poliitikko (FL 26.1)


Kolmen tason kuntapalvelut

Kuntien palvelut jaetaan liki päivittäin käyttämiimme lähipalveluihin, kuten perusopetus, kirjasto, kotihoito, lähiliikunta ja lasten päivähoitopalvelut. Yksityisistä palveluista kioskit ja lähikaupat vastaavat näitä lähipalveluitamme. Pääosa suomalaisista pitää tänäänkin juuri näitä lähipalveluja kuntansa ainoina palveluina etenkin maaseudulla ja ne löytyvät ilman suurempaa vaivaa ja ovat identiteetin perusta ja yhteisön sydän, turvallisuuden tärkein rakennepuu ympäristöpsykologin kuvaamana. Kun ne hävitetään, ei jää yhtään mitään, mihin identiteettisi perustan lapsena rakennat. Muut ovat valtion palveluja, näin usein oletetaan. Palvelun tarjoajan ja maksajan ratkaisee mielessämme sen fyysinen etäisyys palvelun käyttäjästä. Näin oletamme kaupunkien palvelujen olevan laadultaan parempia kuin maaseudun. Varmaan näin onkin yksityisen palvelutarjonnan kohdalla, mutta ei yhteisin varoin ylläpidetyissä palveluissa. Näin ainakin teoriassa ja hyvinvointivaltion opeissa, jossa rajoja ei enää kuuluisi olla muuten kuin poliitisen intohimon tuotteena.

Seudulliset palvelut taas saavutetaan pääosin joko julkisella liikennevälineellä tai omalla autolla ja sellaisia ovat vaikkapa lukio, liikuntahallit, vanhusten laitoshoito, yleislääkäripalvelut, sosiaalihuollon erityispalvelut jne. Sekä lähi- että seudullisten palvelujen väestöpohjan tulisi olla nykykäsityksen mukaan noin 20 000 asukasta vastaten vaikkapa kaupan suurmyymälää yksityisellä sektorilla. Tämä raja ei voi olla kiveen hakattu, johtuen suuren maan harvaan asutusta väestöpohjasta, mutta nyrkkisääntönä siitä on tulossa raja kuntapalvelujen tarjonnalle kohtuuhinnalla veronmaksajalle. Nyt nämä palvelujen hinnat ovat muuttumassa hyvin eri tavalla hinnoitellen ja laadusta samalla tinkien. Erot ovat maan eri osien välillä jopa satoja euroja kuukaudessa. Nämä eivät taatusti korjaudu järjestelmämuutoksilla Helsingistä ohjaillen Sotkamon tai Taivalkosken, Rautavaaran ja Tohmajärven kunnissa Kainuussa, Lapissa, Pohjois-Savossa tai Pohjois-Karjalassa.

Laajaa väestöpohjaa taas edustavat seudullisia lähipalveluja täydentävät kaupunkien ja maakuntakeskusten tarjoamat palvelut, kuten erikoissairaanhoito, vammaisten perhe ja laitoshoito, ammattiteatterit sekä sosiaalipäivystys. Nämä palvelut järjestää meille yleensä laajan väestöpohjan kuntayhtymä ja yksityisellä puolella erityiskaupat ja tavaratalot. Näiden hankinnassa pienelle kunnalle saattaa tulla joskus ongelmia jo muutaman erikoissairaalapalveluja käyttävän asukkaansa seurauksena. Kunta ei voi valikoida itselleen vain äveriäitä veronmaksajia, nuoria ja kauniita ihmisiä.

Vuosituhannen alku oli opiskelua

Kuntaliitto käynnisti syksyllä 2007 yhteistoiminta-alueiden tuki- ja verkostohankkeet yhteistoiminta-alueita suunnitteleville kunnille. Näissä hankkeissa on selvitetty mm. henkilöstön muutosvalmius, demokraattinen päätöksenteko sekä kuntalaisten osallistuminen sekä johtamisjärjestelmät. Laki seutuyhteistyökokeilusta on kuitenkin jo vuodelta 2002 sekä seutuvaltuustokokeilusta vuodelta 2004 ja ne liittyvät puolestaan määräaikaiseen “opiskeluun” kokeiluseuduilla. Forssaa ja Lounais-Hämettä lähimmät kokeiluseutukunnat olivat Hämeenlinnan seutukunta sekä Loimaan seutukunta. Hämeenlinna päätti kokeilunsa Salon seudun tapaan kuntaliitoksiin. Järkevää toimintaa ja luovaa elämää on mahdotonta sitoa kauan puoliluovaan ja toimimattomaan sopimuksenvaraiseen leikkiin. Aikuiset ihmiset eivät jaksa “leikkiä” kokeiluilla ja valtuustoissa, joilla ei ole enää valtaa.

Sopimuksenvarainen viivyttely

Sopimuksenvaraisella seutuyhteistyöllä ei ole lakisääteistä päätöksentekoelintä, ellei sellaiseksi sovita esim. kuntayhtymää tai kuntien yhteistä lautakuntaa. Valtuustojen on vaikea ohjata strategista yhteistyötä, riviluottamushenkilöt ja lähiesimiehet eivät aina sitoudu sopimusten toteuttamiseen, tavoitteet jäävät oman kokemukseni pohjalta retoriikan tasolle, tavoitteita ei seurata eikä vaikuttavuutta arvioida. Olen kirjoittanut tästä kirjan Keski-Karjalassa yhteistyötä ohjaillen 1990-luvun alussa kahden vuoden ajan. Se opetti paljon ruohonjuuritason prosessista ja sen etenemisestä. Sopimus luo kyllä perustan ja määrittelee tavoitteet sekä sitouttaa ylimmät päätöksentekijät seutuyhteistyöhön, mutta se ei tahdo riittää substanssitason toteuttajan elämässä ja palvelun tarjonnan arjessa kentällä. Siellä kohdataan päivittäin palvelun kysyjät ja jonkun on tehtävä päätökset nopeasti sekä kannettava demokratiassa myös poliittinen vastuu. Kuntalaisen on tiedettävä mistä palvelu saadaan ja vanhusten kohdalla turvallisuus ei saa järkkyä, lasten identiteettiperusta on säilytettävä omissa kotikylissään. Kunnan perustehtävät eivät saa uudistusvimmassa unohtua.

Kunnat eivät ole kukkia

Ajatus jossa kaikki kunnat saavat kukkia seutusopimuksen sisällä ei ole toimiva 74 suomalaisen seutukunnan kohdalla, jossa etenkin vanhusten ja lasten lähipalvelujen hoito peruskunnissamme on hyvin erilaisella väestörakenne ja kunnallistalouden ehdoilla toimivaa eikä edes vähimmäistavoitteita aina saavuteta. Terveyden, hyvinvoinnin ja sosiaalisen turvallisuuden edistäminen on kuitenkin keskeisin organisaatio uusissa väestöpohjan kuntayhtymissämme ja muut palvelurakenteet on kyettävä ohjaamaan avoimesti ja ennakkoluulottomasti näihin raameihin, niin myös Forssassa ja Lounais-Hämeessä. Tähän tulokseen seutukunnassa olisi voitu päätyä vuonna 2000 tai vasta 2015, mutta lopputulos olisi ollut vuonna 2000 tehdyssä päätöksessä paremmin toimiva vuonna 2015. Tämä sama pätee myös Keski-Karjalassa ja mallin totetuksessa siirtymällä sopimuksesta käytännön toteutukseen. Viivyttelemällä on vain menetetty Urjalan tapaan omaisuuksia, joista hyötyvät maaseutualueiden ulkopuoliset varallisuuden keräävät keskusalueet tai hallinnolliset innovaatiokeskukset myös Etelä-Pirkanmaalla.

VAK - Veikko Antero Koskenniemi

Jos sinulle myönnettäisiin kunnianosoituksena V.A. Koskenniemi -palkinto tai -mitali, olisitko onnellinen ja otettu tästä huomionosoituksesta? Vai kieltäytyisitkö koko kunniasta ja palauttaisit mitalin?

Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962) oli runoilija, kriitikko, yliopistomies ja akateemikko, suuri suomalainen kulttuurivaikuttaja ja vallankäyttäjä. Toki myös monialainen hallintomies ja poliittinen pelaaja, yliopiston opettaja ja rehtori, lehtimies ja toimittaja, ahkera kirjoittaja, “bolsevismivoittoisen radikalismin” ankara vastustaja, “juutalais-marxilaisen” kirjallisen maaperän kitkijä sekä suomalainen Goethen seppelöimä humanisti. Goethestä, Aleksis Kivestä, Maila Talviosta, Werner Söderströmistä monografiat kirjoittanut yli kymmenen runokokoelman ja runsaan parinkymmenen essee- ja aforismikokoelmien ohella.

Volter Kilpi kuvasi kollegaansa Turun yliopistossa “kansansa pimeimpien veritekojen lietsojaksi“. WSOY:n hallintoneuvostossa häntä luonnehdittiin Kai Häggmanin tunnelmoimana “häikäilemättömäksi opportunistiksi ja juonittelijaksi“, poliittinen vastustaja Raoul Palmgren “suomettarelaisen jesuiittaperinteen jatkajaksi“. Jokainen merkittävä vallan käyttäjä ja vaikuttaja olisi näistä nimensä eteen liitettävistä epiteeteistä tyytyväinen. Hän on onnistunut ja sanoma on mennyt varmasti perille.

Lainaukset ovat tuoreesta professori, historioitsija Martti Häikiön valtaisasta liki tuhatsivuisesta teoksesta, jossa Leinon rinnalla tasavallassa toimineesta runoruhtinaasta tehdään aikaansa sidottu kudelma, ymmärtävän arvostava ja jopa ihaileva historiateos. Jos kritiikkiä löytyy, se on pantu aikalaisten suuhun tai, kuten Helsingin Sanomissa Pekka Tarkka (HS 22.1), omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin ja tarinointiin Koskenniemen “huseeratessa” lehtimiehenä. Nuorelle toimittajalle sellainen kokemus on ollut esimiehestä traumaattinen eikä sellaisesta ikinä toivu.

Tarkka kuvaus

Tarkan mukaan Koskenniemi oli oman asiansa ajajana aktiivinen ja savusti tuon ajan medioista vaikkapa “ruokottoman” J.V. Lehtosen, “katupoika” Aaro Hellaakosken, “pikkupoika” Tuomas Anhavan ja “mitättömyyksiä kirjoittavan” Eino S. Revon. Pekka Tarkan mukaan kulttuurivallankäyttäjä pyrki vaikuttamaan oman lehtensä kulttuuritoimituksen ohella kilpaileviin medioihin, eikä kuunnellut edes akateemikkokollegojensa huomautuksia Eino Kailaasta alkaen. Kun lopulta ensimmäiset modernistit, Pentti Saarikoskesta alkaen, rantautuivat tasavaltaan, V.A.K:si kutsuttu Koskenniemi pyrki sulkemaan tien näiltä “ruokottomilta mitättömyyksiltä“, jollaiseksi Tarkka joutui myös itse ja vaihtoi työnantajaansa.

Häikiön kirjoittama elämänkerta on historiankirjoittajan työtä, kuten historioitsijalle kuuluukin, ja Pekka Tarkan läheinen suhde kiisteltyyn Koskenniemeen, vallankäyttäjään ja konservatiiviseen kirjoittajaan, leimaa toki kritiikkiä. Tarkan otsikko Helsingin Sanomissa “V.A. Koskenniemi siirtyy lopullisesti historiaan” on ehkä enemmän Pekka Tarkan kuin lehden nykyisistä arvoista kertova purkaus olkoonkin, että otsikon voi tulkita kahdella tavalla lukematta Tarkan tekstiä. Luetun jälkeen toinen tulkinta kyllä karsiutuu eikä valtaisa historiateos saa oikeutta Tarkan kuvaamana, toisin kuin STT:n kautta tapahtuva ja medioille välitetty teksti tuosta valtaisan työmäärän vaatineesta julkaisusta. Lehdessä toimittajat tahtovat olla omavaltaisia ja etenkin eläkkeelle jäätyään.

Sota-ajan lapsi

Oulussa syntynyt, Helsingissä opiskellut ja Turussa eniten vaikuttanut Koskenniemi oli tyypillinen tuon ajan Pohjanmaalla kasvanut, isänmaallisuudestaan tunnettu oikeistolainen “valkoisen Suomen hovirunoilija”. Runous oli perinteiseen mittaan ja loppusointuihin nojaavaa eikä Koskenniemi koskaan oikein hyväksynyt vapaamittaista, loppusoinnutonta lyriikkaa. Vaikutteet Koskenniemi sai tuolle ajalle tyypillisesti joko Saksasta ja Goethea kääntäen tai antiikin Kreikasta ja Koskenniemi myös Ranskasta. Tunnemme Koskenniemen kansallismielisten sävelten sanoittajana Lippulaulusta Finlandiaan.

Paljon puhuttiin aikanaan Koskenniemen Natsi-Saksan suhteista, joista ehkä näkyvin meriitti oli sodan ajan Saksan kirjailijaliiton varapuheenjohtajuus Weimarin kirjailijapäivillä. Hän selvisi kuitenkin sodan jälkeisestä saksalaismielisten vainosta toisin kuin vaikkapa Viljo Kajava, joka joutui pakenemaan Ruotsiin. Tuossa vaiheessa Koskenniemi kuitenkin ajautui ulos suomalaisten kulttuurivaikuttajien joukosta.

Innovaattorista portinvartijaksi

Omat kokemukseni Koskenniemestä liittyvät kouluaikaan ja hänen ahkeraan tapaan tuottaa runoja myös lasten lausuttavaksi. “Olen unessa useasti, sinun kaduillas koulutie ja enköhän hautahan asti myös koululainen lie”, edusti tuon ajan pelkotiloja ja niiden toteutumista myöhempänä, koko elinkaaren mittaisena oppimistapahtumana, jossa koskaan ei ole valmis.

Myöhemmin Koskenniemen työt tulivat tutuiksi Oulun ja Turun yliopiston tutkijalle ja opettajalle sekä niin Kalevan kuin Turun Sanomien ahkeralle avustajalle. Tätä kautta Koskenniemessä oli jotain yhteistä, sielunveljeyttä, olkoonkin ettei Koskenniemi koskaan tullut niin läheiseksi kuin monet hänen teilaamansa aikalaisensa tai lähteet, joita hän ahkerasti viljeli tuotannossaan. Koskenniemen ja Leinon asema oli niin itsestään selvä, ettei heidän tuotantoonsa ollut syytä kajota sen enempää syventyen kuin Mika Waltarin romaaneihin tai Kalevalaan sen jo lapsena ulkoa lukien.

Esi-eksistentialisti

Koskenniemi oli liki epikurolainen eksistentialisti, jonka “laulut oli suruista tehty”. Vaikka tuotteliaan miehen elämä vastasi liki kymmenen oman aikamme uurastajan työuraa, pessimistinen ja puhdasoppinen lyriikka näytti kumpuavan kaikesta mihin hän ikinä ryhtyikin. Olemassaolon arvoitus ja ihmisenä olemisen ahdistus täyttää Koskenniemen runouden ydinsanomat, samalla kun hän toi maahan vahvan antiikin ja Ranskan kirjallisuuden tuntemuksensa sekä goethelaisen maailmankuvan.

Koskenniemi eli murroskulttuurin taitekohdassa ja pyrki toimimaan tietämättäänkin runoudessaan sellaisen portinvartijan tehtävässä, joita kansakunnalla oli sotien aikaan, ja vielä kauan niiden jälkeen, kuvataiteissa ja koko innovaatiorakenteemme vaikeasti uudistettavassa värien ja lyriikan, säveltaiteen ja tätä kautta koko sosiaalisen ja kulttuurisen taloudellisen rakenteemme uudistamisessa. Tuotteliaan ja lahjakkaan kulttuurivaikuttajan varjo oli pitkä ja monen nuoremman kollegan kohdalla myös synkkä.

Lallin lailla taistellen

Koskenniemeä ei pidä käsitellä yksittäisenä ilmiönä ja ajastaan irrallisena eurooppalaisen perinteen suomalaisena edustajana siinä Suomessa, jonka jäljet ulottuvat syvälle nyt eläkkeelle jäävän suuren ikäluokan kulttuurisissa kokemuksissa. Tuosta ajasta irtautuminen on kansallisen, liki pyhän topeliaanisen tradition ja myyttien siirtoa historiaan, ja siirtymistä seuraavaan suuren kulttuurimurroksen vaiheeseen, jossa omat uudet VAK:n kaltaiset voimat ovat osa kansallisen identiteetin muokkaamista ja muuttamista tuon ajan lehtimies professorista oman aikamme sosiaalisten medioitten tapaan käsitellä ja ohittaa eksistentialistisen filosofian sotien ajan “uuden kulttuurin luojat” ja heidän suomalaiskansallisen tavan ottaa vastaan uutta ja hyväksyä ideat, Lallin lailla vieraita vihaten ja torjuen.

Anu Kantolaa (SK 31.12. 2009) lainaten rasismin idea on väittää, että suomalaisuus on jotakin aina täällä ollutta ja ainutlaatuista. Tämä on Kantolan mukaan ikävä tapa soittaa kuolinkelloja kulttuurille sen muuttuessa suljetuksi, jossa kaikkien pitää elää ja ajatella samalla tavoin eikä mikään saa muuttua. Tässä muutoksen saumakohdassa Koskenniemi joutui ristiaallokkoon, kuten muutkin aikalaisensa, ja se ei voinut olla näkymättä tuotannossa.

Kasallinen tarina, identiteettimme, on voitava kertoa monella tavalla ja hyvin joustavasti. Agraarin yhteiskunnan teollistuessa ja palveluyhteiskunnan muuttuessa sekin seuraavaan vaiheeseen osana jälkiteollista informaatioyhteiskuntaa, jossa laaja koulutuksemme demokratisoi kansakunnan kriittiseksi ja samalla osaksi laajenevaa globaalia sosiaalisten medioittemme uusyhteisöjä. Oman aikamme koskenniemeläisyys olisi ikään kuin “kadotetun pyhän” etsintää Gerges Bartaillen filosofiassa.

Kulttuurivaikuttajan valta

Kykenemme tänään ottamaan avoimesti ja joustavasti vastaan ideat, myös suuret niin uskonnolliset kuin poliittiset liikkeet ja niiden parhaat oivallukset sekä talouden toimivat rakenteet laman taittuessa. Oleellista on, ettei näitä uusia mittavia ideoita, saati niiden pieniä osasia, kyetä hyödyntämään, ellei meillä ole samaan aikaan omaa innovaatiokoneistoa, omaa ideatuotantoa ja sen prosessin oivaltavaa sisästä kansallista avarakatseista uteliaisuutta ja suurpiirteistä suvaitsevaisuutta, joustavaa kulttuuria. Juuri tähän saumakulttuurien törmäykseen lukeutuu Koskenniemen kaltaisten kulttuurivallankäyttäjien sekä mahdollisuus että vaara monikulttuuristen ainesten yhdenmukaistuessa nyt myös Euroopassa ja rasismin lisääntyessä kasvavan muuttoliikkeen myötä.

Viisi vihjettä

Viiden pisteen vihje

Mikä yhdistää skotlantilaista kuningasta Jaakko III:a, joka surmattiin hyvin skotlantilaiseen tapaan vain 36 -vuotiaana vuonna 1488 ja ranskalaissyntyistä uskonpuhdistajaa Jean Calvinia sekä niin ikään ranskalaista kirjailijaa Marcel Proustia ja heidän ohellaan nobelisteja Kurt Adleria, vuoden 1950 Nobelin kemianpalkinnolla muistettua, Saul Bellowia, vuoden 1976 Nobelin kirjallisuuden palkinnon pokkaajaa sekä Owen Chamberlainia, vuoden 1959 Nobelin fysiikan palkinnon saanutta, toisiinsa?

Jos vastaus ja sen haku liittyy jotenkin kalvinismiin ja sen läheisyyteen ko. henkilöiden maailmankuvana tai muuten luovaan, innovatiiviseen ja ahkeraan, omintakeiseen ajatteluun ja toimintaan, josta myös pääministeri Matti Vanhanen sai moitteita virkansa alussa Helsingin Sanomien omistajasuvun jäseneltä juuri Jean Calvinin opeista moitittuna, arvaus on väärä. Ilmiöllä ei ole mitään tekemistä Keskustan puheenjohtajakisan kanssa, niin kiinnostava kuin se muuten olisikin. Näitä ongelmia ratkoo Jari Tervo Uutisvuodossa.

Helpotan tehtävää ja lisään vihjeitä sinänsä hyvin yksiselitteisen ja helpon ongelman avaamiseen niille, jotka eivät ole sitä heti oivaltaneet.

Neljän pisteen vihje

Tuohon kysyttyyn tapahtumaan ja kosmiseen näytelmään liittyy läheisesti maailman suurimman olutpanimon perustaja Adolphus Busch, mutta myös yhdysvaltalainen nero ja keksijä, fyysikko ja matemaatikko, alun perin kroatialainen sähköinsinööri Niloka Tesla sekä toinenkin suuri keksijä, hymiöistään ainakin monelle tuttu Harvey Ball.

Jos vastaus alkaa siirtyä Yhdysvaltain presidenttisukuun ja sen nerouteen, arvaus on edelleen väärä. Samoin jos olut yhdistetään saksalaiseen siirtolaisuuteen Yhdysvaltoihin ja sen mukana sinne muuttaneeseen ja roskaruokana tunnettuun hampurilaiseen oluen ohella, pohdintaan ylipainosta ja terveysriskeistä ruokakulttuurissamme, pohdinta menee harhaan, olkoonkin että ilmiöön toki liittyy myös Coca-Cola ja sen Classic -nimisen ikivanhan reseptin tarina maailman yhtenä suurimmista brändeistä ja läntisen kulttuurin tuotteista ja tunnusmerkeistä.

Kolmen pisteen vihje

Jos ilmiö vaikuttaa liiaksi tieteeseen tai kulttuuriin viittaavalta, ruokakulttuuria ja taloutta korostavalta, sillä on myös viihteeseen ja urheiluun johtavia yhtymäkohtia elämämme arkeen. Esimerkkeinä vaikkapa yhdysvaltalainen nyrkkeilijä “Jake LaMotta” Ciacobbe Rambo ja Sylvester Stallonen kaltainen kaikki iskut vastaanottava ja ne loppuun saakka kestävä nuoratun neliön sankari, tai oma Paavo Nurmemme juoksemassa samana päivänä ja vain tunnin välein 1500 ja 5000 metrin piinaavat juoksut Pariisin olympialaisten legendaarisimmissa illassa. Edes Lasse Virenin juoksut yhdessä Pekka Vasalan kanssa eivät tuon suorituksen arvoa hämärrä vähääkään suomalaisen urheilun ykkösiltana ja suurimpana tähtihetkenä.

Kahden ja puolen pisteen vihje

Nyt arvaaminen alkaa muuttua jo lähemmäs todellista tietoa, kun lisään mukaan vielä Arthur Ashen pelit voittamattomana tennisvirtuoosina, jota säestää Wimbletonissa rockin aikansa kuningas “Ronnie James Dio” Ronald Padovana sekä nuoremmille ehkä paremmin tuttu laulaja Jessica Simpson myöhemmin Mark Levergoodin haastattelemana Suomen tai Ruotsin televisiossa, kuinka vaan, ja taustalla soi vielä Arlo Guthrien sävellys. Kaikki nämä liittyvät vihjeeseen ja ovat sidoksissa myös edellisiin vihjeisiin. Galaktinen verkosto on nyt jo harvinaisen paljastava näiden tähtien asentoa ja liikkeitä tuntien.

Kun kerron vielä kuinka taustalla on suomalaisen rakastamani taidemaalari Helene Schjerbeckin maalauksia, Irinan Krohnin poliittista teatteria sekä lääkäri, kirjailija Jorma Palon ja Helsingin hiippakunnan piispan Aimo T. Nikolaisen yhteinen näkemys ihmisen mielestä ja sen syvyydestä, saavutusten kirjaamisen mielettömyydestä, jo pääosa, yli 90 % lukijoista on tiennyt mistä on kysymys. Niin paljastavaa on Schjerbeckin käden jälki yhdessä Arlo Guthrien sävellysten kanssa kietoutuen. Siinä ihmismielen sinfonia liittyy suoraan värien syntyyn ja muotokieleen, suomalaiseen humanisimiin ja sen monialaiseen viestiin.

Kahden pisteen vihje

Jotta asia ei menisi sivuun lopulta kymmenykseltä, lisään vielä mukaan sodan ja rauhan miehet, toisen maailmansodan taistelun käynnistyminen Britanniasta ja sen yhteys tietoliikennesatelliitti Telstariin sekä Neuvostoliiton viralliseen uutistoimistoon TASS’iin, Venäjän ensimmäiseen vaaleilla valittuun presidenttiin Boris Jeltsiniin sekä hurrikaani Dennisin saapumiseen Floridan luoteisrannikolle. Vielä nytkin monet sen merkit näkyvät siellä ja häiritsevät ilmasiltaa, joka siirtää jenkkejä Haitin maanjäristysalueilta kotimaahansa. Haiti on tunnetusti vahvasti jenkkien hallinnoimaa takamaata ja vastuu jatkosta kuuluu paljolti heille.

Kysytty ilmiö, monen tapahtuman alku ja loppu, galaksien leikki ihmisten mielellä ja sielulla, ei ole salaliittoteoriaa, vaikka aikamme sellaisiin viittaakin ja kymmenen prosenttia suomalaisista, hieman ylikin, laskelmoi kaiken peliteorioitten moraalittoman maailman varaan. Tosin vihjeenä ensimmäinen tietoliikennesatelliitti Telstar, liittoutuneiden maihinnousu Sisiliassa sekä ilmailu-, avaruus- ja sotateollisuusyhtiö EADS:n synty voisivat ollakin salaliittoteorioita ja pelejä ruokkivia vihjeitä ja yhdistyvät nyt lisäksi kiisteltyyn Aleksandr Lukasenkon valintaan Valko-Venäjän presidentiksi sekä Panaman diktaattorin, huumekartellien hoitajan Manuel Noriegan vangitsemiseen ja tuomioon Miamissa. Tuomio oli 40 vuotta eli hieman yli arvioidun jäljellä olevan elinajan. Tuolloin Miamin poliisit ja tuomarit olivat lahjomattomia. Kuten ovat tietysti tänäänkin.

Yhden ja puolen pisteen vihje

Salapoliisityötä kohti da Vinci koodia ruokkii myös Greenpeacen komean lippulaivan Rainbow Warrieorin upottaminen Aucklandissa Australissa ja Vichyn hallituksen työn käynnistyminen Ranskassa, ja mikä puhuttelevinta koko mysteerille, aina niin verisen Dublinin kaupungin perustaminen Liffey-joen rannoille sekä lyhyeksi jääneen Jane Greyn hallituskauden alkuun Englannissa, viittaisivat aggressiivisiin ja ajallemme tyypillisiin maailmanpalon ennusteisiin Maya -kansan kalentereiden tapaan loppua lupaillen Arctic Babylonin sivuja selaillen. Romaanistani mysteerin ratkaisu ei nyt kuitenkaan avaudu.

Niille kahdelle lukijalleni, joista toinen ei ole vielä arvannut, miten asiat ja henkilöt yhdistyvät ja verkottuvat nyt toisiinsa takavuosien sosiaalisten medioitten oudossa kudelmassa, lisään vielä vihjeinä Alankomaiden vapaustaistelija Vilhelm Oranilaisen murhan kodissaan Delftissä sekä Alexander Mackenzien saapumiseen hänen nimeään vieläkin kantavan Mackenzie-joen suistoon sekä Puolalle niin tyypilliseen joukkomurhaan Jedwabnessa, lähellä nykyisinkin tuttuja keskitysleirien kolkkoja maisemia toisen maailmansodan melskeissä.

Yhden pisteen vihje

Näihin synkkiin tapahtumiin liittyy lopuksi vielä Alankomaiden perustajan kuoleman ohella Rooman keisari Hadrianuksen poismeno, jota seurasi niin ikään poliittisen johtajan Rodrigo Diaz de Vivar ( “El Cid” ) salamurha kastilialaiseen tapaan. Henkiin eivät jääneet myöskään Henrik II Ranskassa ja pois vainautuivat vihjeitä lisäten, kuten takavuosien neekeripojat, Yhdysvaltain suurliikemies John D. Rockefeller, näyttelijä Mel Blanc ja tsetseenijohtaja Samil Dasajev. Sen sijaan uutena syntyi Bahaman valtio.

Lopuksi

Tiivistelmänä tuota suurta aikaa luonnehti siis kalvinismin perustaja Jean Calvin, suomalainen kuvataiteilija Helene Schjerbeck ja hänen värimaailmansa, ranskalainen kirjailija ja “Kadonnutta aika etsivä” Marcel Proust, Paavo Nurmen ihmeteot Pariisin olympialaisissa, tietoliikennesatelliitti Telstar I ja toisessa maailmansodassa Britannian taistelujen alkaminen. Siinä on jotain ajallemme tyypillistä nobelisteineen ja luovine neroineen, tietokonerajan alkua lupaavaa ja toisaalla turvattomuutta lisäävää väkivaltaa suuren luovuuden, työn ja tuskan rinnalla.

Kaikkia näitä tapahtumia, syntymää ja kuolemaa, yhdisti sama päivä, heinäkuun kymmenes. Tällaisia päiviä vuoteen sattuu noin 365 kappaletta ja ne on syytä elää kuten nämä heinäkuun yhdelle päivälle ajoittuneet muutamat syntymät, kuolemat ja maailman tapahtumia muuttaneet muutamat ilmiöt miljoonien, miljardien vastaavien tapahtumien joukossa, joista oma syntymäpäiväni oli juuri tuo samainen päivä, ja josta päivästä jokaisen oma osuus, minun osuuteni, on ollut olematon. Tai ainakin niin me usein oletamme tietämättä paljoakaan edessä olevasta tai taaksemme jättämästä, galaksien tuntemattomasta kertomuksestamme, Jean Calvinin tapaan sitä usein pohtien ja jättäen jälkeemme suuren maailmankatsomuksen, mallin elää ja tulla kohdelluksi ihmisenä.

Riekon jäljet

Jäljennä ei käsi herkin

Kaisa Heinänen (HS 17.1) yllättää mieluisasti lehtensä kulttuurisivulla kuvaamalla talven ikään kuin luonnon ja Jumalan taideteoksena. Hän kritisoi kulttuuritoimittajana luonnon taideteosta täydellisen yllättävänä ja kohtaajalleen laajana, joskaan ei silti aggressiivisena ilmestyksenä. Talvisen valkoinen ihme on lisäksi taiteilijaltaan yksityskohdiltaan jopa liiankin viimeistelty, huurre pakottaa paitsi katsomaan myös kokemaan.

Pakkautuneet lumikeot ja tykkylumi tuo toimittajan mieleen ekspressionismin amerikkalaisen avainhahmon, Jackson Pollockin maalaukset ja lumikenttien rikotut jäljet Lucio Fontanan viilletyt kankaat. Toisaalla tehokeinot jääpuikkoineen ja kalliolta valuvine jääpuroineen ovat ennalta arvattavia ja niissä on kiusallisia maneereja. Teoksen jatkuva kasvu syö sen uskottavuutta ja aiheuttaa kaupunkia rampauttavia ongelmia.

Kriitikko näkee myös teoksessa imeliä sävyjä. Puut ovat jopa liiankin sokerihuurrettuja ja hattaraa, inhimillistä tahraa ei näy symmetrisessä säntillisyydessä. Kokonaisuus on kuitenkin onnistunut, ellei täysosuma, ottaen huomioon taiteilijan aiemmat viime talviset työt ja niiden epätasaisen ja kypsymättömän teknisen luonteen. Suoraan lainaten: “Ne ovat häilyneet syksyn ja talven rajamailla, haalean vetisinä ja loskaisina yritelminä”.

Kirjoitin heinäkuun kymmenentenä vuonna 2006 juuri julkaistavassa kirjassani otsikolla “Nerojen peli vai Jumalan käsi” pyrkien ymmärtämään jalkapalloilijoiden tapaa käyttäytyä argentiinalaisen Maradonan vilpillisen, kädellä tehdyn maalin jälkeen, "jumaluudeksi tulkitulla johdatuksella" tai ranskalaisen Zidanen aggressiota "häväistyksen hyvityksenä" tai "afrikkalaisen muukalaisen ja moukan työnä", hänen tyrmätessä vastustajansa sisartaan loukkaavista sanoista, joita emme ikinä kuulleet.

Jumalan käsi

Pragmaatikon, konvergoivan kulttuurin ihmisen, on mahdotonta Suomessa ymmärtää Maradonan “Jumalan kättä” ja italialaisten juhlaa ranskalaisen Zidanen häpeän levitessä jatkoajan myötä yli puolen yön ja odottaen yhdeksännen päivän vaihtumista syntymäpäiväni aamuun. Divergoiva selitys ja kybernetiikka eivät mahdu suomalaiseen arkiajatteluun eikä suomalainen johtajuus, politiikka tai taide, runoutta ehkä lukuunottamatta, voi ottaa sellaista askelta Salma Rushdien tapaisessa idän ja lännen kohtaavassa täysrenesanssin paatoksessa, jossa väitämme niin usein mukamas elävämme - idän ja lännen välissä tasapainoillen.

Ja kuitenkin etunimeni on lähtöisin hepreasta ja tarkoittaa “Jumalan lahjaa”. Tällaisia lahjoja Suomessa on miehen etunimenä eniten ja paljon enemmän kuin sukunimenä Korhosia, jotka ovat kasvaneet juuri Suomen yleisimmäksi sukunimeksi. Matti Vanhanen ja Matti Nykänen ovatkin ehkä Jumalan lahjoja kansakunnalle, mutta omaa kohtaani epäilen. Matti Korhonen nimenä olisi jo keskustaväelle liian suuri lahja haettaessa uutta puheenjohtajaa, ellei hän olisi kaikessa muussakin mahdollisimman tasapäinen ja keskiverto suomalainen nais- tai mieshenkilö.

Jumaluus on ilmiönä väljä ja selittäjänsä näköinen ja kokoinen ilmiö. Haitin kaltaisen valtion voodoo -opeissa pois pyyhittävää taikauskoa katastrofin jälkeisessä jälleenrakennustyössä. Viime vuosina monet taikauskoiset ilmiöt ovat rantautuneet myös suomalaiseen käytäntöön ja mytologia kilpailee tieteen kanssa jopa vakavasti otettavien ihmisten ja ammatin harjoittajien arjessa. Valelääkäreiden lisäksi tapaa yhä enemmän sellaista ajattelua, jossa lahjat, menestys ja osaaminen, luova innovaatio, syntyisivät ikään kuin ilman työtä ja sen toistavaa tylsyyttä. Rushdien kaltainen nero kirjoittaa romaaninsa aina vuosien taustatyön jälkeen ja on taatusti Cambridgen yliopistossa historiansa lukenut.

Värit soivat ääninä

Samaisessa juuri julkaistavassa kirjassani seurataan kuinka poliittinen keskustelumme siirtyy kohti sosiaalisia medioitamme, valitsemme ensimmäisen internet presidentin Yhdysvaltoihin ja käymme nerojen mukana suomalaisessa peruskoulussa, maalaamme suomalaista sielunmaisemaa, Lordista tulee viisuhäpeämme poistava käsite “Land of Research Development and Innovation”. Tällä samalla käsitteellä pyrimme ulos lamasta, joka on muutakin kuin vain globaali ja mukamas vailla paikallista, kansallista rakennemuutostamme ja siitä selviytymistä, ikääntyvän kansakunnan tolkuttoman velanoton taakkaa nyt sitä yhdessä kantaen. Sota-ajan lapsiin ei voi nyt enää tukeutua muussa kuin järkevässä kulutuksessa, tavassa vaatia omansa ja tapana saada vaatimansa.

Kriisiyhteiskunnan lasimestarin lapset eivät oikein usko mediansa myötä kriisiytyvään puoluelaitokseensa ja seuraamme näytelmää, jossa pääministeripuolue hakee itselleen puheenjohtajaa sosiaalisten medioitten maailmassa. Se muistuttaa ikään kuin ranskalaisen filosofin Gerges Bartaillen "avointa haavaa" tai "kadotettua pyhää". Värit ovat kuin Vasili Kandiskyn laajassa näyttelyssä tai retrospektiivissä taiteilijan omassa kotimuseossa nyt New Yorkissa. Kuinka tämä kaikki tulkitaan on Seppo Kääriäisen kertomana mahdoton ymmärtää.

Globaali muotokieli

Kun viimeksi kirjoitin Vasili Kandinskysta, pari vuotta takaperin ja nyt julkaistavassa romaanissani, hänen näyttelynsä oli Lontoossa ja siellä suuret brittiläiset mediat olivat viileitä hänen töittensä vastaanotossa. Vasilin taideteokset muistuttivat toimittajan tapaa kuvata suomalaista talvea ja Jumalan käden työtä oivaltamatta, että ensin oli Luoja ja vasta sen jälkeen hänen töitään kopioivat puuhastelijat. Ensin oli Kandinsky ja vasta hänen jälkeensä abstrakti taide ja muut hänen töittensä apinoijat, avoimen haavan täyttäjät ja kadotetun pyhän uudelleenlöytäjät.

Niinpä Vasili Kandiskyn töissä nähtiin sellaista jäsentymätöntä ja aggressiivista sekoilua, monen taidesuunnan sekamelskaa, jota myöhemmin häntä kopioineet ovat omineet, paloitelleet uusine ismeineen jäljentäen, ja jota kriitikko ei ehkä halunnut huomata tai ei tiennyt tuolloin Lontoossa. Ehkä koko henkilö (1866-1944) oli brittikriitikoille hankala moskovalais-odessalaisena taloustiedettä ja juridiikkaa opiskelleena maailmankansalaisena, saksalaisena ja ranskalaisena myöhäissyntyisenä taiteilijana ja monikulttuurisena ihmisenä sietämätön tapaus. Ehkä uusi globaali muotokieli oli sittenkin vielä vieras ja se oli syytä koota ja kerätä taiteilijan omaan kotimuseoonsa.

Kandiskyn komea koko elämäntyötä esittelevä näyttely on hengästyttävä, väri- ja muotopinnat päihdyttävät. Siinä on todella samaa kuin suomalaisessa talvessa parhaimmillaan. Sen selittäminen on mahdotonta alkamatta kansallisromantiikasta ja päätyen vain silmin koettavaan visuaalisen intensiivisen tunteen sisäiseen tulkintaan, jossa esitettävä kuva-aihe ei enää kahlitse ilmaisua ja sisältöä.

Tällöin löytyy runsaasti yhteistä ranskalaisen strukturalisti antropologin, juutalaisen juristin ja filosofin tietä alun perin alkaneen kuvataiteilijan ja rabbin pojan Claude Levi-Straussin elämäntyöhön. Hänkin alkoi nähdä muodot henkisinä värähtelyinä, värit ja musiikki alkoivat puhua samaa synesteetikon yhteistä ihmismielen sinfoniaa, klusteritaiteen kieltä. Kun sitä kirjoittaa Suomessa kirjan, sitä tuskin julkaistaan tällä vuosituhannella. On varminta mennä jälleen Saksaan.

Fenomenologia ja hermeneutiikka

Kun värit soivat ääninä ja äänet väreinä, muuttuvat runoksi ja filosofiaksi, mukaan tunkee juuri julkaistu Annikki Nikun väitöskirja filosofi Martin Heideggerista runoilijana, runouden tulkitsijana alkaen natsipuolueen runoilijasta Friedrich Hölderlinistä. Toki runoilija eli vuosisata (1770-1843) ennen natsien valtaantuloa ja muistutti vaikkapa Maria Rilkea tai Georg Traklia kertoen filosofian ja runouden läheisestä kumppanuudesta. Heideggerin teksteissä havaitsee runouden läsnäolon ja analyysin, tekstit ovat lyyrisiä tyyliin, suora lainaus: “Vain oleskelu avoimen tienoolla, josta käsin puuttuminen on läsnä, suo mahdollisuuden katsoa siihen, mitä tänään on, samalla kun sen puuttuu”.

Heideggerin filosofiaa on luonnehdittu vaikeaksi ja osin sen vaikeus selittynee juuri hänen tavallaan pyrkiä kurottamaan sanomansa ohi puhutun kielen rajojen. Ei ole epäilystä etteikö Heideggeriin vaikuttanut kuvataiteiden tapa kurottaa yli kuvattavansa ja jättää maisema ja sen lumous Luojan käsiin.

Olli Sinivaara (HS 19.1) varoittaa Annikki Nikun kirjan lukijoita sen kielellisestä ryteiköstä ja vaikeasta sisällöstä, ellei takana ole jo hieman taustaa Heideggerin filosofiaan tai taiteen tulkintaan. Mielestäni varoitus on turha. Jokainen meistä avaa ja tulkitsee maalauksen, runon ja filosofisen teoksen omalla kielellään, ja usein se on parempi kuin kriitikon tai yhden näkökulman henkilöstä hankkineen tiedemiehen. Heidegger jättää tarkoituksella avoimeksi tekstiään, eikä kuvaa värejä ja ääniä tavalla, jossa lumeen jätetyt jäljet olisivat kohtuuttoman häiritseviä. Ihmisen läsnäolo ei siinä pilaa tulkintana luonnon ja Luojan käden töitä, riekon jälkiä kohvalumessa, jota jäljennä ei käsi herkin.

Haitin ainut mahdollisuus on kansainvälinen yhteisö

Sosiaalisten medioitten myrsky

Haitin avustamiseksi sataa viestejä sosiaalisten medioitten välittämänä. Olen itsekin saanut niitä runsaasti myös tänään mm. Espanjasta. Espanja ja Portugali ovat Latinalaisen Amerikan keskeiset maat Euroopassa imperialismimme synkiltä vuosisadoilta. Haitissa toki myös Ranska. Väli-Amerikan valtiot ovat aina olleet hyvin monen kulttuurin sulatusuuneja siinä missä seismisten onnettomuuksien tuhoisimmat alueet maailmalla muuallakin.

Kulttuurien kakofoniaa

Pienillä alueilla asuu valtavasti eri kulttuureja, ja ne muuttuvat kuten Galapagossaaren peippojen nokat muinaisen Silkkitien varrella Afganistanissa. Viime vuonna edesmennyt ranskalaisantropologi Claude Levi-Strauss olisi nyt puhumassa kulttuurisen kakofonian sijasta sinfoniasta, muutoksen kokonaisuudesta yksilön vaihteluista riippumatta, jolla haitilaisia olisi globaalisti avustettava jaloilleen ja demokratian portaille. Köyhiä ei pidä kurittaa imperialismille tyypilliseen tapaan hajottamalla heidät pieniin riiteleviin kuppikuntiin.

Kummilapset ja Twitter-viestit

Suomalaisilla on Haitissa vajaa tuhat kummilasta ja heidän kohtalostaan olemme kiinnostuneita. Kun maanjäristys alkoi Twitter -viestit kertoivat ympäri maailmaa kuinka ruumitta on kaikkialla. Twitterin ohella viestejä on tullut hätähuutona Facebookiin, Youtube-videoina, Flickr-kuvina aivan katastrofin ensiminuuteilta alkaen. TV-kanavat tekevät haastattelunsa Skype-nettipuhelimen kautta. Kun kaikki yhteydet ulkomaailmaan katkeavat, tsunami käy ylitse, sosiaalinen media on onneksi olemassa.

Vielä tsunami -onnettomuudessa vuonna 2004 sosiaaliset mediat eivät olleet mukana ja ensimmäiset uutiset saatiin kännyköiden viesteinä. Twitter tuli tutuksi lähinnä aluksi julkkisten tapana pitää yhteyttä ihailijoihinsa etenkin Yhdysvalloissa ja Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzeneggeria pidetään twiittamisen kärkinimenä poliitikkojen joukossa, jossa “tweetenatorilla” on liki pari miljoonaa lukijaa. Toki Yhdysvalloissa jokainen näkyvämpi poliitikko on myös sosiaalisten medioitten kärkikäyttäjiä, toisin kuin Suomessa. Suomi saa viestinsä ja välittää niitä printtimedioitten ja televisiokanaviensa kautta sekä iltapäivälehdissään kisaillen.

Näkyvin blogisti onkin iltapäivälehden kolumnisti tekemässä tarkoituksella ikävää juttuaan edesmenneestä nyrkkeily- ja huumehörhöstä, kansanedustajanakin esiintyneestä mediailmiöstä Tony Halmeesta. Kun jutusta tehdään tarkoituksella ylilyövä hazardi, syntyy tilattu nettikeskustelu, josta toimittaja saa kolumistina nimeä, arvelee Hesarin toimittaja Teemu Luukka (HS 15.1). Vastaavaa kilpailua käyvät myös MTV3 ja Nelosen toimittajat, josta "laadusta" maksavat kuluttajat. Oleellista on, ettei tätä suomalaista "blogaamista" tai "twiittamista" pidä sotkea kansainvälisiin käsitteisiin sosiaalisesta mediasta silloin, kun kyseessä on perinteisen printtimedian tai kahden televisiokanavan toimittajien taistelu kansan huomiosta johtajinaan iltapäivälehtien entiset päätoimittajat.

Kurjuuden näyteikkuna

Maailman yksi köyhimmistä valtioista, orjuuden, siirtomaavallan raakalaismaisen diktatuurin tuote, käy nyt kamppailua paitsi suuronnettomuuden ja kurjuuden näyteikkunana, myös kansainvälisen politiikan näyttämönä. Maanpaossa oleva Lavalas-kansanliikkeen johtaja Jean-Babtiste Aristide antaa omia lausuntojaan kilvan Haitin haurasta demokratiaa johtavan presidentti Rene Prevevalin kanssa. Paikallinen ja kansainvälinen mafia on huolissaan kokaiinikartellistaan ja sen kohtalosta. Jean-Babtiste muistuttaa hieman nimikaimaansa Patric Syskinden romaanissa “Parfyymi”, jossa ylivoimainen tuoksu toi Jean Babtistille ylivoimaisia ongelmia parfymöörinä.

Kokaiinikartelli

Latinalaisen Amerikan köyhäintalo on tullut parrasvaloihin mahdollisimman surullisella tavalla. Maan kaikesta varallisuudesta pääosaa hallitsee edelleen alkuperäisten siirtomaaherrojen ranskankielinen vajaa prosentti maan väestöstä. Toista osaa huume- ja rikollisjengit sekä Haitille niin kuuluisat kokaiinikartellit. Pääosa väestöstä on työttömänä ja suoranaiseen nälkään maa ajautui Yhdysvaltain elintarvikkeiden halpatuonnin vuosina, jolloin haitilainen riisinviljely ajautui umpikujaan. Tuskin mikään osa maapallollamme on niin vaikean historian ja väkivaltaisen läntisen kulttuurin sekä seismisen helvetin kourissa kuin nämä Latinalaisen Amerikan saaret. Tuskin missään tolkuton rikkaus ja pohjaton köyhyys lyövät kättä toisilleen niin suomalaiselle käsittämättömällä tavalla kuin juuri näillä Väli-Amerikan alueilla.

Kansainvälinen yhteisö ainut toivo

Haitia kuvaavat haisevat viemärit, slummikorttelit, väkivalta, rikollisuus ja sairaudet, olematon yhdyskuntatekniikka suomalaisen kokemana. Uuden sosiaalisen median viestimien miljoonat jäsenet on sen hauraan demokratian ainut toivo sen jälkeen, kun ruumiit on haudattu. Ensimmäisen kerran maan pitkässä ja julmassa historiassa kansainvälinen yhteisö on Haitin ja sen köyhien puolella. On mahdollista ja todennäköistä, että maa ajautuu nyt YK:n vakausjoukkojen ja samalla kansainvälisen yhteisön hoiviin. Tällöin tavoite tulee olla, ettei ylin sosiaalinen kerros pääse siirtämään maan vähäisiä rikkauksia rajojen ulkopuolelle, ja että maa pääsee suuren kansainvälisen yhteisön avustamana jaloilleen ja demokratian ensiaskelmia ylemmäs.

Kaikissa tapauksissa Haitin edessä on pitkä tie, jossa sosiaaliset mediat ja twitter-viestit, oma panoksemme, ovat paljon arvokkaampi lisä kuin olemattomista tuotteista saadut kansainvälisen kaupan rovot tai kehitysapumme, jonka senkin antamisessa maan levoton poliittinen tilanne on ollut vuosikaudet esteenä.

Suomi elää nyt velaksi

Synkkä tiistai


Tiistai (12.1.) oli poikkeuksellisen synkkä irtisanomisuutisten päivä medioissamme. Tosin niihin on jo laman aikana totuttu ja tuhat menetettyä työpaikkaa ei tunnu enää kovin merkittävältä uutiselta. Sellaisten uutisten joukkoon hukkuu helposti myös toistuvat väkivaltauutiset tai vanhusten lääkemyrkytykset. Oikeastaan kuluvan talven positiivisin asia ovat olleet postikorttimaiset maisemat ja kunnon vanhan ajan talven tuntu myös eteläisimmässä Suomessa. Helmikuussa käynnistyvät olympialaiset näyttäisivät rakentuvan nekin suomalaisittain "vanhusten" varaan. Niin sympaattisia ihmisiä kuin Janne Ahonen ja Hannu Manninen, jääkiekkojoukkueemme nestorit ovatkin, olympialaiset ovat sittenkin nuorten ja uuden sukupolven juhla.

Uusi valtiontalouden kasvava supernova

Helsingin Sanomat on ottanut tavakseen esitellä valtion budjetti graafisesti pallomerenä (HS 9.1), jossa valtaisa budjettikirja on avattu visuaalisena kokemuksena ja mahdollisimman helppolukuisena lehden ikääntyville lukijoille. Kahdelle sivulle mahtuvat niin kaikki valtion tulot kuin menotkin eriteltyinä hyvinkin yksityiskohtaisesti ja myös jokaisen ministeriön osalta erikseen.

Viime vuoden budjettiin verrattuna pallomereen on tullut uusi punainen valtaisa ympyrä, joka on kuin taivaalle syntynyt punainen tähti, supernova. Tämä supernova syntyy galaksikartalle valtion velanotosta. Valtio on ottanut yli 13 miljardia lainaa menojensa katteeksi ja lisännyt sitä edellisvuodesta 400 %. Se on kolme miljardia enemmän kuin valtion keräämä tulo- ja varallisuusverot yhteensä ja edustaa kahdeksan ministeriön yhteistä menoerää. Suomi elää velaksi vuonna 2010.

Suuret ikäluokat yksinkertainen enemmistö eduskunnassa

Vain kolmen ministeriön menoihin riittävät kaikki verotulomme. Ikääntyvän kansakunnan sosiaali- ja terveysmenot ovat niistä suurin yhdessä valtiovarainministeriön menojen kanssa. Valtiovarainministeriö tulouttaa vuosi vuodelta menonsa pääosin köyhtyville kunnillemme ja kasvavan lainanoton velkojen hoitoon. Nuorille ja lapsille pääosin tarkoitettu opetusministeriö ei kykene taistelemaan niistä varoista, joita velanoton hoito ja kuntien peruspalvelujen valtionosuus tulevaisuudessa vaativat. Suuret sodan aikana syntyneet ikäluokat ovat pian enemmistö äänestäjistä, 1.5 miljoonaa kansalaista, ja he ovat tottuneet vaatimaan ja saamaan vaatimuksena myös läpi. Äänestämällä omaa ikäluokkaansa, nämä eläkeläiset saavat eduskuntaan yksinkertaisen enemmistön, ja se riittää maan pysäyttämiseen. Jo nyt junat myöhästelevät, pysähtyvät vasta aseman seinään, putket halkeilevat pikkupakkasessa ja kadut jäävät puhdistamatta lumesta, lentokoneiden matkatavarat ovat ylivoimainen tehtävä siirrettäviksi omistajilleen.

Pysyvä suomalainen lama

Velan otto selittyy kasvaneilla menoilla ja pienentyneillä tuloilla. Menot kasvoivat lamavuonna viitisen miljardia euroa, joka on miljardin enemmän kuin vaikkapa superministeriömme, työ- ja elinkeinoministeriön, koko budjetti. Se on puolestaan reilusti yli kymmenkertainen kuin vaikkapa vuoden aikana paljon vartijaksi joutuneen ympäristöministeriön koko budjetti. Ehkä se kertoo jotain arvoistamme ja tavastamme vastata globaaleihin haasteisiin ilmastomuutoksena, uudesta yritys- ja elinkeino- sekä yhdyskuntarakenteiden sopeutumisvauhdista maailman talouskriisiin ja sen syihin. Suomalaista opportunismia tahtoo seurata myös kyynisyys, politiikassa pelin politiikka ja populismi.

Laman rantautumisen myötä verokertymämme pieneni vuodessa noin viidenneksen eli kahdeksan miljardia euroa. Kun tämä lisätään kasvaneisiin menoihin, väestön ikääntymiseen ja kuntien sosiaali- ja terveyskulujen kasvuun, työttömyyden hoitoon, tuloksena on kasvanut valtion velka. Toki velkaa ottivat myös kunnat, mutta se ei näy grafiikassa. Se tekisi supernovasta kaksinkertaisen ja dramaattisen näyn muillekin kuin valtio-oppineille tai kotitaloutensa talouden tasapainossa pitäville kansalaisille. Yksityiselle kansalaiselle lainaa ei anneta yli tulojen eikä sellainen velanotto kävisi edes mielessä.

Aluetalous räjähtää käsiimme

Jonkun on nämä kasvavat velat tulevina vuosina maksettava. Supernova ei saa räjähtää käsiimme tai muuttua kaiken valon imeväksi mustaksi aukoksi. Jos valtion ja kuntien yhteinen velanotto alkaa ohittaa tulot, yhdyskunnat alkavat rapautua. Sama ilmiö syntyy myös, jos talouden hoidon alueellisissa rakenteissa tapahtuu merkittäviä eroja. Supernova ei saa räjähtäessään hajota moneksi pieneksi planeetaksi, joilla ovat omat selviytymisstrategiansa valtion ollessa voimaton omassa ohjailussaan. Jo nyt aluehallintomme ja kuntiemme talous on pirstaleinen painajainen, jota kukaan ei hallitse. Yhdellä ilmansuunnalla on suuria superkuntia ja toisella kyläpahoja. Valtion hallinnon pirstoutuneet virastot, vanhojen läänien jälkeläiset, pyrkivät ohjailemaan näitä kaikkia aluetalouden omituisuuksia. Satojen vuosien traditiota ei muuteta yhtenä lamatalvena ja unohtaen kansalaisten identiteettiperusta, alueeellinen leimautuminen ja lumiset talvet pakkasineen.

Vedenjakaja ei kulje enää perinteisellä susirajalla, mutta jo nyt Pohjois- ja Itä-Suomen kunnat perivät palveluistaan tuntuvasti korkeampaa veroa kuin etelässä ja lounaassa. Erot ovat kasvamassa kuukausittain jopa satojen erojen suuruisiksi. Se tuntuu omituiselta, jos samaan aikaan palvelut heikkenevät ja työpaikka on kadonnut asuntovelalliselta eikä ikääntyvälle väestölle ole tarjota hoitavia käsiä ja vanhuspalveluita. Kuka on valmis maksamaan olemattomista palveluista kaamoksessa satojen eurojen ylimääräisen syrjäseutulisän? Poismuutto on jo muuttunut veropakolaisuudeksi maamme rajojen sisällä.

Kaikkea ei voi ulkoistaa ja yksityistää silloin, kun väestörakenne ei tarjoa syrjäseuduilla siihen minkäänlaisia edellytyksiä. Vielä takavuosina näillä alueilla tarjottiin palkkoihin tuntuvia syrjäseutulisiä, jotta sinne saatiin koulutettuja ja nuoria perheitä suorittamaan valtion kunnille asettamat alueelliset velvoitteet. Nyt näiden tilalle ovat tulleet sellaiset ylimääräiset menot, joille ei ole palvelullista katetta, vain kaamos ja pakkaset, vähentyvä naapuriapu pitämään yhteisöllisyyttä ja elämän liekkiä yllä. Pelkkä valkoinen hanki ja maisemat eivät elätä. Suuret kasvaneet taajamamme eivät ole edes kiinnostuneita viheralueittensa selviämisestä ja nekin jakautuvat eriseuraisiin toisen ja kolmannen luokan kuntiin ja talousalueisiin.

Mikä ihmeen aluehallinto?

Lääninhallinto Suomessa päättyi samalla kun vuosikymmen vaihtui. Valtion aluehallinnon uudet virastot, aluehallintovirastot sekä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset lopettivat lääninhallitukset ja niiden liki 400 vuotta kestäneen taipaleen. Ruotsin vallan aikaisen väliportaan hallinnon uudistuksen viimeisin vaihe ei ollut dramaattinen mutta hyvinkin merkittävä meille kansalaisille. Mahdammekohan oikein ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kysymys ja miten se vaikuttaa elämäämme? Keskushallinto ja paikallishallinto ovat lähempänä meitä kuin niiden välissä toimiva aluehallintomme.

Julkisen vallan aktiivinen kannusteiden tie

Aloitin ensimmäisen professorin viran hoitoni viransijaisena Oulun yliopistossa 1970-luvun puolivälin jälkipuoliskolla. Tuolloin maata hallitsi Martti Miettusen toinen hallitus ja Urho Kekkonen oli presidenttinä. Maantieteen professorina tehtäviini kuului luennoida myös aluehallinnosta ja sen historiasta, yhdyskuntasuunnittelusta ja sen käyttämistä tuon ajan menetelmistä. Tietokone oli meille tuttu ja kartat piirrettiin jo sen avustamana analysoiden. Toisin oli tietysti yliopistojen ulkopuolella ja etenkin Oulun yliopiston, joka oli uusi ja välineet tuon ajan viimeisintä innovaatiota edustavia. Yritimme tehdä aluehallinnon työtä tutuksi niin maalla kuin kaupungeissa osallistumalla sen toimintaan kyliä unohtamatta. Yhteisötaso ja valtion ohjailema aluepolitiikka olivat tuolloin tutkimuksen ensisijaisia kohteita. Tukipolitiikasta alettiin siirtyä kohti omaehtoista yhteisön ylläpitämää kannustinpolitiikkaa. Tutkijan kuului olla muutama vuosikymmen edellä reaalipolitiikan käänteistä.

Henkinen pääoma, osaaminen ja oivallus

Kun aloitin tutkijan ja opettajan urani suomalaisessa tiedeyhteisössä, ensimmäinen tehtäväni liittyi hoitaa professori Eino Siuruaisen jättämää virkaa. Siuruainen valittiin Oulun vaalipiiristä kansanedustajaksi ja toisen kauden aikana hän sai nimityksen Maaherraksi. Ensimmäisessä väitöstilaisuudessani Siuruainen oli mukana toisena vastaväittäjänä. Poikkitieteinen väitös vaati kaksi vastaväittäjää ja Lapin sekä Pohjois-Pohjanmaan koskisodat aiheuttivat tuolloin muutoinkin rajua poliittista keskustelua ja niiden tutkiminen oli näköalapaikka suomalaiseen teollistamispolitiikkaan, aluepolitiikkaan, yhdyskuntasuunnitteluun ja sen ympäristö- ja energiapolitiikan hoitoon sotien aikana ja niiden jälkeen.

Suomalaisen politiikan teon vertailu 1970-luvulla muuhun maalimaan ei ollut helppoa. Meiltä puuttui sellaisia ohjausjärjestelmiä, jotka nyt ovat itsestään selvyyksiä. Yksi tällainen oli vaikkapa ympäristöhallinto. Ruotsin aluehallinnon malli ei oikein istunut pohjoiseen. Ruotsin Lappi kun alkaa Vaasan korkeudelta ja pääosa ruotsalaisista asuu Helsinkiä etelämpänä. Sitä me kuitenkin kopiomme liki 400 vuotta ja parhaimmillaankin se johti maaseutumme autioitumiseen ja usein sosiaalisiin ongelmiin uusilla teollistamisen keinoilla “teräsrannikolla“. Yhdelle annettu tuki oli aina lisäkustannus toisaalla ja samalla muualta poissa. Innovaatioon rakentuva oivallus ei ollut erityisen muodissa eikä sitä hyväksytty talouden veturiksi.


Osaaminen ja motivaatio valita oikein

Kun Maaherra Siuruainen jäi nyt hyvin ansaitulle eläkkeelle, hän tuskin saattoi aavistaa olevansa lääninsä viimeinen Maaherra tai että Paavo Väyrynen jatkaa jo viidettä vuosikymmentä ministerinä. Televisiossa antamassaan haastattelussa hän painottikin vanhojen läänien ja maakuntien rajoja sekä nimikkeitä, olisi halunnut ne palauttaa ja pitää kansalle tuttuina edelleen käytössä. Ymmärrän hyvin hyvän ystäväni motiivin ja sen taustat lähtien Oulusta ja sen ympäristöstä.

Oulu ja Lappi lääneinä ovat kovin erilaisia kuin vaikkapa nyt lakkautettu Etelä-Suomen lääni. Etelä-Suomen läänissä on vuoden lopussa 72 kuntaa ja yli 2 miljoonaa asukasta. Siis liki 40 % maan väestöstä. Maaherra Anneli Tainan tehtävät hoitaa jatkossa Etelä-Suomen aluehallintovirasto, Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus sekä Kaakkois-Suomen elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskus. Taina jatkaa Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtajana. Ylijohtajan tehtävät ovat kokonaan toiset kuin takavuosien Maaherran Oulun läänissä.

Seutukuntien ja maakuntien rooli pohtimatta

Lääninhallitusten, TE-keskusten, työsuojelupiirien sekä ympäristölupavirastojen tehtävät siirretään uusiin virastoihin. Se miten nämä toimivat Etelä-Suomen läänissä, joka perustettiin runsas vuosikymmen takaperin yhdistäen Uudenmaan, Kymen ja Hämeen läänin eteläosat sekä Mikkelin läänistä Heinolan, Sysmän ja Hartolan kunnat, on kiintoisa osa sitä kertomusta, jossa mukana ovat edelleen myös maakunnat ja niiden tehtävät kuntien omina edunvalvojina sekä kuntien taloudelliset vaikeudet. Lisänsä tähän soppaan tuovat työssäkäyntialueemme, Lounais-Hämeen kaltaiset seutukunnat, osana alueiden luonnollista palvelurakennetta. Tähän keskusteluun voisi viitata vaikkapa tämän päivän Forssan Lehdessä Taisto Teräksen lainatessa ministeri Sirkka-Liisa Anttilan ansiokasta puheenvuoroa. Se mikä toimii jossakin ei toimi kaikkialla.

Oulun ja Lapin, miksei myös Itä- ja Pohjois-Suomen näkökulmasta laajemminkin, rajat ja alueet ymmärretään toisin kuin Etelä-Suomessa ja metropolina kasvavan Helsingin vaikutusalueella. Maaherran ja läänin tehtävä on ollut pohjoisempana enemmän aluepolitiikan ja alueellisen hengen sekä identiteetin ylläpitäjän vanha rooli, ei niinkään joustavien palvelujen hoitaminen koko ajan muuttuvassa, dynaamisessa palvelujen tarjonnassa kansalaisyhteiskunnan vaativille asiakkaille nettiympäristön virtuaalisessa maailmassa ja monikulttuurisessa todellisuudessa. Tässä maamme on jakautumassa nyt kahteen osaan sekä sosiaalisesti että alueellisesti ja sitä kautta kulttuurisesti. Sen seurauksena on pelko syrjäytymisen lisääntymisestä, mutta myös sellaisista virheistä, joita Forssan Lehdessä korostetaan niin Taito Teräksen kuin ministeri Anttilan aiemmin kirjoittamana. Keskushallinnon ja sen aluehallinnon toimesta ei tule vaikeuttaa paikallishallinnon ja sen seutukuntien aikaansaamaa toimivaa rakennetta. Maaseutualueillamme tämä on erityisen arka ja keskeinen prosessi, tulevien vaaliemme ehkä tärkein aihe.