Sparraaja

Uusi GB

Suomalainen raskaan sarjan nyrkkeilijä Robert Helenius löi entisen maailmanmestarin ja nyt jo ikääntyneen vastustajansa Saksassa asuen ja nykyisin itseään elättäen. Kun ottelua katsoi suorana lähetyksenä ilman selostajaparin jälkiviisasta selittelyä, Helenius osoittautui alansa ehdottomaksi ammattilaiseksi. Kaksimetrisellä nuorella miehellä riitti malttia ja kuntoa sekä kykyä ottaa vastaan lyöntejä, joita oli harjoiteltu tiiviisti Joulusta alkaen. Tuon harjoittelun viimeiset kolme viikkoa käyttäen ammattitaitoisia sparraajia ja saksalaisella perusteellisuudella. Kansainvälisyys näkyi miehen otteissa jo muutenkin siinä missä vaikkapa jalkapalloilijoiden ja formulakykyjemme kohdalla. Sellaisen eteen tehdään järjestelmällistä ja pitkäjänteistä työtä, jossa mukana on sparraajia.

Tuki välttämätöntä

Hyvä sparraaja on minkä tahansa huippuja hakevan ammatin välttämätön edellytys. Yhteiskunta jossa kilpaillaan joko kaikki kaikkia vastaan tai tiimeissä, hyvin järjestetyissä organisaatioissa, sparraajan paikka tulee esille etenkin nuorten koulutuksessa ja valmistauduttaessa tositilanteeseen ja sen usein yllättäviin, raadollisiin ilmiöihin. Yliopistoissa sparraus järjestetään tutkijatiimeissä ja valmistauduttaessa väitökseen ja ensimmäisiin kongressiesitelmiin. Jos sitä ei järjestetä, tukea ei löydy, ei tule kansainvälistä menestystäkään. Pelkkä valmennus kun ei riitä, on myös osattava toimia oikein tosi tilanteissa. Tiedeyhteisö poikkeaa olellisesti monesta muusta arkielämän työympäristöstä ja kilpailu on siellä koko ajan kovenemassa. Yksinäisiä susia ei siellä enää juurikaan näe muuten kuin takavuosien mytologian kuvauksina.

Esteettiset mieltymykset

Urheilun ohella ihmiset ovat kiinnostuneita tieteestä, taiteesta, kaikesta suuhun pantavasta ja aisteihin vaikuttavista esteettisistä kokemuksista. Niissä kilpaillaan ja nykyisin armottoman kovassa globaalissa maailmassa. Talouden kohdalla kilpailu on välttämätöntä ja se vie palveluja ja tuotteita innovaatioiden ja tuotekehittelyn kautta aina paremmiksi eikä kilpailua saa edes pyrkiä estämään markkinoita näin manipuloiden. Kartellit ja tullit ovat aina olleet vapaan kilpailun välttelyä ja kun sparraajatkin puuttuvat omasta kotimaasta tai omalta talousalueelta, kilpailua halutaan vääristää. Usein se tapahtuu pienen piirin suljetussa ympäristössä.

Suljetun yhteisön takametsä

Kun pieni ja suljettu piiri pääsee päättämään alkaa taantuma. Lounais-Häme on taantunut jo kauan eikä siihen ole puututtu. Alue elää ikään kuin uussuomettumisen vaihetta väen ikääntyessä ja ainut joka tyrmätään, torjutaan pois kulttuuria pilaamasta, ovat vieraan kulttuurin valmentajat ja sparraajat. Viimeksi tätä valittaa alueen voimahahmo Sirkka-Liisa Anttila Forssan Lehdessä kertoessaan tuntemuksistaan yksinäisenä aluepolitiikan puurtajana (FL 31.1). Anttilan mukaan tilanne ennen kuntavaaleja oli vielä toinen. Väsymystään ja turhautumistaan valitta myös Helsingin Sanomissa (HS 31.1) presidentti Halonen ja hakee syytä Kokoomuksesta ja heidän vaalitappiostaan. Maan pääministeri valittaa vain terveyttään viisikymppisenä miehenä. Hänen "sparraaminen" median taholta on ollut kohtuuton ja kertoo median omasta kriisistä. Kun huoltosuhde alkaa olla joka vuosi luokkaa 80 000 jää eläkkeelle 30 000 tulee töihin, sen on pakko näkyä jatkossa muidenkin terveydessä kuin maan johdon. Jopa aurinkokunigas Juhani Tamminen kertoo olevansa väsynyt vanha mies ja jättää valmentajan tehtävät sairauteensa vedoten.

Forssan ja Suomen yhteinen tauti

Kiasma on pudonnut kansalliselle sarjatasolle kertoo Kiasman entinen johtaja Tuula Arkio (HS 31.1) samalla kun nykyinen johtaja Berndt Arell siirtyy kesken kautensa Svenska Kulturfondenin johtoon.

Kiasmasta on puhuttu kauan myös ulkomailla. Se on taiteemme ja samalla koko yhteiskuntamme näyteikkuna maailmalle. Tätä Kiasman tehtävää ja profiilia ei ole riittävästi pohdittu, jolloin myös sen sparraminen kohti kansainvälistä tasoa olisi mahdollista. Jos Kiasma toimii kuten klassikkonäyttelyjä järjestävä Ateneum, sen sparraaminen uutta luovan kulttuurin kautta jää mahdottomaksi. Sellainen jää myös kansallisten määrärahojen jaossa eurooppalaisten valtioiden joukossa kääpiöksi. Samoin käy Forssassa, jos uusi ja vanha elävät samassa maailmassa, ja pelkäävät kansainvälisten haasteiden edessä tukeutuen kovin konservatiivisiin arvoihin.

Jos yhteiskunnallinen keskustelun aiheesta estetään, Kiasman kaltainen laitos ei voi toimia kanavana uusille taiteilijoillemme sparratessamme heitä kohti kansainvälisiä ja sparrausta vaativia tehtäviä. Kaikki uusi on erityisen haasteellista juuri sen piilossa olevien nousevien innovaatioiden myös kaupallistamisen kohdalla. Tämä ei poikkea mitenkään tiedepuistojen ja teknologiakeskusten työstä saati Nokian kaltaisten konsernien strategiasta. Kyse ei ole iästä vaan asenteesta.

Kaikki ovat ringside-paikan tuomareita

Kauneus ja taide tekevät meistä aina asiantuntijoita ja usein myös tuomareita. Taide ja kauneuden olemus on biologinen ja psykologinen ilmiö ja esteettisyys koskee omia syviä tuntemuksiamme, usein poikkeavaa ilmaisuvoimaa. Me törmäämme siihen jatkuvasti niin missikisoissa, urheilukilpailuissa, taidekouluissa, vaateostoksilla, valitessamme juhlapöydän visuaaliset ja nykyisin myös terveyteen ja hyvinvointiimme laajasti vaikuttavat elämykset, ei vain makujen ja tuoksujen maailmaa. Charles Baudelairea lainaten Ossi Naukkarisen kirjoituksessa (HS 31.1) kaikki kaunis on lopulta merkki ihmissielun primitiivisistä tarpeista ja se ohittaa myös muuten kauhisteltavat mielihalut ja luonnon tavan houkutella meitä ikään kuin rikoksen teille. Kilpailu ei saa tehdä meistä susia ja eläimiä.

Gallen-Kallelan suusta

Janne Gallen-Kallela-Siren kirjoittaa (HS 31.1) kuinka suomettuminen vaivaa yhä suomalaista kuvataidetta. Tämä koskee sekä taidelaitoksia, apurahoja sekä Neuvostoliiton satelliittina toimineitten valtioitten 1970-luvun toimintakulttuuria. Gallen-Kallelan mukaan koko taiteemme on kansainvälisesti kutistunut ja sen taustalla on hyvin kapea samanmielisyyden pakkopaitaan puettu suomettumisen ajan eliitti, joka määrää kaikki reunaehdot: rahoituksen, hankinnat, levityksen, esilläpidon, medianäkyvyyden, kritiikin sekä lopulta poliittisen ja taloudellisen arvon. Tämä sama näkyy meillä myös maakunnallisina ilmiöinä kiitos pääkaupunkiseudun taantuman.

Taiteella on mittava henkinen ja sosiaalinen, taloudellinen arvo sekä kyky toimia koko kansakunnan innovaatiopolitiikan strategisena sparraajana. Juuri oma kansallinen tai alueellinen, paikallinen kulttuurimme sparraa muun taloutemme ja sen kansainväliset rakenteet ja kertoo myös meistä maailmalla kuinka tuotteemme on toteutettu, mikä on meidän oman luovan osaamisemme lähde ja innoittaja.

Valtaosa nykytaiteilijoistamme, kirjailijoista, tieteen tekijöistä haluaa lopulta tänään maailmalle, eikä heitä ohjaa yksinapaiset ideologiat. Nykytaiteen komeetta Nicolaus Schafhausen kutsui Helsingin Sanomissa 23.1. Kiasmaa kuolleeksi museoksi, joka on menettänyt painoarvonsa kansainvälisessä debatissa. Onko näin myös muun kulttuurimme, koko taloutemme ja politiikan laita? Onko kyseessä vanhenevan ja väsyneen kansakunnan oireilu? Sparrataanko Rocky ja Stallone mestariksi vielä 90 vuotiaana? Vai onko kyse sittenkin vain väärästä asenteestamme kilpailuun?