"Forssa - koko elämän väärtti"

Tänään juhlitaan sitten järkivihreän ja lapsiystävällisen Forssan kaupungin 50-vuotisjuhlaa perusteellisen valmistelutyön jälkeen. Juhlan ovat järjestäneet itselleen forssalaiset - yhteisöt, yritykset, kaupunkilaiset ja toki siinä kunnan oma hallinto on ollut mukana, mutta ei toki pelkkää byrokratiaansa esitellen ja kukkoillen. Toki valtuusto on strategialle siunauksensa antanut. Forssa on ihmisen mittainen kaupunki. Riittävän pieni jokaisen äänen kuultavaksi ja riittävän suuri maakuntansa ja talousalueensa keskukseksi laadukkaine palveluineen. Logistiikka ja sijainti on loistava, ainutlaatuinen Suomessa, ympäristötietoisuus laajan maaseudun kautta luonnollinen valinta strategian ytimeksi. Se ei ole vain hokema vaan koko ajan uusiutuvaa ja kehittyvää arjen elämäämme. Tänään juhlassa esitellään järkivihreä Tyykikylä, Forssan visiot, avoimuus, rohkeus ja vastuullisuus. Viisikymmenvuotias on ennakkoluuloton, suhtautuu uusiin ajatuksiin edelläkävijänä niitä vieroksumatta, on yhteisöllinen, ratkaisukeskeinen, suomalaiseen pragmaattiseen tapaansa, mutta myös luovasti innovoiden, ottaa vastuun ja on yritteliäisyyttä ruokkiva nyt myös kansainvälisessä, globaalissa ympäristössämme. Paikallisen yhteisön ja alueellisen veturin rinnalle on tuotu jo kauan kansainvälisiä verkostoja, tutkimusta ja koulutusta, alueelle tyypillistä teknologian ja luonnonvara-alueen huippuosaamisen lisäarvoa ja kilpailuetua. Ei mitään puppusanoja nämäkään kun tuhannet saavat tästä työstä leipänsä, minä muiden mukana. Tuloksena on lapsille ja nuorille turvallinen tulevaisuus, vanhuksille hyvä elämä, modernit ja laadukkaat palvelut, jossa olemme jatkossakin Suomen paras biotalouden huippuosaaja ja sosiaali- ja terveydenhuollon järjestäjä, kansalaisyhteiskunta ja elinkeinoelämän laadukas asumis- ja työympäristö. Oikeasti olemme biotaloudessa ja luonnonvaraosaamisessamme maailman huippua talousalueellamme mutta sitähän ei kehtaa sanoa. Tässä poikkeamme muusta Suomesta. Siinä kateus on kuitenkin myös ansaittava. Tervetuloa Forssaan. Me juhlimmekin ikään kuin työn merkeissä ja siellä kulttuuriamme esitellen. Forssalaiseen tapaan - vaatimattomasti mutta ihmiskasvoisella ja itse tehdyllä tavallamme. Sen kyllä vieraskin tunnistaa ja aistii yhteisölliseksi - työpuku tai haalari vaihtuu harrastusten mukaan ja ei kun menoksi. Tällä kertaa suuntana ei ole metsä, suo, järvi, puutarha, kulttuuriväen riennot vaan urheilutalo Feeniksissä. "Forssasta pojat kotoisin ollaan."

Rentun ruusuja

Helsingin Sanomissa (18.4) oli tänään upeita rinnastuksia. Urheilusivuilla oli upeasti kuvattu nekrologi Aulis Rytkösen, “Monsieur Magic”, matkasta Kuopion Työväen Urheilijoista sekä Kuopion Palloseurasta (KuPS), “naatiskelevasta” jalkapallon taituruudesta kohti ensimmäisen suomalaisen jalkapalloilijan ammattilaissopimusta Toulouse Football Clubin (TFC) riveissä Euroopan kentillä. Pohjoisen miehestä, hauraaksi ja heiveröiseksi tiedetystä, hoikkajäsenisestä mutta monella tapaa sisukkuuden ja lahjakkuuden neroudesta, oli nousemassa legenda. Hän tanssi jalkapallon kanssa ja peippaili vastustajansa eksyksiin brasilialaisen Garrinchan tapaan nauttien poikkeuksellisista taidostaan. Yhteistä tähän “karitsaan” oli myös fyysiset heikkoudet, pieni koko ja vammautumisalttius, riisitautisen olemus. Eroina taas olivat Rytkösen poikkeuksellinen herrasmiesmäisyys, kun brasilialainen alkoholisoitui ja eli hyvinkin epäsosiaalisen elämän uransa jälkeen. Rytkönen eli pitkän ja rikkaan elämän, kiitos Apu-lehden avustuksen ja sosiaalisen luonteensa, opettajan taitojensa pysyä kiinni elämässä myös valmentajana. Ristin tarina Jalkapallokenttien karitsat lehti nivoo yhteen pitkänperjantain artikkelillaan Jeesuksen historiallisella kärsimystiellä ja sen tulkinnalla tutkijoiden antamana arviona. Siinä pyritään pitäytymään todennäköisimmässä historiallisessa totuudessa, mutta ei toki oteta kantaa ylösnousemuksen aamuun. Jeesus oli historiallinen henkilö, luonnollisesti. Etenkin Markuksen evankeliumia tulkitsevat tutkijat päätyvät karsimaan siitä pois ne kohdat, jotka ovat epäuskottavia. Tällainen kohta on mm. viimeinen ehtoollinen. Sen paikkakin on vähän epäuskottava kun miehet yöpyivätkin taivasalla Öljymäellä. Keskustelut ristillä vaikuttavat nekin epäuskottavilta, kertovat tutkijat olkoonkin, että moni virui ristillä hengissä parikin vuorokautta ja Jeesuksen piina päättyi lopulta muutaman tunnin jälkeen. Hyvinkin saattoi muutaman sanan sanoa. Viereinen sivu esittelee snookerin elävän legendan Ronni O’Sullivanin ensimmäistä tulevaa MM-ottelua ja vastassaan suomalainen Robin Hull. Britit ovat hehkuttaneet Hullia miehenä, joka nousi liki kuoleman voittaneena takaisin pelipöydän ääreen ja voitti viimeisessä karsintaottelussaan takavuosien mestarin Peter Ebtonin. Hull kokee huomion kiusallisena ja tarinan lyönti ei ole hänen makuunsa. Hän ei ole oikein media-ajan uusi Messias O’Sullivanin ja rockyn kaatajana. Tästä ei tule suurta näytöstä Suomessa, jossa Aulis Rytköstä ei esitelty aikanaan ammattilaisten taidoilla mediassa, jotta jalkapallosta olisi tullut suuri laji Suomessa. Toimittaja nyt ei osaa Suomessa työtään, ei ole osannut koskaan. Hymyilevä Bäckman Donetskissa marssitaan ja samaan aikaan Genevessä tapahtuu yllätyskäänne. Pääsiäinen tuo t-paitakelin ja lähipalvelut tuovat onnen, kirjoittaa HS (18.4). Bäckman on hänkin pysyvä ilmiö uutta mediajulkisuuttamme ja poliisihallituksen on luovutettava Helsingin Sanomille tiedot Bäckmanin tekemien rikosilmoitusten ja tutkimuspyyntöjen lukumäärästä. Bäckman on toimittajien kiinnostuksen kohde ristillä ja muistuttaa ketä tahansa mediapelin kohteeksi joutuvaa tai sitä hyödyntävää mediayhteiskunnan “karitsaa”, jonka lihan kysyntä on lehden mukaan noussut nyt moninkertaiseksi. Bäckman on piikki vasemmistotoimittajan lihassa eikä häntä siedä natohaukatkaan. Putinin puhe oli liian pitkä ja perusteellinen, uskottava. Putin vei juopolta toimittajalta viimeisenkin uskottavuuden Suomessa asuen ja vaatien häntä tilille. EU-vaalien tulosta sillä ei kuitenkaan voi vielä ennakoida sillä Ukraina koettelee ulkopolitiikan päätöksiä ja Suomessa ei vielä tunneta riittävästi, mitä tarkoittaa nationalisti tai federalisti ihan oikealla EU-slangilla ymmärrettynä. Sekin aika tulee vielä ja voittaja tulee ulos joukosta tavalla tai toisella myös ilman Timo Soinin edellisten vaalien karsimaa. EU:n kolminaisuusoppi Sampo Terho ja Sirpa Pietikäinen valaisevat meille, mitä on olla EU:n meppinä sen kahdella äärilaidalla eläen ja pohtien miten kolminaisuusoppi toteutuu Brysselissä ja Strasbougissa vuoroin matkalaukkuaan kärräten. Toinen ehdokkaista haluaa enemmän painoarvoa kansalliselle päättäjälle, toinen taas vie maata lähemmäs liittovaltiokehitystä. Kun komissaarit päättävät asioistamme, se on kauempana demokratiasta kuin jos siinä ovat mukana kunkin maat omat ministerit ja parlamenttikin on valittu toisi kuin komissaarimme. Kun parlamentaarikot alkavat päättää liikaa ja vähän kaikesta, koko homma alkaa demokratiana vesittyä ja kiusata kansalaista niin etelässä kuin pohjan perukoilla eläen. Liika on liikaa myös mepeillekin ja nämä alkavat olla ulkona kartalta kaikesta mahdollisesta päättäessään. Kun ei tiedä mikä vaikuttaa ja mihin, syntyy turhaa byrokratiaa, karsittavaa. Se muistuttaa suomalaista sääntelyämme ja sen tunkkaista elämää. Kansalle on siis kerrottava, mistä he tekevät valintansa ja kumman puolen valitsevat kolminaisuusopin painottajista. Federalisti vähentää kansallista valtaa, pyrkii lisäämään komissaarien valtaa, joihin Jyrki Katainen nyt pyrkii hänkin, nationalistit haluavat siirtää valtaa takaisin kansallisille päättäjillemme. Ei tämä valinta nyt niin vaikeaa ole. Kapeaa mutta lyhyttä pätkätietoa netistä Tietoa tarvittaisiin, mutta se alkaa olla tietokirjana kuihtumassa ja sivistys katoaa sen mukana, pohtii dosentti Harri Kalho (HS 18.4) mielipidesivulla ja odottaa laatutietoisuutta edistävää valistusta ja markkinointia. Kirjoitus on Helsingin Sanomille vaaraton ja siksi julkaistukin. Vaarallista tietoa ja tutkimusta lehti ei julkaise. Vain vaaratonta ja harmitonta, turhaa tutkimusta. Maassa sinnittelevät kirjoittajat osaavat myös taidekirjan teon, jos sitä vakavasti kysyttäisiin, ja joku osaa yhdistää jopa faktaa ja fiktiota, kirjoittaa persoonallista tekstiä ja jopa esseistiikkaa. Sen myynti ja julkaisu vain kaipaisivat valtion tukea ja julkaisutoiminta tahtoo pysähtyä näyttelyihin. Jostakin syystä kentälle ei ilmesty omaa Monsieur Magic Aulis Rytköstä, joka ohittaisi taidoissaan oman kulttuurinsa 1950-luvun lapset. Tai jos ilmestyy, sellaista ei tunnisteta ja hänen on muutettava Ranskaan. Robin Hull käy voittamassa kuusinkertaisen maailmanmestarin snookerissa sydän syrjällään ja päässä heittäen, mutta eihän sitä Suomessa kukaan noteeraa. Saarnaaja teloitetaan ihan vain kiusalla ristille ja kukaan ei vaivaudu kehä kolmosen sisäpuolelta häntä sieltä haastattelemaan, tuskin hän on siellä enää tajuissaankaan. Suurta juhlaa on vain pitkitetty turhaan, kertoo lehti saarnaajan kuolemasta (HS 18.4). Jeesus on kehno elokuvasankari, kirjoittaa toimittaja Teemu Luukko. Miten tehdä sankaria tyypistä, joka ei miekkaile eikä pussaa? Mies tuodaankin näyttämölle media-aikanamme yleensä vasta vaiheessa, jolloin konfliktit alkavat viedä mukanaan ja veri virrata näyttelijänä, ja mieluummin vielä ohjaajanakin, alan osaajista runsasverisin action-sankari Mel Gibson Messiaana esiintyen. Rentun ruusut Kun renttu ryhtyy töihin, syntyy kirjailijasta sankari. Asko Sahlberg on julkaissut muutamassa kuukaudessa 1300 sivua jyhkeää proosaa ja polttaa Malboroa sivun täyttävässä kuvassa kahden vuorokauden parransänki naamallaan. Hienoa on se, että tyytyy osaansa, kertoo mies elämäasenteensa ja kirjoja näyttää julkaisevan nyt useampikin kustantaja. “Onko se mikään uutinen miltä kustantajalta kirjailija julkaisee”, kertoo Ruotsissa vieraileva länsirannikon, kuinkas muuten, pienlehtien toimittajaneromme. Toimittajalla on oltava ryyppykaveri, josta tehdä juttunsa. Kahta kirjaa WSOY ei erehdy julkaisemaan ryyppykavereiltakaan. Rinnastuksena kulkee nyt Kerstin Ekmanin romaani, jossa mukana on huijaamista, lainaamista sekä pitkänperjantain lehteen sopivaa ahdistusta ja itsepetostakin. Kun kirjailija ikääntyy hän alkaa olla myös rehellinen. Näin myös Ekman. Ruotsista voi odottaa nykyisin jotain tällaista ja mukana on tietysti puolue, joka ei saa esiintyä muiden tapaan kouluissa ja demokratiavaje alkaa näkyä läntisen rajamme aina niin avoimessa kansankodissa. Se, mihin suuntaan alusmaan kansalaiset nyt katsovat, on kuin Keijo Rosbergin pojan elämä. Kun kansalaisuus ja juuret ovat kateissa ei oikein jaksa innostua lipuista ja kansallishymneistä. Syntyy monikansallinen ja juureton herrasmies, Aulis Rytkösen oloinen ihminen. Väärin ymmärretty kertomus Nuorempi Rosberg kertoo olevansa samaan aikaan sekä suomalainen että saksalainen mutta asuvansa lapsesta saakka Monacossa. Hän johtaa nyt Ferrarilla farssiksi menevää alkukautta formulasirkuksessa ja voi tehdä sen minkä vain Hillin suvun isä ja poika ovat tehneet. Ferrarin vastaava tallipäällikkö ymmärtää erota ajoissa. Helsingin Sanomat luonnehtii mittavassa artikkelissaan jo sirkuksen vakiokalustoon kauan kuulutta Nico Rosbergia liiankin kiltiksi ja herrasmiesmäiseksi ollakseen medioiden silmässä karismaattinen ja oikea mies mestariksi. Pitäisi olla ripaus Aulis Rytkösen suomalaista metsien miehen tarinaa kohti ranskalaista kulttuuria ja henkisestikin ramman Carrinchan taustoja lähtöisin Brasilian slummeista. Edetä rentun kaltaiseen sankaruuteen ja särmällä, jossa kuitenkin henki säilyy ja auto pysyy myös 300 kilometrin vauhdissa joutumatta koko ajan sivuluisuun ja päätyen Arton Sennan tapaan suoraan seinään. Rallikansan ryyppääminen olisi ihan hyvä tausta Suomenselän suomailla syntyen, mutta ei nukahtaminen snooker -pöydälle ja pelin keskeyttäminen hermoja raatelevassa finaalissa. Suotavaa sellainen toki olisi, mutta ei koko ajan ja siinä ainoassa pelissä, jolloin on mahdollisuus voittaakin joku mestaruus. Muuten on riski jäädä ristille roikkumaan ja päätyä joukkohautaan ja unohduksiin, kuten tutkijat olivat olettaneet Jeesukselle käyneen Helsingin Sanomien pitkäperjantain uutisenaan. Se, ettei hän jäänyt unohduksiin, jää sitten tutkijoilta selittämättä. Jotkut kun aloittavat vasta siitä mihin tavallinen renttu toimittajana lopettaa.

Käytäntö ohjaa tieteen rahoitusta

Saska Saarikoski kirjoittaa Helsingin Sanomien (17.4) kiirastorstain kolumnissaan, kuinka yhteiskuntatieteet eivät ole samalla tavalla arvostettuja kuin välineelliset luonnontieteet. Taustan hän hakee narratiiviselle kerronnalleen 1950-luvulta, C.P. Snown kirjasta ja jatkaa Margaret Thatcherin ja J.P. Roosin elämänkaareen. Synteesi tulee muutaman populaarin tiedetoimittajan töistä. Kun olen valmistunut opiskellen ja tutkijana sekä ihmis- että luonnontieteissä, toiminut opettajana molemmissa ympäristöissä ja myös loppuun saakka väitöskirjaksi saakka tutkijankoulutukseni vienyt, olen Saarikosken kanssa eri mieltä. Väite kun on vanhakantainen, vie perusteluineenkin takavuosien riitoihin, eikä ota huomioon oman aikamme arkea ja sen koulutustarjontaa sekä kysyntää myös yliopistojen ulkopuolella. Yliopistot kun työskentelevät yhteiskunnassa kilpaillen samoista rahoista muiden kouluttajien kanssa ja myös kansainvälisesti rahansa ja oppilaansa, opettajansa hankkien. Paluuta vanhaan ei ole Välineellinen ja labroissa tehtävä tutkimus ja tiede oli vahvimmillaan innovaatiopolitiikan pragmaattisessa vaiheessa ja koski etenkin suomalaista tiedettä ja yliopistoa, joissa laboratorio ja insinööritieteet edustivat Nokian nousua edeltäneenä aikana valitsemaamme suuntausta. Mukana oli myös aluepolitiikkaa ja ylipostilaitoksen hajasijoittaminen maakuntiimme. Siinä oli suurten ikäluokkien ja heidän lastensa koulutukseen liittyvää kylmän sodan jälkeistä “Big Science” -ajattelua ja se vei meitä pragmatismissa tylsille laduille. Sivistys korvattiin oppimisella ja nopealla valmistumisella sekä itse rahoitetulla opiskelulla. Aikanaan tuo suomalainen valinta oli ymmärrettävä ja siinä keskityttiin muutamaan kärkihankkeeseen pyrkien menestymään muiden OECD-maiden kanssa kilpaillen. Olimme jääneet pari vuosikymmentä jälkeen ja saimme sen öljykriisin aikana kiinni kiitos tuolloisen Venäjän kauppamme. Muut olivat jo menettämässä uskoaan tieteen kykyyn ratkaista talouspulaa. Me jatkoimme omalla tiellämme. Nyt se tie on vähän hukassa, mutta ei toki hakien syitä yhteiskuntatieteitten lamasta tai tutkijoiden harhailuista johtuen. Joka toinen kansanedustaja ja ministerimme näyttää harhailevan nyt siinä missä monen yrityksemme johto. Kun rahoittaja harhailee pitkäjänteinen tutkimus muuttuu kolikon heitoksi ja pamfleteiksi. Tiede kun on aikansa tuote sekin. Taantuma vie takaumiin - historiaan Tänään keskustelua käydään hieman samassa tunkkaisessa hengessä palaten kylmän sodan ilmapiiriin, jota Saarikosken kirjoitukset rinnan monen muun aikalaisensa kanssa edustaa. Hyväähän siinä on pyrkiä puolustamaan sellaista, joka ei puolustusta kuitenkaan kaipaa. Ihmistieteet ja ihmisen yhteisöjen sekä yhteiskuntaa tutkivien tieteitten asema on vahva ja koko ajan asema vahvistuu yhteistyössä välineellisen laboratoriotieteen kanssa. Näiden väliin rakenneltavat muurit ovat menneen talven lumia eikä niitä tule enää hakea Berliinin muurin tapaan maailmaa jälleen polarisoiden kahteen äärisuuntaan aggressioita ruokkien. Mediatiede on aivan eri asia ja narratiivinen analyysi kuin tiede yhteiskuntatieteenä. Eilinen keskustelua televisiossamme koskien Ukrainan tapahtumia oli hirvittävää seurattavaa. Siinä maailmaa jaettiin kaksinapaiseen idän ja lännen väliseen vastakkainasetteluun ja jakajat oli tarkoituksella valittu näiden kärjistysten provosoijina tunnettuihin keskustelijoihin. Ei suomalainen yhteiskunta ja sen asenteet noin jakaudu ja median tapa hakea ääripäitä on yhteiskunnallisesti epäonnistunut. Kahden kylmän sodan aikaisen stereotyypin esittely maailmankuvana on sairasta. Sama koskee tieteen jakamista välineelliseen luonnontieteeseen ja labroihin sekä toisaalla ihmistieteisiin. Ei sellaista jakolinjaa ole tieteessä. Vain Saska Saarikosken kynässä ja osallistumatta itse moni- ja poikkitieteiseen tutkimukseen ja sen opetustyöhön muuallakin kuin Euroopassa. Yhteinen teknologia Kaikki tieteet käyttävät viimeisintä teknologiaa ja kaikki tieteet työskentelevät ihmisyhteisöissä ja ihmisen uteliaisuuden tuotteena eikä irrallisena ihmiskeskeisestä kontekstistaan. Tutkimuksen tekijä ja soveltaja on aina ihminen ja hänen yhteiskuntansa sekä kulttuuri, sen historialliset traditiot, sosiaalinen pääoma ja muisti, psykologiset, taloudelliset ja sosiaaliset tarpeet. Niinpä pääsiäisen aikaan korostuvat kulttuuriset piirteet ja niiden limittyminen juhlapyhinämme ja sen eri päivinä omassa maassammekin sen eri maakunnissa hyvinkin erilaisiin mm. agraarin historian ja pakana-ajan perinteisiimme. Sen taustat ovat yhteiskunnallisia ja tutkimus symboli-innovaatioita hakevaa kehitystyössä olkoonkin, että syntyvät ratkaisut voivat olla myös teknisiä ja laboratorioihin siirtyviä. Se on luonnollinen, synteesejä hakeva ilmiö, jossa teknologia on kaikkien käytössä ja halpaa, helposti saavutettavaa. Vaikea symboli-innovaatio Symboli-innovaatio on suomalaisille vaikea asia. Se on kyllä innovaatioista maailmalla yleisin ja johtaa käsitteellisiin pohdintoihin, joiden geneettinen, sosiaalinen ja kulttuurinen, taiteisiin usein vievä traditio, on pienyhteisöihin helposti juurtuvaa ja siten myös taloudellisesti menestyvää. Hiljainen tieto ja oppivat organisaatiot edellyttävät tätä osaamista. Se on luonnollisesti innovaationa perinteistä konventiota vastustavaa, sen haastavaa toimintaa. Synteesien rakentelu on siinä tyypillistä ja usein mukana on myös käden taidot. Ihmiset eivät hae pelkkää selitystä vaan myös luovaa innovaatiota, konvention haastamista. Sen sijaan perinteinen tiede, laboratorioissa tehtävä, on synteesejä rakentavaa vain sen kapeassa ja ahtaassa merkityksessä, deduktiivisessa tai induktiivisessa työssä. Sen löydökset ovat yleismaailmallisia eikä se tahdo pesiytyä tai pysyä löytöalueellaan. Se ei ole samalla tavalla monimutkaisen maailman tuottama ja mysteerin ulkotulevia syy-seuraussuhteita ymmärtävä kuin symboli-innovaatiota tuottavat tieteet tai poikkitieteinen tutkimus. Jos tämä kyky ja strategia meiltä puuttuu, tuloksena on kaaos ja reagoimme vasta tulipalon syttyessä. Tästä meitä varoitellaan ja tuloksia odotetaan tieteeltä, poikkitieteiseltä vastaajalta. Kun vastaus lopulta tulee itkumuuri hiljenee hetkeksi. Köyhät meillä ovat kuitenkin aina keskuudessamme teimme mitä tahansa. Hiljaisen viikon sanoma Tiedettävissä oleva tieto on pääsiäisen sanoman ydinkysymyksiä. Se kuuluu oppivan organisaation tutkimuksen hyvään käytäntöön (good practice) ja Jeesuksen Vuorisaarnaan. Ehtoollisella kerrottiin mitä tapahtuu, mikä on opetuslasten kohdalla ennakoitavissa olevaa ja mihin se johtaa (best practice). Samalla pääsisäisen julistukseen kuului syyn ja seurauksen mutkikkaan mysteerin strategian opetus sekä sen noudattaminen (next practice). Se, että tämä käytäntö oli symbolinen, ei vain analyyttinen ja vanha syklinen kierto ja sen kertominen, teki sanomasta uuden ja vallankumouksellisen. Vuorovaikutteinen ja kulttuureja yhdistävä tuli tutuksi kokonaan uudella tavalla ja järkytti vanhaa valtaa ja sen konventionaalisia ylläpitäjiä. Kärsimysnäytelmä ja ristin sanoma poikkesi perinteisen kulttuurin tuotteena ja vaikutti oudolta, vallankumoukselliselta oppina. Sekasorrossa elävä yhteiskunta on aina esittämässä samoja kysymyksiä, mutta hakee samalla vastausta, joka on symbolirakenteiltaan sille sopimaton, vanhan konvention haastava ja vie ulos perinteisen yhteiskunnan käyttämästä kielestä sen kaikilla tasoilla. Se on läsnä mutta sitä ei ymmärretä. Suurten massojen valinnat ohjaajina Korkeakouluihin pyrittiin nyt kaikkiaan samaan aikaan ja Hämeen ammattikorkeakoulu oli lisännyt suosiotaan eniten maassamme. Noin 4500 haki ensisijaisesti HAMK:in koulutuslinjoille ja sisään pääsee 1105 opiskelijaa. Käytäntöä palveleva hoitoala on hyvin edustettuna mutta kovasti kasvaen myös business ja yrittäjyys sekä Lounais-Hämeelle tyypillinen hevosala. Nuoret ovat tänään hakeutumassa järkevällä tavalla itseään kouluttaen ja yliopiston on seurattava tätä trendiä rahoittaakseen tutkimuksensa ja innovaatioita tuottavan nuoren polven kyvyn etsiä muutakin kuin Saarikosken kirjoituksessaan lainaamat hahmot ja heidän ongelmansa arvioida yhteiskunnan toimintaa tai mallittaa maailmaa, saada asema arvostetun yläluokan piirissä brittien tapaan eläen ja sen ikivanhassa konventiossa vanhentuen. Miten sellainen voisi selittää suomalaisen yhteiskunnan ja sen koulutuksen tai tutkimuksen tilaa? Siinä Saska on oikeassa, kun hän kirjoittaa Suomen arvostavan enemmän oppimista kuin sivistystä, mutta syyt ovat toki muualla kuin kulttuurin nuoruudessa. Pragmaattinen kulttuurimme on luonnon ja maantieteellisen sijainnin tuotetta, jossa sivistys on ollut tapa selvitä pakkasissa ja näkyvät oman aikammekin vahvuudet ovat joko arktisessa osaamisessa, Venäjän läheisyydessä tai metsissämme, luonnonvarojen jalostuksessa. Tässä käytännössä yhteiskuntatieteeltä on aina puuttunut brittien lordien aikanaan rakentama tieteen arvovalta. Niinpä sitä pyritään pönkittämän empiirisen luonnontieteen avulla ajelehtien minne sattuu ja julkaisut ovat todellakin Saarikosken kuvaamia lähdeviittein varustettuja pamfletteja. Ihminen tutkimassa ihmisen atomeja ei tätä tosiasiaa kuitenkin muuta miksikään, oli näkökulma luonnontieteinen tai ihmistieteinen. Tutkimuksen laatu on sitten kokonaan eri asia. Oikein hyvää alkavaa pääsiäisviikkoa.

Kohtaamispaikka kirja

Valtakunnallisen lukuviikon teemana on tänä vuonna “Kohtaamispaikkana kirja”. Se on viisaasti valittu aihe hermeneuttiselle tapahtumalle, jota ohjaa symboli-innovaatioiden ja luovuuden jumalatar. Se on aivan muuta kuin käytäntöä koko ajan palvele ja usein meitä kauempaa sivuava vaikkapa tiede, yliopistot ja tutkimuslaitokset, sekä niiden innovaatiot. Lähiyhteisön oma innovoivuus syntyy symboleista ja sana on niistä kuvataiteen rinnalla tärkein, väheksymättä vähääkään musiikkia ja teatteri, käden -taitojamme. Onomatopoeettinen, luontoa matkiva kielemme, ja myös taiteemme, on lähiyhteisön tasolla samalla ainut paikalleen juurtuva ja tuottaessaan uutta se löytää myös pysyvää vaurautta ja hyvinvointia, onnen tunteita, määriteltiin onni siten miten tahansa. Kannettu vesi ei pysy siinä kaivossa. Lukuviikon lähitaitajat Lähikirjallisuus on omaan murteeseen ja elämäntapaan sidottua, vaikka kosketteleekin tänään myös yleismaailmallisia aiheita. Forssan kirjasto on halunnut edistää paikallisten kirjailijoitten ja lukijoiden kohtaamista. Mukana on kymmeniä paikallisia kirjoittajia ja kirjan julkaisijoita. Tule ja tutustu heihin, kehottaa kirjastomme. Valtaosa kirjoista on myös myynnissä. Etsin juuri itsekin varastostani kirjoja, joista voisin luopua hyvän asian hyväksi. Lukuviikolla haluamme edistää huomenna, lauantaina 12.4. 2014 kello 10-14, paikallisten kirjoittajien ja lukijoiden kohtaamista. Se on loistava ajatus. Toivottavasti siitä tulee pysyvä tapahtuma. Opitaan tuntemaan toisemme, pidämme yllä murrokseen joutunutta kirjaamme ja pohdimme, kuinka edistämme oman kulttuurimme hengenpaloa. Meillä on paljon haasteita mutta myös valtava määrä ystäviä. He eivät vain aina oivalla, tai me emme huomaa, kuinka kirjailijankin olisi saatava leipänsä, toimittajan on tehtävä uutisensa ja tiedemiehen artikkelinsa, josta sosiaalinen media, sen talous ja strategia poimii parhaat palat omaan keitokseensa, kansalaismedian ja yhteisömedian argumenteiksi ja elämän eväiksi. Ei kulttuurin viljely ole mihinkään kadonnut. Australian aboriginaalien taidetta tutkimassa Olen kirjoittanut aiheesta paljon ja sosiaalisen median talous, strategia kirjana, nousi 2000 miljoonan joukosta Googlen hakukoneen kärkikirjaksi pitäen paikkansa siellä vuosia. Samoin aiemmin Agropolis strategia ja sen tuloksena syntyneet aineettomista symboleista rakennetut monikulttuuriset Agropolis kaupungit ja bioteknologiakylät. Niitä on nyt tuhatmäärin. Niiden maailmankonferensseissa on ihan hyvä piipahtaa. Eniten minua kiehtoo kuitenkin lanseeraaman käsite Cluster Art ja sen leviäminen paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja globaaliin käyttöön ympäri maailmaa. Kun sen käsitettä rakentelin, Martti Lutherin tapaan teesini pohtien ja manifestiksi rakentaen, idea oli jo kaukana ohi sosiaalisen median tuon hetken naamakirjavaiheestaan. Tutkimusta oli tehty valtavasti, ja toki tiedettiin, kuinka ihminen ottaa vastaan ja operoi symboleillaan eri kulttuureissa meistä dramaattisesti poikkeavalla tavalla. Olemme symboleittemme vankeja, mutta myös geeniemme tuotteita. Se on hyväksyttävä, tunnettava, haettava vahvuudet ja toimittava. Osa kirjoistani on noussut Arctic Babylonin tapaan monenlaisen tuotannon ja luovuuden käyttöön. Sen juuret ovat monella suunnalla, ei vähiten Maya- ja Inkakansan juurilla Etelä- ja Väli-Amerikassa, mutta samalla myös minulle niin tutuissa ja rakkaissa maisemissa Lapin kairoilla. Samoin kirjat mediayhteiskunnan murroksesta ja hybridiyhteiskunnan synnystä saivat alkunsa alkuperäiskansojen kielestä, symboleistamme. Meillä on yhteinen strukturaalinen tausta, yhteinen suuri sinfonia. Lamamme oli odotettu ja taantumasta kirjoitettu jo varhain ennen sen syntymää. Samoin dramaattisesta vuodesta, joka syntyi Suomessa antaen merkkejä poliittisten rakenteiden muutoksesta jo varhain ennen jytkyn syntyä. Suomalainen avaa symbolirakenteiden muutokset hitaasti ja on konvergoivan tiedonkulun ja pragmatismin kahleissa. Se ei välttämättä koske toki kaikkia ja silloin on syytä seurata taidetta ja sen siirtymistä osaksi kirjallisuuttamme. Tässä järjestyksessä. Herra clusterart Tervetuloa Forssa kaupunginkirjastoon, sen toiseen kerrokseen, Vinkkeliin. Vinkkeli oli kohdallani esittelemässä runsas vuosikymmen takaperin kuvataiteitani. Silloin Cluster Art mainittiin jopa Hämeen radion uutisissa. Vielä hetki takaperin Google avasi vain oman kotisivustoni www.clusterart.org tällä nimellä, käsitteellä. Nyt se avaa 100-300 miljoonaa löydöstä, joista valtaosa käsittelee kulttuuria, taiteita, yrittäjyyttä, kouluttajia, tutkijoita, kongresseja, messuja, näyttelyjä ja ennen kaikkea lapsia ja heidän luovuuttaan. Näin oli ajateltukin alkuperäiskansojen kieltä pohdittaessa. Olen luonnollisesti ylpeä, että työni mainitaan siellä kuvineen ensimmäisenä. En ole nyt modernisti, en realisti enkä missään tapauksessa jonkun renessanssiajan jälkeinen tuote ismeihin jakautuneena. Sen sijaan olen herra clusterart, siinä missä Salvador Dali ei ollut surrealismin edustaja vaan itse surrealismi, sille elämänsä pyhittänyt taiteilija. Se että sukunimi on ollut jo pari vuosituhatta joko kloster tai sitä lähellä oleva luostarilaitoksen jatke talouden, maatalouden, puutarhan tai koulutuksen, sosiaalitoimen ja köyhäinhoidon, hiljaisuutta hakevan ihmisen osana, ei pahastu, jos nimen epiteetiksi lisätään käsite art ja cluster. Hyvä niin. Oleellista on, että taiteet ja taiteen kuluttajat, kirjailijat ja lukijat, ovat yhtä ja samaa sosiaalisen median perhettä ja kirja löytää paikkansa sieltä, mistä se alkoi munkkien jäljentäessä pyhiä tekstejämme. Olemme palaamassa juurillemme mutta samalla maailmassa, jossa pian 10 000 miljoonaa ihmistä on hakemassa myös meidän osaamistamme ja neuvoja, tukea sellaiselle osaamiselle, joka ei ole aina heidän vahvuuttaan, mutta jossa oma osaamisemme on poikkeuksellista. Cluster Art on vuoropuhelua, mutta meillä myös tekemistä, pragmaattista kirjojen painotyötä ja siihen vaadittavaa metsää, paperin valmistaja taitoa, arktista osaamista. Se on vain muuttunut uudeksi osaamiseksi, uudeksi taidoksi ja se kehittämien on joskus symboleiden kanssa pelaavien kulttuurien osaamista. Sen yhteisöllinen anti on toinen kuin omamme. Olen oppinut sen kirjojen kautta ensin. Vasta se jälkeen todeten kuinka kirjoittajat ovat oikeassa. Fiktio ja fakta vastaavat toisiaan.

Kataisen yllätys

Sunnuntain lehti on harvoin niin hyvin ja huolella koottu kuin Helsingin Sanomat sunnuntaina 6.4. 2014. Lehden pääuutinen on pääministerin antama pommi erostaan ja luopumisesta tehtävistään kuluvan kevään aikana. Kun samaan aikaan valtaosa avainpoliitikoistamme ministereinä on hakemassa EU-parlamenttiin, ikään kuin pakolaishallitukseen, äärivasemmisto on hallituksen jo jättänyt sekä valtiovarainministeri joutuu puolueensa (sdp) johdon mahdollisesti myös jättämään, rammat ankat ministeristöissämme ovat eräänlainen maailmanennätys. Työelämän muutoksen kuvaus Kataisen tarina pääminiterinä eroineen muistuttaa Matti Vanhasen eroa. Vanhasen tarina vain sattui kovin erilaiseen aikaan ja hallituksen syntykin oli kovin erilainen kuin jytyyn jälkeinen Kataisen hallituksen omalaatuinen pohja kommunisteista porvareihin. Kun ideologinen liima puuttuu, syntyy ongelmia koko ajan. Kataisen tarina ja kertomus hakea kansainvälisiä töitä on tyypillinen nykyisen työelämän johtajan kertomus. Siinä kansanvaltaa ja demokratiaa käytetään ikään kuin ponnahduslautana vaativimmille tehtäville, jolloin myös oma ura, narsistiset tavoitteet, selittävät ihmisen motiiveja. Tämä koskee myös niitä pohdintoja, joissa kansallista raha ja verorahojamme käytetään mahdollisen tulevaisuuden työn ja uran näkökulmasta. Jos ei muuten niin varmasti ainakin piilotajuisesti näin toimien. Tätä tarinaa tukeva artikkeli käsittelee lehdessä (HS 6.4) työelämäämme ja sen helvetiksi muuttunutta tuskaa. Kun työpaikka on yhtä kärsimystä, taustalla on pääsääntöisesti aikamme johtaja, narsismin häiriöistä kärsivä psykopaatti, joka on näillä avuilla noussut johtajaksi. Seurauksena tästä ovat työnteon rakenteiden muutokset, tiedonkulun, työnjaon, tavoitteiden ja ihmissuhteiden yhteinen rapautuminen, pelko, koska seuraava kiusattava työkaverina luhistuu. Työnjaon, tehtäväkuvan ja päätöksenteon ongelmat näkyivät myös hallituksessamme ja epävarmuus kuvasi niin ministereiden kuin tietojärjestelmiemme työtä, irtisanomisia tuli väärään aikaan väärille henkilöille ympäri maata ja uudistettavien rakenteiden ennakoimattomuus lisäsi koko maan negatiivista asenneilmastoamme. Näin työelämää alkoivat ruokkia sellaiset psykososiaaliset piirteet ihmisissä, joita on totuttu aiemmin pitämään pahoina. Se näkyi mm. siinä, miten medioissa ja etenkin sosiaalisen median sisällä, kirjoitettiin. Toimittaja Maria Mustarannan tekstissä (HS 6.4) psykiatri Järvensivu kuvaa kehityksen siinä prosessissa, miten narsistiset ihmiset pärjäävät parhaiten ja etenevät useammin johtajiksi kuin muut. Mokien maailmanennätys Lehti (HS 6.4) on hakenut kymmenen pahinta bisnesmokaamme aloittaen Soneran umts-kaupoista ja jatkaen Stora Enson Consolidated-kauppaan. Kolmanneksi lehden seitsemän asiantuntijaa, pääosin professoreja ja toimitusjohtajia tai alan näkyviä konsultteja ja tietokirjailijoita, nostaa mokamitalistiksi vakuutusyhtiö Kansan kansainvälistymisen. Siinä vuoltiin kultaa puuveitsellä. Olkiluodon kolmas ydinvoimala ja sen Iisakin kirkko on ollut sekoilun Suomen ennätys siinä missä Kataisen johtama hallituskin. Ehkä se valmistuu, ehkä ei. Ydinvoimalan malli taitaa olla valmistuttuaan 25 vuotta vanhentunut. Siihen ei löydy varaosia. Viidentenä mokana mainitaan Skopin Tampella kaupat ja tolkuttomat riskit. Me emme ole oikein täysipäisiä suhteuttaessamme asioita toisiinsa ja sama koski kuudetta mokaa, valtion kuvaputkitehdas Valcoa. Muistamme sen Veikko Vennamon valko-Sorsa nimestä. Siinä SDP halusi tukea suomalaista osaamista ja televisiotuotantoa. Poliitikoilla ei valitettavasti ole tietotaitoa ja se olisi hyväksyttävä. Kataisen hallitus ei sitä hyväksynyt ja se tuli kansakunnalle kalliiksi jokaisen kehysriihen jälkeen, jolloin kysyttiin, mitä mahdettiin päättää. Miksei apuna ollut edes jonkinlaista vanhan mallin mukaista komiteatyötä kertomassa? Alun kriisit ja niiden vaikeudet Välimerellä sekä myöhemmin rakennemuutosongelmat olivat tämän hallituksen osaamattomuuden ydintä. Kokoomuslainen ylimielisyys on jopa demareitten asennevammat ohittavaa pahimmillaan. Talivaaran kaivos on nostettu seitsemänneksi mokaksemme. Kun tuotanto ei toimi, markkinat eivät toimi ja ympäristöuhat on jätetty ulkopuolelle mittavan kaivosyhdyskunnan rakenteiden, kahden vedenjakaja-alueen reunalle keikkuen, syntyy katastrofi, suomalainen Tsernobyl. Se oli kuin Soneran umts-kaupat, asiantuntemattomuuden ja suomalaisen ylimielisyyden yhteinen synerginen huippu. Edes Kataisen hallitus ei kyennyt Soneran ja Stora Enson kaltaisiin mokiin, joissa harkinta ja huolellinen kotityö unohtuivat kokonaan. Yhteinen tappio oli lähellä kymmenen miljardin euron luokkaa vuoden 2000 aikana. Mutta silloinhan meillä oli vielä varaa mokiin ja ostaa ilmaa. Nokia hoiti mokamme ja aloimme olla maailman suurin osaaja ja muiden neuvoja. Hankkija oli pellervolaisen osuustoiminnan ydintä ja sen osuustoiminnallinen isännättömyys mahdollisti mokaan, jonka aiheutti päätoimialan ulosajo ja uuden toimialan vaihdoksen tuoman konkurssin. Kun vapautta ei valvo kukaan muutetaan strategiaa ilman strategian valvontaa. Siinä on samaa kuin hallituksessa, joka vaihtaa sote -karttansa ja kuntarakennemappinsa kokonaan uuteen ja ministerit katoavat EU:n leipiin. Hinta on ollut hirveä. Metsäliiton MoDo -kaupat toteutettiin metsäomistajien rahoilla. Paperiyhtiöllämme on kaikilla omat kansainvälistymisseikkailunsa ja tässä tapauksessa hintana oli vuoden 2000 mokien vaatimattomimpia, vajaa 2,5 miljardia ostoineen väärään aikaan, kalliilla ja turhaa kapasiteettia. Mikä suomalaisia vaivasi vuonna 2000? Entä mikä suomalaisia poliitikkoja ja puolueita riivasi Kataisen hallituksen aikana heti jytkyn jälkeen? Sehän oli kansan antama tuomio menneestä. Tuohon aikaan kun kuuluu kymmenentenä Nokian harharetket, joka olivat maksaa koko yrityksen elämän ja tulevaisuuden. Sinänsä hyödyllinen kasvuhalu nousee suomalaisen päähän ja syntyy, Kataisen hallituksen tapaan, virhesuunnittelun kukkasia. Nokian kohdalla tämä tapahtui harpattaessa tv-jätiksi. Se, mitä tapahtui nyt ja Kataisen hallituksen aikana, kukaan ei uskalla tai kehtaa kirjoittaa. Eivät edes Hesarin hankkimat asiantuntijat. Nokia kun putosi korkealta ja kovaa. Jytky pudotti poliittisen järjestelmämme ja sen vanhat rapautuneet instituutiot korkealta ja kovaa. Kuka valvoo ja ketä? Tapio Raunio ja Matti Wiberg kuvaavat kirjassaan kansanvaltaa puolueiden ja hallituksen ehdoilla elämiseksi. Jukka Tarkka arvio sitä Helsingin Sanomissa (6.4) ja kertoo, kuinka eduskunta on oikeastaan mainettaan parempi. Siellä kun tehdään myös oikeaa työtä. Tosin valtaa käyttävät vai harvat, lähinnä ministerit ja merkittävien valiokuntien johtajat, valiokuntaneuvokset virkamiehinä. Virkamiehet käyttävät valtaa muutenkin ja olemme tätä kautta kohtuullisessa ohjauksessa silloinkin, kun hallitus on mitä sattuu ja puolueet pudotuksessa Nokian tapaan eläen. Edustajamme eivät edusta koko kansaa, vaan noin kolmatta osaa koko potentiaalisesta äänestäjien äänimäärästä. Annetuista äänistäkin edustajamme ovat keränneet vähemmän kuin rannalle jääneet ehdokkaamme. Näin pääosa meistä ei saa omaa ehdokastaan läpi vaikka niin ehkä kuvittelemme. Omakin ehdokkaani on mennyt harvoin läpi, enkä ole saanut omaa ääntäni kuulumaan edes välillisesti edustajani kautta. Lisäksi muutamat harvat medioissa esiintyvät eivät toki edusta keskiverto poliitikkoa duunarina, sirkuspelleinä, ja saamme väärän kuvan heidän työstään myös seuraten muutamia esiintymisiä eduskunnan kyselytunneilta. Ne ovat pelkkää viihdettä. Tarkka olisi kaivannut mukaan kirjaan myös kuvauksen edustajiemme taustoista ennen edustajaksi valintaa. Siis työkokemusta ja arkielämän hahmottamisesta silloin kun monella tahtoo olla päätyönä vain palkattu edustaminen. Se ei siitä paljoa parane, jos työnä on julkishallinto ja sen valvominen eduskunnasta tai kuntapuolueessa aikaansa kuluttaen kunnan luottamustehtävissä. Siinä työksi tahtoo muodostua oman edun valvonta ja siitä on epäilty myös Kataisen hallitusta ja sen ministereitä, joilla vanhemmatkin tahtovat olla poliitikkoja, jopa monen polven edustajiamme viran puolesta näin eläen. Valtiovarainministerimme on tyyppiesimerkki tällaisesta poliitikosta. Suomalaisen heimon viimeiset vapaat hetket Intressiristiriidat on suomalainen ongelma ja pienissä laitoksissa ja kunnissa jopa nepotismi. Se, millainen kokemus ja arvomaailma meille syntyy, on lähiyhteisön tuotetta. Ei ole reilua kansanvallalle, jos poliitikkojemme arvomaailma on kovin kapean eliitin tuotetta, kuten oligarkkien tai mafian maailmassa Euroopassa tai Yhdysvalloissa, Venäjällä. Eikä sekään ole hyväksi, jos valvottavana on koko ajan budjettirahan saajat omien äänestäjien kertoessa, mihin rahaa olisi syytä suunnata tai taivaalta alkaa sataa jäätyneitä pähkinöitä, luonnehtien lehden (HS 6.4) afrikkalaisen kirjailijan Chinua Achebea (1930-2013) tuotantoa igbo-heimon viimeisinä vapaina hetkinä ennen brittien tuloa ja hävitystä. Peruspomon, Timo Soinin kirja, on kuvaus ajasta, jolloin EU-kriittiset alkoivat herätä ja puolustaa maataan igbo-heimon tapaan eläen. Ymmärtäen samalla, kuinka Helsinki on ainut suomalainen metropoli ja sen muutosta kuvaava artikkeli lehdessä (HS 6.4) yhdistää lopulta Kataisen hallituksen ministerit ja heidän yhteisen elinympäristönsä maamme ainoana metropolina päämedioittemme samaan kokemuskenttään ja sen siirtämiseen suomalaiseen ifbo-heimon elämään. Sellaista kehitystä tulisi vastustaa maassa, joka on Euroopan harvaanasutuinta maaseutua ja jolla on pituutta yli 1000 kilometriä ja sama matka rajaa Venäjän kanssa. Venäjä on monen kulttuurin yhteinen maa ja sen rajoilla asuu aggressiivisia kansoja ja näkökulma on muutettava suomalaisena, länsirajalla asuen, aina myös tätä näkökulmaa ymmärtäväksi. Tässä Forssan Lehti onnistuu tänään sunnuntaina 6.4 hyvin ja käyttää apuna pallokarttaa avaten näin slaavilaisen kansan näkemyksen Moskovasta ja Aasiasta katsoen kohti länttä ja etelää. Tasokartta antaa väärän kuvan, vääristää geopolitiikan, kulmat ja pinta-alat, sekä tuo oman sijaintimme väärin ymmärretyksi. Maantieteilijänä tätä on joutunut avaamaan jo yli 40 vuotta ja aina palaten samojen perusteiden äärelle uuden sukupolven ja ikäkohortin koulutuksessa.