Toivon symbolit olympiarenkaissa

Olympian kisat avataan tänään. Google, kaiken maailman kokoava ja keskittävä tavaratalomme, on poiminut etusivulleen Olympic-Charter -peruskirjan ja sen tärkeimmän lauseen. Maailmassa on runsaasti tärkeitä ajatuksia ja suuria tulevan kulttuurimme kiteyttäjiä olematta aforismeja. Vuorisaarnasta sellainen löytyy mutta myös vaikkapa Raamatun Johanneksen kirjan toivon numerot kristityille 3 kautta 16. Kristittyjen uskontunnustus on tiivistetty lauseeseen: “Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän”. Olympiaurheilussa vastaava tiivistelmä kuuluu kaikessa koruttomuudessaan seuraavasti: “Urheilu on ihmisoikeus. Jokaisella ihmisellä tulee olla mahdollisuus urheilla olympialaisten hengessä ilman syrjintää ja yhteisymmärryksessä, solidaarisuudessa ja reilun pelin aatteiden mukaan”. Runebergin ja Leinon päivänä nukkuneet Vuosisatojen saatossa on ilmiöitä, jotka kestävät niihin kohdistetun kritiikin ja myös sadistisen hyökkäyksen. Uskontojen ja moraalisten normien ja oppien rinnalla kulkee urheilun aatemaailma ja kulttuuri, joista suomalaiset rakastavat eniten kirjallisuutta, runoutta ja kalevalaista maailmaa kuvataiteitten rinnalla. Toki myös musiikkia ja teatteria, mutta yksi on ylitse muiden, Lönnrotin keräämä kalevalainen lauluperinne ja sen sidos kaikkiin edellisiin hermeneuttisen kielemme kantimien kautta. Kieli on se, joka välittää myös Raamatun ja Olympic-Charter hengen sisällön ja se lausutaan tänään vielä erikseen urheilijoiden valana. Runoilijan päivänä poistui keskuudestamme Mirkka Rekola hieman samaan tapaan kuin aiemmin kirjoitin blogissani suomalaisille niin merkittävästä, oman aikamme rakkauden julistajasta, Tommy Tabermannista, joka haudattiin Eino Leinon päivänä. Rekola aloitti 20 -vuotiaana runoilijan taipaleensa 1950-luvulla. Se oli sama vuosikymmen, jolloin itse synnyin. Hän oli jo 30 -vuotias kun lausuin hänen runojaan samaan aikaan seuraten suomalaisten menestyshiihtäjien ja hyppääjien edesottamuksia olympian lehdossa. Ne olivat menetyksen vuosia ja jatkuivat 1970-luvulle saakka. Tullako kirjailijaksi, runoilijaksi, urheilijakasiko vai molempien näiden opettajaksi, valmentajaksi. Ihmisen mittainen elämä on lyhyt ja Rekola syntyi runoilijaksi hetkellä, jolloin sanat vaihtoivat paikkaa ja kuvataiteilijan värit eivät kertoneet enää edes Hämeessä ja Tampereella valtavirtojen maailmasta. Forssa oli uinahtanut ikiuneen. Esikoisteos “Vedessä palaa” sai odotetusti suomalaisilta ristiriitaisen vastaanoton. Vaikka runon kieli oli ainakin omana kokemuksenani, alle 10-vuotiaana, helppoa ja jopa hauskaa. “Syöttinä veteen, kuvasi eteen, valuu hopea, polttava, nopea. Näetkös ne kaksi, tulista kalaa. Silmäsi syttyvät, vedessä palaa”. Rekola opiskeli Porvoosta valmistuttuaan, tyttölyseosta, kuinkas muuten, Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, filosofiaa ja taidehistoriaan kolme vuotta. Kolme vuosikymmentä olisi muuttanut tyylin tyystin toiseksi. Mutta pitikö kirjoittaa juuri Suomalaiseen Suomeen, Parnassoon ja Uuteen Suomeen? Kun isänä on vielä tamperelainen toimittaja Eero Rekola. Eikö siitä synny kohtuuton ristiriita ja solmu, joka ei aukene edes runon kielellä. Eikö siinä koe ajautuvansa kaikkien valtavirtojen ulkopuolelle ja erakoidu yksin? Aivan kuin olisi alan professorina Forssan lähiöissä tai kirjoittaisi tänään Jokiosissa sellaista, joka on julkaistavissa vain Harvardissa. Eihän siellä kukaan sellaista voi sietää. Siellähän on ihka tavallisia forssalaisia duunareita toisiaan kiusaamassa. Rekola koki olevansa ulkopuolinen, yltiömodernistille riittämätön ja samaan aikaan perinteiselle runon lukijalle vieras. Miten voisikaan olla, kun hakee isänsä tyttärenä, tyttökoulun oppilaana Parnassoon ja Uuteen Suomeen kirjoittaen henkistä hyväilyä, hyväksyntää. Tamperehan oli luokkayhteiskuntien kolhima helvetti. Eikö silloin oma tuotanto päädy vasta vuonna 1995 suomalaisen tutkimuksen ihmeteltäväksi ja kohteeksi? Silloin viive on peräti 40 vuotta. Eikö se kerro kaiken tästä maasta ja sen murteesta, politiikasta, onomatopoeettisesta kielestä ja oman aikamme tankeroista? Olivat nämä nyt sitten menneen hyvinvointiyhteiskunnan ministereitä tai virkamiehiämme. Shauntastinen yö Peetu Piiroinen käytti tuota käsitettä, shauntastinen, edellisissä olympialaisissa, Kirjoitin siitä silloin blogini otsikon. Eihän sellainen 1930-luvun hiihtäjäkansalle avaudu. Me seuraamme olympialaisten avajaisia ja outoa lumilautailun harrastajaa, tulevaa olympiaurheilumme sankaria, osaamatta lausua hänen lajinsa nimeä, muistamatta sitä saati sen vaatimien yltiöpäisten kuvioiden suoritusten pisteytystä. Sieltä puuttuu laukaukset ylämummoon. Ne me ymmärrämme. Se on mystiikkaa, mutta mitä väliä sillä on. Jo 40 vuoden kuluttua joku suuren massan perinteisen hiihdon ja jääkiekon ystävä ja jääkiekkokaukaloiden massoja huudattavan Kummolan lastenlapsista on oppinut sen kielen ja joku tekee siitä myös väitöskirjansakin. Mutta ei nyt vielä. Se aika tulee paljon myöhemmin ja oman aikamme lumilautailevat sankarit ovat silloin 80-vuotiaita ja heistä puhutaan kuin Paavo Nurmesta tai Hannes Kolehmaisesta. Puhtaan urheilun nyt tuntemattomista oudoista lökäpöksypojista. Runouden rinnalla Mirkka Rekola oli myös yhteiskunnallisesti oman aikansa valtavirtojen ulkopuolella. Tällöin valtavirralla tarkoitetaan suuria massoja, jotka omaksuvat kaiken hitaasti ja ovat siis innovaatioprosessien jarruja ja tietämättään aiheuttavat lamat ja kaiken muun sen onnettomuuden, josta itse veroina ja leikkauskina maksavat. Joukossa tämä tyhmyys vielä tiivistyy ja saa massan rakastamat muotonsa, joskus lopulta pulan ja taantuman muuttuessa turhaumaksi myös väkivaltaisia muotoja. Näin syntyvät aikanaan myös fasismi ja monet muut sellaiset liikkeet, joiden ymmärtäminen on runoilijalle mahdotonta ja hän pakenee sitä omaan maailmaansa. Rekola koki aikansa yhteiskunnallisen vastakkainasettelun Tampereella luokkajakona luonnottomana ja pyristeli vastaan. Hän oli oppinut isän tyttönä pikkutytön roolin johon kuului lippalakki ja löysät haalarit sekä suuri takki. Se muistutti tuon ajan kulkuria, Chareles Chaplina ja tämän esittämiä ironisia hahmoja, komiikan kautta hulluutta kuvaten. Mirkka menestyi kuitenkin riittävästi, joutumatta mielisairaalaan tai menettämättä kokonaan haluaan elää monen muun aikalaisensa ja runoilijan tapaan alkoholisoituen tai kuollen keuhkotautiin. Hänen hyväksyntänsä syntyi narrimaisesta käyttäytymisestä ja kyvystä lausua runoja ironisoiden itseään ja hauskuuttaen yleisöä oma aikamme stand up -komiikan keinoin. Hän oli oman aikansa Putouksen se hahmo, joka parhaiten nauratti ja piti hengissä omaakin yleisöään narrina pilkaten. Vaikeilta psykofyysisistä oireista ja allergioilta se ei kuitenkaan suojannut. Vielä tuolloin Suomesta ei voitu paeta Ruotsiin. Se aika koetti vasta kun Mirka oli jo 40 -vuotias. Valekuun reitti “Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä. Ketä kukaan ei katso, katoaa. Aurinko, tähti, joku valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman sitä”. Kirjoitin Arctic Babylonissa valekuusta. Mirka Repola oli runoillut siitä jo paljon minua ennen. Omassa narratiivisessa kerronnassani kuuni oli koko kertomuksen ydin, pelon sydän ja sen sietäminen oli keino selvitä tai joutua hävitetyksi. Kustantaja ei kirjaa sietänyt. Se oli liian ikävä piikki 1990-luvun suomalaisen kustantajan lihassa Bulevardilla eläen. Helsingin Sanomien toimittajan kaltainen ihminen on kiinni oman ideologiansa elämässä ja vihaa sen paljastajaa tuketuen oman aikansa mika penttilöihin. Vielä raivokkaammin siihen suhtautui oman aikamme tervojen ja paasilinnojen, mediatarinan proosaksi muuttuneen kertomuksen kustantajat. Kirjan on myytävä ja massa maksaa. Muulla ei ole väliä. Kokeilin sitä jo 1970-luvun Oulussa. Kustantajana, kustannustoimittajana, nainen raivosi, mies olisi sen kustantanutkin, ellei Kaleva olisi sen omistajana joutunut lopettamaan kustantamoaan. Vain harvan taiteilijan julkikuva kestää oman aikansa kohut. Woody Allen on tällainen omalaatuinen onnistuja tai selviytyjä. Valtaosa ei sitä toki ole ja kuun kohtalona on omistaa heille oman aikamme helvetti. Kohtaamispaikka vuosi “Niinhän moni sanoo. Jos minun on synnyttävä, sallittakoon samaan aikaan hänet, siihen maahan, samaan kaupunkiin, sen kadun varrelle. Se on jo liikkaa, on se minusta, kun he koko ajan ovat täällä täyttyviä toiveita unohtamassa.” Minna Rekola julkaisi harvakseltaan mutta kuitenkin liki vuosittain. On helppo kuvitella väliin jääviä vuosia ja kustantajien toimittajia, heidän sihteereitään. Moniselitteiset välähdykset ihmisen sisäisinä kokemuksina eivät tainneet avautua? Tuskin edes kirkkaimmat kuvat lapsuuden maisemasta. Tiedän tämän kokemuksesta. Joku antaa jopa neuvojaan ja silloin on syytä ilahtua, kiitää ja nyökytellä joutumatta raivoon. Miksi ihmiset eivät anna neuvoja sydän- ja aivokirurgeille kuinka heidät tulisi leikata? Kun tapaa taksia ajelevan eläkeläisen antamassa neuvoja miljoonan kansanliikkeen ohjailussa, silloin kuljettajan olisi aika pitää sapattivuosi. Virkamiehet ja ministerit saavat näitä hyviä ohjeita tuon tuosta. Miksi he eivät perusta omaa puoluetta ja hanki asialleen kannatusta? Puun syleilemää “Kivet alkavat nukkua yksinäistä unta, yksinäiset kivet. Silmät jotka itkivät ihmisen, pois itkevät silmät, kun ei vesi, ei vesi itke, ei nouse niiden pielukselle.” Kriitikoilla on tapana kiitellä toisiaan. Kun jotain ei ymmärretä, kerrotaan kuinka se on monimerkityksellistä ja sellaisena heidän yhteinen tulkintansa. Mirkka Rekolaa alettiin käyttää tapana opettaa runon tulkintaa ja lukemista. Hän kirjoitti ikään kuin suomalaisen runouden aapiskirjan. Sana kun on samaan aikaa sekä kirjaimellinen että kuvallinen ilmaisu onomatopoeettisessa kielessämme. Alkuperäiskansojen kohdalla sen kokee itsestään selvänä. Kun tätä suomalaista “modernismia” pyrki viemään omien oppilaittensa ymmärrykseen, käytin itse rinnalla aina kuvaa. Rekola oli siinä eräänlainen ikonin asema. Runoissa kun on hengellinen sisältö toisin kuin tänään. Pohjoisessa Oulussa laestadiolainen hengellinen sanoma ymmärrettiin paremmin kuin runo tai proosa saati filosofinen teksti. Mirkka Rekola tutkii koko ajan samoja teemoja. Hänessä on samaa taipumattomuutta kuin maantieteilijässä luonnontieteilijänä. Aaro Hellaakoski oli tällainen luonnonmaantieteilijämme myös runoilijana. Runossa vain kaikki muuttuu kirjoittajalle helpommin ymmärrettäväksi, mutta ei se tee Hellaakosken maailmankuvaa ja suhteellisuusteoriaa silti yhtään helpommaksi lukijalle. Ellei sitten tiedä, mistä Hellaakoski kirjoittaa runonsa. Hauen rahtaaminen Helsinkiin musiikkitalon eteen oli koominen näytelmä. Kas kun ei kaksinieluista katiskaa. Rekolan aiheet ovat Hellaakoskea helpompia ilman luonnontieteilijän taustaa. Aika, paikka ja rakkaus ovat samoja symboleja etsiviä siinä missä unen tulkinta ruusuna, kaupunkina tai miekkana. Näin koko tuotanto on tasalaatuista eikä erotu toisestaan. Rekola on uskollinen omalle symboliikalleen ja muistuttaa Picassoa kuvataiteilijana. Taivas päivystää “Huoneessa, jossa on sinun hengityksesi veistos, siellä on sinun hengityksesi lakattua mustaa puuta. Mustaa puuta on siinä huoneessa sinun hengityksesi veistos, katso kun se hymyilee, se on kaunis.” Mirkka Rekolalla oli omalaatuinen maailmankatsomus mutta ei mielestäni filosofiaa. Hän oli vangitseva esiintyjä ja käytti usein klassikkoja. Hänellä oli suuri ilmaisemisen kyky mautta tuskin narsistista tarvetta. Sirpa Pääkkönen on löytänyt oleellisen, joka on monen runoilijan sielussa ( HS 7.2). Runoilija pohtii itsekin usein, miksei hänellä ole käytössään liukasta ja sileää lankaa. Miksi hänen on kirjoittava siitä kohdasta, jossa on solmu. “Miekalla sinä olet, miekalla on sinun muistisi puu, maailmalta vartioitu.”