Olympiatulen sammuttajat

Päivän mediat kertovat, kuinka Suomen talous on ajautunut Euroopan pohjamutiin yhdessä Italian kanssa, ainakin kun kasvuennusteita tulkitsemme. Olemme edelleen kolmen A:n maan luottoluokituksessa, mutta se ei kerro koko totuutta. Kiinan ja Yhdysvaltain kasvu ja muun Euroopan hidas liikkeellelähtö niiden vanavedessä ei näy Suomessa juuri lainkaan. Olemme jääneet niiden maiden taakse, joita hetki sitten moitimme laiskuudesta ja saamattomuudesta alkaen Kreikasta ja Kyproksesta. Irlannista ja Portugalista. Jopa Espanja näyttää onnistuvan nousemaan vaikeuksistaan. Epäonnen hallitus Mikä Suomea oikein vaivaa? Vuoden 2012 lopulla suurista ikäluokista 16 % oli enää töissä ja tänään he ovat käytännössä kaikki eläkkeellä. Suurten ikäluokkien sijasta nyt on syytä puhua pienistä ikäluokista ja niiden ongelmista. Väkiluvun kasvu, syntyvyys, liki puoliintui ja maastamuutto vei nuori 1970-luvulla Ruotsiin yli 300 000, jolloin väkiluku kääntyi maassamme parina vuona jopa miinukselle. Tuon ajan vuosittaiset ikäkohortit ovat kuin peilikuva sota-ajan syntyvyydestä. Siinä huoltosuhde muuttuu hetkessä ylitöiksi ja työvuoroiksi, joista julkinen sektori nielee leijonanosan. Tähän tuli reagoida jo vuosituhannen alussa. Nyt on myöhäistä. Hallitus ei onnistunut rakennemuutoksessaan vaikka sillä oli mahdollisimman laaja pohja hoitaa tämä tehtävä ja muuttaa kurssi velkaantumisesta kohti valoisampia aikoja. Kun seurasi eilen Eduskunnan välikysymyskeskusteluja, väittelyä, vastuukuntamalli, kotikunta- maakuntamallia ja kolmea muuta häthätää kyhättyä mallia, syntyi aluesuunnittelun emerituksella professorina pelästynyt olo. Miten kaikki on näin levällään vuosien jälkeenkin? Näistä hallituksen ajama malli oli lopulta melkoisen kaukana Keskustan ikiajat ajamasta maakuntahallinnosta ja sen ruotsalaisesta kopiosta, jossa samalla peruskunnat kotikuntina säilyisivät, pakkoliitoksiin ei mentäisi. Se on ihan hyvä pitää esillä, mutta miten se vastaa tähän jo vuosikymmenet tunnettuun ongelmaamme? Eihän nyt valta- ja puoluepolitiikan pelillä näitä akuutteja asioita voi hoitaa. Kun hallitus on kyvytön, se on vaihdettava. Kokoomuksen vastuuministerit ovat jo siirtymässä Brysseliin ja demarit vaihtamassa puoluejohtoaan hekin. Yksityinen sektori anarkian tiellä Rinnalla kulkee lisäksi yksityinen sektori, jonka kohdalla palvelut pankkeineen ja vakuutusyhtiöineen ovat siirtyneet jo aikoja pääkonttoreineen maan rajojen ulkopuolelle ja Suomessa Lounais-Hämeen kokoinen, yli 30 000 asukaan yhdyskunta, hakee palveluitaan vahingon sattuessa odotellen edellisen vuoden myrskyvahinkojen tuhoista korvaustietoja useita kuukausi pääkaupunkiseudulta. Kun kaikki keskitetään yhteen paikkaan, palvelu käytännössä katoaa. Vahingosta pyydetään kuvia ja ammattitaitoisimmat videoivat myrskyn jälkiä ja oppivat uuden ammatin. Miten sellaisen ammatin hankkija vakuutusyhtiöiden töiden hoitajana liittyy vahinkojen korvaukseen ja korkeisiin vakuutusmaksuihin? Ne kyllä tulevat säännöllisesti ja ilman viiveitä. Vakuutusyhtiön vastaus on valitusmenettelyn kertova, kaikille lähetetty sama kopio ja käräjäoikeuden kautta alkava viivytystaistelu tai luopuminen turhasta vahinkovakuutuksesta. Sama koskee pankkeja, joihin on varattava aika viikkoja ennen tapahtumaa ja matkustettava edestakaisin joko 120 kilometriä Hämeenlinnaan tai vielä kauemmas Turkuun. Verottajan tiedot ja muu aluehallinto vastaa ystävällisesti ympäri laajaa maata ja sen tavoittaminen alkaa olla eläköityneelle kansakunnalle ylivoimainen tehtävä. Nimetkin kun ovat outoja ja vaatisivat erillisen yliopistollisen koulutuksen vastuualueineen. Apu haetaan sieltä mistä saadaan - ei sieltä mistä luvataan Moni muuttaa Malgaan tai Turkin aurinkorannoille toivoen edullisempaa elämää ja turvatumpaa terveydenhuoltoa. Tehostetut palvelukodit eivät saa rekrytoitua ammattiväkeä ja niitä kilpailutetaan samalla kun sotemallit ja himmelit unohtuvat eurovaalinen tiimellykseen ja kyynärpää taktikointiin uusien ja vanhojen edustajien hakiessa poliitikkoina ensin omaan etuaan, sen jälkeen pakollista puolueensa sisäpiirin etua ja vasta kaukana tämän jälkeen yhteisiä ja rapautuvan yhdyskunnan etua. Miksi sellainen heitä kiinnostaisi, narsisteja, luonnevammaisia pyrkyreitä? Olympialaiset toivat mukanaan kokemuksen, joka oli samalla koko kuva myös omasta paikastamme Pohjolan kartalla. Kun Norja talviurheilun suuvaltana, Ruotsi sen perässähiihtäjänä, saivat kasaan liki 50 mitalia, Suomen saldo tästä 10 %. Loistavasti viedyt kisat olivat hyvää viihdettä ja venäläisen nykyhallinnon kurinalaista osaamista. Kaikki meni nappiin vaikka vielä hetki aiemmin irvailtiin medioissamme perisuomalaiseen, jälkivasemmistolaiseen tai kokoomuslaiseen tapaan kisojen katastrofista. Ainut katastrofi oli oma mahalaskumme ja olympiatulen myötä sammui myös Suomen kulttuuri- ja urheiluministerimme leijonajoukkueemme hoidettavaksi. Syvä myötähäpeä lankesi osaksemme nuorten maailmanlaajuisen suurtapahtuman saadessa Suomelle niin tyypillisen päihdeongelmaisen lopun. Herramoraalista orjamoraaliin Suomalainen mitalisaalis oli vieremäläisen perheen varassa Ylä-Savosta. Sinne meni nyt onnitteluni. Samoin oli Lontoon kisoissa, jolloin ainoasta mitalistamme lähetin onnittelut kotimaakuntani Pielaveden Sammon keihäänheittäjälle. Keihäänheittäjien, rallikansan ja hiihtäjiemme vyöhyke ei pettänyt nytkään, vaikka sitä ilkuttiinkin aiemmin myös koskenkorvavyöhykkeeksi. Maa kun on jakautunut kahtia siinä missä sen kansalaisetkin. On vain yksi luokka, yläluokka ja sitten ovat kokonaan luokattomat. Jos Teuvo Hakkarainen, sahuri kansanedustajanamme ja Hondurasissa kunniakansalaisena heitä kouluttava ammattilaisemme, olisi sammunut Sotshin kisoissa, hänet olisi luokattomana erotettu niin puolueesta kuin virastaan ministerinä. Yläluokan eliittiin kuuluva Arhinmäki sen sijaan oli vain juhlimassa kansalliseen tapaamme. Sellaista nyt sattuu, kertoi pääministeri Katainen. Saksalaiset filosofit, eivät vain Nietzsche, kertoivat kuinka on olemassa erikseen herramoraali ja orjamoraali. Tätä käytetään etenkin alusmaissa, jossa valta ja vastuu eriytyvät toisistaan ja moraalinen rapautuminen hoidetaan emämaan tavalla hajottaa ja hallita alusmaan kansalaiset kahdella eri normistolla, moraalilla ja niistä syntyvällä lailla. Arhinmäki ja yläluokka on eri moraalin, herramoraalin alla, ja luokattomat Hakkaraisen tapaan orjamoraalilla kohdeltavia myös oman aikamme medioissamme. Taantuman solmukohdat pelottavia Laman syveneminen ja jatkuminen johtaa taantumaan ja siirtymään yhä kauemmas historiaan ja sen traumaattisiin solmukohtiin. Keskusta hakee yhteisöjään, kotikuntaansa ja ikivanhaa maakuntahallintoaan, Kokoomus omaansa, suureen ja metropolipolitiikalla hoidettavaan maailmankuvaansa. Demareitten linja on ollut jo kauan kadoksissa ja ketä Arhinmäen äärivasemmisto mahtaisi edustaa? Se, että moneen kertaan kuihdutettu Suomen maaseutu, tyhjiin puristettu citrushedelmä ja luonnonvara-alue, tuottaa vielä tänäänkin ainoat vähäiset mitalimme kansainvälisissä mittelöissä, olympialaisten kisojen tulenkantajana, ei sen sammuttajana, ei anna oikeutta kutsua sitä koskenkorvavyöhykkeeksi. Tässä sateenkaarivärien hömpällä ratsastanut populismi on mennyt medioineen gonzo -journalismin viemään harhaan ja sivuraiteille. Sen sijaan sotiemme aikaan maahamme rintamalta rantautunut metamfetamiini ja sen myöhemmät johdannaiset efedriinistä alkaen ja jatkuen kokaiiniin ja muihin huumeisiin levisivät pääkaupunkiseudullemme ja niitä käytetään tänään päivittäin niissä kaukaloissamme, joissa esiintyy NHL:n ja KHL:n pelureita. Se, että vain ruotsalainen Nicklas Bäcström jäi kiinni pseudoefedriinistä, oli pelkkää huonoa tuuria. Muut nyt noudattivat piristeitten ja muiden päihteitten käytössä lääkäriensä ohjeita tarkemmin. Rajut, liki psykoottiset kohtaukset ja monet piristeiden aiheuttamat jälkitilat, myös hengenvaaralliset seuraukset, riippuvuus, annostuksen kasvu jne. ovat tyypillistä kaukaloväkivallan elämää. Olisi syytä pohtia, jalkapallon tapaan, jääkiekon siirtämistä omiin kisoihinsa ja pois olympialaisten kisaohjelmasta. Se muodostaa kokonaan oman kulttuurinsa eikä sen paikka ole oikein perinteitä edes jossain määrin vaalivassa olympialiikkeessä.

Yksilön ja yhteisön väliseen rinnakkaiseloon

Tänään on 12.2 ja Elman päivä. Suomalainen kaipaisi kuitenkin Sotshin kisoihin Elman ohella Elmon taitoja. Elmo oli kirjailija Juhani Peltosen Derwangan kisojen yhden miehen maajoukkue vastaan koko muuta maailmaa. Hänen edesottamuksiaan suomalaisille selostivat Andien jättikisoista toimittajalegendat Lyly ja Immo. Molemmat viileän analyyttisesti ja taustoittaen tapahtumia kuten nyt Sotshissa. Vaikea Venäjä Venäjä ja itä on läntiselle maailmalle joskus hankala kokemus. Lännessä toimitaan yksilön kokemusten ja tarpeitten kuvausten kanssa ja nykyisin korostuneen individualistisena sähköisen median maailmassa eläen. Tämä yksilöllisyys on etenkin Yhdysvalloissa arvostettu ominaisuus ja samalla raivaajakansan maailmankuva. Meillä tämä oli tuttua agraarin ajan elämää ja sen juuret tulivat sekä idästä että lännestä. Niillä oli kuitenkin eroja ja suurin raja kulki miekalla piirrettynä Pähkinäsaaren rauhan rajana. Se oli samalla suuri luonnonmaantieteellinen raja sekä antropologinen rajamme. Takavuosina tältä rajavyöhykkeeltä syntyi pääosa huipulle yltäneistä urheilijoistamme. Toki myös kulttuurin edustajia ja valtiomiehiä, taloutemme suurmiehiä. Venäjän kulttuuri on yhteisöön nojaava ja sen on vaikea ymmärtää ulkomaisten agenttien omalaatuista aggressiota vaarantaa yhteiskuntansa ydintoimijoita ihmisoikeuksista puhuttaessa. Pienten vähemmistöjen vaatimukset eivät siellä riitä syrjäyttämään tämän järjestelmän välttämättömyyttä. Venäjällä olisi vaikea ymmärtää kiekkojoukkuetta, jossa Teemu Selänteen kaltainen ikämies olisi mukana ketjussa, jossa pelaa lisäksi joukkueen nuorimmat maalintekijät. Ketju Selänne, Lehtinen ja Koivu ei tehnyt yhtään maalia Vancouverissa. Selänne on tehnyt kuluvana kautena 47 ottelussa vaivaiset seitsemän maalia. Yksilö ja unelmat Suomessa oleellista on kuitenkin yhteisön rinnalla yksilöllisyys ja sen varaan rakennettu karsima silloinkin, kun se on unta eilisen päivän elämästä. Suomi ei ole vuonojen ja yhteisöjen maa Norjan tapaan. Kisoihin lähdetään johtajavetoisesti, hierarkiat ovat tyypillisiä ja kielen rakennekin tukee tätä samaa valmentautumiskulttuuriamme. Se poikkeaa oleellisesti ruotsalaisten tavasta kokea yhteisö ja sen ohjailtavuus ja se näkyy myös teatterissamme. Kun suomalaiset puhuvat ihmisoikeuksistaan tai valmentavat urheilijoitaan, taustalla on yksilöön perustuva psykologia, itsenäinen työskentely, henkilökohtainen vastuu ja oman työn jatkuva kehittäminen. Ainakin näin teoriassa. Kollegiaalinen keskustelukulttuuri on mukana, mutta sekin on rajattu sosiaalisen statuksen kautta syntyväksi, josta perintönä ovat myös eliitti ja byrokraattiset hierarkiat sekä hyvä veli verkostomme. Niistä irtautuminen on vaikeaa ja niitä tukee vielä ikivanha nepotistinen elämä. Eivät naiset tässä miehistä mitenkään poikkea, päinvastoin. Kiusaaminen kulttuurin on tätä perua sekin. Kun joku yksilönä pyrkii muuttamaan tätä kulttuuria, hänen kimppuun käydään kuin syyttäjä ja herhiläinen nuijasodassamme. Jyvien sijasta kerätään akanoita Korruption, mielivallan ja nepotismin perintö on osa sekä läntistä että itäistä kulttuuria. Niiden läpi on nähtävä muutakin kuin takapajuisuutta ja huomattava, kuinka Länsi-Euroopassa käynnistynyt suvereenivaltioiden muodostuminen, valistusfilosofia ja nykyinen globalisaatio eivät ole vieraita Venäjälläkään. Talous on maassa vahvassa kasvussa ja useimmat venäläiset ovat tyytyväisiä kehitykseen, kirjoittaa historian professori Jukka Korpela (HS 12.2). Korpela tuntee asiansa ja etenkin Venäjän. Venäjällä yhteiskunta ei ole kehittynyt yksilöiden ja roomalaisen oikeuden vaan yhteisöllisyyden ja uskonnollismoraalisen totuuden varaan, eikä sitä kommunismi ole muuttanut miksikään. Korpelan mukaan eroa ei pidä banalisoida ortodoksisuuteen, koska sekin on juuri tämän yhteisökulttuurin tulosta. Meillä on meppi joka edustaa tätä kulttuuria. Me ymmärrämme myös katolisuutta, mutta emme juurikaan tunne imperialismin juuria ja tapaa rakentaa unionia, jonka johdossa ovat ikivanhat imperialistiset valtiot ja niiden sosiaalinen pääoma. Alusmaan ongelmat Olemme itse alusmaa ja alistumme tähän kehitykseen huomaamattamme. Meillä on johtajia, jotka ovat kautta historiamme hakeneet vauhtia uralleen alusmaastaan ja sen luonnonvaroista, työstä ja sen pääomasta. Tässä ei ole tapahtunut oleellista muutosta EU -kautemme aikana. Kun mediat irvailevat itäiselle kulttuurille, myös Kiinan ja monen muun yhteisökulttuurin käyttäytymiselle, yksilöiden maailma on ajautunut syvään kriisiin. Pelkkä idän irvailu, ja unohtaen omat ihmisoikeusloukkauksemme lännessä, olisi käsiteltävä analyyttisesti. Itäisen näkemyksen mukaan pienten vähemmistöjen vaatimukset eivät saa johtaa koko yhteisöllisen rakenteen perusteiden rapautumiseen. Yksilön ja yhteisön vahvuus, kansakunnan voima, on sen vuosituhantinen moraalinen pääoma rinnan yhteisöjen sosiaalisen muistin kanssa. Yksilöllä ei tätä muistia ole. Läntisessä, hyvän ja pahan vastakkainasettelussa, päädytään usein vain huonojen johtajien jahtaamiseen liberaalisena oikeustajunamme. Idässä oikeus hyvään elämään on puolestaan alistettu yhteisön elämään ja tavataanhan tätä toki lännessäkin, ei vähiten Suomessa ja perinteisessä kyläyhteisössä. Idän ja lännen välissä eläen näitä onkin meillä perinteisesti törmäytetty yhteen ja etenkin 1970-luvulla, jolloin yhdyskuntarakenteiden kaupungistuminen ja lähiöiden synty johti matkaan kohti nykyistä metropolikulttuuria ja silloin kaupungistumiseen myös sosiaalisena ilmiönä. Nyt tätä on syvennetty ja päädytty rakenneuudistuksiin, joiden vaarana on uhrata kaikki sosiaalisen pääomamme arvokkaimmat juuret. Haikailua juurillemme Nopea kaupungistumisemme rikkoi vanhan yhteisöllisen tradition ja moni haikailee sen perään tänäänkin. Monelle EU ja sen kehitys kohti liittovaltiota, heikko urheilumenetyksemme, on idän ja lännen välinen konflikti, jossa yhteisökulttuurin syrjäytyminen on syynä normiston ja moraalin rapautumiseen kansallisen identiteettimme tärkeimpänä tukipilarina. Tehdessäni ensimmäistä väitöskirjaani spatiaalisesta identiteetistä ja sen merkityksestä etenkin suurten ympäristö- ja pakkomuuttojen yhteydessä maailmalla, se osoittautui myös tärkeimmäksi ihmisen terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia tukevaksi voimavaraksi, ei vain Euroopassa ja idässä, vaan myös Afrikassa, jossa Voltan ja Kariban valtavien tekojärvien rakentamisen yhteydessä menehtyi tuhansia ihmisiä. Selittävä tekijä näille kuolemantapauksille olivat lähtöalueen yhteisöt ja niiden sidos fyysiseen ja kulttuuriseen ympäristöönsä.

Toivon symbolit olympiarenkaissa

Olympian kisat avataan tänään. Google, kaiken maailman kokoava ja keskittävä tavaratalomme, on poiminut etusivulleen Olympic-Charter -peruskirjan ja sen tärkeimmän lauseen. Maailmassa on runsaasti tärkeitä ajatuksia ja suuria tulevan kulttuurimme kiteyttäjiä olematta aforismeja. Vuorisaarnasta sellainen löytyy mutta myös vaikkapa Raamatun Johanneksen kirjan toivon numerot kristityille 3 kautta 16. Kristittyjen uskontunnustus on tiivistetty lauseeseen: “Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän”. Olympiaurheilussa vastaava tiivistelmä kuuluu kaikessa koruttomuudessaan seuraavasti: “Urheilu on ihmisoikeus. Jokaisella ihmisellä tulee olla mahdollisuus urheilla olympialaisten hengessä ilman syrjintää ja yhteisymmärryksessä, solidaarisuudessa ja reilun pelin aatteiden mukaan”. Runebergin ja Leinon päivänä nukkuneet Vuosisatojen saatossa on ilmiöitä, jotka kestävät niihin kohdistetun kritiikin ja myös sadistisen hyökkäyksen. Uskontojen ja moraalisten normien ja oppien rinnalla kulkee urheilun aatemaailma ja kulttuuri, joista suomalaiset rakastavat eniten kirjallisuutta, runoutta ja kalevalaista maailmaa kuvataiteitten rinnalla. Toki myös musiikkia ja teatteria, mutta yksi on ylitse muiden, Lönnrotin keräämä kalevalainen lauluperinne ja sen sidos kaikkiin edellisiin hermeneuttisen kielemme kantimien kautta. Kieli on se, joka välittää myös Raamatun ja Olympic-Charter hengen sisällön ja se lausutaan tänään vielä erikseen urheilijoiden valana. Runoilijan päivänä poistui keskuudestamme Mirkka Rekola hieman samaan tapaan kuin aiemmin kirjoitin blogissani suomalaisille niin merkittävästä, oman aikamme rakkauden julistajasta, Tommy Tabermannista, joka haudattiin Eino Leinon päivänä. Rekola aloitti 20 -vuotiaana runoilijan taipaleensa 1950-luvulla. Se oli sama vuosikymmen, jolloin itse synnyin. Hän oli jo 30 -vuotias kun lausuin hänen runojaan samaan aikaan seuraten suomalaisten menestyshiihtäjien ja hyppääjien edesottamuksia olympian lehdossa. Ne olivat menetyksen vuosia ja jatkuivat 1970-luvulle saakka. Tullako kirjailijaksi, runoilijaksi, urheilijakasiko vai molempien näiden opettajaksi, valmentajaksi. Ihmisen mittainen elämä on lyhyt ja Rekola syntyi runoilijaksi hetkellä, jolloin sanat vaihtoivat paikkaa ja kuvataiteilijan värit eivät kertoneet enää edes Hämeessä ja Tampereella valtavirtojen maailmasta. Forssa oli uinahtanut ikiuneen. Esikoisteos “Vedessä palaa” sai odotetusti suomalaisilta ristiriitaisen vastaanoton. Vaikka runon kieli oli ainakin omana kokemuksenani, alle 10-vuotiaana, helppoa ja jopa hauskaa. “Syöttinä veteen, kuvasi eteen, valuu hopea, polttava, nopea. Näetkös ne kaksi, tulista kalaa. Silmäsi syttyvät, vedessä palaa”. Rekola opiskeli Porvoosta valmistuttuaan, tyttölyseosta, kuinkas muuten, Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, filosofiaa ja taidehistoriaan kolme vuotta. Kolme vuosikymmentä olisi muuttanut tyylin tyystin toiseksi. Mutta pitikö kirjoittaa juuri Suomalaiseen Suomeen, Parnassoon ja Uuteen Suomeen? Kun isänä on vielä tamperelainen toimittaja Eero Rekola. Eikö siitä synny kohtuuton ristiriita ja solmu, joka ei aukene edes runon kielellä. Eikö siinä koe ajautuvansa kaikkien valtavirtojen ulkopuolelle ja erakoidu yksin? Aivan kuin olisi alan professorina Forssan lähiöissä tai kirjoittaisi tänään Jokiosissa sellaista, joka on julkaistavissa vain Harvardissa. Eihän siellä kukaan sellaista voi sietää. Siellähän on ihka tavallisia forssalaisia duunareita toisiaan kiusaamassa. Rekola koki olevansa ulkopuolinen, yltiömodernistille riittämätön ja samaan aikaan perinteiselle runon lukijalle vieras. Miten voisikaan olla, kun hakee isänsä tyttärenä, tyttökoulun oppilaana Parnassoon ja Uuteen Suomeen kirjoittaen henkistä hyväilyä, hyväksyntää. Tamperehan oli luokkayhteiskuntien kolhima helvetti. Eikö silloin oma tuotanto päädy vasta vuonna 1995 suomalaisen tutkimuksen ihmeteltäväksi ja kohteeksi? Silloin viive on peräti 40 vuotta. Eikö se kerro kaiken tästä maasta ja sen murteesta, politiikasta, onomatopoeettisesta kielestä ja oman aikamme tankeroista? Olivat nämä nyt sitten menneen hyvinvointiyhteiskunnan ministereitä tai virkamiehiämme. Shauntastinen yö Peetu Piiroinen käytti tuota käsitettä, shauntastinen, edellisissä olympialaisissa, Kirjoitin siitä silloin blogini otsikon. Eihän sellainen 1930-luvun hiihtäjäkansalle avaudu. Me seuraamme olympialaisten avajaisia ja outoa lumilautailun harrastajaa, tulevaa olympiaurheilumme sankaria, osaamatta lausua hänen lajinsa nimeä, muistamatta sitä saati sen vaatimien yltiöpäisten kuvioiden suoritusten pisteytystä. Sieltä puuttuu laukaukset ylämummoon. Ne me ymmärrämme. Se on mystiikkaa, mutta mitä väliä sillä on. Jo 40 vuoden kuluttua joku suuren massan perinteisen hiihdon ja jääkiekon ystävä ja jääkiekkokaukaloiden massoja huudattavan Kummolan lastenlapsista on oppinut sen kielen ja joku tekee siitä myös väitöskirjansakin. Mutta ei nyt vielä. Se aika tulee paljon myöhemmin ja oman aikamme lumilautailevat sankarit ovat silloin 80-vuotiaita ja heistä puhutaan kuin Paavo Nurmesta tai Hannes Kolehmaisesta. Puhtaan urheilun nyt tuntemattomista oudoista lökäpöksypojista. Runouden rinnalla Mirkka Rekola oli myös yhteiskunnallisesti oman aikansa valtavirtojen ulkopuolella. Tällöin valtavirralla tarkoitetaan suuria massoja, jotka omaksuvat kaiken hitaasti ja ovat siis innovaatioprosessien jarruja ja tietämättään aiheuttavat lamat ja kaiken muun sen onnettomuuden, josta itse veroina ja leikkauskina maksavat. Joukossa tämä tyhmyys vielä tiivistyy ja saa massan rakastamat muotonsa, joskus lopulta pulan ja taantuman muuttuessa turhaumaksi myös väkivaltaisia muotoja. Näin syntyvät aikanaan myös fasismi ja monet muut sellaiset liikkeet, joiden ymmärtäminen on runoilijalle mahdotonta ja hän pakenee sitä omaan maailmaansa. Rekola koki aikansa yhteiskunnallisen vastakkainasettelun Tampereella luokkajakona luonnottomana ja pyristeli vastaan. Hän oli oppinut isän tyttönä pikkutytön roolin johon kuului lippalakki ja löysät haalarit sekä suuri takki. Se muistutti tuon ajan kulkuria, Chareles Chaplina ja tämän esittämiä ironisia hahmoja, komiikan kautta hulluutta kuvaten. Mirkka menestyi kuitenkin riittävästi, joutumatta mielisairaalaan tai menettämättä kokonaan haluaan elää monen muun aikalaisensa ja runoilijan tapaan alkoholisoituen tai kuollen keuhkotautiin. Hänen hyväksyntänsä syntyi narrimaisesta käyttäytymisestä ja kyvystä lausua runoja ironisoiden itseään ja hauskuuttaen yleisöä oma aikamme stand up -komiikan keinoin. Hän oli oman aikansa Putouksen se hahmo, joka parhaiten nauratti ja piti hengissä omaakin yleisöään narrina pilkaten. Vaikeilta psykofyysisistä oireista ja allergioilta se ei kuitenkaan suojannut. Vielä tuolloin Suomesta ei voitu paeta Ruotsiin. Se aika koetti vasta kun Mirka oli jo 40 -vuotias. Valekuun reitti “Kuva silmissä; sillä tavalla olette täällä. Ketä kukaan ei katso, katoaa. Aurinko, tähti, joku valoon nukkunut päivä, ei tämä olisi tässä, ilman sitä”. Kirjoitin Arctic Babylonissa valekuusta. Mirka Repola oli runoillut siitä jo paljon minua ennen. Omassa narratiivisessa kerronnassani kuuni oli koko kertomuksen ydin, pelon sydän ja sen sietäminen oli keino selvitä tai joutua hävitetyksi. Kustantaja ei kirjaa sietänyt. Se oli liian ikävä piikki 1990-luvun suomalaisen kustantajan lihassa Bulevardilla eläen. Helsingin Sanomien toimittajan kaltainen ihminen on kiinni oman ideologiansa elämässä ja vihaa sen paljastajaa tuketuen oman aikansa mika penttilöihin. Vielä raivokkaammin siihen suhtautui oman aikamme tervojen ja paasilinnojen, mediatarinan proosaksi muuttuneen kertomuksen kustantajat. Kirjan on myytävä ja massa maksaa. Muulla ei ole väliä. Kokeilin sitä jo 1970-luvun Oulussa. Kustantajana, kustannustoimittajana, nainen raivosi, mies olisi sen kustantanutkin, ellei Kaleva olisi sen omistajana joutunut lopettamaan kustantamoaan. Vain harvan taiteilijan julkikuva kestää oman aikansa kohut. Woody Allen on tällainen omalaatuinen onnistuja tai selviytyjä. Valtaosa ei sitä toki ole ja kuun kohtalona on omistaa heille oman aikamme helvetti. Kohtaamispaikka vuosi “Niinhän moni sanoo. Jos minun on synnyttävä, sallittakoon samaan aikaan hänet, siihen maahan, samaan kaupunkiin, sen kadun varrelle. Se on jo liikkaa, on se minusta, kun he koko ajan ovat täällä täyttyviä toiveita unohtamassa.” Minna Rekola julkaisi harvakseltaan mutta kuitenkin liki vuosittain. On helppo kuvitella väliin jääviä vuosia ja kustantajien toimittajia, heidän sihteereitään. Moniselitteiset välähdykset ihmisen sisäisinä kokemuksina eivät tainneet avautua? Tuskin edes kirkkaimmat kuvat lapsuuden maisemasta. Tiedän tämän kokemuksesta. Joku antaa jopa neuvojaan ja silloin on syytä ilahtua, kiitää ja nyökytellä joutumatta raivoon. Miksi ihmiset eivät anna neuvoja sydän- ja aivokirurgeille kuinka heidät tulisi leikata? Kun tapaa taksia ajelevan eläkeläisen antamassa neuvoja miljoonan kansanliikkeen ohjailussa, silloin kuljettajan olisi aika pitää sapattivuosi. Virkamiehet ja ministerit saavat näitä hyviä ohjeita tuon tuosta. Miksi he eivät perusta omaa puoluetta ja hanki asialleen kannatusta? Puun syleilemää “Kivet alkavat nukkua yksinäistä unta, yksinäiset kivet. Silmät jotka itkivät ihmisen, pois itkevät silmät, kun ei vesi, ei vesi itke, ei nouse niiden pielukselle.” Kriitikoilla on tapana kiitellä toisiaan. Kun jotain ei ymmärretä, kerrotaan kuinka se on monimerkityksellistä ja sellaisena heidän yhteinen tulkintansa. Mirkka Rekolaa alettiin käyttää tapana opettaa runon tulkintaa ja lukemista. Hän kirjoitti ikään kuin suomalaisen runouden aapiskirjan. Sana kun on samaan aikaa sekä kirjaimellinen että kuvallinen ilmaisu onomatopoeettisessa kielessämme. Alkuperäiskansojen kohdalla sen kokee itsestään selvänä. Kun tätä suomalaista “modernismia” pyrki viemään omien oppilaittensa ymmärrykseen, käytin itse rinnalla aina kuvaa. Rekola oli siinä eräänlainen ikonin asema. Runoissa kun on hengellinen sisältö toisin kuin tänään. Pohjoisessa Oulussa laestadiolainen hengellinen sanoma ymmärrettiin paremmin kuin runo tai proosa saati filosofinen teksti. Mirkka Rekola tutkii koko ajan samoja teemoja. Hänessä on samaa taipumattomuutta kuin maantieteilijässä luonnontieteilijänä. Aaro Hellaakoski oli tällainen luonnonmaantieteilijämme myös runoilijana. Runossa vain kaikki muuttuu kirjoittajalle helpommin ymmärrettäväksi, mutta ei se tee Hellaakosken maailmankuvaa ja suhteellisuusteoriaa silti yhtään helpommaksi lukijalle. Ellei sitten tiedä, mistä Hellaakoski kirjoittaa runonsa. Hauen rahtaaminen Helsinkiin musiikkitalon eteen oli koominen näytelmä. Kas kun ei kaksinieluista katiskaa. Rekolan aiheet ovat Hellaakoskea helpompia ilman luonnontieteilijän taustaa. Aika, paikka ja rakkaus ovat samoja symboleja etsiviä siinä missä unen tulkinta ruusuna, kaupunkina tai miekkana. Näin koko tuotanto on tasalaatuista eikä erotu toisestaan. Rekola on uskollinen omalle symboliikalleen ja muistuttaa Picassoa kuvataiteilijana. Taivas päivystää “Huoneessa, jossa on sinun hengityksesi veistos, siellä on sinun hengityksesi lakattua mustaa puuta. Mustaa puuta on siinä huoneessa sinun hengityksesi veistos, katso kun se hymyilee, se on kaunis.” Mirkka Rekolalla oli omalaatuinen maailmankatsomus mutta ei mielestäni filosofiaa. Hän oli vangitseva esiintyjä ja käytti usein klassikkoja. Hänellä oli suuri ilmaisemisen kyky mautta tuskin narsistista tarvetta. Sirpa Pääkkönen on löytänyt oleellisen, joka on monen runoilijan sielussa ( HS 7.2). Runoilija pohtii itsekin usein, miksei hänellä ole käytössään liukasta ja sileää lankaa. Miksi hänen on kirjoittava siitä kohdasta, jossa on solmu. “Miekalla sinä olet, miekalla on sinun muistisi puu, maailmalta vartioitu.”

Lilliputtien taistelu

Valtiopäivin avajaiset käynnistyi presidentin puheen jälkeen pääministerin antamalla lausunnolla, jota seurasi eduskunnan jo tutuksi muodostunut suomalainen väittely, jossa toistuvat käsitteet velasta ja leikkauksista, karvaista lääkkeistä, kolmesta miljardista ja sen hoidosta, joko nyt tai tulevaisuudessa, hetikö vai ehkä porrastettuna. Missä ajassa velka ja budjetin sopeutus on saatava aikaan, sopeutusaikataulut ja niiden vaatimat veron korotukset ja leikkaukset siirtyvät seuraavalle hallitukselle. Pysyvä kestävyysvaje ja sopeutumisvammaiset Kestävyysvaje on jäänyt Suomessa pysyväksi ja sen korjaaminen on hallitukselle ongelma siinä missä rakennemuutokset kuntien kohdalla ja sote-uudistuksessa erikseen. Perussuomalaisten uusi eduskuntaryhmän puheenjohtaja selvisi tulikasteestaan kunnialla myötäilemällä hallitusta. Syntyi vaikutelma, että häntä seurattiin enemmän kuin pääministeriä ja hänelle jo rutiiniksi muodostunutta tapaa kääntää kysymykset vastakysymyksiksi. Lindström on kiltti mies ja hyvä niin. Kun samaan, muutamaan tuntiin pyritään saamaan ikääntyvän kansakunnan väestö- ja elinkeinorakenteelliset kysymykset, paheneva työttömyys ja työvoimauudistukset, nuorisotakuut ja yhteisöverot, energiaomavaraisuus ja sen hoito, orastava kasvu ja sen uskottavuus, talous, työllisyys ja työnteon palkitsevuus, lähipalvelut ja puhdas talous, biotalous ja luonnonvarojen käyttö, keskittäminen ja pakkoliitokset, EU ja sen lainsäädäntö, sen virtaviivaistaminen jäsenvaltioiden vastaavaan sekä viimeisimmät uutiset rauhattomuuksista Ukrainassa sekä niiden vaatimat toimet, keskustelun seuraajan kiinnostus herpaantuu. Sitä lisää kahden avainpuhujan puutuumiminen. Molemmat oppositiopuolueiden johtajat olivat estyneitä. Toinen sairauslomalla ja toinen työmatkalla Yhdysvalloissa. Kun yksi avainpuhujista on poissa, jytyyn isä, koko näytelmä on vailla tehoa. Lässähtänyt tunnelma Nooan pojilta Olen aiemmin kirjoittanut runsaasti sekä hyvän puheen rakenteesta ja analyysistä että Suomi-kuvasta ja sen saamasta myös kansainvälisestä maineesta. Kun presidentin puhe ja eduskunnan kolmen tunnin mittainen väittely tulivat Runebergin päivänä, en malta olla palaamatta näihin aiheisiin hirvenhiihtäjistä kirjoittaneen runoilijan näkökulmasta ja siirtyen 1800-luvun alkuvuosikymmenille. Vielä Ruotsin valtakaudella, 1600-luvulla, Suomi oli goottilaisen historiankirjoituksen mukaan suoraa sukujuurta Raamatun kantaisiin. Historioitsija Johannes Messeniuksen mukaan suomalaiset periytyivät Nooan pojasta Thuiskonista, ei siis syntyneinä Väinämöisen tai Ilmarisen leikeistä. Juslenius ei pitänyt siitä, että suomalaisia mustamaalattiin ja halvennettiin, maa oli kaikkea muuta kuin tänään koetun, kansanedustajien antaman ryöpytyksen kaltainen ja talouslaman ruhjoma reppana, vaan pikemminkin luonnonvaroiltaan hedelmäinen ja lahjakkaiden ihmisten kansakunta. Tässä Keskustan Kimmo Tiilikainen löysi jopa merkkejä Jusleniuksen havainnoista soistamme ja metsistämme, käyttämättömistä lahjoistamme innovoida uutta. Jopa kirjoitustaito oli lähtöisin Suomesta, ei jostakin Kiinasta tai Intiasta, olmeekkien ja mayojen merkeistä, hieroglyfeistä Egyptissä tai seemiläisten taidoista Jusleniuksen havaintoina 1700-luvun alun kirjoituksissa. Kun Ruotsin suurvalta-aika alkoi mureta valistusaatteet saapuivat myös Suomeen ja Suomen historian isänä mainitun H.G. Porthanin kirjoituksissa korjataan vanhoja Jusleniuksen virheitä. Porthanin havainto muistuttaa sellaista, edellisen hallituksen tekemää jatkuvaa rakennemuutosten listaa, joka on päivitettävä ja katsottava suoraan totuutta silmiin. Suomi ei ole syntynyt Nooan pojasta, eikä maa olekaan maailman napa, vaan velkainen ja vaatii uuden hallituksen kehysriihtä. Suomella ei näyttäisi olevankaan sellaista suurten eurooppalaisten kansakuntien kulttuurista perintöä kuin aiemmin kuviteltiin. Maa on paremminkin periferiaa, suuren Venäjän ja Siperian luoteiskulmaa, jossa asuu tuskin kelvollista väkeä kansainvälisen sivistyksen ensimmäiseksi kantajaksi. Jopa suomalaiset järvet ja luonnonvarat Porthan näki ongelmana ja roudan kirona, tulvat peltojen kiusana ja muistutti siinä iisalmelaista kirjailijaa Eino Säisää kuvaamassa maataan kukkivan roudan maaksi. Välskärin kertomusta Eino Säisän, kansakouluaikojeni opettajan, suurena esikuvansa oli yläsavolaisen Juhani Aho. Aho kirjoitti lastuissaan, hieman samaan tapaan kuin itse blogeissani, kuinka maamme on köyhä, jos kultaa kaivannet Runebergin ja Topeliuksen tekstejä kääntäen. Matin ja Liisan tapaan tarina tuli kertoa kuvaten rautatietä myös silloin, kun ei sitä ollut ikänä nähnyt, visioiden tulevaa. Narratiivinen kertomus ja sen mediatarina on lähellä tuon ajan perintöä omalla onomatopoeettisella kielellämme se oivaltaen. Niinpä, jo 1800-luvulta alkaen, Suomi-kuva alkoi taas kiinnostaa kirjailijoita ja visionäärejä hieman samaan tapaan kuin oman aikamme kansanedustajia. Kansallisromantiikka muutti maata jällen kohti Jusleniuksen pohdintoja, mutta olettaen nyt työn ja innovoinnin, koulutuksen ja tutkimuksen rinnalle rakennemuutoksena itsenäisen maan ja sen suomalaisen oman kansakunnan suurine tekoineen ja mahtavine jylhine jokineen, tunturipuroineen ja Kolilta nähtyinä maisemineen. Pittoreski maisemaestetiikka alkoi kulkea rinnan kielen kantojen kanssa ja siirtyä Sibeliuksen musiikkiin. Suot ja rämeet, lähiruoka ja biotalous, eivät silloin vielä olleet suosiossa mutta realistinen ja samalla romanttinen työn kuvaus alkoi sekin kiinnostaa etenkin kuvataiteilijoitamme. Kultaisen kauden töihin ja Sibeliuksen musiikkiin oli kuitenkin vielä matkaa. Vielä kauempana oli postmoderni taiteemme 1970-luvulla vaikkapa serkkuni Leena Luostarisen tiikereinä. Kulttuurinen urheus Runebergin aikoihin suomalaiset halusivat jo päättää omista asioistaan. Siitä on aikaa jo parisataa vuotta. Tuon ajan poliittisen ja kulttuurielämän vaikuttajat Aura-seurassa ja Lauantaiseurassa halusivat vaikuttaa Suomen asiaan ja Suomen kuvaan, imagoon. Arwidson, Tengström, Armfelt, Runeberg, Snellman, Lönnrot ja Topelius keskittyivät taiteeseen ja kirjallisuuteen. Haluttiin osoittaa, kuinka suomalaiset kykenivät, niin halutessaan, omintakeiseen ja korkeaan kulttuuriin. Suomalainen urheus ei ollutkaan perinteistä ja sotaisaa vaan karelianistisen taiteen tuotetta ja Runeberg kykeni kuvaamaan myös jo omana aikanaan ominaisuuksia, kuten alamaisuus, nöyryys, vaatimattomuus, työteliäisyys ja omillaan toimeen tuleminen. Vaikka maa oli täynnä köyhyyttä, loisia, piikoja, laukkuryssiä ja muuta myös omien edustajiemme kuvaamia rasistisia piirteitä, se oli kuitenkin kapinoivaa, vaativaa ja vallankumouksellista. Sen sisällä oli keskinäistä harmoniaa ja sisäistä rauhaa, joka saavutettiin, nykyiseen tapaan, polttamalla viinaa. Tähän kuningas joutui puuttumaan ja muuttamaan suomalaisten pellot vaikkapa pellavamaan kaltaisiksi aarteiksi. Retoriikan mestarit matkoilla Sua lähde kauan katselen, saa mielen siirtymään Runebergin patsaalta Runeberginpuistoon ja Runeberginkadulle, Runeberg-palkintoon ja tähän päivään, Runebergin päivään ja Runebegin torttuun. Lähde on kuivamassa, vakuuttaa oppositiopuolueen edustaja ja saa aikaan hyväksyviä nyökkäilyjä puoluetovereiltaan. Kannettu vesi ei pysy kaivossa ja topeliaaninen Suomi-kuva kiveä pyrittävistä hämäläisistä ja sanoja pyörittävistä savolaisista Maamme -kirjassa saa uutta jatkoa. Kansallinen retoriikka on pesiytynyt tänään etenkin urheiluun ja Kirjailija Hannu Raittila sai tänään Runeberg palkinnon. Hänen kirjaa kuvataan naisen tekemäksi. Nokia, tietoyhteiskunta, koulutus, musiikki, pelit ja ydinvoimalahankkeet, metsien hakkuut ja paperitehtaiden siirrot maailmalle ovat osa suomalaista imagoa tänään doping -skandaalien rinnalla. Aiemmin titaanien kamppailuna markkinoitu mediamaailman poliittinen viihde vaihtui television uutistoimittajan kuvaamana lilliputtien lässähdykseksi. Näin vähästä se on kiinni kun kyseessä on pieni maa ja vain yksi tai kaksi kyvykästä esiintyjää. Kun yksi heistä sairastuu tai eksyy rukousaamiaiselle Yhdysvaltain presidentin kutsusta.

Kenguruhoito - lapsen silmin nähtynä

Tapasin Terttu Arajärven ensimmäisen kerran joskus 1970-luvun puolella kongressiesitelmien tauolla ja keskustelimme verkostoista, verkostotyöstä ja luovasta lapsesta, innovoinnista. Professori Arajärvi oli silloin minua 30 vuotta iäkkäämpi mutta vaikutti liki ikäiseltäni. Hän kertoi jäävänsä pian eläkkeelle ja itse olin urani alussa. Nyt kirjoitan hänestä ikään kuin ihmisestä, josta nekrologin laatiminen on mahdotonta. Luovan lapsen sylissä Terttu Arajärvi oli poikkeuksellisen karismaattinen ja lämminhenkinen puhuja ja luennoija mutta myös hyvä kuuntelija. Terävä-älyinen ihminen tekee johtopäätöksiä nopeasti ja yhteinen kieli löytyy välittömästi. Lastenpsykiatrian suomalainen uranuurtaja ja tiikeriemo oli muutakin kuin taistelija lasten oikeuksien puolesta. Hän oli valoisa, mukaansa tempaava ja innostava humoristi, poikkitieteinen oivaltaja ja ilman muuta innovaattori uutta hakiessaan. Kun on kuvattava luovaa innovaattoria, Suomessa sellainen on ollut esikuvanani professori Terttu Arajärvi. Lapset ovat luovia syntyessään ja innovoivat koko ajan. Kun rakensin omaa verkostoani ja sen filosofista taustaa kovin pragmaattisessa ja jäykässä suomalaisessa työyhteisössä, Terttu Arajärven kaltaiset tapaamiset olivat aina rikastuttava kokemus. Hän ymmärsi työryhmätyöskentelyn psykologiset ja sosiaaliset vaatimukset ja ihmisten persoonalliset voimavarat. Konsultaatiota tuli pyytämättä ja kannanotto asiaan kuin asiaa. Ei sillä sisällöllä ole väliä. Oleellista on, että joku kuuntelee ja uskoo ymmärtävänsä. Kyllä lapsi tämän tajuaa. Kenguruhoidon. Henkinen syli ja kenguruhoito Lapsen mielen ja tunteen ymmärtäminen ei ole mitenkään suljettu pois aikuisen ja myös iäkkään ihmisen elämässä, päinvastoin. Jos en saa itsestäni omaa lasta liikkeelle flow -tila jää saavuttamatta ja työ on puolivillaista puuhastelua. Ilmiön syntyä voidaan edistää, harjoitella, viedä hyvin pitkälle ilman päihteitäkin. Huippusuoritukseen pyrittäessä ei saa kantaa mukanaan taakkoja, joiden henkinen lukko on kantajalleen joskus ikuinen painajainen. Kiusaaja ymmärtää tämän takaraivossaan ja on pirullinen hävittäessään luovan ihmisen polut kuin talvinen kaamoksen tuisku. Oscar -voittaja Seymor Hoffman päätti jättää maallisen vaelluksensa 46 -vuotiaana. Lahjakkaan näyttelijän päihdeongelmat tunnettiin ja Nälkäpelin vihan liekit jäivät miehen viimeiseksi roolityöksi. Harvoin viimeinen työ on noin kuvaava. Televisio näytti meille viimeisimpänä roolityön pappina, jota vainosi kiusaaja, musta enkeli hakien miehestä jotain sellaista, jolla Messiaskin olisi tuomittu ristille. Asetelma oli liiankin tuttu Suomessa eläen. Vieroitusongelmat heroiinin käytöstä tiedettiin ja uutinen kuolemasta ei tullut yllätyksenä. Hollywood -maailma on kaukana Terttu Arajärven kuvaamasta elämästä, jossa lapsi otetaan vastaan sellaisena kuin hän on, eikä siinä suoritteilla haeta hyväksyntää vanhempien rakkaudesta kilpailtaessa. Tässä yhteiskuntamme on muuttunut viimeisen parin vuosikymmenen aikana aiempaa kovemmaksi ja suorituspaineet kasvaneet kasvamistaan. Se vähentää luovuutta, intohimoa oman sisäisen lapsen kasvuun ja palkitsevaan elämään. Se lyhentää mäkihyppääjän hyppyjä ja tuo lisää sekuntia hiihtäjän matkalle, umpeuttaa yrittäjien ladut ja vie työpaikat pois maastamme. Maaseutu autioituu nyt mutta ei enää rakennemuutoksen kourissa. Tämä tauti on taatusti itse keksimämme ja ylläpitämämme. Sen saat mitä pakenet - oikein mutta toisin päin Harvinaisen tasapainoinen ja maailmankuvaltaan vankalla pohjalla liikkuva Mika Poutala on loistava esimerkki huipulla menestyvästä pikaluistelijasta, urheilijasta muutaman sadasosan päässä suuresta unelmastaan. Edellisten olympiakisojen toinen startti ei mennyt pikamatkalla aivan nappiin ja horjahtelu vei kultaisen mitalin. Suuren sankaruuden ja petturuuden välinen ero on huipulla sadasosin mitattavaa turhuutta. Juha Mieto muistaa ne katkerat hetket. Laumahenkisen massan viihdyttäjänä mediat ovat sokeita. Sokeus tekee mediayhteiskunnasta ja sen vallasta vaikeasti hyväksyttävän yhteiseksi arvomaailmaksemme. Se rakastaa Hollywood -maailman menestyjää ja hakee nyt kannabiksen ja päihteitten kautta suurta menestyjäänsä. Mihin sellaista menestyjää tarvitaan? Mihin Hoffmanin kaltainen menetys meitä rohkaisee? Kun kenguru tapetaan teurastetaan myös sen kantama lapsi. Ihminen on kohdussa elävä olento. Ari-Pekka Liukkonen teki oman ratkaisunsa. Kun sadasosien välillä oli koko hänen persoonallisuutensa, oikeus elää omaa elämäänsä ja hyväksytyksi tulemisen taakka, tuo ristiriita ratkesi avaamalla salaisuus, jossa ei ole enää mitään salattavaa. Vain suomalainen media ja sen poliittinen, jäykän byrokraattinen tausta, joka ei ymmärtänyt eurooppalaisen suuren vuoden 1989 tapahtumista mitään ennen kuin muurit murtuivat ja toimittajat DDR:n perässähiihtäjinä alkoivat uskoa sen minkä muu maailma tiesi jo aikoja. Suomalainen kenguru oli ammuttu liian monta kertaa ja vailla kansainvälistä suojelua, ihmisoikeuksia. Onomatopoeettista kieltä halveksittiin. Pelon kasvatit Kekkosen Suomi eli toimittajiensa kautta ja byrokraatit olivat hekin osa tuota suomalaista outoa pelkoa ja sen ylläpitoa. Siinä urheilija ei kerro hevillä ja kevyesti homoudestaan. Kaukalossa harjoitteleva lapsi hyväksytään, mutta sisällä kiehuu epäily vanhempien vilpittömyydestä ja valmentajan, opettajan sanat piiskaavat kuin Danten helvetissä eläen. Kun on suomalainen, kiusaajan kanssa kamppaillut koko ikänsä, sen helvetin tunnistaa ja sitä kavahtaa. Helvetin voi jättää myös taakseen, mutta ei nyt päihteillä ja kannabiksella, heroiinilla elämänsä tärvellen tai itsensä hirttäen. Se kun on kiusaajalle annettu myönnytys myös perhesurmana. Kenialainen tummahipiäinen MTT:n vieras menee suomalaisen saunan kautta suoraan jäiseen avantoon (FS 3.1). Sen kamalammaksi ei suomalainen kaamos ja sen kiusaajat voi maailmaa enää muuttaa edes suomalaisessa helvetissä vajaan vuoden eläen. Kaamoksessa ja keskellä ei mitään, muutaman sukupolven aikaisissa sisällissodan maisemissa sen tuoksuja haistellen ja peläten, kauhusta vavisten kuin hiiri häkissään kissojen sähistessä ympärillä. Se on suomalaista maisemaa sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan jäljiltä, kymmenien sotien tainnuttamana idän ja lännen välissä peläten. Tardin taide on kuin suomalainen uni Jacques Tardin taiteessa (HS 3.1) vellovat toisen maailmansodan kauhut. Se on tämä vuoden sanomalehtiviikon ensimmäinen ja hyvin valittu artikkeli lasten luettavaksi kouluissamme. Tardin syntyi Valencessa vuonna 1946 ja muistaa Euroopan kauheudet ja toukokuussa ilmestyvät kirotun sodan suomennokset. Tardin on palkittu taiteilija ja hän kieltäytyi kunnialegioonan ritarin arvosta. Jokainen hänen taidetaan tunteva ymmärtää miksi näin tapahtui. Suurin osa tuotannosta ajoittuu 1900-luvun alkuun, jossa seikkailee myös tuon ajan lapsen mieli ja sen mielettömyys. Se täytti jo lapsena Jacques Tardin kengurun sylin, symbolikielen, käden taidot ja niiden sanoman aitouden. Kun kirjoitan klusteritaiteesta, siitä ensimmäisestä suomalaisesta filosofiasta, jonka juuret ovat vain ja ainoastaan omassa kielessämme, omissa kokemuksissamme ja kielen onomatopoeettisessa, luonnon ääniä matkivassa tunnemaailmassa, sen poikkeavassa perussuomalaisessa elämässä, varon rikkomasta kengurun syliä. Kuvaan sillä hämähäkkiä, joka ei pohdi miten lukuisat raajansa asettaisi, jotta takana tuleva vana muuttuisi upeaksi verkoksi. Onomatopoeettisen kielen käyttäjä tai joikaaja saamelaisena ei voi sitä ymmärtää itse, sisäänrakennettua kengurun kohtua, mutta tuote on vain hänen mahdollista valmistaa. Muut vain plagioivat sitä. Kuten Murano lasia sillä ainoalla oikealla saarella tuottaen. Tuloksena on verkko, joka viestittää, tuo ravinnon ja on miljoonien vuosien ikäinen. Kaikki muu on muualta tullutta ja ulkopuolella hermeneuttisen maailmamme, jossa taide (art) on ainut avaaja ilman kieltämme, sitä viimeksi syntynyttä ja ihmiseksi yhteisönsä muuttanutta. Se on meillä muusta ympäröivästä kielimaailmasta täysin poikkeava. Antropologian isät ja strukturalismin tajunneet ymmärtäisivät tämän heti ja oivaltavat sen olevan osa yhteistä kansakuntien välistä sinfoniaa samalla. Kun sen kertoo Arthur Schopenhauer tai Friedrich Nietzsche, Hegel vaikenee, ja oma pragmatismimme on sekin kovilla Yhdysvalloista tänne tuotuna taakkanamme ja opettajien kouluttajana jo varhain. Tämä taakka on murrettava ja avattava jälleen oma kansallinen kohtumme ja sen syvempi ymmärryksemme. Se on muiden tehtävä jos emme sitä itse ymmärrä. Saamelaiset ymmärtävät jo siinä missä mayakansan ja inkojen jälkeläiset. Tästä kertominen suomalaisille on äärimmäisen vaikeaa kokeillessani sitä Arctic Babylon kautta asiaa avaten ja jatkaen sosiaalisen median teoriana (Social media - Economy and Strategy). Jacques Tardita kiinnostaa tavallisen ihmisen kokema sota. Se miten ihminen kestää vuosia jatkuvaa teurastusta. Ensimmäisessä maailmansodassa kuoli 16 miljoonaa ihmistä. Toinen maailmansota vaati jo yli 50 miljoonaa uhria. Tardi kävi Angoulemessa tarkastamassa huikea näyttelynsä ennen alkavaa sarjakuvafestivaalia, jolle hän ei lopulta osallistunut lainkaan. Joku ymmärtää tämän heti, toinen ei koskaan.