Onnittelut presidentti Mauno Koivistolle

Presidentti Mauno Koivisto täyttää täysiä vuosia. Kirjoitin viimeisimmässä kirjassani, Tuhannen ja yhden vuoden tarinat, kuinka Mauno Koivisto olisi menestynyt myös tutkijana ja tiedemiehenä mutta valisti pankinjohtajan ja poliitikon uran. Hän on kuninkaittemme, keisareitten ja presidenttiemme joukossa tuhatvuotisen historiamme, päämiestemme, ehdotonta aatelia. Yhteiset tiede -isät Minulla oli kunnia saada väitellä samassa laitoksessa Koiviston kanssa. Näin meillä on takana täsmälleen samoja tiedeyliopiston oppi-isiä, joita etenkin Keski-Euroopassa ja Saksassa on opittu arvostamaan ja tätä ketjua seuraamaan vuosisatoja. Meille tämä kulttuuri ei ole oikein rantautunut. Omalla kohdalla turkulaisia oli mukana myös opettajina silloin, kun väittelin ensimmäisen kerran luonnontieteissä, olkoonkin että pääosa Oulun koulun matkalaukkuprofessoreista tuli Helsingistä. Näin uusi yliopisto Oulussa sai oman koulukuntansa ja poikkesi edukseen nuoressa yliopistossa niin Turusta kuin Helsingistäkin. Siitä oltiin erityisen ylpeitä ja tuo kulttuuri on Oulussa myös jatkunut. Oulussa osataan toki paljon muutakin kuin teknologiaa ja luonnontieteitä sekä jääkiekkoa. Maakuntahallinto puun ja kuoren välissä Maakuntavaltuusto kokoontui pohtimaan Kanta-Hämeen tulevaisuutta. Nyt panostetaan yhä enemmän sisältöön ja tekijöihin, ei enää niinkään rakenteisiin ja byrokratiaan. Hieman samaa on vaadittu myös Lounais-Hämeessä ja hyvin olivat poliitikkomme äänessä puolustaen Forssan talousaluetta. Maakunta on muutakin kuin kolme pientä kaupunkiaan. Se tuli nyt todistetuksi paikan päällä. Maatalousministeri selvisi omasta osuudestaan taas liiankin helpolla. Tunnen pienen maakuntamme virkamiehet pitkältä aikaa ja tiedän heidät osaaviksi. Nyt osaamista kaivataan myös poliitikkojen joukkoon ja heidän etenkin kansainväliseen kasvatukseen on panostettava rinnan elonkeinoelämän oman osaamisen kanssa. Maakuntien välisessä kilpailussa emme menesty vain korostaen logistista osaamista ja sijaintia Helsingin ja Tampereen kehitysvyöhykkeellä. Hämeenlinnan osuus pienen maakunnan tulevaisuudessa on nyt liian näkyvä. Sijaitsemme uuden paradigmaisen vaiheen risteyksessä, jossa Forssan vahvuus on sekä Turun ja Varsinais-Suomen suunnalla että Satakunnassa, Pikamaalla ja luonnollisesti pääkaupunkiseudun metropolipolitiikassa. Meillä on mahdollisuus käyttää nyt sekä perinteistä metropolipolitiikan “bulevardipolitiikkaa” että luonnonvaroihin ja maaseutuun nojaavaa Helsinki.Forssa-Poriväylän (HFP) “avenuepolitiikkaa“. Neljäs bulevardi on Turun väylä kohti Hämeenlinnaa (TFH) ja sen risteys on minkä tahansa sijaintiteorian näkökulmasta Suomen vahvinta kasvualuetta nyt ja tulevaisuudessa. Kaikki tämä on vain sijoitettava kartoille. Kun sijoittajat hakevat varoilleen oikeita kohteita, tuottavia myös tulevaisuudessa, oleellista on osoittaa, kuinka omat vahvuutemme ovat tiukasti maassa kiinni ja että niiden toteutuminen on osa ikääntyvän kansakunnan välttämätöntä vaihetta, jossa maapohjan hinta nousee juuri logistisesti parhailla alueilla. Omaa kulttuuria ei pidä nyt piilotella ja muuttua mökkihöperöksi globaalissa kilpailussamme sijainnista ja maapohjasta. Karttojen käyttö muuttuu yhä vaativamman ja kalliimman maankäytön säätelyn ohjaamaksi ja näistä sosiaali- ja terveyspalvelut ovat tämän alueen yhteistä pääomaa järkivihreänä suunnittelukäytäntönämme. Ekologisesti kestävä on 2050-luvun haasteitamme ja tässä kilpailussa Kanta-Häme menestyy parhaiten hakemalla yhteistyökumppaneita koko ajan myös kansainvälistyen. Tässä poliitikkojen koulutus on aivan yhtä tärkeää kuin virkamiesten tai kärki-innovaattoreidemme yhteistyö yrityselämässä. Pelkkä hyvä sijainti ei riitä jos osaamisen ketjut eivät kohtaa toisiaan. On opittava yhteinen kieli ja kulttuuri on se joka yhdistää. Kartta ja sen värit ymmärretään yhtä nopeasti kuin hyvän taulun maisemat ja van Goghin käyttämät värit. Taulu maalataan ja siihen käytettään värejä, kirjaa ei ole tarvis maalata. Koskahan tämä opitaan Suomessa ja Hämeessä? Hiljaiset sillat Tärkeimmät uutiset tulevat usein muualta kuin lähiympäristöstä. Turkki on tyyppiesimerkki kansakunnasta, jonka vaurastuva ja paisuva keskiluokka on moninkertaistanut hetkessä kauppakeskusten lukumäärän. Vanhat basaarit katoavat kun uudet ostosbasaarit syntyvät. Samaa kehitystä näkee kaikkialla Aasiassa, ei vain Kiinassa ja Intiassa. Ympäri maailmaa lapsille halutaan jotain parempaa kuin minkä vanhemmat ovat itse kokeneet. Suomea lähimpänä tämä viesti tulee Venäjältä, mutta myös sellaisilta rahoittajilta, jotka ovat maailmanpankkia tai kehityspankkia lähellä olevia tahoja. Suomi on maailman johtavia maita ympäristöteknologiassa ja samaan aikaan rakenneuudistuksessamme on alkamassa ratkaiseva viikko. Tuhlaamme aikaamme epäoleelliseen ja menetämme koko ajan aikaa sellaisiin riitoihin, joiden perusta on poliittisessa kulttuurissamme ja ikivanhoissa sosiaalisen pääoman taudeissamme. Se on kuin hiljaisten siltojen tuskaisaa elämää. Oikein, mutta vain päinvastoin Helsingin tonttivaranto on käymässä vähiin ja kulttuurimme on kuin juuri kuolleen näyttelijä Matti Raninin elokuvaroolit Komisario Palmu -elokuvien varatuomari Virtana. Hän oli periaatteessa oikeassa, mutta vain 180 astetta väärässä piippuaan polttelevan vanhan komisarion kokemana tai näkemänä kokonaisuutena, yksityiskohtien summana, holistisena maailmankuvana. Tähän aikaan ei nyt kuulu ahneus ja johdon korkeat palkat. Se mikä on kohtuullista tulee mitatuksi erityisesti kun kuntien ennätyssuuret yt -neuvottelut alkavat. Näin kuvittelemamme kuntien myllerrys on nyt vasta alkamassa ja se koskettaa myös kaikkia niitä ketjujamme, jotka ovat sidoskissa paikallishallintoon ja maakuntiimme. Kun mukana yt -neuvotteluissa on pian kymmeniä tuhansia kuntasektorin työntekijöitämme, se koskettaa ensi vuonna todennäköisesti liki 50-100 kuntaamme. Hurjinta aikaa on alkukevät, jolloin kunnat saavat tietoonsa verokertymän ja edellisvuoden tilinpäätös valmistuu. Voi sitä ihanaa aikaa kunnanvaltuustoissamme. Tuolloin EU -ehdokkaamme mepeiksi ovat parhaillaan kentällä ja keskustelu kääntyy globaalista lokaaliin ja veteraanipoliitikko Paavo Väyrysen kaltaiset nimet nousevat galluppien kärkeen. Koko Eurooppa on alkanut puhua yhteistä kieltä, jota mekin hyvin ymmärrämme. Joku toi sen meille tutuksi jo edellisissä vaaleissamme.

Kun Suomi meni rikki

Vielä takavuosina Forssalla meni hyvin. Turkulainen professori rakensi oman lehtensä vanhan Hämeen Härkätien tuntumaan ja alkoi kutsua maaseutua Lounais-Hämeeksi. Härkätien ulkopuolelle jäi etenkin Somero mutta myös Loimijoen ulkopuolelle Loimaa. Syntyi aluetalous, jossa viiden maakunnan yhteinen raja-alue rikottiin rohkeasti ja kolmostien levähdyspaikka Helsingistä Tampereelle muodostui ikään kuin uudeksi hallinnolliseksi keskukseksi, haluamattamme. Muutamat alueen poliitikot hakivat äänensä aina nelostien varsilta Päijät-Hämeestä saakka, jossa vedet virtasivat aivan muualle kuin Loimijokilaaksosta. Oli ylitetty maan suurimmat vedenjakaja-alueetkin ja Turun suunta unohtui. Paradigman muutos käynnistyi Vuosien varrella riitelevät pienet kylät eivät havainneet, kuinka alueen läpi virtasi miljoonien ihmisten karavaani ja vanhat rakenteet murtuivat, pääkaupunkiseutu kasvoi metropoliksi. Kylät elivät omaa elämäänsä, vaikka Loimijokilaakson ja Hämeen härkätien maan hinta muuttui sekin ja kävi kohta mahdottomaksi talonpojalle ja duunarille hoitaa laskunsa velkaantumatta. Kuten niin usein, metropolin ympärille syntyi slummiutuva vyöhyke ja kulttuuriväki alkoi kutsua sitä helvetin tulirotkoksi. Se oli typerää mutta niin olivat puhujatkin, vastuuttomia lapsia. Samaan aikaan Neuvostoliitto katosi kartalta ja EU yhdentyi. Markka muuttui euroksi ja netti toi mukanaan globaalin sosiaalisen median talouden ja strategian. Turkulaisen professorin lehti myytiin maaseutunsa jo aiemmin nielleelle hämäläisen kaupungin medialle. Sen tarina oli ohi siinä missä aiemmin tyykikylänä syntyneen kaupungin niiden teollisten rakenteiden, joiden pääkonttori oli muualla kuin slummiutuvan kulttuurin sisällä. Alkoi odotettu pako pääkaupunkiseudulle, tai hakien työtä sieltä, mistä sitä saatiin, ei sieltä mistä sitä ehkä oli luvattu, mutta ilman korvausta. Tehtaan myymälät ja poistomyyntipisteiden outlet-kylät yleistyivät Helsingin liepeillä ja ensin Oulussa, joka oli maan toinen pääkeskus ja puolen Suomen pääkaupunki. Limingan niityt katosivat jo 1970-luvulla ja nyt siellä kasvoi tornitaloja ja outalet -kyliä muun maailman tapaan ja Liminka kuntana katosi. Suljettuun EU:n byrokratiaan EU -keskustelu muuttui vuosien myötä suljetuksi ja eurooppalaiset alkoivat vieraantua uudesta liittovaltiostaan jo kerran sellaisessa asuen etenkin Saksassa, mutta myös Kreikassa, Espanjassa, Italiassa ja etenkin brittien imperiumissa. Yli 70 % suhtautui byrokraattiseen mammuttiin kielteisesti mutta Suomessa vain 56 %. Liki kolmannes piti unionia hynänä asiana ja euroa pelastuksena omalle taloudelleen. Samoin muualla EU:n itärajoilla, kuten Romaniassa ja Bulgariassa. Suomi muuttui veroparatiisin maaksi, jossa Kauniaisissa äyrin hinta oli 16,5 % ja idän vanhassa ihmeessä, Saimaan syväsataman rannoilla Kiteellä keskikarjalaiset maksoivat puuttuvista palveluista veroa liki 23 %. Ja kiinteistöverot päälle. Pohjois-Karjalassa asuminen oli liki 10 % kalliimpaa kuin Kauniaisissa tai saaristossamme. Palvelut Tohmajärvellä ja Rääkkylässä olivat kuitenkin paikoin kokonaan kadonneet. Ei sellainen voi jatkua määrättömiin ja pääministeri tilasi selvitysmieheltä raportin Kaliforniasta saakka. Siellä Manuell Castells, oppilaanaan suomalainen Himanen kertoi, kuinka suomalaisten on sallittava samat mahdollisuudet kaikille, myös syrjäisen kylän sille vanhusparille, joka on ainut vielä kodissaan elävä ja joka toivoi ettei heitä jätettäisi kokonaan heitteille. Muuta toiveita heillä ei enää ollut. Ei voinut olla Suomessa eläen vuonna 2013. Himasen visiona oli yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää. Jokaisen on voitava kokea oma arvokkuutensa ja löytää se tältä pohjalta myös muista kanssaihmisistään, lähimmäisistään. Tuo sama ajatus ja arvopohja löytyy liki jokaisesta uskonnosta ja sieltä olemme sen koonneet omiin maallisiin normistoihimme, eettisiin ja moraalisiin koodistoihin. Joskus, kauan sitten, joku kirjoitti visionsa ilmaisten sen käsitteillä vapaus, tasa-arvo, solidaarisuus, mutta uudessa kielessä esiintynyt “arvokas elämä” oli jäänyt mainitsematta. Ihminen oli aiemmin rakentanut koneitaan itseään varten eikä päinvastoin. Koneiden oli helpotettava elämää eikä robottien tehtävänä ollut lukea ihmisten kaikki vaivatkin ja yhdistellä niitä koko maailman ruodittavaksi. Nyt ihminen oli robottiensa ja älypuhelimensa vanki ja eli niitä varten. Tätä Suomessa ei ymmärretty vielä paradigman muuttuessa 2000-luvun alussa. Mediakratian talousmalli Mediamaailma oli muuttunut sekin mielipiteitten vyyhdeksi, jossa Himanen ja hänen tieteellinen isänsä Manuell Castells saivat kuulla suomalaisen tiedemaailman ja akateemisen osaamisen yhteisen tuomion Himas-kritiikkinä ennen kuin kukaan oli kirjasta lausettakaan lukenut tai olisi vaivautunut odottamaan edes lyhyttä parin liuskan tiivistelmää. Mediakratia on vallan käyttäjänä muita sokeampi ja vailla kritiikin häivää. Kun mielipide muodostetaan mediamölinän tuotteena, lastenlapsille ei jää paljoa kerrottavaa sellaisesta ajasta ja sen korkeakulttuurin tuotteista, asui sitten slummissa tai sen vieressä, Kaunaisissa tai Kiteellä, maalla tai merellä. Siivekkäät ajatukset ammuttiin varmasti alas ja maanläheiset poljettiin nekin jo ennen kuin ne ehtivät versoa oraalle. Kaiken varalta. Tuottoisan viljan ja Antoine de Saint-Exuperyn Pikku Prinssin planeetan räjäyttävät jättikasvi Boababin siemenet kun olivat alunalkujaan kovin saman oloisia ja taimenenakin liki sisaruksia keskenään. Mitä Suomi haluaa EU:lta kysyy tänään professori Tapio Raunio eduskunnan suuren valiokunnan kuultavana (HS 19.11). Raunion mielestä kun koko hallituksen selonteko EU:sta on yhdentekevä, aivan kuin lukisi puhelinluetteloa. Totta. Himasen tekstissä on sentään jotain mutta halliotuksen hengenlennossa ei yhtään mitään. Mikä Suomea vaivasi vuonna 2013, jolloin paradigma ja tulevaisuus oli jo alkanut mutta elettiin kuin eilistä päivää. Puhuttiin vuosituhannen myrskystä vaikka kyseessä oli normaali syysmyräkkä ja olisi tullut puhua vuosikymmenen kolmanneksi tuhoisimmasta vahingontekijästä tuulena, matalapaineen ja syklonin matkana kohti itää ja pohjoista Jäämerta. Laiskoja poliitikkoja Tärkeät hallituksen linjaukset tehdään kuitenkin poliitikkojen puheissa, ei näissä selonteoissamme, puhelinluetteloissamme, jotka ovat kaukana niistä linjauksista joihin vaikkapa Hollanti ja Britannia kykenevät. Siellä löytyy myös täyttä asiaa mihin halutaan muutoksia ja kerottaan miksi ja tavalla, jonka jaksaa myös lukea. On osattava kirjoittaa vältellen suomalaista puppusanageneraattoria, tyhjän toistoa vuodesta toiseen. Tekstin on vietävä lukijansa mukanaan ja varottava puhelinluettelon kaltaisia virkamiesten selontekoja. Professori Tapio Raunio on arvostettu EU-osaaja eikä suotta kirjoita näin jyrkkiä tuomioita hallituksellemme. “Yhdentekevä kuin puhelinluettelo” on harvinaista testiä tällä tasolla kirjoitettuna. Poliitikot taas ovat tunnetusti laiskoja eivätkä viitsi ottaa selville, mistä puhua, ja niin valiokuntamme pysyvät yleisöltä salaisina ja suljettuina. EU sentään pitää valiokuntiensa kokoukset avoimina. Johtavien poliitikkojen on osoitettava mitä he tekevät tai tietävät vai tietävätkö yhtään mitään. Rivipoliitikot eivät tiedä, eivätkä siitä edes välitä. Kun kokoukset ovat salaisia, se ei näy äänestäjille. Me pelaamme eri säännöillä kunnissamme, mutta myös eduskunnassa ja EU:n sisällä. Kun hyvän hallinnon olisi lähdettävä paikallisesta, lokaalisesta, yhteisöllisestä toiminnasta ja jatkuttava sisäkkäisinä kehinä kuntahallinnon kautta maakuntahallintoon ja kansalliseen päätöksentekoon sekä EU hallintoon, nyt ne ovat rinnakkaisia saarekkeita ja EU vielä etäinen ja byrokraattinen Baabelin torni. Omat säännöt jokaisella Se muistuttaa suomalaista poliisia, jossa huumepoliisi pelaa aivan omilla säännöillään tai tutkimuslaitos, joka on maaseudulla ikään kuin valtio valtiossa ja jokainen puuhastelee mitä sattuu ja keksii kiusatakseen sellaisia, joilla olisi ehkä jotain annettavaakin ympäröivälle yhteiskunnalle. Näin huumepoliisin sotkut ylettyvät ruohonjuuritasolta aina sen ylimpään johtoon ja koko poliisin uskottavuus menee yhden onnettoman tunarin moraalittoman käyttäytymisen seurauksena. Kun jossain rinnakkaisten rakenteiden kohdalla hierarkia alkaa rapautua, eettinen ja moraalinen toimintaohjeistus ei toimi, se leviää koko organisaatioon ja media tuo sen megafoneineen kaikkien tietoon, eikä sen jälkeen muuta enää olekaan kuin Himas-tutkimus ja siitä annettu kuvaus ennen sen syntymää. Uudessa paradigmansa vaihtaneessa yhteiskunnassa salaa tehdyt työt ovat virhe ja Suomi on mennyt rikki. Rikki mennyt valtio Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja Tuomas Pöysti on oikeassa (HS 19.11). Suomi on todellakin mennyt rikki. Kun uudessa onnettomassa rakenteessamme yhdessä asiassa tehdään yhdellä onnettomalla näkökulmalla päätös, se johtaa lisävaikeuksiin toisella sektorilla. Sektorisuharit nyt toimiva näin ja joku pitää sitä hyvänä omalla kohdallaan kokonaisuutta tuntematta tai siitä piittaamatta. Tätä olemme kaikki pelänneet ja huutaneet jo vuosikymmenet mutta turhaan. Hyttysen ääni kun ei kuulu taivaisiin. Paradigmainen muutos kun johtaa aluetaloudessa ja sen rakenteissa juuri tähän virheeseen. Kun yhdessä päässä ongelma ratkaistaan, toisessa päässä se pahenee. Hölmöläisten maailmassa ja sadussa se meni juuri näin. Hallituksen aika alkaa käydä vähiin korjata sote -sotkut ja kuntarakenneuudistukset rinnan yksityisen ja julkisen terveyden huollon kansa samalla eläen. Kun jokainen alkaa katsoa asioita vain omasta näkökulmasta, holistinen systeemi kaatuu, kokonaisuus jää näkemättä. Kun kuntien menoja olisi karsittava, jokainen miniteriö varjelee omaansa ja pääkaupunkiseutu etenkin omiaan. Kun karsinnan tekee lopulta valtiovarainministeriö, paras tieto varmasti puuttuu. Arvot ja tavoitteet taas kuuluvat poliitikkojen tehtäviin ja virkamiesten tehtävä on hakea vain parhaat keinot niiden esittämiseen. Nyt kuitenkin poliitikot ovat ottaneet omine avustajineen tehtäväksi hakea myös keinot, jolloin asiantuntijoita ei kuulla lainkaan ja se turhauttaa. Kun sitten syntyy virheitä, Talvivaaran kaivos on kuin suomalainen Tsernobyl, syyt vieritetään virkamiehille, asiantuntijoille. Lopulta maassa on hallitus, jolla ei ole arvoja aina lainkaan, yhteinen arvojen “liima” puuttuu, jolloin kukaan ei tiedä mihin suuntaan Titanicia olisi ohjattava Arktisessa Babylonissamme. Arvot kuuluvat poliitikoille Näin myös arvot siirretään virkamiesten tehtäviksi tai pahimmassa tapauksessa mainostoimistoille ja median vietäväksi. Ja pahin kaikista on kaikkialla häärivä poliittinen esikunta, etenkin Brysselissä, mutta myös jo Helsingissä, jossa erityisavustajat ja poliittiset sihteerit tekevät niin omia arvojaan kuin asiantuntijan tehtäviä ja kaiken miten sattuu ja pätkätöissään puuhastellen. Kun avainvirkamiehet eivät pääse enää lainkaan keskustelemaan ministerille vaan hänen esikunnalleen, tauti on pitkällä. Näitä ministerin esikuntia ei kiinnosta hallituksen tavoitteet, vaan oman puolueen tai vielä pienemmän oman ryhmän ja kuppikunnan tavoitteet. Ne alkavat elää omaa elämäänsä ja muistuttavat tutkimuslaitosta maaseudulla, jota kukaan ei tunne, mutta jonka budjetti syntyy ja sen käyttö rakentuu ikään kuin valtiona valtiossa tai pienen pitäjän sisällä Ypäjän kunnassa. Se alkaa elää kokonaisuudesta irrallaan, saarekkeena ja vailla yhteyksiä muuhun kuin hevosen kavioon ja kaviouraan, nepotistiseen hallintoon ja muuton tuomaan traumaan, psykososiaalisiin ongelmiinsa käpertyen kenenkään siinä auttamatta. Tuomas Pöysti on enemmän kuin oikeassa toivoessaan, että seuraavan hallituksen puolueet voisivat luottaa toisiinsa, eivätkä kiinnittäisi niin suurta huomiota hallitusohjelmakirjauksiinsa. Suuret päätökset on taas voitava tehdä yhdessä koko valtioneuvoton kesken. Poliittiset esikunnan on rajattava arvojen ja tavoitteiden saavuttamiseen ja niiden kuvaamiseen. Muuten virkamiesten asiantuntemus jää heikolle käytölle ja kaikkein kurjinta on maaseudulla sijaitsevalla tutkimuslaitoksella, josta kukaan ei tiedä mitään ja jonka laboratoriot ovat tyhjänä, mutta toisen valtion laitoksen ylimitoitettu vuokra juoksee koko ajan ja vie ne rahat, joita tutkija hakee oman tutkimuksensa toteuttamiseen yrittäjän käyttöön ja yhteiskuntamme palveluun. Mutta ilman laboratorioita ja apulaisia sekä rahoitusta, jonka on itse hankkinut. Ps. Pidimme eilen ensimmäisen Forssan strategiapalaverimme ja käynnistimme kulttuurilla. Mukana oli vajaa 50 alan ammattilaista ja harrastajaa. Suomalaisen suurtutkimuksen mukaan kansa janoaa kulttuuria ja sitä tarvitaan etenkin 1) lohduksi arkeen ja viihdykkeeksi, 2) esteettiseksi kokemukseksi, 3) yhteisten kokemusten jakajaksi, 4) hyvinvoinnin ja terveyden lisääjäksi, 5) tunteitten ja tunnelukkojen avaajaksi. Tätä mieltä on 70-90 % suomalaisista. Kulttuuria tarvitaan nyt myös 6) maailmankuvan avaajaksi, 7) syvälliseen ajatteluun, 8) kiinnittämään huomiota epäkohtiin, 9) rikkomaan pyhiä rajoja ja pinttyneitä ajatuksiamme, 10) hakemaan uusia esteettisiä ihanteita. Tätä mieltä on 50-70 % suomalasista. Paljon harvemmin tarvitsemme sitä 11) talouden lisäarvoksi tai 12) ärsyttämään itseämme. Siihen meillä on paremmat keinot. Tätä kohtaa ei pidä koko ajan pohtia kulttuuriväen ja aktiivisen alan osaajan, Jumalan armosta. Näitä suomalaisia kun on vain noin 10 %. Me tarvitsemme nyt Etelä-Hämeeseen ja Varsinais-Suomen savimaille rajat ylittävää sellaista korkeakulttuuria, jota voimme tuottaa myös naapureiltamme lähikaupungeistamme. Tiloja on, tai niitä on muutettava tähän tarkoitukseen sopiviksi. Meille ja lapsillemme on nyt tarjottava suuria elämyksiä, lohdutusta, yhteisiä kokemuksia, joihin ankkuroida lapsuutensa kasvuympäristö, tunnelukkojen avaajia, jotka samalla auttavat myös ymmärtämään koko ajan muuttuvaa maailmaamme, helpottavat syvällistä ajattelua ja rikkovat vanhoja rajojamme. Uudet esteettiset ihanteet ovat nekin ihan hyvä kokea, mutta eivät ne niin kauhean välttämätöntä ole edes tieteeseen suuntautuville tutkijoillemme. Talouden pohdinta ja ärsyttäminen jääköön median toimeksi ja poliitikkojen elämänohjeeksi. Kulttuurilla on nyt muuta tilausta ja kysyntää, enemmän kuin koskaan historiassamme. Lapsille on jätettävä taakseen sellainen kokemus ja yhteisöelämän tuotteet, joiden varassa on hyvä jatkaa eikä toimia tavalla, jossa eväät on jo syöty ennen kuin retki on edes kunnolla alkanut.

Unionin vaikeat vuodet

Eurooppa kriittisimmät valtio löytyvät, viimeisimmän parametrin mukaan Espanjan, Portugalin, Saksan, Ranskan, Britannian, Italian jne. suunilta. Liki jokaisessa näissä suurissa jäsenmaissa kriittisyys ylittää 70 %:n rajan kun Suomi kuuluu 56 %:n mittauksella siihen itäiseen vyöhykkeeseen, johon kuuluvat myös vaikkapa Romania ja Bulgaria. Jopa Ruotsissa 60 %:n raja rikotaan, vaikka euro ei ole ollut rasitteena. Kartta valehtelee Itseäni kiusasi, tuota Helsingin Sanomien esittelemää karttakuvaa katsoessani, sen esitystapa. Siinä yhdellä asialla, suhtautumisella unioniin, oli väritetty valtioiden pinta-aloja. Ikään kuin neliökilometrit ja valtion rajat olisivat kertomassa mielipiteitään tai äänestämässä. Maantieteilijöitä tämä esitystapa on jyrkästi kielletty. Se kun on hämäävä, tarkoitushakuinen, manipuloiva ja tuo mieleen kuinka kokonaiset kansakunnat, valtiot rajoineen, ovat jotain mieltä ja näin stereotyypit alkavat saada vahvistusta ja rajat syvenevät entisestään. Syntyy rasistisia asenteita. Suomessa tätä esitystapaa käytetään usein kuntakartoissamme, esitellen vaikkapa suurin puolue käyttäen väritettäessä kuntien rajoja ja pinta-aloja. Näin syntyy vaikutelma kuntapuolueesta, vaikka pinta-alat eivät äänestäkään. Pääosa ihmisistä kun asuu taajamissa ja siellä väri vaihtuu, mutta näyttäytyy vain pienenä pisteenä usein keskustan vihreällä karttapohjalla. Samalla keinotekoiset rajat korvessa saavat psykologisen merkityksen ja hahmon sekä kunta imagonsa. Kartan psykologia on aina vahva ja kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Elämme visuaalisessa kuvien maailmassa ja ne tulisi hyvässä journalismissa esittää oikein. Vaikkapa pallodiagrammina, jossa ympyrän koko ja sen sektorit kuvaavat miten ilmiö jakautuu Euroopassa ja Suomessa tai vaikkapa Lounais-Hämeen pohdinnoissa kansan ääntä kuunneltaessa. Forssan, Loimaan ja Someron pallot ovat sektoreineen toista luokkaa kuin pienten maalaiskuntien. Näin etenkin äyrejä ja työpaikkoja laskettaessa. Ja nehän meillä ovat tärkeitä, eivät pinta-alat. Ilmastokaan ei muutu rajoja korvessa yliteltäessä. Vastuu tulee vallan mukana Siellä missä on suuria palloja on myös suurta vastuuta. Organisaatiot muuttuvat nekin kohti asiaorganisaatiota, kun pienissä kylissä kyse on yhdessäolo-organisaatiosta, joka on samalla yhteisöllinen ja tunteisiin vetoava. Metropoliorganisaatiot, joiden kanssa neuvotella, ovat aivan erilaisia kuin yhteisöorganisaatiot, sukulaisuus ja tuttavuus, kyläyhteisön omaehtoinen talkootyö. Ne ovat arvokkaita yhteisöelämälle ja niitä on vahvistettava siellä. Sen sijaan asiaorganisaatio ei niitä käytä ja sen sisällä asioita ei piilotella. Kahta pääorganisaatiotyyppiä (Gemeinschaft/Gesellschaft) ei saisi sotkea toisiinsa tehtäessä suuria päätöksiä sellaisista organisaatioista, jotka palvelevat suuria ihmisjoukkoja ja heidän hyvin erilaisia intressejä. Suomen pinta-ala väritettynä on vaikuttava, mutta mitä tekemistä sillä on sen pinta-alan kanssa, jota edustavat Britannia, Ranska, Saksa, Espanja ja Italia. Suomen pallonhan kuuluisi olla kartalla ympyränä vain nuppineulan kokoinen näiden suurten päättäjien rinnalla. Kun se edustaa sitä oikeasti maailmallakin 7000 miljardin joukossa promillen osana. Itäinen provinssi Miksi Suomi sijoittua koko ajan asennekartoituksessa enemmän itään kuin länteen? Onko unionilla meille erilainen merkitys kuin suurille jäsenmaille. Liittyykö se edelleen geopoliittiseen asemaamme ja EU:n rauhan projektiin sekä vanhaan sosiaaliseen pääomaamme ja sen muistiin? Onko sitä samaa pienissä kyläyhteisöissä, emotionaalista pohdintaa sekä tunnetta ja väheneekö se siirryttäessä suurempiin taajamiin ja väritettäessä muutakin kuin autioituvia kuntia, metsiä ja jänkiä asennekuvauksissamme? Onko tällä virheellisellä kartografian käytöllä sellaisia tarkoitusperiä, joita käytettiin mm. sota-ajan kartoissamme? Kartan psykologia kun ulottuu myös vaikkapa kirjaintyyppiin, värien valintaan, symbolivalintoihin jne. Kuvissa, kuten maalauksissa, käytetään aggressiivisia ja hyökkääviä symboleja ja värejä, mutta myös lämpimiä tai vähätteleviä merkkejämme. Jotakin voidaan unohtaa kokonaan ja nyt tuolla kartalla ei ollut lainkaan empivät ja vastaamatta jättäneet, neutraalit luvut ja EU -myönteiset, joita ei voinut olla suurimmissa kansakunnissa juuri kymmenettä osaa enempää. Sen esittäminen oikein kartalla saisi meidät pohtimaan, millä eväin EU pysyy pystyssä, jos kukaan ei oikein näyttäisi siitä välittävän aivan itäisimmän Euroopan ulkopuolella. Se on Baabelin tornina pysynyt etäisenä ja vieraana samalla demokratiaa rapauttaen myös kansakuntien ja myös yhteisöjen sisällä. Ja samaan aikaan maailmalle levisi internet, sosiaalinen media (some) tai kansalaismediat ja niiden reaaliaikaiset välineet. Sosiaalisen kanssa (“sosiaalitantta“) niillä ei ole mitään tekemistä. Vielä vähemmän “sosialismin”, johon ne Suomessa koko ajan sotketaan. Mutta yhteiskuntien globaalin ja lokaalin paradigman ne muuttivat hetkessä ja täydellisesti siinä missä talouden ja vanhan median tiedotuksen, tiedon leviämisen hierarkkisen diffuusion. SE katosi ja sen mukana hierarkkiset organisaatiot. Jos niitä vielä jostain löytyy, ne on purettava. Kevään suuret linjavaalit Miten sitten vaaleissa käy keväällä? Saavatko EU -kriittiset liki sata paikkaa ja jakautuuko se kolmeen eri ryhmään? Ovatko suomalaiset tässä Perussuomalaisina ikään kuin sillanrakentajia, jolloin tästä ryhmästä on tulossa vaalien jälkeen unionin kolmanneksi suurin ryhmä? Siis heti Euroopan kansanpuolueen EPP:n ja sosialistien jälkeen. Vai olisiko kysymys sittenkin esitettävä siten, mitä tehdä jos koko EU alkaa jäädä suurissa, jo nyt liittovaltioissa, kuten Saksa, toissijaiseksi eikä sitä kansa kuuntele, etääntyy siitä ja alkaa jäädä pois myös kansallisista vaaleistaan. Pitäisikö meidän nyt olla pikemminkin huolestuneita oman maamme ja sen pienyhteisöjen sekä kansakunnan tilasta, kuin pohtia sellaista, joka on arktisen babylonin tapaan luhistumassa ja taistelee olemassaolostaan Talvivaaran kaivoksen kanssa kilpaa vedenpinnan koko ajan kohotessa ja hukuttaen jo ensimmäiset Tyynenmeren atollisaaret ja aiheuttaen tuhoa Filippiinien tapaan raivokkaina ilmastomuutoksen merkkeinä. Onneksi Suomi on maltillisten ihmisten maa, ja tulemme toimeen myös silloin, kun lama on syvimmillään. Suomessa ongelmana on lähinnä se, mitä tapahtuu jos oikeisto hylkää konservatismin ja vasemmisto työläiset. Tätä näkee jo Euroopassa paljon ja Suomi kulkee yleensä hieman jälkijunassa. Me emme edes tahdo ymmärtää kuinka konservatiivi voi olla toki innovatiivinen ja luova. Usein sitä onkin ja jopa tavalla jossa liberaali jää toiseksi. Eikö vasen ja oikea ole sama kuin hyvä ja paha sekään. Hyvään ne molemmat pyrkivät, mutta kuka kertoisi, mikä on kaikille hyväksi ja millaisin keinovalikoimin sinne päästään. Itsekkyys ja ahneus eivät ainakaan sellaisia voi olla, mutta suvaitsevaisuus ja eettiset päämäärät hyväksyy moni, vaikkei aina noudattaisikaan. Titanicin kannella Kun Titanicin kansirakennelmaa rakennetaan, sen on edustettava sitä osaamista, jota Tammela edustaa parhaimmillaan toteuttaessaan kesäistä Hakkapeliitta tapahtumaansa. Se on uskottava ja aito. Titanic taas edusti inhimillistä osaamista ja jäävuori sen nöyryyttäjää, Guggenheim miestä, joka hukkui Titanicin myötä. Kun Arctinen Babylon ja sen uusin strategia rakenneltiin ja rakennetaan, se ei voi olla sama kuin 1990-luvulla tuotettu informaatioajan tuote Espanjassa tai Kaliforniassa kirjoittaen Manuell Castellsin työnä oppilaanaan Pekka Himanen. Siitä tulee vanhaa toistava pamfletti. Ei sellainen kelpaa 2030-luvulle kannattelijaksi. On tehtävä uusi, jossa robottien sijoittelu Yhdysvaltain tapaan ympäri maailmaa ei muuta sitä julmaa tosiasiaa, jossa Shanghaissa ihmiset nousevat aamulla auringon mukana ja Kaliforniassa sama aurinko nousee vasta vuorokauden viiveellä. Edes jenkit itse eivät Tyynenmeren rannalla asuvien äänistä välitä vaaleissaan. Ne on ratkaistu kun äänet idässä ja Atlantin rannikolla on laskettu. Elämme maailmassa, joka muuttui paradigmaisesti vuosien 2011-2012 aikana ja tässä Mayakansan kalenteri ei erehtynyt. Toivottavasti liberaalieliitti ymmärtää missä konservatiivit ja heidän luova innovaatio kulkee prosessina nyt myös Euroopassa, ei vain Aasiassa. Oppositioon, sen kasvuun Euroopassa, ei saa suhtautua vain vihamielisesti uuden paradigman tuotteena. Se vie liberalismin tuuliajolle eikä kukaan sellaista halua. Suomalainen kirjallisuus voi sittenkin hyvin, toisin kuin Suomen Kuvalehti väitti. Olemme kirjallisuuden suurvalta mutta ongelmiakin on. Timantteja ei jakseta hioa vuosikymmeniä eikä tasapaksusta tahdo tulla irtiottoja. Riittävän hyviä on kuitenkin riittävästi ja se näkyy maanantaina Forssan elämässä ja jatkuu läpi koko joulukauden kiitos tekevien käsien ja forssalaisen rohkeuden, kulttuurin kirjon rikkauden.

Rorschachin musteläiskät

Marraskuun kahdeksas, jolloin tämän tekstin kirjoitan, on Hermann Rorschachin syntymäpäivä vuonna 1884 Sveitsissä taiteilijaperheeseen, jossa luovuus kukoisti. Äidin kuolema, pojan ollessa vasta 12 vuoden ikäinen, oli kipeä kokemus. Hän jäi kuvataiteilijan ja opettajaisänsä hoitoon. Alkoi valmentautuminen elämään, jossa mukana oli useita yliopistoja ja poikkitieteistä opiskelua päätyen lopulta Berliiniin. Psykologia ja sen kehittely kohti psykiatriaa ja irtautuminen filosofiasta oli alkanut jo jonkin verran aikaisemmin tiedeyhteisössä. Ihmistieteet olivat ottamassa merkittäviä uusia askelmerkkejä tietokoneen tullessa suurten aineistojen tulkintaan. Pilailua suomalaisten kustannuksella Rorschach on Googlen kotisivun hahmona tänään suomalaisille ironiana. Me muistamme hänet kymmenestä musteläiskätestistä, joilla mitataan, ei niinkään assosiaatiota, kuin ihmisen persoonallisuuden piirteitä, ajatusmalleja, emootiota, hallintakeinoja, reagointityylejä, kontrollikapasiteettia, stressinsietoa, minäkäsitystä, vuorovaikutussuhteita ja ylipäätään informaation prosessointia ja ajattelua vaikkapa himastutkimuksesta ja jonkun pamfletiksi kuvaamasta työstä, kuntarakenne selvityksistä ja sote -sotkuistamme, Talvivaaran tilasta ja kainuulaisten ahdingosta, suomalaisesta synkkämielisyydestä ja marraskuun ankeudesta Euroopan persläpenä. Eniten yleistyksiä ja mustatahroja näemme kansakunnissa, niiden stereotyypeissä, kunnissa, maakunnissa, salaliitoissa, maalauksissa, kirjoissa joita luemme, medioiden viihteessä ja uutisissa, mutta etenkin niiden markkinoinnissa ikään kuin ilmoituksina ja mainoksissa. Ne ovat samaa asiaa ja kytketty yhteen mustetahroiksemme. Kun robotit yhdistävät omia tietojamme, se tapahtuu miljoonien ja miljardien tietojen ja ihmisten massoista sekä yhdistäen ne ryhmiksi, joista saamme myös tietomme. Meille jaetaan sitä mitä mustetahroina maailmalta haemme ja silloin ratkaisee reaktiotapamme, emootio, pinttyneet ajatusmallimme, kontrollikapasiteettimme, minäkäsityksemme ja koneiden havaitsemat vuorovaikutussuhteemme sekä tapamme prosessoida informaatiota. Pelkkä järki ja ajattelu, rationaalisena kuvittelemamme elämä, eivät ole sama kuin persoonallisuus ja ihmisen tapa nähdä “mustetahransa” maailmalla. Kun kansakunta ja puolue on mustatahra, silloin tauti on jo aika paha siinä missä hakea kateudelleen yhteistä kohdetta työpaikan kiusattuna. Kun kansakunta hakee kiusattuja Talvivaarasta, poliitikoista, median esittelemistä tiedemiehistä, sairaus on jo pitkälle ehtinyt ja muistuttaa 1930-luvun lopun alkua. Manuell Castells ja informaatioyhteiskunnan jälkilöylyt Manuell Castells kokoamassa maailman huippuja kirjoittamassa suomalaisten tilasta ja puolustamassa Himasta tapanamme “tappaa” hänet (HS .8.11), on melkoisen pitkälle mennyttä tieteen yhteistä näkemystä sairauden diagnoosina. Lama on jatkunut jo kauan ja sen merkit näkyvät. Olkoonkin, että pamfletiksi muuttunut kirja on kevyttä luettavaa ja jo menneen ajan merkeistä koottua höpinää sekin. Täytyy sietää joskus vanhahtavaakin tekstiä ja pamflettia. Etenkin, jos uusi ei mene perille ollenkaan jälkiomaksujan lukemana. Informaation prosessointia kun tapahtuu reaaliaikaisesti ja nyt hyvin eri tasoilla. Lisäksi kontrollikapasiteetti on joillakin hyvinkin rajallinen uuden tiedon ymmärtämiseen ja sulattamiseen ennen sen läpikäyntiä, vanhan maailman tapaan, hierarkisena tiedon märehdintänä. Diffuusinen, hitaasti leviävä tieto, on mennyttä maailmaa ja sitä ikääntyvä jälkiomaksuja ei tiedä. Rorschach havaitsi, kuinka terveinäkin pidetyt henkilöt reagoivat hyvin eri tavalla kymmeneen testikuvaan kuvaten persoonallisuuden eri ominaisuuksia. Hänen koulutuksensa oli poikkitieteinen. Hän aloitti biologina ja geologina, mutta jatkoi myöhemmin ihmistieteisiin ja analyyttisen tutkintajärjestelmän kehittämiseen siirtyen lopulta myös Berliiniin yliopistoon. Tapa edetä oli oikeassa järjestyksessä tapahtuva. Ensin luonnontieteet, välineellinen oppiminen ja vasta tämän jälkeen ihmistieteitten pariin niitä soveltamaan. Hermannin minäkäsitys kehittyi rinnan stressinsietokyvyn kanssa ja vuorovaikutussuhteet kasvoivat prosessoimaan vaativia ja suuria informaatiovirtoja Bernen yliopistossa enne Berliiniin siirtymistä. Tutkimusmenetelmä kehittyvät Rorschach havaitsi, miten symboliset ärsykearvot saivat aikaan prosesseja, joita voitiin tulkita pisteyttämällä ihmisten kokemuksia ja näin syntyi myöhemmin 1970-luvulla ECS ja CS (Exner Comprehensive System) tulkintajärjestelmä sekä myöhemmin tietokoneet niiden tulkintaan. Eri objektit herättivät erilaisia ärsykkeitä ja niitä alettiin yhdistellä ja pisteyttää siinä missä taiteilijat väriä ja varjoja. Hermannin isä oli tehnyt tätä ammatikseen ja myös opettajana, jolloin se oli itsestäänselvyys pojalle, Hermannille. Reagointikyky ja minäkäsitys tukivat havaintoja sekä informaation prosessointi, ajatusmallit ja emootio ajattelua, jossa tuleva nero haki ratkaisua kuvista, musteläiskistä. Psykologinen ja psykososiaalinen tulkintajärjestelmä on tänään käytössä liki kaikessa mitä teemme ja mediat käyttävät niitä markkinoidessaan meille tietojaan tai ilmoituksiaan, mainoksia, mutta myös yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niiden kokemista. Niinpä vaikkapa Talvivaara herättää meissä hyvin erilaisia ajatusmalleja ja reagointityylejä siinä missä filosofi Pekka Himasen tutkimukset myös silloin, kun emme ole niitä ikinä lukeneet, saati edes kiinnostuneet alan tutkimuksesta ja tieteestä. Meillä on mielipide kaikesta ja se on persoonallinen, mutta ei toki tieteellinen. Kuka tahansa voi arvioida nyt Castellsin keräämien maailman huippujen tiedettä aivan kuten mustatahroja tuijotellen. Ratkaisevaa on tietokoneen löytämä kontollikapasiteetti, minäkäsitys ja vuorovaikutussuhteet, joilla tutkitaan nyt meitä. Kun minäkäsity on vahva, joskus narsistinen, vuorovaikutus politiikan huipulla ja itsekontrolli ei pelaa lainkaan, syntyy uusia maistereista ja tohtoreita sekä kaikkien alojen professoreita kertomaan, minne mennä sotealueella, globaalin maailman kierrossa ja ikääntyvän ihmisen huonomuistisessa elämässä. Oleellista on stressinsietokyky mustetahroja tuijotellessa. Vanhalla poliitikolla tämä lahja on kuin selkärankana ja parkkiintuneesta nahasta tehtynä. Kun psykososiaalinen trauma ja kiusaaminen kohdistuu kateutena yhteen ihmiseen, Himaseen tai Talvivaaran johtajaan vihana, yhteen puolueeseen, kansakuntaan, rotuun tai heimoon, ryhmään, kyse on jo taudin pitkälle kehittyneestä vaiheesta, johon osallistuu myös ympäröivä yhdyskunta ja sen hoitajat, hyväksi kutsuttu hallinto. Taantuman frustraatio - turhaumat Kun aiemmin vaikeat asiat ovat nyt meille ikään kuin mustatahroja ja niistä tehtävää informaation prosessointia ilman kritiikin häivää, elämä on muuttunut ulos asianmukaisesta normaalin elämän tulkinnasta. Himasta iäkkäämpi, maailmankuulu professori ja informaatioyhteiskunnan tutkimuksen kärkihahmo Manuel Castells, suomalaisille tarkoitetun tutkimuksen kirjoittajat hankkinut ammattilainen, oli jopa Suomessa käydessään huolissaan reagointityyleistämme ja käytti kuvausta “miehen taposta” tai ainakin sen yrittämisestä psykososiaalisena kateutena. Samaa koki nuori ylioppilaskokelas, joka oli hakkeroinut itsensä ylioppilastutkintojen koppalakkisten tutkintolautakunnan salattuihin tietoihin ja kuvasi ilmiön mustahattuisten kateudeksi valkolakkien edessä (HS 8.11). Varmaan hänen kokemuksessaan ja minäkäsityksessä oli samaa kuin aikanaan hattujen ja myssyjen yhteenotoissa informaatiota prosessoitaessa. Kun taantuma syvenee, se pysähtyy yleensä historian solmukohtiin ja yksilöiden persoonallisuushäiriöt alkavat näkyä kaikkialla. Uutiset alkavat kertoa silloin objektisuhteiden laadusta, tunne-elämän epävakaudesta sekä itsetuhoisuudestamme, aggressioista, päihteistä ja huumeistamme Salaisuus ja salaliitot Kun ihmisten persoonallista tapaa reagoida tiettyihin ärsykkeisiin tutkitaan, oleellista on säilyttää testisalaisuus. Tämä sama koskee vaikkapa poliittista päätöksentekoa ja Talvivaaran kaivoksen kykyä toimia liiketaloudellisin perustein joutumatta vararikkoon. Jos kaikki kerrotaan medioissa, yhtiöllä ei ole juurikaan mahdollisuutta vaikuttaa emootioon, persoonallisiin ajatusmalleihin ja niiden hallintakeinoihimme. Nehän ovat kaukana rationaalisesta tiedemiehen elämästä. Syntipukiksi joutuminen työpaikan psykososiaalisessa ja sairaudeksi muuttuneessa kateuden ahdingossa on pelottava ilmiönä ja siellä on vaarallista viipyä kauan. Silloin on huolehdittava mahdollisimman nopeasti omasta terveydestään Himasen tapaan toimien ja piilotuen Kaliforniaan. Työyhteisöstä tehdyt kantelut eivät auta nekään, kun koko yhteiskunta potee samaa tautia ja tukee kulttuurina kiusaajaa. Mikään dokumentti tai tieteellinen näyttö ei silloin auta, kun yhteiskunta suistuu normeistaan ja moraali rapautuu, eettinen ohjeistus jää hallintakeinoista viimeiseksi. Talvivaaran johtaja ei ollut hänkään käytettävissä musteläiskänä suomalaisessa emootioiden hallintakeinojen mittauksessa. Etenkin, kun poliittinen kiima alkaa vaivata kansakuntaa, lama syvenee ja talous hiipuu, minäkäsitys ja vuorovaikutussuhteet eivät ole informaation prosessointiin parhaimmillaan työpaikoilla, kunnissa, maakunnassa, kansallisesti eikä netin sisällä globaalisti. Silloin on parempi poistua näyttämöltä sairastuneen yhteisön viettäessä juhliaan omalla persoonallisella tavallaan.

Vakoiluskandaali - kybersodan kaikuja

Suomea on avoimesti vakoiltu ulkoministeriön kautta jo liki puoli vuosikymmentä. Siis jostain vuodesta 2007-2008 alkaen ja se kerrottiin, ammatti-ihmisten toimesta, suomalaiselle virkamiehelle tammikuussa 2013. Siis heti vuoden vaihteen jälkeen ja hetkellä, jolloin uusi presidentti oli viettänyt hieman aiemmin uudenvuoden ja itsenäisyyspäivän vastaanottonsa, ulkoministeri Erkki Tuomioja omansa. Tammikuun alussa toinen heistä sai postia, Mutta millaista? Huippukokous Pietarissa G8 maiden Pietarin huippukokous oli yksi kiinnostavin aihe Suomen rajoilla käynnistää kyberhyökkäys. Toki kansa puhui euroviisuista ja Lordista, nopeat söivät hitaat ja Forssan kaupunkikuva huolestutti. Suomi alkoi puhua populismista, mutta myös sota-ajan lapsista ja ihmisten puolueesta. Kuntien palvelurakenneuudistus oli hallituksen loppukauden listalla sekin. Kreikan kriisi tuli ongelmiemme joukkoon ja dualismi digaajan lehtenä kiinnosti sekin virkamiehiä. Casash ja susash kertoi Islannista purkautuvasta tuhkasta ja Merin sekä Maurin nimien välillä oli vai kirjaimen ero Keskustan kansanliikkeessä. Turkkilaiset vieraani jäivät nalkkiin tuhkasateeseen Helsinkiin. Sellaisista vieraista ei montaa kertaa sen jälkeen kuule. Laplacen demoni Zei Zei oli kateissa, kertoivat viestit Suomesta ja Venäjä kyykytti, Olympialaisissa oli ollut shauantastinen yö. Sofi Oksanen oli saanut potkut ja runoilija kuollut, ruusuja Rosa Luxemburgille. Haettiin gatewayta, mutta ei oikein kertoen minne ja dualismi eli renessanssiaan, kesällä antropomorfismi ja Laplacen demoni nousivat virkamiehen tiedotteisiin maailmalla luettavaksi Suomesta. Ei ollut niistä paljon käyttöä muuten kuin muruiksi vakoilijan toimenkuvaan ja tulopuolelle. Kiusaaja suomalaisena ammattina ja osana korporativismia tuli vakoilijalle tutuksi siinä missä uuden paradigman muutoksen merkit sekä matka oikeudenmukaiseen aluehallintoon. Netissä yllätti rehellisyyden puuska ja joku esiintyi siellä alastomana apinana naamakirjaan visertäen onomatopoeettisella kielellään. Se oli vakoilijalle rikas uusi kokemus. Suomalaiset ovat rehellistä mutta yksinkertaista kansaa, hän kirjasi kuukauden saldoksi. Ironia ja sarkasmi ovat sama asia ja naurattavat vain silloin, kun ne ovat väärin tehtyjä ja muuttuvat tilannekomiikaksi, kirjasi James Bondista jonkun verran poikkeava, hillomunkkeja syövä vakooja tiedotteeseensa. Tiedeusko alkoi joutua koetuksella, islamista oli tulossa uusi uskonto suomalasille ja nobelistit olivat entuudestaan tuttuja vakoilijoillekin. Homoja haastateltiin joka ohjelmassa ja kysyttiin, miltä heistä tuntui olla homona. Tuleeko lapsestakin ehkä homo tai lesbo? Annettiin ohjeita kuinka kiusata kiusattuja maan hallinnossa. Poliittinen turbulenssi Suomessa jatkui ja apuna käytettiin eksistentialismin ikivanhoja oppeja. Leimakirveitä piiloteltiin ja ennustajaeukot joutuivat häpeään, missä unioni siellä uni on, kertoivat suomalaiset viestit vakoilijoillemme. Riverdance ryhmän vuoro esiintyä tuli pian portugalialisen faldon jatkona tai oikeammin sitä ennen muualla Euroopassa. Vaaliasetelma alkoi olla maailmankuvia selkiinnyttävä ja vuosi vaihtui itsenäisyyspäivän virtuaalipuheisiin ja suureen leijonasydämeen. Vuodessa tapahtui paljon Kun edellisenä vuonna Barack Obama vannoi virkavalansa, puhuttiin ruokakriiseistä ja digaajan megatrendeistä, nyt kaikki oli ikään kuin toteutumassa konkreettisemmin vakoojan papereissa. Kun vuosi takaperin Talebantie oli kuljettu moneen kertaan ja Afganistan oli kaikkien sotien äiti, nyt valtion tulo- ja menoarvio oli oikeasti pelottava, ei vain turhaa uhkailua ja suomalaista demonipolitikointia. Kun vanhenevan Suomen pakkoliberalismista oli puhuttu edellisenä vuonna, ikään kuin leikin päitä ja yhdessä tuppivallankumouksen kanssa rinnakkain, nyt vakoilija oli jo oikeasti huolissaan. Nyt ei voinut toivottaa vain onnea 120 -vuotiaalle Hesarille, Suomen tieteen tuloksellisuudelle, Nokialle ja päivitellä JSN:n kohtaloa Hyvärisen eron jälkeen. Kuka tuomitsee kaverin kun kaikki uskottavat eroavat tehtävästä kaverituomioistuimessa. Kiusaamisen logiikka Suomessa oli toinen kuin mihin vakoojat olivat työssään oppineet. Suomalaisista vakoilun kohteeksi joutuminen oli merkittävä kunnia ja siitä kilpailtiin. Vakoilusta oli tehty aivan liian helppoa ja pitkästyttävää puuhaa Venäjän luoteiskulmassa. Pikku Pietarin piha Kun Face and hope luodit osuivat Yhdysvalloissa nuoreen tyttöön, siirryttiin Suomessakin vihan hedelmiin ja maa ajautui Nemesiksen oppiin, päätteli vakoilija tietojaan yhdistellen. Pikku Pietarin piha oli muuttumassa sekin ja äänestäjiä etsittiin uudella tavalla, innostuneesti mutta samalla epätoivoisesti. Maghreb valtiot ja intifadan kasvot alkoivat tulla tutuksi myös Suomea seuraten ja maa tahtoi mukaan muiden suurten seuraan YK:n turvallisuusneuvostoonkin. Sen keinot olivat vain koomisia ja niiden seuraaminen oli hävettävää ulkopuoliselle vakoilijallekin. Jos kerran korruptoidaan niin tehtäköön se sitten kunnolla. Suomalaisten elämä oli kuin pienessä virhemarginaalissa ja kuitenkin siellä puhuttiin kuin ylimielisyyden hybridistä sairastuneena. Viesteissä oli omituisia pelkistyksiä ja reunamerkintöjä, elitismi ja kateus elivät riemujuhliaan. Perhosen siivin Ihminen oli Suomessakin voimaton ja Fukushima toi mieleen Tsernobylin, Harrisburgin ja Windscalen. Uusia voimalaitoksia tarvittiin ja ne olivat vihrein vaihtoehto Suomessa, ekologinen myös pitkällä ajanjaksolla ja vuosikymmeniksi eteenpäin. Niin hitaasti ne valmistuivat, jos laisinkaan. Kaaosteoria ja perhosen siiveniskut olivat tuttuja nekin ja puoluelaitos alkoi uudistua kiitos Perussuomalaisten jytkyn. Suomessa politiikka oli omituinen yhdistelmä pakkoruotsia ja uskontoja, joita Suomessa ei ollut nimeksikään siitä kirjosta, jota maailmalla vakoilijat kohtasivat. Maa vaikutti pikemminkin pakanamaalta. Vaalit toi tutuksi käsitteen mytomaniasta, sairaalloisesta valehtelusta ja virkamiehet odottivat uuden sinipunaniskahallituksen syntymistä. Tämä käsite oli vieraasta loukkaava, mutta hyvin suomalainen, jota pidettiin vakoilussa maailman sarkastisimpana maana. Googlaten käsite “Finns are” ei sitä imarrellut. Suomalaiset pitivät tästä itse huolen. Ei ollut epäilystäkään ketä henkilöä ilkeilyllä tarkoitettiin ja usein kokonaisia suuria kansakuntia esiteltiin virkamiesten kielenkäytössä ilkeinä stereotyyppeinä. Ei ihme etteivät äänestäneet YK:n turvallisuusneuvostoon ja jopa Erkki Tuomiojan ja Alexander Stubbin korvat punoittivat äänestystulosta laskettaessa. Kuka sen olisi arvannut että seurasivat heidän puheluitaan ja viestejään koko ajan ja myös öiseen aikaan, pimeässä. Punamultaa ja Guggenheimia Globalismi vastaan lokalismi oli aiheena tylsä ja sen jatkona punamultaa pukkaavat puheet vaalien jälkeen haukotuttivat. Suomalaisten jutuissa olivat 1950-luvun maneerit ja kasvun sekä uusiutumisen vuosikymmenestä ei ollut tietoakaan. Jutut Guggenheimista olivat nekin kuin suoraan saunasta avantoon heitettyjä juoppoja ja kaukana kultaisen kauden 1980-luvusta. Edellisen vuosikymmenen murroskulttuuri oli saapunut hitaasti myös Suomeen ja sitä seurattiin pitkästyneinä kuunnellen juttuja ajattomasta ajasta kaksi vuosikymmentä tai vuosisata myöhässä. Mistä tällaisia opportunisteja suomalaisia oikein sikiää, pohtivat salakuuntelijat. Koko loppuvuoden 2012 vakoilun teknologia oli muuttunut ja neljän vuoden aikana kolmeen eri kertaan myös teknologialtaan. Erkki Toivasen Europasta kuuntelevat uudet nuoret vakoilijat eivät ymmärtäneet lainkaan, mitä Suomessa oli tapahtunut ja mitä nämä illuusioyhteiskunnan tuotteet oikein esittelivät tosilleen. Stagflaatiota oli ruokittu jopa kirpputoreilla 600 % inflaatiolla ja työttömyys oli ilman keinotekoisia temppuja suurinta koko Euroopassa. Kukaan ei tehnyt enää oikein rehellistä työtä suuren palkkansa eteen ja möi koko ajan omaisuuttaan vieraille etenkin Venäjällä. Luotettiin heidän taitoihin siirtää varat pestyinä Välimeren saarille. Vihapuhetta Hallitus teki omituisia omia maalejaan ja europondeista puhuttiin väärässä yhteydessä. Daegun kisoihin valmistauduttiin ja Angry Birds olivat ainoat linnut jotka pääsivät maassa jotenkin siivilleen. Lokit pyristelivät kaulaansa myöten vedessä tahrittuaan höyhenpukunsa jätekasojen ja peittelemättömien kaatopaikkojen öljyyn. Kainuussa oli joku kaivos josta tulvi yli myrkyllisiä vesiä läpi koko tuhansien järvien maiseman. Pandoran lipas ja Hefaistoksen kirous olivat auki samaan aikaan ja se kauhistutti nuorta uutta vakoojaa, Suomeen komennuksen saanutta Edward Snowdenia, ja hän itki salaa muistellessaan oman kotivaltionsa historiaa ja sen taistelua itsenäisyytensä puolesta ensimmäisenä ja viimeisenä Yhdysvalloissa. Tässä maassa oli jotain samaa ylikäymätöntä itsepetosta ja vihapuhetta. Korporativismin kolmas aalto kouri miehen sydänalaa ja pyhänpäivän rinnalla kulkenut yleinen ketutuksen päivä sai hänet raivon partaalle. Isänpäivän aattona armon tuoman kapitalismi aalto oli täyttänyt nuoren vakoojan mielen ja hän itki kuten Vesa-Matti Loiri Sarasvuon syleilyssä. Se halaus oli lämmin ja toi mieleen avaruudesta vierailevat olennot ja niiden kuolaavat, limaiset kasvot. Vielä ennen vuoden vaihdetta, tai heti sen jälkeen, hän kertoisi kaiken kuulemansa suomalaiselle eduskunnan oikeusasiamiehelle. Hybridiyhteiskunnaksi muuttuneen maan talous ja sen ihmiset kiusattuina oli ollut valtiona susi jo syntyessään. Ei sellaista voinut vakoilla. Se oli vakoilulle täysin immuuni ja ilman minkäänlaista tartuntavaaraa odottaen vain uusia vakoilijoita idästä ja lännestä, joille kertoa jotain kerrottavaksi kelvollista, mitä tahansa vähänkin arvokasta. Lucian päivän valaistus Jo aikoja sitten, tuhat vuotta takaperin, ahneet olivat vieneet sen köyhien ja ahkerin käsien kansallisvarallisuuden rikkaille, kaikkialla oli pelkkää panettelua ja ilkeitä suunnitelmia rahojen siirrosta välimereisten maitten kautta Caymansaarille tai ainakin pois omasta maasta. Jos ei muualle niin Ruotsiin tai Tanskaan, Venäläisten pestäviksi tai sen pankkeihin ympäri globaalia maailmaa. Lucian päivänä, heti itsenäisyyspäivän juhlijoiden viimeiset ilkeydet kuunneltuaan, tämä uhmakas nuori mies päätti toteuttaa herooisen suunnitelmansa. Ensin hän valoi vain uudenvuoden tinansa, koodasi viestinsä tinan sisälle pisteillä kirjoittajan koodeilla, postitti sen huolella ja poistui sanaakaan sanomatta Pietariin vievään junaan ja myöhemmin kohti Moskovaa, lentäen kevyin siivin, ei sinivalkoisin, mutta kuitenkin aivan kuten tuhannen ja yhden yön tarinoissa, valmiina ottamaan vastaan Kremlin kellot ja niiden tervehdyksen. Hyvää Pyhäinpäivää. Kaikki edellä kirjoitettu on suoraan otsikoista, joiden alla ole kirjoittanut nyt kerrottuina vakoiluvuosina 2007-2011. Jokainen voi ne sieltä lukea täysimittaisina kirjoissani, myös niiden analyysin ja etenkin näitä edeltäneet analyysit jopa Harvardissa myynnissä olevasta kirjastani Social media - Economy and Strategy Uusin kirjani - isänpäiväksi sopiva 660 -sivuinen kertomus - alkaen maamme synnyn alkuvuosista, sen johtajista, kuninkaista, keisareista ja presidenteistä, sekä edeten vuoteen 2012, on myynnissä niin kustantajalla kuin nettikirjakaupoissa. Sen nimi on enteellisesti “Tuhannen ja yhden vuoden tarinat - One Thousand and one Years“ Hyvää isäinpäivää.