Siloiteltua sanomaa

Asioilla on taipumusta mennä lopulta kohdalleen ja suomalaiset seuraavat tapahtumia ikään kuin sivusta ja kertovat, kuinka ovat niiden ytimessä. Se on ihmisluonteen harhapolkuja ja turhia kuvitelmia itsestään. Kun venäläiset tarvitsevat arktiselle alueelle jäänmurtajia, järkevintä on sivuuttaa suomalaisten kinastelut ja ostaa koko Helsingin telakka murtajien tekijäksi, eikä odotella pienen itänaapurin kiireitä. Sama koskee terveystaloa, joka on megaluokan kokoinen ja siirtää varansa Suomesta ja Ruotsista Jerseyn saarelle. Luxemburgiin varoja on siirretty niin ikään. Terveysyhtiön hyvä tulos sulaa Suomessa ja Ruotsissa lainojen maksuun (HS 29.10). Attendo kiistää kansalasijärjestön väitteet. Sekin kuuluu ajan henkeen. Veroparatiisi on aikamme syöpä myös terveydenhoidossa ja sen hoitajissa. On toimittava joskus radikaalisti ja välteltävä sellaista byrokratiaa ja sen verottajia, jotka tappavat toiminnan. Sama tauti kylissämme Tätä samaa kannattaa noudattaa vaikkapa suomalaisissa kunnissa ja sen 4000 kylässä. Kun mitään ei tapahdu, on itse hoidettava kylien verkottuminen ja haettava sopivat henkilöt huolehtimaan yrittäjinä ikääntyvien ihmisten hoitopalveluista. Vanhus vietynä laitoshoitoon pötkölleen käänneltäväksi maksaa 50 000 euroa ja sellainen on liian kallista ja turhaa kiusaamistakin, jos kotonakin voi vanhusta hoitaa. Se ei taas suju monen autoletkan paraatina, vaan kooten osaamista yhteen ja siihen taas saa koulutuksen, kun paikallinen korkeakoulu sen järjestää omille työttömilleen tai paluumuuttajille. Tässä Risto Kuisma on parempi asiantuntija kuin tuhat turhaa virkamiestä pyörittelemässä papereitaan. Jonkun on otettava vastuu ja toimittava radikaalisti, vaikka se loukkaisi valtion ja kuntien hidasta yhteistä organisaatioarkkitehtuuria. Se kun ruokkii vain itse itseään ja poliitikoilta ei voi odottaa mitään hyvää. Tarvitaan kyläpalvelukeskuksia, joissa on myös toimivia ihmisiä. Kuntien on siinä notkistuttava ja ammattiyhdistysten hyväksyttävä uuden ajan vaatimat toimenkuvat. Hoivayhdistykset on keino olla niissä jäsenenä. Maksuliikenne hoidetaan palvelusetelinä. Kunnat tarvitsevat arkijärkeä ja kyvyn hyväksyä ihmiset liikkumassa hitaan ja raskaan järjestelmän sijasta arkipäivän elämän omia teitään. Matti Apunen on löytänyt viimeinkin oikean asian mihin tarttua (HS 29.10). Uuskiusaajat työssään Suomalainen saamattomuus ja virkavaltaisuus on vanhaa perua ja sitä viljellään joka paikassa. Eilen esiteltiin ykköskanavallamme 140 000 työpaikkakiusatun tyyppitaisteluja, joissa aikaa ja paperia kuluu ja uusia vakansseja perustetaan niiden täyttäjiksi. Ne turvaavat vain kiusaajien oikeusturvaa, ei kisatun. Ne menevät vahvemman puolelle ja vahvistavat siten omaa asemaansa byrokratiassa. Kiusaajat tuntevat toki tämän ja käyttävät sitä hyväkseen. Suomi kun on kiusaajien yhteiskunta ja avun saanti, turvautuen uuteen valtionhallinnon kiusaajaan ja sen organisaatioarkkitehteihin, muuttaa vain kiusaamisen luonteen entistä tuskaisammaksi. Vanheta kun voi niin monella tavalla. Kiusatuille lohdullista kerrottavaa on se, kuinka kiusaajien vaihtamisella on virkistävä vaikutus silläkin. Vai olisiko joku voinut kuvitella takavuosien Isontalon Antin ja Rannanjärven asettuvan aloilleen kyläläisten paperisodan avulla? Eipä olisi Antti papereista paljon piitannut, tuskin osasi niitä edes lukea. Kuri tuli taloon kun sinne asettui ruma vallesmanni. Alkoi matka Siperiaan ja muutama vuosikymmen siellä teki miehestä hyvinkin yhteistyökelpoisen ja muiden sääntöihin ja oikeuksiin sopeutuvan yhteisöeläjän. Harhaluulojen vaivaama itsetunto Ihmisillä näyttäisi olevan omituisia luulotteluja, harhaluuloja, itsestään. Oletamme olevamme muita parempia auton kuljettajina, elämä on koulinut meistä muita etevämpiä jopa lottorivin täyttäjinä ja nämä harhat tuovat mukanaan arktisen alueen kokoisen egon, jolla esitellä itseään ja hengenlahjojaan netissä. Kun sitten netissä kohtaamme 2000 miljoonaa samanlaista, sijoitumme sinne puolivälin tuntumaan tai paljon alemmas ja edelle jää aina, oli laji mikä tahansa, satoja miljoonia meitä etevämpiä mistä valita kaverinsa. Sellainen koulii ja rauhoittaa tai sitten on vaihdettava puolisoa, kylää, kaupunkia, maata ja kansaa, puoluetta mutta netille ei voi globaalina mitään. Se on ja pysyy, vakoilee koko ajan ja vähät välittää siitä, mitä jossain sen moraalista mediat kirjoittelevat. Kun vastassa on vanha media tai sosiaalinen media ja robotit, siinä taistelussa vastassa on ei kukaan. Sitä taistelua ei voi voittaa. On siis sopeuduttava. Lou Reed ja villi puoli Mediaa ei pidä mielistellä eikä sitä kautta ketään. Tässä musiikkimaailman Ingmar Bergman, Lou Reed eli omaa ontuvaa elämäänsä, jossa levyjen aiheet olivat oikeita, traagisia naiskohtaloita, narkkareita, kapakkalaulajia ja äitejä joilta viedään lapset. Olen heitä tavannut, yrittänyt auttaakin. Lou Reed ei yrittänyt. Hän vain lauloi eikä yrittänytkään miellyttää ketään. Kun sanomassa on mukana melodia, joka on yhtä raaka kuin itse kerronta, siitä tulee mestarin kulkema tie. Kun kävelee näennäisesti väärällä puolella, ei välitä säännöistä, ei siloittele sanomaansa, jopa Kauko Röyhkä saa itselleen idolin, ainoan todellisen. Näin jopa Rock on taidetta, puhuttelevaa ja muistuttaa parasta lukemaamme kirjallisuutta tai kuvataiteitamme, elää vahvasti ja pitää hengissä. Salman Rushdie kuvasi Lou Reedin kävelevän juuri villillä puolella. Sellainen ihminen tekee itse omat sääntönsä ja joko kuolee nuorena tai elää satavuotiaaksi Christoffer Taxellin isän, professori Lars Erik Taxellin tapaan. Kun joku kuolee nuorena toinen elää vähän vanhemmaksi. Siinä on tuurin tynkää mukana. Vanha sotajermu Allan Rosas kuvaa satavuotiaan Taxellin (HS 29.10) nekrologissaan suurena isänmaan ystävänä, joka oli kokenut kapteenina sodan kaikki kauhut ja kauheudet. Vanhojen sotajermujen tapaan niistä vaiettiin, sotamuistoista ei kuulutettu turuilla ja toreilla. Ei varmaan muistakaan savutuksista oikeusvaltioita koskevien töiden onnistuessa ja suurten pohjoismaisten juristipalkintojen yhteydessä, yliopiston rehtorina ja myöhemmin kanslerina. Nekrologin kerronta on kuin omasta isästäni, joka oli sotajermu hänkin. Sellaiseen jermuun oppi luottamaan ja hakemaan myös jälkiä, jotka olivat villin puolen elämästä. Ei ole epäilystä, etteikö pitkään myös puoluettaan johtanut professori kulkenut reaalipoliitikkona Honkaliiton yhteydessä omia teitään siinä missä oikeustiede vakiintui maassamme ja vaati miehiä, jotka uskalsivat kulkea myös villillä puolella niin tuon ajan eliitin kuin rahvaan teitä varoen. Kun vaimo on samalla Hovioikeuden neuvos, miehellä ei ole oikein muuta mahdollisuuttakaan. Sellaisesta taustasta syntyy satavuotias huomattava oikeustieteilijä, yliopistomies ja poliittinen johtaja, eikä kaikki pääty liian varhain, kuten niin monella rock -muusikolla on ollut tapana. Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Elämättömästä elämästä.