Osmo A. Wiio - viestintätutkimuksen jättiläinen

Timo Soini esiintyi BBC:n näkyvässä Hardtalk -ohjelmassa. Seurasin sen suorana ja odotin suomalaisen median kommentteja pitkästä, liki puolen tunnin keskustelusta. Harvoin suomalaista poliitikkoa ja puoluejohtajaa kuunnellaan maailmalla niin kauan ja vaikutusvaltaisen median toimesta. Netissä Suomessa pyöritettiin kolmen minuutin pätkää jossa puhuttiin Hakkaraisesta ja Halla-ahosta. Käsitteet sivusivat tuolloin odotetusti suvaitsevaisuutta, poliittista korrektiutta, rasismia. Olin syvästi pettynyt. Kade suomalainen leimakirves Kun suomalainen esiintyy sadoille miljoonille, arvovaltainen ohjelma kootaan paloista, joista yksi pieni pala, rasismi, liitetään maailmalla muuhun kuin suomalaiskansalliseen keskusteluun. Islamilaisuus ja antisemitismi ovat tyypillisiä aiheita, kuten myös sananvapaus ja muukalaisviha, vihapuheet ja poliittinen suvaitsevaisuus, korrekti tapa esittää asiansa. Kyse ei ole homogeenisen pienen kielialueen talk show tai ylen uutisten jatke, jossa toimittaja taputtelee haastateltaviaan epäkorrektilla ja ylimielisesti otsalle tai polvelle, keskeyttää heidät omaan tärkeyteensä. “Olepas Timo nyt hetken hilaa” tyyliin. Suomessa Soinin otti uutisoitavakseen Rkp:n puoluekohtaaja Carl Haglund. Hän otti oikeudekseen lyhentää keskustelu vajaaseen minuuttiin ja poimia sieltä kohta, jossa Soini oli korrekti ja hymyilevä, kävi läpi jo vanhoja asioita huolellisesti ne artikuloiden kokonaan ventovieraalle kuulijakunnalle. Siinä kerrotaan tiivistäen mitä on tapahtunut ja kuinka ne on hoidettu, sovittu ja ettei puolueessa ole sellaista rasismia, josta huolestua maailmalla, päinvastoin. Puolue on hyvin suomalaiskansallinen ja tulee maasta, joka on pääosalle BBC:n seuraajia vähän outo Googlen luokituksen mukaan juuri muutama päivä takaperin. Oudosta maasta on syytä puhua katsoen toimittajaa silmiin ja hymyillen. Näin Soin myös menetteli. Hän vaikutti poikkeuksellisen ystävälliseltä ja rehdiltä, ei lainkaan ylimieliseltä, kuten BBC:n haastattelemat poliitikot nyt usein ovat. Epäkorrekti Haglund Haglundin tapa toimia oli epäkorrekti ja loukkaava, tarkoitushakuinen ja journalismiltaan ala-arvoinen. Haglund huolehti vain siitä, että Soinin esiintyminen tuli myös pienen kansakunnan medioihin tiedoksi - leimattua rasistiseksi. Se, että hän sai esiintyä journalistina, tiedon suodattajana ja analysoijana Suomessa, kertoen kuinka Soini oli pilaamassa puolueensa ja maansa mainetta, oli hänen omalaatuinen tulkintansa. Timo Soinia lainaten hänen pitkä esiintyminen Hardtalk -ohjelmassa otti Haglundia koville - leimakirves heilui. Näin se oli tehnyt myös vaiheessa, jolloin Perussuomalaiset ottivat vaalivoittonsa ja siitä tiedotettiin Ruotsiin. Myös tämä oli esillä haastattelussa -leimakirves. Sekö Haglundia kiusasi - tosiasia. Itse asia, josta Hardtalk syntyi, käsitteli pääosin luonnollisesti briteille ajankohtaista EU-kriittistä Cameronin esiintymistä ja Soinin tukipakettien vastaista politiikkaa euroalueen sisällä. Se, että aihe on leviämässä nyt Suomesta ja Britanniasta ympäri Eurooppaa ja myös globaaliksi, on journalistisesti kiinnostava vaihe. Kansainvälinen megajournalismi ei aliarvioi kaukaista tulevaisuutta, kuten suomalainen viihdejournalismi, joka kerää päivän pisteet yliarvioiden lähitulevaisuutta. Sen seuraaminen ei ole netistä nuorille suotavaa. On saatava laajempi näköala ja seurattava BBC:n kaltaista tuotantoa. Toki on paljon muitakin. Haglundin kaltaiset huomautukset ja leimakirveet ovat vain etäistä kaikua ja sellaista sivuraidetta, jossa oma puolue pyritään nostamaan marginaalista käyttäen ikäviä välineitä - leimakirveitä. Se tekee Suomesta ulkopuolelta seuraten jotenkin oudon kansakunnan. Journalismin vanhoja muistojamme Leimakirveet ovat suomalaisen politiikan sosiaalisen pääoman ikivanhaa muistia eikä niihin pidä enää reagoida lainkaan. Se on halveksittavaa ja surullista menneisyyttämme, jossa argumentit ja logiikka, poliittinen asialinja korvattiin kiusaamisesta tutuilla suomalaiskansallisilla juoruilla ja pahansuovilla agraariyhteisön tai alkuteollisen yhdyskunnan vihapuheilla, kiusanteolla. Media oli kiusanteon näkyvin ylläpitäjä, sen kulttuurin luoja agraarin ajan Suomessa. Maakuntien maalasiliittolaiset lehtemme. Maakuntien satraapit. Ihmisviha ja tukipaketit kieltävää lainsäädäntöä ei pidä liitää toisiinsa. Rasismisyytökset on käyty läpi ja nyt on aika ryhdistäytyä. Oli ikävää että Haglund otti ne vielä esille. Se oli tuulahdus Rkp:n oman viestinnän historiasta. Ei se miellyttänyt varmaan enää sielläkään. Epäonnistunutta viestintää Viestinnän ensimmäinen laki kertoo, kuinka viestintä pääsääntöisesti epäonnistuu, paitsi sattumalta. Tuon lain kirjoitti juuri edesmennyt arvostettu viestinnän professori, toimittaja ja kansanedusta Osmo. A. Wiio. Olen häntä usein siteerannut ja lainannut. Wiio kirjoitti ahkerasti kuuden vuosikymmen aikana ja valisti ensin radiotoimittajia ja myöhemmin popularisoiden mediaa. Hän oli huolissaan siitä, ymmärretäänkö sanomamme. Ei taatusti ymmärretä, jos joku haluaa sanomamme vääristellä ja käyttää sitä hämäriin omiin tarkoitusperiinsä. Haglund on viestittänyt itsestään ja nokkosrokostaan tavalla, joka ei ole sotilaalle oikein sopivaa. Armeija ansaitsee parempaa. Wiio oli kiinnostunut etenkin organisaatioviestinnästä mutta myös erikoisviestinnästä. Häntä kiinnostivat viestinnän tutkimussuunnat, Lähi- ja Kauko-Itä, pakinat tieteen maailmasta, terveysviestintä, televisio ja väkivalta, Suomen mediamaisema, uusi tietotekniikka ja esitysviestintä jne. Hän oli hyvin laaja-alainen ja laajasti oppinut sekä sivistynyt ihminen. Onko Haglund sivistynyt ihminen? Varmasti. Miksi hän sitten toimi kuten toimi? Uuden media-ajan viestijät Joukkoviestinnässä se ei ole tärkeää, miten asiat ovat, vaan miten asiat näyttävät olevan, on sekin Wiion viestinnän laeista ja muistaakseni järjestyksessään viides laki. Tämä viides laki näkyy tänään erityisen voimallisesti sähköisen median blogeissa ja sosiaalisen median viestinnässämme. Timo Soini, James Hirvisaari, Jussi Niinistö, Juha Väätäinen, Jussi Halla-aho, Anssi Joutsenlahti, Juho Eerola, Pirkko Ruohonen-Lerner ovat tyypillisiä Perussuomalaisen puolueen sosiaalisen median ahkeria viestittäjiä. Heitä ovat kaikki tuossa uudessa kansanliikkeessä, joka on nyt vakiinnuttanut asemansa Suomessa. He osaavat uuden viestinnän. Perussuomalainen liike syntyi vahvasta viestittämisestä ja sosiaalisen median suomalaisen nousukauden toisen aallon kohdalla. Vielä sen ensimmäisessä aallossa maailmalla Suomi ei ollut juurikaan mukana, mutta jo seuraavassa oli, ja sen Perussuomalainen puolue hyödynsi muita puolueita paremmin. Olen kirjoittanut siitä runsaasti seuraten samalla sosiaalisen median strategiaa ja taloutta sekä sen reaaliaikaisia prosesseja. Wiion antamista teorioista kaikki eivät enää toimi uudessa mediaympäristössämme, jossa hyvästä teoriasta tulee myös hyvää käytäntöä. Teoria on vain paljon mutkakampaa kuin vanhan median aikana. Ikuinen työvoimapula ja työttömyys Uutisen tärkeys on kuitenkin edelleen kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön. Siinä lähitulevaisuutta yliarvioidaan ja kaukaista tulevaisuutta aliarvioidaan. Visioiva journalismi ja toimittaja, poliitikko, menestyy nyt oleellisesti paremmin kuin menneen ajan omassa ajassaan piehtaroivat pinnojen kerääjät ja pelurit. Hevosen lihasta ja työvoimapulasta puhuvat ja kirjoittavat poliitikkoina yhtä turhasta asiasta kuin ennenkin. Työvoimapula oli tulossa 1960-luvun jälkeen ja tulikin 300 000 suomalaisen matka kohti Ruotsin työmarkkinoita. Työvoimapula oli tulossa 1980-luvun kansankapitalisin kuplan mukana ja tulikin 1990-luvun suurtyöttömyys. Samoin suurten ikäluokkien jättämät työpaikat ovat vain lisänneet työttömien ja pätkätöitä tekevien armeijaa. On uutisia jotka ovat varmasti tarkoituksella säilyviä. Sellaisia ovat kunnat ja niiden köyhyys sekä valtion kanssa tapahtuva kinastelu tehtävien jaosta. Rakennemuutosta on tehty iät ajat ja tullaan tekemään jatkossakin. Se on kaukaisen tulevaisuuden asia. Elämä on ihmisen parasta aikaa Journalismissa ja sitä seuraavassa politiikassa “minulle tässä ja nyt” -aikaa seuraavat on suurin uhka niin taloudellemme kuin koko psykososiaaliselle vanhalle kulttuurillemme ja sen hyvinvoinnille. Reaaliaikainen huohotus ja läähätys mediayhteiskunnassa kadotti kokonaan menneisyyden ja toi tulevaisuuden huomiseksi ja ainut merkittävä oli juuri nyt elettävä hetki. Sen merkitys kasvoi mittaamattoman suureksi ja suhteellisuuden taju hämärtyi. Kaikki huomasivat samaan aikaan elävänsä ainutkertaista elämää, jossa jokainen hetki oli tärkeä ja elämä ihmisen parasta aikaa Matti Nykäsen filosofiaa lainaten. Journalismin huijarit ottivat niskalenkin todellisuudesta ja niin juuri lähimenneisyys ja tulevaisuus yliarvioitiin samalla kun pidemmän aikavälin tulevaisuus katosi kokonaan. Oikeistoliberaali Wiio Wiion vanhemmat olivat näyttelijä ja ompelija, puolisona oli kotitalousopettaja. Hän oli oppinut luovuutta, teatraalisuutta, mutta myös käytännön pragmatismia naisten ohjaamana. Naisten pragmatismi on eri asia kuin miesten. Naiset ymmärtävät siinä hyvän ja pahan mutta eivät oikein oikeata ja vasenta. Vasemman laidan edistysmieliset naiset eivät tahdo ymmärtää äijäpuolueen konservatiivisempaa oikeistoa. Sen sijaan konservatiiviset naiset oikealla ymmärtävät, mutta vieroksuvat vasemmistonaisten journalistisen ylivallan seurauksena äijäpuoluetta. Kyse ei ole niinkään leimakirveestä kuin konservatiivisen vasemmistonaisen eroista Suomessa oikeistolaiseen sisareensa. Syy ei ole miehissä vaan naisissa, kahteen napaan jakautuvassa ja koko ajan kasvavassa konservatiivisessa suuressa ja poliittisesti passiivisessa naisten joukossa. Kun nämä alkavat äänestää Perussuomalaisia, puolueesta tulee maan suurin. Se ei voi olla enää kaukaista tulevaisuutta. Myös konservatiiviset naiset haluavat vaikuttaa suuressa puolueessa. Poliittinen koti kadoksissa Poliittista edistyksellistä oikeistoa Suomessa ei ole tänään lainkaan. Sitä on pyritty rakentelemaan ja mm. Osmo A. Wiio oli juuri tämän suunnan edustajana lyhyen aikaa liberaalisen kansanpuolueen edustajan eduskunnassa vuosina 1975-1979. Tänään tällaista puoluetta ei ole puoluekartallamme ja monet katkerat viestit syntyvät juuri tästä ongelmasta, poliittisen kodin puuttumisesta. Eivät kaikki edistysmieliset oikeistolaiset ole homoiksi leimattavia tai maasta karkotettavia. Ei edistysmielinen vasemmisto ole kaikkien liberaalien koti likimainkaan. Tämä omituinen puute, poliittisten rajojen löytyminen oikeista kohdista, tekee Suomesta vieraalle niin oudon. Timo Soini on puolueineen konservatiivina enemmän vasemmalla kuin oikealla. Äänestäjien joukossa on myös oikeistokonservatiiveja ja myös edistyksellisiä. Tämä saa Carl Haglundin ja Osmo Soininvaaran katkeraksi. Molemmat ovat eksyksissä omasta puolueestaan ja sen ydinjoukosta. Wiio perusti Tekniikan Maailman -lehden ja myi sen myöhemmin. Se kuvaa valtiotieteen maisterin vähän haihattelevaa elämää sen jälkeen, kun poliittinen ura päättyi, siinä missä työt kauppakorkeakoulun lyhytaikaisena professorina vuosina 1973-1975. Wiio harrasti radioamatööritoimintaa ja muistutti siinä tyypillistä innovaattoria tuon maailman aikaan, Pelle Pelotonta. Niinpä hän sai sekä teollisuuspalkinnon vuonna 1974 että Nokia-palkinnon vuonna 2000. Tunne suurta sympatiaa ja aikansa suurinta suomalaista innovaattoria ja samalla valtiotieteilijää, kansanedustajaa ja viestinnän tutkijaa kohtaan. Tieteen popularisointi oli Wiion savutuksista mielestäni vahvinta antia siinä missä poikien, Anti ja Juhan kasvatustehtävä. Tuossa tehtävässä avautui kaukainen tulevaisuus, kuten niin monella miehellä myös isoisänä ja unohtaen hetkeksi oma itsensä, narsismin, sekä lähitulevan pohdinnan viestinnän ja tietotekniikan tutkimussuuntia haettaessa