We - People and Barack Obama, Number 44

Barack Obaman toinen kausi Yhdysvaltain presidenttinä käynnistyi juhlavasti. Barack Obama puolusti homoseksuaaleja veljiä ja sisariamme. Rakkauden toisiamme kohtaan on oltava tasa-arvoista, jos puolustamme aidosti tasa-arvoa, saati rakkautta. Vastaamme samalla luonnonmuutoksiin, ilmastomuutokseen ja epäonnistuminen on lastemme pettämistä. Sodan vuosikymmenet ovat viimeinkin päättymässä ja talouden jälleenrakentaminen alkanut. We, People, toistui puheessa yhtenään. Numero 44 jatkaa virassaan ja itselläni oli kunnia kantaa tuota numeroa kuntavaaleissamme. Juhlasta suoran arkeen Obaman ja republikaanien linjat ovat kaukana toisistaan. Uran tähtihetkeä seuraa arki. Varsinainen ohjelma neljäksi vuodeksi esitellään torstaina. Se ei voi olla enää vain suuria sanoja, yhdessä tekemistä ja demokraattien vaaliteemojen toistamista. Rikkaat ovat sittenkin onnekkaampia kuin köyhät ja vähäosaiset kasvava joukko maailmassa. Yhdysvallat ei ole enää kiistatta maailman mahtavin valtio. Sen haastajia löytyy Kiinasta, Intiasta, Pakistanista, Venäjältä, Brasiliasta, Euroopasta, koko globaali maailma on verkottumassa ja muistuttaa uusista rakenteista, joista Yhdysvallat voi jäädä myös ulkopuolelle, tahtoi tai ei. Ayn Rand ja egoistinen rationalismi Yhdysvallat on tiukasti kiinni opissa, jossa arvostetaan egoismia, taistelua oman onnen puolesta. Sen näkyvin hahmo filosofina oli Aristoteleen oppilas, monen muun valistusajan filosofin tapaan, venäjänjuutalainen Ayn Rand. Häntä voisi pitää libertanistina mutta myös monen muun ajatussuunnan äitinä. Rand ei hyväksynyt Neuvostoliiton totalitarismia, sosialismia, mutta ei myöskään omanaikansa kansallissosialismia. Hän oli idealisti, kuten Obaman kohdalla mainittiin hänen ensimmäisen kautensa alussa. Idealismi tahtoo vain puhtaana rapautua politiikan teon välineiden vaatiessa kompromisseja ja tuloksena on pragmatismi, Yhdysvaltain ainut filosofinen oppisuunta, jota voidaan pitää todella siellä syntyneenä. Rand piti libertanistien puoluetta roskaväen joukkoliikkeenä ja hänen kopiointina. Hän luki mielellään Nietzschen kirjoja, mutta ei hyväksynyt juurikaan hänen jyrkkiä ajatuksiaan. Jotain yhteistä hänen ja Nietzschen ajatuksissa kuitenkin löytyy. Randin romaaneista tehtiin myös aikanaan elokuvia. Järkevä pragmaatikko Rand halusi jo lapsena pysyä kiinni ihanteissaan tekemättä kompromissia Venäjällä kasvavan kommunismin kanssa. Järjen korostaminen toi mukaan rationalismia, jota tapaa myös Obaman ajattelussa. Obama on viime kädessä järkeensä luottava pragmaatikko, jolle ihanteet ovat luovalle ihmiselle tyypillinen halu saavuttaa, ei niinkään päihittää toisia. Toinen kausi antaa siihen paremman mahdollisuuden kuin ensimmäinen. Ayn Randin elämää ja sen nuoruutta leimasi juutalaisuus ja pako synnyinmaasta, kommunismin kammoksuminen. Hän oppi arvostamaan itseään ja taistelemaan amerikkalaiseen tapaan onnensa puolesta vapaassa maassa ja maailmassa. Pahuutta ei voi tapahtua ilman uhrin suostumusta, hän kirjoitti. Tuo aforismi on lähellä Nietzschen tapaa kärjistää ja provosoida. Obama ei provosoi eikä provosoidu. Rohkeus kulkea omaa tietään Randin mukaan ihmisillä on tapana medioineen tulkita kuinka on helppoa ja samalla pahaa ja väärin tehdä mitä itse haluaa ja että tarvitsemme itsekuria, normeja ja moraalia, jotta vältymme tältä paheelta. Randin mukaan asia on päinvastoin. Vaikeinta maailmassa on tehdä sitä mitä haluamme. Juuri siihen vaaditaan suurinta rohkeutta. Ja juuri tämä rohkeus on Barack Obaman tyypillisin ominaisuus ja voi mahdollistaa niin uuden aselain kuin maahanmuuttajien aseman korjaavan lainsäädännön toteutumiseen Obaman haluamalla tavalla. Historiaan Obama jää, jos vapaakauppa-alueet Euroopan ja Tyynen valtameren valtaisan alueen välillä sujuvat Yhdysvaltain toivomalla tavalla. Obaman ensimmäinen kausi muistetaan Yhdysvaltain laman kääntymisestä edeltäjien aiheuttamasta 1930 -luvun lamaakin syvemmästä pohjasta kohti normaalia taloutta, jossa sotien ajat jäivät nekin taakse. Puolueiden välistä riitelyä Obama ei saanut korjattua ja ne hän halusi poistaa jo nyt virkaanastujaispuheessaan. Me, people, on hänen vaikein haasteena kongressissa. Terveydenhuoltouudistus muistetaan sekin sekä Yhdysvaltain olojen normalisoituminen myös Kiinan valtaisan talouskasvun katveessa. Painopiste Aasiaan jatkuu Älä ikinä sano, että halu tehdä hyvää voiman avulla on hyvä aikomus. Vallanhalu ja typeryys eivät ole ikinä hyviä aikomuksia, kirjoitti Ayn Rand, jonka etunimi oli haettu Suomesta. Luultavasti sen kuului olla Aino. Obaman kohdalla vallan käyttö asein on jäänyt historiaan ja jatkossa asevoimien painopiste keskittyy lähelle Kiinaa turvaamaan sen maltillisen kasvun myös jatkossa. Vanha painopiste Euroopasta siirtyy selvästi Aasiaan ja myös kalottialueesta tulee aiempaa tärkeämpi. Se on meille suomalaisille hyvä uutinen olettaen, että ymmärrämme hyvien uutisten perään enää laisinkaan kiinnittyneenä Saksaan ja sen ongelmiin Euroopassa. Aasia ja Venäjän raja pohjoiskalotissa on meidän asiamme siinä missä kiinnostus Etelä-Amerikasta. Olemme osa Pohjolaa ja Venäjän rikkaudet ovat Jäämerellä, Suomen raja turvallisiin ja ongelmaton. Kiusaajan rakentama syyllisyys Pahinta syyllisyyttä on hyväksyä ansaitsematon syyllisyys. Obama puuttui moneen kertaan syyllisyyteen, joka syntyy suuren keskiluokan elämästä ja kurjistumisesta. Vähäosaisuus ja häpeä, työttömyys ja syrjäytyminen ovat suomalaisille tuttuja ilmiöitä suurten työllistäjiemme siirtäessä toimintojaan maan rajojen ulkopuolelle ja seuraten Obaman puhetta tarkemmin kuin oman presidenttimme huolia. Yhdysvaltain keskuspankin johtaja taas lukee Ayn Rand -instituutin tekstejä yhtä uskollisesti kuin Björn Whlroos Suomessa. Onnellisuus syntyy kun ihminen saavuttaa omat arvonsa. Jos niitä ei ole olemassakaan, onnen tavoittelu on turhaa. Perussuomalaisten johtaja Timo Soini on tässä puhdasoppisin arvojohtaja. Ei ole sattuma että perussuomalaiset ovat juuri nyt nousussa ja kansanliike syntyi samaan aikaan kuin obamania Yhdysvalloissa. Suomessa institutionaalinen keskustelu on tapettu miltei kokonaan ja siihen on puutunut mm. Aalto-yliopiston professori Paul Lillrank Suomen Kuvalehdessä. Kirjoitamme samoista asioista eikä sekään voi olla sattumaa. Faktat esille ja looginen ajattelu käyttöön Suuria institutionaalisia kysymyksiä ja vaiettuja asioita vältellään hukuttamalla ne työryhmiin tai tokaisemalla kuinka ne ovat asenne kysymyksiä. Yhtä hyvin voisi väittää niiden olevan perisynnistä syntyviä. Tällainen kansakunta ei jatkossa maailmalla menesty. Kielemme kannat on saatava auki. Symbolirakenteet on avattava kulttuurin kautta ja ymmärtämällä sen olevan myös tiedettä ja taidetta. Suuria kysymyksiä ovat vanhusten ja lasten hoito, yrittäjyys ja innovointi, kasvun hiipuminen, asuminen ja syrjäytyminen, ilmastomuutos, luonnonvaramme, suomalainen konsensus kuuden puolueen hallituksena, maahanmuutto jne. Meillä on kotikutoiset tavat hoitaa asioita ja usein vielä omalaatuinen paikallinen logiikka ilman faktoja, juupas eipäs väittely. Jokaisella on oma itsemääräämisoikeus ja koko maa jumittuu muutaman ihmisen oikeuksiin. Ensin on koottava faktat, Ruotsin mallin mukaan tilastot, teoriat ja ideologiat hakien jo etukäteen. Vasta tämä jälkeen aletaan tehdä skenaariot, ennusteet ja poliittinen väittely, kuka saa ja kuka menettää, mitkä arvot ovat tärkeimpiä. Kaikilla on oikeus mielipiteisiin ja oman edun tavoitteluun, mutta ei toki omin faktoihin eikä omintakeiseen logiikkaan. Sääntöjä ei shakkipelissä tai jääkiekossa, jalkapallossa, vaihdeta kesken pelin. Ja ne säännöt ovat samat myös muualla markkinatalouden maailmassa.

Suomalainen urheilugaala

Kilpailuyhteiskunnan vietti ja ihmisen kyky huijata itseään vie meitä kohti vääjäämätöntä ekokatastrofia. Jatkuva kasvu ja luonnonvarojen rajallisuus on mahdoton yhtälö. Me ymmärrämme sen, mutta emme siitä välitä arkipäivän askareissamme. Olemme epärationaalisia ja välinpitämättömiä. Vaadimme päättäjiltämme yhtäällä yhtä ja toisaalla toimimme itse toisin. Kilpailussa emme kanna tosiasiallista vastuuta ja vaadimme samalla itseltämme liikaa ja odotamme mahdottomia myös lapsiltamme, urheilijoiltamme ja heidän taustaorganisaatioiltaan Itsepetos ja tekopyhyys Joku huijaa meitä tai me itseämme - elämä muistuttaa paradoksia. Urheilun ja läntisen yhteiskunnan koko kuva näkyy pyöräilyssä ja sen näkyvimmässä menestyjässä Lance Armstrongissa, joka edustaa suurten tallien urheilua ja siinä mukana toimivaa vaatimatonta urheilijan kohtaloa. Miten hän olisi voinut toimia toisin kuin koko systeemi ja sen rahoittajat? Miten Martti Vainio tai Mika Myllylä olisivat voineet aikanaan toimia toisin menestyäkseen ja tuodakseen talleilleen niiden kaipaaman taloudellisen tuen? Tekopyhä yhteiskunta on mediamaailman tuotetta ja sen oman aikamme näkyvin psykoottinen saavutus. Vai kuvitteleeko joku maailmalla tehtävän vielä ennätyksiä ilman huipputieteen apua? Sen kaikkia keinoja käyttäen. Jos luottaisimme tilastoihin, todennäköisyyteen, tieteeseen, emme ikinä lottoaisi. Jos eläisimme seuraten todennäköisyyttä, luopuisimme kilpailuviettiä ruokkivista urheilulajeista, musiikista, kuvataiteista, kirjailijan urasta ja Nobelin tavoittelusta, olympiakullan huuhdonnasta. Jos ymmärtäisimme miten olemattomat mahdollisuudet meillä on niissä menestyä. Joku kuitenkin joka viikko voittaa, meille kerrotaan, ja olemme kiinni vietissä, joka johtaa saman harhan toistumiseen kuten juopolla, joka juo unohtaakseen miksi juo. Kaikkien ammattien parasta valiten Mediayhteiskunnassa urheilutoimittajat ovat kiintoisa osa journalismia, viihdettä ja sen ammattimaista osaamista. Joka vuosi nämä järjestävät oman gaalailtansa jossa valitaan vuoden paras urheilija ammateista, joita alkaa olla enemmän kuin muita ammatteja yhteensä. Mukana on välineellisen ammatin harjoittajia, kuten autoilla ja hevosilla, veneillä kilpailevia, ampujia, yleisurheilijoita, yksin ammattinsa kanssa puurtavia ja joukkuelajien ammattilaisia. Eikä tässä vielä kaikki. Mukana on myös maalla ja meressä liikkuvia ammatteja, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, vammaisia ja itsenä teräskuntoon tieteen menetelmin laboratorioissa rakenneltuja robotteja. Välineurheilijoilla välineet ovat nekin monin verroin kehittyneempiä kuin mihin maallikko voisi kuvitella tutustuvansa alan amatöörinä, harrastelijana. Ratkaisevaa menestykselle ei olekaan enää “urheilijan” oman kyvyt vaan sen organisaation tai “tallin” jota hän edustaa. Oikeammin urheilija on vain vaatimaton osa tätä koneistoa ja väline hänkin täysin totalitaarisesti johdetussa urheilijan yhteiskunnassa. Kimi Räikkösen hiljainen kuiskaus autostaan “jättäkää minut yksin, tiedän kyllä mitä teen” oli tämän gaalaillan rohkein ja vallankumouksellisin, suomalainen huuto henkitoreissaan olevalta mieheltä ja hänen edustamaltaan kulttuurilta. Unohda se Kimi ja tuo auto maaliin ehjänä tai siirry rallipoluille ja katsomoon. Hulluuden ylistystä Pitäisimme omituisena, jos alkaisimme vakavasti vertailla keskenään siivoojan, keittäjän ja kokin, sairaanhoitajan, kirurgin, maanviljelijän, betoniraudoittajan, puusepän, tarjoilijan, automekaanikon, pankinjohtajan, parturin, toimittajan, toimitusjohtajan tai lentoperämiehen ammatteja. Nauraisimme tällaiselle puuhastelulle etenkin, jos mukaan tulisivat vielä monella tapaa vammautuneet ja ammattinsa osaavat sokeat ja muut aistivammaiset sekä raajojaan menettäneet ammattinsa taitavat ihmiset. Oikeammin monet näistä ammateista toki kilpailevatkin osaamisessa, mutta ei nyt sentään aivojen kanssa operoiva neurokirurgi metsänhoitajan kanssa. Nobelkin jaetaan tieteessä hieman karsien ja luokitellen tieteenaloittain, ei kaikille tieteille ja taiteille samaan aikaan ja yhteen ne niputtaen kysyen toimittajan tapaan, kuka teistä on paras maailmassa. Urheilutoimittajasta jälkimmäinen voisi tuntua ihan viisaalta ja tuottaa kaivattua kilpailua ja sen sykettä gaalailtaan mutta tieteen ammattilaiset pitäisivät sitä pilantekona. Urheiluvalmennusta ei pidä viedä oikean elämän sisälle. Se on kauhea virhe ja siinä ihmiseksi syntymä on ymmärretty väärin. Elämäntapaurheilija Nykänen Kun Matti Nykäselle ojennetaan elämäntapaurheilijan gaalaillan pääpalkinto, se menee oikealle henkilölle. Hän on ylläpitänyt viihteellistä mediaa yllä tempauksillaan lapsesta alkaen ja jatkaa sitä hamaan hautaan saakka. Hän osaa sen jo hyvin. Mediayhteiskunnassa palkitun on osattava viihdyttää yleisöään tuntien draaman, tragedian ja komedian kaikki lajit sekä muuntautuen urheilijasta viihdetaiteilijaksi, alkoholistista ja moneen kertaan tuomitusta vankilakundista seuraavan vuoden katumusharjoituksia tekeväksi lööppien kuninkaaksi. Ja aina yhtä uskottavalla ja liikuttavalla tavalla siinä onnistuen. Politiikassa tällaisen taidon on hankkinut vain ne pitkän linjan taitajat, joille media-ajan hulluus tuottaa sekä nousuja ja laskuja, joista journalistia kiinnostavat enemmän sittenkin tappiot ja sieltä nousut, vankilavuodet, kuin pelkät toistuvat voitot. Mika Myllylän tapainen voittaja messiaanisensa ihmisenä on tuottoisampi lajille kuin liian väritön ja vailla tragediaa oleva nuhteeton elämänura. Urheilutoimittajan työssä ei palkita parasta urheilijaa vaan elämä, jossa mukana on ikivanha homeerinen teatraalinen tapamme oivaltaa draaman, tragedian ja komedian välinen ero ja niiden taustoitus suuren yleisön elämyksenä. Siinä vammainen urheilija tuo mukanaan saman sykähdyttävän kokemuksen kuin täysin terve ihminen. Urheilua ohjaa kilpailuvietin mukanaan tuomat jännitteet ja voitto, jonka takana on myös tappion karvas kalkki ja elämän koko kirjo, Matti Nykäsen elämänkaari Suomessa elettynä. Virenin kaatuminen ja nousu Urheilussa ei mitata suoritusta vaan kykyä kaatua, nousta ylös ja jatkaa, hakea lajilleen katsojia, pyörittää sirkusta, jossa tähtenä ei toki loista tietty laji tai sen harrastaja, ammattilainen, vaan suuren joukon yhteinen panostus ja uhraus tälle lajille, lajiliitolle ja siihen panostaneille sponsoreille, kilpailuyhteiskunnan parhaille markkinahenkisille luomuksille ja heidän innovoinnilleen, luovuudelle. Urheilu käsitteenä on oman aikamme homeerinen teatraalinen elämä, jossa yksilön oma panos on usein olematon tai rajoittuu muutamaan sekunnin suoritukseen, kun sen sijaan sen taustoittajien työ on pitkän linjan ammattilaisuutta, jota tuhannet ilmasta työtä tekevät tahot tukevat osana lastensa ja omaa harrastusta, yhteisöä ja aina myös kilpailuviettiä, toivoa voitosta. Lotto ja veikkaus, uhkapelit, on siksi osa tätä leikkiä, totista odotusta jostakin sellaisesta, joka tilastojen mukaan on turhaa, mutta unelma kuitenkin. Ilman kilpailua ja unelmaa, oman elämän peilaamista urheilijan elämään, Matti Nykäsen kokemuksiin, ihmisen elämä olisi tylsää. Luova ja innovatiivinen prosessi Urheilun muuttuminen ja muotoutuminen ajan henkeen sopivaksi, uutta yhteiskuntaa palvelevaksi, on sekin osa urheilun mukanaan tuomaa luovaa ja innovatiivista muutosta. Siinä vanhakantaiset asenteet ja arvot ottavat yhteen uudistusmielisempien ja liberaalimpien arvojen kanssa. Se ei poikkea mitenkään yhteiskunnan innovaatiorakenteiden toimintamalleistamme ja tavastamme hyväksyä tai hylätä. Olla ensimmäisenä omaksumassa, uutta tuottamassa, tai jäädä jälkiomaksujiksi ja ilman mitalejamme. Konservatiivinen ihminen ei mitaleja ansaitse. Matti Nykäsen paluu parrasvaloihin ikään kuin uutena ihmisenä, elämäntapaurheilijana, on oman aikamme tuote hänkin. Matin ura viihdetaiteilijana jatkui kuten Tapio Rautavaaran aikanaan, mutta vain monin verroin vauhdikkaampana ja myös keski-ikäisenä urheilijana, jolta odotamme vielä sadan metrin loikkaa silloinkin, kun itse emme siihen olisi kyenneet edes nuorena rämäpäisenä poikasena, Masahiiri Nykästen tapaan, ja Rautavaara oli kaatunut saunassa, lyönyt päänsä viimeisen kerran omaa päätään kovempaan alustaan. Oli voittaja gaalassa kuka tahansa, aina sinne valikoituu henkilöitä, joiden suorituksista on oltava jotain mieltä, puolesta tai vastaan ja myöhemmin lopputulos vaikuttaa kohtuullisen onnistuneelta. Yhteiskunta kun muotoutuu uudistusten kautta olivat ne sitten hyviä tai huonoja, ja hyväksymme ne hitainakin myöhemmin tai jäämme elämään sen sivuraiteille ja urheilu unohtuu kokonaan, syrjäydymme. Demokraattisessa yhteiskunnassa kansa on oikeassa antaessaan äänensä aikanaan Keijo Rosbergille autourheilussa, formulakuskina, ja nyt Leo-Pekka Tähdelle. Matti Nykänen nyt on joka tapauksessa kuin suomalainen mies, jolla kuuluukin olla myös huippu-urheilijana elämänkaari, josta tunnemme myös monet kirjailijamme ja kuvataiteilijat, muusikot, arjen duunarit ja urheilutoimittajat, opettajat ja valmentajamme. Suomalainen urheilijoita palkitseva gaala on hyvin suomalaisen oloinen ja näköinen, kuten kuuluukin olympiavuoden jälkeen, jossa mitaleja ei perinteisille lajeillemme herunut eikä heru jatkossakaan. On parempi muistella menneitä ja palkita takavuosien mestareitamme joista Matti Nykänen on ylitse muiden, tahdoimme tai emme. Tai sitten on aika uudistua, hyväksyä innovoivat visionäärit myös urheilun johtoon.

Onnen onkijat

Kel’ onni on se onnen kätkeköön, ei taida pitää paikkaansa. Huffigton Post on luokitellut kymmenen teesiä, jotka onnelliset ihmiset tekevät toisin kuin onnettomat ja niihin kuluu mm. sosiaalinen avoimuus ja ystävät, epäilemättä myös onnen hetkien jakaminen ja juuri niistä hetkistä nauttiminen. Kiitollisuus nykyisyydestä ja kyky kerätä hyviä kokemuksia, selviytymisstrategioita myös vaikeina aikoina, on onnellisen elämän salaisuuksia. Ikävät asiat eivät kestä ikuisuutta. Kulttuureja yhdistävä yhteinen haaste Onnellisuutta on tutkittu ja pohdittu läpi ihmisiän ja kaikissa kulttuureissa. Demokritos, Aristoteles ja Platon filosofoivat siitä siinä missä Freud ja vaikkapa oman aikamme käytännön filosofi Timo Airaksinen kirjassaan “Onnellisuuden opas”. Fred Friedmannin “What is this thing called happines? ja Jonathan Haidt ovat tuoreimpia “Onnellisuushypoteesin” kirjoittajia. Kirja löytyy myös suomeksi käännettynä. Onnellisuusprofessorimme Markku Ojanen hakee onnen salaisuutta hyvinvoinnin kautta ja antaa myös neuvoja miten edistää omaa onneaan. Lukeminen ja muilta oppiminen kannattaa aina, myös onnen onginnassa. Positiivinen psykologia vai itsepetos? Yhteistä kaikille onnen etsijöille, alan kirjallisuutta seuraten, on positiivisen psykologian ja käänteisen psykologian keinot ja alan teoriat. Onnella on ikään kuin viholliset, kääntöpuoli, joita olisi vältettävä ja aito onnellisuus on muuta kuin kuvitteellinen ja usein rahaan tai mammonaan liitetty elämä. Rahat ja materia kun tuovat mukanaan myös onnettomuutta. Läntinen filosofia ja Freud liittivät jo varhain onnen osaksi rakkautta. Onnellisuus oli tavallaan rakkauden jatke, kaipuu hyvään joka puuttuu. Onnellisuus oli samalla aidon rakkauden tuoma tulos tai hyviä tekoja tekevän ihmisen elämän eettinen päämäärä. Näin hyveellinen ihminen oli samalla onnellinen ja etenkin kirkon opit liittyivät tähän moraaliseen normistoon. Onnellinen ihminen iloitsi siitä, mitä hänellä oli, ei niinkään siitä, mitä häneltä puuttui näin koko ajan uutta hakien tai sairaalloisesti kadehtien. Kateus on onnen vihollisia siinä missä muutkin kuolemansynnit. Kognitiivisen psykologian edustajat taas toivat esille ihmisen tavan kieltää sellaista jonka saavuttaminen oli vaikeaa tai mahdotonta ja taipumusta muuttaa asenteita hakien onnea tyyliin: “Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista”. Näin asenteita muutettiin ja onni löytyi alempaa kun rima oli liian korkealla, marjat tavoittamattomissa puun yläoksilla. Parisuhteet ja yhteisön merkitys Läheiset ihmissuhteet ja parisuhde ovat yleensä onnellisuuteen liitettyjä ja niihin panostamista pidetään järkevänä. Avioliitossa elävät kotiäidit ovat tutkimusten mukaan onnellisempia kuin muut työssäkäyvät. Yksin elävät miehet ovat onnettomampia kuin yksin elävät naiset. Talouskasvu lisää yleistä onnellisuutta siinä missä työ ja samalla eliniän odote kasvaa sekin. Suomalaiset ovat Euroopan yksi onnellisimmista kansoista muiden pohjoisten kansojen tapaan ja usein talouden liberalisointi liitetään onnellisuuteen. Lottovoitto tuo onnen tunteen hetkeksi, mutta sama tunne saavutetaan paljon pienemmälläkin voitolla. Lopulta tunne palaa vanhalle tutulle tasolleen ja se seilaa kahden ääripään välillä, jossa persoonallisuus ja muut kykyrakenteemme sekä opitut tai ehdollistetut refleksimme ohjaavat geenien tapaan elämyksiämme. Mitä paremmin ne tunnemme sitä onnellisempia voimme olla ja samalla koulia itseämme. Onni on pitkälle opittu kokemus ja elämäntila jolla on omat sääntönsä silläkin. Onnellinen maa kaamoksessa Vuonna 2007 Suomi listattiin jopa maailman toiseksi onnellisimmaksi maaksi maailmassa. Hieno saavutus näin pimeässä ja kylmässä ympäristössä. Miten onnettomia mahtavat muut ollakaan? Tuon jälkeen onnellisuus on alkanut laskea ammattimasentajien päästessä valloilleen. Suomalainen melankolinen kulttuuri ruokkii masennusta ja kuuntelee ikäviä puhuvia ihmisiä, asiantuntijoitaan. Positiivisia ennustava asiantuntija ei ole oikein uskottava Suomessa. Politiikka ja valtion velka alkavat olla sama asia, Sailas ainut uskottava asiantuntija. Vartiainen hänen haastajanaan meni ja pani paremmaksi. Onneksi parlamentarismiin kuuluu myös oppositio. Ongelmana on vain se etteivät suomalaiset näytä tutkimusten mukaan tietävän, ketkä ovat hallituksessa ja ketkä opistossa. Näin vaaleissa onni ei voi lisääntyä äänesti ketä tahansa. Onnen ehtona parlamentarismissa on yhteiskunnan mekanismien tunteminen ja niiden saavuttamien tulosten myös jonkinasteinen seuraaminen. Yksilötason onni ei ole kollektiivinen tuntemus Yksilötasolla onni on persoonallinen mutta myös sosiaalinen ilmiö ja sitä pidetään koko elämän läpitunkevana tunteena siitä, että elämä on hyvää. Freud katsoi sen liittyvän etenkin työhön ja rakkauteen, omien arvojen mukaiseen elämään. Vahvat ystävyyssuhteet ja terveet selviytymisstrategiat tukevat onnen kokemusta. Omista saavutuksista on osattava iloita ja onnelliset ihmiset osaavat keskittyä elämänsä hyviin asioihin ja ne kantavat myös yli traumaattisten vaiheitten. Kaikki meistä kohtaavat ikäviä asioita, jolloin optimistit eivät tuhlaa niihin kohtuuttomasti energiaansa. He eivät anna yhden asian vaivata mieltään ja näkevät muita paremmin kokonaisuuden, hallitsevat omat vahvuutensa sekä rakentavat itselleen oman elämäntyylinsä mukaisen elämän. Tavara ei sellaisenaan tuo onnea vaan voi jopa tuottaa onnettomuutta pelkkänä päämääränä. Onni ei ole pelkkää mediaviihdettä ja itsensä viihdyttämistä. Narsismi osana onnea on persoonallisuuteen liittyvä ilmiö ja sen häiriöt estävät onnen kokemuksia. Tunne-elämän häiriöt ovat kasvava osa onnen katoamista ja masennus vaikein sairauksistamme. Terveyden ylläpito ei ole vain liikkumista vaan myös hyviä töitä ja kiitollisuutta, kyky hymyillä ja iloita myös muiden mukana ja muiden onnesta. Onnellinen ihminen osaa näyttää myös onnensa, hymyillä. Onnen ja tunteen siirto ovat keskeinen osa tätä käsitettä ja sitä tulisi palkita kaikin keinoin. Ei toki päinvastoin. Me kyllä tunnistamme onnen tuottajamme ja tiedämme koska sellainen on läsnä tai katoaa joukkueestamme kuin pitkä avainpelaaja koripallojoukkueestamme. Onnen tuottaminen on keskeinen osa myös omaa onnea. Uskonnolliset tunteet lisäävät onnea siinä missä jumaluuden löytäminen oman egon yläpuolelta. Onnellinen ihminen loistaa ympärilleen ja luo karismaattisen tuntemuksen, hän innostuu helposti ja osallistuu perheenjäsenenä, naapurina ja ystävänä torjuen näin omaa alttiuttaan masennukselle omien arvojensa, vahvuuksiensa ja elämäntyylinsä mukaisesti.

Leena Luostarinen - suomalaisen maalustaiteen esikuva

Suomalainen ekspressionismi eli kultakauttaan 1900-luvun niissä töissä, joissa kansanluonteen karheus sai sopivan kosketuspinnan taiteilijan spontaaniin, vaistonvaraiseen ja ei-tietoiseen ilmaisuun. Yhteiskunnallinen murros tarjosi tilaa sellaisille töille, jotka olivat protesti muodollisesti ja ulkoisesti kauniina koetulle tai siloitellulle kuvataiteelle, musiikille, kirjallisuudelle sekä koko taloudellisen ja sosiaalisen yhteiskunnallisen elämän muodoille. Suomalainen taidesuuntaus Ekspressionismi oli suosituin suomalainen taidesuuntaus uuden modernismin rantautuessa maahamme lähes puoli vuosisataa sen jälkeen kun se oli syntynyt August Strinbergin, Feodor Dostojevskin, Georg Traklin, Alfred Döblin tai Georg Kaiserin suljetuissa kirjailijan työhuoneissaan. Musiikissa Arnold Schönberg, Alban Berg, Igor Stravinsky olivat sitä mitä Aarre Merikanto ja Väinö Rautio suomalaisina ekspressionisteina. Kuvataiteissa kaunista oli se, mikä sisäisesti oli kaunisti, julisti Wassily Kandisky. Suuntausta pidettiin usein saksalaisena vaikka sen juuret olivat toki Ranskassa. Kuvataiteilijoista parhaiten tunnemme sen edustajina Vincent van Goghin, Paul Gauguin, Henri de Toulouse-Lautrectin ja Edvard Munchin. Etenkin fauvisteista tuli varhaisia ekspressionisteja ja heidän sekä kubistien näyttelyt avasivat tietä tälle uudelle “sinisten ratsastajien” maailmankuvalle. Rappiotaide ja natsit Harmann Göring kannatti ekspressionistien ilmaisua ja Natsi-Saksa eli sen kanssa ikään kuin veitsen terällä. Kiistan ratkaisi lopulta itse kuvataiteen suuri “mestari” Adolf Hitler traumoineen ja viimeistään vuonna 1937 ekspressionistien taide oli pannaan julistettua taidetta Saksassa ja maailmansodan melskeissä. Rappiotaide oli työnsä tehnyt ja uusi otti vallan - massapsykoottinen maailma syöksyi kohti sotaa Hitlerin ja Stalinin johdolla. Uusi ekspressionismin nousu tapahtui heti maailmansotien jälkeen ja suomalainen uusekspressionismi esiintyy tänään Helsingin Sanomissa (13.1) Leena Luostarisen taiteen retrospektiivisena suurnäyttelyn esittelynä Helsingin Taidehallissa. Kun kuvat otetaan kameralla tabloidin kokoiseen suttuiseen lehteen, syntyy omituinen vaikutelma öljyväritöistä, joiden ilmaisu korostaa sisäistä taiteilijan temperamenttia ja persoonallisuutta, ei toki niinkään kuvauksen kohdetta. Jos media ei kykene välittämään oleellista, vain pilaamaan sen, sitä ei pitäisi edes yrittää. Ellei tarkoitus ole juuri pilata taiteilijan työ, pilkata sitä. Maailmankuva ei ole ismi Ekspressionismi ei ole taiteen ismi tai koulukunta vaan pikemminkin luovuutta ohjaava maailmankuva, filosofia. Impressionismin ja jälki-impressionismin jälkeen haluttiin, tai oli pakko, korostaa yhteiskunnan ja yksilön sisäistä maailmaa ja sen ilmaisua ulkoisen ja luonnonmukaisena pidetyn rinnalla ja myös sen ohi. Näin myös sodan jälkeisessä Suomessa. Ahdistus ja tuska oli purettava ja palattava siihen mihin ennen sotia oli jääty. Käytännössä yhteiskunnallinen kehitys ja myös tiede kulki rinnan tämän prosessin kanssa sovelluksineen. Innovaatiotutkimuksessa tällä on ollut erityisen merkittävä asema ja olen toistanut tätä satoja, ehkä tuhansia kertoja ja teen sen jälleen kerran serkkuni Leena Luostarisen näyttelyn yhteydessä. Pyörä keksittiin uudelleen Amerikkalainen abstrakti ekspressionismi käynnisti prosessin, jonka tuloksena oli sen eurooppalainen vastine informalismina, jolloin samalla käynnistyi myös Suomessa ensimmäinen innovaatiopolitiikan vaihe ja sen tietoinen toteutus. Oulussa ja sen uudessa yliopistossa tämä eteni muuta maata hieman edellä ja sai luonnontieteisen ja teknisen sovelluksen. Limingassa oli ollut alan koulukunta jo 1900-luvun alussa. Kirjoitin aiheesta ja maalasinkin kuten tuon ajan taiteilijat. Se oli kielletty suuntaus silloin myös Oulussa. Ekspressionismi keksittiin kuitenkin uudelleen 1980-luvun alussa ja Leena Luostarinen yhdessä Marita Mäkelän ja Marjatta Tapiolan kanssa olivat sen suomalaisia edelläkävijöitä. Itse piileskelin Keski-Euroopassa ja palasin vasta 1990-luvun alussa Suomeen. Syy oli tavassamme hyväksyä innovaatioprosessi oikeassa järjestyksessä ja palata juurillemme. Täysi 180 astetta väärin Näin maalausten aihe jäi ikään kuin statistin osaan ja syntyivät tiikerit, liskot ja kotilot, paksun maalikerroksen alle jäävät toissijaiset tekijät kuvataiteilijan maalatessa väreillä ja vain värejään, ei kirjaa tai tiettyä objektia. Usein koko kohde oli ruma, kuten van Gogh kertoi omista kohteistaan, kapakasta, takapihasta rikkaruohoineen, ja haki täydellistä väriä, täydellistä sypressin mustaa. Maalauksen taidokkuus on niiden sivellintyöskentelyssä. Kriitikkona Veikko Halmetoja kertoo lehdessään (HS 13.1) kuinka tätä voisi jatkaa sivumäärin kuvatessa Leena Luostarisen taitoja, tekniikkaa. Otsikossaan hän kertoo kuinka Leena Luostarinen rikkoi suomalaisen maalaustaiteen rajoja ja on nyt maalareittemme esikuva. Hän on uskaltanut sukeltaa väreihin. Mutta asuiko hän Suomessa nuo kriittiset vuodet? Serkkuni on minua kaksi vuotta vanhempi. Kaksi vuotta on ratkaisevan paljon seurata innovaatioprosessin syntyä ja sen seurauksia etenkin nykyisessä reaaliaikaisessa maailmassamme. Se mikä tuli Helsinkiin ei tullut Hämeeseen ja Forssaan, Jokioisiin. Vuosikymmen on tänään syvää historiaa Löytöretki lähihistoriaan on todellakin historiaa jo muutaman vuosikymmenen aikana, kuten Veikko Halmetoja kuvaa Helsingin Taidehalliin koottua suurta retrospektiivistä näyttelyä. Mukana ei ole yhtään tilan täytteeksi tarkoitettua työtä, b-luokan maalausta. Helsingin Sanomien kriitikolle ongelmana on ollut se, ettei joskus aiemmin nähtyä muutamaa työtä, nuoruuden kokemustaan, ole voinut uudistaa ja hakea suurten töiden, kuuluisien kissapetojen suurta elämystä. Häntä nuoremmat eivät ole näitä töitä koskaan edes nähneet luonnossa. Niiden paikka kun on ollut tavallisen kansan ulottumattomissa, sijoittajien holveissa, museoissa maailmalla. Kultakauden piilotellut työt esille On aika kaivaa museoiden varastoistaan suomalaisen maalaustaiteen todellisen kultakauden työt, kirjoittaa Helsingin Sanomat ja on sinä ehdottomasti oikeassa. Ne todellakin tuovat mieleen rokokoo- ja jugend -tyylin kuvastot ja aasialaisen tussimaalauksen huiput. Olen törmännyt itse tähän samaan ilmiöön kuvatessani klusteritaiteessa suomalaisen käsityöosaamisen huippuja ja design -töitä juuri sen kultaisen kauden ajalta 1980-luvulta ja saatellen katsojaa tuon kauden juurille jo ennen sotiamme. Hämeessä se tarkoittaa usein lasia ja taidelasien mestariteoksia. Leena valittiin aikanaan kaikkien aikojen nuorimpana taiteilijana Juhlaviikkojen Vuoden taiteilijaksi vuonna 1988. Kuvataideakatemian professorina hän ehti olla muutaman vuoden 1990-luvulla. Uskon ymmärtäväni hänen töitään ja taustaansa hieman paremmin kuin monet muut tuon ajan suomalaiset kollegani yliopistoissamme. Se mikä näkyy kuvataiteessa siirtyy myös arkkitehtuuriin eikä ole vierasta minkään kokemamme geometrisen suuntauksen kuvauksessa. Nekin on aika palauttaa kunniaan ja rakentaa hävitetyt taidetyöt uudelleen myös Forssassa. Vaistonvarainen ilmaus mutta varmalla kädellä Suomessa ekspressionismi on osa kansamme syvintä luonnetta ja luontomme kuvausta. Se vetoaa pohjoiseen kansaan karheudellaan ja värin sekä muodon pelkistyksillä, vaistonvaraiselle ilmaisullaan. Tunteikas ja ilmaisullinen esitys vaatii kuitenkin usein ikään kuin liioitellun voimakkaan sivellintyön. Se helpottaa usein melankolisten aiheiden surullista ja joskus myös ahdistunutta ilmaisuvoimaa. Tyko Sallinen toi sen esille aluksi pilapiirtäjänä Yhdysvalloissa. Karikatyyri helpottaa prosessin käynnistämistä usein järkiperäisessä symboliikassa ja sen sidonnassa myöhemmin kokonaan vaihtuvaan, usein konstruktivismia muistuttavaan prosessiin. Geometrisen konstruktivismin juuret ovat meitä lähellä, Venäjällä. Se sivuutti sosialismin mukanaan tuoman teollisen muotoilun (sosialistinen realismi). Filosofiassa ja taloudessa aihe liittyy läheisesti oppimisprosesseihin, yhteisöihin, yksilön reflektointeihin ja ovat aikamme ilmiöitä nekin. Vuoropuhelu ja rohkeus Parhaimmillaan tämä kaikki vetoaa taiteilijan ja katsojan väliseen vuoropuheluun ja lasten kanssa työskennellessä nämä alkavat kosketella tai hyväillä työn karkeita pintoja. Juuri lasten kautta modernismin uusista “ismeistä” juuri ekspressionismi juurtui Pohjolaan ja alkoi vaikuttaa niin sosiaaliseen elämäämme kuin koko talousmalliimme. Läpimurto tälle kaikelle tapahtui kuitenkin jo 1900-luvun alussa Tyko Sallisen, Marcus Collininin, Alvar Cawen, Jalmari Ruokokosken, Valle Rosenbergin, William Lönnbergin sekä Ilmari Aallon töissä. Kansantaiteessa ekspressionismi eli vankkana ja liminkalainen Vilho Lampi ja Hannu Lukin olivat tyypillisiä isokokoisten ekspressionististen töitten edustajia siinä missä Antti Holma taidegrafiikassaan. Myöhemmin maaliman melskeet ja rauhattomat ajat, sisällissota ja maailmasodat veivät koko luovaa prosessia suuntaan, joka poikkesi kansallisesta luonteestamme ja sen luonnosta. Paluu juurillemme alkoi vasta uskaltaessamme sukeltaa jälleen juurillemme ja samalla geneettisen perimän mukanaan tuomaan runsaiden värien ekspressionistisen maailman sisälle. Ilmiössä on samaa pelottomuutta, jossa innovaatioprosessi syntyy. Ei niinkään opitusta tavastamme vastata oikein, kuin tehdä itse oikeat kysymykset. Kun mäkihyppääjä alkaa pelätä, silloin hänen on aika naulata sukset seinään, kertoo suomalainen alan paras osaaja jo lapsena, ja on siinä ehdottoman oikeassa oli laji mikä tahansa.

Vuoden alun mysteerit

Vuosi vaihtui Suomessa takavuosina Keski-Euroopan mäkiviikkoa jännittäen. Nyt lama oli iskenyt myös mäkimiehiimme ja ainut jonka nimi mainittiin oli Harri Ollin hyppy Matti Nykäsen saappaisiin käräjäoikeudessa. Muu joukkueemme palautettiin Keski-Euroopasta hyppimään kotioloissaan. Presidentin puhe oleskeluyhteiskunnasta oli otettu liian kirjaimellisesti kesän harjoitusleireillä. Samoin kävi presidentin palkka-alelle. Koko maa tuli siitä puheesta hulluksi. Eihän tuo puhe ollut kai tarkoitettu kaikkien palkkojen laskemiseksi? Ei kai presidentti kaikkia ahneiksi moittinut? Hesarin tabloidi Vuoden alussa Forssan Lehden sisältä löytyi vahvempi viikkoliitteen oloinen paketti, joka paljastui Helsingin Sanomien, tuttavallisemmin Suomen Pravdan tabloidiksi. Tällaista lehteä lukiessa puheet lamasta ja sen syvenemisestä saavat mediayhteiskunnassa vauhtia. Mediamyllyssä ja uudessa netin kansalaismediassa hyväkin asia kääntyy päälaelleen. Vanhaa traditiota kantanut mediamme muuttui iltalehtien oloiseksi nyt myös kooltaan, ei enää vain sisällöltään. Seuralehti oli teettänyt tutkimuksen, jossa suomalaiset toivoivat pienempää eduskuntaa. Kahdestasadasta edustajastamme toinen puoli on turhan panttina. Mitä enemmän päättäjiä sitä harvempi lopulta päättää. Samalla tutkimuksen kommentoija koki tuloksen viittaavaan yhä selvemmin kaksinapaiseen Suomeen, jossa mukana kamppaillaan joko voittajien ja Jyrki Kataisen Suomessa tai pyristellään mukana oppositiojohtaja Timo Soinin Suomessa. Jakolinja on opposition ja hallituksen välinen ja Timo Soini karismaattinen johtaja. Kun toiselle puolelle jakolinjaa jää arvokonservatiivit ja perinteinen vasemmisto yhdessä vihreiden, punavihreiden, arvoliberaalien ja äärioikeistolaisten kanssa, miten tätä jakoa tulisi nyt tulkita? Ovatko median tekemät tutkimukset tästä maailmasta? Onko mediayhteiskunnan jakamat tulkinnat informatiivisia ja edes likimain siitä yhteiskunnasta jota elämme? Onko Hesarista vain tullut oman itsensä näköinen ja kokoinen lehti? Se sopii minkä tahansa maakuntalehden sisään. Kuudentoista puolueen ja kahdeksan eduskuntapuolueen arvot Mihin suomalaiset tarvitsevat arvomaailmaansa kahdeksaa eduskuntapuoluetta, ihmeteltiin, kun valtaosa jättää vielä kokonaan äänestämättä ja yhteiskunnallisten asioiden perusteidenkin tuntemus oli myös kansainvälisessä vertailussa vaatimatonta EU:n häntäpäätä. Vai johtuuko tämä moniarvoisuus juuri tästä ilmiöstä? Kodinturvajoukot oli myös vuoden alun uutinen. Rötösjahtiin on käyty Laviassa ja Suodeniemellä omaehtoisesti, kun virallinen Suomi ei enää pysty takaamaan turvallisuuttamme. Poliisijohto oli tähän jopa rohkaissut. Palvelut kun siirtyvät yhä kauemmas jopa takavuosina rintamaiksi kuvitellun Etelä-Hämeen sydänmailta ja Vakka-Suomen vaurailta seuduiltamme. Mihin tämä Suomi on menossa? Vai liioitteleeko media jälleen? Syntyykö uutinen parista hörhöstä Lavian pitäjänraitilla autoaan kuluttaen? Näinkö helppoa se onkin? Päästä julkisuuteen lavialaisena. Kiteeläiset pääsivät taas kerran pontikallaan. Niin ovat päässeet joka kymmenes vuosi alkaen edellisen vuosisadan alusta ja jatkuen maailman tappiin. Aina uutinen on tuo sama pontikka ja sen keittäjät. Pontikan kaupallistaminen. Forssa, Loimaa ja Somero - kulttuurialue Kulttuuriväkemme on yhdistämässä voimiaan Loimaan ja Someron suuntaan, jossa yli 70 000 ihmistä on saanut kulttuurirahoja vain muruset siitä mitä meille kuuluisi. Olisi kuulunut vuosikymmenet. Uutinen on kuin pontikkauutinen Kiteeltä mutta ei läpäise kansallista mediaamme, ei edes tabloidia Pravdaa. Raja avautuu nyt railona pääkaupunkiseudun kuntien uusjaossa ja metropolipolitiikassa. Nyt on aika ryhdistäytyä Lounais-Hämeen, Loimaan ja Someron talousalueilla. Muuten kaikki palvelumme jäävät Kirkkonummen, Vihdin, Hyvinkään, Keravan ja Sipoon sisäpuolelle, Helsingin, Espoon ja Vantaan hoidettaviksi. Tabloidi ei meitä tavoita eikä ole meistä pätkääkään kiinnostunut. Miksi olisi? Niinistö selviää kyllä vihollisistaan mutta ei kaveristaan. He pilaavat hyvän asian yhtenään. Näin kävi myös Kekkosen aikana. Perässähiihtäjät pilasivat innokkuudellaan hyvänkin asian. Yleisestä palkka-alesta hyötyy vain vientiteollisuus. Kaikki muut häviävät. Palkka-ale ja köyhän verottaminen veisi meidät itse aiheutettuun lamaan. Eihän maa ihan täynnä pelkkiä kouhoja ole. Vai onko sittenkin? Palkkahaitari pienemmäksi ja mysteerit museoon Johtajien tuloja voidaan ja tuleekin alentaa jo sen vuoksi, etteivät he ole palkkojaan ansainneet eivätkä niitä tarvitse. Suurituloisten verotusta on kiristettävä jyrkästi. Sen merkitys on moraalinen. Lamaa se ei tietenkään ratkaise. Sen sijaan eläkeläisten ja pienituloisten miljoonien ihmisten joukon pienikin verohelpotus muuttuu välittömästi arjen kulutukseen ja raha menee kiertoon. Taloutta on näin elvytettävä eikä päinvastoin. Ei keynesiläisyys ole mihinkään kuollut. Välineet ovat vain meillä vähissä kun oma valuutta puuttuu. Se tiedettiin kun euroon mentiin ja emua ihailtiin. Apulehti herättelee henkiin vanhoja Tulilahden naismurhien mysteerejä (10.1). Murhamysteereillä on netissä omat ohjelmapalvelunsa. Murhaoikeudenkäynnit ja elokuvat, pelit, kiinnostavat. Mysteerit ovat aina muotia. Ei toki mikään ajan ilmiö. Suomen ehkä tunnetuin selvittämätön murhamysteeri kietoutui Pirkko Ryhäsen surmaan maalikuussa 1963 Helsingissä. Olin silloin 12 -vuotias ja muistan tapauksen kuin eilisen päivän. Kävimme ex-vaimoni kanssa usein Pirkon haudalla. Hän oli vaimoni vanhempi sisko. Aiheesta on tehty useita romaaneja, elokuva ja dokumentteja. Samaan aikaan kaksi pientä poikaa hukkui naapurissa, Ryhäsiä hekin, serkkuja. Onnettomuudet eivät tule yksitellen vaan kasautuen. Kun lamaa aletaan ruokkia muuttaen idealismi idiotismiksi syntyy noidankehä, josta vuoden alun STX ja sen tapa laskuttaa Euroopan telakoita ja kansantalouksia on tyyppiesimerkki joutua väärään joukkoon alusmaan taidoilla ja opeilla. Maidon ympärillä alkava kohu on toinen esimerkki tästä. Molemmissa tapauksissa työläinen ja eläkeläinen maksavat, Timo Soinin Suomi. Ne eivät ole mitään mysteerejä eikä niistä pidä sellaisia tehdä. Mysteeri palvelee aina tekijäänsä ja hänen palkollisiaan, tukijoitaan. Sillä hämätään ja viedään pois itse asiasta.