Keisarin vanhat vaatteet

Aikamme hakee mediayhteiskuntana sankaritekoja. Valtakunnan päämediassa Helsingin Sanomissa (24.9) on kaksi sankaritarinaa. Toinen kertoo Ulkopolitiikan Instituutin ohjelmajohtajan Arkadi Moseksen yliöjuttuna venäläisestä keisari Putinista ja hänen suosionsa hitaasta rapautumisesta tavallisten kuolevien joukkoon ja toinen lapsuuteni ajan tähdestä Ilkka Lipsasesta, Isosta Dannysta, josta on tullut nyt 70 -vuotias ikuinen kiintotähti, jolle johtajakurkena lentäminen ei ole vierasta. Sugar Man On kolmaskin kertomus. Se on toimittaja Jarkko Jokelaisen kuvaama ruotsalaisdokumentista “Searching for Sugar Man”. Tämä mies oli ja on meksikolaissyntyinen Sixton Rodrigiez. Hän teki 1970-luvun alussa kaksi albumia ja oli suositumpi kuin The Rollig Stones. Muistan miehen ja hänen mysteerinsä, Bob Dylanin ja Neil Youngin tapaisen suosionsa alun, mutta väärällä mantereella. Hän teki raskasta työtä rakennustyömailla. Hän ei tiennyt suosiostaan tuon taivaallista. Kukaan kun ei kertonut meksikolaiselle kuinka Yhdysvalloissa epäonnistuminen ei tarkoita etteikö voisi menestyä Etelä-Afrikassa. Tämä mysteeri on herätetty uudelleen henkiin. Se tavallinen tarina Hän muistutti suomalaista kirjailijaa, muusikkoa, sanoittajaa, sovittajaa, toimittajaa, bloggaajaa, tiedemiestä, urheilijaa, ketä tahansa hiljaista puurtajaa, jonka siivellä elää kokonainen teollisuuden ala sekä sen raadolliset hyväksikäyttäjät. Se on pikemminkin pääsääntö, ei poikkeus, sankaruutta metsästettäessä. Sankaruudella ei elä mutta moni on kuollut se povellaan - sankaruuden tuliseen halaukseen. Rodriguez, toisi kuin Danny ja Putin, ei oikein pitänyt julkisuudesta ja hän katosi kenenkään tietämättä miksi ja minne. Epäiltiin hänen tehneen itsemurhan. Suomi on tällaisten tapausten luvattu maa ja sankaruuteen liitetäänkin päihteet ja surullinen loppu, mustanpuhuvat tangomme. Sankaruuteen eivät riitä lähiyhteisön kansalaistaidot vaan on otettava käyttöön globaalin maailman tuskat, navigoitava läpi välimereisen velkataakan, ilmastomuutoksen sulavat mannerjäät sekä sukellettava muinaismuistoja Mustastamerestä ja sen rantalietteestä. This is true Dokumentin tekijät ja toimittaja uskovat tarinan olevan totta. He kun tekevät nämä tarinat tai jättivät takavuosina tekemättä. Rodriguez muutti detroitilaiseen pieneen nuhjuiseen lähiöön ja on nyt 70 -vuotias pirteä ikääntyvä vanhus. Hän elää pienellä eläkkeellä saamatta edes niitä rojalteja, joita liki puoli miljoonaa hänen levyään tuottavat. Lauluntekijän lunnaat eivät vieneet miestä menneessään kiintotähtien loppumattomaan virtaan ja niiden mediasirkuksen murhenäytelmiin. David Lettermanin show’ssa ihmiset näkivät hänet neljän vuosikymmenen jälkeen ja järkyttyivät. Hän oli noussut kuolleista. Hän osasi laulaa ja soittaa edelleen kuten 1970-luvulla, ilman ylipainoa ja viskibassoa. Ei mikään Uuno Turhapuron ilmestys. Viimeinkin hän sai myös itse tunnustusta ja hyväksyntää. Hän voi lopultakin nähdä kuinka ihmiset iloitsevat ja huutavat hänen konserteissaan, jossa hänellä on terve rusketus kasvoillaan. Ehkä ei olisi, jos olisi valinnut Bob Dylenin tien, suomalaisen tangolaulajan taipaleen? Sankaruudella kun on myös toinen puolensa, inhimillinen tekijä. Sortopolitiikan paluu Kuinka kaunis tarina. Hän ei joutunut mielisairaalaan suomalaisten kirjailijoiden ja muusikkojen, tieteen tekijöiden tapaan katkaisuhoitoon. Kukaan Venäjällä tai Suomessa ei jäänyt hänen jalkoihinsa armiaavikoiden kohtalon jakaen. Tänään venäläiset toivovat muutosta, mutta eivät sentään ehkä sellaista, jonka kokivat sata vuotta takaperin. Nykyistä hallintomallia Moses kuvaa Politbyroo 2.0:ksi. Putin on ollut vallassa liian kauan ja todellinen valta on siirtynyt klaaneille ja ryhmittymille. Putinin rooli on kaventunut suppeammaksi kuin yleisesti luullaan. Venäläinen sortopolitiikka on palannut ja valtaeliitti viittaa kintaalla oppositioliikkeille, kertoo Moses, Ulkopolitiikan instituutin ohjelmajohtaja. Surullisia laulujen lunnaat Tämä kertomus, suomalaisen median tuotteena, ei ole niin kaunis kuin kadonneen tähden loppunäytös. Länsi valitsi Venäjällä demokratiaan edistävien tekojen sijasta myös suomalasille niin tyypillisen korulauseiden ja pragmatismin intressit. Nyt elämme sen panttivankeina ja saamme Putinin jälkeen kokea sellaisen maan naapuruuden, joka ei ole niin miellyttävä kuin Putinin Venäjä. Sankariteot, sellaiset kuin Ison Dannyn, edellyttävät aina liioittelua. Meillä kuitenkin nolostutaan, jos kerrotaan Mannerheimin lennelleen lintuparvien kärjessä. Olkoonkin, että emme pidä välttämättä ihon väriltään väärästä marsalkastamme. Siinä vääristellään historiaa mielestämme liikaa. Urho Kekkonen sen sijaan sai kiivetä palmuun, mutta Paavo Väyrysen tapa nousta ratsaille Aasiassa oli jo nuorelta mieheltä mautonta. Voittaakseen, Niinistön olisi rullaluisteltava pingviinit Etelämantereelta pohjoisnavalle, järkeilee Jukka Ukkola Suomen Kuvalehdessä. Forssassa taas poliitikot tekevät itse ironiasta ja satiirista niin hulppeaa, ettei kolumnisteille jää oikein muuta kuin kilpailla keskenään Keisarin uusista vaatteista. Kuka on johtava poliittinen ilkeilijä Forssassa satiirin ja sarkasmin keinoin, tahtoo jäädä omien poliitikkojemme työnäytteitten varjoon. Kun kunnanjohtajan virka on nyt täytetty myös Keisarin virka alkaa olla jaossa ja näyttöjä odotetaan. Keisarin uudet vaatteet ovat toimittajille ja kolumnisteille vaativan näytön paikka. Millainen jytky sieltä meitä mahtaakaan odottaa?