Hyvää ystävänpäivää

Antropologi Robert Dunbarin mukaan voimme tuntea henkilökohtaisesti vain noin 150 ihmistä ja heistä sydänystäviämme voi olla yhden käden sormen verran jos sitäkään. Dunbar on antropologina arvostettu ja hänen tutkimuksensa perustuvat lähinnä sellaisiin yhteisöihin, joissa ihmiset voivat tuntea toisensa ja rohkenevat asettaa toisilleen velvoitteita. Tällaisessa ystävyydessä mukana on myös sellaisia palveluja ja vastapalveluja, jotka eivät ole velvoitteita. Ihmiset auttavat toisiaan koska pitivät toisistaan. Kun ihminen oppi vapauttamaan yläpäänsä, alapää seurasi kyllä mukana oli kulttuuri mikä tahansa.

Verikö on vettä sakeampaa

Ystävyysverkko on eri asia kuin sukuverkko. Usein se on jopa sitä merkittävämpi. Ystävyys on lähellä liittolaisuutta ja sen olemassaolo on mahdollista tunnistaa vaikkapa viikinkien saagoista ja kyvyssä valloittaa muinainen Islanti ja paljon muuta sen ohella. Siinä ystävälle annettiin vapaus myös epäonnistua, ei kuitenkaan toivottu sitä saati autettu vierellä epäonnen toteutumista. Ihminen on narsistisena eläimenä ainut, joka valmistaa itse itselleen häkkinsä.

Virtuaalimaailma ja Facebook ei ole ystävyyttä sen perinteisessä merkityksessä. Ystävyys kun syntyy geneettisen perimämme tuomana käsitteenä eikä geenimme ymmärtäneet virtuaaliyhteisön ajatonta ja paikatonta maailmaa ja sen miljoonia ystäviämme. Sellaista vapautta ystävyyteen meillä ei ole ennen ollut. Ei myöskään sellaista ystävyyttä tai vapautta, johon ei liity lainkaan turvallisuutta tai luottamusta.

Facebook ei toki rapauta ystävyyttä vaan määrittää virtuaalisuhteet uudella tavalla. Niitä ei pidä psykologisoida kuten antropologin kuvaama tai sosiologin määrittelemä ystävyys on aiemmin normitettu tai itse sen määrittelemme. Jos Facebookissa kerromme meillä olevan 100-500 ystävää, yksikään heistä ei välttämättä ole sydänystävämme. Näiden “ystävien” määrittely on tieltä poikkeamista ja ilman tieltä poikkeamista ei ole edistystä.

Rakkaus on pienin yhteinen nimittäjä

Ystävyydellä on biologinen ja psykologinen ikivanha perusta. Sitä kuvaa vaikkapa keskinäinen apu ja lahjojen jakaminen ilman vastapalvelun odottamista. Ystävälle haavoittumista pelkäävä arka ja pelokas ihminen voi avautua toisin kun muille ihmisille. Monessa meille vieraassa kulttuurissa selviytyminen ja toimeentulo liittyy ystävyyteen, meillä usein yhteisöllisyyteen, nykyisin hyvinvointiyhteiskunnan epämääräiseen käsitteeseen.

Tässä ajattelussa herkkäuskoisimmat ovat mukana ensimmäisenä ja juuri heille tämä käsite on lanseerattu. Heille kun kaikki on mahdollista, mahdotonkin. Oikeasti ihminen ja hänen ystävänsä ei ole mitään muuta kuin sitä, miksi hän on itse itsensä ja ystävänsä kuvitellut. Se on Sartren eksistentialismin ensimmäinen periaate.

Ystävyyteen liittyy keskustelua ja epämuodollista esiintymistä, roolien karsimista, omana itsenään elämistä. Ystävän kostoa ei tarvitse pelätä vaikka häntä loukkaisikin. Monessa kulttuurissa ystävyys ja rakkaus ovat sama ja yksi asia eikä niiden eroja pohdita niin paljon kuin vaikkapa meillä haettaessa emotionaalisia vivahteita eroottisen rakkauden ja sukupuolten välisen ystävyyden välillä.

Ihminen joka haluaa tulla voitetuksi ei voi samaan aikaan saavuttaa suuria voittoja. Siinä kaksi viettiä menevät vain lomittain. Suuret voittajat ymmärtävät tämän jo lapsena eivätkä ystäviä kaipaa.

Ystävyys on meillä vapaaehtoista ja ulkopuolella sosiaalisten luokkarajojen tai muiden sellaisten ryhmän syntyyn liittyvien prosessien, jotka ovat monille kulttuureille tyypillisiä. Monissa kulttuureissa kuka tahansa ei voi olla ystävä ja rajat määritellään vaikkapa vanhempien toimesta lapsille. Tutkimusten mukaan nettiympäristössä ystävän sähköpostiin vastataan tunnollisemmin kuin tutun viesteihin. Näin halutessaan omistaa ystävänsä alkaa vaatia myös itseltään.

Eurooppalainen ystävyys

Kreikkalaisilla ei ole kohta ystäviä. Kreikan tuska jatkuu jo kolmatta vuotta ja on muuttunut raivoksi. Kreikassa valuutan arvon on vastattava kansantalouden suorituskykyä. Se on nyt euroystävyyden mitta samalla. Kreikasta on tullut saksalaisten ja ranskalaisten pankkien rakentama syntipukki ja maailmantalouden häirikkö.

Kreikkalaiset ovat pelottavan lähellä sellaista ystävyyttä, jossa heidät heitetään ulos eurosta. Kun kreikkalaisten elintaso vastaa heidän työnsä tuottavuutta, mikä se sitten onkin, he voivat olla taas ystäviämme. Maailma ei ole koskaan pystynyt määrittelemään mikä on kreikkalaisen ystävyyden ja vapauden raja, kansakuntien välinen rakkaus, solidaarisuuden hinta. Vapaaksi pääseminen kansakuntana ei ole ongelma, vapaana pysyminen on.

Pankinjohtajan ystävät

Pankinjohtaja Björn Wahlroos erehtyi antamaan haastattelun 12.2 Helsingin Sanomiin. Nyt Wahlroosilla ei näytä olevan ystäviä. Björn Wahlroosin sanailut tuloerojen kasvun vaikutuksesta yhtikäs mihinkään on analyyttistä kubismia parhaimmillaan, kirjoittaa Salla Iivanainen Espoosta (HS 14.2) ja kertoo kuinka Salossa elää sanojen uudelleen selittämisen kulttuuri.

Samalla hän epäilee, ettei Wahlroos ehkä tiedä maitohinkin hintaa ja että voittajan vierellä seisoo aina häviäjä. Lohdutuksena voin kertoa, kuinka pankinjohtajan vierellä seisoo toinen pankinjohtaja, eivätkä nämä ole aina sydänystäviä etenkin, jos toinen on kreikkalainen ja toinen saksalainen. Wahlroosin rohkeus on juuri pitää tyylinsä paineessa. Juuri siksi hän on pankinjohtaja, menestyjä pankinjohtajien joukossa.

Risto Luukkonen Imatralta tietää, kuinka Wahlroosin ihmiskäsitys on suppea ja kuinka häntä tulisi auttaa kasvussa kohti ainutlaatuista persoonallisuutta. Oma käsitykseni on, ettei Nalle Wahlroosia ainutlaatuisempaa persoonallisuutta maasta löydy. Elämä ei ole tärkeää vaan rohkeus, jota siihen kykenee valamaan.

Professori Janne I. Hukkinen (HS 14.2) kehottaa Wahlroosia päivittämään oppimaansa. Hän puuttuu samaan, johon itsekin puutuin edellisessä blogissani. Pelkän oman edun tavoitteluun perustuvaa ihmisyhteisöä ei tunneta, mutta lähisukulaisistamme sen tapaista on tavattu, sielläkin kuitenkin vain yhden apinalajin kohdalla ja sitäkin evoluution tulosta etologit epäilevät.

Hassua kuitenkin että kapitalismia ja kommunismia vaivaavat samat ongelmat, kirjoittaa Kimmo Hämäläinen (HS 14.2) Riihimäeltä. Nuttu nurinpäin käännettynä, totesi Veikko Vennamo aikanaan.

Psyykkinen ilmiö

Golfaaja Tiger Woods on vailla ystäviä hänkin. Loppuvuodesta 2009 paljastuneiden salarakkaiden jälkeen mies ei ole voittanut kuin yhden, itse järjestämänsä kisan. Voittamaton mestari putosi jo maailmanlistalla 50. sijan alapuolelle valahtaen. Nyt hän ei pysty voittamaan edes ollessaan kolmannen päivän jälkeen johdossa. Aiemmin sellainen oli mahdottomuus. Mitä voittamattomalle mestarille oikein tapahtui?

Kun ystävät ja ihailijat katoavat ympäriltä, psyykkinen suorituskyky romahtaa. Herkässä lajissa se on yhtä epätoivoista kuin suomalaisen mäkimiehen epäonniset ponnistukset ja omituiset ajoitusvirheet, kehnosti osuvat tuuliraot aiemmin niin menestyksekkäiden kotkien siipien alta kadoten. Miksi huippukunnossa olevat urheilijat alkavat oirehtia arassa lajissaan?

Ystävyys on ilmiö, joka kantaa myös urheilussa silloin, kun tarvitaan lisäsenttejä, tarkkuutta ja itsensä ylittävää suorituskykyä, hyvää onnea lajille tyypillisessä tasaisessa väännössä. Onnella ne laivatkin seilaavat. Myös yksilölajeissa edetään tiiminä ja edistys on sotaa yhteiskuntaa ja sen keskinkertaisia voimia vastaan. Ollakseen silloin sankari on komennettava itseään, ei muita. Muiden komentaja ei ole itse ikinä sankaruutta kokenut.

Epäkypsä maa sankareille

Suomi on sankareille raaka maa, kertoo ohjaaja Mika Myllyaho (HS 14.2). Sankaruus on yksinäisen ihmisen raaka laji Suomessa. On tärkeää, että näitä asioita käsitellään, pohtii ohjaaja, jota Viren, Nykänen ja nyrkkeily kiinnostavat. Autonasentaja ja teknikko on sopiva henkilö kertomaan kuinka teatterikoulun ohjaajalinjalta valmistutaan lopulta oikeaan ammattiin, hänelle sopivaan, kansallisteatterimme pääjohtajaksi. Siinä lapsuuden pimeys julistaa lopulta valon kunniaa.

Kun kuntakierros suurkuntiemme synnytystuskista käynnistyi Pohjois-Karjalassa, Paavo Väyrynen aloitti siellä samaan aikaan oman kilpailunsa puolueensa puheenjohtajuudesta. Gallupeissa keskusta on juuri noussut demareitten ja perussuomalaisten ohi toiseksi käytyään ensin kuilun reunalla josta Väyrynen sen jälleen pelasti. Jos joku on Mooses puolueelleen, kansanliikkeelle, niin Paavo Väyrynen sitä varmaan on keskustalle, alkiolaiselle maalaisliitolle.

On ihmisiä, joita psykologian ja sosiologian, antropologian peruslait eivät näytä koskevan lainkaan. Paavo Väyrynen on epäilemättä sellainen. Toinen on ystävänpäivän Helsingin Sanomissa esitelty miljardööri Rubert Murdoch.

Se että mediamogulin The Sun -sanomalehden toimittajista yhdeksän johtavaa toimittajaa ovat pidätettynä ei häntä horjuta hiventäkään, päinvastoin. Pelko ei ole Murdochin kaltaisen ihmisen sydämen vankila ja hän voi tyytyä taistelussa lyhyeenkin miekkaan. Nyt se miekka ei ole enää lyhyt kuten hänen nuoruudessaan. Murdoch osaa hyvän toimittajan tapaan erotella toki jyvät akanoista ja esitellä akanat. Jos joku tuntee mediayhteiskunnan säännöt niin eikö juuri sen luomus ja luoja.

Taide ja kirja ovat uutisia jotka pysyvät uutisina

Kirjailija on ihminen, jonka kanssa tulee hyvin ystäväksi, jos rakastaa lapsia. Toki sama koskee mitä tahansa taidetta, etenkin näytelmää, joka ei ole toki teksti vaan tapahtuma. Jos kirjailijaa aletaan vihata, poltetaan kirjoja, silloin poltetaan kohta myös lapsia, ihmisiä. Sama koskee kaikkia taiteitamme, kokeilevaa ja luovaa lasta.

On monta syytä rakastaa nykytaidetta ja sen jälkeen syntynyttä sirpaleisen vuosikymmenen murroksen taidettamme. Amos Anderssonin museoon koottu “Muutosten pyörteissä” -näyttely esittelee Arvo Siikamäen, Kari Huuhtamon, Kimmo Pyykön ja Kain Tapperin pronssisia, messinkisiä ja puisia kädentöitä, 1960-luku on juhlavasti esillä. Seuraavan vuosikymmenen osallistujat ja elonkorjaajat päätyivät pankkien, paperitehtaiden ja vakuutusyhtiöiden romahdukseen taiteen hullujen vuosien jälkeen. Kauneinta on se hulluus, jonka lapsi synnyttää ja järki tallentaa, oli se kuvataidetta, musiikkia tai kirjallisuutta.

Ei kokeellisuus ja yhteiskunnallinen osallistuminen toki tähän päättynyt ja niinpä informalismi, konkretismi, pop ja kineettinen taide saivat uudet jatkajansa, mediataide, klusteritaide ja hybriditaide kiusaavat nyt konvention vaalijoita. Taiteella on aina ystävänsä, sen siivet kantavat niin nousukauden hulluuden kuin lamakauden raivon ja niukkuuden vuodet.

Kreikka on tästä esimerkki vuosituhansien takaa. Ellei kykene ärsyttämään ketään, ei kreikkalaisten elämä ja kulttuuri ole ollut vuosituhantisten tulosten arvoinenkaan ja sen voi hävittää läntisen maailman juuriltamme. Mitä parempi tuo perusta on, mitä väljemmin kirjoitettu käsikirjoitus, sitä enemmän se antaa meille pohjoisessa nyt liikkumatilaa. Näin Kreikka on uutinen, joka tahtoo sellaisena myös pysyä, Matti Nykäsen ja Paavo Väyrysen tapaan.